Rikoshistoriaa 2020-luvulla – seminaariraportti Kustaa Vaasa 4.–5.6.2024

Petteri Impola

Jyväskylän yliopiston Historian ja etnologian laitoksella järjestettiin perinteikäs Kustaa Vaasa -seminaari. Vuoden 2024 teemana oli ”RIKOS: historiantutkimuksen ja lähitieteiden näkökulmia ja tulkintoja 1500-luvulta 2000-luvulle”. Kunkin ajanjakson rikokset kertovat tutkittavan aikakauden normeista ja kontrollista, rikollisuuden kokonaismäärien kuvatessa muun muassa sosiaalisia oloja. Ilmiönä rikos läpäisee yhteiskuntaa ja menneisyyttä laajasti. Rikoksia ja niiden historiaa on tutkittu jo pitkään useilla tieteenaloilla, kuten historiantutkimuksen ja kriminologian piirissä. Myös Kustaa Vaasa -seminaarissa käyty keskustelu oli monitieteistä, painottuen historiantutkimukseen. Suomessa oli suuria rikoshistoriahankkeita 1900-luvun lopulla ja uudelle vuosituhannelle siirryttäessä, ja osa vanhemman kaartin edustajista vitsaili ”paluustaan ysärille”. Toisaalta rikoshistoria ei ole kadonnut välissä minnekään, vaikkakin seminaarin perusteella se on taas tekemässä nousua niin perinteisin rikostilastollisin kuin uusin näkökulmin. Puheenohjaajana läpi seminaarin toimi professori Petri Karonen (Jyväskylän yliopisto).

Seminaarin avasi kriminologian professori Janne Kivivuori (Helsingin yliopisto). Keynote-luennossaan hän kertoi noin vuodesta 2018 alkaneesta historiallisen kriminologian noususta. Osana sitä on vuodesta 2021 alettu julkaista Kriminologia-lehteä ja parin vuoden tähtäimellä päivänvalon saattaa nähdä kansainvälinen historiallisen kriminologian journaali. Erityisesti Kivivuori kertoi Historical Homicide Monitor -hankkeesta, konkreettisesta historiantutkijoiden ja kriminologien pohjoismaisesta yhteistyöstä. Kyseessä on tietokanta, jolla voidaan vertailla alueittain henkirikollisuuden pitkän aikavälin muutoksia. Samalla voidaan testata väkivaltarikollisuuden teorioita, joita on hankkeen puitteissa huomattu samankaltaisiksi niin kriminologiassa kuin historiantutkimuksessa, vaikka tieteenalat ovat käyttäneet niistä osin eri nimityksiä. Datan puutteista huolimatta HHM:n tarjoamia selkeitä tuloksia on ollut muun muassa se, että pitkällä aikavälillä Tanskassa ja Ruotsissa väkivalta on laskenut enemmän kuin Suomessa. Sivilisoituminen on vähentänyt miesten välistä väkivaltaa, mutta samalla naisuhrien suhteellinen osuus on noussut, samoin päihteiden vaikutus. (Kivivuori et al. 2022.) Henkilökohtaisesti Kivivuori on erityisen kiinnostunut henkirikospiikeistä, kuten 1600-luvun demobilisaatiosta, Suomen sisällissodan seurauksista ja uusimpana 1970-luvun ”keskiolutpiikistä”.

Historical Homiciden Monitor -hankkeen tähänastinen pääteos julkaistiin avoimesti luettavana vuonna 2022. Helsinki University Press.

HHM:n myötä on huomattu myös modernimman henkirikollisuuden piirteenä aiempiin vuosisatoihin verrattuna privaatimmat tapahtumapaikat ja läheissuhdekontekstit, jotka väkivallan sukupuolittuneisuuden kanssa sisältävät uutta tutkittavaa. Väitöstutkija Anna Kantanen (Jyväskylän yliopisto) on syventynyt juuri näihin ilmiöihin. Hän esitteli laajaa keräämäänsä aineistoa sekä alustavaa analyysia henkirikoksista ja vakavasta parisuhdeväkivallasta 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun Suomessa. Noin 240 tapausta sisältävän datan perusteella Kantanen kertoi lähisuhdeväkivallassa murhien korostuneen, mikä kertoo suunnitelmallisuudesta. Tekijöinä oli useammin miehet, mutta myös naiset harjoittivat vakavaa lähisuhdeväkivaltaa, minkä lisäksi tekotavoissa oli sukupuolittuneita eroja. Sukupuoliteemaan kytkeytyy myös väitöstutkija Merja Pyykkösen (Oulun yliopisto) tuore väitöskirjaprojekti, jossa hän selvittää naisten roolia väkivaltarikosten uhreina ja tekijöinä 1800-luvun Etelä-Pohjanmaalla, tuoden näin uutta näkökulmaa perinteiseen puukkojunkkaritutkimukseen. Seminaarissa hän keskittyi tarkemmin Vaasan kaupungin ja ympäröivän maaseudun monikielisyyteen suhteessa 1800-luvun alkupuolen rikollisuuteen. Esimerkiksi puukkojunkkarius sai alkunsa ruotsinkielisissä pitäjissä, vaikka ilmiötä on populaarikulttuurissa pidetty perisuomalaisena.

