Petteri Impola
Oikeudenkäyntipöytäkirjat eli tuomiokirjat ovat yksi keskeisimmästä Ruotsin ja Suomen varhaismodernin historian lähteistä. Tutkijat ovat korostaneet pitkään niiden merkitystä hyvinkin monimuotoiselle historiantutkimukselle. (Impola et al. 2023.) Samalla on käyty keskustelua tuomiokirjojen käsitteestä eli siitä, mitä nimitystä eri oikeusasteiden pöytäkirjoista ja niiden eri versioista tuli käyttää ja miten niiden sisältöä määritellään (Impola & Lönnroth 2026). Tuomiokirjoja on käsitelty myös monissa historiantutkimuksen, sukututkimuksen ja vanhojen käsialojen oppaissa ja artikkeleissa, jotka on kirjoitettu historiaa tutkivien ja opiskelevien tai sukututkimusta tekevien avuksi historian tai arkistoalan ammattilaisten toimesta. Tässä tekstissä selvitän, miten ja millaisin rajanvedoin oikeudenkäyntien yhteydessä syntyneitä pöytäkirjoja nimetään ja mitä tuomiokirja käsitteen sisään on luettu näissä oppaissa 1900-luvun puolivälistä nykypäivään.
Varhainen nimenomaan suomalaista opiskelijaa ajatellen laadittu historiantutkimuksen menetelmien ja suomalaisten lähtein erityispiirteet huomioiva opas oli Pentti Renvallin Historiantutkimuksen työmenetelmät (1947). Tuomiokirjojen todistusvoimaa aikalaiselämän kuvaajina korostanut Renvall käyttää niistä yleiskäsitteenä ilmaisua käräjäpöytäkirjat ”eli, niinkuin niitä lyhyyden vuoksi tavallisesti sanotaan, tuomiokirjat”. Tuomiokirjojen luonteen Renvall tiivisti ”oikeuskäsittelyn muistiinmerkinnöiksi” ja niiden sisältävän ”käräjäkäsittelyn tiettyjen oleellisten puolien täydellisen muistiinmerkinnän”. (Renvall 1947, 206.) Voidaan kuitenkin huomauttaa, että maaseudulla istuttiin käräjiä, jolloin käräjäpöytäkirja-käsite on vaarassa jättää raastuvan- ja kämnerinoikeuksien istunnot huomiotta. Käräjät tarkoittivat nimenomaan niitä istuntokausia, joita kihlakunnanoikeuden piti järjestää kolmesti vuodessa. (Ks. esim. vuoden 1734 lain oikeudenkäymiskaaren 2. luvun 1 §. Ruotzin Waldacunnan Laki 1984 [1759], 236–237.) Kaupunkien oikeusasteet pystyivät sen sijaan järjestämään istuntonsa joustavammin tarpeen mukaan.
Vaikka Renvall ei mainitse raastuvan-, kämnerin- ja laamanninoikeuksin tuomiokirjoja puhuessaan käräjistä ja asiakirjoista vastanneista tuomareista, hänen lähdekriittinen kuvauksensa tuomiokirjojen käyttömahdollisuuksista on yhä pitkälti pätevä. Lähdekritiikistä huolimatta hän pitää tuomiokirjoja tarkkoina ja antoisina kuvauksina aikakauden arjesta ja mielenmaisemasta. Tiukkana lähde-empiristinä Renvall etsikin ”tieteellistä totuutta” lähdefaktojen ja aikalaisnäkemysten takaa. Renovoiduiksi tuomiokirjoiksi Renvall määrittelee vuosittain hovioikeuteen tarkistettavaksi lähetetyt ”puhtaaksikirjoitetut käräjäpöytäkirjojen kaksoiskappaleet”. Puhtaaksikirjoitusprosessi vaati tuomiokirjan pohjakappaleen eli konseptin eli konseptituomiokirjan. Koska konseptiin merkittiin