Yhteinen Maailman Historia ja kirjoittajansa

Kaisa Kyläkoski

Vuonna 1830 painetun kirjan Yhteinen Maailman Historia oli nimikesivunsa mukaan “Päälleluotettavimpain Historian-kirjottajain käsialoista koonnut ja Suomeksi kääntänyt” Johan Ahlholm (1802–1875). Martti Rapolan sanastossa tämä on ensimmäinen esimerkki sanasta historiankirjoittaja, mikä kertoo työn pioneeriasemasta suomenkielisessä historiankirjoituksessa. Sen historiassa Ahlholm on kuitenkin jäänyt katveeseen, sillä teos ei käsitellyt Suomen historiaa ja sen jatko-osat jäivät julkaisematta.

Torpasta kappalaisen sijaiseksi

Tuleva historiankääntäjä Johan Antinpoika syntyi Oulaisissa vuoden 1802 ensimmäisenä päivänä. Johanin isä on matrikkeleissa mainittu sekä torppariksi että uudistilalliseksi ja perheen muutettua vuonna 1807 Pyhäjärvelle hänet kirjattiin rippikirjaan itselliseksi ja mäkitupalaiseksi. Yksi mahdollinen syy muuttoon juuri Pyhäjärvelle oli se, että seurakunnan lukkari Johan Ahlholm (1753–1817) oli Johan Antinpojan isän veli. 

Sukunimi Ahlholm oli peräisin yhteisen isoisän asuinpaikasta, Pyhäjoen Leppäluodosta. Niinpä Johan otti käyttöön saman nimen päästessään 18-vuotiaana Vaasan triviaalikouluun. Oltuaan siellä kolme vuotta hän siirtyi vielä vuodeksi 1823 Oulun triviaalikouluun, joka tuolloin toimi Raahessa. Enemmän varoja vaatinut opintojen jatkokin saatiin järjestymään ja Johan Ahlholm otettiin Turun yliopiston kirjoihin 17.2.1825.

Näkymä Suomussalmen Jalokoskelle. Lennart Forstén 1845, Finna.

Opinnot Turussa jäivät vähäisiksi, sillä Johan Ahlholm vihittiin papiksi jo 14.12.1825. Akuutti tarve papille oli Suomussalmella, jonka kappalaiselle Carl Saxalle oli mielenhäiriön takia annettu virkavapaus kahdeksi vuodeksi. Kappalaisen sijaisuus ei ollut tukeva leipäpuu, mutta tästä huolimatta Johan Ahlholm solmi maaliskuussa 1826 avioliiton Ylivieskan lukkarintyttären Carolina Gustava Kemellin kanssa. Ennen vuotta 1830 perheeseen syntyivät Suomussalmella tyttäret Johanna Andronica, Maria Gustava ja Catharina Jacobina.

Suomussalmelta kauppamatkoja tehtiin Ouluun, jossa vuonna 1829 C. E. Barckin kirjapaino alkoi julkaista suomenkielistä sanomalehteä Oulun Wiikko-Sanomia. Edellisenä vuonna saman kirjapainon tuotteisiin kuului kirjanen Koottuja Suomalaisia Lauluja. Ensimmäinen osa, jossa nimikirjaimin C. S. merkityt tekstit olivat Carl Saxan tekemiä. Samoilla nimikirjaimilla merkittiin Oulun Wiikko-Sanomissa 17.4.1830 julkaistu virsisuomennos. Kappalaisen puustellissa lähellä Suomen suuriruhtinaskunnan itärajaa oltiin siis mukana suomen kirjakielen kehityksessä. Myöhemmän kirjeenvaihdon perusteella Ahlholm myös tapasi Elias Lönnrotin Suomussalmella ollessaan.

Yhteinen Maailman Historia, edellinen osa

Johan Ahlholm ei ryhtynyt Suomussalmella historiankirjoitustyöhönsä palkintoa tai kiitosta etsien. Tarkoituksensa oli kirjoittaa “Kotomaan Yhteiselle Kansalle Lyhykäistä ja Skoulun käymättömällekin sekä huvittavaista että ylösvalaisevaista Johdatusta Maailman Historian tuntemiseen” (SKS. Ahlholm A1531).

Vuonna 1830 painettu Yhteinen Maailman Historia sisälsi 99 pientä sivua. Tekijän mukaan “Historiaa kutsutaan Yhteiseksi, silloin kuin koko ihmis-sukukunnan tapauksia siinä mainitaan”. Historian hän puolestaan määritteli heti ensimmäisen alaotsikon Johdatus Yhteisen Historian Käsitykseen alla.

Historiaksi kutsutaan sitä Oppia, josta me taidamme tietä ne tapaukset, kuin ihmisten keskellä maailmasa ovat tapahtuneet.

Se sisällään pitää sentähen totisia ja päälleluotettavia ilmotuksia, joista meidän ei tarvihte epäillä niitten tapausten ihte työsä tapahtuneen, kuin siinä eteenasetetaan.

Sadut ja tarinat ovat sitä vastaan enimmitten senkaltaisia loruja, joita lystilliset päät ovat kokoon ajatelleet.

Historian lukeminen ja sen tieto taitaa sangen paljo edesauttaa sielun korotusta; sillä siitä opimma me tuntemaan meidän sukukuntamme käytökset; siitä saamme kehoituksia ja ojennuksia ihtellemme meidän maallisesa vaelluksesamme.

Jatkosta selviää, että Ahlholmin mielestä Maailman-historia piti kirjoittaa kokoon “Asiain selkiällä tiedolla ja ahkeroilla utelemuksilla”. Utelemisen kohteistakin hän kertoo.

Historian Lähteiksi kutsutaan muinaisten aikain jätteitä, konstillisia rakennuksia ja ikivanhoja rahoja, joisa on löytty monenlaisia kuvauksia ja päällekirjoituksia. Sen Lähteiksi kutsutaan myöskin vanhuudesta tapana pidetyitä tapoja, juttuja, elämänkeinoja ja maneereita; Suupuheita, sanan-laskuja, runoja ja historiallisia lauluja; omilla silmillään nähnetten todistajain ilmoituksia, perivanhoja kirjoja ja edesmennetten kirjottajain kokouksia.

Mutta Ahlholm ei selosta sitä, mistä “Päälleluotettavimpain Historian-kirjottajain käsialoista” hän tekstinsä kokosi. Oulussa kirjanpainaja C. E. Barckin kirjakaupassa oli joulukuussa 1829 myynnissä ensimmäinen osa saksasta ruotsiksi käännetystä C. F. Beckerin Werldshistoriasta, jota jatko-osineen Elias Lönnrot mukaili kirjassaan Muistelmia Ihmisten Elosta Kaikkina Aikoina (1836). Ahlholm on voinut saada Beckerin kirjan käsiinsä, mutta sen rakenteesta ei ole jälkiä Yhteisessä Maailman Historiassa, jonka viesti voi myös perustua yhteen tai useampaan muuhun kirjaan. Turussa oli ollut kaupan yli tusina erilaista ruotsinkielistä maailmanhistorian esitystä, joista suurin osa oli käännöksiä saksasta. Ahlholm osasi myös lukea saksaa, joten kappalaisen puustellissa käsillä olleiden tekstien jäljitys olisi mittava urakka.

Alkusanojen jälkeen Ahlholmin kirjassa kerrataan Raamatun luomiskertomus ja siirrytään sitten nykyisestä maailmanhistorian kerronnasta poiketen Intiaan, jonka "luultaan kaikkian ensiksi olleen asutun siistemmiltä ja oppineimmilta ihmisiltä". Seuraavassa luvussa ollaan Egyptissä, jonka "ensimmäiset asukkaat ovat uskottavasti tulleet ensiksi Indiasta Abyssiniaan ja sieltä sitten sen entisen Meroë nimisen kaupungin kautta Egyptiin". Neljäs luku kertoo lyhyesti israelilaisista, mutta Ahlholm ohjaa alaviitteessä lisätietoa kaipaavat Vanhan testamentin pariin. Viidennessä luvussa "Pohjaseen päin Israelitain maasta soukalla ranta maalla asuivat muinan Phenisiläiset" eli nykysuomeksi foinikialaiset. Vasta heidän jälkeensä esitetään tietoja "Babylonilaisista, Assyriläisistä ja Mediläisistä". Edellisiä huomattavasti pidempi luku käsittelee kreikkalaisia ja tietenkin myös roomalaisista on paljon kerrottavaa. Varhaisimman historian jälkeen rakenne muuttuu kronologiseksi ja käsittelee toisena jaksona vuodet 555–333 eaa, kolmantena jaksona vuodet ajanlaskun alkuun sekä neljäntenä vuodet läntisen Rooman kukistumiseen vuonna 476.

Yhteinen Maailman Historia, jälkimmäinen osa

Kirja Yhteinen Maailman Historia painettiin Oulussa vuonna 1830, mutta Barck mainosti sitä sanomalehdessään ensimmäistä kertaa ja “vasta ulostulleena” maaliskuussa 1831. Kirjan lopussa Johan Ahlholm esittää mahdolliseksi jälkimmäisen osan “keskiajan, uuden ajan ja Nykyisen Ajan Historiata”, jos “Jumala suopi ja korkeimmasti kunnijoitettavat Esimiehet sen suinkin kelpaavaiseksi näkevät”.

Ote kirjeestä Lönnrotille 15.9.1859, jossa Ahlholm sanailee "Ettei jäisi keskitekoiseksi nîn kuin muinoin Maailman historia, jota Kiannolla ollessani, nuorempana Nuhjatessani koetin kuvailla." Elias Lönnrotin kirjeenvaihto, SKS.

Tällaista jatko-osaa ei koskaan ilmestynyt. Ahlholm oli kuitenkin tehnyt toisenlaisen jatkon, jossa hän kertoi “Vanhan Maailman ihmisten Ylösvalistuksesta ja heidän Religionistaan; niinkuin myöskin heidän elämän-muodostaan, töistään ja tavoistaan”. Tämä käsikirjoitus oli arvatenkin valmiina, kun Ahlholm päiväsi sen alkusanat Suomussalmella 10.12.1830. Niiden lopussa hän toteaa: “Mitkä syyt ovat estäneet, etten koko Kirjaa ole kerrassaan präntättäväksi toimittanut, mietiisäni senkaltaista kirjoittaa, saattaa monikin Hyvätahtoinen Lukia sen melkiään ihtestään arvata.”

Ahlholmin käsikirjoituksessa on sensorin antama painolupa, mutta tämäkään jatko-osa ei ilmestynyt. Lähes kolmekymmentä vuotta myöhemmin hän selitti Wolmar Schildtille, että Barckilta saamansa 200 kappaletta ensimmäistä kirjaa eivät menneet kaupaksi. Taloudelliset vaikeudet ovat siis todennäköinen syy jatko-osista luopumiselle.

Muut kirjalliset työt

Johan Ahlholmin ura eteni Suomussalmelta Haapajärven kappalaisen apulaiseksi vuonna 1833, Kokkolan pitäjänapulaisen virkaan vuonna 1837 ja lopulta Lappajärven kappalaiseksi vuonna 1842.

Vasta Lappajärvellä hän aloitti uudestaan kirjalliset harjoitukset “kiusauksia kärsiessään”, kuten Ahlholm Schildtille kirjeitse selitti. Ruotsalaisesta alkuteoksesta muokattu Kristillinen Päiväkirja: Ilmoittava Kristin Uskokunnan Historiasta Tietoja Pyhistä Martyyreistä Ja Muista Ihmisistä, Joitten Nimet Ovat Vuosittain Almanakassa: Niin Myöskin Vähäinen Tutkinto Sielun Huvituksesta oli työn alla jo vuonna 1854 mutta painettiin vasta vuonna 1857 Turussa.

