Hilding Pleijel – luterilaisen yhtenäiskulttuurin ja kirkollisen kansanelämän tutkimuksen grand old man

Joonas Tammela

Tällä viikolla tulee kuluneeksi 130 vuotta Lundin yliopiston kirkkohistorian professori Hilding Pleijelin (1893–1988) syntymästä. Pleijel kehitti merkittävästi ruotsalaista kirkkohistorian tutkimusta. Samanaikaisesti hän toimi suunnannäyttäjänä sekä suomalaisen kirkkohistorian että osin profaanin historian kehitykselle. Pleijel otti läpi pitkän uransa aina kuolemaansa asti aktiivisesti osaa tieteelliseen keskusteluun. Hänen kuolemastaan tulee ensi kuun 15. päivänä kuluneeksi 35 vuotta. Miksi Hilding Pleijeliä on syytä pitää yhtenä 1900-luvun vaikutusvaltaisimmista pohjoismaisista kirkkohistorioitsijoista?

Elisabeth Reviczkyn maalaama muotokuva professori Pleijelistä Lundin yliopiston teologian ja uskonnontutkimuksen keskuksen (CTR) tiloissa. Kuva: David Gudmundsson.

Hilding Athanasius Pleijel syntyi 19. lokakuuta 1893 eteläisen Ruotsin Väckelsångissa. Kasvuympäristö smoolantilaisessa pappilassa oli merkittävä koko hänen myöhemmälle tutkimusuralleen, ja hän palasi usein lapsuutensa kokemuksiin talonpoikaisyhteisön uskonnollisista tapakulttuureista. Pleijel aloitti akateemisen taipaleensa Lundin yliopistossa vuonna 1911 opiskelemalla antiikin tutkimusta. Siellä hänen opettajansa oli professori Martin Persson Nilsson (1874–1967), joka oli yksi merkittävimmistä vaikuttajista Pleijelin tavoille hahmottaa kansan uskonnollisen elämän (fromhetsliv) tutkimuskenttää. Nilsson esitti pitkän aikavälin synteesejä kansan uskonnollisten tapojen ilmenemismuodoista eri aikakausina. Hän korosti toistuvasti, että uskonnollinen ja yhteisöllinen elämä olivat erottamattomassa vuorovaikutuksessa keskenään.

Valmistuttuaan filosofian maisteriksi vuonna 1914 Pleijel siirtyi opiskelemaan teologiseen tiedekuntaan. Kirkkohistorian professori Hjalmar Holmquist (1873–1945) muodostui vuosien saatossa Pleijelille merkitykselliseksi niin opettajana kuin työtoverina. Valmistuttuaan teologian kandidaatiksi vuonna 1918 ja lisensiaatiksi vuonna 1921 Pleijel valitsi väitöskirjansa aiheeksi 1700-luvun ruotsalaisen herrnhutilaisen liikehdinnän. Holmquist ei antanut oppilailleen valmiita tutkimusaiheita vaan Pleijel valitsi myöhempääkin uraansa määrittäneen väitösaiheensa oma-aloitteisesti. Väitöskirjaansa varten Pleijel teki mittavaa arkistotyötä Saksassa aiemmin tutkimuksessa täysin hyödyntämättömien diasporatyön aineistojen parissa. Samalla hän tutustui saksalaisen kirkkohistoriantutkimuksen trendeihin, joilla oli merkittävä vaikutus hänen myöhempiin tutkimuksiinsa. Pleijeliin vaikutti suuresti myös käytännöllisen teologian professori Edvard Rodhe (1878–1954).

Pleijelin väitöskirjan Herrnhutismen i Sydsverige (1925) näkökulma oli uraauurtava. Sen sijaan, että Pleijel olisi lähestynyt hengellistä liikehdintää institutionaalisesti, hän pyrki tarkastelemaan herrnhutismin vaikutusta eteläisen Ruotsin kirkolliseen elämään 1700-luvun aikana niin pitkälle ”ruohonjuuritasolla” (gräsrotsnivå) – kuten hän myöhemmin kuvaili – yksittäisten ihmisten elämässä kuin lähdeaineisto salli. Tarkastelutapa oli poikkeuksellinen, sillä ajan kirkkohistoriallisessa tutkimuksessa oli perinteisesti keskitytty tarkastelemaan eri aikakausien uskonnollisia ilmiöitä suurmiesten ja merkittävien kirkonmiesten näkökulmasta. Pleijelin tutkimuksen sekä samana vuonna Lundin yliopistossa valmistuneen 1800-luvun skoonelaisia uusevankelisia herätyksiä tutkineen Ernst Newmanin (1889–1949) väitöskirjan on tulkittu käynnistäneen Ruotsissa herätysliiketutkimuksen trendin.

Pleijel valittiin heti väitöskirjansa valmistumisen jälkeen Lundin yliopiston kirkkohistorian dosentiksi. Samana vuonna hänet vihittiin papiksi. Dosenttina toimiessaan Pleijel sijaisti lyhyitä aikoja paitsi kirkkohistorian myös dogmatiikan professuuria. Olipa hän 1930-luvulla myös ehdokkaana kotihiippakuntansa Växjön piispanvaalissa. 1930-luvulla Pleijel julkaisi lyhyen ajan sisään useita monografioita, joihin kuuluivat sekä väitöskirjan teemaa laajentaneet saksankieliset tutkimukset (1935a ja 1938) että tutkimus absolutismin ajan ja vapaudenajan kirkkohistoriasta (1935b) hänen ja professori Hjalmar Holmquistin toimittamassa kirkkohistorian yleisteosten sarjassa. Erityisesti Pleijelin yleisesitys toimi pitkään ruotsalaisen 1700-luvun kirkkohistorian perusteoksena.

Pleijelin yleisteoksessa Svenska kyrkans historia V myös herätysliikkeet saivat paljon palstatilaa. Kuva: Joonas Tammela.

Holmquistin jäätyä eläkkeelle hänen seuraajakseen nimettiin Pleijel, joka astui kirkkohistorian ja symboliikan professorin virkaan 30. kesäkuuta 1938. Pleijelin lisäksi virkaa haki vuodesta 1930 alkaen Åbo Akademin kirkkohistorian professorina toiminut Newman. Professuuriin kuulunut symboliikka tarkoitti kirkkokuntien luonteenomaisten piirteiden tutkimusta. Perinteisesti painopiste oli ollut luterilaisiin tunnustuskirjoihin liittyvissä kysymyksissä. Pleijelin julkaisut symboliikasta painottuivat pääasiassa hänen uransa alkupuolelle (erit. 1936 ja 1941). Hän tulkitsi, ettei symboliikka ollut kirkkohistorian tai dogmatiikan aputiede, vaan kristillisten yhteisöjen oppiin ja toimintaan kohdistunut oma tutkimusalansa (Pleijel 1941, 20–22). Mutta Pleijel oli nimenomaan kirkkohistorioitsija. Holmquist oli keskittynyt töissään erityisesti yleiseurooppalaiseen kirkkohistoriaan, mutta Pleijelin suuntasi tutkimuksensa pääasiassa kotimaiseen kirkkohistoriaan.

Kolmisäätyoppi ja luterilainen yhtenäiskulttuuri

Pleijelin tutkimuksessa korostui hänen kiinnostuksensa luterilaisen uskon varhaismoderneihin yhteiskunnallisiin ilmenemismuotoihin. Erityisesti Lutherin Vähä-katekismukseen sisältyneeseen huoneentauluun perustunut kolmisäätyoppi oli tärkeässä roolissa hänen tutkimuksissaan. Pleijel tulkitsi, että kolmisäätyopin säädyille (Politia, Ecclesia, Oeconomia) kuuluneet yhteiskunnalliset velvollisuudet sekä niiden sisältämät patriarkaaliset suhteet läpileikkasivat erityisesti 1600-luvulta alkaen koko yhteiskuntaa sekä aikalaisten tapoja jäsentää maailmaa. Ajattelutapa alkoi murtua 1800-luvulle tultaessa. Pleijelin mukaan kolmisäätyoppi oli kyseisellä luterilaisen yhtenäiskulttuurin ajanjaksolla (enhetskyrkans tid) niin itsestään selvä osa ihmisten mentaliteettia, että sitä oli usein hankala hahmottaa lähdeaineistoista.

Pleijel oli hyvin kiinnostunut sosiologisista näkökulmista uskontoon, vaikka vierastikin alalla suosittuja tilastollisia lähestymistapoja. Kolmisäätyoppi antoi hänen tulkintansa mukaan raamit aikalaisten yhteisölliselle toiminnalle. Pleijeliä voi syystä sanoa sosiologisesti painottuneen kirkkohistorian uranuurtajaksi, vaikka hänen oppilaansa Berndt Gustafsson (1920–1975) muodostuikin merkittävimmäksi vaikuttajaksi uskontososiologian kehittymisessä omaksi oppialakseen Ruotsissa. Pleijelin merkittävin tutkimus kolmisäätyopin yhteiskunnallisesta läpileikkaavuudesta oli hänen usean vuosikymmenen aikana tuottamiensa tutkimusten tuloksia koonnut Hustavlans värld (1970).

Teoksessa Hustavlans värld korostui, kuinka Pleijel tulkitsi koko kansan mentaliteettien kietoutuneen kolmisäätyopin ympärille varhaismodernilla ajalla. Kuva: Joonas Tammela.

