Anu Koskivirta
Kaskeaminen eli metsän kiertoviljely polttamalla on historian pitkäikäisimpiä metsänkäyttömuotoja. Uuden ajan alussa huuhtakaskien kertaviljely koskemattomissa havumetsissä mahdollisti suomalaisen asutuksen leviämisen Kymijoen ja Päijänteen itäpuolelle. Viljelytapa edellytti laajoja metsäalueita, ja kun vanhat havumetsät ehtyivät, kaskeamista jatkettiin seka- ja lehtimetsien kiertoviljelynä. Asutuksen tiivistyessä kaskeaminen muuttui vähitellen ryöstöviljelyksi. Vaikka sadot heikkenivät, kaskiviljely piti itäisessä Suomessa – myös Viipurin läänissä – jotenkin pintansa 1870-luvulle asti, minkä jälkeen se hiipui nopeasti (Mm. Tasanen 2004, 59; Luttinen 2014, 225–232; Soininen 1974).
Kaskiviljelyn vähenemistä vauhditti erityisesti metsänkäytön sääntely. Metsien tuhoutuminen kaskeamisen seurauksena huomioitiin jo 1700-luvulla, mutta 1800-luvun puolivälissä huoli viljelymuodon vaikutuksista kasvoi viranomaisten, lehdistön ja talouselämän piirissä. Yhä useammin suositeltiin siirtymistä pelto- ja suoviljelyyn sekä kaupunkielinkeinoihin. Vuoden 1851 metsäasetus kielsi kaskeamisen kruununmailla ja rajoitti yksityismetsien kaskeamista 30 vuoden väliajan avulla. Lopulta vuoden 1886 metsälaki kielsi kaskeamisen kokonaan muuna kuin pellonraivausmenetelmänä, vaikka paikallista ja pienimuotoista kaskeamista jatkettiin vielä tämänkin jälkeen (esim. Tasanen 2004, 300–301; Luttinen 2014, 225–232; Roiko-Jokela 1997, 23–44; Itä-Suomen metsävaroista tehdyistä tulkinnoista ks. Hölttä 2013).
Yhteiskunnallinen modernisaatio nopeutti kaskiviljelyn väistymistä sääntelyn rinnalla. Puutavaran arvon nousu, parantuneet liikenneyhteydet ja kansainvälisen kaupan laajeneminen tekivät metsänkäytöstä tuottoisampaa, mikä syrjäytti polttoviljelyä. Lisäksi viljantuonti Venäjältä, isojaon synnyttämä yksityinen talonpoikainen metsänomistus sekä siirtyminen peltoviljelyyn hiivuttivat kaskisavuja. Viipurin läänissä, jossa maa- ja metsätaloudella oli perinteisesti monia sivuelinkeinoja, korpirukiin viljely havumetsistä kaadetuissa kaskissa oli 1900-luvun alussa enää itäisimmän rajaseudun ja muutamien Savon vastaisten rajapitäjien elinkeino. (Heikinheimo 1915; Luttinen 2014; Tasanen 2004).
Kaskiviljelyn väistyminen heijastui nopeasti siihen, miten viljelymuodosta kirjoitettiin Viipurin läänin sanomalehdissä: kaskeamisesta alettiin 1870-luvulta lähtien puhua yhä useammin menneisyyden ilmiönä, ei enää ajankohtaisena yhteiskunnallisena kysymyksenä. Myöhemmin kaskeamisen historiallistumista vahvistivat kaksi 1910-luvun puolivälissä ilmestynyttä klassikkotutkimusta eli yhteiskuntahistorioitsija Väinö Voionmaan teos Suomen karjalaisen heimon historia sekä metsätieteilijä Olli Heikinheimon väitöskirja Kaskeamisen vaikutus Suomen metsiin. Tämä teksti pohjautuu Kansalliskirjaston sanomalehtitietokantaan, josta olen järjestelmällisesti hakenut viittauksia kaskeen, kaskeamiseen ja kaskiviljelyyn (ruots. svedje, svedjande, svedjebruk) Viipurin läänissä vuosina 1840–1920 ilmestyneistä sanomalehdistä. Hakutuloksia kertyi noin 1650, mutta vasta 1870–1880-luvuilla kaskeaminen alkoi esiintyä teksteissä yhä useammin menneisyyden elämänmuotona. Kaskeaminen näyttäytyi sanomalehdissä niin runouden ja sananlaskujen aiheena kuin historiatekstien, kansanperinteen kuvausten ja uutisraporttienkin elementtinä.