sellaisiakin asioita, jotka karsittiin hovioikeuteen puhtaaksikirjoitetusta kappaleessa, ne ovat Renvallin mukaan todistusvoimaltaan suurempia. Hän ottaa myös kantaa konseptien kirjoitusprosessiin: ”Ne on yleensä laadittu oikeusistunnon aikana tai välittömästi sen jälkeen, joten ne hyvin läheisesti liittyvät oikeuskäsittelyyn. Käräjien jälkeen on tuomari [...] korjaillut niitä saadakseen esityksen luistavaksi ja lauserakenteen täydelliseksi. Tällaiset korjaukset eivät läheskään aina ole ajoitettavissa edes niin, että voitaisiin ratkaista, onko ne tehty oikeuskäsittelyn aikana vaiko vasta myöhemmin tuomarin korjaillessa tuomiokirjaa puhtaaksikirjoituskuntoon.” Eri versioiden eroista huolimatta: ”Tuomiokirjojen todistusvoima on siis täydellisin silloin, kun kyseessä on oikeuskäsittelyn selvittäminen.” Tämä tarkoitti sitä, että oikeuslaitoksen välitön toiminta ja oikeusistunnon kulku itsessään on tarkimmin tutkittavissa, mutta tuomiokirjojen välittämät tiedot oikeussalin ulkopuolisista tapahtumista ovat suodattuneita ja todistusvoimaltaan tulkinnallisempia, vaikkakin samalla ”ehtymätön aarreaitta” niin rikoksia kuin arkielämään tutkittaessa. (Renvall 1947, 208–210, 213.)
Myös Erkki Markkasen, Toivo Nygårdin ja Heikki Rantatuvan lähdeoppaassa painotetaan renvallilaisena juonteensa sitä, että konseptituomiokirjat ovat ”tuomarin hovioikeuteen lähettämiä jäljennöksiä (renovoituja tuomiokirjoja) todistusvoimaisempia, vaikka usein tutkijalla on vain renovoitu versio käytettävissä”. He toteavat, että ”tuomiokirjoilla tarkoitetaan yleensä kihlakunnan- ja raastuvanoikeuksien sekä muiden alioikeuksien pöytäkirjoja noin 1620-luvulta 1800-luvun keskivaiheille”. (Markkanen, Nygård & Rantatupa 1976, 46–48.) Heidän oppaansa oli edistyksellinen, koska siinä lukijan tueksi tarjottiin vanhojen käsialojen transkriptiotehtäviä.
Tuomiokirjojen käyttömahdollisuuksia artikkelissaan pohtineen Pentti Virrankosken mukaan – historiantutkijoiden ammattikielessä – tuomiokirjat ovat ”tavallisimmin kihlakunnanoikeuden pöytäkirjoja 1500-luvulta jonnekin 1800-luvun keskivaiheille, josta lähtien niitä sanotaan yleisemmin oikeuspöytäkirjoiksi, vaikka kysymys onkin yhtäjaksoisesta sarjasta”. Virrankoski siis vahvistaa sitä kantaa, jonka mukaan tuomiokirjoilla viitattaisiin ensisijaisesti kihlakuntien aineistoon ja jonka mukaan kyse olisi tutkijoiden termistöstä. Hän kuitenkin jatkaa, että ”tuomiokirjoihin voidaan lukea myös saman ajanjakson raastuvan- ja kämnerinoikeuksien pöytäkirjat, jotka ovatkin hyvin samantapaista lähdeaineistoa. Myös laamanninoikeuden pöytäkirjoja kutsutaan yleisesti tuomiokirjoiksi, eikä mikään estä lukemasta tähän ryhmään hovioikeudenkin pöytäkirjoja”. Virrankoskikin tuo esiin eron ”renovoitujen eli puhtaaksi kirjoitettujen sekä niiden pohjana olleiden konseptituomiokirjojen välillä”. (Virrankoski 1970, 118, 120.)
