Harrastelusta vetoapua historiantutkimukseen?

Santeri Aikio

Kyllähän siitä puhuttiin jo historian perusopintojen johdantokurssilla. Nimittäin siitä, että historiantutkimusta tai sitä läheisesti muistuttavaa työtä tehdään runsain määrin myös yliopistoyhteisön ulkopuolella. Asia ei kuitenkaan tuolloin tuntunut kovin merkittävältä luennoitsijoiden sivulauseissa – mehän olemme täällä oppimassa akateemikoiksi, mitäs ne amatöörihistorioitsijat enää meitä koskettavat? 1700-luvun ruotujakolaitosta käsittelevää pro gradu -opinnäytetyötä tehdessäni (2023) löysin itseni tilanteesta, jossa historian harrastelijoiden tekemä työ tulikin yhtäkkiä hyvin lähelle omaa tekemistäni. Aloin pohtia, kuinka paljon tieteen katveeseen jäävää tietoa noissa piireissä onkaan oikein tuotettu.

Joskus suhtaudumme akateemisen maailman ulkopuoliseen työhön kopeasti ja pidämme yliopistossa kehitellyn metodiikan ja seminaarikeskustelujen piiriin kuulumatonta harrastelua jotenkin huonompana historiana. Hivenen provokatiivisesti aloitin tämän tekstin itsekin! Terve kritiikki kuuluu tietysti asiaan. Mutta samahan pätee – jopa enemmän – akateemisen tutkimuksen tuotoksiin. Harrasteprojekteihin ei yleensä ole asianmukaistakaan kohdistaa arvostelua samoin perustein kuin tieteelliseen tutkimukseen, niitä ei ole tehty keskustelemaan tieteellisen tutkimuksen kanssa. Tämä ei kuitenkaan nähdäkseni tarkoita, etteikö tiede silti voisi joissain tilanteissa keskustella näiden projektien kanssa. Tällöin kritiikin on vain tarkoitettava sen arvioimista, onko käytettäväksi harkitsemamme tietokanta, tulkinta tai mikä tuotos sitten onkaan kyseessä, riittävän perusteltu. Siis sitä, mitä hyvä lähdekritiikki yleensäkin on. Turhanaikaiset ennakkoluulo ja ”akateemiset natsat” on silloin syytä jättää naulaan.

Toisinaan nimittäin saatamme havaita, että harrastelijakin on tuottanut jotain hienoa ja uutta. Parhaimmillaan tieteen ulkopuolinen harrastekenttä puskee tieteellistä tutkimusta eteenpäin ja uusille urille. Klassikkoesimerkkinä akateemisen ja sanokaamme populaarin historian kohtaamisesta voi mainita Jorma Kalelan havainnot Paperiliiton historiankirjoituksen (1986) yhteydessä 80-luvulla. Ulkopuolelta tulleet käsitykset laajensivat akateemista ajatusta siitä, mitä historia on ja voi tutkia. Oma kokemukseni ei ehkä ole näin uraauurtava tai paradigmaa ravisteleva, mutta omaa työtäni se vei eteenpäin.

Graduni yksi alkuperäinen ajatus oli kartallistaa sotilasvirkataloja ja -torppia 1700-luvun Varsinais-Suomessa. Näin toki teinkin, mutta sain yllättäen huomattavaa apua eräältä historian harrastajalta. Satunnaisesti kirjallisuutta ja aineistoja googlaillessani löysin varsin tuoreen (2022-) projektin. Päivätyökseen nukketeatteritaiteen parissa työskentelevä Hannu Räisä, Kuninkaallisen Nukketeatterin perustaja oli kiinnostunut sotilasvirkataloista pari vuotta aikaisemmin. Kiinnostus oli poikinut Google Maps -pohjaisen karttaprojektin (linkki), jossa kaikki Suomen ja jo iso osa Ruotsinkin sotilasvirkataloista oli kartallistettu.

Kuvassa on kartallistettu Turusta Uudellemaalle johtavan maantien varteen sijoittuneita rustholleja (siniset pallukat) ja jalkaväkiruotuja (punaiset pallukat). Numerointi vastaa ruotunumerointia, jota käytettiin pääkatselmusrullissa. Pienemmällä pallukalla on merkitty sotilas- ja rakuunatorpat, jotka olen yhdistänyt viivalla ruodun kantatilaan/rustholliin. Lisäksi kuvassa näkyy Turun jalkaväkirykmentin everstin virkatalo Kuusistossa ja Henkirakuunarykmentin henkikomppanian toisen korpraalikunnan korpraalin puustelli Mattelmäki. Jälkimmäisen puustellin tunnistamisessa Räisän karttaprojekti oli avainasemassa. Kartallistamisesta lisää pro gradu -tutkielmassani.

Oma työni helpottui huomattavasti, kun pystyin tarkistamaan valmiista kartasta käytettävissä oleviin alkuperäislähteisiin nojaten, että itseäni kiinnostaneet kohteet oli kartallistettu oikein, ja sen jälkeen saatoin käyttää Räisän karttaa huoletta hyväkseni. Projektin löytyminen oli kuitenkin ennen kaikkea sattuman kauppaa. Räisän karttaprojekti tuli Googlessa vastaan jossain aikaisintaan hakutulosten viidennellä välilehdellä, saattoi olla kauempanakin. Normaalistihan selailua ei jatketa juuri ensimmäistä välilehteä pidemmälle. Lisäksi Räisä oli avannut karttapohjansa nettiin vasta kun oma työni oli jo hyvässä vauhdissa, kirjallisuus ja lähdeaineistot oli leijonanosaltaan etsitty ja analyysi käynnissä. 

Historian opinnoissa painotettu systemaattisen läpikäynnin metodi tyssää internetin hakukoneissa siihen, että osumia tulee tavallisesti tuhansia. Lisäksi samat hakusanat saattavat eri kerroilla tuottaa eri osumat, tai ainakin niiden järjestys voi vaihtua. Tuuri on siis vahvasti pelissä mukana. Ja nytkin tätä blogia varten minun piti etsiä linkki Räisän karttaprojektiin omasta gradustani, enää se ei noussut Google-haun ensimmäisille viidelle sivulle.

Asia herätti jo gradua tehdessäni mielessäni paljon jatkopohdintaa. Kuinka paljon tällaista todella hyödyllistä pohjatyötä on jo tehty, kuinka paljon harrasteprojekteista voisi saada tukea tutkimuksen edellytyksiä rakentavaan metatyöhön, jos vain nämä projektit olisivat helposti löydettävissä! Hullunkurista kyllä, tietoyhteiskunnassa tuntuu välillä, että paras tapa kätkeä tieto on laittaa se nettiin. Valtavaan informaatiomassaan se sekoittuu, hukkuu ja unohtuu. Toisaalta tuskinpa tällaiset projektit tulisivat edes sattumalta vastaan, jollei niitä voisi poimia algoritmien syöttämistä hakutuloksista oman työpöydän äärestä. Olohuoneen seinälle viritelty nuppineulakartta tuskin olisi kenenkään muun kuin tekijänsä nähtävissä.

Olisiko historian harrastajien tuotoksien saavutettavuutta pohdittava akateemisissa piireissä nykyistä enemmän? Vai olemmeko tyytyväisiä siihen, että harrastelijat harrastelevat ja akateemikot tutkivat? Sekin on varmasti ihan ok, pysyköön suutari lestissään ja mitä näitä nyt on. Kääntöpuolena on se, että eri tahoilla tehdään paljon turhaa päällekkäistä työtä. Sitä ei varmasti voida täysin koskaan välttää, mutta kenties edes jonkin verran? Erityisesti varhaismodernin ajan ja vanhempien aikojen historia on hyvin fragmentaarista. Lähdeaineistot ovat nykypäivän katsannosta käsin kirjoitettuina ja toisinaan huonokuntoisina ”vaikeita”. Yleisesityksistä on monin paikoin edettävä paikallishistorioihin ja henkilöhistoriaan asti, jos haluaa muodostaa laajan kokonaiskuvan. Tietysti asia riippuu aihepiiristä ja näkökulmasta. Joka tapauksessa tutkimusprojektiin lähtiessä sitä on kiitollinen kaikesta, mitä hankkeen pohjaksi on kasattavissa.

Yhä laajempien digitoitujen aineistojen avautuminen suurelle yleisölle lisää todennäköisesti historian harrastajien ja heidän tekemiensä projektien määrää edelleen. Tekoälyn ja digitaalisen historiantutkimuksen kehitys saattaa lisätä mahdollisuuksia tieteellisen keskustelun ulkopuolelle jäävien tutkimusprojektien hyödyntämiseen, jos akatemiassa päätetään siihen tarttua.

Santeri Aikio on elokuussa 2023 Jyväskylän yliopistosta, historian pääaineesta valmistunut filosofian maisteri, joka on työskennellyt lukio-opettajana ja vapaana tutkijana niin opintojensa aikana kuin niiden jälkeenkin. Aikion historialliset kiinnostuksenkohteet vaihtelevat eilispäivästä esihistoriaan, ja seuraavaksi hän on aloittelemassa väitöstutkimusta ruotujakoisen sotaväen aliupseereista ja korpraaleista Suomessa Ruotsin ajan lopulla.

Kirjallisuus

Aikio, Santeri, Ruotujakolaitos tilallisena organisaationa Varsinais-Suomessa 1700-luvun lopulla. Pro gradu -opinnäytetyö. Jyväskylän yliopisto 2023. http://urn.fi/URN:NBN:fi:jyu-202305243204

Kalela, Jorma, Näkökulmia tulevaisuuteen. Paperiliiton historia 1944–1986. Paperiliitto 1986.

