Historiankirjoitus häjyistä ja puukkojunkkariajasta. Ruotsinkielinen Etelä-Pohjanmaa ja tutkimuksen määrittelyn vaikeus. Osa II

Merja Pyykkönen

Lisää rajanvetoja tutkimusten ja ei-tutkimusten välille

Tämä teksti on jatkoa kirjoitukselle Osa I: Ylikankaan uraauurtava puukkojunkkaritutkimus (19.9.2024).

Etelä-Pohjanmaan ruotsinkieliseltä rannikkoseudulta kotoisin ollut, pirttikyläläissyntyinen oikeustieteen lisensiaatti Lars-Otto Backmania (1918–1999) haastateltiin vuonna 1982 Vasabladet -lehteen. Muun muassa Vantaan pormestarina, Tampereen kunnallisoikeuden yliopettajana ja julkisoikeuden apulaisprofessorina työskennellyt ja vuonna 1979 eläkkeelle jäänyt Backman kertoi jutussa, samoin kuin myöhemmissäkin haastatteluissaan, tutkimustyöstään Etelä-Pohjanmaan henkirikollisuushistorian parissa.

Vasabladet 18.7.1982.

Backman julkaisi eläkevuosinaan laajan, yhdeksänosaisen kirjasarjan maakunnassa ajanjaksolla 1775–1899 tehdyistä henkirikoksista. Hän laati jokaisesta löytämästään ja maakunnassa tapahtuneesta henkirikoksesta, lapsenmurhat ja vahinkotapot mukaan lukien, lyhyet ruotsinkieliset tiivistelmät teoksiinsa Brott mot annans liv i Syd Österbotten under 1800-talet, Del I (1984), Brott mot annans liv i Syd-Österbotten under 1800-talet, Del II A, B (1984) ja Brott mot annans liv i Syd-Österbotten 1775–1799 III (1994, 1996).

Backman lisäksi esitteli yksityiskohtaisesti koko joukon eteläpohjalaisia henkirikostapauksia teoksissaan Händelser i Harrströms Bolby under 1800-talet (1982) ja Några fall ur svenska Österbottens dystra brottmålshistoria (1981). Backman kirjoitti myös henkirikosten piirteistä teoksissaan Analys av brott mot annans liv i Syd-Österbotten 1800–1849 (1989), Analys av brott mot annans liv i Syd-Österbotten 1850–1899 (1990) ja Barnamord i lagstiftningen över tiden (1996). Viimeksi mainituissa töissään Backman on vertaillut muun muassa henkirikosten ja niistä langetettujen rangaistusten paikallisia ja ajallisia muutoksia. Kertomansa mukaan Backman työskenteli aiheensa parissa yksin ja ilman ulkopuolista rahoitusta ja kustantajaa. Kirjojaan Backman kertoi lähettäneensä eri kirjastoihin ja yliopistoihin. Myytäväksi hän ei teoksiaan halunnut viedä vedoten verotussyihin. (Vasabladet 27.5.1989).

Ruotsinkielisissä lehdissä ilmestyneissä haastatteluissa Backman kertoi kiinnostuneensa henkirikollisuusaiheesta professori Heikki Ylikankaan tutkimusten myötä. Backman kertoi, ettei hän ollut halunnut hyväksyä tiettyjä Ylikankaan esittämiä tutkimustuloksia. Erityisesti Backmania mietitytti väite siitä, että puukon käyttö olisi omaksuttu rannikkoseudun ruotsinkielisiltä alueilta. Hän myös vieroksui Ylikankaan laskelmia ruotsin- ja suomenkielisten pitäjien henkirikosmäärien vaihteluista. Backman pyrkikin monissa lehtihaastatteluissaan sekä teoksissaan tekemään selkeitä jakoeroja Etelä-Pohjanmaan ruotsin- ja suomenkielisten alueiden väkivaltarikollisuudesta aina 1770-luvulta vuoteen 1899. (Vasabladet 17.5.1985; Jakobstads Tidning 2.2.1986; Jakobstads Tidning 13.6.1989; Vasabladet 27.5.1989).

Backmanin työssä oli toisin sanoen ennakkoasetelma eli valmiiksi määritelty tehtävä osoittaa vääräksi Ylikankaan ruotsinkielisiä rannikkoseutuja koskevia havaintoja. Elämänsä loppupuolella Backman tarkensi, että alun perin työn takana olikin akateeminen kiista Heikki Ylikankaan kanssa, joka liittyi väitteeseen puukon käytön siirtymisestä rannikkoseudulta (Vasabladet 27.2.1999). Akateemisesta kiistasta, ainakaan julkisesta sellaisesta, en kuitenkaan ole löytänyt viitteitä.

Backman perehtyi syvällisesti Etelä-Pohjanmaalla vuosina 1770–1899 tapahtuneisiin henkirikoksiin. Hän tarkasteli teoksissaan sekä ruotsinkielisen rannikkoalueen että sisämaan henkirikoksia. Toisin kuin Heikki Ylikangas vihjasi (ks. osa I), puukkojunkkariaika on kiinnostanut myös suomenruotsalaisia tutkijoita – ja vieläpä niin, että aiheesta on ollut saatavilla ruotsinkielisiä teoksia. Tässä vaiheessa joudumme tosin pysähtyä kysymään uudelleen, mitä sanat tutkija ja tutkimus tarkoittavat ja kenelle.

Kun Backman oli julkaisemassa neljättä aiheeseen liittyvää ruotsinkielistä teostaan, Ylikankaalta ilmestyi samaan aikaan ruotsinkielinen teos Knivjunkarna. Våldskriminaliteten i Sydösterbotten 1790–1825 (1985). Ruotsinnos oli käännetty versio aiemmin mainitusta Ylikankaan vuoden 1976 pääteoksesta Puukkojunkkareitten esiinmarssi. Ruotsinkielisessä laitoksessa ei otettu millään tavalla kantaa Backmanin tuolloin juuri ilmestyneisiin töihin, vaan siinä viitattiin edelleen Yrjö Alasen vuoden 1931 teokseen aiempana aiheen tutkimuksena. Myös historioitsija Reino Kallion (1939–2021) puukkojunkkariaihettakin sivuava väitöskirja vuodelta 1982 sai käännöksessä huomiota. (Ylikangas 1985, 31, 125, 182, 311–312.) Ylikangas ei mainitse Backmania myöhemmissäkään puukkojunkkareista ja Etelä-Pohjanmaasta kertovissa kirjoituksissaan ja teoksissaan.

Osasyy Backmanin työn sivuuttamiselle lienee se, ettei Backman noudattanut perinteiseltä historiantutkimukselta vaadittuja muotoiluja. Näitä ovat esimerkiksi tutkimustehtävän asettaminen, lähdeaineiston ja teorioiden pohdinta ja kuvailu sekä viittaaminen aihealueen aiempaan tutkimukseen. Backmanin työt eivät siten ehkä olleet 1970- ja 1980-luvun historiantutkimuksessa tiukimman määritelmän mukaisesti tieteellisiä tutkimuksia, vaikka hän itse näkikin asian toisin. (Backman 1990, 3–14). Samat tieteelliset puutteet tosin vaivasivat myös Yrjö Alasen vuoden 1931 teosta, joka kuitenkin huomioitiin laajalti puukkojunkkariaiheen tutkimuksissa. Backman huomautti eräässä haastattelussaan, että toisin kuin Ruotsissa, Suomessa akateemiset piirit eivät olleet kiinnostuneita hänen työstään. [1] 

Töiden ilmeisistä puutteista huolimatta osa historioitsijoista on hyödyntänyt Backmanin havaintoja. Kauhavan historiaa tutkinut Timo Pietiläinen on käyttänyt niitä laajalti, samoin Turun yliopiston Suomen historian emeritusprofessori Pentti Virrankoski (1929–2023). Myös Reino Kallio arvostaa Backmanin julkaisuja. (Pietiläinen 1999, 307–316; Virrankoski 2006, 10; Kallio 2009, 155, 163, 183). On myös mahdollista, että Backmanin töitä ovat mainittujen tutkijoiden lisäksi hyödyntäneet muutkin, mutta Backmania ei aina ole merkitty alkuperäisen tiedon lähteeksi. Eettisesti toisen työn häivyttäminen luo ongelman tai vähintäänkin tärkeän keskustelunaiheen. Keille tutkijoille ja ei-tutkijoille annetaan tunnustusta heidän työstään, ja millä tavoin?

Vertailun vuoksi nostan esille vielä uudemman tutkimuksen, sukututkija Mikko Moilasen teoksen Kohtalona mestauslava. Kuolemanrangaistus Suomessa 1500–1825 (Docendo, 2021). Moilanen on tietokirjaksi kategorisoidussa teoksessaan tutkinut laajasti Suomessa vuosina 1500–1825 tapahtuneita väkivaltarikoksia ja niistä langetettuja kuolemantuomioita sekä muita rangaistuksia. Moilasen aineisto kattaa yhteensä 1485 eri rikosta. Teoksessa analysoidaan ja pohditaan tapauksia suhteessa aiemmin tutkittuun tietoon, vaikka käytetyt viittauskäytännöt eivät aina noudatakaan tieteellisen tutkimuksen standardeja. Moilanen on kirjassaan tästä itse tietoinen ja toteaa, että hänen kartoittamiensa rikostapauksien tarkat lähdetiedot tarjoavat historiantutkimukselle eväitä syvällisempään tulkintaan ja pohdiskeluun. 

Oman arvioni mukaan Moilasen ja Backmanin työt muistuttavat aiheiden käsittelytyyliltään toisiaan hyvin paljon, ajoittain jopa identtisesti. Kumpikin tekijä tutki itsenäisesti satoja henkirikoksia (Backmanin aineisto kattaa yli 2000 tapausta), kertoi tapauksista lyhyesti, analysoi keräämiään aineistoja ja pohti tutkimaansa tietoa suhteessa aiempaan tutkimustietoon, vaikkakin pääosin ilman viittauksia tutkimuskirjallisuuteen.