Samana vuonna Ahlholm seurasi Suomettaressa Wolmar Schildtin ja Yrjö Koskisen sanasotaa suomen kirjoittamistavasta. Ahlholm asettui Schildtin venykekirjaimien puolelle ja lähetti itsekin Suomettareen yhden kirjoituksen alkuvuodesta 1859. Syksyllä Schildt lähestyi Ahlholmia kirjeellä, jossa hän tiedusteli julkaistavaksi joko Yhteisen Maailman Historian jatkoa tai vaihtoehtoisesti kehotti suomentamaan toista historian esitystä.

Vastauksessaan Ahlholm kertoi, että hänellä oli lainassa “Yrjö Koskisen setaelta” Gottlob Edvard Leon kirkkohistoria. Tämän suomennos sai tukea Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralta ja painettiin Kuopiossa 1862. Schildt sai julkaistavakseen ruotsalaisen Jakob Ekelundin kirjan lyhennetyn suomennoksen, joka ilmestyi nimellä Oppikirja Vanhan Ajan Historiassa eli Tosinessa vuonna 1865. Samana vuonna Jyväskylässä painettiin myös Ahlholmin suomentama saksalainen uskonnollinen teos. Näissä kolmessa kirjassa Ahlholm käytti nimeä Joh. Sârinen.

Lappajärven vaivaisukko. Santeri Viinamäki 2014, Wikimedia.

Kirjeessään Schildtille helmikuussa 1861 Ahlholm kertoi, että hän oli yhdessä rovasti Fellmanin ja pitäjänkirjuri Wallen kanssa tilannut useita lehtiä: Mehiläinen, Suometar, Oulun Wiikko-Sanomia, Tapio, Otava, Hämäläinen, Finlands Allmänna Tidning ja Litteraturbladet. Hän oli varmasti tätä ennenkin pyrkinyt seuraamaan lehtiä ja on vaikea kuvitella, että kirjoitus Suomettareen ja pari muuta nimimerkkien perusteella tunnistettavissa olevaa tekstiä olisivat Ahlholmin ainoat sanomalehtiin lähettämät kirjoitukset. Ahlholmin muistosanoissakin todetaan, että "Sanomalehtiin kirjoitti Ahlholm niinikään aika ajoin". 

Muistokirjoituksen aika oli kesällä 1875. Sen kirjoittajan, todennäköisesti tyttärenpojan A. W. Forsman (myöh. Koskimies), mielestä:

Vaikka kohta vainajamme ei olekkaan noita maailman valloittajia neroja, vaikka ei hän olekkaan aivan loistavilla kirjaimilla nimeään piirtänyt Suomen sivistyshistoriaan, ei hän kuitenkaan mielestämme saa omilta aikalaisiltaan jäädä unhotuksiin. Meidän onehissa oloissa on vähäpätöisinkin työntekijä, joka edes hiukankin viepi kansaansa valistuksen tiellä eteenpäin, arvollinen eikä niinkään mitätön, kuin hänen vertaisensa miehet oisivat noissa miekkoisissa suurissa sivistysmaissa, missä eivät he ensinkään pääsisi joukosta näkyviin.

FT Kaisa Kyläkoski on vieraileva tutkija Helsingin yliopistossa.

Lähteet ja kirjallisuus 

Kansallisarkisto

Oulaisten seurakunta: kastetut

Pyhäjärven seurakunta: rippikirjat 1801–09, 1810–16, 1817–23

Suomussalmen seurakunta: kastetut, rippikirja 1824–33, 144

 

Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkisto

Johan Ahlholmin arkisto. A1531 Lyhyt kertomus Vanhan Maailman ihmisten Ylösvalistuksesta… Taikka Jatko Siihen Yhteisen Maailman Historian edelliseen osaan… 1830.

Wolmar Schildt-Kilpisen arkisto. Kirjeet 1017:1:1-18 Ahlholm > Schildt

Kirjekokoelma. 365:81:1 Ahlholm > Lönnrot 

Elias Lönnrotin kirjeenvaihto, verkkojulkaisu (http://lonnrot.finlit.fi/). 5590-5592 Ahlholm > Lönnrot

 

Johan Ahlholmin julkaisut kronologisessa järjestyksessä

Yhteinen Maailman Historia: Päälleluotettavimpain Historian-kirjottajain käsialoista koonnut ja Suomeksi kääntänyt Johan Ahlholm. Edellinen Osa. Oulusa: Chr. Ev. Barck, 1830.

Kristillinen Päiväkirja: Ilmoittava Kristin Uskokunnan historiasta tietoja pyhistä martyyreistä ja muista Ihmisistä, joitten nimet ovat vuosittain Almanakassa: Niin myöskin Vähäinen tutkinto sielun huvituksesta. Suomentanut J. A. Turku: Frenckelliläinen kirjapaino: Granlund, 1857.

J. K:la ja J. A. “Naimiskaupat Lappajärvellä”. Suometar 9.1.1857.

Sàrinen. W. “Kilpisen vanhalle ystävälle hra S:lle!” Suometar 6.5.1859.

Leo, Gottlob Edvard. Kristillinen Uskonnon Ja Kirkon Historia Eli Tosine. Saksan kielestä suomensi Joh Sârinen. Kuopio: Aschan, osa I 1862 & osa II 1863.

J. S:nen ja J. K:la. “Lappajärveltä Tammikuun 25 p:nä”. Tapio 14.2.1863.

J. Sârinen (A-m). “Kuiku vînanjutusta Lappajaerveltae”. Tapio 24.12.1863.

Ekelund, Jakob. Oppikirja Vanhan Ajan Historiassa eli Tosinessa. Suomentanut J. Sârinen. Jyväskylä: Schildt, 1865.

Hachenburg, Hermann Wilhelm. Kristillinen Koulu-Sârna: næyttæwæ Pyhæn Râmatun todistusten ja kristillisen jærjen mukân, mikæ kallis ja arwosa tyø nuorten sieluin oikea jaswatus on. Suomentanut Joh. Sârinen. [Jyväskylä]: [W.S. Schildt], 1865.

J. A. "Lappajärveltä". Suomalainen Wirallinen Lehti 3.2.1866.

J. A. "Lappajärveltä". Suomalainen Wirallinen Lehti 30.5.1866.

 

Muut aikalaisjulkaisut

Koottuja Suomalaisia Lauluja. Ensimmäinen osa. 1828.

 

Maailmanhistoriaa esittävien kirjojen myynti-ilmoituksia 

Åbo Tidningar 4.7.1796; Åbo Tidningar 29.5.1797; Åbo Tidning 18.8.1802; Åbo Tidning 30.7.1806; Åbo Tidning 17.9.1806; Åbo Allmänna Tidning 14.7.1810; Åbo Allmänna Tidning 17.12.1812; Åbo Allmänna Tidning 8.10.1816; Åbo Allmänna Tidning 31.10.1816; Åbo Tidningar 28.8.1822; Åbo Tidningar 18.12.1822; Finlands Allmänna Tidning 10.7.1824; Oulun Wiikko-Sanomia 5.12.1829; Oulun Wiikko-Sanomia 5.3.1831.

 

Matrikkelit

Kotivuori, Yrjö. Ylioppilasmatrikkeli 1640–1852: Claes Johan Kemell. Verkkojulkaisu 2005. (https://ylioppilasmatrikkeli.fi/henkilo.php?id=13890)

Kotivuori, Yrjö. Ylioppilasmatrikkeli 1640–1852: Johan Ahlholm. Verkkojulkaisu 2005. (https://ylioppilasmatrikkeli.fi/henkilo.php?id=14032)

Yrjö Kotivuori, Ylioppilasmatrikkeli 1640–1852: Karl Saxa. Verkkojulkaisu 2005. (https://ylioppilasmatrikkeli.fi/henkilo.php?id=12847)

Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran jäsenet 1831–1892: Ahlholm, Johan. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. (https://kansallisbiografia.fi/jasenet/henkilo/1334)

Suomen papisto 1800–1920 -verkkojulkaisu: Ahlholm Johan. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2012–2022. (https://kansallisbiografia.fi/papisto/henkilo/3537)

Suomen papisto 1800–1920 -verkkojulkaisu: Saxa, Karl. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2012–2022. (https://kansallisbiografia.fi/papisto/henkilo/2475)

 

Sanastot

Rapolan 1800-luvun sanasto. Toimittanut Petri Lauerma. Kielipankki 2019. (https://sanat.csc.fi/wiki/Rapolan_1800-sanasto)

 

Kirjallisuus

Anttila, Aarne. Lönnrot, elämä ja toiminta I. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia 190. 1931.

"Ikimenneiden armahien haudalle". Ilmarinen 14.7.1875.

Impiwaara, Heikki. “Raahen porvari- ja kauppiassukuja II”. Kirjassa Raahen porvari- ja kauppakoulu. Kertomus viidenneltäneljättä lukuvuodelta 1916–1917. Toimittanut Eino Kuusi. 1917, 53–90.

Kallio, V. J.. Fennica-kirjallisuuden salanimiä ja nimimerkkejä vuoteen 1885. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia 211. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 1939.

Menetetyn kansallismaiseman jäljillä

 Antti Vallius

” […] niin kauas kuin silmään siintää, nään järviä lahtineen” kirjoitti Zachris Topelius (P. J. Hannikaisen suomentamana) vuonna 1853 valmistuneessa runossaan Kesäpäivä Kangasalla (En sommardag i Kangasala). Gabriel Linsénin säveltämästä laulusta sittemmin tunnetuksi tullut runo liittyi 1800-luvulla alkunsa saaneeseen prosessiin, jossa Suomen kansallista identiteettiä kytkettiin maisemaan sanoin, kuvin ja sävelin.

Suomen ja maiseman ”ikiaikaiseksi” kerrottu liitto on siis todellisuudessa suhteellisen nuori ilmiö. Vielä nuorempia ovat kyseiseen konstruktioon vuonna 1993 liitetyt kansallismaisemat, joiksi nimettiin 27 eri puolille Suomea sijoittuvaa kohdetta (Härö et al. 1993). Näiden joukossa on muun muassa Kolin kaltaisia korkealta avautuvia järvimaisemia, joiden kansalliset merkitystasot kumpuavan kulttuurin historiallisista kerrostumista, kuten kirjailijoiden teksteistä, taiteilijoiden maalauksista ja säveltäjien teoksista.

Kansallisiksi miellettyjen maisemien merkitystä ylläpitävä kansallinen maisemakuvasto on aikojen saatossa rakentunut kulttuurinen konstruktio, joka koostuu lukuisista erilaisista representaatioista. Kuvaston vakuuttavuuden perusteena on sen kiinnittyminen tiettyihin valtiollisten rajojen sisällä sijaitseviin todellisiin maisemakohteisiin. Konstruktion voima tulee pysyvyydestä, jossa tiettyjen kohteiden toisteinen esittäminen tekee niistä tuttuja ja helposti tunnistettavia. (Häyrynen 2005) Jos suomalaisen kulttuurin piirissä eläneelle vilauttaa esimerkiksi kuvia Imatrankoskesta tai Saimaan maisemasta, jonka keskellä seisoo Olavinlinna, tapahtuu kohteiden tunnistaminen ja kartalle sijoittaminen yleensä silmänräpäyksessä. Stabiilista luonteestaan huolimatta kuvastossa voi tapahtua muutoksia, jotka näkyvät pääsääntöisesti tiettyjen kohteiden hitaina unohtamisina. Nopeammat muutokset johtuvat puolestaan sotien tai muiden vastaavien toimien siirtämistä valtioiden rajoista. (emt) 

Alueiden, ja niiden sisältämien maisemien luovutuksiin Suomi joutui sotiessaan Neuvostoliittoa vastaan talvi- ja jatkosodassa. Mikäli pieni ajatusleikki sallitaan ja kuvitellaan, että sodan tapahtumat olisivat menneet toisin, olisi 1990-luvun alussa valittujen suomalaisten kansallismaisemien määrä saattanut olla nykyistä suurempi. Yksi tällainen menetettykansallismaisema olisi hyvinkin voinut olla Sortavalan edustalle Laatokan rantasaaristoon paikantuva Riekkalan saaren Riuttavuoren näköala.