Globaalihistorian unohdetut ruotsalaissaksalaiset alkuvaiheet – August Ludwig Schlözerin "Försök til en allmän historia om handel och sjöfart uti the äldsta tider" (1758)

Ere Nokkala

August Ludwig Schlözerin merkitys Pohjolan historialle ja globaalihistorialle

Suomen historiankirjoituksen perustajana tunnettu Henrik Gabriel Porthan (1739–1804) teki elämänsä aikana yhden merkittävän matkan ulkomaille. Hän vieraili saksan johtavaksi valistusyliopistoksi nousseessa Göttingenin yliopistossa kesällä 1779. Göttingenissä Porthan halusi tavata erityisesti historioitsija August Ludwig Schlözerin (1735–1809) ja Vanhan testamentin eksegetiikantutkijan, orientalisti Johann David Michaeliksen (1717–1791). Porthanin tapaaminen Schlözerin kanssa oli paitsi kahden historioitsijan tapaaminen myös kahden lehden toimittajan kohtaaminen. Schlözer toimitti kansainvälisesti erittäin suosittuja Briefwechseliä (1775–82) ja Stats-Anzeigenia (1782–93). Luonnollisesti Porthan oli myös äärimmäisen kiinnostunut Schlözerin Pohjolan historiaa käsittelevästä teoksesta Allgemeine Nordische Geschichte (1771).

Tuntemattoman taitelijan maalaus 43-vuotiaasta August Ludwig Schlözeristä vuodelta 1779. Lähde: Wikimedia.

Schlözerillä oli suuri merkitys Pohjolan historiankirjoitukselle, kuten koko historiankirjoitukselle ylipäätään. Hänen nimensä löytyy jokaisesta itseään arvostavasta historiankirjoituksen historiasta ja erityisesti viime vuosina Schlözerin nimi on noussut usein esiin globaalihistoriaan liittyvien keskustelujen ollessa pinnalla. Schlözer on tunnettu käsitteistään maailmanhistoria (Welt-Geschichte) ja universaalihistoria (Universalgeschichte). Schlözerin ansioksi on laskettu hänen lähestymistapansa. Sen sijaan, että Schlözer olisi korostanut eurooppalaisten asemaa muiden sivilisaatioiden yläpuolelle, hän painotti teknologisia läpimurtoja, kuten esimerkiksi foinikialaisten keksimää lasia historiaa eteenpäin vieneinä voimina. Schlözerille kommunikaatioverkostot ja kaupalliset verkostot mahdollistivat globaalin historiankirjoituksen, joka oli kansallisten ja alueellisten historioiden ylä- ja ulkopuolella (Osterhammel 2018, 64–65).

Schlözerin ensimmäisen monografian konteksti: Uppsalan ja Göttingenin vuorovaikutuksessa

Suhteet Göttingenin ja Uppsalan yliopistojen sekä Turun akatemian välillä olivat tiiviit. Porthanin suhteessa Schlözeriin sen paremmin kuin opinahjojen suhteessa muutenkaan ei suinkaan ollut kyse yhdensuuntaisesta mannermaisen historiallisen ajattelun valumisesta Ruotsiin. Suhteet olivat vastavuoroiset ja vaikutteita omaksuttiin ristiin. Käsitteellisten vaikutteiden lisäksi ihmiset matkustivat ja käsitteet heidän mukanaan.

Kun huomioidaan Schlözerin asema historiankirjoituksen historiassa ja kasvava kiinnostus häntä kohtaan, on hämmästyttävää, miten vähän huomiota hänen ensimmäinen monografiansa on saanut. Hänen ensimmäinen kirjansa on kirjoitettu Ruotsissa ja ruotsiksi. Försök til en allmän historia om handel och sjöfart uti the äldsta tider (1758) on jäänyt ruotsalaisessa historiankirjoituksessa käsittelemättä ja saksalaisessa historiankirjoituksessa teosta on pidetty pelkkänä kehittymättömänä varhaisteoksena. Saksalaisen kirjoittajan ruotsiksi kirjoittama teos on ollut tutkijoille ilmeisen vaikea käsiteltävä.

Ensimmäinen Schlözerin koskaan kirjoittama monografia oli kaupankäynnin historia, joka oli tarkoitettu sivilisaation historiaksi. Försök julkaistiin, kun Schlözer oli 23-vuotias, ja se on todiste hänen historiallisen ajattelunsa varhaisvaiheista. Monet hänen ajattelunsa tunnetuista pääpiirteistä, kuten keksintöjen ja teknologisten läpimurtojen painottaminen hallitsijoiden perimäjärjestyksen sijaan, juontavat juurensa jo hänen ensimmäiseen monografiaansa. Schlözerin käsitykset vauraudesta ja kansojen kanssakäymisestä kytkeytyivät uusiin luonnonoikeudesta kumpuaviin sivilisaatioteorioihin. Näiden sivilisaatioteorioiden mukaan kaupankäynti loi kaupallisia yhteisöjä. Vastaavasti uudet teoriat kaupallisista yhteisöistä, joita sivilisaatioteoriat ruokkivat, toimivat perustana uudelle poliittiselle taloustieteelle. Teoksessaan Schlözer käytti sivilisaation käsitettä määritelläkseen ”ihmisen toisen luonnon”, toisin sanoen historiallisen prosessin tuloksena syntyneiden ihmisten luonteen. Tätä prosessia hän piti kaupan ohjaaman sivilisaation edistymisenä.

Schlözer oli yhdeksäntoistavuotias saapuessaan Tukholmaan toukokuussa 1755. Hän sai työpaikan opettajana kaupungin saksalaisen evankelisen seurakunnan dekaanin Andreas Murrayn taloudessa. Heti saapumisensa jälkeen hän aloitti työnsä toimittajana ja kommentaattorina Altonaer Reichs-Post-Reiterissä, yhdessä aikakauden merkittävimmistä saksankielisistä aikakauslehdistä, jolle hän tarjosi ruotsalaisia uutisia. Pian Schlözer muutti Uppsalaan jatkamaan Wittenbergissä ja Göttingenissä aloittamiaan yliopisto-opintoja. Schlözer oli ehtinyt opiskella Johann David Michaelisin (1717–1791) ohjauksessa lukuvuonna 1754–1755. Michaelis oli Göttingenin yliopiston johtohahmo ja yksi Euroopan merkittävimmistä Raamatun ja Lähi-idän kielten tutkijoista. Michaeliksin historiallisen analyysin tarkoituksena oli määritellä uudelleen kristinuskon ja muiden uskontojen käsitykset. Erityisen tärkeä tässä suhteessa oli Michaeliksen lähestymistapa Raamatun tutkimiseen. Hän piti Raamattua muinaisen israelilaisen sivilisaation kirjallisena ja filosofisena tuotteena. Hänen metodologiansa – jota Schlözer noudatti – oli historiallis-kriittinen ja hän asetti empiiriset havainnot etusijalle todennäköisyyshypoteeseihin nähden. Kun Schlözer kirjoitti teoksensa Försök, sovelsi hän Michaeliksin empiiristä metodologiaa. Micheliksen tavoin Schlözer ajatteli, että menneiden tapahtumien tutkimisesta on hyötyä pääteltäessä yleisiä lakeja ja maksiimeja. Schlözer omaksui varhain historiallisen kirjoittamisen tyyliin, joka myöhemmin tuli tunnetuksi laajasti Euroopassa vaikuttaneena Göttingenin koulukuntana.

Michaeliksella oli tiiviit yhteydet Uppsalaan, mikä näkyi yhteistyössä Uppsalan johtavien tutkijoiden kanssa. Michaelis, luonnontieteilijän Linné (1707–1778) ja filologi Johann Ihre (1707–1780) olivat kirjeenvaihdossa. Uppsalan ja Göttingenin välillä oli ollut vahvat yhteydet 1740-luvulta lähtien. Lukuisat ruotsalaiset opiskelijat lähtivät opiskelemaan saksalaiseen valistusyliopistoon, kun taas monet saksalaiset opiskelijat suuntasivat Göttingenistä Uppsalaan opiskelemaan muun muassa Linnén alaisuudessa. Näin oli myös Schlözerin kohdalla. Schlözer katsoi, että Ruotsi oli luonnonhistorian ja talouden (historiae naturalis et oeconomiae) tutkimuksen kehto. Muutettuaan Tukholmasta Uppsalaan Schlözer aloitti luonnonhistorian opinnot Linneauksen johdolla ja omistautui samalla myös kielihistorian tutkimukselle Johann Ihren oppilaana. Ihreä pidetään laajalti ruotsalaisen filologian perustajana. Ihren ohjauksessa Schlözer kirjoitti väitöskirjansa pohjoisten kansojen matkoista Kreikkaan. Hän viipyi Uppsalassa vain talven 1756–1757, jonka jälkeen hän palasi Tukholmaan, jossa hän työskenteli vielä puolitoista vuotta kauppatoimiston sihteerinä.

Kielentutkija, kanslianeuvos Johan Ihre (1707–1780) Gustaf Lundbergin maalaamana vuonna 1780. Lähde: Wikimedia.

Göttingenissä ja Uppsalassa Schlözerille kehittyi voimakas halu tutkia Raamatun kaupunkeja ja hän keskusteli tästä Michaeliksen kanssa. Tanskan kuninkaallisen Arabian retkikunnan (1761–1767) suunnittelua ohjattiin Göttingenistä käsin. Michaelis oli suurelta osin vastuussa tutkimusmatkan tieteellisestä ohjelmasta. Schlözer oli kiinnostunut osallistumaan ja hän oli kirjeenvaihdossa Michaeliksen kanssa mahdollisuudesta saada paikka tutkimusmatkalla. Schlözerin ensimmäinen monografia oli siten myös yritys perustella hänen pätevyyttänsä osallistua tutkimusmatkalle.

Schlözerin ensimmäisen kirjan synty liittyi Carl Wilhelm Seelen (1707–1781) avokätiseen tarjoukseen maksaa kaupan historiaa käsittelevän teoksen painatuskustannukset. Seele oli rikas ruotsalainen kauppias, joka oli yllättynyt kuullessaan Schlözeriltä, että muinaisina aikoina foinikialaiset olivat harjoittaneet maailmankauppaa (Welt-Handel). Schlözer omisti foinikialaisia käsittelevän kirjansa hänelle, ehkä siinä toivossa, että hän rahoittaisi myös retkikunnan. Teoksessaan Schlözer totesi, että aihe oli hyödyllinen paitsi kauppiaille myös hallitsijoille, mikä voidaan nähdä osana hänen yritystään herättää kauppiaiden ja merkittävissä asemissa olevien henkilöiden kiinnostus. Schlözer tunnisti selvästi kaupallisten etujen kasvavan vaikutuksen politiikassa.