Tutkijayhteisö kritisoi Pleijelin tulkintoja kolmisäätyopista staattisena yhteisöllisenä mentaliteettina paljon jo hänen eläessään. Pleijel kävi vuonna 1987 Börje Harneskin kanssa Historisk Tidskrift:ssa huomiota saaneen debatin, joka kiinnittyi erityisesti Harneskin esittämään kysymykseen siitä, mitä 1700-luvun loppupuolen virallisten instituutioiden lähdeaineistot voivat kertoa huoneentaulun mallien juurtuneisuudesta kansan mentaliteetteihin. 1990-luvulla Pleijelin tulkintoja uudelleenarvioivat empiirisillä tutkimuksillaan muun muassa Peter Aronsson (1993) ja Daniel Lindmark (1995), jotka antoivat kuitenkin suuren arvon Pleijelin tekemälle työlle kolmisäätyopin teoretisoinnissa ja luterilaisen opin yhteiskunnallisen roolin analysoinnissa. Osoitetusta kritiikistä huolimatta Pleijelin tutkimukset kolmisäätyopin yhteiskunnallisesta soveltamisesta ovat muodostaneet perustavanlaatuisen pohjan ilmiön myöhemmille tutkimuksille, joissa hänen panostaan on ollut hankala sivuuttaa uusista tulkinnoista huolimatta.

Kirkollisen kansanelämän tutkimus

Välittömästi professorikauden alussa alkoi näkyä Pleijelin uran toinen tutkimuksellinen pääsuunta eli kirkolliseen kansanelämään liittyvät kysymykset, jotka olivat tiiviisti sidoksissa hänen käsityksiinsä luterilaisesta yhtenäiskulttuurista. Kiinnostukseen oli vaikuttanut paitsi edellä mainittu Nilsson myös Pleijelin perehtyneisyys saksalaisiin tutkimustrendeihin. Erityisesti saksalainen kansatiede (Volkskunde) inspiroi Pleijelin tapoja teoretisoida kirkollisen kansanelämän (kyrklig folklivsforskning) tutkimussuuntausta. Tässäkin tapauksessa Pleijel osoitti välitöntä kiinnostusta tieteenalojen väliseen vuoropuheluun. Pleijelin määritellessä (esim. 1939 ja 1943) kirkollisen kansanelämän tutkimusalaa – johon hän ymmärsi kuuluvan niin materiaalisen kuin henkisen kulttuurin – hän esitti yhteiskuntahistoriallisen tulkinnan, jonka syventämiseen hän keskittyi koko myöhemmän tutkimusuransa ajan. Pleijel tulkitsi, että vanhojen kyläyhteisöjen hajoaminen Ruotsissa erityisesti 1800-luvun alkupuolelta alkaen aiheutti varhaismodernille ajalle tyypillisen luterilaisen yhtenäiskulttuurin näivettymisen ja yksilöllistä uskonnonharjoitusta korostaneiden herätysliikkeiden suosion kasvun.

Pleijelin lähtökohtana oli, että kirkolliseen kansanelämään liittyviin tutkimuskysymyksiin vastaamiseen ei riittänyt vain olemassa olevien kirjallisten lähteiden hyödyntäminen. Koska Pleijeliä kiinnosti, miten tavan ihmiset olivat tulkinneet ja ymmärtäneet kirkollisia tapoja (kyrkliga sed), kirkon roolia ruotsalaisessa kansanelämässä tuli tutkia keräämällä suullista kansanperinnettä ikäihmisiltä, joilla oli vielä muistoja liittyen vanhoihin luterilaisiin tapakulttuureihin. Pleijel suhtautui avoimesti muistitiedon hyödyntämiseen kirkkohistoriallisessa tutkimuksessa, vaikka sen lähdearvoa vähäteltiin yleisesti ajan historioitsijoiden ja teologien keskuudessa. Pleijelin tutkimusote kohtasikin paljon kritiikkiä. Sen sijaan pohjoismaisen vertailevan kansanelämäntutkimuksen professori Sigfrid Svensson (1901–1984) jakoi Pleijelin käsityksen uskonnollisiin tapakulttuureihin liittyvän muistitiedon merkityksestä ja muodostui hänelle läheiseksi työtoveriksi.

Pleijelin toimesta Lundiin perustettiin vuonna 1942 kirkkohistoriallinen arkisto (Lunds Universitets Kyrkohistoriska Arkiv), johon alettiin välittömästi tallentaa muistitietoa kansan uskonnollisesta elämästä. Pleijel kerätytti paljon aineistoa oppilaillaan itse laatimiensa kyselylistojen avulla (esim. Pleijel 1942). Hänen aikanaan arkistoon kertyi noin 5500 haastattelua eri puolilta Ruotsia. Arkisto, jonka aineistoja kartutetaan edelleen ja joita on hyödynnetty useissa tutkimuksissa, sisältää korvaamatonta muistitietoa erityisesti 1800-luvulla eläneiden ihmisten uskonnollista tapakulttuureista. Pleijel itse hyödynsi kerättyä muistitietoa lähinnä yksittäisissä tapaustutkimuksissa. Hän ei vastustanut, että kansanelämäntutkimuksen nimitys muuttui ajan myötä etnologiaksi ja sen vanavedessä kirkollisen kansanelämän tutkimus muovautui muiden tutkijoiden teksteissä uskontoetnologiaksi.

Lundin yliopiston kirkkohistoriallisen arkiston käyttöön vuonna 1958 hankittu rakennus osoitteessa Finngatan 10, jossa sijaitsivat pitkään myös kirkkohistorian oppiaineen toimitilat. Kuva: David Gudmundsson.

Kirkkohistorian oppialan kehittäminen

Pleijelin merkitys kirkkohistorian tutkijakoulutukselle oli suuri. Jo dosenttina Pleijel vastasi 1930-luvulla suurilta osin kirkkohistorian lisensiaattiseminaaritoiminnan vakiinnuttamisesta Lundin yliopistossa. Pleijel vaikutti aktiivisesti ohjattaviensa väitösaiheisiin. Hänen virka-aikanaan kirkkohistorian oppiaineesta valmistui 19 väitöskirjaa, joissa korostui erityisesti ajanjakso 1600-luvulta 1800-luvun puoliväliin. Pleijelin eläköidyttyä kirkkohistorian tutkimusprofiili siirtyi kohti modernimpia kirkkohistoriallisia teemoja. Pleijelin ohjaamissa väitöskirjoissa korostuivat paitsi kirkollisen hallinnon ja kansanelämän tutkimukset, myös esimerkiksi hengellisen kirjallisuuden historia. Moni hänen ohjattavistaan teki uransa uskonnollisten aineiden lehtoreina. Mahtuipa joukkoon yliopistovaikuttajiakin. Pleijelin seuraajan viranhaltijana Carl-E. Normannin (1912–1993) ja uskontososiologian pioneeri Gustafssonin lisäksi hänen oppilaisiinsa kuului muun muassa Lundin yliopiston tuleva ylikirjastonhoitaja Krister Gierow (1907–1979). Pleijel ohjasi myös Eva Åsbrinkin (1912–2001), ensimmäisen teologian tohtoriksi Ruotsissa väitelleen naisen, kiivasta keskustelua aiheuttaneen väitöskirjan (1962).

Käytännöllinen teologia oli 1800- ja 1900-luvuilla perinteisesti hyvin historiallisesti suuntautunutta. Lundissa Pleijelin läheiseksi aisapariksi muodostuikin professori Sven Kjöllerström (1901–1981), jonka kanssa tehty yhteistyö kantoi hedelmää erityisesti tutkijakoulutuksessa. Vaikka Kjöllerström ei weibullilaisen lähdekritiikin edustajana osoittanutkaan ymmärrystä Pleijelin kiinnostukselle suullisen kansanperinteen tutkimukseen, heidän yhteinen ponnistelunsa kirkkohistoriallisen tutkimuksen kehittämiseksi oli huomattavaa. Kjöllerström oli keskiajan ja reformaatioajan asiantuntija, joten kyseisiin aikakausiin liittyvät väitösaiheet toteutettiin yleensä käytännöllisessä teologiassa. Oppiaineiden väitöskirjantekijät vierailivat toistensa tutkijaseminaareissa esittelemässä tutkimuksiaan, ja professorit lukivat ahkerasti toistensa ohjattavien töitä. 1940-luvulta alkaen käytännöllisen teologian väitöskirjojen esipuheissa olikin tavanomaista, että tulevan Uppsalan yliopiston professori Åke Andrénin (1917–2007) reformaatioajan ehtoolliselle valmistautumisen käytänteitä käsittelevän väitöskirjan tavoin osoitettiin kiitokset Pleijelille ”toisena ohjaajana” väitöskirjan oikoluvusta sekä tarkkanäköisistä huomioista ja suuren kiinnostuksen osoittamisesta tutkimusprosessin aikana (Andrén 1952, ix–x).