Kansallisilla merkityksillä ladattu korkealta avautuva järvimaisema

Into Konrad Inhan (1865–1930) vuonna 1895 ottamasta valokuvasta tunnetuksi tullut Sortavalan Riuttavuoren maisema asettuu aiheeltaan ja esittämistavaltaan suomalaiskansallisessa maisemakuvastossa 1800-luvulla vakiintuneeseen korkealta avautuvan järvimaiseman teemaan. Sen ensimmäisenä kuvallisena edustajana on pidetty kuvataiteellisesti lahjakkaan maanmittarin, Carl Petter Hällströmin, Hauhon Vermasvuorelta luonnostelemaa näkymää, joka julkaistiin vuosina 1798–1799 ilmestyneessä S. G. Hermelinin Ruotsin kartastossa (eli alkup. Geographiske chartor öfwer Swerige med […]; Häyrynen 2011, 29). Vähitellen teeman mukainen maiseman esittäminen sai jalansijaa ja esimerkiksi vuosina 1845–1852 julkaistuun Topeliuksen toimittamaan Finland framstäldt i teckningariin niitä sisältyi jo useampia. Hällströmin teoksen tapaan näistä suurin osa palautui klassiseen pastoraalimaiseman kuvallisen esittämisen traditioon, jossa kuviteltu katsoja saattoi ikään kuin vapaasti siirtyä kuvan etualalta maiseman syvyyteen (Lukkarinen 2004, 43–47). 

Täysromantiikan tradition subliimit piirteet, joihin lukeutuivat esimerkiksi katsojaposition ja maiseman keskialueen väliin sijoitetut jyrkät katkokset, rantautuivat suomalaiseen maisemataiteeseen hitaasti. Päällimmäisenä syynä tähän oli suomen sodan seurauksena tapahtunut vallanvaihto Ruotsin alaisuudesta Venäjän keisarikunnan yhteyteen. Siirtymä itsessään katkoi yhteyksiä yleiseurooppalaisiin taidesuuntauksiin, mutta painotuksia ohjailtiin myös tietoisesti, sillä 1800-luvun puolivälissä jo vanhahtaviksi miellettävien uusklassisten piirteiden katsottiin pönkittävän paremmin keisarivaltaa kuin suuria tunteita ja villiyttä manifestoineet täysromanttiset virtaukset. (Reitala 1986, 9–14)

Carl Petter Hällström: Näkymä Vermasvuorelta. Julkaistu S. G. Hermelinin Ruotsin kartastossa (1798–1799). Museovirasto.

1800-luvun puolivälin jälkeen yhä useampi suomalainen taiteilija kouluttautui kuitenkin ammattiinsa ulkomailla, jonka myötä maamme taiteeseen alkoi ilmaantua uudenlaisia maiseman kuvaamisen tapoja. Tämä näkyy esimerkiksi Ferdinand von Wrightin vuonna 1853 valmistuneesta maalauksesta Näköala Haminalahdelta, jossa tietyistä klassiseen perinteeseen viittaavista elementeistä huolimatta havainnollistuu myös romantiikan vaikutus maalauksen etu- ja keskialueen väliin sijoitettuna jyrkkänä katkoksena (Ervamaa 1972). Teoksen kuviteltu katsoja ei siis voinutkaan enää jatkaa matkaansa mäenharjalta kohti kuva-alan keskustaa, vaan joutui pysähtymään jyrkänteen reunalle ihailemaan edessään levittäytyvää laajaa järven ja metsien leimaamaa maisemaa, jonka sylissä ahkera maalainen viljeli pientä maatilkkuaan.

Ferdinand von Wright: Näköala Haminalahdelta (1853). Kansallisgalleria / Hannu Pakarinen.

Keväällä 1854 ilmestyneessä arviossaan Topelius mainitsi Näköala Haminalahdelta -maalauksen olevan yhtä kuin Suomi ja Maamme-laulun uusi säkeistö (Helsingfors Tidningar 5.4.1854; Ervamaa 1972, 24–25). Myöhempi tutkimus on tulkinnut teoksen merkinneen Topeliukselle muutakin kuin yksittäisen maiseman luonnonkauneutta. Maalauksessa on nähty yhdistyvän Topeliuksen ajattelun keskeiset peruspilarit: romantiikka, luterilainen usko ja nationalismi. Nämä näkyvät teoksessa romantiikan tradition kuvallisen esittämisen konventioina ja maalauksen sisältämissä luontoelementeissä sekä korkealle sijoitetussa ”jumalallisessa” katsojapositiossa ja maisemassa häärivän ihmisen – ”Jumalan vastuullisen puutarhurin” – tekemässä työssä, joka symbolisoi koko kansakunnan päämäärätietoista kehitystä. (Suutala 1986, 244–246; Lassila 2000; Lukkarinen 2004, 48–50) Täten myös muihin vastaaviin suomalaisiin korkealta avautuvien järvimaisemien kuvauksiin, joissa (metsä)luonto ympäröi erilaisia kulttuuriympäristön muotoja, on yhdistettävissä edellä mainittuja topeliaanisia merkitystasoja (Vallius 2013, 294–316).

Kaksi samannäköistä eri Riuttavuorta

Yksi ensimmäisistä Laatokan maisemiin heijastuneista topeliaanisen synteesin esimerkeistä oli Berndt Lindholmin Laatokka-maalaus. Teos syntyi 1870-luvun alussa, kun Lindholm oli Topeliuksen tilauksesta laatimassa maisemakuvia Finland framstäldt i teckningarin jatkoksi suunniteltuun En resa i Finlandiin (1874). Maiseman Lindholm löysi Kurkijoen eteläpuolelta Riekkalan kylän alueella sijainneelta Riuttamäeltä, jota yleisesti kutsuttiin myös Riuttavuoreksi (Topelius 1873/1984, 147; Hakulinen 2013, 297). Kyseinen maalaus on myös suora esikuva Inhan reilut parikymmentä vuotta myöhemmin ottamalle valokuvalle, vaikka laajemmassa mielessä nämä molemmat sulautuvat edellä esiteltyyn Hällströmin Vermasvuoren näköalasta kehittyneeseen ja matkan varrella topeliaanisilla merkitystasoilla kuorrutettuun korkealta esitetyn järvimaiseman teemaan.

Berndt Lindholm: Laatokka (1872–1874). Museovirasto.

Lindholmin ja Inhan teosten välillä on itse asiassa niin paljon yhtäläisyyksiä, että niiden on toisinaan luultu esittävän samaa maisemaa. Vaikka En resa i Finlandin tekstissä Topelius kirjoittaa Lindholmin teoksen kuvaavan juuri Kurkijoelle sijoittuvaa maisemaa, on sekaannusta aiheuttanut se, että molemmat teokset paikantuvat Riekkala-nimisillä alueilla sijaitseville Riuttavuori- tai Riuttamäki-nimisille korkeille paikoille, joilta avautuvien maisemien piirteet ovat kaiken lisäksi hyvin samankaltaiset. Molemmissa teoksissa mäen rinne ja kuva-alan keskustan täyttävä järven lahti ovat muodoiltaan lähes identtiset. Ainoastaan maisemien taustoilla näkyvissä järvialueissa sekä saarissa, niemissä tai mantereen osissa on havaittavissa eroavaisuuksia. Esimerkiksi ensimmäisessä I. K Inhan elämää ja taidetta laajemmin esitelleessä tutkimusjulkaisussa Ismo Kajander (1981, 51) mieltää nämä paikat samaksi ja olettaa Inhan Riuttavuorelta etelään olleen Lindholmin Laatokka-maalauksen toisinto. Samaan ansaan Kajanderin vanavedessä astui myös allekirjoittanut omassa väitöskirjassaan (Vallius 2013, 301).

Toisaalta virheeseen on helppo sortua, sillä Inha toimi eräänlaisena välittäjähahmona, joka käänsi monet 1800-luvun suomalaisessa maisemamaalauksessa vaikuttaneet traditiot ja niiden piirissä kuvatut kohteet valokuvan kielelle (Kajander 1981, 49–50). Ei ole tiedossa luuliko Inha valokuvaavansa toisintoa Lindholmin maalauksesta, mutta jos asialla haluaa spekuloida, niin ei ole täysin poissuljettua, etteikö Inha olisi voinut yhdistää Sortavalan Riuttavuorelta avautunutta maisemaa Lindholmin maalaukseen ja ajatella Topeliuksen erehtyneen kirjassaan pitäjistä. 

Arvuuttelua tukee se, että molemmissa tapauksissa liikuttiin kuitenkin maantieteellisesti samalla suunnalla, eikä kahden eri Riuttavuoren välimatka ollut kuin noin 60 kilometriä. Samalla tavalla Kajanderkin oli erehtynyt omassa teosten vertailussaan ja kuitannut maisemien maastonmuodoissa ilmenneet eroavaisuudet mitä ilmeisimmin Lindholmin harjoittamana taiteilijanvapautena. Viimeksi mainitut erheet olisivat kuitenkin olleet vältettävissä, jos Kajander (kuten allekirjoittanutkin) olisi sattunut tutustumaan ajoissa taidehistorioitsija Onni Okkosen (1932) tekemään tutkimukseen, jossa Lindholmin teos paikannettiin varsin yksiselitteisesti Kurkijoen eteläpuolella sijainneelle Riekkalan kylän Riuttamäelle. 

Lindholmin teoksen ja alueen kartan välinen vertailu varmistaa Okkosen tekemät johtopäätökset. Maiseman elementit loksahtelevat karttaan kuin palapelin palaset ja osoittavat teoksen taustalla siintävän vesialueen olevan Laatokkaan lukeutuva Hämeenlahti, joka yhdistyy Kurkijoen kirkonkylään johtavaan Laikkalanlahteen. Myös Inhan valokuvan, tai pikemminkin Riuttavuorelta otetun valokuvasarjan, ja kartan välinen analyysi osoittaa kyseisen maisemakohteen paikantuvan yhtä pitävästi Sortavalan edustan Riekkalansaarelle.

I. K. Inha: Riuttavuorelta etelään (1895). Museovirasto.

Laatokan menetetyt kansallismaisemat

Lindholmin ja Inhan teosten maisemista jälkimmäinen oli kuitenkin se, joka olisi hyvinkin voinut lukeutua 1990-luvun alussa nimettyjen kansallismaisemien joukkoon. Kyseinen Riuttavuoren maisemavalokuva levisi ihmisten tietoisuuteen sen lukeutuessa Inhan vuonna 1896 ilmestyneeseen Finland i bilder -julkaisuun. Samoihin aikoihin tapahtuneet valokuvauksen yleistyminen sekä Sortavalan nousu suosituksi matkakohteeksi lisäsivät alueen maisemien tallentamista. Sortavalan erityispiirteenä oli sen edustan lukuisten lahtien ja saarien muodostama pienois-Laatokka ja sen yhtenä keskeisenä kohteena juuri Riuttavuori, jonka päälle turistit kiipesivät ikuistamaan tutuksi ja suosituksi tullutta Laatokan maisemaa (Sihvo & Ruotsalainen 1986, 113). Tunnetuimmista Inhan jälkeisistä kohteen kuvallisista esityksistä voidaan mainita 1920- ja 1930-luvuilla valmistuneet Heinrich Ifflandin ja Aarne Pietisen otokset.

Aarne Pietinen: Riuttavuori Sortavalan maalaiskunnan Riekkalansaaressa (1930-luku). Museovirasto.