Kauppa globaalien verkostojen luojana ja sivilisaation moottorina

Schlözerin Försök ei luonnollisesti syntynyt missään ruotsalaisessa tyhjiössä irti eurooppalaisesta poliittisesta ja taloudellisesta kirjallisuudesta. Kirjansa esipuheessa Schlözer kertoi saaneensa inspiraationsa Montesquieulta (1689–1755) ja Voltairelta (1694–1778), jotka lukuisissa julkaisuissa olivat tutkineet sitä, miten kauppa oli auttanut Eurooppaa nousemaan barbaarisuudesta. Schlözer päätteli, että jos kaupalla oli niin merkittävä vaikutus maailman tilaan, sen historian pitäisi olla olennainen osa maailmanhistorian (Welt-Geschichte) tutkimusta. Schlözer myönsi avoimesti rakentavansa teoksensa Montesquieun ajatusten varaan väittäessään, että kauppa oli sivistänyt eurooppalaiset barbaarit.

Schlözerin mukaan kauppa loi yhteyksiä ja johti ensimmäisten valtioiden perustamiseen. Foinikialaiset olivat vastuussa eurooppalaisten sivistämisestä, ja siksi Schlözer perusteli heidän asettamistaan kirjansa pääpainopisteeksi selittämällä, että heitä oli laiminlyöty ansaitsemattomasti kaupan historiassa. Foinikialaiset olivat muinaisen maailman ensimmäinen todellinen kauppaa käyvä kansakunta, ja harvat kansakunnat olivat myöhemmin saavuttaneet saman kaupallisen vallan ja vaurauden tason kuin he. Schlözerin tarkoituksena oli kirjoittaa muinaisen maailman kauppahistoria Aleksanteri Suuren aikaan asti, ja koska hän piti foinikialaisia ainoana kansakuntana, joka harjoitti tuolloin maailmankauppaa, hän piti perusteltuna keskittyä heihin. Hän väitti, että tällä lähestymistavalla kirjan sisältö oli itse asiassa paljon laajempi kuin miltä se olisi voinut näyttää, ja tämä oikeutti hänen teoksensa yleisen nimen. Kirjan arvioijat eivät olleet samaa mieltä.

Michaeliksen jalanjäljillä Schlözerin tärkein lähde oli Raamattu, ja Försök sisälsi vain vähän viittauksia muihin teoksiin. Hän selitti, että jos hän olisi nimennyt kaikki tutkimansa teokset, hänen kirjansa olisi kasvanut liian pitkäksi ilman, että hänen argumenttinsa olisi vahvistunut. Hän tunnusti olevansa velkaa Michaeliksen, Voltairen ja Montesquieun lisäksi Samuel Bochartin (1599–1667) teokselle Geographia Sacra seu Phaleg et Canaan (1648). Bochart oli protestanttinen raamatuntutkija, joka tunsi itämaisia kieliä ja oli kiinnostunut arabialaisista luonnontieteilijöistä.

Schlözer esitti, että sivilisaatioiden edistyminen johtui ihmisen luontaisesta halusta käydä kauppaa. Schlözerin mukaan kauppa ei ollut jumalallisen käskyn tulos, vaan hän käytti antropologista argumenttia selittääkseen, että kauppa sai alkunsa ihmisen luonnollisesta taipumuksesta etsiä nautintoa. Hänen tulkintansa mukaan välttämättömyydet synnyttivät kaupan, halut kasvattivat sitä ja ahneus ja ylellisyys muokkasivat sen kohti lopullista muotoa. Lisäksi kauppa loi yhteisöjä ja paransi kommunikaatiota, mikä sitten tuki osaltaan kaupan laajentumista. Kauppa ohjasi politiikkaa ja oli taiteiden ja tieteiden äiti. Toisin kuin Rousseau Schlözer korosti suuresti kaupan myönteisiä vaikutuksia. Sinänsä on merkillistä, että Schlözer esitti nämä näkemyksensä pitkälti kaupallisten ristiriitojen aiheuttaman seitsenvuotisen sodan (1756–1763) ollessa käynnissä. Schlözerin käsitykset olivat todennäköisesti Turgot'n Plan de deux discourse sur l'histoire universellen (1751/52) innoittamia. Viitaten Montesquieuhun Schlözer totesi, että kaupan historia oli kanssakäymisen ja vaihdon historiaa muiden kansojen kanssa. Yksi sen tärkeä piirre oli suora tiedonvaihto kauppiaiden välillä. Kauppa oli se mikä kietoi yhteisöt yhteen. Foinikialaiset ja hollantilaiset olivat olleet tässä suhteessa esimerkillisiä, ja heidän panoksensa sivilisaatioiden kehitykseen oli siksi ollut suuri.

Schlözer näki tavaroiden ostamisen ja myymisen sivilisaation moottorina ja käsitti sivilisaation edistymisen jumalallisen kaitselmuksen määrittelemänä prosessina. Schlözer esitti, että tämän edistyksen edustajia olivat kukoistavat foinikialaiset, sivistyneet kreikkalaiset, roomalaiset ja myöhemmin venetsialaiset, genovalaiset ja hollantilaiset. Schlözerin mukaan Pohjolalla ei ollut koskaan ollut vastaavaa roolia.

Försök ja globaalihistorian mahdollisuus

Kriittisistä arvioista huolimatta Schlözer ei koskaan ottanut etäisyyttä ensimmäiseen monografiaansa. Se sisälsi monia niistä elementeistä, joista hän tuli tunnetuksi. Kommunikaation ja kaupan luomat verkostot olivat tärkeitä myös Schlözerin myöhemmässä tuotannossa. Juuri ne tekivät globaalihistorian mahdolliseksi.

Ere Nokkala on yhteiskunnallisen ja taloudellisen ajattelun historian apulaisprofessori Jyväskylän yliopiston historian ja etnologian laitoksessa. Hän johtaa ERC-hanketta De-Centering Eighteenth-Century Political Economy: Rethinking Growth, Wealth and Welfare in the Swedish Empire.

Funded by the European Union (ERC, DEPE, 101088549). Views and opinions expressed are however those of the author(s) only and do not necessarily reflect those of the European Union or the European Research Council. Neither the European Union nor the granting authority can be held responsible for them.

Lähteet

Schlözer, August Ludwig, Försök til en allmän historia om handel och sjöfart uti the äldsta tider. Grefing, 1758.

Kirjallisuus

Callmer, Christian, "Svenska studenter i Göttingen under 1700-talet," Lynchos. Lärdomshistoriska samfundets årsbok (1956), 1–30.

Nokkala, Ere, "August Ludwig Schlözer´s General History of Trade and of Seafaring (1758): Cameralism, Natural history and the Rise of Civilisation", teoksessa Histories of Trade as Histories of Civilisation, toim. Antonella Alimento & Aris Della Fontana. Palgrave MacMillan 2021, 217–244.

Osterhammel, Jürgen, Unfabling the East: The Enlightenment´s Encounter with Asia. Princeton University Press 2018.

Peters, Martin, Atles Reich und Europa: Der Historiker, Statistiker und Publizist August Ludwig (v.) Schlözer (1735–1809). Lit Verlag 2003.

Ongelmallinen torppa historiankirjoituksessa

Kirsi Laine

Torppiin liittyvästä suomalaisesta historiankirjoituksesta tulee ensimmäisenä mieleen Viljo Rasilan tutkimukset torpparikysymyksestä (1961 ja 1970) ja Matti Peltosen teos Talolliset ja torpparit (1992). Suomalaisessa historiankirjoituksessa torpat tarkoittavat ongelmia kuten Arvo M. Soininen (1999) on todennut. Hänen mukaansa ”käsitteellä torpparilaitos on siitä puhuttaessa yleensä negatiivinen arvovaraus. Torppia on pidetty viljelijöilleen epäedullisina. Tämä johtuu nimenomaan torpparilaitoksen viimeisten aikojen kehityksestä” (s. 25). Kuten Soininen jatkaa, ”näin ei kuitenkaan aina ole ollut. Alkuaikoinaan 1700-luvulla torpparilaitosta voi pikemminkin luonnehtia edistykselliseksi maankäyttömuodoksi” (s. 25).

Suomessa torpat, eli maanviljelyä ja asumista varten vuokralle annetut maatilan osat, olivat yleisiä erityisesti länsisuomalaisella maaseudulla. Suomen torpat olivat peruja Ruotsin valtakunnan lainsäädännöstä ja maankäytön käytännöistä. Autonomian ajalla torpparilaitos kehittyi Suomessa eri suuntaan kuin Ruotsissa. Ruotsissa torppien määrä väheni voimakkaasti 1800-luvun jälkipuolella. 1860-luvun 100 000 torpasta määrä putosi 30 000 torppaan vuoteen 1920 mennessä. Vuokramaan viljelemisestä ei muodostunut samalla tavoin yhteiskuntaa ravistelevaa kysymystä kuin Suomessa. Kehityskulkujen erot luovat mielenkiintoisen tarkastelukulman torpparilaitosta koskevaan historiankirjoitukseen. Jos kohdistetaan katse 1700-luvun puolivälistä sata vuotta eteenpäin, koko aikaväli voidaan nähdä sekä suomalaisilla että ruotsalaisilla alueilla torpparilaitoksen laajenemisen aikana. Miten tuon ajan torppia on käsitelty historiankirjoituksessa? Näkyykö torpparilaitoksen erilainen päättyminen myös varhaisempaa torpparikautta kuvaavassa tutkimuksessa?

Noin 1780 perustettu Kulmalan torppa Loimaan Kauhanojankylässä 1920 kuvattuna. Urho Järveläinen, Järveläisen kokoelma, Loimaan kotiseutumuseo, Loimaa-seura.