1930- ja 1940-luvuilla Pleijel toimitti yhdessä Holmquistin kanssa Svenska kyrkans historia -yleisteossarjaa. Lopulta kaikki osat eivät koskaan valmistuneet. Pleijel ryhtyi vuodesta 1940 alkaen toimittamaan kirkkohistoriallisten tutkimusten ja lähdejulkaisujen sarjaa Samlingar och studier till Svenska kyrkans historia. Sarjan tarkoitus oli tuottaa yleisteossarjan rinnalle syventäviä tutkimuksia Ruotsin kirkkohistoriasta. Pleijel toimitti sarjaa yksin koko sen olemassaolon ajan, ja se oli aktiivisimmillaan hänen virassaoloaikanaan. Sarjassa julkaistiin paitsi useita Pleijelin ohjauksessa syntyneitä väitöskirjoja, myös muiden tutkijoiden teoksia. Teosten pääpaino oli varhaisemmissa aikakausissa, ja useilla sarjassa julkaistuilla perustutkimuksilla on ollut pitkäaikainen tieteellinen arvo. Vaikka sarjalla oli yhteys vaillinaiseksi jääneeseen yleisteossarjaan, teokset olivat itsenäisiä tutkimuksia. Tätä kaikki aikalaiset eivät Pleijelin näkökulmasta ymmärtäneet. Pleijel pyrkikin oikomaan sarjan tarkoitusperien ympärille syntynyttä ”valheellista historiankirjoitusta” sarjan viimeisen osan ja viimeisen monografiansa, Jordfästning i stillhet -teoksen esipuheessa (Pleijel 1983, 9–10).

Tutkimuksensa Jordfästning i stillhet, jossa Pleijel käsitteli hiljaisen hautaamisen muutosta varhaismodernin ajan häpeärangaistuksesta 1900-luvun arvokkaaksi yksityiseksi perhetilaisuudeksi, hän julkaisi hieman ennen 90-vuotispäiväänsä. Kuva: Joonas Tammela.

Pohjoismainen yhteistyö

Eläköidyttyään vuonna 1960 Pleijel jatkoi aktiivisesti toimintaansa tiedemaailmassa. Tällöin hänen läheinen suhteensa suomalaiseen tutkijayhteisöön vahvistui entisestään. Jo virassa ollessaan hän oli vieraillut luennointimatkoilla Suomessa. Pleijel oli aktiivisessa kirjeenvaihdossa useiden suomalaisten – kuten kirkkohistoriaa tutkivien virkaveljiensä Aarno Maliniemen (1892–1972), Wolfgang Schmidtin (1904–1959) ja Helge Nymanin (1910–1998) – kanssa. Hänellä oli yhteyksiä myös kansanelämäntutkijoihin. Suomalaistutkijat olivat aina tervetulleita vierailuille Lundiin. Pleijel nimitettiin Suomen kirkkohistoriallisen seuran kunniajäseneksi vuonna 1952 ja Helsingin yliopiston teologian kunniatohtoriksi vuonna 1955. Suomen lisäksi Pleijelillä oli tiiviit yhteydet erityisesti muihin Pohjoismaihin.

Seurallinen Pleijel piti myös Turussa asuessaan tärkeänä monipuolista vuorovaikutusta muiden tutkijoiden kanssa. Kuvassa Hilding Pleijelin arkiston kirjekokoelmassa (Lundin yliopiston kirjasto) säilynyt kutsu historian professori Oscar Nikulan illalliskutsuille vuodelta 1963. Kuva: Joonas Tammela.

Suomessa oltiin hyvin kiinnostuneita Pleijelin teoretisoimasta kirkollisen kansanelämän tutkimuksesta. Åbo Akademissa ryhdyttiinkin vuonna 1946 keräämään Schmidtin johdolla useita satoja haastatteluja erityisesti suomenruotsalaisilta alueilta Pleijelin laatimia kyselylistoja soveltaen. Pleijel itsekin koki erityisesti suomenruotsalaisen kansanperinteen keräämisen olevan hyvin tärkeää myös riikinruotsalaisten tutkijoiden kannalta. Myös Helsingin yliopistossa kiinnostuttiin kirkollisen kansanperinteen keräämisestä erityisesti professori Mikko Juvan (1918–2004) johdolla. Laajasti ymmärrettynä kirkollisen kansanelämän tutkimustrendi näyttäytyi 1960-luvulta alkaen useissa kirkkohistorian alan tutkimuksissa (esim. Ojanen 1966 ja Laasonen 1967). Suomalaista kirkollisen kansanelämän muistitietoa keräsi – ja ehti jossain määrin itsekin hyödyntää tutkimuskäytössä (erit. 1960) – erityisen paljon kirkkoherra ja teologian tohtori Wiljo-Kustaa Kuuliala (1891–1958), jota Pleijel opasti kyselylistojen laatimisessa.

Professori Schmidtin menehdyttyä yllättäen Åbo Akademin teologinen tiedekunta lähestyi vuonna 1960 Pleijeliä tiedustellen, voisiko tämä tarjota jonkinlaista apua kirkkohistorian opetuksen järjestämisessä ennen uuden viranhaltijan valitsemista. Pleijel vastasi pyyntöön myöntävästi. Hänen apunsa Åbo Akademissa muodostui lopulta laajamittaiseksi. Pleijel toimi helmikuusta 1963 syyskuuhun 1964 kirkkohistorian virkaatekevänä professorina. Hän sovelsi Lundissa kehittämiään tutkijaseminaarikäytänteitä. Turussa ollessaan Pleijel oli aktiivisessa kanssakäymisessä paitsi Åbo Akademin tutkijakunnan myös helsinkiläisten kollegoidensa kanssa. Pleijel vieraili myöhemminkin niin Turussa kuin Helsingissä, käyden Suomessa viimeisen kerran vuonna 1968. Lisäksi hän kävi säännöllistä kirjeenvaihtoa – vanhojen tuttaviensa ohessa – muun muassa Åbo Akademin kirkkohistorian professoriksi nimitetyn Bill Widénin (1932–2006) kanssa. Pleijel teki elämänsä viimeisinä vuosikymmeninä rahalahjoituksia suomalaisen kirkkohistoriallisen – ja erityisesti uskontoetnografisen – tutkimuksen edistämisen hyväksi.

Pleijelin viimeinen leposija smoolantilaisen osakunnan haudassa Lundin Östra kyrkogårdenissa. Kollegojen mukaan Pleijel tapasi itse kutsua kuolemaa ”suureksi kesälomaksi”. Kuva: Joonas Tammela.

Pleijel viihtyi tutkimustyön parissa elämänsä loppuun asti. Viimeisen laajemman artikkelinsa Källkritisk hembygdsforskning (1988), jossa hän kokosi tulkintojaan kansanperinteestä paikallishistoriallisena lähdeaineistona, oikoluvun Pleijel suoritti sairaalavuoteelta käsin. Pitkän uransa aikana Pleijel vaikutti merkittävästi kirkkohistoriallisen tutkimuksen suuntiin. Hänen ponnistelunsa tieteenalojen välisen vuoropuhelun edistämiseksi olivat merkittäviä. Uskontoetnologisen historiantutkimuksen puolella hänen toimintansa oli uraauurtavaa. Edesmenneestä Pleijelistä julkaistut useat muistokirjoitukset kuvastavat hänen nauttimaansa arvostusta yli oppiainerajojen. Professori Sten Carlsson kuvaili, kuinka Pleijelin oppineisuus herätti hänessä ja monessa muussa suurta kunnioitusta (Carlsson & Moberg 1989, 22). Vaikka monet Pleijelin tutkimusintresseistä eivät ole sellaisenaan enää edustaneet viime vuosikymmeninä tutkimuksellista valtavirtaa, hänen merkityksensä 1900-luvun kirkkohistoriallisen tutkimuksen kehitykselle niin Ruotsissa kuin muissa Pohjoismaissa on ollut kiistaton.

FM Joonas Tammela on historian väitöskirjatutkija Jyväskylän yliopiston historian ja etnologian laitoksella.

Arkistolähteet

Brev. Hilding Pleijels arkiv. Lunds universitetsbibliotek.

Kirjallisuus

Andrén, Åke, Nattvardsberedelsen i reformationstidens svenska kyrkoliv. Skriftermål och fasta.  Svenska kyrkans diakonistyrelses bokförlag 1952.

Aronsson, Peter, ”Hustavlans värld. Folklig mentalitet eller överhetens utopi?” Teoksessa Västsvensk fromhet. Jämförande studier av västsvensk religiositet under fyra sekler, toim. Christer Ahlberger & Göran Malmstedt. Göteborgs universitet 1993.

Bexell, Oloph, ”Edvard M Rodhe”. Svenskt biografiskt lexikon 30 (1998–2000). 

Bringéus, Nils-Arvid, ”Minnesord. Hilding Pleijel”. Vetenskapssocieten i Lund. Årsbok 1989. 

Bringéus, Nils-Arvid, ”Entwicklung und Stand der religionsethnologischen Forschung in Skandinavien”. Teoksessa Volksfrömmigkeit. Referate der Österreichischen Volkskundetagung 1989 in Graz, toim. Helmut Eberhart et al. Selbstverlag des Vereins für Volkskunde 1990.

Bringéus, Nils-Arvid, ”Hilding Pleijels frågelista ‘Kyrklig folklivsforskning’”. Teoksessa Hilding Pleijel symposium. 19 oktober 1893 – 19 oktober 1993. Ett hundraårsjubileum. Lund University Press 1995.

Brohed, Ingmar, ”In memoriam Hilding Pleijel”. Kyrkohistorisk årsskrift 89 (1989).