Kansallisromanttiset, sosiaalihistorialliset ja luonnonhistorialliset näkökulmat liittivät kaskeamisen vähitellen osaksi suomalaista historiakulttuuria, kuten seuraavassa osoitan (ks. seudun sanomalehdistä ja niiden muuttuvasta merkityksestä mielipiteenmuokkaajana Matikainen 2014, 419–429).
Kalevalaromanttinen kaski
Siirtymävaiheessa kaskeamisen menneisyysdiskurssi oli kansallisromanttinen. Sen mukaisesti viimeistään 1870-luvulla kaskiviljely alettiin mieltää kansallisen muinaisuuden kulmakiveksi, joka oli mahdollistanut asutuksen leviämisen Suomeen. Huuhtametsiin sijoittui suomalaisen ja karjalaisen asutuksen kehto: eränkävijät muuttuivat korvenraivaajiksi ja asuttajiksi, kun nämä ryhtyivät kiertoviljelemään maata kaskeamalla ja vähitellen luomaan pysyviä yhteisöjä. Esi-isien harjoittamasta viljelymuodosta alkoi muodostua kansallisen ja maakunnallisten identiteettien ydinaineista (ks. kaskeamisesta ja kansanrunoudesta Karjalassa esim. Voionmaa 1915; Raumolin 1990, 123–125).
Suomalaisen kirves se täällä ensimmäisen kasken kaatoi, Suomalaisen kuokka ensimmäisen pellon perkasi. Suomalainen se täällä sanomattomalla vaivalla ja kärsivällisyydellä taisteli viljelyksen ja valon taistelua Pohjolan hallaa ja pimentoja vastaan. Kodasta syntyi koti, kodeista järjestetty yhteiskunta ja kansallisuuttaan tajuava kansa. (Tohtori O. A. Forsströmin puhe Jyväskylän laulu- ja soittojuhlilla. Lainattu mm. Viipurin Sanomissa ja Laatokassa, 18.6.1890).
Vaikka kaskenpolttoa käsiteltiin juhlapuheissa ja runoissa, se ei lopulta vakiintunut karjala- tai kalevalaromanttisessa proosassa yhtä merkittäväksi topokseksi kuin vieläkin arkaaisemmaksi koettu eränkäynti. (ks. kuitenkin kuvaukset Korpiselän ortodoksisten talonpoikien kaskenraadannasta Juhani Sjöströmin teoksessa Korpien povessa, 1896; viittaus teoksesta Sihvo 2003, 364–46).
Menneisyyden kaskenpolttajien ominaisuuksiksi nimettiin sitkeys, uutteruus ja periksiantamattomuus, joista oli 1800-luvun katsomuksissa kiteytynyt suomalaisten kansallisia piirteitä. Näihin ominaisuuksiin liitetty kyky kestää kärsimystä selitti sitä, etteivät hallat, nälät ja toistuvat vihollisen hyökkäykset olleet ajaneet asukkaita sijoiltaan: kaskeamisessa yhdistyi suomalaisille otolliselle tavalla kärsimyksen ja sitkeyden eetos.
Tääll'
es'-isät korpehen kaskea kaas, ja muokkasi mullan ja siemenet kylvi:
Nous
halla ja viljan se vei tahi taas Vihollinen korjasi, kun sota mylvi:
Mut
pois hätä! es'-isät pettua söi, ja talvet he ahmoja, karhuja löi,
ja
taas kesän tultua siemenet kylvi. (Karjalan laulu, Ilmarinen,
15.12.1875)
…
verellänsä Suomen kansa osti tään, Hyljättynä kävi tänne Korpimaata lempimään. Hongat kaatoi,
kasken poltti, Peltomaaksi muutti sen. Sittenkään ei halla säästä Palkkiota
vaivojen. Siksi
Suomea mä lemmin …
(Aalto, Siksi Suomea mä lemmin. Ilmarinen,
21.10.1886)
Nälän, orjuuden ja uuvuttavan kaskeamisen liitto näyttäytyi erottamattomana kansallisen menneisyyden perusaineksena vielä 1920-luvun vaihteessa, jolloin Edistyspuolueen vuosijuhlassa lausuttiin seuraavaa:
Ajat
menneet on kovan kohtalon, kun heimoni mieroa kiersi,
kun
kulki se orjana, onneton ja hiessä kaskia viersi,
kun
piilopirteissä pettua söi ja Kalevan taruja haastoi,
kun
vierasta vastaan tapparan löi ja köyryssä raiviot raastoi.