Esimerkkitapaus Backmanin kirjasta Brott mot annans liv i Syd-Österbotten under 1800-talet Del II B (1984), s.811–812.

Backman ei työtään varten käynyt läpi ainoastaan Etelä-Pohjanmaan paikallisten alioikeuksien pöytäkirjoja, vaan myös hovioikeuden, Keisarillisen Majesteetin ja Senaatin Oikeusosaston pöytäkirjoja. Lisäksi Backman täydensi aineistoaan vankiloiden asiakirjoilla. Backman poimi löytämiensä tapauksien asiakirjoista oikeudenkäynnin ja rikostuomion kannalta oleellisimmat asiat ja laati rikoksista ylläolevassa kuvassa esiintyvän esimerkkitapauksen kaltaisia tiivistelmiä. Onko tiedon tuottaminen tällöin luettelointia, tutkimukseksi laskettavaa työtä vaiko jotain muuta?

Omalle tutkimukselleni Backmanin teokset tarjoavat poikkeuksellisen yksityiskohtaisen lähdeaineisto-oppaan, perustavanlaatuisen ohjeistuksen 1700- ja 1800-luvun Etelä-Pohjanmaan tuomio- ja käräjäpiireihin, sekä läpileikkauksen ajan oikeuslaitoksen toimijoihin ja säädöksiin. Mikäli tietoa ei olisi käytettävänä tai jos en edes tietäisi Backmanin teosten olemassaolosta, olisin joutunut käyttämään aineistonkeruuseen huomattavan paljon enemmän aikaa ja vaivaa. Tällöin puhutaan useista kymmenistä käynneistä eri arkistoilla ja sadoista työtunneista. Backmanin työt ovat hyödyllisiä erityisesti rikos- ja oikeushistoriasta kiinnostuneille, kuten arvellakseni myös sukututkijoille, museotyöntekijöille, toimittajille, opiskelijoille ja monelle muulle. Backmanin toiveena olikin että hänen yksityiskohtaista perustutkimusaineistoaan käytettäisiin jatkossa hyödyksi muissa, varsinkin rikosoikeudellisissa tutkimuksissa ja sukuhistorioissa (Backman 1989, 236; Vasabladet 27.2.1999).

Lars-Otto Backmanin ja aiemmassa tekstissä (osa I) esille nostamani Yrjö Alasen työt ovat nähtävästi tuottaneet päänvaivaa historiantutkimuksen piirissä, jossa teoksille ei ole löytynyt yhtenäistä käyttökaavaa. Vaikeus kategorisoida erilaiset työt eivät kuitenkaan tarkoita, etteikö tietoa olisi lainkaan olemassa – näin eritoten Backmanin kohdalla. Nykyajan tieteen, mutta myös popularisoinnin avoimuuden ja eri osa-alueiden ammattilaisten kannalta taitaakin olla parasta, että erilaisista töistä kerrotaan avoimesti ja niitä arvioidaan avoimesti. Tekijä ansaitsee mielestäni tunnustuksen tehdystä työstä, vaikka sitä voisi olla hankala sanoittaa tai osoittaa. Avoimuudesta tuskin on haittaa jo pelkästään tiedonhaun näkökulmasta.

FM Merja Pyykkönen, väitöskirjatutkija, Tieteiden ja aatteiden historia, Oulun yliopisto. Pyykkönen tutkii väitöskirjassaan naisten tekemiä ja heihin kohdistuneita väkivaltarikoksia sekä sarjarikollisuutta Etelä-Pohjanmaalla ajanjaksolla 1790–1890. Tutkimusta rahoittaa Svenska litteratursällskapet i Finland.

Viitteet

[1] ”Såna som skriver diktböcker brukat ju få pengar från olika håll, men för arbete av det här slaget finns det inga pengar, säger han och låter också förstå att man i Sverige visat ett visst intresse för hans forskning, vilket man på institutionshåll i Finland inte gjort.” Vasabladet 17.5.1985.

Lähteet

Jakobstads Tidning 2.2.1986, 13.6.1989.

Vasabladet 18.7.1982, 17.5.1985; 27.5.1989, 27.2.1999.

Kirjallisuus

Alanen, Yrjö 1931: Puukkojunkkarien aika. Otava.

Backman, Lars-Otto 1981: Några fall ur Svenska Österbottens dystra brottmålshistoria. Omakustanne.

Backman, Lars-Otto 1982: Händelser i Harrströms bolby under 1800-talet. Omakustanne.

Backman, Lars-Otto 1984: Brott mot annans liv i Syd-Österbotten under 1800-talet. Del I. Omakustanne.

Backman, Lars-Otto 1984: Brott mot annans liv i Syd-Österbotten under 1800-talet. Del II A. Omakustanne.

Backman, Lars-Otto 1984: Brott mot annans liv i Syd-Österbotten under 1800-talet. Del II B. Omakustanne.

Backman, Lars-Otto 1989: Analys av brott mot annans liv i Syd-Österbotten 1800–1849. I. Omakustanne.

Backman, Lars-Otto 1990: Analys av brott mot annans liv i Syd-Österbotten 1850–1899. Sammandrag 1800–1899. II. Omakustanne.

Backman, Lars-Otto 1994: Brott mot annans liv i Syd-Österbotten 1775–1799. III. Omakustanne.

Backman, Lars-Otto 1996: Brott mot annans liv i Syd-Österbotten 1775–1799. Omakustanne.

Backman, Lars-Otto 1996: Barnamord i lagstiftningen över tiden. Omakustanne.

Kallio, Reino 1982: Pohjanmaan suomenkielisten kylien oltermannihallinto. Tutkimus vuoden 1742 kyläjärjestysohjeen toteuttamisesta. Väitöskirja, Jyväskylän yliopisto.

Kallio, Reino 2009: Häiriköintiä ja henkirikoksia. Eteläpohjalaisnuoret paikallisen kurinpidon kohteena sääty-yhteiskunnan aikana. Omakustanne.

Moilanen, Mikko 2021: Kohtalona mestauslava. Docendo.

Pietiläinen, Timo 1999: Kauhavan historia I. Kivikaudesta kaupungiksi tuloon. Kauhavan kaupunki.

Virrankoski, Pentti 2006: Laihinsa kukin kirnuaa ja yhtä palio voita saa. Kauhavan kansanperinnettä ja elämänmenoa. Kauhava-Seura.

Ylikangas, Heikki 1973: Väkivallanaallon synty. Puukkojunkkarikauden alku Etelä-Pohjanmaalla. Helsingin ylipiston Historian laitoksen julkaisuja N:o 3.

Ylikangas, Heikki 1974: Härmän häjyt ja Kauhavan herra. Kuvaus puukkojunkkareitten ja virkavallan välisestä yhteenotosta 1860-luvun lopulla. Kustannusosakeyhtiö Otava.

Ylikangas, Heikki 1975: ”Mistä puukko puukkojunkkarin käteen.” Historiallinen Aikakauskirja 73 (1), 109–121.

Ylikangas, Heikki 1976: Puukkojunkkareitten esiinmarssi. Väkivaltarikollisuus Etelä-Pohjanmaalla 1790–1825. Kustannusosakeyhtiö Otava.

Ylikangas, Heikki 1985: Knivjunkarna. Våldskriminaliteten i Sydösterbotten 1790–1825. Till svenska av Eva Stenius. Söderström & C:O.

Ylikangas, Heikki 2008: Ensimmäisistä pahassa ensimmäisiä hyvässä. Heikki Ylikankaan blogi 19.2.2008. https://blogs.helsinki.fi/hylikang/2008/02/19/ensimmaisista-pahassa-ensimmaisia-hyvassa/ Luettu 8.11.2023

Ylikangas, Heikki 2017: Aina sitä jokin naula vetää. Art House.

Historiankirjoitus häjyistä ja puukkojunkkariajasta. Ruotsinkielinen Etelä-Pohjanmaa ja tutkimuksen määrittelyn vaikeus. Osa I

Merja Pyykkönen

Ylikankaan uraauurtava puukkojunkkaritutkimus

Etelä-Pohjanmaa kuului korkeine henkirikosmäärineen Suomen synkimpiin väkivaltarikollisuusalueisiin noin vuosina 1790–1890. Korkean ja pitkäkestoisen henkirikollisuuden syynä olivat maakunnassa erityisesti levottomuutta aiheuttaneet puukkojunkkarit (ruotsiksi knivjunkare) eli häjyt. Näiden miesten väkivallan taustalla oli monia syitä kuten muutokset elinkeinoissa ja taloudessa, sekä epävarmuus avioliittomahdollisuuksista. Eteläpohjalainen mies purki taloudellista ja sosiaalista turhautumista ja henkistä pahoinvointiaan tappelemalla toisten miesten kanssa. Toisaalta miehet käyttäytyivät väkivaltaisesti myös saadakseen maineen kuuluisina tappelijoina.

Puukkojunkkareita on tutkittu aiempina vuosikymmeninä useaan otteeseen. Tutkimuksissa on käytetty lähteitä aina muisti- ja perinnetiedosta kirkonkirjoihin, sekä pitäjänkokousten pöytäkirjoista ja määräyksistä rikoksia käsitteleviin tuomiokirjoihin. (Mm. Vilkuna 1964; Haavio-Mannila 1958; Virrankoski 1965 & 1966; Huttunen 1958; Kallio 1982 & 2009). Tieteellisesti ansiokkaampana ja perusteellisimpina puukkojunkkaritutkimuksena on pidetty ylihärmäläissyntyisen Heikki Ylikankaan (s. 1937) tutkimusta Puukkojunkkareitten esiinmarssi (1976), jossa tutkittiin Etelä-Pohjanmaan henkirikollisuuden ja puukkojunkkari-ilmiön synnyn alkuvaiheita vuosilta 1790–1825. Tutkimus on nykypäivän historiantutkimuksen ja niinikään suomalaisen väkivalta- ja rikoshistoriantutkimuksen kentällä edelleen luotettavin analyysi ilmiöstä, ja samalla historiallisen kriminologian kulmakivi Suomessa (Koskivirta 10.6.2022). 