Brohed, Ingmar, ”Minnesord över Hilding Pleijel”. Kungl. Humanistiska vetenskapssamfundet i Lund. Årsberättelse 1989–1990.

Brohed, Ingmar, ”Är forskarutbildningen styrd? Kyrkohistorieämnet i Lund som det speglas i doktorsavhandlingar”. Teoksessa Kristendomsundervisning i historiskt perspektiv. Festskrift tillägnad Bill Widén på hans 60-årsdag den 19 maj 1992, toim. Ingvar Dahlbacka. Åbo Akademis förlag 1992.

Brohed, Ingmar, “Hilding A Pleijel”. Svenskt biografiskt lexikon 29 (1995–1997).

Carlsson, Sten & Moberg, Lennart, ”Minnesord den 6 november 1989”. Saga och sed. Kungl. Gustav Adolfs Akademiens årsbok 1989.

Gierow, Pär Göran, ”N Martin P:son Nilsson”. Svenskt biografiskt lexikon 26 (1987–1989).

Harnesk, Börje, ”Den föränderliga patriarkalismen”. Replikskifte mellan Hilding Pleijel och Börje Harnesk. Historisk Tidskrift 107:3 (1987).

Jarlert, Anders, Emanuel Linderholm som kyrkohistoriker. Lund University Press 1987.

Jarlert, Anders & Tammela, Joonas, “Church history of the Swedish realm, 1520–1809”. Teoksessa Swedish and Finnish Historiographies of the Swedish Realm, c. 1520–1809. Shared Past, Different Interpretations?, toim. Miia Kuha & Petri Karonen. Routledge 2023.

Kuuliala, Wiljo-Kustaa, Entisajan talonpoikaisyhteisö ja kirkko. WSOY 1960.

Laasonen, Pentti, Pohjois-Karjalan luterilainen kirkollinen kansankulttuuri Ruotsin vallan aikana. Suomen kirkkohistoriallinen seura 1967.

Lindmark, Daniel, Uppfostran, undervisning, upplysning. Linjer i svensk folkundervisning före folkskolan. Umeå universitet 1995.

Newman, Ernst, Nordskånska väckelserörelser under 1800-talet. Svenska kyrkans diakonistyrelses bokförlag 1925.

Normann, Carl-Edvard, ”Hjalmar F Holmquist”. Svenskt biografiskt lexikon 19 (1971–1973).

Ojanen, Eeva, Kirkko ja kansanelämä Länsi-Hämeessä 1800-luvulla. Suomen kirkkohistoriallinen seura 1966.

Pleijel, Hilding, Herrnhutismen i Sydsverige. Svenska kyrkans diakonistyrelses bokförlag 1925.

Pleijel, Hilding, Der schwedische Pietismus in seinen Beziehungen zu Deutschland. Eine kirchengeschichtliche Untersuchung. Gleerup 1935(a).

Pleijel, Hilding, Svenska kyrkans historia V. Karolinsk kyrkofromhet, pietism och herrnhutism. 1680–1772. Svenska kyrkans diakonistyrelses bokförlag 1935(b).

Pleijel, Hilding, De lutherska bekännelseskrifterna. Deras tillkomsthistoria. Gleerup 1936.

Pleijel, Hilding, Das Kirchenproblem der Brüdergemeine in Schweden. Eine kirchengeschichtliche Untersuchung. Gleerup 1938.

Pleijel, Hilding, “Bodenreform und Frömmigkeit. Ein Problem der schwedischen Volkskunde”. Teoksessa Dragma. Martino P. Nilsson, A.D. IV id. iul. anno MCMXXXIX dedicatum, toim. Christer Hanell et al. Gleerup 1939.

Pleijel, Hilding, Vår kyrkas bekännelse. Studier i symbolik. Gleerup 1941.

Pleijel, Hilding, Kyrklig folklivsforskning. Frågelista 1. Kyrkohistoriska arkivet i Lund 1942.

Pleijel, Hilding, ”Kyrklig folklivsforskning. Ett problem och ett program”. Svensk Tidskrift 30 (1943).

Pleijel, Hilding, Hustavlans värld. Kyrkligt folkliv i äldre tiders Sverige. Verbum 1970.

Pleijel, Hilding, Jordfästning i stillhet. Från samhällsstraff till privatceremoni. Arken 1983.

Pleijel, Hilding, ”Patriarkalismens samhällsideologi”. Replikskifte mellan Hilding Pleijel och Börje Harnesk. Historisk Tidskrift 107:3 (1987).

Pleijel, Hilding, Källkritisk hembygdsforskning. Folktraditionens värde som historisk källa. Arken 1988.

Widén, Bill, “In memoriam Hilding Pleijel”. Suomen kirkkohistoriallisen seuran vuosikirja 79 (1989).

Widén, Bill, “Kyrkohistoria”. Teoksessa Åbo Akademi 1918–1993. Forskning och institutioner II. Humanistiska fakulteten & Teologiska fakulteten, toim. Solveig Widén. Åbo Akademis förlag 1993.

Widén, Bill, ”Hilding Pleijel och den kyrkliga folklivsforskningen i Finland”. Teoksessa Hilding Pleijel symposium. 19 oktober 1893 – 19 oktober 1993. Ett hundraårsjubileum. Lund University Press 1995.

Åsbrink, Eva, Studier i den svenska kyrkans syn på kvinnans ställning i samhället åren 1809–1866. Almqvist & Wiksell 1962.

Konservoidut papinlesket historiankirjoituksessa

Miia Kuha

Papiston asema varhaismodernissa Ruotsin valtakunnassa oli keskeinen, mutta pappien vaimot eivät ole kovinkaan suuressa määrin kiinnostaneet historiantutkijoita. Eniten huomiota on kiinnitetty papinleskien elatuksen järjestämiseen, sillä sen on nähty vaikuttaneen jopa virkanimityksiin. Konservointi oli epävirallinen järjestelmä, jonka avulla papinleskien elatus järjestettiin, kun virallista leskeneläkettä tai muuta yhteiskunnan tukijärjestelmää ei vielä ollut. Konservointi tarkoitti yksinkertaisimmillaan sitä, että leski avioitui miehensä seuraajan eli pitäjän uuden kirkkoherran tai kappalaisen kanssa. Se saattoi kuitenkin toteutua myös muilla tavoin. Papinleskien konservoinnit alkoivat jo 1500-luvulla sen jälkeen, kun papit olivat protestanttisilla alueilla alkaneet avioitua ja perustaa perheitä.

Kirkkoherran vaimo oli miehensä uran aikana hoitanut omaa työsarkaansa kotona, pappilan tiluksilla ja seurakunnassa miehensä rinnalla. Papinrouvien asemaa ja roolia perheessä ja seurakuntayhteisössä on tutkittu toistaiseksi vain vähän. Pappissäätyä klassikkotutkimuksissaan tarkastelleen Gunnar Suolahden mukaan pappilan emännän päivät täyttyivät tilan taloudenhoidon tehtävistä. Suolahti piti pappisperheiden naisten roolia säädyn perinteiden välittäjinä tärkeänä, mutta muuten hän ei juurikaan käsitellyt pappien puolisoita tutkimuksissaan. Artikkelissaan (1994) papinrouvien asemaa ja roolia pääasiassa 1700-luvulla tarkastelleen Solveig Widénin mukaan papinrouvilla oli pitäjän talonemäntien joukossa johtava rooli. Sen myötä tällä oli velvollisuus huolehtia sairaista, vanhuksista ja köyhistä, järjestää kestityksiä sekä osallistua kirkollisiin elämänkaarijuhliin.

Miehen kuoltua lesken asema muuttui. Tämä jäi vaille puolison aiempia tuloja, minkä lisäksi hänen tuli armovuotensa jälkeen muuttaa pois ja luovuttaa pappila seuraajalle. Papinleskien varhaisimmat tukimuodot olivat leskentynnyri sekä armovuosi- ja konservointijärjestelmä. Kirkkoherrojen tuli 1600-luvulta lähtien osallistua hiippakuntansa papinleskistä huolehtimiseen luovuttamalla ajoittain tynnyri viljaa, kun taas pienempituloiset kappalaiset osallistuivat pienemmällä määrällä viljaa tulojensa mukaan. Papin leski sai jäädä pappilaan miehensä kuoleman jälkeen niin sanotuksi armovuodeksi ja kerätä tältä ajalta papille kuuluneet kymmenysverot, jotka maksettiin luontaistuotteina. Näiden tulojen turvin hänen tuli myös huolehtia armovuodensaarnaajan palkkauksesta.

Osa papinleskistä anoi armovuoteen pidennystä kuninkaalliselta majesteetilta vaikeaan tilanteeseensa, esimerkiksi elätettävien lasten määrään vedoten. Seurakunnan ja tuomiokapitulin tuli antaa lausunto anomuksesta ennen kuin se lähetettiin korkeimmalle taholle. Näitä anomuksia, lausuntoja ja päätöksiä on säilynyt 1600-luvulta lähtien, suuremmassa määrin kuitenkin 1700-luvulta, muun muassa tuomiokapitulien arkistoissa sekä Acta Ecclesiastica -kokoelmassa. Armovuosia myös myönnettiin suuressa määrin.