Toivo J. Paloposki tarkentaa lähdeoppaassaan keskiajan osalta, että ”oikeusistuimissa ei pidetty varsinaista pöytäkirjaa, mutta päätöksen saattoi sitä haluava saada erillistä maksua vastaan”. Paloposki on myös listannut havainnollisesti alioikeuksien eri tuomiokirjasarjoja, ja hän ottaa huomioon myös kaupunkien oikeusasteet sekä laamannin- ja maanjako-oikeuden. Hän nimittää tuomiokirjoiksi myös Porvoon ja Turun tuomiokapitulin aineistoja. Paloposki puhuu yleisesti tuomiokirjoista, mutta käyttää myös ilmaisuja kihlakunnanoikeuksien ja raastuvanoikeuksien pöytäkirjat. (Paloposki 1972, 107–110.) Vaikka Paloposki toisin kuin Renvall huomioi kaupunkien alioikeuden, kumpikaan ei mainitse sanaa tänkebok. Paloposki tuo kuitenkin esiin, että seurakunnilla oli muistikirjoja (minnesbok) (Paloposki 1972, 115).
Vuoden 1977 Vanhat käsialat ja asiakirjat -opas määrittää tuomioistuinten asiakirjojen osalta, että ”keskiajalla oli vakiintunut käytäntö, että käräjien päätökset merkittiin tuomiokirjoihin, vaikka siitä ei missään laissa ollut nimenomaista mainintaa” ja painottaa 1500-luvun lopun ja 1600-luvun tuomiokirjoja koskeneita normeja. Kirjassa mainitaan, että renovoidut tuomiokirjat kirjoitettiin puhtaaksi hovioikeutta varten konseptituomiokirjojen pohjalta niin laamannin-, kihlakunnan- kuin raastuvanoikeuksissakin, mutta kämnerinoikeuksista ei ole mainintaa. Muistikirja (tänkebok) oli kaupunkien tuomioistuimien jo keskiajalla saksalaisten hansakaupunkien esikuvan mukaisesti pitämä pöytäkirja. (Vanhat käsialat ja asiakirjat 1977, 51, 55, 59, 63.)
Suomen historian asiakirjalähteet -teoksessa (1994) Juhani Saarenheimo käy huolellisesti läpi tuomioistuinten asiakirjoja nimityksineen. Hän mainitsee vanhimmiksi oikeudellisiksi asiakirjoiksi tuomiokirjeet, ”joita käräjillä laadittiin asianosaisille todisteeksi oikeustoimista”. Muinaispohjoismaisen oikeuskäsityksen mukaan oikeustoimet vahvistettiin tuolloin symbolisesti esimerkiksi kädenpuristuksella, joten asiakirjaa ei katsottu pakolliseksi vahvistukseksi. Maanlaki kuitenkin määräsi, että maanluovutuksista tuli antaa tuomiokirje. Saarenheimon mukaan keskiaikaisia tuomiokirjeitä on säilynyt pääosin vain vidimaatioina eli tuomioistuinten pöytäkirjoista otettuina myöhempinä jäljennöksinä. Siinä, missä tuomiokirje annettiin asianosaisille, oikeuden käsittelemiä asioita alettiin kirjata pöytäkirjaan kaupungeissa, ”joissa sellaisiksi vakiintui raadin muistikirja (tänkebok)”. Raumalta on säilynyt vähäinen katkelma kaupungin muistikirjaa vuodelta 1504. Maanlait eivät velvoittaneet maaseudun tuomioistuimia pitämään pöytäkirjoja, mutta niitä alettiin laatia jo 1400-luvun alussa, jolloin myös kihlakunnanoikeudet perustettiin, mutta tuomiokirjat olivat tuomarien yksityistä omaisuutta. Saarenheimo nostaa esiin sen, että konseptituomiokirjoista eli alioikeuksien alkuperäisistä pöytäkirjoista renovoitujen eli puhtaaksi kirjoitettujen tuomiokirjojen eli pöytäkirjajäljennösten arkistointi ulottuu 1900-luvun jälkipuoliskolle: vuodesta 1939 alkaen tulenkestävän sijoituspaikan omistanut tuomiokunta voitiin vapauttaa lähettämästä pöytäkirjajäljennöksiä hovioikeuteen, ja kokonaan renovaatioiden lähettäminen loppui vuonna 1979. Saarenheimo vahvistaa käsitystä, että hovioikeuden käsittelemien tapausten asiakirjoista ei tavata puhua tuomiokirjoina, vaan pöytäkirjoina. (Saarenheimo 1994, 151–153, 162.) Tämä korostaa sitä, että tuomiokirjat mielletään yleensä nimenomaan alioikeuksien asiakirjoiksi. Saarenheimolla on tarkkaa tietoa myös erikoistuomioistuimien pöytäkirjoista.