Lisäksi Ylikangas on tutkinut muun muassa tunnettuina häjyinä pidettyjen Antti Rannanjärven ja Antti Isotalon sekä heidän rikoskumppaneidensa elämää 1860-luvun lopun Alahärmässä, ja kirjoittanut lukuisia artikkeleita, kirjoja ja kirjojen lukuja puukkojunkkariajasta.

Per Åke Lauren, Lähtö kylätappeluun (1899), Museovirasto.

Puukkojunkkari-ilmiön kokonaisvaltaista tutkimista on hankaloittanut ilmiön pitkä kesto ja siitä syntyneen lähdeaineiston laajuus. Maakunnan henkirikollisuuden tiedetään kasvaneen 1790-luvulta alkaen, ja satunnaisista vaihteluista huolimatta henkirikollisuuden taso pysyi korkeana aina 1880-luvun lopulle. Aiemmat tutkijat, Ylikangas mukaan lukien, ovat yrittäneet lohkoa ja selittää ilmiötä etenkin tilastojen avulla. Tutkijoiden yleisimmin laatimat tilastot koskevat henkirikosten ajallisten ja paikallisten muutosten vertailua. Ylikangas on lisäksi tilastoinut ja vertaillut muun muassa henkirikoksissa käytettyjä surma-aseita, surmaamistapoja, vuodenaikoja ja henkirikoksia tehneiden miesten sosiaalisia asemia ajanjaksolla 1790–1825.

Ylikangas havaitsi, että Etelä-Pohjanmaan henkirikollisuus oli vuosina 1790–1825 lisääntynyt aluksi nopeammin ruotsinkielisissä rannikkopitäjissä ja levisi myöhemmin maakunnan sisempiin pitäjiin. Samaan aikaan puukon käyttö aseena väkivaltarikoksissa ja ihmisten terrorisoinnissa levisi rannikkoseudulta sisämaan suomenkielisiin pitäjiin. Puukkojunkkari-ilmiö oli siis saanut alkunsa ruotsinkielisissä rannikkopitäjissä, jotka rauhoittuivat kuitenkin jo 1810-luvulla. (Ylikangas 1974; Ylikangas 1975.)

Tutkimustulos rannikkoseudun ensimmäisistä ruotsinkielisistä häjyistä ja puukon käytön omaksumisesta eri kieliryhmien välillä ei kuitenkaan vaikuta olevan yleistä tietoa esimerkiksi populaarikulttuurissa, jossa häjyt on kuvattu suomenkielisiksi miehiksi. Ylikangasta asia jäi vaivaamaan, koska hän kirjoitti myöhemmin vuonna 2008, että ”[m]erkille pantavaa puukkojunkkarikauden jälkimaineen osalta on, että ruotsinkielinen rannikko, jonka pitäjissä ilmiö otti alkunsa, on häpeillyt sitä niin, ettei häjyistä lue riviäkään rannikon paikallishistorioissa.” (Ylikangas 2008). Tällä Ylikangas tarkoittaa esimerkiksi Maalahden, Lapväärtin, Närpiön ja muiden rannikkoseutupitäjien paikallishistorioita.

Periaatteessa Ylikangas on väitteessään oikeassa. Etelä-Pohjanmaan rannikkoseutujen ruotsinkielisistä pitäjistä ilmestyi vuosina 1928–1954 laaja ruotsinkielinen kirjasarja vöyriläissyntyisen, paikallishistorioitsija ja opettaja K.V. Åkerblomin (1877–1954) ja hänen poikansa filosofian tohtori, Jyväskylän yliopiston pohjoismaisen filologian professori Bror Åkerblomin (1908–1984) kirjoittamana. Bror Åkerblom jatkoi paikallishistoriallisten töidensä julkaisua vielä vuosina 1962, 1963, 1968 ja 1975. Tuhdissa kirjasarjassa käsitellään maakunnan ruotsinkielisten pitäjien (Korsholm, Vörå, Lappfjärd, Övermark, Pedersöre, Pörtom, Replot, Kvevlax, Maxmo, Tjöck, Mustasaari, Vassor by) kulttuurihistoriaa, perinteitä, kaupankäyntiä sekä taloutta, mutta suoranaisia mainintoja puukkojunkkareista ei kirjoissa ole. Åkerblomit mainitsivat kyllä teoksissaan muutamia henkirikostapauksia ruotsinkielisiltä rannikkoalueilta, ja muun muassa virkamiesten laatimia valituksia rikollisuudesta ja juoppoudesta. Joissain kohdin Åkerblomit tiesivät väkivaltarikoksissa käytetyn puukkoa. (K.V. Åkerblom 1941, 480–486; B. Åkerblom 1962, 276–284.) Vaikka kirjasarjassa rikollisia ei kutsuta puukkojunkkareiksi tai häjyiksi, eivät paikallishistorioitsijat tyystin myöskään sivuuttaneet rikollisuutta. 

Ruotsinkielisten pitäjien väkivaltaisuudesta ja henkirikollisuuden siirtymästä rannikkoseudulta sisämaahan saatiin ensimmäistä tutkimustietoa Lassi Huttusen (1915–1955) vuonna 1958 postuumisti julkaistujen tilastojen johdosta. Huttunen oli ryhtynyt työhön kiinnostuttuaan sosiologi ja kriminologi Veli Verkon (1893–1955) tilastotieteellisistä ja kansanluonnetta koskevista tutkimuksista. Verkko analysoi tutkimuksissaan muiden maiden rikollisuuden lisäksi muun muassa 1800-luvun Etelä-Pohjanmaan henkirikollisuutta ja puukkojunkkariaikaa. (Huttunen 1958; Verkko 1949.) 

Ylikangas esitti vuorostaan omat tutkimustuloksensa 1970-luvulla, osittain täydentäen ja vahvistaen myös Huttusen analysoimatta jääneet laskelmat. Tieto rannikkopitäjien väkivaltaisesta menneisyydestä tai väkivallan laajuudesta ja muutosasteista ei siten ollut voinut päätyä ainakaan Åkerblomeilta aiemmin ilmestyneihin paikallishistorioihin, koska kyseistä tutkimustietoa ei aiheesta vielä ollut edes olemassa.

Ylikangas huomautti asiasta uudelleen vuonna 2017 Etelä-Pohjanmaan maakuntahistoriallisessa teoksessaan Aina sitä jokin naula vetää. Ylikangas kirjoitti siinä kahteen otteeseen, ettei rannikkopitäjien väkivaltaisuuksista ja ruotsinkielisistä puukkojunkkareista ollut mainittu sanallakaan ruotsinkielisissä maakunta- ja paikallishistorioissa. Tälle hän arveli syyksi sen, että ruotsinkielinen Etelä-Pohjanmaa kuuluu nykyisin Suomen vähiten väkivaltaisiin alueisiin. (Ylikangas 2017, 190, 210.) Ylikankaan tulkinnan mukaan ruotsinkielisellä Etelä-Pohjanmaalla vallitsi edelleen häjyjen suhteen jonkinlainen puhumattomuuden kulttuuri.

Mainituilla lausumilla saattoi olla yhteys myös Ylikankaan näkemykseen omasta tutkimuksesta ja kotiseudustaan muita edistyksellisempänä. Hän näki Ylihärmässä olleen erityinen historiallinen ominaisluonne, joka historiallisten tapahtumien valossa näyttäytyi niin, että ylihärmäläiset olivat usein ensimmäisiä sekä pahassa että hyvässä. Esimerkeiksi kävivät puukkojunkkarit, keihin Ylikangas laski kuuluneen myös oman isoisänsä isän. Omaa puukkojunkkaritutkimustaan Ylikangas piti ensimmäisenä vakavasti otettavana historiantutkimuksena, jossa riisuttiin kaunisteleva ja romantisoitu kuva häjyistä. (Ylikangas 1989, 545–547; Ylikangas 1984, 153; Ylikangas 2008.)

Ote Ylikankaan blogitekstistä Ensimmäisistä pahassa ensimmäisiä hyvässä 19.2.2008.

Ylikankaan rooli aivan ensimmäisenä puukkojunkkariromantiikkaa kritisoivana tutkijana voi jäädä tulkinnanvaraiseksi, koska ensimmäisenä tässä työssä voitaisiin pitää kauhavalaissyntyistä rovastia Yrjö Alasta (1860–1944). Alaselta ilmestyi vuonna 1931 Otavan kustantamana teos Puukkojunkkarien aika, jossa Alanen tutki Kauhavalla, Ylihärmässä ja Alahärmässä 1840–1880 eläneitä häjyjä. Tietonsa  Alanen perusti tuomiokirjoihin, kirkonkirjoihin sekä muistitietoon viittaamatta kuitenkaan tarkkoihin aineistoihin. Puukkojunkkareita ja heihin liitettyä romantiikkaa vahvasti kritisoiva teos herätti ilmestymisaikanaan paljon julkista keskustelua, josta kerron tarkemmin eri yhteydessä.

Ylikangas on monissa tutkimuksissaan eri kohdin noteerannut Alasen työn, kutsuen sitä ajoittain ”perinteeksi”, joskus yleisesti kirjallisuudeksi, muistelmiksi, kansatieteellisiksi muistelmiksi, mutta myös tutkimukseksi. Ylikangas tunnisti, että perinnetiedolla oli historiantutkimuksessa oma roolinsa tieteellisestikin pätevänä lähdeaineistona. Hän perusteli perinnetiedon käyttöä etenkin muun lähdeaineiston yhteydessä. Ylikangas myös hyödynsi itse muiden tutkijoiden keräämää muistitietoa, ja ajoittain nojasi omien väitteidensä tueksi alkujaan Alasen esittämiin tietoihin. Näin toimivat muutkin puukkojunkkariaihetta tutkineet, kuten Veli Verkko, Elina Haavio-Mannila (s. 1933), Pentti Virrankoski (1929–2023) ja Kustaa Vilkuna (1902–1980). Tutkijoista Vilkuna jopa kutsui Alasta tämän puukkojunkkariteoksen yhteydessä suopeamielisesti Etelä-Pohjanmaan asiantuntijaksi, ”der südostbottnische Sachverständige”. Mainitut tutkijat viittasivat usein myös kansanperinnetiedon kerääjän, kurikkalaissyntyisen opettajan ja kirjailijan Samuli Paulaharjun (1875–1944) Ala- ja Ylihärmää käsittelevään tutkimusteokseen. [1] Muistitiedolla, kansanperinteellä ja perinnetiedolla on toisin sanoen ollut puukkojunkkariaiheen tutkimusperinteessä vahva rooli ja tehtävä.