Katkelma Anna Ulriksdotter Carstenian, Hollolan kirkkoherra ja rovasti Gustaf Bernerin lesken, kolmisivuisesta kirjeestä Viipurin piispalle. Carstenia kertoi kirjeessä vaikeuksistaan elättää itseään ja lapsiaan miehensä kuoleman jälkeen. Perhe oli paennut isovihan aikana Ruotsiin, jossa Berner kuoli vuonna 1716. Miehityksen päätyttyä Carstenia palasi lastensa kanssa Hollolaan. Lähde: KA Hämeenlinna, Porvoon tuomiokapitulin arkisto I, Eb:1 Saapuneet asiakirjat (1594–1721).

Papinleskien elatus muodostui ongelmaksi myös siksi, että heitä oli melko paljon. Pappien kanssa avioituvat pappisperheiden ja muiden säätyläisperheiden tyttäret olivat yleensä nuoria, ja sulhanen oli lähes poikkeuksetta morsiantaan vanhempi. Kun varhaismodernilla ajalla elämä oli epävarmempaa ja eliniänodote nykyistä lyhempi, moni papinrouva jäi leskeksi jo melko nuorena, vaikka suurin osa leskeksi jääneistä pappien vaimoista olikin esimerkiksi 1700-luvulla Ragnar Norrmanin mukaan noin 50-vuotiaita. Moni ehti elämänsä aikana solmia kaksi tai jopa kolme avioliittoa, mutta huomattava osa papinleskistä ei avioitunut uudestaan. Leskeksi jääminen kosketti myös miehiä, jotka avioituivat uudelleen lähestulkoon aina. Pappien oli käytännössä hyvin vaikeaa sekä hoitaa virkatehtäviään että hallinnoida kotitilaa ja vielä lisäksi huolehtia liitosta syntyneistä lapsista, joten uusi puoliso pyrittiin löytämään nopeasti.

1990-luvun vaihteessa papinleskien elatuksen järjestämistä pitkällä aikavälillä selvitettiin perusteellisesti niin Ruotsissa kuin Suomessa. Tutkimukset keskittyivät pääasiassa 1700-luvulle ja sitä myöhempään aikaan. Solveig Widén tutki väitöskirjassaan papinleskien elatusta Turun hiippakunnassa (1988) ja Ragnar Norrman puolestaan Uppsalan hiippakunnassa (1993). Molempien tutkimusten aikarajaus alkoi 1720-luvulta, Widénin ulottui 1800-luvun alkuun ja Norrmanin 1920-luvulle saakka. Näkökulma oli hallinnollinen: tutkimukset selvittivät avustamisen rakenteita ja niiden toimintaa käytännössä, mutta etenkin Widén toi esille tutkimuksensa lopussa myös yksittäisiä elämänkohtaloita ja papinleskien omaa toimintaa.

Widén ja Norrman tulkitsivat tutkimuksissaan konservoinnin tarkoituksen hieman eri tavoin. Norrman korosti konservoinnin merkitystä pyrkimyksenä säilyttää vallitseva tilanne, papin perheen pysyminen pappilassa, joko niin, että papin leski avioitui miehensä seuraajan eli uuden papin kanssa, tai niin, että edellisen papin tytär avioitui isänsä seuraajan kanssa. Widénille puolestaan keskeisintä oli papinleskien elatuksen toteutuminen, joten hän tulkitsi konservoinnin laajemmin niin, että lesken konservointi toteutui myös silloin, jos lesken poika tai vävy nimitettiin isänsä tai appensa virkaan. Norrman kritisoi Widéniä siitä, että tämä tulkintatapa oli johtanut liian korkeisiin konservointilukuihin, kun taas hän itse korosti konservoinnin harvinaisuutta ja ilmiön päättymistä 1700-luvun puolivälin tienoille.

Muutkin tutkijat ovat valinneet jommankumman tulkintatavan, eikä lopullista yhteisymmärrystä asiassa saavutettu tematiikkaan keskittyneissä tutkimuksissa 1970–90-luvuilla. Alkuperäislähteet vähemmän tutkitulta 1600-luvulta vaikuttaisivat tukevan Widénin tulkintaa, sillä tuolloin papin leski saattoi pyytää käräjillä, että seurakunta asettuisi tukemaan hänen poikansa valintaa isänsä seuraajaksi kirkkoherrana. Tällöin leskiäiti jäisi todennäköisesti asumaan poikansa taloon tai ainakin pappilan maille. Kirkkoherran virka säilyisi suvussa ja vahvistaisi perheen sosiaalis-taloudellista asemaa sekä tulevien sukupolvien mahdollisuuksia hyviin virkoihin ja avioliittoihin. Tämä oli myös pitäjän asukkaiden etu, sillä silloin heidän ei tarvinnut huolehtia papinlesken elatuksesta.

Solveig Widén korosti tutkimuksessaan, että papinleskillä ei läheskään aina ollut valinnanvaraa sen suhteen, avioituivatko he uudelleen miehensä kuoleman jälkeen. Konservointiin suostuminen saattoi olla taloudellinen välttämättömyys. Näin oli etenkin syrjäseuduilla, joissa seurakunnasta saadut tulot olivat pienemmät. Papiston keskuudessa oli suuria varallisuuseroja, ja vauraammat papit saattoivat eläessään hankkia maatiloja, jotka turvasivat lesken ja lasten tulevaisuuden. Se, että moni papin leski eli leskenä useita vuosikymmeniä miehensä kuoleman jälkeen, saattaa viitata siihen, että leskenä pysyminen oli mieluisampi vaihtoehto, jos taloudellinen tilanne tämän mahdollisti.

Konservointijärjestelmä vaikutti myös pappisperheiden tytärten elämään. Avioliitosta toivottiin syntyvän lapsia, joten vanhemmat papinlesket eivät välttämättä olleet tästä näkökulmasta sopivia puolisoehdokkaita. Tällöin konservointi ja papinlesken elatus järjestyi niin, että virkaan nimitettävä pappi avioitui edeltäjänsä tyttären kanssa. Pappien tyttärille konservointi saattoi turvata tulevaisuuden, mutta johtaa myös siihen, että nuori nainen päätyi naimisiin itseään huomattavasti vanhemman miehen kanssa, eikä todennäköisesti voinut juurikaan vaikuttaa puolisonsa valintaan. Aina pariskunta ei ollut edes tavannut toisiaan ennen avioliittoon lupautumista. Toisaalta varhaismodernin ajan käsitysten mukaan aviorakkaus nähtiin velvollisuutena ja Jumalan lahjana, eikä romanttisen tunteen olemassaolo hääparin välillä ollut välttämätön.

Pappien virkanimityksiä käsitelleet tutkijat ovat joutuneet ottamaan kantaa myös konservointiin, koska vuoden 1686 kirkkolaissakin mainittiin viranhakijan eduksi, että tämä pystyisi elättämään edeltäjänsä perheen. Toisaalta virkaan tuli kuitenkin valita meritoitunein hakija, joten kirkkolain määräysten on todettu sekä tukeneen että rajoittaneen konservointia. Gunnar Suolahden klassikkotutkimuksen Suomen papisto 1600- ja 1700-luvuilla (1919) mukaan avioituminen edeltäjän perheeseen tuli virkanimitysten yhteydessä niin yleiseksi, että järjestelmä suosi naimattomia pappeja ja loi heidän lisäkseen avioliittomarkkinat pappien leskille ja tyttärille. Myös Tore Heldtander havaitsi tutkimuksessaan Uppsalan hiippakunnasta (1955), että konservoinnit olivat 1600-luvulla hyvin yleisiä. Etenkin seurakuntalaisten kannalta perheen elatuksen järjestyminen oli tärkeää, koska silloin se ei jäänyt pitäjäläisten harteille, mutta myös tuomiokapituli suosi yleensä ehdokasta, joka pystyi elättämään edeltäjänsä perheen.

1700-luvun puolivälin jälkeen muut tekijät nousivat virkanimityksissä konservointia tärkeämmiksi, kuten esimerkiksi Antti Räihä on todennut tutkimuksessaan Vanhasta Suomesta (2017). Ragnar Norrmanin mukaan konservointi oli harvinaista jo 1700-luvun alkupuolella, eikä sitä juurikaan esiintynyt enää vuosisadan jälkipuoliskolla. Samaan lopputulokseen päätyi Sten Carlsson (1977) tutkimuksessaan naimattomista naisista ruotsalaisessa sääty-yhteiskunnassa. Widénin tulokset puolestaan osoittivat konservointien vähentyneen Turun hiippakunnassa selkeästi vasta 1700-luvun viimeisinä vuosikymmeninä. Myös pappien virkanimityksiä sekä Turun että Viipurin hiippakunnissa tutkinut Eero Matinolli totesi (1957), että lähempänä 1800-lukua erityisesti Turun hiippakunnassa lisääntyivät maininnat siitä, ettei virkanimityksen mukana tulevaa avioliittoa pidetty enää sopivana.

Joka tapauksessa aiemmin melko yleinen käytäntö sai väistyä viimeistään 1800-luvulle tultaessa. Syinä konservointien vähentymiselle on nähty niin hallinnolliset ratkaisut ja lainsäädännön muutokset kuin avioliittokäsityksen hidas muuttuminen enemmän puolisoiden välistä romanttista rakkautta painottavaksi. Papinleskien muut tukimuodot eivät kehittyneet samaa tahtia konservointien vähentymisen kanssa, jolloin köyhyys uhkasi entistä useampaa papinleskeä, kuten Ella Viitaniemi artikkelissaan (2018) osoittaa. Muut pappilat saattoivat tällaisissa tilanteissa toimia turvapaikkoina kodittomille leskille ja heidän lapsilleen.