Lainsäädännön ja tilastotietojen varassa

Maanvuokrasuhteiden kriisiytyminen on saanut suomalaisessa tutkimuksessa osakseen suurimman torppareihin liittyvän kiinnostuksen. 1700-luvun ja 1800-luvun alun torpparilaitoksesta on olemassa yksi erikoistutkimus, Edvard Gyllingin Torpparilaitoksen kehityksen pääpiirteet Ruotsinvallan aikana (1909). Gyllingin tutkimus keskittyy lainsäädännössä tapahtuneisiin muutoksiin ja torppien määrän kehitykseen. Myöhemmin torpparilaitoksesta kirjoittaneet ovat saaneet Gyllingin tutkimuksesta tukevan selkänojan, minkä vuoksi lainsäädäntö ja torppien määrä hallitsevat kaikkea, mitä Ruotsin ajan torpista on myöhemminkin kirjoitettu.

Erikoistutkimuksen puuttumisesta huolimatta torpat ovat aihe, jota ei ole voitu maaseutua käsittelevässä talous- ja sosiaalihistoriallisessa tutkimuksessa väistää. Jotain on ollut pakko kirjoittaa esimerkiksi torpparien asemasta ja vuokraehdoista. Tekstien pintaa raaputtamalla voidaan selvittää, minkälaisia keinoja historiantutkijat ovat käyttäneet, kun ovat joutuneet kirjoittamaan asiasta, josta täsmällistä tietoa ei ole ja sen hankkiminen tutkimuksen keinoin olisi hyvin työlästä.

Torppien vuokraehdoista on olemassa Aksel Warénin laaja tutkimus Torpparioloista Suomessa vuodelta 1898. Se kuvaa oman aikansa sopimusten ehtoja, eikä ole pätevä kertomaan sata vuotta aikaisemmin esiintyneistä vuokraehdoista. Siitä huolimatta Warénin tutkimuksen tietoja on käytetty pääasiallisena lähteenä vuokrasopimuksista kirjoitettaessa. Yleensä tiedot kiinnitetään asianmukaisesti oikeaan aikaan, mutta erityisesti tutkijoiden viitatessa toistensa teksteihin on nähtävissä, että Warénin aineistosta tehdyt päätelmät ovat osittain valuneet kohti aikaisempia aikoja. Vastaavasti Arvo M. Soininen (1974) käyttää torpan vuokraehtojen määräytymisen perusteista lähteenään virkatalojen torppien verollepanoasiakirjoja 1890-luvulta, jotka hänen tulkintansa mukaan ”valaisevat ilmeisesti vanhoja ja syväänjuurtuneita käsityksiä torpparin asemasta” (s. 37).

Toki tutkijat viittaavat myös torppien kontrahteihin ja nostavat niistä konkreettisia esimerkkejä esiin (ks. esim. Blomstedt 1976, Soininen 1990). Lukijalle ei kuitenkaan selviä, onko kyse eteen sattuneista vai systemaattisesti kerätyistä kontrahdeista ja minkälainen määrä niitä on käyty läpi. Toisaalta kartanohistoriat ovat tehneet juuri kartanotorppareiden asemaa näkyväksi. Kun torpparilaitoksen tausta oli nimenomaan kartanoiden työvoiman tarpeen täyttämisessä, päivätöiden merkitys on korostunut torppien vuokranmaksun tapoja kuvattaessa.

Yksi tyypillinen piirre suomalaisessa torppien historiankirjoituksessa on ääripäihin kiinnittyminen. Milloin tahansa irtisanottavissa olevan kartanon työmiestorpparin vastakohta oli ikuisen sopimuksen turvaama perintötorppari, jonka ei tarvinnut maksaa sen paremmin vuokraa kuin kruununverojakaan. Kärjistäen voikin nähdä lukijan tehtäväksi kuvitella koko se torppariuden kirjo, joka näiden ääripäiden välille on voinut sisältyä.

Saarikon torpan (tontti Z) pellot 1864 tehdyssä katselmuksessa Loimaan Tammiaistenkylässä. Peltojen raivaaminen oli aloitettu 45 vuotta aikaisemmin numeroilla 11 ja 5 merkityistä lohkoista. Kansallisarkisto, Maanmittaushallituksen uudistusarkisto.

Vakaata maata jalkojen alle olisi voinut vuokrasuhteidenkin osalta tarjota Edvard Gylling, mutta hän antaa vain pieniä vihjeitä keräämästään aineistosta. Aikaisemman opinnäytteensä (1907) Gylling teki Ikaalisten maatyöväen oloista, mikä ilmeisesti innoitti hänet kokoamaan Ylä-Satakunnan tuomiokirjoista vuosilta 1804–1809 torppien kontrahteja ja syyniasiakirjoja, joita kertyi ”hyvä joukko toista sataa”. Niihin nojaten Gylling kirjoittaa torpparitutkimuksessaan lyhyesti, että uudistorpparien avustamisen oli tavallista kaikenlaisilla tiloilla. Avustusmuotoina Gylling mainitsee vuokrasta vapaat vuodet, rakennusten luovuttamisen siirrettäväksi torpan rakennuskannan aluksi, mahdollisuuden viljellä tilan peltoa ensimmäisten vuosien ajan sekä viljalla ja karjalla avustamisen. Lisäksi Gylling kirjoittaa keräämistään kontrahdeista lyhyesti satakuntalaisessa kotiseutujulkaisussa (1907). Siinä Gylling kertoo esimerkiksi, että vuokraoikeuden ostaminen ja edelleen myyminen olivat yleisiä käytäntöjä ja että sopimus tehtiin usein määrävuosiksi, mutta lähtökohtaisesti määräajan kuluttua uusittavaksi.

Sivujuonteita ja torpparitutkimuksen yksinäinen helmi

Ruotsalaisen historiantutkimuksen anti torppareista kiinnostuneille jää Suomen tavoin melko ohueksi. Kuvaavaa on se, että vuonna 2014 ilmestynyt, Anders Wästfeltin toimittama vuokratun maan viljelemistä käsittelevä antologia Att bruka men inte äga keskittyy lampuoteihin. Teos käsittelee torppareita lähinnä sivulauseissa ja yhdessä aiheelle omistetussa artikkelissa, joka sekin syventyy ajallisesti torpparilaitoksen loppuvaiheisiin. Torppia koskevasta lainsäädännöstä ja torppien määrällisestä kehityksestä Ruotsissa kirjoitti Edvard Gyllingin aikalainen Nils Wohlin. Siirtolaisuustutkimukseen liittyvässä sarjassaan hän taustoitti aikansa yhteiskunnallisia ongelmia. Yksi teossarjan osista on vuonna 1908 ilmestynyt Torpare- backstugu- och inhysesklasserna. Toisaalta torpat kulkevat mukana maataloushistorian tutkimuksissa. Tilastotietoja torpparien maataloudesta löytyy esimerkiksi Birgitta Olain isojakotutkimuksesta (1983) ja Carl-Johan Gaddin tutkimuksesta Järn och potatis (1983).

Yksi helmi ruotsalaisella historiankirjoituksella on kuitenkin tarjottavanaan. Valter Elgeskogin väitöskirjassa Svensk torpbebyggelse från 1500-talet till laga skifte (1945) huomion herättää laaja torpparien vuokrasopimusten ja talouden käsittely kontrahtien ja perukirjojen kautta. Tutkimuksensa aineistona Elgeskogilla on muun muassa 1151 kontrahtia talonpoikaistiloilta Sunnerbon kihlakunnasta Smålandista vuosilta 1750–1827.

Vuokrasopimusten keston rajaaminen pisimmillään 50 vuoteen vuonna 1800 näkyy Elgeskogin tutkimissa sopimuksissa selvästi. Ajanjakson 1750–1799 torpankontrahdeista kolmannes oli ikuisia, mutta ne jäivät pois käytöstä 1800-luvun ensimmäisten vuosikymmenten aikana. Tilalle kehittyi uusi torpparin asemaa vahvistava sopimusmuoto, jota Elgeskog kutsuu panttaussopimukseksi (förpantningskontrakt). Vuosina 1816–1827 niitä oli jo lähes 60 prosenttia sopimuksista. Sopimusta tehtäessä torppari maksoi sovitun rahasumman, ja sopimuskauden päättyessä tilallisen tuli maksaa summa korkoineen lisättynä korvauksella torpparin tekemistä parannuksista takaisin torpparille lunastaakseen torpan takaisin itselleen. Takaisinlunastamisen ajateltiin olevan niin kallista, että torppari voisi pitää torppaa käytännössä omanaan. Elgeskogin tutkimat kontrahdit ovat mielenkiintoisia myös vuokranmaksun osalta, sillä tutkituista torppien kontrahdeista 63 prosenttia sisälsi pelkästään rahana suoritettavan vuokran ja kahdeksassa prosentissa ei ollut vuokraa lainkaan. Vain kahdessa prosentissa päivätyöt olivat ainoa vuokranmaksun muoto. Loput olivat erilaisia variaatioita ja yhdistelmiä rahamaksusta, päivätöistä tai muista luontoissuorituksista.

Keskeinen ero suomalaisen historiankirjoituksen ja Elgeskogin tutkimuksen välillä on torppien perustamisen huomioiminen osana tutkimusta. Elgeskog käytti kymmeniä sivuja sen pohtimiseen, miten torppien perustaminen talonpoikaismaalla tapahtui. Tutkimus torppien perustamisesta nojaa katselmuksiin suunnitelluista torpanpaikoista. Katselmuskäytäntö liittyi kaikkiin yhteismaille tehtäviin raivauksiin riippumatta siitä, tuliko uudisviljelys tilan omaan vai torpparin viljelykseen, ja lähdeaineistoa raivauskatselmuksista olisi käytettävissä Suomessakin. Suomalaisessa historiankirjoituksessa kuitenkin korostetaan torppien perustamisen yleistymistä vasta isojaon jälkeen, joten tämä kysymys on ohitettu. Ruotsissa vasta laga skifte -jako (1827 alkaen) toteutti laajassa mitassa yhteismaiden jakamisen, joten huomattava osa torpista perustettiin yhteismaille.

Huittisten syyskäräjillä 1775 esitetyn torpan perustamiskatselmuspöytäkirjan alku. Kansallisarkisto, Ylä-Satakunnan tuomiokunnan renovoidut tuomiokirjat.