Sortavalan Riuttavuori oli siis 1900-luvun alkupuolella nousemassa kovaa vauhtia Kolin, Aulangon ja Aavasaksan kaltaisten ikonisten korkealta avautuvien maisemakohteiden joukkoon, mutta sodat Neuvostoliittoa vastaan katkaisivat tämän kehityksen. Näin ollen kuvaston yhteys uuden rajan taakse jääneeseen todelliseen Sortavalan Riuttavuoreen katkesi ja siitä muodostui ”menetetty kansallismaisema”, jota voidaan suomalaiskansallisesta näkökulmasta lähestyä enää vain erilaisten historiallisten aineistojen kautta.

FT Antti Vallius on taidehistorioitsija, joka työskentelee Jyväskylän yliopiston Musiikin, taiteen ja kulttuurin tutkimuksen laitoksella Koneen Säätiön Metsän puolella -aloitteen rahoittamassa tutkimushankkeessa Metsäkuvan kääntöpuoli. Metsäkatoalueiden yhteiskuntahistoria ja maisemakuvasto Suomessa ja Ruotsissa n. 1820–1920 (MetSuRi).

Lähteet ja kirjallisuus

Ervamaa, J. (1972) Niin kaus kuin silmään siintää. Teoksessa Lintinen, J. (toim.) Taide 1972.WSOY: Porvoo. 19–26.

Hakulinen, R. (2013) Kurkijoki kylästä kylään. 3. uusittu painos. Kurkijoki Säätiö: Loimaa.

Helsingfors Tidningar 5.4.1854

Härö, E., et al. (1993) Kansallismaisema. 2. p. Ympäristöministeriö, alueidenkäytön osasto, Rakennustieto [jakaja]: Helsinki.

Häyrynen, M. (2005) Kuvitettu Maa: Suomen Kansallisten Maisemakuvastojen Rakentuminen. SKS: Helsinki.

Häyrynen, M. (2011) Miten Suomi maisemoitui. Teoksessa von Bonsdorff, P., Heinänen S. & Kaukio V. (toim.) Tunne maisema. Maahenki Oy: Helsinki. 23–37.

Kajander, I. (1981) I. K. Inhan taide. Teoksessa Vuorenmaa, T-J. & Kajander I. I. K. Inha, valokuvaaja 1865–1930. WSOY: Helsinki. 47–78.

Lassila, P. (2000) Runoilija ja rumpali. Luonnon, ihmisen ja isänmaan suhteista suomalaisen kirjallisuuden romanttisessa perinteessä. SKS: Helsinki.

Lukkarinen, V. (2004) Kansallisen maiseman vertauskuvallisuus ja ympäristön tila. Teoksessa Lukkarinen, V. & Waenerberg A. Suomi-kuvasta mielenmaisemaan. Kansallismaisemat 1800- ja 1900-luvun vaihteen maalaustaiteessa. SKS: Helsinki. 20–91.

Okkonen, O. (1932) Karjalaiset aiheet Suomen taiteessa. Teoksessa Härkönen I. et al. Karjalan Kirja 2. kokonaan uudistettu p. WSOY: Helsinki. 996–1012.

Reitala, A. (1986) Werner Holmbergin taide. Otava: Helsinki.

Sihvo, H. & Ruotsalainen, M. (1986) Karjalan kuvat. Maalaustaidetta vanhasta Karjalasta. Tammi: Helsinki.

Suutala, M. (1986) Luonto ja kansallinen itsekäsitys. Teoksessa Manninen, J. & Patoluoto, I. (toim.) Hyöty, sivistys, kansakunta – Suomalaista aatehistoriaa. Kustannusosakeyhtiö Pohjoinen: Oulu. 237–270.

Topelius, Z (1873/1984) Matkustus Suomessa. Littera: Espoo.

Vallius, A. (2013) Kuvien maaseutu – Maaseutumaisemakuvaston luomat mielikuvat suomalaisesta maaseutukulttuurista. Jyväskylän yliopisto: Jyväskylä.

Historian tohtorista professoriksi

Petri Karonen

Suomalainen historiantutkimuksen professio on muuttunut merkittävästi nykyaikaisen historiantutkimuksen alkuajoista eli 1800-luvun puolivälistä lähtien. Jo yksistään akateemisten opinnäytteiden, erityisesti väitöskirjojen määrä ja osin muotokin ovat suuresti muuttuneet. Vielä 1800-luvun lopulla alan väitöksiä saatettiin tarkastaa vuosikymmenessä vähemmän kuin 2000-luvulla puolessa vuodessa. Tätä asiaa on tietenkin tutkittu runsaasti eri näkökulmista. Seuraavassa luodaan pikasilmäys siihen, kuinka tiettyinä vuosina väitöskirjaansa puolustaneet tutkijat ovat aikanaan edenneet professoreiksi. Kirjoittaja on tietoinen siitä, että usein virkojen – vuodesta 2010 työsuhteiden – täyttöihin on usein liittynyt sattumaa, pelin politiikkaa sekä myös hyvää tai huonoa tuuria, sillä tehtävien avoimeksi julistaminen ja/tai eri tieteenaloilla käytössä olleiden resurssien määrä vaikuttavat oleellisesti tutkijoiden päätymiseen ylimpään yliopistolliseen tutkimus- ja opetustehtävään. Suomalaisessa akateemisessa yhteisössä on pitkälti toistasataa vuotta ollut lähes poikkeuksetta sääntönä, että professorin tulee olla väitellyt tohtori. Suomessa historian alalla tunnetaan vain muutama poikkeus tästä säännöstä: sellainen oli esimerkiksi Oulun yliopiston aate- ja oppihistorian professori Juha Manninen (1945–2023), joka väitteli tohtoriksi vuonna 1999 lähes neljännesvuosisata virkaan nimittämisensä jälkeen. 

Historian alalle on 1850-luvulta 2020-luvun alkuun mennessä nimitetty yhteensä lähes 300 professoria, joista yli 240 on sijoittunut perinteisten historia-aineiden kuten Suomen historian, yleisen historian, poliittisen historian, talous- ja sosiaalihistorian, aate- ja oppihistorian sekä kulttuurihistorian aloille. Sen lisäksi professuureja on täytetty viitisenkymmentä muun muassa kirkkohistorian, oikeushistorian, kasvatushistorian ja sotahistorian aloilla. Huomattakoon, että yllä mainittu lukema sisältää niin historiantutkimuksen profession sisällä professorina toimineet, muille aloille väittelyn jälkeen siirtyneet kuin myös jatkuvasti kasvavan joukon aikanaan ulkomailla väitelleitä professoreja. Professori-kategoriaan lasketaan tässä entisinä aikoina oppituolin haltijoiksi kutsutut professorit, ylimääräiset ja henkilökohtaiset professorit, apulaisprofessorit sekä vakinaistamispolulla olevat tenure-professorit sekä Valtionarkiston valtionarkistonhoitajat ja sittemmin Kansallisarkistoksi muuttuneen viraston pääjohtajat, jotka rinnastuvat professoreihin.

Historia-alan väitöskirjoja on ilmestynyt samaisella yli 170 vuoden jaksolla reilut 1500, joten suunnilleen joka viidennen tohtorin voi arvioida päätyneen jossain uransa vaiheessa professoriksi. Koska yhteiskunta ja sen korkeakoulutukseen osoittamat resurssit ovat vaihdelleet merkittävästi aikojen saatossa, ovat myös ajalliset muutokset suuria. Lisäksi oppiaineiden professorien ja väittelijöiden vertailu osoittaa eroja eri vuosina väitelleiden sijoittumisesta akateemiseen maailmaan. Tällainen vertailu on jossain määrin epätarkka, mutta antaa yleisellä tasolla lisätietoa tehtäviin päätymisestä. Silloin, kun resursseja oli vähän, oli myös virkakilpailua vähemmän. Tämä näkyy tarkastelujakson 110 ensimmäisen vuoden aikana, sillä sekä 1800-luvun jälkipuolella että vuosina 1900–1959 historian tohtoreista nimitettiin professoreiksi suhteellisesti täsmälleen yhtä paljon – peräti neljä kymmenestä. Jakson lopulta alkoi yliopisto- ja korkeakoululaitoksen voimakas kehitysvaihe, joten seuraavassa keskitytään ennen muuta aikaan 1960-luvulta tähän päivään.

Oheiseen kuvioon on koottu tiedot kaikilta niiltä vuosilta, jolloin väitelleistä vähintään viisi on saanut aikanaan professuurin suomalaisesta tai ulkomaisesta yliopistosta tai korkeakoulusta (mukaan luettuna Valtionarkisto, myöhempi Kansallisarkisto). Tällaisia vuosia on tätä kirjoittaessa (syksy 2024) yhteensä 16. Tähän ryhmään kuuluvia professoreita on yhteensä tasan sata, joten he edustavat yli kolmasosaa koko joukosta.

Kuviossa on mukana vain neljäsosa tarkastelujakson kaikista vuosista, mutta siitä käy ilmi alan väitöskirjojen määrän huima nousu. Väitösten määrä pysyi maltillisena 1980-luvun lopulle saakka ja kun samaan aikaan uusia virkoja perustettiin varsin paljon, myös tehtäviä oli saatavilla. Parhaimmillaan 1970–1980-luvun vaihteessa jopa kolme neljästä väittelijästä nappasi itselleen myöhemmin virkapaikan. Sittemmin tilanne on suuresti muuttunut ja esimerkiksi 2000-luvulla väitelleistä toistaiseksi vain noin joka kuudes on saanut professorin työsuhteen. Merkillinen poikkeus trendistä on vuosi 1994, jolloin väitelleet ovat päätyneet professoriksi huomattavan usein: vuoden 1994 väittelijöistä 12 eli yli 40 prosenttia kaikista tuona vuonna opinnäytettään puolustaneista nimitettiin myöhemmin professoriksi. Lukema muistuttaa siis aikaa ennen 1960-lukua. Vuonna 1994 väittelivät muun muassa tulevat Suomen ensimmäiset Suomen historian naispuoliset professorit (Pirjo Markkola ja Kirsi Vainio-Korhonen) ja muitakin kotimaan menneisyyden tutkijoita joukosta löytyy (Petri Karonen, Kimmo Katajala, Henrik Meinander, Kustaa H. J. Vilkuna). Silti oppiaineiden kirjo aikanaan tehtävään astuttaessa ulottui muun muassa poliittiseen historiaan (Kimmo Rentola), yleiseen historiaan (Christian Krötzl ja Jouni Suistola), Venäjän filosofiaan ja aatehistoriaan (Vesa Oittinen) sekä kehitysmaatutkimukseen (Juhani Koponen).

Vuoden 1994 tulevat väittelijä-professorit eivät muuten juuri erotu muista kollegoistaan. Heiltä esimerkiksi kesti täsmälleen yhtä kauan saada vakinainen tehtävä kuin koko professoriryhmällä, jonka tohtoriksi väittelyvuoden ja professuurin saamisen välinen mediaaniaika on 11 vuotta väitöksestä; tosin vaihteluväli sinänsä on laaja. Mainittua lukemaa voidaan silti pitää varsin korkeana, sillä vaikkapa Jyväskylän yliopiston kaikkien professorien mediaani on yhdeksän vuotta väitöksestä.

2010-luvulla ja sen jälkeen väitelleitä on toistaiseksi otettu erilaisiin professorin tehtäviin vasta alle kymmenen. Asiaintila tulee kuitenkin jo pikapuolin muuttumaan erityisesti eläköitymisten myötä. Enemmän tai vähemmän väljästi arvioiden tällä hetkellä eri historian oppialoilla on yli 60 professuuria, joista seuraavan viiden vuoden aikana eläkkeelle poistuu vähintään toistakymmentä ja kymmenen vuoden sisällä vielä yli 20 lisää. Toisin sanoen noin puolet alan tämänhetkisistä professoreista tulee vaihtumaan.