Väitöstutkija Ville-Pekka Kääriäinen (Helsingin yliopisto) avasi valtionmuodostusta 1600-luvun Iisalmen pitäjässä käsittelevää tutkimustaan. Erityisesti hän esitteli väitöstutkimuksensa yhtä päälukua, joka tulee keskittymään väkivaltaan. Kääriäinen on läpikäynyt koneluvun avulla kaikki pitäjän tuomiokirjat ja systemaattisesti tilastoinut myös rikokset. Hän pohtikin lähdekriittisesti, että kihlakunnanoikeuteen eteni luultavasti vain murto-osa todellisista tappeluista jo senkin perusteella, että niitä käsiteltiin oikeudessa vähemmän kuin henkirikoksia. Siinä missä HHM-hanke, myös Kääriäinen vertaa dataansa ”suuriin teorioihin” huomioiden valtionmuodostuksen vaikutuksia väkivaltaan, joka itse asiassa pääsääntöisesti väheni 1660-luvulta eteenpäin. Hän myös korosti jo aiemman tutkimuksen havaintoa sotilaiden, erityisesti palveluksesta karanneiden, runsaasta määrästä väkivaltaisuuksissa.

Sakkoluettelot ja oikeudenkäyntipöytäkirjat ovat yhä tärkein lähdeaineisto varhaismodernin ajan rikoksia tutkittaessa, vaikka seminaarissakin keskusteltiin piiloluvun ongelmasta eli siitä, mikä määrä tapauksia ei edes päätynyt oikeuteen. Yliopistonlehtori, varadekaani Mirkka Lappalainen (Helsingin yliopisto) pohti seminaarin toisessa keynote-luennossaan tuomiokirjojen rikoksista välittämää tietoa niin yksityiskohtineen kuin laajempine näkökulmineen: kenen ääni tuomiokirjoissa lopulta välittyy, ja mitä tietoa jää välittymättä nykypäivän tutkijalle. Lappalainen korosti kihlakunnanoikeuden pöytäkirjoissa välittyvän eritoten tuomarin/lainlukijan ääneen, ei niinkään paikallisyhteisön, vaikka sekin todistajanlausunnoissa sai sanansa kuuluviin. Vaikka kyse on perinteisestä lähdekritiikistä, on se jokaisessa tutkimuksessa pohdittava uudelleen juuri tutkittavan tapauksen tai ilmiön osalta. Lappalainen käytti erityisenä esimerkkinään 1600-luvun Sköldvikissä tapahtunutta Nils Rosenschmidtin eli Smittenin murhaa. Monimutkaisesta tapauksesta säilyneet lähdeaineistotkaan eivät anna täydellistä kuvaa tapahtumista, etenkin kun ruumis löytyi kaivosta vuosien viiveellä, vaan tulkinnoille jää sijaa. Samalla rikos kertoo myös yhteiskunnan marginaaleissa eläneiden historiasta. (Lappalainen 2022.)

Smittenin murha -teoksessaan Mirkka Lappalainen ratkoo 1600-luvun murhamysteeriä. Siltala. 