Seppo Aalto nimeää lähdekriittisessä artikkelissaan (1994) renovoidut tuomiokirjat (renoverade domböcker) puhtaaksikirjoitetuiksi oikeuspöytäkirjoiksi (renskrivna tingsprotokoll) – mutta on huomioitava, että artikkelin on suomesta ruotsiksi kääntänyt Max Engman (Aalto 1994, 34). Vanhojen käsialojen lukukirjan (1997) mukaan ensimmäiset ”varsinaiset tuomiokirjat” ovat 1620-luvun alusta; ne ovat niin raastuvan-, kämnerin-, laamannin- kuin kihlakunnanoikeuksienkin pöytäkirjoja. Teoksessa huomautetaan, että oikeudessa kirjoitetun konseptituomiokirjan – joka ”luettiin ja [jonka] tekstiä korjailtiin” – korjausten pohjalta tehtiin puhtaaksikirjoitettu tuomiokirja eli renovoitu tuomiokirja hovioikeuteen tarkistettavaksi. Lisäksi kirjassa muistutetaan siitä, että ”[m]onasti alioikeus laati toisenkin puhtaaksikirjoitetun tuomiokirjan omaa käyttöään varten”. Myös tässä oppaassa painotetaan, että etenkin 1700-luvun puolivälistä eteenpäin on mahdollisuuksien mukaan syytä turvautua konseptituomiokirjoihin, koska tuolloin renovoiduista tuomiokirjoista jätettiin pois esimerkiksi siviili- ja hallintoasioita, vaikkakin syrjäseutujen käräjien pöytäkirjojen kirjoitustyyli ei vielä 1800-luvullakaan ollut aina ”fiiniä”. (Karonen, Nygård, Rantatupa & Vilkuna 1997, 43, 45. Uudistetut laitokset 1998 ja 2002; Vrt. Halmesvirta et al. 2007, 233–234.)
Vaikka edellä mainituissa oppaissa tuodaan esiin konsepti- ja renovoitujen tuomiokirjojen eroavaisuuksia, asia harvemmin esitetään varsinaisasioiden, ilmoitusasioiden ja hallintoasioiden pöytäkirjojen erojen kautta. Päivi Happonen nimeää sukututkimusoppaassaan tuomiokirjat nimenomaan kihlakunnanoikeuden varsinaisasioiden pöytäkirjoiksi, ja hän tekee eron myös konseptituomiokirjojen ja renovoitujen eli puhtaaksikirjoitettujen pöytäkirjojen välillä. Hän muistuttaa, että renovoitujen pöytäkirjojen sisältö väheni 1700-luvun lopussa entisestään, kun niihin ei enää jäljennetty hallintoasioiden pöytäkirjoja, vaan ilmoitusasioiden pöytäkirjat kopioitiin kauttaaltaan. (Happonen 2004, 129–130; Vrt. Saarenheimo 1994, 153.) Käytännössä siis 1700-luvun kuluessa kaupungeissa maistraatin pöytäkirjat alkoivat erkaantua raastuvasta, ja maaseudulla hallinnollisia asioita siirtyi pitäjänkokouksen pöytäkirjoihin ja osa hallinnollista asioista siirtyi suoraan virkamiehille, kuten maaherralle. Saarenheimo huomauttaa, että renovoitujen tuomiokirjojen sisällön kaventuminen 1700-luvun jälkipuoliskolla otti harppauksen vuonna 1864, kun renovoituihin tuomiokirjoihin jätettiin enää perintöä ja testamenttia, maanjakoa, tilusrajoja sekä kiinteän omaisuuden omistusta ja nautintoa koskevat asiat. Muut tapaukset mainittiin vain lyhyesti. (Saarenheimo 1994, 153; Ks. myös Happonen 2004, 130.)