Petri Karonen, Suomen historian professori, historian ja etnologian laitos, Jyväskylän yliopisto.

Lähteet ja kirjallisuus

Tietokanta

Yhteinen menneisyys, erilaiset tulkinnat: Bibliometrinen ja kvalitatiivinen analyysi varhaismodernista Ruotsin valtakunnasta Ruotsin ja Suomen historiografiassa 1860–2020 (Hirsu) -hankkeen tiimoilta laaditut tietokannat.

Matrikkelit

Autio, Veli-Matti, Suomen Historiallisen Seuran matrikkeli 1875–2007. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2007. 

Professorimatrikkeli: https://matrikkeli.professoriliitto.fi/

Kirjallisuus

Karonen, Petri (toim.), Tiede ja yhteiskunta. Suomen Historiallinen Seura ja historiantutkimus 1800-luvulta 2010-luvulle. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia 1449. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2019.

Karonen, Petri, Research on early modern Sweden: resources, research areas, and prominent scholars, 1850–2020. Teoksessa Swedish and Finnish Historiographies of the Swedish Realm, c. 1520–1809. Shared Past, Different Interpretations? Edited by Miia Kuha and Petri Karonen. Routledge Research in Early Modern History. Routledge: London 2023, 13–35. https://doi.org/10.4324/9781003219255-3

Karonen, Petri & Välimaa, Jussi, Vaikuttamista, virkistystoimintaa ja kriittistä keskustelua. Professoriliiton Jyväskylän osasto 1970-luvun alusta 2020-luvulle. JYU Reports 16. https://doi.org/10.17011/jyureports/2022/16

Sata vuotta Jyväskylän yliopiston Suomen historian professori Mauno Jokipiin syntymästä

Petri Karonen

Rintamalta Jyväskylän Seminaarinmäelle

Elokuun 21. päivänä 2024 tulee sata vuotta Jyväskylän yliopiston historian laitoksen perustajan, Suomen historian professorina yli 30 vuotta toimineen Mauno Kalevi Jokipiin (1924–2007) syntymästä. Helsingissä syntynyt ja koulunsa käynyt Jokipii julistettiin muiden ikäluokkansa abiturienttien tavoin kesällä 1943 ilman ylioppilaskirjoituksia ylioppilaaksi Helsingin suomalaisesta normaalilyseosta. Tuolloin hän suoritti jo asepalvelustaan Laatokan Karjalan Maaselän kannaksella joukkoyksikkönsä kuopuksena.

Jatkosodan jälkeen Jokipii kotiutettiin viimein valvontakomission vaatimuksesta keskeytetyltä Upseerikurssilta joulun alla 1944. Hän jatkoi saman tien rintamalla alkaneita historianopintojaan Helsingissä, aluksi Suomen historian professori Jalmari Jaakkolan johdolla. Jokipii on maininnut tärkeiksi opettajikseen myös esimerkiksi myöhemmin tieteen akateemikoiksi nimitetyt Eino Jutikkalan (Suomen ja taloushistoria) ja Kustaa Vilkunan (kansatiede). Jutikkala olikin Jokipiille merkittävä esikuva ja elinikäinen vertailukohta; kansatieteen näkökulmia hän taas viljeli monissa julkaisuissaan.

Mauno Jokipii laati aikanaan pro gradu -työnsä hankalana pidetystä Kallialan keskiaikaisia kirkontilejä koskeneesta aiheesta. Sen valmistuttua Jalmari Jaakkola rekrytoi hänet keräämään aineistoa tuolloin alulla olleeseen Satakunnan maakuntahistoriaan. Tällä tavoin Jokipii vahvisti sekä tuntemustaan paikallisista oloista ja niihin liittyvistä tutkimusnäkökulmista että kokemustaan monenlaisten lähdeaineistojen käytöstä ja tutkimusmahdollisuuksista. Tukholman Riksarkivetiin kesällä 1951 suuntautunut arkistomatka poiki onnekkaan lähdelöydön myötä ensin artikkeleita ja pian laajan väitöskirjan Suomen kreivi- ja vapaaherrakunnista 1500–1600-luvulla (väitöskirja julkaistiin 1956, toinen osa ilmestyi vuonna 1960).

Jokipii työskenteli Helsingin yliopistossa maan ensimmäisenä historia-alan assistenttina vuosina 1955–1958 esimiehinään aikakauden johtavat Suomen historian tuntijat Eino Jutikkala ja Pentti Renvall. Väittelyä seuranneena vuonna (1957) hänet otettiin Helsinkiin Suomen historian dosentiksi. Vuoden 1958 alusta Jokipii siirtyi Jyväskylän Kasvatusopilliseen Korkeakouluun hoitamaan virkaa tekevänä vasta perustettua Suomen historian professuuria. Hakuprosessin jälkeen tehtävä vakinaistettiin kaksi vuotta myöhemmin. Jokipii hoiti Jyväskylän yliopistoksi vuonna 1966 muuttuneen korkeakoulun Suomen historian virkaa menestyksellisesti aina eläkkeelle siirtymiseensä eli elokuuhun 1991 asti. Aktiivinen tutkimustyö jatkui aina tammikuussa 2007 tapahtuneeseen kuolemaan saakka ja joitakin julkaisuja ilmestyi vielä postuumistikin.

Mauno Jokipii työpöytänsä ääressä Rakennus III:n (nyk. Historica) ensimmäisessä kerroksessa vuonna 1975. Kun professori Jokipii jäi eläkkeelle elokuun päättyessä vuonna 1991, tämän tekstin kirjoittaja sijoitettiin samalle työpisteelle hoitamaan vs. assistentin tehtävää syyskuun ensimmäisestä päivästä alkaen. Lähde: Jyväskylän yliopiston Tiedemuseo, valokuva-arkisto. Kuvaaja Matti Salmi.

Laaja ja monipuolinen julkaisutuotanto

Mauno Jokipiin painosta ilmestyneiden julkaisujen määrä on poikkeuksellisen laaja ja koskee monia historian aloja kaikilta Suomen historian aikakausilta keskiajalta 1900-luvun lopulle saakka. Yhteensä yli 560 luetteloitua julkaisua käsittävä tuotanto on mykistävä myös siksi, että todistettavasti Jokipii kirjoitti kaikki tekstinsä käsin, eikä hän opetellut itse käyttämään edes kirjoituskonetta, tietokoneesta puhumattakaan. Jokipiin aikana nyttemmin yleistynyt yhteiskirjoittaminen oli vielä harvinaista, joten hän laati suurimman osan kirjoituksistaan itsenäisesti. Osa teksteistä toki ilmestyi hieman varioituina ja erilaisissa formaateissa eri foorumeilla, mikä oli ajalle (kuten edelleenkin) varsin tyypillistä. 

Kuvion 1 tietojen perusteella Jokipii näyttäytyy monenlaisten julkaisujen laatijana. Kuvion suhteellisia osuuksia vääristää osin se, että kukin julkaisu on laskettu yhdeksi riippumatta niiden laajuudesta. Siinä mielessä erityisesti tieteellisten monografioiden kahden prosentin osuus hämää, sillä 12 laajan teoksen laatiminen vaati enemmän aikaa kuin tiivis kirjoitelma kausijulkaisuun. Tällaisenaankin kuvio todistaa silti Jokipiin energisyyden ja halun saada julkisuuteen eri yhteyksissä ja monenlaisilla foorumeilla pidetyt esitelmät, luennot ja muut esitykset. Hanakkuus julkaista tuloksia ja levittää tietoa eri ryhmille oli Jokipiille luonteenomaista ja tässä suhteessa hän oli selvästi aikaansa edellä. Yhteiskunnallisesta vaikuttavuudesta ja tiedonjulkistamisesta kertovat erityisesti toistasataa sanomalehtiartikkelia. Kirjoitukset käsittelivät käytännössä aina historiantutkimusta eri näkökulmilta ja olivat usein niin sanottuja juhlapäiväkirjoituksia – tasavuosiin ja juhlavuosiin painottuneita tekstejä. Keskisuomalainen oli tärkeä julkaisija, mutta kirjoitelmia ilmestyi myös esimerkiksi Helsingin Sanomissa, Aamulehdessä, Uudessa Suomessa, Satakunnan Kansassa, Länsi-Suomessa ja Turun Sanomissa. Yhteensä Jokipiin kirjoituksia painettiin yli 30 sanomalehdessä eri puolilla Suomea. 

Jokipii ehti muun ohella toimia 1950-luvulla ensin Kotiseudun (1950–1952) ja sitten Historiallisen Aikakauskirjan (1956–1958) toimitussihteerinä. Hän osallistui ahkerasti kummankin julkaisun sisällöntuotantoon myöhemminkin. Historiallista Aikakauskirjaa Jokipii avusti peräti seitsemällä vuosikymmenellä ja on yhä edelleen vuonna 2024 lähes sadalla erityyppisellä kirjoituksellaan yli 120 vuotta ilmestyneen lehden seitsemänneksi ahkerin julkaisija.

Kuvio 1. Mauno Jokipiin kirjallinen tuotanto vuosina 1946–2007 (n=563). Lähde: Suomen historialliset bibliografiat 1926–1990; Nygård, Kuivalainen, Jokinen (toim.) 2006. Huom! jälkimmäinen Mauno Jokipiin julkaisutoimintaa luetteloiva bibliografia on kirjauksissaan merkittävästi Suomen historiallista bibliografiaa tarkempi.

Tieteellisesti vaikuttavimpia julkaisuja ovat monografiat, tieteelliset artikkelit sekä erilaiset toimitustyöt. Niitä Jokipiin tuotantoon kertyi yhteensä 240. Suhteellisesti eniten eli lähes neljäsosa (n=54) mainituista julkaistuista liittyi sotahistoriaan, erityisesti toisen maailmansodan aikaan. Usein useampaa historiallista ajanjaksoa käsitelleet paikallishistorialliset kirjoitukset edustivat noin viidesosaa (n=46) julkaisuista sekä poliittisen historian tekstit nekin yli 15 prosenttia (n=39) kokonaismäärästä. 

Sotahistoriasta muodostui pian Jyväskylään siirtymisen jälkeen yksi Jokipiin erityisaloista. Sen ensimmäinen laajempi näyttö oli vuonna 1968 julkaistu suomalaisia SS-sotilaita käsittelevä teos Panttipataljoona. Suomalaisen SS-pataljoonan historia (Weilin & Göös 1968, 868 s.). Teoksesta on otettu yhteensä neljä painosta. Jokipii palasi aiheen pariin vielä vuonna 2002 vertailevan Hitlerin Saksa ja sen vapaaehtoisliikkeet. Waffen-SS:n suomalaispataljoona vertailtavana (Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2002, 463 s., toinen painos 2012) kautta.

2010-luvun lopussa Jokipiitä kohtaan esitettiin erityisesti Panttipataljoona-teokseen liittynyttä kohtuutonta ja vain niukkoihin tai olemattomiin faktoihin nojaavaa kritiikkiä. Kriitikoilta näytti jääneen huomaamatta, että ilman Jokipiin 1960-luvulla keräämää ja säntillisesti arkistoon talletettua laajaa aikalaisaineistoa nykyisiä aihepiirin tutkimuksia ei olisi pystytty tekemään, koska aineistoja ei olisi olemassakaan. Lisäksi tuolloin, reilut 20 vuotta sodan päättymisen jälkeen ilmestyneen teoksen julkaisuaikaan, kaikki sittemmin 2000-luvulla käytössä ollut aineisto ei ollut tutkijan saatavilla. Nyttemmin kritiikki näyttääkin, syystä, vaienneen.