(Suomen
suku, juhlaruno edistyspuolueen 10-vuotisjuhlaan, Karjalan aamulehti,
23.3.1920.)
Yltiörealististen ja karujen kuvausten rinnalla varhaisimpien asuttajien elämäntapaa myös romantisoitiin esimerkiksi korostamalla sen oletettua luonnonmukaisuutta, ja tällä tavoin se asetettiin vastakkain myöhempien aikojen metsänhaaskauksen kanssa. Varhaisten asuttajien ekologisen moraalin symboliksi nousi kaskiaukealle jätetty linnun laulupuu.
Muinainen
esi-isämme Väinämöinen, joka maassamme kaatoi ja perkasi ensimäisen kasken, rakasti
lintuja ja niitten laulua niin, että hän, kun kaskea varten „Kaikki sorti puut
soreat, Yhden
jätti koivahaisen Lintujen leposijaksi, Käkösen kukuntapuuksi".
(Sortavalassa,
Ilmarinen, 28.6.1876; viittaukset ovat Kalevalasta.)
Kansanuskomus siitä, että puiden kaataminen oli yhteisölle tuhoisaa, ilmeisesti todella säästi Raja-Karjalan laulupuita aina 1900-luvulle asti. Eteläisemmässä Karjalassa tapa puolestaan esiintyi lähinnä retoririsissa viittauksissa metsämoraalin rappeutumisesta: ”viedään 4 tuuman petäjät niin, että monin paikoin ei kelvollisesti jää linnun laulupuuta”, totesi metsälainsäädännön uudistamista ajanut talonpoikien valtiopäiväedustaja Jalkanen kuvatessaan Saimaan rantojen hakkuita. (Talonpoikaissääty, keskustelu metsänhoitoanomuksesta, Viipurin Sanomat, 3.4.1897.)
 |
| Poltettua maastoa ja kaskisavuja Suojärven Moiseinvaaralla, jossa kaskia viljeltiin vielä 1920-luvulla. Lähde: Pohjois-Karjalan museo. |
Siirtymäkaudella entisiä viljelijöitä oli elossa kertomassa menneestä elämänmuodostaan esimerkiksi maanviljelysseuroille. Niiden kokouksista raportoitiin sanomalehdissä seikkaperäisesti. Viljelymuodon väistymisen eriaikaisuus teki menneisyydestä elävää myös tekstien kirjoitusajan nykypäivässä. Koska kaskiviljely säilytti elinvoimaisuutensa Raja-Karjalan laajoilla korpialueilla 1900-luvulle saakka, sikäläisistä salomaista viljelijöineen kirjoitettiin eksotisoivia tarinoita. Kansallisromantiikkaa henkineissä lehtikirjoituksissa seudun kaskenpolttajat edustivat muinaiskulttuuria, joka oli museaalisesti läsnä nykyajassa (Todistajat. Jutelma Itä-Suomesta. Viipurin Sanomat, 25.3.1891). 1900-luvun alkuvuosista lähtien kaskeaminen jäi paikallisen kulttuurin kuvauksissa lopulta toissijaiseksi, kun suomenmieliset toimittajat huolestuivat ortodoksien asuttaman seudun venäläistämisen uhkasta.