Miia Kuha on tutkijatohtori Historian ja etnologian laitoksella Jyväskylän yliopistossa. Hän tutkii Suomen Akatemian rahoittamassa hankkeessaan pappien vaimoja ja leskiä 1600-luvun jälkipuoliskon Ruotsin valtakunnassa.

Lähteet

Carlsson, Sten, Fröknar, mamseller, jungfrur och pigor. Ogifta kvinnor i det svenska ståndssamhället. Uppsala: Uppsala universitet 1977.

Heldtander, Tore, Prästtillsättningar i Sverige under stormaktstiden. Tiden före kyrkolagen 1686. Uppsala: [T. Heldtander] 1955.

Hernroth, Uno, Den konserverade änkan: En studie i prästskapets äktenskapsbildning på 1600- och 1700-talet i Sverige. Göteborg: Tre böcker, 1985.

Lennartsson, Malin, I säng och säte. Relationer mellan kvinnor och män i 1600-talets Småland. Lund: Lund University Press, 1999.

Lindström, Peter, Prästval och politisk kultur 1650–1800. Umeå: Institutionen för historiska studier, Umeå universitet, 2003.

Matinolli, Eero, Porvoon hiippakunnan papinvaalit ja papinvirkojen täyttäminen aikakautena 1721–1808. Sosiaalihistoriallinen tutkimus. Turun yliopiston julkaisuja. Sarja B. Turku: Turun yliopisto (1957).

Norrman, Ragnar, Konserverade änkor och kvinnor på undantag. Prästänkornas villkor i Uppsala stift 1720–1920 – från änkehjälp till familjepension. Uppsala: Acta Universitatis Upsaliensis, 1993.

Räihä, Antti, “Normative Imperatives and Communal Influences: The Consistory's Role in Proposing Lutheran Clergy in the 18th-Century Russian Border Area.” Scandinavian Journal of History 42:5 (2017).

Suolahti, Gunnar, Suomen papisto 1600- ja 1700-luvuilla. Porvoo: Werner Söderström Osakeyhtiö, 1919.

Suolahti, Gunnar, Suomen pappilat 1700-luvulla. Porvoo: Werner Söderström Osakeyhtiö, 1912.

Viitaniemi, Ella, ”Pappisperhe ja sosiaalinen selviytyminen Ylä-Satakunnan uudisasutusseudulla 1770–1820”. Teoksessa Miettinen, Riikka & Viitaniemi, Ella (toim.) Reunamailla. Tilattomat Länsi-Suomen maaseudulla 1600–1800. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2018.

Widén, Solveig, ”Prästfruns ställning och roll i församlingarna i det svenska riket på 1700-talet.” Kyrkohistorisk årsskrift 94 (1994).

Widén, Solveig, Änkeomsorg i ståndssamhället. Försörjnings- och understödsformer för prästänkor i Åbo stift 1723–1807. Åbo: Åbo akademis förlag – Åbo Academy Press, 1988.

Ruotsi, Suomi ja akateemisen kirkkohistoriantutkimuksen alkutaival

 Joonas Tammela & Anders Jarlert

Akateemisen kirkkohistoriantutkimuksen on katsottu yleistyneen Pohjoismaissa muun historiantutkimuksen vanavedessä 1800-loppupuolella. Tieteenalan pioneereilla oli tiiviit yhteydet erityisesti protestanttisen maailman kirkkohistoriantutkimukseen. Varsinkin alan saksalaisilla virtauksilla ja tutkijoilla oli vaikutuksia alan tutkimusotteen muovautumiseen Ruotsissa ja Suomessa. Kansainväliseen tutkimuskenttään oltiin yhteydessä ennen kaikkea opintomatkojen ja vaikutteiden vastaanottamisen kautta.

Huolimatta saksalaisista yhteyksistä ruotsalaisen ja suomalaisen varhaismodernia aikaa käsitelleen kirkkohistoriantutkimuksen julkaisukielissä korostuivat jo 1800-luvun lopulla kotimaiset kielet. Tämän myötä tutkijoiden välisessä kansainvälisessä vuorovaikutuksessa painottui Pohjoismaiden sisäinen vuoropuhelu. Samansuuntaiset kirkkohistoriantutkimuksen tekemisen tavat ja vuosisatainen valtiollinen ja kirkollinen yhteys tekivät – erityisesti vuotta 1809 edeltävän ajan tutkimuksessa – ruotsalaisten ja suomalaisten tutkijoiden välisestä ajatustenvaihdosta relevanttia 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun teologipiireissä.

Sekä Ruotsissa että Suomessa maiden yhteinen historia oli luontainen asia modernin kirkkohistoriantutkimuksen ensimmäisille edustajille, jotka korostivat asian huomioon ottamista tutkimuksessa. Suomalaisen kirkkohistoriantutkimuksen pioneerina pidetty, Suomen Keisarillisen Aleksanterin-Yliopiston professori Herman Råbergh (1838–1920) korosti painokkaasti esimerkiksi suomalaisen saarnan varhaishistoriaa käsittelevän teoksensa alussa, kuinka reformaation vaikutusta suomalaisen evankelisen saarnaustoiminnan erityispiirteisiin saattoi ymmärtää vain tarkastelemalla ilmiötä suhteessa Ruotsin valtakunnan yleisempään kehitykseen (Råbergh 1883, 4–6). Ulkomaanmatkojensa aikana Råbergh ystävystyi useiden ruotsalaisten kirkollisten vaikuttajien kanssa, joihin kuului myös Lundin yliopiston professori ja kirkkohistorioitsija Carl Wilhelm Skarstedt (1815–1908).

Suomen Keisarillisen Aleksanterin-Yliopiston kirkkohistorian professori Herman Råbergh. Lähde: Wikimedia.

Myös ruotsalaisen kirkkohistoriantutkimuksen isähahmona pidetty Uppsalan yliopiston professori Herman Lundström (1858–1917) pyrki edistämään julkaisuissaan ymmärrystä molempien maiden kirkkohistoriasta. Hän esimerkiksi tarkensi (1904) arkistolöydöstensä avulla olemassa olleen suomalaisen tutkimuksen esittämiä käsityksiä tuomiorovasti Peter Melartopæuksen (n.1550–1610) virka-ajasta Turussa. Uriensa loppupuolella Råbergh nimitettiin Uppsalan yliopiston kunniatohtoriksi ja Lundström Svenska Litteratursällskapet för Finlandin kunniajäseneksi.

Råbergh ja Lundström myös toimivat alan seurojen perustajina. Suomen kirkkohistoriallinen seura perustettiin vuonna 1891 ja Svenska kyrkohistoriska föreningen vuonna 1900. Kyseisten seurojen esitelmä- ja julkaisutoiminta oli tärkeässä asemassa suomalaisen tutkimuksen saattamiselle ruotsalaisten lukijoiden saataville ja päinvastoin. Noihin aikoihin Lundström oli ideoinut suomalaisten tutkijoiden kanssa jopa yhteisen ruotsalais-suomalaisen kirkkohistoriallisen seuran perustamista, mikä ei kuitenkaan toteutunut (Ijäs 1993, 145). Kirkkohistorian alan aktiiviset tutkijat kävivät tutkimustoimintansa kansallisista painotuksista huolimatta vuoropuhelua toistensa kanssa tehdessään varhaismodernia aikaa koskenutta tutkimusta.

Uppsalan yliopiston teologisen tiedekunnan edustajia vuonna 1911. Vasemmassa reunassa professori Herman Lundström. Lähde: Wikimedia.

Suomalaisen lähdekriittisen kirkkohistoriantutkimuksen kehitykseen suuresti vaikuttanut Råberghin seuraaja viranhaltijana, professori Jaakko Gummerus (1870–1933) oli tärkeässä osassa suomalaisten ja ruotsalaisten tutkijoiden välisen vuorovaikutuksen edistämisessä. Gummeruksen oma kontribuutio varhaismodernin ajan tutkimukseen näyttäytyi erityisesti reformaattori Mikael Agricolaa (n.1510–1557) käsittelevissä tutkimuksissa. Lisäksi Gummeruksella oli merkittävä rooli useiden aikakautta käsitelleiden 1900-luvun alkupuolella laadittujen kirkkohistorian väitöskirjojen ohjaamisessa.

Gummerus pyrki aktiivisesti edistämään suomalaisen tutkimuksen näkyvyyttä ruotsalaisissa tieteellisissä aikakauskirjoissa, ja päinvastoin. Hänellä oli koko uransa ajan varsin tiiviit yhteydet Skandinavian maiden kirkkohistoriantutkijoihin. Vaikka Gummerus oli suuntautunut monessa suhteessa suomalaiskansallisesti ja korosti Suomen alueen kirkkohistorian erityisiä piirteitä, hän pyrki pitämään sen tasapainossa skandinaavisen – ja erityisesti ruotsalaisen – suuntautumisen ja vuorovaikutuksen kanssa. Hänen mukaansa molemmat näkökulmat olivat tärkeitä suomalaisen kirkkohistorian ymmärtämiseksi. Molempien maiden kirkkohistoriallisten seurojen toiminta muodostivat tärkeän väylän Gummeruksen toiminnalle suomalaisen ja ruotsalaisen kirkkohistoriantutkimuksen edistämiseksi. Gummerukselle myönnettiinkin Ruotsissa Pohjantähden ritarikunnan toisen luokan komentajamerkki ja sekä Lundin yliopiston teologian kunniatohtorin arvo.