Kohti uutta torpparitutkimusta

Jos maanvuokrauksen kriisi lasketaan pois torpparien historiankirjoituksesta, torpat ja torpparit eivät ole olleet erityisen kiinnostava tutkimuskohde sen paremmin Suomessa kuin Ruotsissakaan. Ruotsalaisessa historiankirjoituksessa torpat kulkevat mukana lähinnä maataloushistorian hiljaisena sivujuonteena. Suomalaisessa historiankirjoituksessa näkökulma on ollut enemmän sosiaalihistoriallinen epäilemättä juuri torpparikauden loppuvaiheiden seurauksena. Lisäksi varhaisia torppia käsittelevä suomalainen historiankirjoitus herättää kysymyksen, onko suomalaisessa historiankirjoituksessa ehkä koskaan tiedetty, miten torppiin ennen kriisiä pitäisi suhtautua.

Torppien historia on kuitenkin kummassakin maassa löytämässä uusia polkuja. Viime vuosien ruotsalaisessa tutkimuksessa torpparit ovat nousseet esiin osana tilatonta maalaisväestöä käsittelevää tutkimusta. Heitä on tutkittu pitkällä aikavälillä elintason näkökulmasta (Bengtsson & Svensson 2022) sekä osana kyläyhteisöään (Svensson 2022). Suomessa torpat ovat tutkimuksen kohteena niin ikään pitkällä aikavälillä ainakin maantieteellisen sijoittumisensa ja maataloutensa näkökulmista.

Kirsi Laine on Turun yliopiston tutkijatohtori, joka tekee Kulttuurirahaston Varsinais-Suomen rahaston rahoittamaa tutkimusta Torppia ja tontin muuttoja – lounaissuomalaisen maatalouden spatiaalinen murros 1700-luvun lopulta 1920-luvulle, joka jatkuu Koneen säätiön rahoittamana hankkeena Torpparin maatalous ja toimeentulo 1750–1930.

Kirjallisuus

Bengtsson Erik & Svensson, Patrick, “The living standards of labouring classes in Sweden, 1750–1900: Evidence from rural probate inventories”, The Agricultural History Review 70:1 (2022), 49–69.

Blomstedt, Yrjö, ”Hämäläisyhteiskunta isostavihasta nälkävuosiin”, Hämeen historia III:2, 71–162. Karisto 1976.

Gadd, Carl-Johan, Järn och potatis. Jordbruk, teknik och social omvandling i Skaraborgs län 1750–1860. Göteborgs universitet 1983.

Gadd, Carl-Johan, Det svenska jordbrukets historia 3. Den agrara revolutionen 1700–1870. Natur och kultur 2000. 

Elgeskog, Valter, Svensk torpbebyggelse från 1500-talet till laga skifte. En agrarhistorisk studie. Lunds universitet 1945.

Gylling, Edvard, Maanviljelystyöväen taloudellisista oloista Ikaalisten pitäjässä v. 1902. Otava 1907.

Gylling, Edvard, ”Ylä-Satakunnan torpparioloista”, Satakunta. Kotiseutututkimuksia I (1907), 235–239.

Gylling, Edvard, Suomen torpparilaitoksen kehityksen pääpiirteet Ruotsinvallan aikana. Helsingin yliopisto 1909.

Jutikkala, Eino, Suomen talonpojan historia. SKS 1958.

Morell, Mats, Det Svenska jordbrukets historia 4. Jordbruket i industrisamhället 1870–1945. Natur och kultur 2001.

Olai, Birgitta, Storskifte i Ekebyborna. Svensk jordbruksutveckling avspeglad i en östgötasocken. Uppsala universitet 1983.

Peltonen, Matti, Talolliset ja torpparit. Vuosisadan vaihteen maatalouskysymys Suomessa. SHS 1992.

Rasila, Viljo, Suomen torpparikysymys vuoteen 1909. Yhteiskuntahistoriallinen tutkimus. SHS 1961.

Rasila, Viljo, Torpparikysymyksen ratkaisuvaihe. Suomen torpparikysymys vuosina 1909–1918. SHS 1970.

Rasila, Viljo, ”Torpparijärjestelmä”. Teoksessa Suomen maatalouden historia I. Perinteisen maatalouden aika esihistoriasta 1870-luvulle, toim. Viljo Rasila, Eino Jutikkala & Anneli Mäkelä-Alitalo, 365–395. SKS 2003.

Soininen, Arvo M., Vanha maataloutemme. Maatalous ja maatalousväestö Suomessa perinnäisen maatalouden loppukaudella 1720-luvulta 1870-luvulle. SHS 1974.

Soininen, Arvo M., ”Unohtunut torpparivapautus. Perintötorpparien itsenäistäminen vuonna 1895”. Teoksessa Arki ja murros. Tutkielmia keisariajan lopun Suomesta, toim. Matti Peltonen, 327–336. SHS 1990.

Soininen, Arvo M., ”Torpparilaitos yhteiskunnallisena instituutiona”, Historiallinen Aikakauskirja 97:1 (1999), 25–36.

Svensson, Patrick, De obesuttna i Stensjö by. Swedish University of Agricultural Sciences 2022.

Viitaniemi, Ella, ”Hyödyn aikakauden talouspolitiikka, vuokraviljely ja tilattomuuden kasvu”. Teoksessa Reunamailla. Tilattomat Länsi-Suomen maaseudulla 1600–1800, toim. Riikka Miettinen & Ella Viitaniemi, 380–417. SKS 2018.

Warén, Aksel, Torpparioloista Suomessa. SKS 1898.

Wohlin, Nils, Torpare-, backstugu- och inhysesklasserna. Öfversikt af deras uppkomst, tillväxt och aftagande med särskild hänsyn till torparklassens undergräfvande. Norstedt & söner 1908.

Wästfelt, Anders (red.), Att bruka men inte äga. Arrende och annan nyttjanderätt till mark i svenskt jordbruk från medeltid till idag. Kungl. skogs- och lantbruksakademien 2014.

Pax Nordica – kysymyksiä 1700-luvun rauhasta

Jenni Merovuo

Kirkkoherra Zacharias Cygnaeus (1733–1809) kertoo kirjoituksessaan Mäntyharjun seurakunnan historiasta (1780, linkki), että Turun rauhan (1743) jälkeen vihollisuudet Ruotsin ja Venäjän välillä olivat vaihtuneet tällöin ennenkuulumattomaan luottamukseen ja naapuruuteen. Siitä rajaseudun ihmisillä oli päivittäin kiittäminen Jumalaa, vaikkei rauhan saapuminen ollutkaan seurakuntalaisille yhtä väkevä kokemus kuin suuren Pohjan sodan rauhanteko vuonna 1721. Tuolloin rauhanuutisen saapumisen teki Cygnaeuksen mukaan tuhoisasta vihollisesta välittävän kanssakristityn yhdessä hetkessä. Turun rauhanteossa Mäntyharjusta jäi Venäjän puolelle kirkko ja vajaa puolet seurakuntaa. Tekstin kirjoittamisen aikaan rajat ylittävää arkea oli eletty jo lähes 40 yhtäjaksoista rauhan vuotta.

Sekä sodan ja vihollisuuden että rauhan ja naapuruuden teemat kuuluvat universaaliin rajaseutujen historiaan. Tämä näkyi myös Turun rauhan rajaseudulla. Rajat liikkuvat eniten sotien seurauksina, mutta ne elävät ja muuttuvat jatkuvasti niiden välilläkin. Rajojen läheisyydestä oli usein haittaa, mutta aina myös hyötyä eivätkä tavalliset ihmiset suosiolla taipuneet vallanpitäjien vaatimuksiin. Naapurit muuttuivat nopeasti vihollisiksi konfliktin uhatessa, mikä näkyi rajalla. Rauhaa tutkitaan usein keskusvallan näkökulmasta, mutta on tärkeää huomioida myös rajaseudut ja tavalliset ihmiset.

Mitä rauha on?

Osittainen syy rauhantutkimuksen vähyyteen on sen määrittelyn vaikeus. Pelkistetyn käsityksen mukaan rauha alkaa rauhansopimuksen ratifioimisesta ja jatkuu seuraavaan sodanjulistukseen saakka. Sota nähdään siis poikkeustilana, joka erotetaan normaalitilasta eli rauhasta julistuksilla ja sopimuksilla.

Tutkimuksen parissa ollaan kuitenkin yhtä mieltä siitä, että rauha ei ole vain sodan puuttumista. Sodan keskellä muun muassa solmittiin paikallisia rajarauhoja tuhojen minimoimiseksi ja kostonkierteen katkaisemiseksi. Rauhan aikojen sisälle taas säädetiin erityisiä rauhoja, kuten joulurauha, joiden rikkominen kriminalisoitiin. Valtakunnan sisäiset jännitteet, kuten vainot, kapinat tai niiden uhka, rikkoivat rauhaa sodan ulkopuolella. Rajan vetäminen sodan ja rauhan prosessien välille on siis haastavaa niin historiaa kirjoitettaessa kuin nykyisessä hybridivaikuttamisen ympäristössä.

Rauha voidaan ymmärtää sovinnon tilana ja sisäisenä tasapainona. Sunnuntairauha, Albert Gebhard 1896, Kansallisgalleria, Ateneum.

Asenteet rauhaa kohtaan heijastavat yhteiskunnallista tilannetta eivätkä ole aina positiivisia. Toisinaan rauhaa pidetään konsensuksena ja sotaa radikalismina. Toisinaan taas rauha nähdään passiivisuutena ja epäoikeudenmukaisuuden hyväksymisenä ja rauhaa puolustaneita on tuomittu heikoiksi pelkureiksi. Sotasankaruuden ihannoiminen on jättänyt varjoonsa väkivallattomia ratkaisuja puolustaneet.