Voitaisiinko Alasen teosta pitää sittenkin aivan ensimmäisenä kriittisenä puukkojunkkaritutkimuksena ja samalla puukkojunkkariromantiikan haastavana työnä? Tätä näkemystä vastaan puhuu, joskin ristiriitaisesti, Yrjö Alasen pojan historioitsija, professori Aulis J. Alasen (1906–1987) Historialliseen Aikakauskirjaan 1970-luvulla kirjoittamat kirja-arviot Ylikankaan puukkojunkkaritutkimuksista.

Ajallisesti Aulis J. Alanen aloitti kirja-arvioissaan Ylikankaalta vuonna 1973 ilmestyneestä Väkivallanaallon synty. Puukkojunkkarikauden alku Etelä-Pohjanmaalla -teoksesta. Teoksen kirja-arviossaan Alanen korosti, että Ylikangas oli tutkimuksellaan vastannut aiheen perustutkimuksen tarpeeseen jossa Verkko, Huttunen ja Haavio-Mannila eivät olleet onnistuneet aivan yhtä systemaattisesti. Vaikkei Alanen samassa yhteydessä suoranaisesti nimennyt isänsä teosta aiheen aikaisemmaksi tutkimukseksi, viittasi hän tekstissä muutoin Yrjö-isänsä työhön ja tämän esittämiin tietoihin puukkojunkkari-ilmiöstä, peilaten hänen havaintojaan Ylikankaan tulkintoihin. Aulis J. Alanen esitti arvionsa lopussa, että puukkojunkkariuden päättymiseen eivät olleet vaikuttaneet ratkaisevasti herännäisyys ja virkamiesten parantuminen, vaan osittain siirtolaisuus sekä nuorisoliikkeiden perustaminen. Jälkimmäisessä työssä hän mainitsi Yrjö-isänsä olleen mukana. (Alanen 1973.)

Seuraavassa kirja-arviossaan, joka koski Ylikankaan vuoden 1974 teosta Härmän häjyt ja Kauhavan herra. Kuvaus puukkojunkkareitten ja virkavallan välisestä yhteenotosta 1860-luvun lopulla Aulis J. Alanen kirjoitti, että Yrjö Alanen oli itse elänyt häjyjen aikaan ja paikkaan nähden aivan liian lähellä. Tästä läheisyydestä johtuen vanhempi Alanen oli suhtautunut pitkälti kielteisesti puukkojunkkareihin, ja käsitellyt heitä siksi liian kovaotteisesti Puukkojunkkarien ajassa. Sen sijaan Ylikangas oli osannut kertoa häjyistä ja heidän rikoksistaan jännittävällä ja dekkarimaisella tavalla. (Alanen 1975.) Edellä sanotun lisäksi Ylikangas viittasi useasti Aulis J. Alasen itse aiemmin keräämään muistitietoon.

Alasen kolmas kirja-arvio koski Puukkojunkkareitten esiinmarssia ja oli edellisiä huomattavasti kriittisempi. Hän kritisoi aiempaa yksityiskohtaisemmin Ylikankaan tutkimusotetta, kysymyksiä, käytettyjä lähteitä ja saavutettuja tuloksia. Samalla hän haki isänsä teokselle uudenlaista tunnustusta kirjoittamalla, että ”[j]o 1860 syntynyt Yrjö Alanen tuo esille oman aikansa mielipiteen, jolla lyhyen ajallisen etäisyytensä johdosta täytynee olla erityinen arvonsa.” (Alanen 1977.) Toisin sanoen Alanen oli vaihtanut mielipidettä ja olikin nyt sitä mieltä, että tutkijan ajallinen läheisyys tutkimuskohteeseensa toi kirjoittajan tulkinnoille uskottavuutta. 

Alanen jatkoi, että vaikka Ylikangas oli oivaltanut puukkojunkkari-ilmiön perusnäkemyksen, ”[omasta] mielestäni ja aikaa lähellä olevien tarkkailijoiden silmissä selitys ilmiöön oli yksinkertaisempi.” Seuraavaksi Alanen luetteli häjyilyn syyksi voimakkaiden johtajien (nimismiehet, maaherrat) ja henkisesti rakentavan ohjelman puutteen, joka muuttui kansakoulujen, nuorisoseurojen ja hengellisten liikkeiden myötä. Tämä taas on identtisessä linjassa Yrjö Alasen ajatusten kanssa (Alanen 1931, erit. 54, 58–60). 

Aulis J. Alanen tarkensi näkemystään toteamalla, että Ylikankaan sosiaalijakaumaa ja sosiaalihierarkiaa käsittelevät (amerikkalaisten sosiologien ja kriminologien teorioita noudattelevat) selitykset olivat hänelle, ”vanhalle tutkijalle”, hieman liikaa. Sinänsä selitysmallit olivat järkeenkäyviä mutta Alaselle liian universaaleja. Sen sijaan ja rinnalla Alanen esitti, että maakunnan rauhoittumista voivat osaksi selittää juuri kotimaan ja -maakunnan historialliset tapahtumat: eteläpohjaisten laittoman asevelvollisuuden välttelyyn osittain liittyvä Amerikan-siirtolaisuus ja sortovuosina yleistyneet, vähäosaisiakin herättelevät yritykset isänmaallisuuteen Tällä tavoin hän kytki puukkojunkkariajan loppumisen osaksi Venäjän 1800-luvun lopulla kiihtyneitä sortotoimia ja asevelvollisuuteen pakottamista.

Ylikankaan ensimmäistä teosta (1973) arvioidessaan Alanen oli alun perin erityisen kiinnostunut Ylikankaan sotilaita koskevista väitteistä. Ylikangas oli tuolloin arvioinut, että eteläpohjalainen väestö oli suhtautunut sotaväkeen poikkeuksellisen penseästi, ja kuinka varsinkin talollisten pojat ja heidän johtamansa ryhmät olivat ottaneet yhteen vihattujen sotilaiden kanssa. Puukkojunkkarien varhaisin käyttäytymismalli oli Ylikankaan mukaan peräisin juuri sotilailta. Itse Etelä-Pohjanmaan 1700- ja 1800-lukujen ruotsalaista, suomalaista ja venäläistä sotaväkeä paljon tutkinut Alanen hyväksyi tämän selitysmallin ja täydensi näkemystä korostamalla, että Suomen sota 1808–1809, esivallan vaihtuminen Ruotsista Venäjään ja venäläinen miehitys Etelä-Pohjanmaalla sekä ”laukkuryssien” kanssa käydyt tavanomaiset tappelut olivat lisänneet väkivalta-aggressioita. 

Näin ollen puukkojunkkariajan kiihtymisen taustat olivat nimenomaan venäläisessä miehityksessä. Alanen kannustikin nuorempaa kollegaansa keskittymään jatkossa sota ja sotaväki -selitykseen puukkojunkkariaikaa analysoidessaan, ja vastavuoroisesti kehotti suorasanaisesti Ylikangasta unohtamaan tai vähintäänkin häivyttämään taloudelliset selitykset puukkojunkkari-ilmiössä. Näihin kuuluivat muun muassa tervanpoltto, talonperimysjärjestys ja liikaväestö. (Alanen 1973.)

Alanen 1973, 305.

Ilmiön syntymisessä, jatkumisessa ja sen päättymisessä Alanen puolestaan kannusti Ylikangasta harkitsemaan uudelleen hylkäämäänsä selitysmallia kansanluonteen vaikutuksesta rikollisuuteen. Tällä arvioitsija tarkoitti (etelä)pohjalaisten heimoperäistä, tavallista suurempaa aktiviteettia ja hurjaa luontoa, josta oli osoituksena puukkojunkkarikauden lisäksi nuijasota, tervanpoltto, herännäisyys, siirtolaisuus, aktivismi, jääkäriliike, Pietariin lähtö, Lapuan liike sekä vapaussota. Alasen mukaan oli jopa niin, että puukkojunkkariajan murroskaudesta olisi myöhemmin syntynyt ”aatteita ja miehuutta, joita koko maa tarvitsi.” (Alanen 1973; Alanen 1975; Alanen 1977.)

Alanen 1973, 306.

Alanen 1977, 281.

Aulis J. Alanen ei arvioissaan antanut suoraan Yrjö Alasen teokselle tieteellistä todistusarvoa, mutta yhtä lailla hän tukeutui siinä mainittuihin erinäisiin kertomuksiin ja selityksiin arvioidessaan sekä Ylikankaan puukkojunkkaritutkimuksia että yleisesti ilmiötä. Siitä esimerkki saatiin Puukkojunkkareitten esiinmarssin arviossa, jossa nuorempi Alanen argumentoi vanhemman havainnoilla Ylikankaan esittämiä tutkimustuloksia vastaan. Muuttuneet näkemykset voivat selittyä sillä, ettei Ylikangas lopulta ollut kallistunut professori Alasen ehdotuksille puukkojunkkariuuden selittämisessä eli näkemyksiin pohjalaisen kansanluonteen ja maakunnassa oleskelleen venäläisen sotaväen vaikutuksista. Sen sijaan Ylikangas vahvisti – Alasen kritiikistä huolimatta - taloudellispainotteisia hypoteesejaan ilmiön taustalla. Nämä hypoteesit (mm. laskeva säätykierto) vaikuttivat sittemmin merkittävästi rikos- ja oikeushistorian tutkimukseen Suomessa.