Gummerus oli aktiivisesti yhteydessä Herman Lundströmiin heidän edistäessään yhdessä molempien maiden kirkkohistoriantutkimukselle oleellisten lähdekokoelmien julkaisemista. 1900-luvun alkupuolella sekä Ruotsissa että Suomessa julkaistiinkin useita merkittäviä varhaismodernin ajan lähdejulkaisuja, missä kunnostautuivat esimerkiksi Ruotsissa Otto Ahnfelt (1854–1910) ja Suomessa Adolf Alarik Neovius (1858–1913). Lundströmin vieraillessa Suomessa vuonna 1909 hän piti muun muassa esitelmän 1600-luvun oppihistoriasta (1910) Suomen kirkkohistoriallisen seuran vuosijuhlassa sekä kävi tiivistä keskustelua suomalaisten kirkkohistorioitsijoiden kanssa. Lundströmista tuli myös Suomen kirkkohistoriallisen seuran ensimmäinen kunniajäsen (Ijäs 1993, 145–146).

Herman Råberghin seuraaja professori Jaakko Gummerus. Lähde: Wikimedia.

Gummerus oli aktiivisesti tekemisissä myös Lundin yliopiston käytännöllisen teologian professori Edvard Rodhen (1878–1954) kanssa. Rodhen asema on ollut merkittävä myöhemmälle tutkimukselle hänen varhaismodernin Ruotsin jumalanpalvelustoimintoihin liittyvien julkaisujensa johdosta. Gummerus muun muassa korosti, että Rodhen tutkimus Ruotsin Raamattuseuran synnystä 1800-luvun alussa skotlantilaisen lähetyssaarnaaja John Patersonin (1776–1855) toiminnan myötä (1906 ja 1908) oli välillisesti merkityksellistä myös Suomelle, vaikka kyseisen seuran syntyprosessin aikana Ruotsin ja Suomen valtiollinen yhteys päättyikin. Gummerus kirjoittikin itse Patersonin toiminnasta osana Suomen Raamattuseuran syntyä autonomian ajan alussa, mikä muodosti suoran jatkon Rodhen tutkimukselle (Ijäs 1993, 255).

Erityisen tiiviisti Gummerus oli yhteydessä Lundin yliopiston kirkkohistorian professori Hjalmar Holmquistin (1873–1945) kanssa, kun he pyrkivät vuosikymmenten ajan kehittämään Suomen ja Ruotsin kirkkohistoriantutkimuksen yhteyksiä (ks. lähemmin Ijäs 1993). He kävivät yhdessä keskustelua tutkimusyhteistyön tiivistämisestä erityisesti maiden kirkkohistoriallisten seurojen julkaisutoiminnan avulla, samoin kuin skandinaavisen kirkkohistoriantutkimuksen saattamiseksi keskieurooppalaisiin aikakauskirjoihin. Professorit tekivät myös vierailuja toistensa luo. Heidän vierailujensa yhteydessä pitämät kirkkohistorialliset esitykset toimivat keskustelunavauksina Ruotsin ja Suomen yhteisestä kirkkohistoriasta (painetuista esitelmistä, ks. esim. Holmquist 1920).

Holmquist ja Gummerus suunnittelivat, että Gummerus olisi kirjoittanut varhaismodernia aikaa käsittelevän jatko-osan Holmquistin reformaatioajan kirkkohistoriaa käsitelleelle kirkkohistorian yleisteokselle (1915). Kyseinen suunnitelma jäi kuitenkin lopulta toteutumatta. Holmquistin teoksia, kuten esimerkiksi hänen pitkän aikavälin uskonnonvapauden historiaansa (1929) myös käytettiin pitkään suomalaisen kirkkohistorian yliopisto-opetuksessa 1900-luvun alkupuolella.

Lundin yliopiston kirkkohistorian professori Hjalmar Holmquist. Lähde: Wikimedia.

Pohjoismaisen vuorovaikutuksen ohessa kyseiset tutkijat osallistuivat varhaismodernia aikaa koskeneessa julkaisutoiminnassaan kaikkein aktiivisimmin kansallisen tutkimuskentän parissa käytyihin keskusteluihin. Ruotsissa julkaiseminen ruotsin kielellä on ollut lähtökohtana varhaismodernia aikaa käsittelevässä tutkimuksessa jo 1800-luvun puolivälin jälkeen. Suomalaisessa tutkimuksessa alkoi puolestaan 1900-luvun taitteesta lähtien korostua ruotsin kielen rinnalla suomenkielinen julkaiseminen. J.S. Pajula (1856–1918) oli kirjoittanut 1600-luvun taitteen liturgisia keskusteluja käsittelevän väitöskirjansa suomeksi jo vuonna 1891.

Vuosisadan taitteesta alkaen suomen kieli nousi yleisimmäksi julkaisukieleksi. Tämä luontaisesti vähensi ruotsalaisten tutkijoiden osallistumista – ja mahdollisuuksia osallistua – suomalaisesta tutkimuksesta käytyyn keskusteluun. Suomalaiskansallinen julkaisupolitiikka herätti Ruotsissa aidosti harmistuneita äänenpainoja. Juho Rudolf Koskimiehen (1859–1936) professori ja piispa Carl Fredrik Mennanderin (1712–1786) aikakautta käsittelevän professoriväitöskirjan (1900) julkaiseminen suomen kielellä nosti välitöntä kritiikkiä ruotsalaisissa kirkkohistorian tutkijoissa, jotka toivoivat suomalaisten julkaisevan tutkimusta joko ruotsiksi tai saksaksi. Myös Gummerus keskusteli asiasta Lundströmin kanssa ja painotti omasta näkökulmastaan suomenkielisen julkaisemisen tärkeyttä (Ijäs 1993, 392–393).

Mikäli kielimuuri ei ollut esteenä, myös Ruotsissa luettiin relevantteja teemoja käsittelevää suomalaista varhaismodernia aikaa koskenutta kirkkohistoriallista tutkimusta ja otettiin niiden näkökulmia mielenkiinnolla vastaan. Hyvä esimerkki on käytännöllisen teologian oppiaineessa toiminut Karl Adolf Appelberg (1851–1915), jonka 1500- ja 1600-luvun kirkollisia toimintoja koskeneet teokset huomioitiin laajalti ruotsalaisessa tutkijayhteisössä. Appelbergin sekä reformaation jälkeisten papinvirkojen täyttöä Suomessa käsittelevä väitöskirja (1896) että Ruotsin kirkon oikeudellista asemaa vuoden 1686 kirkkolakia edeltävällä ajalla käsittelevä professoriväitöskirja (1900) arvioitiin Kyrkohistorisk årsskrift:n toisessa numerossa (1901) myös ruotsalaiselle tutkimukselle oikein hyödyllisenä, sillä maiden kirkkoinstituutioiden yhteys oli varhaismodernilla ajalla ”melkoisen läheinen” ja tutkimuksissa oli hyödynnetty lähteitä monipuolisesti ja asiantuntevasti.

Sekä Ruotsissa että Suomessa yleistyi 1900-luvun alkupuolella trendi tutkia myös varhaismodernin ajan kirkkohistoriaa uskonnollisen elämän näkökulmista käsin. Ruotsissa erityisesti Uppsalan yliopiston professori Emanuel Linderholmin (1872–1937) varhainen panos tämän tutkimustrendin kehittymiseen oli merkittävä, vaikka varsinainen herätysliikkeisiin liittynyt tutkimussuuntaus yleistyikin vasta 1920-luvulta lähtien (Jarlert 1987, 149). Linderholmin pietisti Sven Rosénin (1708–1750) toimintaa käsitellyt väitöskirja (1911) erosi selkeästi ajan kirkkoinstituutioon keskittyneestä tutkimuksesta.

Myöhemmässä varhaismoderneja herätyksiä käsitelleessä tutkimustoiminnassaan Linderholm korosti myös tulkintaa herätysten erilaisista ominaispiirteistä valtakunnan eri väestönosien keskuudessa. Muun muassa Carl J.E. Hasselbergin (1856–1938) 1700-luvun norrlantilaisia herätyksiä käsitelleen teoksen (1919) arviossaan Kyrkohistorisk årsskrift:ssa vuonna 1921 Linderholm huomautti, kuinka Tornionjokilaakson osalta olisi voitu huomioida laajemmin se – osin varhaisemman suomalaisen kirjallisuuden perusteella tulkittu – näkökohta, että valtakunnan suomalaisen väestön keskuudessa ilmenneet herätykset olivat luonteeltaan hurmoksellisempia kuin valtakunnan länsiosassa (Linderholm 1921, 291–292).