Anneli Mäkelä-Alitalo tiivistää tuomiokirjat alioikeuksien pöytäkirjoiksi. Hän antaa lukuisia esimerkkejä kihlakunnan-, raastuvan- ja kämnerinoikeuden aineistoista 1600- ja 1700-luvuilta sekä 1500-luvun sakkoluetteloista, mutta ei sivua keskiajan pöytäkirjoja ja niiden nimityksiä. Hänen mukaansa käräjäpaikalla laadittiin konsepti eli konseptituomiokirja, josta kirjoitettiin puhtaaksi renovoitu tuomiokirja. (Mäkelä-Alitalo 2004, 118, 142, 152.) Vuonna 2021 ilmestyneessä Vanhojen käsialojen lukuoppaassa tuomiokirjaa pidetään yleiskäsitteenä eri oikeusasteiden pöytäkirjoille ja muistutetaan keskiajan muistikirjoista (tänkebok). Teoksessa pohditaan edeltäjiensä tavoin kanta- eli konseptipöytäkirjan ja hovioikeutta varten puhtaaksikirjoitetun kaksoiskappaleen eli renovoidun tuomiokirjan eroja, mutta lisäksi painotetaan, että ”toisinaan alioikeudessa laadittiin toinenkin puhtaaksikirjoitettu (renskrift) kappale tuomiokirjasta omaa käyttöä varten, sekä mahdollisesti myös lääninkanslialle, eli tuomiokirjasta saattoi olla parhaimmillaan useita eri versioita”. (Einonen & Impola 2023, 147–150.)
Moninainen tuomiokirja
Historiantutkimuksen oppaat usealta vuosikymmeneltä osoittavat, että eri oikeusistuinten oikeudenkäyntipöytäkirjoista on käytetty erilaisia nimityksiä, välillä ristiinkin. Lähimpänä konsensusta ollaan siitä, että tuomiokirjoilla tarkoitetaan erityisesti alioikeuksien pöytäkirjoja. Asetelma kuitenkin osoittaa, että myös historiantutkimuksen lähdeaineistojen nimityksillä on merkitystä ja että käsitteiden kanssa tulisi olla tarkka ja systemaattinen.
Kaikkinensa historiantutkimuksen lähdeoppaissa korostuu lähdekriittinen näkemys renovoitujen- ja konseptituomiokirjojen välisistä eroista: yhtäältä siitä, miten ne on laadittu suhteessa toisiinsa, ja toisaalta siitä, miten niiden asiakohtainen ja kielellinen sisältö eroavat toisistaan. Tämä on vaikuttanut niihin menetelmiin ja näkökulmiin, joilla tuomiokirjoja on tutkimuksessa lähestytty. Jo 2000-luvun alussa Petri Karonen havaitsi, että tuomiokirjojen kvantitatiivisesta hyödyntämisestä makrotasolla (rikostilastot ym.) oli siirrytty yhä enemmän laadullisiin ja monitieteisiin lähestymistapoihin mikro- ja toimijatasolle (Karonen 2007).
Lisäksi tuomiokirjojen hyödyntämisestä tutkimuksessa, niiden eri versioiden luonteesta sekä suhteesta aikakauden suulliseen ja kirjalliseen kulttuuriin on kirjoitettu katsausartikkeli, (Impola et al. 2023), ja konseptien ja puhtaaksikirjoitettujen pöytäkirjojen sisältöä ja kieltä on vertailtu (Lönnroth & Pettersson 2023). Silti aihepiiri kaipaa lisätutkimusta esimerkiksi siitä, kuinka kirjuri laati ensimmäisen pöytäkirjaversion oikeudenkäynnin yhteydessä. Edellä kuvatun mukaisesti konseptituomiokirja laadittiin oikeudenkäynnin aikana tai ajallisesti sen välittömässä läheisyydessä, mutta jotkut tutkijat ovat huomauttaneet, että konseptiakin saattoi edeltää jonkinlainen memoriaali tai kantapöytäkirja. Tämän kirjaamisprosessin tarkempi selvittäminen lisäisi lähdekriittisiä valmiuksia ja kertoisi samalla lisätietoa kirjurien aherruksesta.