Rauhantilan aikaansaaminen on monipolvinen prosessi, jossa ei palata vanhaan vaan sopeudutaan uuteen tulevaisuuteen. Yhteiskunnassa eletään tuolloin epävarmaa ja lyhytjännitteistä aikaa, jolloin rauhan kriisiytymisen mahdollisuus on korkea. Sodan päättymisen jälkeinen siirtymä rauhaan voi kestää useita kymmeniä vuosia, jos rauha tulkitaan laajasti. Sotatoimien päättyminen on toki yleensä helpotus ja ilon aihe, mutta rauhallisuus ja järjestys eivät palaudu itsestään. Sotien jälkeen ne pitää rakentaa aktiivisesti sekä uuden että vanhan vallan alaisuudessa. Petri Karonen kutsuu prosessia rauhankriisiksi. Jotta yhteiskunta voi palautua, on sodassa koetut taloudelliset sekä materiaaliset menetykset korvattava ja sen sosiaaliset ja mentaaliset vaikutukset on käsiteltävä.

Eräiden tulkintojen mukaan rauha moraalisena tavoitteena on vasta modernin ajan ilmiö. Esimerkiksi pasifismin ja rauhanliikkeen tutkimus johdattaa moderniin tulkintaan rauhasta. Myös puolueettomuus on merkitykseltään aikasidonnainen. Neutraliteetti nykymerkityksessään puolueettomuutena ei ollut 1700-luvun hallitsijoiden tavoitteena eikä sellaista katsottu hyödylliseksi. Se merkitsi pikemminkin sitä, ettei osallistunut sotaan aktiivisesti, vaikka solmikin liittoja osapuolten kanssa.

Viimeaikainen rauhan historiankirjoitus

Viime vuosina on ilmestynyt oivallista rauhaan keskittyvää historiantutkimusta. Kuusiosainen kirjasarja A Cultural History of Peace (Bloomsbury 2020) on mittava kokonaisuus rauhan kulttuurihistoriaa antiikista nykypäivään. Sen neljäs osa keskittyy valistusaikaan. Rauhaa tarkastellaan muuttuvana älyllisenä tai kulttuurisena konstruktiona ja inhimillisen toiminnan saavutuksena.

Ruotsin ja Tanska-Norjan historiankirjoituksessa 1700-luku näyttäytyy rauhan vuosisatana. Suuren Pohjan sodan rauhat päättivät yli 150 vuotta kestäneen lähes jatkuvien konfliktien sarjan, jolloin Pohjoismaissa elettiin enemmän sotavuosia kuin rauhanaikaa. Vuoden 1721 jälkeen sodittiin huomattavasti vähemmän ja vain muutamia vuosia kerrallaan. Thomas Daltveit Slettebøn, Ola Teigen ja Øystein Lydik Idsø Vikenin toimittama antologia Fredsårene. Norge i fred 1720–1807 (Dreyers Forlag 2022) tarkastelee tätä niin kutsuttua pitkää rauhaa kriittisesti Norjan näkökulmasta. Siinä rauhaa määritellään 1700-luvun tapahtumahistorian kautta poliittisena projektina, kokemuksena, käsitteellisestä ja symbolisesta näkökulmasta sekä retorisena välineenä. Vaikka kirja keskittyy Norjaan, se nostaa esiin rauhan problematiikkaa laajemminkin.

Suomen historiankirjoituksessa konflikti on näkyvä osa 1700-luvun historiaa. Isonvihan kauhut jättivät vahvan muiston yhteiskuntaan ja se on Suomessa selkeästi tutkitumpi teema kuin Ruotsissa (ks. Antti Räihän kirjoitus tässä blogissa 15.7.2021, linkki). Sitä seuranneet hattujen sota (1741–1743), Kustaa III:n sota (1788–1790) sekä Suomen sota (1808–1809) toivat konfliktit lähes jokaisen sukupolven kokemukseen. Edellisen vuosisadan sodat merkitsivät lähinnä raskaita sotaväenottoja, mutta 1700-luvulla jouduttiin sotatoimien keskelle.

Suomessa on viime aikoina ilmestynyt kiinnostavia tutkimuksia erityisesti Suomen sodan jälkeisestä rauhasta. Jaana Luttisen (2019) väitöskirja käsittelee siirtymistä sodasta rauhaan ja osaksi Venäjää paikallisesta näkökulmasta Ilomantsissa 1800-luvun alkuvuosikymmeninä. Luttinen osoittaa, että rauhanaikaa rakennettiin hyvin erilaisissa paikallisissa olosuhteissa. Antologia Suomen sodan jälkeen: 1800-luvun alun yhteiskuntahistoria (2020) tarkastelee saman ajanjakson yhteiskunnallisia teemoja kokonaisvaltaisesti. 1700-lukuun liittyen Aino Katermaa (2022) analysoi hiljattain julkaistussa artikkelissaan Olosuhteet ja neuvottelijoiden kunnia Uudenkaupungin rauhanneuvotteluissa 1721 rauhantekoa arjen ja tilallisuuden näkökulmasta.

Teemasta voidaan odottaa tulevaisuudessa lisää kotimaista sekä kansainvälistä tutkimusta. Vuoden 2022 lopulla pohjoismaiset tutkijat perustivat rauhaan keskittyvän verkoston Pax Nordica: Experiences and Lessons of the Nordic Peace 1721–1830. Verkoston tutkijoiden tavoitteena on vastata kysymyksiin, miten rauhaa rakennettiin ja ylläpidettiin Pohjolassa, mitä se lopulta tarkoitti ja oliko 1700-luku todella rauhan vuosisata. Kyse ei ole vain diplomatiasta tai sotien päättymisestä. Juuri erilaisten kokemusten kontrastisuus tekee tutkimusyhteistyöstä mielenkiintoista. Tarkastelujakson jatkaminen vuoteen 1830 huomioi 1800-luvun alussa käytyjen sotien ja Wienin kongressin jälkeiset rauhaan siirtymisen prosessit.

Rauha, valistus ja Pohjola

Valistusaikaan keskittyvä historiantutkimus voi selittää pitkän aikavälin kehitystä rauhan kulttuurisista, taloudellisista ja poliittisista merkityksistä. Valistuksen ihanteiden mukaisesti 1700-luvun rauha perustui tieteisiin, järkeen ja hyötyyn. Westfalenin rauha (1648) merkitsi uutta aikakautta eurooppalaisen rauhan historiassa. Siinä tähdättiin kaikkien konfliktien osapuolten väliseen rauhaan ja yhteisiin arvoihin. Rauhansopimukset olivat ”ikuisia”, mikä ei tosin tarkoittanut sitä, etteikö uutta sotaa voitaisi aloittaa.

Rauhan ylläpitäminen vaati sekä reagointia lyhyen aikavälin tarpeisiin että kauaskantoisen suunnittelun onnistumista. Valistusajan rauhan edellytyksenä ryhdyttiin näkemään valtakuntien välisten sopimusten verkosto. Vallan tasapaino oli osa 1700-luvun eurooppalaista rauhanpolitiikkaa. Yksi hallitsija ei saanut haalia liikaa valtaa ja territoriota. Silti valanperimyksistä sekä provinsseista käytiin useita sotia ja Euroopan hallitsijat ajoivat aktiivisesti etujaan niin siirtomaissa kuin globaalin talouden valtakamppailuissa.

Hallitsijan merkitys rauhalle ilmeni konkreettisesti esimerkiksi suuren Pohjan sodan aikana, jolloin raskaita tappioita kärsinyt Kaarle XII mitätöi rauhanpyrkimykset, joita tehtiin Ruotsissa hänen poissaolleessaan (ks. Petri Karosen kirjoitus tässä blogissa, linkki). Øystein Rianin (2022) mukaan suurta Pohjan sotaa seurannut Tanska-Norjan vakaus perustui vahvaan hallitsijaan ja ylläpidettyihin sotajoukkoihin. Talouden vakauttaminen ja kruunun kassan elvyttäminen olivat sotien jälkeen keskeisiä tavoitteita. Jatkuva varautuminen sotaan pitkitti rauhanaikaa ja kuninkaan ja valtakunnan intressit Välimeren kaupan osalta siirsivät konflikteja maantieteellisesti kauemmas Norjasta.

Brittitaiteilija William Hodgesin näkemykset rauhan ja sodan vaikutuksista vuodelta 1794. The Effects of Peace and The Effects of War, Europeana. Klikkaa kuvaparia katselleksasi sitä suurempana.

45-vuotinen Turun rauha

Jonas Nordinin ja Oskar Sjöströmin (2022) mukaan Ruotsissa ei vakavissaan vastustettu sotaa moraalisista lähtökohdista ennen hattujen sotaa vaan keskiössä oli pragmatismi. Revanssisotaa toivoivat niin hatut kuin myssyt, mutta Ruotsin valmiuksista saavuttaa voitto Venäjää vastaan oli suurta erimielisyyttä. Vapaudenajan lopulla äänet rauhan puolustamiseksi nousivat esiin erityisesti painovapauslain ansiosta.

Hattujen sotaa seurannut 45 vuotta kestänyt Turun rauha sekä vuoteen 1772 kestänyt säätyjen vapaudenaika tarjoavat kiinnostavan perspektiivin pohjoismaiseen rauhaan. Selkeitä rajoja pidettiin rauhansopimuksessa tärkeänä osana luotettavaa naapuruutta, mutta käytännössä rajat olivat epämääräisiä ja yhteydet naapurivaltojen puolelle arkisia. Se, mikä oli keskusvallan näkökulmasta hyödyllistä, saattoi muodostua rasitteeksi rahvaalle. Siksi on tärkeää tarkastella sitä, mitä rauha merkitsi ja mitä se vaati tavallisten ihmisten arjessa.

Turun rauha rikkoutui kesäkuussa 1788. Filosofia, jonka mukaan valtion tuli estää sotataidon hiipuminen alamaisten parissa ”kansan” luonnetta vahvistavia vaikeuksia kaihtamatta sopi hyvin Kustaa III valtapoliittiseen näkemykseen. Sodan tapahtumat Anjalassa osoittavat, että kysymyksiä rauhasta ja sodasta ei tuolloin esitetty pelkällä kuninkaan suulla vaan ääniä oli useita. Sodan jälkeen raja jäi sijoilleen, mutta sen konkreettiset vaikutukset osuivat rajan paikallisyhteisöjen, kuten mäntyharjulaisten elämään.