Varhaisia 1400-luvun ja 1500-luvun alun Tukholman kaupungin tuomiokirjoja, tai tarkemmin sanottuna muistikirjoja, hyödynsi esityksessään dosentti, erikoistutkija Marko Lamberg (Åbo Akademi). Hän syventyi siihen, kuinka rikoksista voitiin rangaista myös karkottamalla rikollinen yhteisöstä. Keskiaikainen maanlaki tunsi vain rauhattomaksi julistamisen, mutta kaupunginlaki sisälsi useita rikostyyppejä, kuten seksuaalirikokset, varkaudet ja uhkapelin, joihin syyllistynyt voitiin konkreettisesti poistaa kaupungista. Aikakauden oloissa yhteisöstä poissulkeminen oli häpeällinen ja usein kohtalokas rangaistus. Lambergin löydös oli, että karkotuksia käytetiin enemmän kuin laki salli, mikä osaltaan osoitti armeliaisuutta tilanteissa, joissa kuolemantuomio olisi ollut lainkirjaimen mukainen rangaistusvaatimus. Samaa karkotusten ja sakkorangaistusten tematiikka käsitteli HuK Mariaana Korpela (Turun yliopisto) 1700-luvun Porvoon kaupungissa ja pitäjässä. Hän osoitti tapauksia, joissa samankaltaisista rikoksista, esimerkiksi eriasteisista varkauksista, oli annettu toisistaan poikkeavia tuomioita. FM Kai Viiliäinen (Jyväskylän yliopisto) käsitteli irtolaisuuden määritelmä sekä irtolaisuuden suhdetta rikollisuuteen. Irtolaisuutta ei ollut varsinaisesti kriminalisoitu vaan kyse oli ennemmin viranomaisten antamasta pakkotyöseuraamuksesta ja statusrikkeestä. Näin pyrittiin kontrolloimaan vaarallisena koettua alaluokkaa ja passittamaan esimerkiksi irtolaisnaisia 1800-luvun kehruuhuoneisiin. Jatkossa Viiliäistä kiinnostaisi syventyä irtolaisuuden pitkäaikaisiin vaikutuksiin irtolaiselle itselleen.

Viime vuosina true crimesta on tullut merkittävä ilmiö. FT Kaisa Kyläkoski esitteli rikosten julkisuuden varhaisempia vaiheita 1700-luvun lopulla. Jo tuolloin Ruotsissa tehtiin elämäkertoja muutamista tunnetuimmista rikollisista, englantilaisten esikuvien innoittamana. Kyläkoski listasi, kuinka rikoksilla oli monia muitakin julkisuuden muotoja, jotka olivat usein paikallisia: oikeudenkäynnit, kadonneen omaisuuden kuulutukset, julkiset rangaistusmuodot ja niin edelleen. Tärkeänä sivuhuomiona Kyläkoski ihmetteli, ettei mikään instituutio pitänyt tilastoa rikollisuudesta, vaikka kaikkea muuta mitattiin innolla 1700-luvun Ruotsissa. Myös päihteet ovat aikakaudet ylittävässä sidoksessa rikollisuuteen. Väitöstutkija Pirjo Ovaskainen (Helsingin yliopisto) avasi tutkimustaan rikkeistä väkijuomalakia vastaan 1930-luvulla. Hän on verrannut Helsingin, Tampereen, Kuopion ja Jyväskylän ravintolaelämää huomaten, että vuoden 1932 väkijuomalain jälkeen ravintolat syyllistyivät rikkeisiin, mutta niihin reagoiminen oli jossain määrin tapauskohtaista. Ravintoloiden alkoholilupien kontrolli oli myös jakaantunut useammalle viranomaiselle.

Monet toimenkuvat, myös rikosten selvittämisen saralla, alkoivat professionalisoitua 1800-luvulla ja 1900-luvun alussa. Jyväskylän yliopiston väitöstutkijat Iida Luukkonen ja Katja Palokangas esittelivät analyysejaan lääkäreiden suorittamista tutkimuksista ja lausunnoista henkirikosten tuomioistuinprosesseissa 1800-luvun Suomessa. Luukkonen keskittyi lääketieteellisiin ruumiinavauksiin ja kuolinsyylausuntoihin Palokankaan tutkiessa henkirikoksen tehnteistä laadittuja mielentilalausuntoja. Näiden alojen ammattimaistuminen kasvatti asiantuntivaltaa, jota edesauttoi oikeusprosessien kirjallinen menettely, koska lääkärin ei ollut pakko mennä paikan päälle oikeuteen vaan painava lausuntoteksti riitti.