Jatkosodan synty. Tutkimuksia Saksan ja Suomen sotilaallisesta yhteistyöstä 1940–41 (Otava 1987, 748 s., 2 painosta ja venäjänkielinen käännös vuonna 1999) -teosta pidetään Mauno Jokipiin merkittävimpänä tutkimuksena. Kirjajärkäleessään hän analysoi tarkasti suomalaisten poliitikkojen vaihtoehtoja ja valintoja toisen maailmansodan aikana. Teoksen ilmestymisen myötä voitiin lopullisesti päättää tieteellinen keskustelu niin sanotusta ajopuuteoriasta, jonka Jokipii upotti valtavan lähdeaineistonsa terävällä lähdekritiikillä ja tapahtuminen erinomaisella kansainvälisellä kontekstoinnilla. Sen sijaan yleinen keskustelu aihepiiristä oli äänekästä ja kenties jatkuu eri foorumeilla edelleen. Jatkosodan synty toi tekijälleen Urho Kekkosen säätiön tunnustuspalkinnon vuonna 1987.

Jokipii oli myös paikallis- ja maakuntahistorian tuntija, joka paneutui ennen muuta Satakunnan ja Keski-Suomen menneisyyteen. Sukusiteiden ja aikanaan Satakuntalaisen osakunnan järjestämien kotiseuturetkien ansiosta Satakunnasta muodostui Keski-Suomen ohella keskeinen osa Jokipiin julkaisutoimintaa ja tutkimustyötä. Hän julkaisi Satakunnan maakuntahistoriassa jyhkeän 1500–1700-luvun talouselämää käsittelevän niteen (Satakunnan talouselämä uuden ajan alusta isoonvihaan (Satakunnan maakuntaliitto 1974, 745 s.). Jokipii toimitti kolmeosaisen myös erittäin laajan Keski-Suomen maakuntahistorian (1988–1999) ja kirjoitti siihen itsekin laajoja osuuksia. Jokipiin aktiivisuudella ja sinnikkyydellä oli aikanaan suuri vaikutus, kun Jyväskylään perustettiin vuonna 1967 maakunta-arkisto. Jokipii kannusti oppilaitaan tutkimaan opinnäytteissään kotiseutujaan ja kehitti kymmeniin niteisiin kasvaneen pitäjänkirjasarjan. Kotiseutututkimuksen ansiosta monilla paikkakunnilla tietoisuus omasta paikallisidentiteetistä kasvoi ja herätti yleistä kiinnostusta historiaan ja menneisyyteen.

Taulukko 1. Mauno Jokipiin kirjallisen tuotannon aikakausi- ja julkaisuajanjaksot 1946–2007 (mukana ovat monografiat, tieteelliset artikkelit ja toimitustyöt). Lähde: Kuvio 1 ja siinä mainitut lähteet.

Jokipiin poikkeuksellinen tuotteliaisuus antaa harvinaisen tilaisuuden tarkastella myös hänen julkaisujensa kautta tapahtuneita tutkijan omien tieteellisten mielenkiinnon kohteiden muutoksia ja pysyvyyksiä. Taulukossa 1 on jaoteltu edellä mainitut keskeisimmät julkaisutyypit tutkimuksen pääasiallisen aikakauden ja julkaisuajan mukaan. Jako on jälleen varsin karkea, mutta osoittaa silti Jokipiin julkaisuprofiilin muutoksista. Ensinnäkin havaitaan merkittävä julkaisuvolyymin nousu, mikä viimeisellä (1981–2007) jaksolla johtunee ensinnä siitä, että Jokipiiltä jäivät raskaimmat hallinnolliset velvollisuudet pois, jolloin aikaa jäi enemmän tutkimukselle. Toisaalta vuoden 1991 jälkipuoliskolla tapahtuneen eläköitymisen jälkeen aikaa oli kylliksi nimenomaan kirjoittamiselle ja toimitustöille.

Mauno Jokipii aloitti keskiajan ja varhaismodernin ajan tutkijana eikä hän mainittuja aikakausia koskaan unohtanut. Vuosituhannen vaihteessa hän panosti vahvasti keskiaikaa koskeviin teemoihin. Silti siirtymä ennen muuta 1900-luvun historiaan tapahtui jo 1960-luvun alussa. Tällainen hyppäys tyystin erilaiselle aikakaudelle ei ollut tuolloin lainkaan tavallista, kuten ei edelleenkään. Erityisesti sotahistoriaan keskittyvässä tuotannossaan hän saattoi hyödyntää myös rintamakokemuksiaan ja pystyi luomaan luottamukselliset välit esimerkiksi sotaveteraaniyhteisöihin ja -järjestöihin. Siten hän kirjoitti sekä tieteellisiä julkaisuja että erilaisia populaariesityksiä, jotka on kuviossa 1 merkitty luokkaan ”muut julkaisut”.

Hallintomies ja tutkimuksen ohjaaja

Jokipii sai välittömästi Jyväskylään siirryttyään hallinnollisia vastuutehtäviä, hän toimi muun muassa historiallis-kielitieteellisen osaston dekaanina (1960–1966). Vuosina 1966–1971 hän oli Jyväskylän yliopiston vararehtori ja vielä vuonna 1978 toinen vararehtori. Tuo tehtävä jäi hänen viimeiseksi merkittäväksi yliopiston sisäiseksi hallinnolliseksi tehtäväkseen. Valtakunnallisia tiedehallinnon ja tiedepolitiikan tehtäviä kertyi ajan mittaan kosolti. Hän istui muun muassa korkeakouluneuvostossa 1966–1967, ja saman elimen humanistisessa jaostossa 1967–1969. Tämän lisäksi Jokipii toimi Paikallishistoriallisen toimiston puheenjohtajana 1969–1972 ja 1975–1987.

Mauno Jokipii tarttui tarmolla ja rohkeudella moniin vaikeisiinkin aiheisiin. Nämä piirteet tulivat esille jo esimerkiksi opiskelijaradikalismin aikaan 1960-luvun lopussa, jolloin Jokipii joutui vararehtorin asemassaan ankaran kritiikin kohteeksi. Sinänsä vastaavaa kuohuntaa esiintyi käytännössä kaikissa aikakauden korkeakouluissa ja myös monet muut historianprofessorit saivat osansa aikakauden yleisestä ilmapiiristä. Vastuksista huolimatta Jokipii pysyi usein omassa kannassaan, mikä ei välttämättä aina edistänyt asioiden sujuvaa käsittelyä. Professorina Jokipii oli oppilailleen innostava ja kannustava opettaja, jonka laaja tietämys ja lukeneisuus auttoi monia löytämään oman mielenkiinnonkohteensa. Kaiken kaikkiaan Jokipii ohjasi satoja pro gradu -töitä lukemattomista erilaisista aiheista, joita varten hänellä oli myös opinnäyteaihekortisto.

Mauno Jokipiin opinnäyteaiheita sisältävä kortistolaatikko. Lähde: Historian ja etnologian laitos, Petri Karosen hallussa.

Mauno Jokipii oli myös tehokas väitöskirjaohjaaja. Hän ohjasi, osin yhdessä toisten tutkijoiden kanssa ja joitakin töitä vielä eläkkeelle siirryttyään, yhteensä 25 väitöskirjaa. Jokipiin ohjaamien väitösten määrä on todella huomattava, sillä hän teki työnsä ennen 1990-luvun alusta alkanutta väittelijöiden määrän voimakasta nousua. Hänen aikalaisistaan eli 1920-luvulla ja seuraavan vuosikymmenen alussa syntyneistä historioitsijoista samaan väitelleiden oppilaiden määrään pääsi vain Turun ja Helsingin yliopiston Suomen historian professori, Helsingin yliopiston rehtori ja akateemikko Päiviö Tommila (1931–2022). Neljä Jokipiin oppilasta nimitettiin aikanaan historian professoreiksi neljään eri yliopistoon, mikä sekin on poikkeuksellista.

Lopuksi

Professori Mauno Jokipiin tutkimustyön kantavat periaatteet olivat vahva dokumentointi, väkevä lähdekriittisyys sekä kaikenlaisen moralisoinnin ja kauhistelun välttäminen. Hän painotti jyväskyläläiseen historiantutkimukseen edelleen sisältyvää lähtökohtaa, jonka mukaan aiempi tutkimus pitää tuntea perin pohjin ja myös viitata siihen. Käsitys saattaa tuntua äkkiseltään ankaralta tai jopa ylimitoitetulta vaatimukselta, mutta sen ansiot huomaa viimeistään silloin, jos sattuu törmäämään kynäelmiin, joissa näitä laadukkaan tutkimuksenteon kannalta keskeisiä periaatteita ei ole osattu, viitsitty tai muusta syystä vaivauduttu noudattamaan.

Mauno Jokipii eli ja hengitti historiasta. Hän tiivisti Miten meistä tuli historian tohtoreita -antologiassa uraansa toteamalla itsellään olleen ”onni yhdistää harrastukset ja työ.”

Tässä kirjoituksessa on pystytty vain sivuamaan Mauno Jokipiin laajaa tieteellistä ja yhteiskunnallista toimintaa. Nyt kun Jyväskylän yliopiston, suomalaisen historiantutkimuksen ja keskisuomalaisen maakuntaidentiteetin kannalta merkittävän toimijan syntymästä on kulunut tasan sata vuotta, olisi Jokipiin työtä ja toimintaa kriittisesti tarkastelevalle tieteelliselle elämäkerralle tilausta ja painavat perusteet. Tätä vaativaa tehtävää tukisivat hänen valtava julkaistu aineistonsa, hänet tunteneiden henkilöiden haastattelut ja muistelmatiedot sekä Jokipiin Kansallisarkiston Jyväskylän yksikköön sijoitettu laaja yksityisarkisto.

Petri Karonen, Suomen historian professori, historian ja etnologian laitos, Jyväskylän yliopisto.

Lähteet ja kirjallisuus

Tietokannat

Yhteinen menneisyys, erilaiset tulkinnat: Bibliometrinen ja kvalitatiivinen analyysi varhaismodernista Ruotsin valtakunnasta Ruotsin ja Suomen historiografiassa 1860–2020 (Hirsu) -hankkeen tiimoilta laaditut tietokannat, jotka tullaan aikanaan julkaisemaan JYX-julkaisuarkistossa.

ARTO-tietokanta (aineisto koottu vuonna 2021, jonka jälkeen tietoja on saatettu muuttaa).

Bibliografiat

Nygård, Kaija, Kuivalainen, Anne, Jokinen, Marita, Professori Mauno Jokipiin julkaisuja 1946–2006. Jyväskylän yliopisto: Historian ja etnologian laitos 2006.

Suomen historialliset bibliografiat:

Antin, Kirsi, Suomen historiallinen bibliografia 1986–1990. Helsinki: Suomen Historiallinen Seura 1992.

Lamminen, Paavo, Suomen historiallinen bibliografia 1951–1960. Helsinki: Suomen Historiallinen Seura 1968.

Mankki, Raija, Rantanen, Tuula, Suomen historiallinen bibliografia 1981–1985. Helsinki: Suomen Historiallinen Seura 1995.

Rantanen, Tuula, Mankki, Raija, Suomen historiallinen bibliografia 1971–1980. Helsinki: Suomen Historiallinen Seura 1983.

Rantanen, Tuula, Pärssinen, Leena, Suomen historiallinen bibliografia 1961–1970. Helsinki: Suomen Historiallinen Seura 1983.

Vallinkoski, Jorma, Schauman, Henrik, Suomen historiallinen bibliografia 1926–1950. 1–2. Helsinki: Suomen Historiallinen Seura 1955.

Kaikki yllä mainitut bibliografiat ovat saatavilla myös pdf-muodossa Doriassa. Doria: http://www.doria.fi/handle/10024/136376

Matrikkelit

Autio, Veli-Matti, Suomen Historiallisen Seuran matrikkeli 1875–2007. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2007.