Ruotsinkielinen kehitysnäkökulma kaskeamiseen
Viipurin läänin ruotsinkielinen sanomalehdistö edusti paikallisten kauppiaiden ja teollisuudenharjoittajien liberaalia ääntä eikä mieltänyt kaskiviljelyä juuri muuksi kuin metsävarallisuutta tuhlaavaksi ja hylättäväksi viljelymenetelmäksi. Ruotsinkielisten lehtien mielipidettä kaskeamisesta oli leimannut jo 1800-luvun puolivälissä (antropologinen) kehitysnäkökulma, jolle oli ollut vastineensa jo valistusajan läntisessä Euroopassa (vrt. Raumolin 1987). Näkökulman mukaisesti kaskeaminen määritettiin primitiiviseksi ja nomadiseksi viljelymuodoksi, jonka harjoittaminen ei soveltunut sivistyskansalle. Läntisemmillä Suomen ruotsinkielisillä rannikkoseuduilla sitä ei ollut harjoitettu enää pitkiin aikoihin.
Urgammalt och eget hos Finnarne,” säger en af våra poetiska skriftställare [=Z. Topelius] var det nomadiserande åkerbruket, man kallar svedja; i askan af den fälda skogen mognade glest sådda skördar med högt korntal. Detta bruk var ödemarkernas. Det var det mest egna sätt att tämja naturens vildhet. (Forstvetenskapens utveckling, Viborg, 16.1.1855.)
Ruotsinkielisen jo kadonneen kaskikulttuurin näkökulmasta poikkeuksellisia olivat 1800-luvun lopulla ilmestyneet kuvaukset Kurkijoen ja Parikkalan ruotsinkielisestä asutuksesta, joka oli muuttanut seudulle ruotsinkieliseltä Pohjanmaalta 1860-luvun nälkävuosina ja oppinut paikallisen väestön tavoin kaskeamaankin. Kurkijoen-Parikkalan pohjalaisia esiteltiin jännittävänä historiallisena ja kansatieteellisenä kuriositeettina, ja näitä kiiteltiin karjalaisia ahkerammiksi ja taitavammiksi viljelijöiksi. (mm. Om det svenska nybygget i Kronoborg, Viborgsbladet, 26.9.1889.)
Kaskeamisen yhteiskuntahistoriallisia ulottuvuuksia
Sosiaalihistoriallisessa diskurssissa menneisyyden olosuhteita puolestaan pyrittiin selittämään rakenteellisemmin ja fokus sijoittui muinaisuuden sijaan historialliseen aikaan: vuosisatojen takaiset olosuhteet olivat suosineet kaskeamista siinä missä ne lähempänä nykyaikaa olivat kääntyneet viljelymuotoa vastaan. Itäisen Suomen suurten perheiden uskottiin eläneen tuottoisien huuhtakaskien ansiosta yltäkylläisyydessä niin pitkään kuin asutus säilyi riittävän harvana ja metsämaat jakamattomina (Kirje Sortavalasta, Ilmarinen, 13.4.1881. Vrt. myöhemmin Voionmaa 1915).
Hyvä oli ennen, sillä metsät olivat avoina; jolla oli vahvat kädet ja terävä kirves, se meni salolle ja astui paraasen metsään ja löi suurimmat puut pykälälle ja pienemmät maahan kaskeksi minkä jaksoi, joka antoi leipää yltä kyllä, ja väen luku oli paljoa vähempi. Vaan nyt on maat paljastuneet, ja kansa on täyttänyt maan, ja kyllä maata olisi tarpeeksemme, jos sitä niin taidolla viljellään kuin taidollisissa maan osissa, mutta mikä meitä opettaa maata viljelemään? Pitkästä paperista (Otava, 27.10.1860).
Sosiaalihistorialliseen diskurssiin asettuvat myös kuvaukset kaskeamisesta lähihistoriassa harjoitetun uudisraivauksen muodossa. Arvostavassa hengessä kuvattiin muutaman vuosikymmenten takaista asutusvaihetta, jossa uudistorpparit olivat raivanneet tilaa asumuksilleen maatilojen ja pappiloiden takamailta. Niin ikään kaskeamisen keskeistä merkitystä menneiden vuosisatojen elinkeinona käsiteltiin suuressa määrässä pitäjä- ja aluehistoriallisia tekstejä, joita julkaistiin sanomalehdissä yhä enemmän 1860-luvulta alkaen (esim. Maalaisten elinkeinot Vanhassa Suomessa. Liite, Karjala, 15.1.1913).