FM Jenni Merovuo työskentelee projektitutkijana Karjalan tutkimuslaitoksella Itä-Suomen yliopistossa Suomen Akatemian rahoittamassa hankkeessa Grand Duchy of Finland as Political Space. Hän on pohjoismaisen Pax Nordica: Experiences and Lessons of the Nordic Peace 1721–1830 -tutkijaverkoston jäsen.

Kirjallisuus

Turun rauhanopimus 7.8.1743, Suomi, Tidskrift i fosterländska ämnen, Fjerde Häftet 1843.

Bjerkås, Trond, ””Efter een saa lang og besværlig Krig”. Arbeidet med å sikre økonomien etter Den store nordiske krig – intensjoner og konsekvenser”. Teoksessa Thomas Daltveit Slettebø, Ola Teige & Øystein Lydik Idsø Viken (toim.), Fredsårene. Norge i fred 1720–1807. Dreyers Forlag 2022.

Einonen, Piia & Voutilainen, Miikka (toim.), Suomen sodan jälkeen: 1800-luvun yhteiskuntahistoria. Vastapaino 2020.

Griesse, Malte & Rönnqvist, Miriam, “The ethics of rule and the pragmatics of resistance. Laurentius Paulinus Gothus and Wilhelm Neumair von Ramsla on good governance and popular politics”. Teoksessa Knut Dørum, Mats Hallenberg & Kimmo Katajala (toim.), Bringing the People Back In. State Building from Below in the Nordic Countries ca. 1500–1800. Routledge 2021, 39–60.

Karonen, Petri, “Coping with peace after a debacle. The crisis of the transition to peace in Sweden after the Great Northern War (1700–1721)”, Scandinavian Journal of History 33:3 (2008), 203–225.

Karonen, Petri, ”Uudenkaupungin rauha (1721) ja sen vaikutukset Ruotsin valtakunnan suvereniteettiin ja asemaan”, Pohjolan historiankirjoitus -tiedeblogi 21.3.2022.

Katermaa, Aino, ”Olosuhteet ja neuvottelijoiden kunnia Uudenkaupungin rauhanneuvotteluissa 1721”, J@rgonia 20:39 (2022), 1–48.

Kokkonen, Jukka, Rajan rauha. Itäraja ja suojautumisen keinot 1490–1809. SKS 2020.

Koskenniemi, Martti, “Peace as Integration”. Teoksessa Stella Ghervas & David Armitage (toim.), A Cultural History of Peace in the Age of Enlightenment. Bloomsbury Academic 2020, 133–148.

Luttinen, Jaana, ”Miltä mielestä tuntui, ei arvaa kukkaan”. Sodan kuormittavuus ja kriisinkestävyys Iisalmen pitäjän kotitalouksissa 1800-luvun ensimmäisinä vuosikymmeninä. Jyväskylän yliopisto 2019.

Metcalf, Michael F., “Parliamentary Sovereignty and Royal Reaction, 1719–1809”. Teoksessa Michael F. Metcalf et al. (toim.), The Swedish Riksdag. A History of the Swedish Parliament [Riksdagen genom tiderna. English]. St. Martin’s Press 1987.

Nordin, Jonas & Sjöström, Oskar, “Fredsåren? Sverige i fred och ofred 1721–1814”. Teoksessa Thomas Daltveit Slettebø, Ola Teige & Øystein Lydik Idsø Viken (toim.), Fredsårene. Norge i fred 1720–1807. Dreyers Forlag 2022.

Pagden, Anthony, “Definitions of Peace”. Teoksessa Stella Ghervas & David Armitage (toim.), A Cultural History of Peace in the Age of Enlightenment. Bloomsbury Academic 2020, 19–34.

Rousseau, Jean-Jacques; Hakovirta, Harto & Aissaoui, Alex, Kirjoituksia sodasta ja rauhasta. Summa 2010.

Räihä, Antti, Jatkuvuus ja muutosten hallinta. Hamina ja Lappeenranta Ruotsin ja Venäjän alaisuudessa 1720–1760-luvuilla. Jyväskylän yliopisto 2012.

Räihä, Antti, ”Suomi, Ruotsi ja 300 vuotta Uudestakaupungista. Mitä muistellaan?”, Pohjolan historiankirjoitus -tiedeblogi 15.7.2021.

Teige, Ola, ”Over gransen (og tilbake igjen). Utlevering av forbrytere mellom Norge og Sverige 1720–1738”. Teoksessa Thomas Daltveit Slettebø, Ola Teige & Øystein Lydik Idsø Viken (toim.), Fredsårene. Norge i fred 1720–1807. Dreyers Forlag 2022.

Karjala ja Varsinais-Suomi – Taalainmaa ja Gotlanti. Perimyskäytänteiden kansallinen historia ja maantiede

Antti Räihä

Ja kun myöhemmin Länsi-Suomessa maanlain perheoikeudellisia säädöksiä – päinvastoin kuin Itä-Suomessa – todella noudatettiin, oli se mahdollista sen vuoksi, että yhteiskuntapohja siellä oli samanlainen kuin Ruotsissa. (Jutikkala 1958, 53)

Ruotsin keskiaikaisen Kristoferin maanlain (1442) ja sen korvanneen vuoden 1734 yleisen lain mukaan isännän kuollessa maatila jaettiin perillisten kesken. Jos perillisiä oli vain yksi, tämä sai sukupuolesta riippumatta kaiken. Vanhatestamentillisen tulkinnan mukaan useamman sisaruksen perheissä esikoispojan (etu)oikeus periä maaomaisuus kokonaisena oli varhaismodernin ajan Ruotsissa kuitenkin kiistaton. Muut sisarukset joutuivat tyytymään tällöin erilaisin kompensaatioihin. Tyttären perintöosa oli puolet pojan osuudesta. Sukupuolesta riippumaton sisarusten tasaveroisuus toteutui perimyslainsäädännössä Suomessa 1870-luvun lopulla, Ruotsissa näin oli tapahtunut jo reilu kolme vuosikymmentä aiemmin.

Maatilaperimys ja muuttuvat tulkinnat Suomessa ja Ruotsissa

Sekä suomalainen että ruotsalainen historiografia on nähnyt normatiivisten säädösten ja maantieteellis-kulttuuristen tekijöiden painoarvon erilaisten perimyskäytänteiden takana varsin mustavalkoisena. (Maanluovutusten historiografiasta Suomessa ja Ruotsissa ks. Kirsi Laineen teksti tässä blogissa joulukuussa 2021, linkki) Eino Jutikkalan (1958) mukaan länsisuomalaisten perimyskäytänteiden normienmukaisuus selittyy sillä, että yhteiskuntapohja oli siellä samanlainen kuin Ruotsin puoleisessa osassa valtakuntaa. Edelleen Jutikkala huomautti normatiivisten määräysten jääneen syrjään Itä-Suomessa, ”missä oli totuttu suurperheiden hajotessa suoritettuihin veljesten keskeisiin tasajakoihin” (s. 332). Suurperheproblematiikan yhdistäminen itäisen Suomen perimyskäytänteisiin sisältää kuitenkin ongelmia, sillä näiden kahden eri ”instituution” muutokset eivät olleet samanaikaisia. Samoin vertaukset Ruotsiin ovat ongelmallisia, sillä yhtä koko (nyky-)Ruotsin aluetta läpäissyttä normienmukaista ja staattista perimysoikeudellista käytäntöä, johon läntinen Suomi rinnastuisi, ei ollut olemassa. 

Ruotsissa vakiintui Nils Wohlinin tutkimusten (1910/1912) myötä 1900-luvun alussa tulkinta maatilojen perimyskäytänteiden alueellisuudesta. Näkemys vahvistui 1970-luvulla, kun kansatieteilijä Orvar Löfgren (1974) jakoi maan karkeasti kahtia gotlantilaiseen jakamattoman ja taalainmaalaiseen jaetun maaomaisuuden perimyskäytäntöön (två motpoler). Eteläisen Taalainmaan 1600–1800-lukujen väestön sosiaalista kerrostuneisuutta ja oikeudellisia konflikteja maanomistuksen näkökulmasta tutkinut Maria Ågren (1992) ja talonpoikien ja vuoriteollisuuden suhdetta 1700-luvun Taalainmaalla tutkinut Maria Sjöberg (1993) monipuolistivat kuitenkin pari vuosikymmentä myöhemmin tutkimuksillaan kuvaa Taalainmaan perimyskäytänteistä. Ågren totesi yksinkertaistetusti talonpoikien suhtautuneen maataloudesta päätoimeentulon saaneilla alueilla kriittisesti tilojen jakamiseen, kun taas alueilla, joilla talonpoikien toimeentulo rakentui useamman toimeentulolähteen varaan, suhtauduttiin positiivisemmin tilojen halkomiseen.

Ote Orvar Löfgrenin tekstistä ’Familj och hushåll – släkt och äktenskap’, teoksessa Land och Stad. Svenska samhällstyper och livsformer från medeltid till nutid (1974, s. 237).

Maatilojen sukupolvenvaihdoksia käsitellyt tutkimuskenttä laajeni ja monipuolistui Ruotsissa 1990-luvun taitteesta alkaen varsin nopeasti. Vaikka Ågrenin tulkinta tilojen halkomisten taustoista tukeutuikin vielä periaatteessa Ruotsin alueelliseen jakautumiseen, on tutkimus suhtautunut 1900-luvulta eteenpäin kriittisesti Taalainmaa–Gotlanti-tyyppiseen erontekoon. Vallitsevan näkemyksen mukaan vastakkainasettelu on liian yleistävä samalla, kun alueellis-maantieteellisten lähtökohtien painoarvo erilaisten perimysjärjestelmien taustalla on tulkittu aikaisemmin liian suureksi.

Suomessa 1700–1800-luvuilla vallinneet maatilojen perimyskäytänteet on asetettu voimakkaimmin vastakkain Karjalan ja Varsinais-Suomen osalta. Vastakkainasettelusta huolimatta erilaiset perimyskäytänteet on nähty kuitenkin ennen kaikkea ihanteina, joiden käytännön toimeenpanossa oli suurta vaihtelua. Toisistaan poikkeaviin sukupolvenvaihdosten kehityskulkuihin on haettu selityksiä kansantavoista ja tiukasta ruotsalaisesta lainsäädännöstä kuten myös tilojen toimeentuloa ja halkomista rajoittaneista kalliista syytinkisopimuksista sekä työvoiman kysynnän kasvusta maataloudessa. Samoin yhdeksi selittäjäksi on nostettu normatiivisen valvonnan puute itäisessä Suomessa. Itä–länsi-vastinparia itsessään ei sen sijaan ole kyseenalaistettu tutkimuksessa.