Aulis J. Alasen käsitys venäläisen sotaväen vaikutuksesta maakunnassa oli negatiivinen, mutta samalla näen siinä olleen pyrkimys etsiä puukkojunkkariaiheesta yhtäläisyyksiä 1900-luvun alkupuolen tapahtumiin – nimellisesti vapaus/sisällissotaan 1918 sekä Lapuan liikkeeseen. Entisenä Lapuan liikkeen jäsenenä Alasen ajattelussa oli enemmän ja vähemmän valkoisia vivahteita, joista hän itsekin kertoi muun muassa sukuhistoriallisessa muistelmateoksessaan Perinteitä ja paljastuksia. Tarinaa Alasista ja muistakin (1987). Aulis J. Alasen Ylikankaan tutkimustulosten kritiikin taustalla saattoi olla laajempikin huoli Ylikankaan puukkojunkkariromantiikkaa rikkovasta tutkimusotteesta. Alaselle itselleen häjyt edustivat miehekkään väkivallan mallia, jossa oli lähes yksinomaan ritarillisia piirteitä (mm. Alanen 1952).

Ylikangas tiedosti, ettei hänen vuoden 1976 tulkintansa puukkojunkkareista miellyttänyt kaikkia. Siitä huolimatta ja juuri siksi tutkimus herätti huomiota lehdistössä. Asiasta käytiin keskustelua muun muassa vuonna 1978 ilmestyneessä dokumentissa Myytti ja todellisuus (1978). Dokumentissa haastateltiin Ylikankaan lisäksi häjyjen kunniallisuudesta ja hyvyydestä puolesta puhuvia, samoin kuin yltiöromanttista häjymielikuvaa syrjiviä.

Myytti ja todellisuus (1978), Yle Areena. Haastatelluista Ylikangas perusti argumenttinsa tutkittuun tietoon, muut sukupolvelta toiselle kerrottuun perimätietoon ja yleisesti tunnettuihin puukkojunkkaritarinoihin.

Ylikankaalle kielteiset reaktiot tarkoittivat sitä, että myötämielisestä puukkojunkkarimyytistä haluttiin pitää kiinni, koska yhdenkin myytin rikkominen kyseenalaisti eteläpohjalaisen arvojärjestelmän historiallisine tulkintoineen. Hän kertoi tuolloin saaneensa palautetta, jossa pohjalainen arvostelija ei niinkään kiistänyt Ylikankaan tutkimustuloksia, vaan kritisoi häntä alun perin työhön ryhtymisestä: myytin särkemiseen pyrkimisestä, ja kaiken lisäksi vielä populaarissa muodossa. Ylikangas sai tässä luultavasti kritiikkiä oltuaan mukana tutkimuksiinsa perustuvassa vuonna 1978 viihteellisessä Häjyt–televisiosarjassa sekä edellä mainitussa tv-dokumentissa. Saman arvostelijan mielestä puukkojunkkarimyyttiin sisältyi paljon myönteistä ja kiinni pitämisen arvoista, joten tällaisten käsitysten murskaaminen saattaisi johtaa jopa pohjalaisuuden ytimen eli pohjalaisten tunnetun vapaudenrakkauden murskaamiseen. (Ylikangas 1979, 64–69.)

En ole näillä tiedoilla onnistunut löytämään Ylikankaan esille nostamaa alkuperäistä arvostelua, mutta arvostelu vaikuttaa ilmentävän ajan ilmapiiriä Ylikankaan tutkimusta kohtaan. Samalla selittyy osaltaan se, miksi Ylikangas myöhemmin näki juuri oman tutkimuksensa olleen ”ensimmäinen” puukkojunkkariromantiikan rikkova tutkimus. Yrjö Alasen teos ei ehkä Ylikankaalle edustanut sellaista esitystä, jota olisi voitu 1970-luvun historiantutkimuksessa noteerata sanan painavimmassa merkityksessä tutkimukseksi. Tämä johti teokselle annetun teoskategorian vuorotteluun perinteen, kansanmuistelmien, kirjallisuuden ja tutkimuksen välillä. Alasen työn anti kuitenkin tunnistettiin sekä Ylikankaan että muidenkin puukkojunkkariaihetta tutkineiden piirissä.

Yrjö Alasen kirjan esittely vuodelta 1931. Otavan kiertokirje 27.4.1931.

Alasen kirjaa kuvataan teoksen etukannen kääntöpuolella kulttuurihistorialliseksi muistelmateokseksi.

FM Merja Pyykkönen, väitöskirjatutkija, Tieteiden ja aatteiden historia, Oulun yliopisto. Pyykkönen tutkii väitöskirjassaan naisten tekemiä ja heihin kohdistuneita väkivaltarikoksia sekä sarjarikollisuutta Etelä-Pohjanmaalla ajanjaksolla 1790–1890. Tutkimusta rahoittaa Svenska litteratursällskapet i Finland.

Viitteet

[1] Ylikangas 1973, 24, 49–50, 235, 258; Ylikangas 1976, 17, 25, 28–29, 72, 128–129, 212; Ylikangas 1985, 31, 125, 182, 311–312; Ylikangas 1987, 688, 714; Ylikangas 1979, 38–44; Verkko 1949, 101; Haavio-Mannila 1958, 11, 67, 118, 148–149; Vilkuna 1964, 73–74.

Samuli Paulaharju julkaisi oman perimätietoon pohjautuvan Härmän aukeilta -teoksensa vuonna 1932, eli noin vuosi Yrjö Alasen teoksen jälkeen. Häjyjä osin käsittelevästä Härmän aukeilta -teoksesta tuli välittömästi suosittu työ, johon viitattiin tutkimuksena sekä aikalaislehdistössä että myöhemmissä historiantutkimuksissa. Työtään varten Paulaharju oli tehnyt useita vierailuja eri paikkoihin Etelä-Pohjanmaalla, haastatellut eri-ikäisiä ja -taustaisia ihmisiä, valokuvannut sekä muutoin kerännyt tietoa tutkimansa alueen ja kulttuurien ominaispiirteistä.

Kirjallisuus

Alanen, Yrjö 1931: Puukkojunkkarien aika. Otava.

Alanen, Aulis J. 1952: ”Antti Isotalo 1831–1911.” Teoksessa Suomen talonpoikia Lallista Kyösti Kallioon, 431–447. Toim. Aaltonen, Esko & Haavio, Martti & Jutikkala, Eino & Oja, Aulis. WSOY.

Alanen, Aulis J. 1973: Terävää tiedettä kiistanalaisesta ”junkkarikauden” esivaiheesta. Historiallinen Aikakauskirja N:o 4, 301–306.

Alanen, Aulis J. 1975: Vauhdikasta totuutta puukkojunkkareista. Historiallinen Aikakauskirja 1 (73), 70–75.

Alanen, Aulis J. 1977: Puukkojunkkarien esiinmarssista vielä. Historiallinen Aikakauskirja N:o 3, 279–283.

Alanen, Aulis J. 1986: Perinteitä ja paljastuksia. Tarinaa Alasista ja muistakin. Kirjayhtymä.

Haavio-Mannila, Elina 1958: Kylätappelut. Sosiologinen tutkimus Suomen kylätappeluinstituutiosta. WSOY.

Huttunen, Lassi 1958: ”Etelä-Pohjanmaan henkirikollisuudesta vv. 1749–1900.” Historiallinen Arkisto 56, s. 125–173. Suomen Historiallinen Seura.

Kallio, Reino 1982: Pohjanmaan suomenkielisten kylien oltermannihallinto. Tutkimus vuoden 1742 kyläjärjestysohjeen toteuttamisesta. Väitöskirja, Jyväskylän yliopisto.

Kallio, Reino 2009: Häiriköintiä ja henkirikoksia. Eteläpohjalaisnuoret paikallisen kurinpidon kohteena sääty-yhteiskunnan aikana. Omakustanne.

Koskivirta, Anu 2022: Historiallisen kriminologian tulo Suomeen. Pohjolan historiankirjoitus -tiedeblogi 10.6.2022. https://pohjolanhistoriankirjoitus.blogspot.com/2022/06/

Paulaharju, Samuli 1932: Härmän aukeilta. WSOY.

Verkko, Veli 1949: Lähimmäisen ja oma henki. Sosiaalipatologisia tutkimuksia Suomen kansasta. Suomalaisen Lakimiesyhdistyksen julkaisuja B-sarja N:o 33. K.J. Gummerus Osakeyhtiö.

Vilkuna, Kustaa 1964: Der finnische puukko und das junki-Messer. Suomen Museo (79), 59–90. Suomen Muinaismuistoyhdistys.

Virrankoski, Pentti 1965: ”Härmän häjyt ja Kauhavan komiat.” Kotiseutu 2/1965, s. 182–190.

Virrankoski, Pentti 1966: ”Etelä-Pohjanmaan puukkojunkkarien esiintymisen syyt.” Alkoholipolitiikka, s.254–258.

Ylikangas, Heikki 1973: Väkivallanaallon synty. Puukkojunkkarikauden alku Etelä-Pohjanmaalla. Helsingin ylipiston Historian laitoksen julkaisuja N:o 3.

Ylikangas, Heikki 1974: Härmän häjyt ja Kauhavan herra. Kuvaus puukkojunkkareitten ja virkavallan välisestä yhteenotosta 1860-luvun lopulla. Kustannusosakeyhtiö Otava.

Ylikangas, Heikki 1975: ”Mistä puukko puukkojunkkarin käteen.” Historiallinen Aikakauskirja 73 (1), 109–121.

Ylikangas, Heikki 1976: Puukkojunkkareitten esiinmarssi. Väkivaltarikollisuus Etelä-Pohjanmaalla 1790–1825. Kustannusosakeyhtiö Otava.

Ylikangas, Heikki 1979: Näkökulmia historiantutkimukseen. Oikeuden yleistieteiden laitoksen julkaisuja 2. Helsingin yliopisto.

Ylikangas, Heikki 1984: Murtuva säätyvalta. WSOY.