Linderholmin herätysliikehdintää koskeva työ vaikutti Suomessa Martti Ruuthiin (1870–1962), joka jo ennen siirtymistään professoriksi Gummeruksen jälkeen oli vaikuttamassa vahvasti kirkkohistorian tutkimukseen ja opetukseen. Herännäispappi Abraham Achreniusta (1706–1769) koskevasta väitöskirjasta (1904) lähtien herätysliikehdinnän tutkimus oli vahvasti läsnä Ruuthin tuotannossa läpi uran. Ruuth vaikutti yleensäkin yhdessä Gummeruksen kanssa merkittävästi koko 1900-luvun alkupuolen suomalaisen kirkkohistoriantutkimuksen suuntaan tutkia kansallista kirkkohistoriaa henkilökeskeisesti. Ruuthin myötä erityisesti kotimaisen uskonnollisen elämän tutkimus herätysliikehdinnän näkökulmasta oli vahvaa 1900-luvun alkupuolella.

Kotimaisesta suuntauksesta huolimatta useat kansallisia aiheita tutkineet väitöskirjat perustuivat 1900-luvun alkupuolella vahvaan arkistotyöhön myös ruotsalaisissa arkistoissa. Lähdeaineiston hyödyntämisen näkökulmasta maiden historiallista yhteyttä ei suinkaan pyyhitty pois. Myös Ruuth oli itse omasta asemastaan käsin aktiivinen ottamaan ajoittain kantaa ruotsalaiseen keskusteluun. Hän esimerkiksi syvensi vuonna 1914 Kyrkohistorisk årsskrift:ssa Herman Lundströmin aiempaa näkemystä Kaarle XII:sta esitetyistä uskonnollisista tulkinnoista 1700-luvun taitteessa tarkastelemalla ilmiötä suomalaisen pietistivaikuttaja Peter Schaeferin (n.1660–1729) toiminnan kautta.

Vaikka Ruotsin näkökulmasta välitön tutkimuksellinen keskusteluyhteys alkoi ajan myötä kaventua suomen yleistyttyä julkaisukielenä, yhteinen kirkollinen menneisyys on vaikuttanut muun muassa lähdeaineistojen ja tutkimuskohteiden määräytymiseen naapurimaiden välillä. Lisäksi ruotsalaisten tutkijoiden panos oli myöhempinä vuosikymmeninä merkittävä Åbo Akademin kirkkohistorian oppiaineen kehitykseen. Ruotsin ja Suomen historiallinen asema osana protestanttista maailmaa on korostanut 1900-luvun kuluessa kansainvälisestä näkökulmasta maiden yhteistä kirkollista historiaa. Näkökulma painottui selkeästi esimerkiksi Gummeruksen ja Linderholmin kirjoituksissa. Molemmat korostivat Ruotsin valtakunnan elintärkeää historiallista roolia evankelisen uskon puolustajana varhaismodernin ajan Euroopassa (Ijäs 1993, 359, 442; Jarlert 1987, 105–107). Tulkintatavat ovat sittemmin muuttuneet, mutta Ruotsin ja Suomen historiallisella yhteydellä on ollut kauaskantoisia vaikutuksia siihen, kuinka maiden kirkkohistoriallista omaleimaisuutta on tulkittu osana sekä protestanttista maailmaa että laajempaa kristikuntaa.

FM Joonas Tammela on historian väitöskirjatutkija Jyväskylän yliopiston historian ja etnologian laitoksella.

TT, dos. Anders Jarlert on kirkkohistorian emeritusprofessori Lundin yliopistossa.

Kirjallisuuslähteet

Appelberg, Karl Adolf, Bidrag till belysning af sättet för prästtjänsternas besättande i Finland från reformationen till medlet af 17:de seklet. Helsinki 1896.

Appelberg, Karl Adolf, Bidrag till belysande af kyrkans rättsliga ställning i Sverige och Finland från reformationen intill kyrkolagen 1686. Helsinki 1900.

Gummerus, Jaakko, Mikael Agricola. Hänen elämänsä ja kirjallinen toimensa. Gummerus 1903.

Gummerus, Jaakko, John Patersonin vaikutus Suomessa. Päiväkirjamuistiinpanoja ja kirjeitä. Suomen kirkkohistoriallinen seura 1912.

Holmquist, Hjalmar, Från Swedenborgs naturvetenskapliga och naturfilosofiska period. Föredrag vid Kyrkohistoriska Samfundets årsfest den 18 januari 1913. Teoksessa Suomen kirkkohistoriallisen seuran vuosikirja 3 (1920), 1–55.

Holmquist, Hjalmar, Den lutherska reformationens historia. Ett bidrag till det stundande 400-års jubileet. Norstedt 1915.

Holmquist, Hjalmar, Tvång, tolerans, samverkan. Tre huvudperioder i kristendomens historia. Gleerup 1929.

Koskimies, Juho Rudolf, Kaarle Fredrik Mennander ja hänen aikansa. Kirkkohistoriallinen tutkimus. Turku 1900.

Levin, Herman, Arvio teoksista Karl Adolf Appelberg: Bidrag till belysning af sättet för prästtjänsternas besättande i Finland från reformationen till medlet af 17:de seklet (1896) ja Karl Adolf Appelberg: Bidrag till belysande af kyrkans rättsliga ställning i Sverige och Finland från reformationen intill kyrkolagen 1686 (1900). Teoksessa Kyrkohistorisk årsskrift 2 (1901), 299–313.

Linderholm, Emanuel, Sven Rosén och hans insats i frihetstidens radikala pietism. Almqvist & Wiksell 1911.

Linderholm, Emanuel, Arvio teoksesta Carl J. E. Hasselberg: Norrländskt fromhetslif på sjuttonhundratalet (1919). Teoksessa Kyrkohistorisk årsskrift 21 (1921), 283–297.

Lundström, Herman, Karl XII – Messias, en i utlandet omkring år 1718 omfattad trossats. Ett nytt bidrag till de kiliastiska rörelsernas historia. Teoksessa Kyrkohistorisk årsskrift 3 (1902), 1–18.

 

Lundström, Herman, P. Melartopæus’ herdabref till Åbo stifts prästerskap 1595. Teoksessa Teoksessa Kyrkohistorisk årsskrift 5 (1904), 185–203.

Lundström, Herman, En epokgörande kyrklig och akademisk fejd under 1600-talet. Föredrag vid Finska Kyrkohistoriska Samfundets årsmöte den 19 januari 1909. Teoksessa Suomen kirkkohistoriallisen seuran pöytäkirjat liitteineen 9 (1910), 37–63.

Pajula, J.S., Suomen kirkon tilasta liturgisen riidan aikoina. Hämeenlinna 1891.

Rodhe, Edvard, De svenska bibelsällskapens uppkomst. Teoksessa Kyrkohistorisk årsskrift 7 (1906), 135–170.

Rodhe, Edvard, De svenska bibelsällskapens uppkomst. Teoksessa Kyrkohistorisk årsskrift 9 (1908), 12–64.

Ruuth, Martti, Abraham Achrenius. Ajan merkki ajoiltaan 1. Helsinki 1904.

Ruuth, Martti, Karl XII i den mystiska separatistiska profetians ljus. Teoksessa Kyrkohistorisk årsskrift 15 (1914), 434–448.

Råbergh, Herman, Den evangeliska predikoverksamhetens grundläggning och utveckling i Finland intill år 1640. Helsinki 1883.

Kirjallisuus

Bexell, Oloph, Edvard M Rodhe. Teoksessa Svenskt biografiskt lexikon 30 (1998–2000).

Bexell, Oloph, Teologiska fakulteten vid Uppsala universitet 1916–2000. Historiska studier. Acta Universitatis Upsaliensis 2021.

Bonsdorff, Max von, Herman Råbergh. En förgrundsgestalt i Finlands kyrka II. Professorsåren och biskopstiden. Förbundet för Svenskt församlingsarbete i Finland 1962.

Heikkilä, Markku, Teologia. Teoksessa Päiviö Tommila (toim.), Suomen tieteen historia 2. Humanistiset ja yhteiskuntatieteet, 18–63. WSOY 2000.

Holmquist, Hjalmar, Herman Lundström. Teoksessa Kyrkohistorisk årsskrift 17 (1916), v–xxiii.

Ijäs, Matti, Jaakko Gummerus kirkkohistoriantutkijana. Suomen kirkkohistoriallinen seura 1993.

Jarlert, Anders, Emanuel Linderholm som kyrkohistoriker. Lund University Press 1987.

Jarlert, Anders, Carl W Skarstedt. Teoksessa Svenskt biografiskt lexikon 32 (2003-2006).

Kansanaho, Erkki, Practical Theology. Teoksessa Lennart Pinomaa (toim.) Finnish theology past and present, 109–159. Suomalainen Teologinen Kirjallisuusseura 1963.

Murtorinne, Eino, Suomalainen teologia autonomian kautena (1828–1918). Gaudeamus 1986.

Pirinen, Kauko, Church History. Teoksessa Lennart Pinomaa (toim.) Finnish theology past and present, 29–67. Suomalainen Teologinen Kirjallisuusseura 1963.

Rodhe, Edvard, Otto N T Ahnfelt. Teoksessa Svenskt biografiskt lexikon 1 (1918).

Widén, Bill, Kyrkohistoria. Teoksessa Solveig Widén (toim.) Åbo Akademi 1918–1993. Forskning och institutioner II. Humanistiska fakulteten & Teologiska fakulteten, 307–319. Åbo Akademis förlag 1993.