Tutkimuskirjallisuus ja muistelmat

Herlin, Ilkka, Suomi-neidon menetetty kunnia – ajopuuteorian historia. Teoksessa Tommila, Päiviö (toim.), Historiantutkijan muotokuva. Helsinki: Suomen Historiallinen Seura 1998.

Jokipii, Mauno, ”Linnoissa kreivien…”. Teoksessa Tommila, Päiviö (toim.), Miten meistä tuli historian tohtoreita. Helsinki: Suomen Historiallinen Seura 1998.

Kangas, Lasse, Jyväskylän yliopistokysymys 1847–1966, Tutkimus korkeakoulun perustamisesta ja kehityksestä yliopistoksi. Jyväskylä: Jyväskylän yliopisto 1992.

Karonen, Petri (toim.), Tiede ja yhteiskunta. Suomen Historiallinen Seura ja historiantutkimus 1800-luvulta 2010-luvulle. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia 1449. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2019.

Karonen, Petri, Varhaismodernin Ruotsin tutkijat. Ruotsin ja Suomen yhteistä menneisyyttä koskevan tutkimuksen päälinjojen, tutkimusalojen ja ohjaussuhteiden vertailu. Historiallinen Aikakauskirja 2020: 2, 152–165, 267.

Karonen, Petri, Research on early modern Sweden: resources, research areas, and prominent scholars, 1850–2020. Teoksessa Swedish and Finnish Historiographies of the Swedish Realm, c. 1520–1809. Shared Past, Different Interpretations? Edited by Miia Kuha and Petri Karonen. Routledge Research in Early Modern History. Routledge: London 2023, 13–35.

Karonen, Petri, Historiallinen Aikakauskirja 120 vuotta: lehti, julkaisut ja kirjoittajat. Historiallinen Aikakauskirja 2024: 1, 63–74.

Kyttä, Riikka, Perustelujen ja toimijoiden mittelöt. Jyväskylän ja Joensuun maakunta-arkistojen perustaminen. Suomen historian maisterintutkielma, Jyväskylän yliopiston historian ja etnologian laitos 2022, https://jyx.jyu.fi/handle/123456789/81566.

Kulha, Keijo K., Monitoimimies Mauno Jokipii. Teoksessa Keränen, Jorma, Markkanen, Erkki, Nummela, Ilkka, Nygård, Toivo, Rantatupa, Heikki (toim.), Historioitsija – taaksepäin katsova profeetta: Mauno Jokipiille omistettu juhlakirja. Jyväskylä: Jyväskylän yliopisto 1984, 31–40.

Meinander, Henrik, Sota, syyllisyys ja historian oikeudenkäynti. Teoksessa Tommila, Päiviö (toim.), Historiantutkijan muotokuva. Helsinki: Suomen Historiallinen Seura 1998.

Mäkelä-Alitalo, Anneli, ”Jokipii, Mauno”, Kansallisbiografia-verkkojulkaisu. Studia Biographica 4. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1997– (viitattu 3.7.2024), http://urn.fi/urn:nbn:fi:sks-kbg-007647.

Vilkuna, Kustaa H. J., Tutkimus ja opetus Jyväskylän yliopistossa. Teoksessa Einonen, Piia, Karonen, Petri, Nygård, Toivo (toim.), Jyväskylän yliopiston historia: Osa 2, Yliopisto 1966–2006. Jyväskylä: Jyväskylän yliopisto 2009, 141–382.

Virrankoski, Pentti, Historian professori ja laulajapoika. Kulttuurin kuvia suuren murroksen ajalta. Turku: Memnon-kirjat 2013.

Sanomalehdistö

Kallonen, Kari, Professori Jokipii ja virheellisesti kyseenalaistettu kunnia – ”Kaikki aineistot eivät silloin olleet vielä käytettävissä”. Päivänlehti 20.1.2021, 21.2.2021, https://www.paivanlehti.fi/professori-jokipii-ja-virheellisesti-kyseenalaistettu-kunnia-kaikki-aineistot-eivat-silloin-olleet-viela-kaytettavissa/.

Kiipula, Riitta, Emeritusprofessori tekee tulosta. Helsingin Sanomat 21.8.1994.

Mikkonen, Minttu, Kotiseutuhapatus vei tutkijan. Helsingin Sanomat 21.8.1999.

Siukonen, Timo, Jokipii jatkaa yhä vastarintaan. Helsingin Sanomat 14.9.1991.

Siukonen, Timo, Historioitsija kulki vastavirtaan. Helsingin Sanomat 4.1.2007.

Stranius, Susanna, Päätoimittaja Mervola HS:n jutusta, jossa käsiteltiin SS-​historiaa: "Mauno Jokipiin syyttäminen historian valkopesusta on kurja väite", Keskisuomalainen 17.3.2019, https://www.ksml.fi/paikalliset/2398270.

Nekrologit

Nygård, Toivo, Monipuolinen historiantutkija ja vaikuttaja Mauno Jokipii. Historiallinen Aikakauskirja 2007, 134–136.

Suomalainen 1700–1800-lukujen ’talonpoika’ historiankirjoituksessa – määritelmiä ja rajanvetoja

Antti Räihä

Kielitoimiston sanakirjan mukaan ’talonpoika’ on ”omistamaansa, vuokraamaansa tms. maata viljelevä ja siitä pääasiallisen toimeentulonsa saava mies, maanviljelijä”. Suomen etymologisessa sanakirjassa maanviljelijäksi määritelty talonpoika-sana periytyy kantasanaan ’talo’. Talo-sanan johdannaisia ovat muun muassa talollinen, talous, talonmies ja talonpoika. Sana ’talo’ on etymologisesti samaa sanuetta kuin ’talas’, joka pohjautuu sekä erä- ja pyyntitalouteen viittaavaan sanastoon että tukemiseen (kannatinhirsi, kattoparru), perustuksiin (jalusta, pohja, lattia) ja suojaan (kota, koju, katos) viittaavaan terminologiaan.

Christfrid Gananderin laatiman ensimmäisen suomenkielisen sanakirjan (käsikirjoitus valmistui 1787) Nytt finskt lexiconin mukaan talonpoika-sana vastaa ruotsinkielistä sanaa ’bonde’. Elias Lönnrotin Suomalais–ruotsalaisessa sanakirjassa (1880) vastineita ovat ’bonde’, ’landtfolk’ ja ’allmoge’. Svenska Akademiens ordbokin mukaan ’bonde’ tarkoittaa ”allmogeman som brukar egen jord; hemmansägare; äfv. om allmogeman som (för egen räkning) brukar andras jord; landtman; motsatt å ena sidan: herre, herreman, å andra sidan: torpare, arbetare, tjänare o. d.; äfv. allmännare, om landtbo som ägnar sig åt jordbruk o. icke tillhör herrskapsklassen.”  Maansa viljelystä ja tilanomistajuudesta käynnistyvä määritelmä sisältää edelleen lukuisan määrän erilaisia tarkennuksia. Gananderin sanakirjassa ’talollinen’ määrittyy puolestaan (mieheksi) ”som äger gård eller hemman, landtbrukare.”

Suomalaiseen historiankirjoitukseen muiden Pohjoismaiden tavoin sisältyvä tulkinta vapaasta maata omistavasta talonpojasta on helppo löytää myös edellisistä sanakirjamääritelmistä. Samaan aikaan ne alleviivaavat kuitenkin tulkinnan taustalle jäävää ’talonpojan’ yhteiskunnallista heterogeenisyyttä.

Poliittis-sosiaalihistoriallinen talonpoika

Eino Jutikkala määrittelee suomalaisen maataloushistorian keskiöön kuuluvassa Suomen talonpojan historia (1958) -teoksessaan talonpojan poliittisen toimijuuden kautta. Aikaisemmasta talonpoikia isänmaallis-kärsimyshistoriallisesta näkökulmasta tarkastelleesta tutkimuksesta eroten Jutikkala lähestyi talonpoikia poliittis-yhteiskunnallisen analyysin avulla. Terminologisesti hän identifioi säätyvallan ajan talonpoikaissäädyn vaalikelpoisuutta tarkastellessaan talonpojiksi ”perintötilalliset ja kruununtilojen haltijat, mutta ei rälssilampuoteja eikä niitä, jotka vuokrasivat maata, lukuun ottamatta akatemiain ja muiden vastaavien laitosten tiloja viljeleviä talonpoikia.” (Jutikkala 1958, 273) Talonpoikaisuus määrittyi näin ollen maahan sidotuksi oikeudeksi.

Lähimmäs talonpojan arkea Jutikkala pääsee tarkastellessaan talonpoikaista maanomistajuutta, kun talonpojisto muodostui yhdistys- ja vakuuskirjan (1789) myötä ”yhteiskunnallisessa suhteessa täydelliseksi säädyksi […]; mutta samalla tämä laki avasi tien tulevaisuuteen, ’porvarilliseen’ yhteiskuntaan, joka ei tunne säätyeroja eikä maanluontoja.” (Jutikkala 1958, 293) Jutikkalan viittaus erilaisia maanluonnoista riippumattomaan ’porvarilliseen’ yhteiskuntaan painottaa talonpojan määrittymistä yhteiskunnallisen vaikutusvallan kautta. Näin tulkittuna rajanveto rinnastaa Jutikkalan tutkiman talonpojan osaltaan maanluonnosta riippumattoman maatilan isäntään.

Maanomistajien määrän kasvu vuosien 1805–1825 Suomessa perustui Eino Jutikkalan mukaan Vanhan Suomen liittämiseen (1812) osaksi muuta Suomea. Vanhan Suomen talollisia ei voi kuitenkaan rinnastaa maanomistajiin, sillä he olivat 1800-luvun jälkipuoliskolle asti lähes läpeensä kruununtilallisia. Lähde: Jutikkala 2003, 448.

Arvo M. Soinisen Vanha maataloutemme -teos (1974) kuuluu Suomen talonpojan historian tavoin suomalaisen maataloushistoriografian ytimeen. Soinisen mukaan rakenteeltaan Suomen epäyhtenäinen maatalousväestö sisälsi erilaisia sosiaaliryhmiä varakkaista tilanomistajista ja talonisännistä köyhiin maatyöläisiin. Maatalousväestön ylimmän kerroksen muodostivat ”ne maanviljelijät, jotka omistivat viljelemänsä maan, siis tilanomistajat ja talolliset.” (Soininen 1974, 28) Kyseisen kerroksen Soininen jakaa kolmeen ryhmään eli säätyläismaanomistajiin (suurtilalliset), ratsutilallisiin (rusthollarit) ja talollisiin. Kaksi viimeisintä muodostivat edelleen talonpoikaisen maanviljelijäväestön eli talolliset.

Talolliset jakautuivat Soinisen mukaan edelleen kahteen osaan sekä kameraalisesti (perintö-, kruunu- ja rälssitalonpoikiin) että suhteessa ruotuarmeijan ylläpitoon (ratsu- ja jalkaväki). Talonpoika- ja talollisryhmän jakolinjojen vastakohtana näyttäytyy teoksessa Sukupolvien perintö (1985) oleva Ilkka Mäntylän teksti ”Talonpoika yhteiskunnassa”, missä Mäntylä käyttää termejä talonpoika ja rahvas toistensa synonyymeinä. Vastaavaan yleistermin käyttöön päätyy myös Perttu Immonen teoksessaan Suomen rahvaan historia (2017), jota hän kuvaa tavallisten suomalaisten historiaksi. Tarkasteltujen kolmen suvun edustajistoon kuului niin talonpoikia, porvareita kuin papistoakin.