Ylikangas, Heikki 1987: ”Rikollisuus Etelä-Pohjanmaalla autonomian aikana.” Etelä-Pohjanmaan historia VI. Autonomian kausi 1809–1917, s. 645–740. Etelä-Pohjanmaan maakuntaliitto.

Ylikangas, Heikki 1989: Tervasta teollisuuteen. Ylihärmän kehitys varhaisista ajoista nykypäiviin. Vaasa Oy.

Ylikangas, Heikki 2008: Ensimmäisistä pahassa ensimmäisiä hyvässä. Heikki Ylikankaan blogi 19.2.2008. https://blogs.helsinki.fi/hylikang/2008/02/19/ensimmaisista-pahassa-ensimmaisia-hyvassa/ Luettu 8.11.2023.

Ylikangas, Heikki 2017: Aina sitä jokin naula vetää. Art House.

Åkerblom, K.V. 1928: Korsholms sockens historia I del II: 1500-talet. Författarens förlag.

Åkerblom, Bror 1929: Vörå sockens historia I.

Åkerblom, K.V. 1938: Lappfjärds historia I. Lappfjärds kommun.

Åkerblom, K.V. 1941: Korsholms historia I. Korsholms kommun.

Åkerblom, K.V. 1947: Övermarks historia. Övermarks kommun.

Åkerblom, K.V. 1950: Pedersöre storsockens historia intill 1865 I. Kommunernas förlag.

Åkerblom, K.V. 1950: Pedersöre storsockens historia intill 1865 II. Kommunernas förlag.

Åkerblom, K.V. 1952: Lappfjärds historia II. Lappfjärds kommun.

Åkerblom, K.V. 1954: Pörtom historia. Pörtom kommun.

Åkerblom, K.V. 1956: Korsholms historia II. Korsholms kommuns förlag.

Åkerblom, K.V. & Åkerblom, Bror 1958: Replot historia. Replot kommuns förlag.

Åkerblom, Bror 1962: Vörå sockens historia I. Uusintapainos. Vörå kommuns förlag.

Åkerblom, Bror 1962: Kvevlax historia. Kvevlax kommun.

Åkerblom, Bror 1963: Vörå sockens historia II. Vörå kommuns förlag.

Åkerblom, Bror 1968: Maxmo sockens historia. Maxmo kommuns förlag.

Åkerblom, Bror 1976: Tjöck kommuns historia. Tjöcks kommuns.

Åkerblom, K.V. 1980: Övermarks historia. Näköispainos. Närpes kommun.

Åkerblom, K.V. 1984: Replot historia. Toinen painos. Korsholms kommun.

Åkerblom, Bror 1985: Maxmo sockens historia. Uusintapainos. Maxmo kommuns förlag

Åkerblom, K.V. 1991: Mustasaari sockens historia I. Näköispainos. Kvevlax hembygdsförening.

Åkerblom, K.V. 1992: Vassor bys historia. Uusintapainos. Vassor bys förlag.

Åkerblom, K.V. 1995: Pedersöre storsockens historia intill 1865 I. Näköispainos.

Åkerblom, K.V. 1995: Pedersöre storsockens historia intill 1865 II. Näköispainos.

Åkerblom, K.V. 1995: Kvevlax historia. Näköispainos. Hembygdsforskargruppen i Kvevlax.

Sata vuotta Jyväskylän yliopiston Suomen historian professori Mauno Jokipiin syntymästä

Petri Karonen

Rintamalta Jyväskylän Seminaarinmäelle

Elokuun 21. päivänä 2024 tulee sata vuotta Jyväskylän yliopiston historian laitoksen perustajan, Suomen historian professorina yli 30 vuotta toimineen Mauno Kalevi Jokipiin (1924–2007) syntymästä. Helsingissä syntynyt ja koulunsa käynyt Jokipii julistettiin muiden ikäluokkansa abiturienttien tavoin kesällä 1943 ilman ylioppilaskirjoituksia ylioppilaaksi Helsingin suomalaisesta normaalilyseosta. Tuolloin hän suoritti jo asepalvelustaan Laatokan Karjalan Maaselän kannaksella joukkoyksikkönsä kuopuksena.

Jatkosodan jälkeen Jokipii kotiutettiin viimein valvontakomission vaatimuksesta keskeytetyltä Upseerikurssilta joulun alla 1944. Hän jatkoi saman tien rintamalla alkaneita historianopintojaan Helsingissä, aluksi Suomen historian professori Jalmari Jaakkolan johdolla. Jokipii on maininnut tärkeiksi opettajikseen myös esimerkiksi myöhemmin tieteen akateemikoiksi nimitetyt Eino Jutikkalan (Suomen ja taloushistoria) ja Kustaa Vilkunan (kansatiede). Jutikkala olikin Jokipiille merkittävä esikuva ja elinikäinen vertailukohta; kansatieteen näkökulmia hän taas viljeli monissa julkaisuissaan.

Mauno Jokipii laati aikanaan pro gradu -työnsä hankalana pidetystä Kallialan keskiaikaisia kirkontilejä koskeneesta aiheesta. Sen valmistuttua Jalmari Jaakkola rekrytoi hänet keräämään aineistoa tuolloin alulla olleeseen Satakunnan maakuntahistoriaan. Tällä tavoin Jokipii vahvisti sekä tuntemustaan paikallisista oloista ja niihin liittyvistä tutkimusnäkökulmista että kokemustaan monenlaisten lähdeaineistojen käytöstä ja tutkimusmahdollisuuksista. Tukholman Riksarkivetiin kesällä 1951 suuntautunut arkistomatka poiki onnekkaan lähdelöydön myötä ensin artikkeleita ja pian laajan väitöskirjan Suomen kreivi- ja vapaaherrakunnista 1500–1600-luvulla (väitöskirja julkaistiin 1956, toinen osa ilmestyi vuonna 1960).

Jokipii työskenteli Helsingin yliopistossa maan ensimmäisenä historia-alan assistenttina vuosina 1955–1958 esimiehinään aikakauden johtavat Suomen historian tuntijat Eino Jutikkala ja Pentti Renvall. Väittelyä seuranneena vuonna (1957) hänet otettiin Helsinkiin Suomen historian dosentiksi. Vuoden 1958 alusta Jokipii siirtyi Jyväskylän Kasvatusopilliseen Korkeakouluun hoitamaan virkaa tekevänä vasta perustettua Suomen historian professuuria. Hakuprosessin jälkeen tehtävä vakinaistettiin kaksi vuotta myöhemmin. Jokipii hoiti Jyväskylän yliopistoksi vuonna 1966 muuttuneen korkeakoulun Suomen historian virkaa menestyksellisesti aina eläkkeelle siirtymiseensä eli elokuuhun 1991 asti. Aktiivinen tutkimustyö jatkui aina tammikuussa 2007 tapahtuneeseen kuolemaan saakka ja joitakin julkaisuja ilmestyi vielä postuumistikin.

Mauno Jokipii työpöytänsä ääressä Rakennus III:n (nyk. Historica) ensimmäisessä kerroksessa vuonna 1975. Kun professori Jokipii jäi eläkkeelle elokuun päättyessä vuonna 1991, tämän tekstin kirjoittaja sijoitettiin samalle työpisteelle hoitamaan vs. assistentin tehtävää syyskuun ensimmäisestä päivästä alkaen. Lähde: Jyväskylän yliopiston Tiedemuseo, valokuva-arkisto. Kuvaaja Matti Salmi.

Laaja ja monipuolinen julkaisutuotanto

Mauno Jokipiin painosta ilmestyneiden julkaisujen määrä on poikkeuksellisen laaja ja koskee monia historian aloja kaikilta Suomen historian aikakausilta keskiajalta 1900-luvun lopulle saakka. Yhteensä yli 560 luetteloitua julkaisua käsittävä tuotanto on mykistävä myös siksi, että todistettavasti Jokipii kirjoitti kaikki tekstinsä käsin, eikä hän opetellut itse käyttämään edes kirjoituskonetta, tietokoneesta puhumattakaan. Jokipiin aikana nyttemmin yleistynyt yhteiskirjoittaminen oli vielä harvinaista, joten hän laati suurimman osan kirjoituksistaan itsenäisesti. Osa teksteistä toki ilmestyi hieman varioituina ja erilaisissa formaateissa eri foorumeilla, mikä oli ajalle (kuten edelleenkin) varsin tyypillistä. 

Kuvion 1 tietojen perusteella Jokipii näyttäytyy monenlaisten julkaisujen laatijana. Kuvion suhteellisia osuuksia vääristää osin se, että kukin julkaisu on laskettu yhdeksi riippumatta niiden laajuudesta. Siinä mielessä erityisesti tieteellisten monografioiden kahden prosentin osuus hämää, sillä 12 laajan teoksen laatiminen vaati enemmän aikaa kuin tiivis kirjoitelma kausijulkaisuun. Tällaisenaankin kuvio todistaa silti Jokipiin energisyyden ja halun saada julkisuuteen eri yhteyksissä ja monenlaisilla foorumeilla pidetyt esitelmät, luennot ja muut esitykset. Hanakkuus julkaista tuloksia ja levittää tietoa eri ryhmille oli Jokipiille luonteenomaista ja tässä suhteessa hän oli selvästi aikaansa edellä. Yhteiskunnallisesta vaikuttavuudesta ja tiedonjulkistamisesta kertovat erityisesti toistasataa sanomalehtiartikkelia. Kirjoitukset käsittelivät käytännössä aina historiantutkimusta eri näkökulmilta ja olivat usein niin sanottuja juhlapäiväkirjoituksia – tasavuosiin ja juhlavuosiin painottuneita tekstejä. Keskisuomalainen oli tärkeä julkaisija, mutta kirjoitelmia ilmestyi myös esimerkiksi Helsingin Sanomissa, Aamulehdessä, Uudessa Suomessa, Satakunnan Kansassa, Länsi-Suomessa ja Turun Sanomissa. Yhteensä Jokipiin kirjoituksia painettiin yli 30 sanomalehdessä eri puolilla Suomea. 