Yleistämisen haasteet

Suomalainen tutkimus, jossa maatilojen sukupolvenvaihdokset on nähty lähtökohtaisesti joko sosiaalisesti eriarvoistavina (”läntinen malli”) tai tasapäistävinä (”itäinen malli”), on perustunut makrotason tarkasteluille. Laajoissa yleistyksissä piiloon jäävien paikallisten variaatioiden ohessa tutkimuksessa vaatii lisää huomiota esimerkiksi se, että itäsuomalainen yhteiskunta oli ylipäätään hyvin ”tasapäinen” viimeistään 1700-luvun taitteesta eteenpäin. Vähäinenkin säätyläistö oli kuihtunut kriisivuosien seurauksena minimiin. Lisäksi maatilat olivat muuttuneet liki läpeensä kruununmaaksi, jolloin talonpojalla oli vain käyttöoikeus kruunun omistamaan maahan. Normatiivisesti määriteltynä sukupolvenvaihdos piti hyväksyttää kruununtiloilla aina maaherralla, mutta käytännössä myös niillä muutos oli perheen sisäinen asia.

Kopparbergin lääniin kuulunut Taalainmaa sijaitsee historiallisen Sveanmaan pohjoisosassa. Kuva on osa kartasta Charte von Schweden und Norwegen: nach den besten astronomischen Ortsbestimmungen entworfen von I.C.M. Reinecke; […] (1809). Kuva: Doria, Kansalliskirjasto.

Perimyskäytänteiden lopputuloksesta lähtevän tarkastelun sijaan esimerkiksi virolahtelaisia perimyskäytänteitä tutkinut Beatrice Moring (1999) painottaa taloudellisten tekijöiden määräävyyttä toimintamallien takana. Maatilojen sukupolvenvaihdoksia ja omaisuudensiirtoja 1700–1800-lukujen Ruotsissa Maria Ågrenin ohessa tarkastelleet tutkijat, esimerkiksi Christer Winberg (1981) ja Ulla Rosén (1994), ovat päätyneet vastaaviin tulkintoihin. Rosemarie Fiebranz (2002) on sen sijaan todennut omaisuudensiirtojen olleen vahvasti sidoksissa vanhaan maailmankuvaan ja kulttuurisiin tekijöihin, joita leimasi pyrkimys turvata tilojen pysyvyys suvussa.

Yleistyksiin pyrkivien tulkintojen taustalla on väistämättä merkittäviä lähdekriittisiä haasteita. Kuten Maria Sjöberg (1993) on huomauttanut, tutkimuksen on helpompi tavoittaa taloudellisten tekijöiden kuin paikallisten perinteiden merkitys perimyskäytänteiden takana. Edelleen Sjöbergin ilmeisesti hieman humoristisessa mielessä esittämän kehäpäätelmän mukaan voidaan perimyskäytänteiden erilaisten muotojen todeta kertovan niiden erilaisuudesta samalla, kun yleistämisen mahdollisuudet ovat varsin rajalliset.

Aikalaisnäkemysten eripura

Kopparbergin läänin maaherran Johan Magnus af Nordinin (virassa 1790–1812) mukaan Taalainmaan maatilojen jatkuva halkominen oli 1700–1800-luvun taitteeseen tultaessa suistanut alueen maatalouden kriisiin. Sen merkeiksi hän määritti maanviljelyksen laiminlyönnit, työtilaisuuksien perässä tapahtuvan kiertolaisuuden sekä köyhyyden ja suoranaisen kerjäläisyyden. Vastaavat maatilojen toistuvaa halkomista kritisoineet näkökulmat olivat tuttuja 1800-luvun Viipurin läänissä. Viipurin läänin kuvernööri Casimir von Kothen (virassa 1844–1853) sovelsi Suomessa vallinnutta tilanjakoasetusta 1840-luvun puolessa välissä kieltämällä läänissä tilojen halkomisen alle 1/8 manttaaliin. Ruotsalaisen virkaveljensä tavoin von Kothen rinnasti osin yksipuolisesti tilojen koon niiden elinvoimaisuuteen. Jo olemassa olleet alle kahdeksasosamanttaalin tilat tuli kuvernöörin mukaan puolestaan yhdistää vähintään kyseisen alarajan täyttäviksi kokonaisuuksiksi.

Kanawa (1845, no. 26), ”Tilajaoista”. Kuva: Sanomalehtiarkisto, Kansalliskirjasto.

Kritiikki kuvernööri von Kothenin toimia kohtaan oli voimakasta lehdistössä. Saima -lehden vanavedessä viipurilaisessa Kanavassa julkaistujen tilojen halkomista puolustaneiden mielipiteiden mukaan von Kothen oli rakentanut Viipurin lääniin "kerjäläistehtaan", kun pienet tilat yhdistettiin isommiksi ja tilattomaksi jäänyt väki ajettiin maantielle. Paikallisväestön näkökulmasta lehdissä huomautettiin, ettei karjalaisväestö ollut valittanut tilanteesta, kun taas Savossa halkomisten rajoittaminen oli johtanut tilojen tuottavuuden laskuun. Tilojen halkomisia koskeneita normeja lievennettiin Suomessa vasta 1890-luvun puolivälissä, jolloin maanluonnosta riippumatta uuden osittamisasetuksen mukaisesti muodostettavien tilojen tuli vastata jatkossa enää vähintään 1/300 manttaalia. Tämä tarkoitti aikaisemmin vallinneesta tilojen itsekannattavuusperiaatteesta (besuttenhet) luopumista.

Aikalaisnäkemysten ristiriita perimyskäytänteiden syistä ja seurauksista osoittaa, että nykyinen tutkimus luovii osin jo vuosisataisten näkökulmaerojen parissa.

FT, Dos. Antti Räihä (Jyväskylä yliopisto, historian ja etnologian laitos) toimii yliopistotutkijana hankkeessa In search of corruption and bad governance practices: Swedish and Finnish experiences, ca 1614–1917 (CorGo) (Suomen Akatemia) ja johtaa hanketta Tilaperimyskiistat ja pauperismi. Maatilojen sukupolvenvaihdokset Suomessa noin 1700–1900 (Koneen Säätiö).

 

Alkuperäislähteet

Kanawa (1845, no. 26)

Saima (1844, no. 17)

Kirjallisuus

Fiebranz, Rosemaria, Jord, linne eller träkol? Genusordning, och hushållsstrategier, Bjuråker 1750–1850. Uppsala universitet 2002.

Genos 93:2, Maatilaperimys -teemanumero. 2022.

Haataja, Kyösti, Maanjaot ja talojärjestelmä. WSOY 1949. 

Holmlund, Sofia, Jorden vi ärvde. Arvsöverlåtelser och familjestrategier på den uppländska landsbygden 1810–1930. Stockholms universitet 2007.

Jutikkala, Eino, Suomen talonpojan historia. Toinen, uudistettu ja lisätty painos. SKS 1958.

Löfgren, Orvar, ”Familj och hushåll – släkt och äktenskap”. Teoksessa Mats Hellspong ja Orvar Löfgren, Land och Stad. Svenska samhällstyper och livsformer från medeltid till nutid. CWK Gleerup Bokförlag 1974, 227–284.

Moring, Beatrice, “Land, Labour and Love: Household Arrangements in Nineteenth Century Eastern Finland – Cultural Heritage or Socio-Economic Structure”, The History of the Family 4:2 (1999), 159–184.

Mäkelä-Alitalo, Anneli, ”Periytyminen ja naisen asema”. Teoksessa Viljo Rasila, Eino Jutikkala ja Anneli Mäkelä-Alitalo (toim.), Suomen maatalouden historia I. Perinteisen maatalouden aika. Esihistoriasta 1870-luvulle.SKS 2003, 207–222.

Olander, Gunnar, ”Hemmansklyvningen i Skaraborgs län vid mitten av 1700-talet”, Scandia 20 (1950), 118–126.

Partanen, Jukka, Isän tuvasta omaan tupaan. Väestö ja kotitaloudet Karjalankannaksen maaseudulla 1750–1870. SKS 2004.

Persson, Martin, ”Nils Wohlin och frågan om arvssedvänjor”, Scandia 74:1 (2008), 37–62.

Puhakka, Väinö, Viipurin läänin maanviljelysseura I. Toimintavuodet 1847–1868. Viipurin uusi kirjapaino- ja sanomalehti-o.-y. 1910.

Rosén, Ulla, Himlajord och handelsvara. Ägobyten av egendom i Kumla socken 1780–1880. Lund University Press 1994. 

Sjöberg, Maria, Järn och jord. Bergsmän på 1700-talet. Stads- och Kommunhistoriska Institutet 1993.

Sirén, Kirsi, Suuresta suvusta pieneen perheeseen. Itäsuomalainen perhe 1700-luvulla. SKS 1999.

Waris, Elina, Yksissä leivissä. Ruokolahtelainen perhelaitos ja yhteisöllinen toiminta 1750–1850. SKS 1999.

Winberg, Christer, ”Familj och jord i tre västgötasocknar. Generationsskiften bland självägande bönder ca 1810–1870”, Historisk Tidskrift 101:3 (1981), 278–310.

Wohlin, Nils, Faran af bondeklassens undergräfvande. Kungl. boktryckeriet. P. A. Norstedt & söner 1910.

Wohlin, Nils, Den svenska jordstyckningspolitiken i de 18:de och 19:de århundradena jämte en öfversikt af jordstyckningens inverkan på bondeklassens beslutenhetsförhållanden. Kungl. boktryckeriet. P. A. Norstedt & söner 1912.

Ågren, Maria, Jord och gäld. Social skiktning och rättslig konflikt i södra Dalarna ca 1650–1850. Uppsala universitet 1992.