Jari Niemelä lähestyy teoksessaan Talonpoika toimessaan (2008) talonpoika-terminologiaa perinteisesti maatalouden sosiaalisten suhteiden kautta. Niemelä ei määrittele käyttämäänsä talonpoika -käsitettä, mutta tekstiin sisältyvän tulkinnan mukaisesti säätyläismaanomistajien alapuolelle sosiaalisesti sijoittuneet perintö- ja kruununtilalliset muodostivat 1700- ja 1800-luvuilla Suomen talonpoikaisväestön. Talonpoikaisryhmää tarkastellessaan Niemelä painottaa eroa talonpoikaiseksi yläluokaksi 1700-luvulla muodostuneiden ratsutilallisten ja muiden talonpoikien välillä. Verotusteknisistä tekijöistä johtuen ryhmien välinen juopa kasvoi 1800-luvulla Venäjän alaisuuteen siirtyneen Suomen ruotuarmeijan lakkauttamisesta huolimatta.

Perhehistoriallinen talonpoika

Talonpoikia ja talollisia demografis-yhteisöllisesti analysoiva perhehistoriallinen tutkimus on sivuuttanut sosiaalis-yhteiskunnallisen tarkastelun tavoin kyseisten toisiinsa limittyvien käsitteiden määrittämisen ja niiden käytön kriittisen tarkastelun. Väinö Voionmaa lähestyi jo yli vuosisata sitten Suomen karjalaisen heimon historia -teoksessaan (1915/1969) talonpoika -tematiikkaa suurperheen toiminnan näkökulmasta. Huomio keskittyi vallankäyttöön rinnastuneeseen isännyyteen, jonka Voionmaa katsoi suurperheiden ”sisällisen järjestyksen” mukaisesti kuuluneen säännöllisesti isälle. Veljesten välille rakentuneessa suurperhemuodossa talon isäntä ja isännyys saivat sen sijaan erilaisia merkityksiä kuin isän johtamassa perheessä.

Suomalaisen talonpojan perhehistoriallinen menneisyys on herättänyt kiinnostusta erityisesti itäisen suurperhelaitoksen kontekstissa. Varhaisempana lähtökohtana olleet näkökulmat patriarkan johtamista väkirikkaista suurperheistä ovat monimuotoistuneet, kun tuoreemmassa kotimaisessa tutkimuksessa Suomi on asemoitu länsi- ja itäeurooppalaisen perhe- ja kotitalousmallin väliselle raja-alueelle.

Magnus von Wrightin (1805–1868) akvarelli kuvaa aidantekoa ja kaskimaata 1800-luvun Viipurin läänissä. Lähde: Finna, Museoviraston kuvakokoelmat.

Talonpojan ja isännän rinnastuminen toisiinsa on johtanut aikaisemmassa sekä poliittis-sosiaalisessa että perhehistoriallisessa tutkimuksessa maskuliiniseen katsantokulmaan. Tämän seurauksena emäntien isännöimät maatilat ovat rajautuneet yleisesti tarkastelun ulkopuolelle. Varsinkin itäisemmän Suomen osalta puute on merkittävä, sillä esimerkiksi Viipurin Karjalassa naisleskien johtamien kotitalouksien määrä nousi 1700–1800-luvuilla suurimmillaan paikoin jopa kolmannekseen kaikista kotitalouksista.

Talonpoika negaationa

Talonpoikiin suomalaisessa historiografiassa usein rinnastuneet talolliset/tilalliset ovat esiintyneet perinteisesti vastapuolena tilattomaan väestöön keskittyneissä tutkimuksissa. Osapuolten välisten ristiriitojen kärjistyminen tai ainakin niiden laajempi julkitulo oli 1800-luvulla arkipäivää. Viljo Rasila kuvaa teoksessaan Suomen torpparikysymys vuoteen 1909 (1961) torppareiden ja talollisten välisiä muun muassa 1860-luvulle ajoittuvia kansakoulujen rakentamista koskeneita kiistoja. (Torpparitutkimuksesta ks. Kirsi Laineen teksti tässä blogissa). Tapauksissa oli kysymys erimielisyydestä koskien maata omistamattomien torppareiden velvollisuudesta ottaa osaa yhteisiin rasituksiin. Rasilan mukaan ”Torppariväestön jäseniä yhdistivät samat yleiset tunnusmerkit, sama oikeudellinen asema […], jotka kaikki eroittivat heidät […] ennen kaikkea heidän yhteisestä vastakohdastaan, vuokranantajista.” (Rasila 1961, 83)

Suomen 1800–1900-lukujen taitteen maatalouskysymystä tutkinut Matti Peltonen toteaa teoksessaan Talolliset ja torpparit (1992) talonpojan käsitteen samaistuvan Suomessa usein talollisiin, joilla oli ”oikeus äänestää ja tulla valituksi talonpoikaissäädyssä” (Peltonen 1992, 272). Samalla Peltonen huomauttaa kuitenkin, että tavallisten talollisten yhteiskunnallinen asema oli 1800-luvun lopulla heikentymässä esimerkiksi erilaisten pienyrittäjien, maakauppiaiden ja kansankoulunopettajien muodostaessa merkittävän osan talonpoikaissäädyn valtiopäiväedustajista. Yhteisöllisesti Peltonen rinnastaa talolliset maanomistajiin.

Riikka Miettisen ja Ella Viitaniemen toimittaman Reunamailla -teoksen (2018) johdannon mukaisesti ”hallinnollisesta ja kruunun näkökulmasta maaseudun tilaton väestö voidaan nähdä vastakohtana talonpojille, jotka omistivat tai pitivät hallussaan vakinaisella asukasoikeudella ja viljelivät verotettavaa maata (hemman).” Edelleen tilaton väki erosi ”maanomistuksen ja siihen liittyvien yhteisöllisten nautintaoikeuksien (esimerkiksi metsävarojen ja vesialueiden käyttö) sekä poliittisten oikeuksien, mutta myös velvollisuuksien, puutteella” talonpoikaisväestöstä. (Miettinen & Viitaniemi 2018, 11–12)

Tunnettu tuntematon talonpoika historiankirjoituksessa

Suomalainen maataloushistoria on lähestynyt talonpoika–talollinen-tematiikkaa valtiollis-yhteiskunnallisen toiminnan ja merkitysarvon sekä omistusoikeuskysymysten kautta. Oman osin välillisen huomionsa talonpojat ja tilalliset ovat saaneet myös perhehistorian piirissä. Talonpojan historiografiaan sisältyvien linjanvetojen heterogeenisyydestä kertoo 1800-luvun lopun talonpoikaissäädyn tyypittely muiden säätyjen ulkopuolelle jäävien maanomistajien säädyksi. Talonpoika–talollinen-terminologian takaa erottuvat kolme merkitysryhmää määrittävät talonpojan (omistamansa) maan (maskuliiniseksi) viljelijäksi, tietyn sosiaaliryhmän edustajaksi sekä sääty-yhteiskunnan poliittisen ryhmän jäseneksi.

Talonpojan ja talollisen välinen rajanveto itsessään on jäänyt aikaisemmassa tutkimuksessa sumeaksi näiden toimiessa pääsääntöisesti toistensa synonyymeina. Samaan aikaan maataloushistorian talonpoikaiskeskeisyydestä huolimatta talollisväestön poliittis-yhteiskunnallisen toimijuuden ulkopuolinen arkitodellisuus on jäänyt tutkimuksessa syrjään ennen kaikkea tilattomaan väestöön kohdistunutta käänteistä mielenkiintoa lukuun ottamatta.

Antti Räihä toimii dosenttina Jyväskylän yliopiston historian ja etnologian laitoksessa. Hän johtaa muun muassa Koneen Säätiön rahoittamaa tutkimushanketta Tilaperimyskiistat ja pauperismi. Maatilojen sukupolvenvaihdokset Suomessa noin 1700–1900.

Internet -lähteet

Kielitoimiston sanakirja: https://www.kielitoimistonsanakirja.fi/#/ (”talonpoika”)

SAOB: https://www.saob.se/ (”bonde”)

Suomen etymologinen sanakirja: https://kaino.kotus.fi/ses/ (”talonpoika”)

Kirjallisuus

Ganander, Christfrid, Nytt finskt lexicon. Alkuperäiskäsikirjoituksesta ja sen näköispainoksesta toimittanut Liisa Nuutinen. SKS / Kotimaisten kielten keskus 1997.

Haataja, Kyösti, Suomen talonpoika. Ylipainos Maaseudun Tulevaisuudesta. 1942.

Immonen, Perttu, Suomen rahvaan historia. Kolmen suvun elämää keskiajalta 1800-luvulle. Atena 2017.

Jutikkala, Eino, Suomen talonpojan historia. Toinen, uudistettu ja lisätty painos. SKS 1958.

Jutikkala, Eino, Tilalliset ja tilattomat. Teoksessa Viljo Rasila, Eino Jutikkala ja Anneli Mäkelä-Alitalo (toim.) Suomen maatalouden historia I. Perinteisen maatalouden aika. Esihistoriasta 1870-luvulle. SKS 2003.

Lönnrot, Elias, Suomalais-ruotsalainen sanakirja. Jälkimäinen osa, N–Ö. SKS 1880.

Miettinen, Riikka & Viitaniemi, Ella, Johdanto: Länsi-Suomen maaseudun tilattomat tutkimustehtävänä. Teoksessa Riikka Miettinen & Ella Viitaniemi (toim.) Reunamailla. Tilattomat Länsi-Suomen maaseudulla 1600–1800. Historiallisia Tutkimuksia 278. SKS 2018.

Moring, Beatrice, Land, Labour and Love: Household Arrangements in Nineteenth Century Eastern Finland – Cultural Heritage or Socio-Economic Structure, The History of the Family 4:2, 1999.

Mäntylä, Ilkka, Talonpoika yhteiskunnassa. Teoksessa Arno Rautavaara (toim.) Sukupolvien perintö. Talonpoikaiskulttuurin kasvu. Kirjayhtymä 1985. 

Norring, Petteri, Histories of the free peasant in Finnish and Swedish historical research, ca. 1800–1980. Teoksessa Miia Kuha & Petri Karonen (toim.) Swedish and Finnish Historiographies of the Swedish Realm, c. 1520–1809. Shared Past, Different Interpretations? Routledge 2023.

Partanen, Jukka, Isän tuvasta omaan tupaan. Väestö ja kotitaloudet Karjalankannaksen maaseudulla 1750–1870. Bibliotheca Historica 86. SKS 2004.

Peltonen, Matti, Talolliset ja torpparit. Vuosisadan vaihteen maatalouskysymys Suomessa. Historiallisia Tutkimuksia 164. SHS 1992.

Piilahti, Kari-Matti, Aineellista ja aineetonta turvaa. Ruokakunnat, ekologis-taloudelliset resurssit ja kontaktinmuodostus Valkealassa 1630–1750. Bibliotheca Historica 106. SKS 2007.

Rasila, Viljo, Suomen torpparikysymys vuoteen 1909. Yhteiskuntahistoriallinen tutkimus. Historiallisia Tutkimuksia LIX. SHS 1961.

Sirén, Kirsi, Suuresta suvusta pieneen perheeseen. Itäsuomalainen perhe 1700-luvulla. Bibliotheca Historica 38. SKS 1999.

Soininen, Arvo M., Vanha maataloutemme. Maatalous ja maatalousväestö Suomessa perinnäisen maatalouden loppukaudella 1720-luvulta 1870-luvulle. Historiallisia Tutkimuksia 96. SHS 1974.

Suomen talonpoikaisluokan ja maatalouden historiaa. Esittäneet A. R. Cederberg et. al. Otava 1936.

Voionmaa, Väinö, Suomen karjalaisen heimon historia. WSOY 1969 (1915).

Waris, Elina Yksissä leivissä. Ruokolahtelainen perhelaitos ja yhteisöllinen toiminta 1750–1850. Bibliotheca Historica 48. SKS 1999.