Jokipii ehti muun ohella toimia 1950-luvulla ensin Kotiseudun (1950–1952) ja sitten Historiallisen Aikakauskirjan (1956–1958) toimitussihteerinä. Hän osallistui ahkerasti kummankin julkaisun sisällöntuotantoon myöhemminkin. Historiallista Aikakauskirjaa Jokipii avusti peräti seitsemällä vuosikymmenellä ja on yhä edelleen vuonna 2024 lähes sadalla erityyppisellä kirjoituksellaan yli 120 vuotta ilmestyneen lehden seitsemänneksi ahkerin julkaisija.

Kuvio 1. Mauno Jokipiin kirjallinen tuotanto vuosina 1946–2007 (n=563). Lähde: Suomen historialliset bibliografiat 1926–1990; Nygård, Kuivalainen, Jokinen (toim.) 2006. Huom! jälkimmäinen Mauno Jokipiin julkaisutoimintaa luetteloiva bibliografia on kirjauksissaan merkittävästi Suomen historiallista bibliografiaa tarkempi.

Tieteellisesti vaikuttavimpia julkaisuja ovat monografiat, tieteelliset artikkelit sekä erilaiset toimitustyöt. Niitä Jokipiin tuotantoon kertyi yhteensä 240. Suhteellisesti eniten eli lähes neljäsosa (n=54) mainituista julkaistuista liittyi sotahistoriaan, erityisesti toisen maailmansodan aikaan. Usein useampaa historiallista ajanjaksoa käsitelleet paikallishistorialliset kirjoitukset edustivat noin viidesosaa (n=46) julkaisuista sekä poliittisen historian tekstit nekin yli 15 prosenttia (n=39) kokonaismäärästä. 

Sotahistoriasta muodostui pian Jyväskylään siirtymisen jälkeen yksi Jokipiin erityisaloista. Sen ensimmäinen laajempi näyttö oli vuonna 1968 julkaistu suomalaisia SS-sotilaita käsittelevä teos Panttipataljoona. Suomalaisen SS-pataljoonan historia (Weilin & Göös 1968, 868 s.). Teoksesta on otettu yhteensä neljä painosta. Jokipii palasi aiheen pariin vielä vuonna 2002 vertailevan Hitlerin Saksa ja sen vapaaehtoisliikkeet. Waffen-SS:n suomalaispataljoona vertailtavana (Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2002, 463 s., toinen painos 2012) kautta.

2010-luvun lopussa Jokipiitä kohtaan esitettiin erityisesti Panttipataljoona-teokseen liittynyttä kohtuutonta ja vain niukkoihin tai olemattomiin faktoihin nojaavaa kritiikkiä. Kriitikoilta näytti jääneen huomaamatta, että ilman Jokipiin 1960-luvulla keräämää ja säntillisesti arkistoon talletettua laajaa aikalaisaineistoa nykyisiä aihepiirin tutkimuksia ei olisi pystytty tekemään, koska aineistoja ei olisi olemassakaan. Lisäksi tuolloin, reilut 20 vuotta sodan päättymisen jälkeen ilmestyneen teoksen julkaisuaikaan, kaikki sittemmin 2000-luvulla käytössä ollut aineisto ei ollut tutkijan saatavilla. Nyttemmin kritiikki näyttääkin, syystä, vaienneen.

Jatkosodan synty. Tutkimuksia Saksan ja Suomen sotilaallisesta yhteistyöstä 1940–41 (Otava 1987, 748 s., 2 painosta ja venäjänkielinen käännös vuonna 1999) -teosta pidetään Mauno Jokipiin merkittävimpänä tutkimuksena. Kirjajärkäleessään hän analysoi tarkasti suomalaisten poliitikkojen vaihtoehtoja ja valintoja toisen maailmansodan aikana. Teoksen ilmestymisen myötä voitiin lopullisesti päättää tieteellinen keskustelu niin sanotusta ajopuuteoriasta, jonka Jokipii upotti valtavan lähdeaineistonsa terävällä lähdekritiikillä ja tapahtuminen erinomaisella kansainvälisellä kontekstoinnilla. Sen sijaan yleinen keskustelu aihepiiristä oli äänekästä ja kenties jatkuu eri foorumeilla edelleen. Jatkosodan synty toi tekijälleen Urho Kekkosen säätiön tunnustuspalkinnon vuonna 1987.

Jokipii oli myös paikallis- ja maakuntahistorian tuntija, joka paneutui ennen muuta Satakunnan ja Keski-Suomen menneisyyteen. Sukusiteiden ja aikanaan Satakuntalaisen osakunnan järjestämien kotiseuturetkien ansiosta Satakunnasta muodostui Keski-Suomen ohella keskeinen osa Jokipiin julkaisutoimintaa ja tutkimustyötä. Hän julkaisi Satakunnan maakuntahistoriassa jyhkeän 1500–1700-luvun talouselämää käsittelevän niteen (Satakunnan talouselämä uuden ajan alusta isoonvihaan (Satakunnan maakuntaliitto 1974, 745 s.). Jokipii toimitti kolmeosaisen myös erittäin laajan Keski-Suomen maakuntahistorian (1988–1999) ja kirjoitti siihen itsekin laajoja osuuksia. Jokipiin aktiivisuudella ja sinnikkyydellä oli aikanaan suuri vaikutus, kun Jyväskylään perustettiin vuonna 1967 maakunta-arkisto. Jokipii kannusti oppilaitaan tutkimaan opinnäytteissään kotiseutujaan ja kehitti kymmeniin niteisiin kasvaneen pitäjänkirjasarjan. Kotiseutututkimuksen ansiosta monilla paikkakunnilla tietoisuus omasta paikallisidentiteetistä kasvoi ja herätti yleistä kiinnostusta historiaan ja menneisyyteen.

Taulukko 1. Mauno Jokipiin kirjallisen tuotannon aikakausi- ja julkaisuajanjaksot 1946–2007 (mukana ovat monografiat, tieteelliset artikkelit ja toimitustyöt). Lähde: Kuvio 1 ja siinä mainitut lähteet.

Jokipiin poikkeuksellinen tuotteliaisuus antaa harvinaisen tilaisuuden tarkastella myös hänen julkaisujensa kautta tapahtuneita tutkijan omien tieteellisten mielenkiinnon kohteiden muutoksia ja pysyvyyksiä. Taulukossa 1 on jaoteltu edellä mainitut keskeisimmät julkaisutyypit tutkimuksen pääasiallisen aikakauden ja julkaisuajan mukaan. Jako on jälleen varsin karkea, mutta osoittaa silti Jokipiin julkaisuprofiilin muutoksista. Ensinnäkin havaitaan merkittävä julkaisuvolyymin nousu, mikä viimeisellä (1981–2007) jaksolla johtunee ensinnä siitä, että Jokipiiltä jäivät raskaimmat hallinnolliset velvollisuudet pois, jolloin aikaa jäi enemmän tutkimukselle. Toisaalta vuoden 1991 jälkipuoliskolla tapahtuneen eläköitymisen jälkeen aikaa oli kylliksi nimenomaan kirjoittamiselle ja toimitustöille.

Mauno Jokipii aloitti keskiajan ja varhaismodernin ajan tutkijana eikä hän mainittuja aikakausia koskaan unohtanut. Vuosituhannen vaihteessa hän panosti vahvasti keskiaikaa koskeviin teemoihin. Silti siirtymä ennen muuta 1900-luvun historiaan tapahtui jo 1960-luvun alussa. Tällainen hyppäys tyystin erilaiselle aikakaudelle ei ollut tuolloin lainkaan tavallista, kuten ei edelleenkään. Erityisesti sotahistoriaan keskittyvässä tuotannossaan hän saattoi hyödyntää myös rintamakokemuksiaan ja pystyi luomaan luottamukselliset välit esimerkiksi sotaveteraaniyhteisöihin ja -järjestöihin. Siten hän kirjoitti sekä tieteellisiä julkaisuja että erilaisia populaariesityksiä, jotka on kuviossa 1 merkitty luokkaan ”muut julkaisut”.

Hallintomies ja tutkimuksen ohjaaja

Jokipii sai välittömästi Jyväskylään siirryttyään hallinnollisia vastuutehtäviä, hän toimi muun muassa historiallis-kielitieteellisen osaston dekaanina (1960–1966). Vuosina 1966–1971 hän oli Jyväskylän yliopiston vararehtori ja vielä vuonna 1978 toinen vararehtori. Tuo tehtävä jäi hänen viimeiseksi merkittäväksi yliopiston sisäiseksi hallinnolliseksi tehtäväkseen. Valtakunnallisia tiedehallinnon ja tiedepolitiikan tehtäviä kertyi ajan mittaan kosolti. Hän istui muun muassa korkeakouluneuvostossa 1966–1967, ja saman elimen humanistisessa jaostossa 1967–1969. Tämän lisäksi Jokipii toimi Paikallishistoriallisen toimiston puheenjohtajana 1969–1972 ja 1975–1987.

Mauno Jokipii tarttui tarmolla ja rohkeudella moniin vaikeisiinkin aiheisiin. Nämä piirteet tulivat esille jo esimerkiksi opiskelijaradikalismin aikaan 1960-luvun lopussa, jolloin Jokipii joutui vararehtorin asemassaan ankaran kritiikin kohteeksi. Sinänsä vastaavaa kuohuntaa esiintyi käytännössä kaikissa aikakauden korkeakouluissa ja myös monet muut historianprofessorit saivat osansa aikakauden yleisestä ilmapiiristä. Vastuksista huolimatta Jokipii pysyi usein omassa kannassaan, mikä ei välttämättä aina edistänyt asioiden sujuvaa käsittelyä. Professorina Jokipii oli oppilailleen innostava ja kannustava opettaja, jonka laaja tietämys ja lukeneisuus auttoi monia löytämään oman mielenkiinnonkohteensa. Kaiken kaikkiaan Jokipii ohjasi satoja pro gradu -töitä lukemattomista erilaisista aiheista, joita varten hänellä oli myös opinnäyteaihekortisto.