FM, väitös- ja projektitukija Petteri Impola. Historian ja etnologian laitos, Jyväskylän yliopisto; Historia-, kulttuuri- ja viestintätieteet, Oulun yliopisto.
Kirjallisuus
Aalto, Seppo. 1994. Folket, kronan och tingen. Domstolsmaterialet från 1500- och 1600-talet i källkritikens ljus. Historisk Tidskrift för Finland 79:1, 26–50.
Einonen, Piia & Petteri Impola. 2023. Tuomiokirjat. Teoksessa Petteri Impola, Pirita Frigren, Petri Karonen, Matti Roitto & Antti Räihä (toim.), Vanhojen käsialojen lukuopas. 2. painos. Gaudeamus, 147–154.
Halmesvirta, Anssi, Jari Ojala, Heikki Roiko-Jokela & Kustaa H. J. Vilkuna. 2007. Historian sanakirja. 4. painos. Gummerus.
Happonen, Päivi. 2004. Sukututkimuksen asiakirjaopas – väestöhistorialliset arkistolähteet. Karjala-tietokantasäätiö.
Impola, Petteri & Harry Lönnroth. 2026. Tuomiokirjan määritelmä keskiajalta nykytutkimukseen. Teoksessa Petteri Impola, Joonas Tammela, Antti Räihä, Pirita Frigren & Miia Kuha (toim.), Vuorovaikuttajan valtakunnat. Juhlakirja professori Petri Karoselle. Jyväskylän historiallinen arkisto 8. Jyväskylän Historiallinen Yhdistys, 177–191. https://edition.fi/jhy/catalog/view/1902/2216/7782
Impola, Petteri, Theresia Pettersson, Harry Lönnroth & Petri Karonen. 2023. Med domboken som (språk)historisk källa. En tvärvetenskaplig syntes av domboksforskning i Finland och Sverige, ca 1950–2020. Historisk tidskrift 143:2, 197–223. https://historisktidskrift.se/index.php/june20/article/view/700
Karonen, Petri. 2007. Perspektiv och metoder inom domboksforskningen i Sverige och Finland cirka 1990–2005. Teoksessa Harry Lönnroth (toim.), Domboken som filologiskt och historiskt forskningsobjekt. Nordiska texter och undersökningar 30. Institutionen för nordiska språk vid Uppsala universitet, 25–43.
Karonen, Petri, Toivo Nygård, Heikki Rantatupa & Kustaa H. J. Vilkuna. 1997. Vanhojen käsialojen lukukirja. Jyväskylän yliopiston ylioppilaskunnan julkaisusarja 40. Kampus Kustannus.
Lönnroth, Harry & Theresia Pettersson. 2023. Tänkeboken som texthistoriskt vittne. Skrivarstrategier och textprocesser i 1630-talets Stockholm. Arkiv för nordisk filologi 138, 129–180. https://urn.fi/URN:NBN:fi:jyu-202401121223
Markkanen, Erkki, Toivo Nygård & Heikki Rantatupa. 1976. Opas Suomen historian lähteistöön. Otava.
Mäkelä-Alitalo, Anneli. 2004. Vanhat käsialat. Avain Ruotsin ajan asiakirjoihin. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia 1010. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
Paloposki, Toivo J. 1972. Suomen historian lähteet. Gaudeamus.
Renvall, Pentti. 1947. Historiantutkimuksen työmenetelmät. Teoriaa, käytäntöä, tavoitteita suomalaiseen ainekseen sovellettuina. WSOY.
Ruotzin Waldacunnan Laki. 1984 [1759]. Näköispainos. WSOY.
Saarenheimo, Juhani. 1994. Tuomioistuinten asiakirjat. Teoksessa Eljas Orrman & Elisa Pispala (toim.), Suomen historian asiakirjalähteet. Kansallisarkisto; WSOY, 151–167.
Vanhat käsialat ja asiakirjat. 1977. Osat I ja II. Valtionarkisto. Virrankoski, Pentti. 1970. Tuomiokirjojen käyttö historiantutkimuksessa. Turun Historiallinen Arkisto XXII, 118–132.