Sosiaalihistoriallisessa kirjoittelussa erottui kriittinen, voimakkaasti politisoitunutkin juonne silloin, kun kuvattiin entisen Vanhan Suomen lahjoitusmaiden asukkaiden elinoloja. Lahjoitusmaahovien lampuodit eivät olleet saaneet kasketa tai hakata metsiä ilman hovin isännän lupaa, eikä kaskeamista lahjoitusmaakaudella yleensä sallittu esimerkiksi niillä kartanoilla, joiden metsävaroja ohjattiin omien sahalaitosten käyttöön. Polttoviljelyn luvanvaraisuus lahjoitusmailla nimettiin yhdeksi vääryydeksi laajassa sosiaalisten epäkohtien vyyhdessä, josta syytettiin vieraita (venäläisiä) hallintotapoja.
Metsän hoito näyttää kiintiälle, mutta on itse asiassa niin huono, että sekin (metsä) loppuu. Tosin ei saa hakata pienintäkään puuta ilman herran luvatta. Sepä on kovaa. Mutta saadaan paljo, jos vaan käytään usiasti hovissa. Kuin pellot ovat niin kurjat, niin tahtoo jokainen kernaasti kaskea viljellä. Tästä asiasta täytyy usiasti hovissa käydä. Ensiksi herralla ei ole aikaa; toisena kertana hän kieltää; kolmantena kertana hän lupaa ajatella asiaa; neljäntenä kertana hän ei saata tulla, kuin pyytäjällä ei ole hevoista mukana; ja jos hän viimenki tulee, niin on se jo niin myöhään, että lehdet ovat pudonneet puista. Valkjärvellä on hakattu kaskea Marraskuussa! (Otava, 6.11.1863.)
…. on seurakuntamme ollut lahjoitusmaana, ja siitä syystä emme ole saaneet kasken hakkuulla metsää raivata, joten se on päässyt tynkistymään, ja sielläkös metsäpetojen kehtaa oleskella. (Ilmeiltä, Ilmarinen, 18.6.1881).
Lahjoitusmaiden lunastusprosessin jo käynnistyttyä kuvaukset kaskiviljelyn rajoittamisesta lahjoitusmaahoveilla valjastettiin kansallisen historiapolitiikan välineeksi. Jo lähimenneisyyteen jääneiden epäkohtien muistoa pidettiin yllä hyvinkin tietoisesti, koska kärsimyskuvausten avulla tehtiin eroa vierasperäisiksi katsottuihin yhteiskunnan elementteihin
Luonnonhistoriallinen kaski
Kaikkein yleisin näkökulma kaskiviljelyn historiaan säilyi 1830-luvulta 1920-luvulle luonnonhistoriallisena. Syy oli selvä, sillä itäsuomalainen maisema silloisine puulajistoineen oli kokonaisvaltaisesti polttoviljelyn muokkaamaa. Kaskeaminen ei ollut pelkästään hävittänyt metsiä vaan myös köyhdyttänyt tilalle kasvavaa lajistoa. Vuosisataisella kaskeamisella selitettiin kirjoitusajan metsättömyyttä, havupuiden väistymistä lehtipuiden tieltä, maaston lepikkoisuutta, hiekkamaiden karuutta, hädin tuskin kanervaa kasvavia louhikkomaita tai yleisesti ”ala-arvoisia metsiä”.
”Koliat mäet, paljaat kankaat, alastomuus ja kolkkous seuraavat kaski huhtaviljelyksestä, tästä monen tienoon köyhyttäjästä”.
.… arvoton metsä hakataan kaskeksi ja parin sukupolven jälkeen muuttuu se kivikko-erämaaksi, missä kasvaa ainoastaan harvoja leppäpensaita, josta on kyllin surullisia esimerkkejä nähtävinä Parikkalan, Uukuniemen ja Ruskealan pitäjissä. (Lahjoitusmaakomitean mietintö, Ilmarinen, 13.3.1884.)