Mauno Jokipiin opinnäyteaiheita sisältävä kortistolaatikko. Lähde: Historian ja etnologian laitos, Petri Karosen hallussa.

Mauno Jokipii oli myös tehokas väitöskirjaohjaaja. Hän ohjasi, osin yhdessä toisten tutkijoiden kanssa ja joitakin töitä vielä eläkkeelle siirryttyään, yhteensä 25 väitöskirjaa. Jokipiin ohjaamien väitösten määrä on todella huomattava, sillä hän teki työnsä ennen 1990-luvun alusta alkanutta väittelijöiden määrän voimakasta nousua. Hänen aikalaisistaan eli 1920-luvulla ja seuraavan vuosikymmenen alussa syntyneistä historioitsijoista samaan väitelleiden oppilaiden määrään pääsi vain Turun ja Helsingin yliopiston Suomen historian professori, Helsingin yliopiston rehtori ja akateemikko Päiviö Tommila (1931–2022). Neljä Jokipiin oppilasta nimitettiin aikanaan historian professoreiksi neljään eri yliopistoon, mikä sekin on poikkeuksellista.

Lopuksi

Professori Mauno Jokipiin tutkimustyön kantavat periaatteet olivat vahva dokumentointi, väkevä lähdekriittisyys sekä kaikenlaisen moralisoinnin ja kauhistelun välttäminen. Hän painotti jyväskyläläiseen historiantutkimukseen edelleen sisältyvää lähtökohtaa, jonka mukaan aiempi tutkimus pitää tuntea perin pohjin ja myös viitata siihen. Käsitys saattaa tuntua äkkiseltään ankaralta tai jopa ylimitoitetulta vaatimukselta, mutta sen ansiot huomaa viimeistään silloin, jos sattuu törmäämään kynäelmiin, joissa näitä laadukkaan tutkimuksenteon kannalta keskeisiä periaatteita ei ole osattu, viitsitty tai muusta syystä vaivauduttu noudattamaan.

Mauno Jokipii eli ja hengitti historiasta. Hän tiivisti Miten meistä tuli historian tohtoreita -antologiassa uraansa toteamalla itsellään olleen ”onni yhdistää harrastukset ja työ.”

Tässä kirjoituksessa on pystytty vain sivuamaan Mauno Jokipiin laajaa tieteellistä ja yhteiskunnallista toimintaa. Nyt kun Jyväskylän yliopiston, suomalaisen historiantutkimuksen ja keskisuomalaisen maakuntaidentiteetin kannalta merkittävän toimijan syntymästä on kulunut tasan sata vuotta, olisi Jokipiin työtä ja toimintaa kriittisesti tarkastelevalle tieteelliselle elämäkerralle tilausta ja painavat perusteet. Tätä vaativaa tehtävää tukisivat hänen valtava julkaistu aineistonsa, hänet tunteneiden henkilöiden haastattelut ja muistelmatiedot sekä Jokipiin Kansallisarkiston Jyväskylän yksikköön sijoitettu laaja yksityisarkisto.

Petri Karonen, Suomen historian professori, historian ja etnologian laitos, Jyväskylän yliopisto.

Lähteet ja kirjallisuus

Tietokannat

Yhteinen menneisyys, erilaiset tulkinnat: Bibliometrinen ja kvalitatiivinen analyysi varhaismodernista Ruotsin valtakunnasta Ruotsin ja Suomen historiografiassa 1860–2020 (Hirsu) -hankkeen tiimoilta laaditut tietokannat, jotka tullaan aikanaan julkaisemaan JYX-julkaisuarkistossa.

ARTO-tietokanta (aineisto koottu vuonna 2021, jonka jälkeen tietoja on saatettu muuttaa).

Bibliografiat

Nygård, Kaija, Kuivalainen, Anne, Jokinen, Marita, Professori Mauno Jokipiin julkaisuja 1946–2006. Jyväskylän yliopisto: Historian ja etnologian laitos 2006.

Suomen historialliset bibliografiat:

Antin, Kirsi, Suomen historiallinen bibliografia 1986–1990. Helsinki: Suomen Historiallinen Seura 1992.

Lamminen, Paavo, Suomen historiallinen bibliografia 1951–1960. Helsinki: Suomen Historiallinen Seura 1968.

Mankki, Raija, Rantanen, Tuula, Suomen historiallinen bibliografia 1981–1985. Helsinki: Suomen Historiallinen Seura 1995.

Rantanen, Tuula, Mankki, Raija, Suomen historiallinen bibliografia 1971–1980. Helsinki: Suomen Historiallinen Seura 1983.

Rantanen, Tuula, Pärssinen, Leena, Suomen historiallinen bibliografia 1961–1970. Helsinki: Suomen Historiallinen Seura 1983.

Vallinkoski, Jorma, Schauman, Henrik, Suomen historiallinen bibliografia 1926–1950. 1–2. Helsinki: Suomen Historiallinen Seura 1955.

Kaikki yllä mainitut bibliografiat ovat saatavilla myös pdf-muodossa Doriassa. Doria: http://www.doria.fi/handle/10024/136376

Matrikkelit

Autio, Veli-Matti, Suomen Historiallisen Seuran matrikkeli 1875–2007. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2007.

Tutkimuskirjallisuus ja muistelmat

Herlin, Ilkka, Suomi-neidon menetetty kunnia – ajopuuteorian historia. Teoksessa Tommila, Päiviö (toim.), Historiantutkijan muotokuva. Helsinki: Suomen Historiallinen Seura 1998.

Jokipii, Mauno, ”Linnoissa kreivien…”. Teoksessa Tommila, Päiviö (toim.), Miten meistä tuli historian tohtoreita. Helsinki: Suomen Historiallinen Seura 1998.

Kangas, Lasse, Jyväskylän yliopistokysymys 1847–1966, Tutkimus korkeakoulun perustamisesta ja kehityksestä yliopistoksi. Jyväskylä: Jyväskylän yliopisto 1992.

Karonen, Petri (toim.), Tiede ja yhteiskunta. Suomen Historiallinen Seura ja historiantutkimus 1800-luvulta 2010-luvulle. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia 1449. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2019.

Karonen, Petri, Varhaismodernin Ruotsin tutkijat. Ruotsin ja Suomen yhteistä menneisyyttä koskevan tutkimuksen päälinjojen, tutkimusalojen ja ohjaussuhteiden vertailu. Historiallinen Aikakauskirja 2020: 2, 152–165, 267.

Karonen, Petri, Research on early modern Sweden: resources, research areas, and prominent scholars, 1850–2020. Teoksessa Swedish and Finnish Historiographies of the Swedish Realm, c. 1520–1809. Shared Past, Different Interpretations? Edited by Miia Kuha and Petri Karonen. Routledge Research in Early Modern History. Routledge: London 2023, 13–35.

Karonen, Petri, Historiallinen Aikakauskirja 120 vuotta: lehti, julkaisut ja kirjoittajat. Historiallinen Aikakauskirja 2024: 1, 63–74.

Kyttä, Riikka, Perustelujen ja toimijoiden mittelöt. Jyväskylän ja Joensuun maakunta-arkistojen perustaminen. Suomen historian maisterintutkielma, Jyväskylän yliopiston historian ja etnologian laitos 2022, https://jyx.jyu.fi/handle/123456789/81566.

Kulha, Keijo K., Monitoimimies Mauno Jokipii. Teoksessa Keränen, Jorma, Markkanen, Erkki, Nummela, Ilkka, Nygård, Toivo, Rantatupa, Heikki (toim.), Historioitsija – taaksepäin katsova profeetta: Mauno Jokipiille omistettu juhlakirja. Jyväskylä: Jyväskylän yliopisto 1984, 31–40.

Meinander, Henrik, Sota, syyllisyys ja historian oikeudenkäynti. Teoksessa Tommila, Päiviö (toim.), Historiantutkijan muotokuva. Helsinki: Suomen Historiallinen Seura 1998.

Mäkelä-Alitalo, Anneli, ”Jokipii, Mauno”, Kansallisbiografia-verkkojulkaisu. Studia Biographica 4. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1997– (viitattu 3.7.2024), http://urn.fi/urn:nbn:fi:sks-kbg-007647.

Vilkuna, Kustaa H. J., Tutkimus ja opetus Jyväskylän yliopistossa. Teoksessa Einonen, Piia, Karonen, Petri, Nygård, Toivo (toim.), Jyväskylän yliopiston historia: Osa 2, Yliopisto 1966–2006. Jyväskylä: Jyväskylän yliopisto 2009, 141–382.

Virrankoski, Pentti, Historian professori ja laulajapoika. Kulttuurin kuvia suuren murroksen ajalta. Turku: Memnon-kirjat 2013.

Sanomalehdistö

Kallonen, Kari, Professori Jokipii ja virheellisesti kyseenalaistettu kunnia – ”Kaikki aineistot eivät silloin olleet vielä käytettävissä”. Päivänlehti 20.1.2021, 21.2.2021, https://www.paivanlehti.fi/professori-jokipii-ja-virheellisesti-kyseenalaistettu-kunnia-kaikki-aineistot-eivat-silloin-olleet-viela-kaytettavissa/.

Kiipula, Riitta, Emeritusprofessori tekee tulosta. Helsingin Sanomat 21.8.1994.

Mikkonen, Minttu, Kotiseutuhapatus vei tutkijan. Helsingin Sanomat 21.8.1999.

Siukonen, Timo, Jokipii jatkaa yhä vastarintaan. Helsingin Sanomat 14.9.1991.

Siukonen, Timo, Historioitsija kulki vastavirtaan. Helsingin Sanomat 4.1.2007.

Stranius, Susanna, Päätoimittaja Mervola HS:n jutusta, jossa käsiteltiin SS-​historiaa: "Mauno Jokipiin syyttäminen historian valkopesusta on kurja väite", Keskisuomalainen 17.3.2019, https://www.ksml.fi/paikalliset/2398270.

Nekrologit

Nygård, Toivo, Monipuolinen historiantutkija ja vaikuttaja Mauno Jokipii. Historiallinen Aikakauskirja 2007, 134–136.