Kirjoittelun tarkoituksena ei ollut yleisesti niinkään kauhistella metsäviljelyn tuhoisuutta luonnolle, vaan saada lukijat ymmärtämään, millaisten olosuhteiden takia polttoviljely oli säilynyt välttämättömänä elinkeinona. Vaihtoehtojen puutetta selitettiin niin liikenneoloilla, syrjäisyydellä kuin historiassa toistuneilla vihollisuuksilla (vrt. Voionmaa 1915).
Lähimpänä viimeisimpien kirjoittajien omaa aikaa kaskeaminen oli säilynyt kelvollisena niitynraivauskeinona ja muuttunut ammattimaisen metsänhoidon levitessä varteenotettavaksi menetelmäksi metsien uudistamiseen ja nuorentamiseen. Parhaat ja hyväkasvuisimmat metsät kasvoivat asiantuntijoidenkin yllätykseksi tuorepohjaisilla entisillä kaskimailla (Risula 1927, 12–13).
Anu Koskivirta, FT, on Suomen ja Pohjoismaiden historian dosentti. Hän työskentelee Koneen säätiön rahoittamassa Metsäkuvan kääntöpuoli. Metsäkatoalueiden yhteiskuntahistoria ja maisemakuvasto Suomessa ja Ruotsissa noin 1820–1920 (MetSuRi) -tutkimushankkeessa (Jyväskylän yliopisto, historian ja etnologian laitos).
Lähteet
digi.kansalliskirjasto.fi-tietokanta (Viipurin läänissä vuosina 1840–1920 ilmestyneet sanomalehdet)
Heikinheimo, Olli 1915. Kaskiviljelyksen vaikutus Suomen metsiin. Helsinki: Suomen metsätieteellinen seura.
Hölttä, Harri 2013. Itä-Suomen metsävarat 1850–1930 ja niistä tehdyt tulkinnat. Metsätieteen aikakauskirja 4/2013.
Luttinen, Jaana 2014. Perinteiset maaseutuelinkeinot autonomian ajalla. Teoksessa Viipurin läänin historia 5. Autonomisen Suomen rajamaa. Toim. Yrjö Kaukiainen & Jouko Nurmiainen & Risto Marjomaa. Joensuu: Karjalaisen Kulttuurin Edistämissäätiö.
Matikainen, Olli 2014. Harakka joka sian tappajaisissa. Sanomalehdistö Viipurin läänissä. Teoksessa Viipurin läänin historia 5. Autonomisen Suomen rajamaa. Toim. Yrjö Kaukiainen & Jouko Nurmiainen & Risto Marjomaa. Joensuu: Karjalaisen Kulttuurin Edistämissäätiö.
Raumolin, Jussi 1987, Introduction to the Study of Swidden Cultivation. Suomen antropologi 4/1987.
Raumolin, Jussi 1990. The problem of forest-based development as illustrated by the development discussion 1850–1918. Helsingin yliopisto, Sosiaalipolitiikan laitos. Tutkimuksia 4/1990.
Risula, Paulus 1927. Jätemetsistä arvometsiin. Metsämies. Suomen metsänhoitomiesammattiyhdistyksen aikakauskirja 1/1927.
Roiko-Jokela, Heikki 1997. Meiltä loppuvat metsät? Metsien haaskauksesta metsänhoidon valistustyöhön. Teoksessa Luonnon ehdoilla vai ihmisen arvoilla? Polemiikkia metsien suojelusta 1850-luvulta 1990-luvulle. Toim. Heikki Roiko-Jokela. Jyväskylä: Atena.
Sihvo, Hannes 1973 (2003). Karjalan kuva. Karelianismin taustaa ja vaiheita autonomian aikana. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
Soininen, Arvo M. 1974. Vanha maataloutemme. Maatalous ja maatalousväestö Suomessa perinnäisen maatalouden loppukaudella 1720-luvulta 1870-luvulle. Helsinki: Suomen maataloustieteellinen seura.
Tasanen, Tapani 2004. Läksi puut ylenemähän. Metsien hoidon historia Suomessa keskiajalta metsäteollisuuden läpimurtoon 1870-luvulla. Helsinki: Metsäntutkimuslaitos.
Voionmaa, Väinö 1915 (1969). Suomen karjalaisen heimon historia. Porvoo: WSOY.