Väitöstutkija Marko Piipponen (Itä-Suomen yliopisto) esitteli tutkimustaan 1926 perustetusta Rikostutkimuskeskuksesta, joka 1954 muuntautui Keskusrikospoliisiksi. Vapaan todistusharkinnan kehittyminen mahdollisti teknisen rikostutkinnan löydösten käytön myös oikeudessa. Poliisien asenne vaativaan tekniseen tutkintaan ei ollut aina positiivinen ajankäytöllisistä syistä. Silti Rikostutkimuskeskus oli jo ensimmäisinä toimintavuosinaan mukana parissa sadassa tapauksessa ja 1950-luvulla jo kymmenkertaisessa määrässä. Tietotaitoa haettiin ulkomailta kuten Saksasta. Siinä missä ammattilaiset imivät oppeja ulkomailta 1900-luvun alussa, kehittyi myös kansainvälinen rikostorjunta. Väitöstutkija Juho Pitkänen (Turun yliopisto) selvittää kansainvälisen rikollisuuden asemaa Suomessa toisen maailmansodan aikaan kansainvälisen rikospoliisikomission IKPK:n (nyk. Interpol) aineistoja hyödyntäen. Suomi liittyi vuonna 1923 Wienissä perustettuun komissioon vuonna 1928. Tämän Interpolin edeltäjän puheenjohtaja oli sotavuosina natsi-Saksan edustaja. Tuolloin eurooppalainen yhteistyö vaikeutui eikä Suomenkaan osallistuminen ollut systemaattista. Tärkein toimintamuoto oli tiedostuskortistojen, valokuvien ja esimerkiksi romanien vastaisten rekisterien ylläpito.

Omana rikostyyppinään useampi Jyväskylän yliopiston tutkija käsitteli varkaus- ja omaisuusrikoksia varhaismodernissa kontekstissa. Menneiden vuosisatojen rikostilastoissa varkaudet on huomioitu niiden vakavuuden takia, mutta laajaa ilmiölähtöistä tutkimusta niistä ei ole aiemmin tehty. Dosentti Antti Räihä keskittyi 1700-luvu kirkkovarkauksiin, josta vielä vuoden 1734 lainkin jälkeen saattoi saada kuolemantuomion. Räihän tutkimat tapaukset sijoittuivat Vanha-Suomeen. Niissä tekijät olivat yhteisöön kuuluneita henkilöitä ja he varastivatkin vain rahaa, eivät kirkon yhteisöllisesti merkityksellisiä esineitä. Muualta Suomesta on tietoja, että kirkkovarkaita olisivat usein olleet nimenomaan yhteisön ulkopuoliset, kuten sotilaat. Dosentti Olli Matikainen pohti laajalla aineistolla varkauden tuomitsemista ”pitkällä” 1500-luvulla. Esimerkiksi jos varkaus pysyi kauan salassa, kuten henkirikoskin, tuomio lieveni suhteessa siihen, että tekijä jäi tuoreeltaan kiinni. Matikainen korosti varkauden ja anastetun omaisuuden sosiaalista luonnetta. Esimerkiksi rikoksista epäilty saatettiin ”merkitä” viemällä tältä vaikkapa hattu. Myös väitöstutkija Petteri Impola tarkasteli varkauksien suhdetta materiaaliseen kulttuuriin. Tutkimuksessaan anastuksista suurvalta-ajan Kajaanissa hän listasi yleisempiä omaisuuseriä, joita varastettiin ja toisaalta sitä, mitä ei varastettu sekä sitä, miten nimenomaan viety omaisuus, sen laatu ja määrä, vaikutti kaupunkiyhteisön ja raastuvanoikeuden reaktioihin.

Varhaismodernina aikana varkaus leimasi tekijänsä jopa henkirikollista negatiivisemmin. FT Merja Uotila analysoi tapausesimerkkien avulla, mitä seurasi 1700-luvun Hollolassa varkauteen syyllistyneille käsityöläisille. Uotila myös avasi konkreettisia tapoja, joilla paikallisyhteisö osallistui rikostutkintaan, etsintöihin ja osallisten kuulemisiin. FT Maare Paloheimo ja yliopistotutkija Piia Einonen olivat puolestaan tutkineet 1800-luvun kaupunkipalojen aikaan toteutettuja varkauksia. Laajemmin käytettiin niin sanottua sisu- eli ilkivarkauden käsitettä, mikäli rikos kohdistui hädänalaisessa tilassa olevaan. Kaupunkipalojen aikaan viedyn omaisuuden kirjo oli suuri, mutta toisaalta kaupunkilaiset myös valvoivat tulipalojen aikaan kaupunkien laitamille pelastettua omaisuutta ja tutkinnat anastuksista aloitettiin usein jopa välittömästi, kun savu alkoi laskeutua. Paloheimo ja Einonen huomauttivat, että venäläisten sotilaiden roolia tulipalojen sekasortoa hyödyntäneinä varkaina on saatettu liioitella.

Varkaudet kuten muutkin seminaarissa käsitellyt rikostyypit osoittavat, että niitä voidaan tutkia erilaisista näkökulmista käsin aikakauden kontekstit huomioiden. Kyse ei ole ainoastaan teosta, sen kontrollista ja rangaistuksesta, vaan laajemmin henkilökohtaisista, yhteisöllisistä ja laajemmin sosiaalisista yhteiskunnallisista syistä ja seurauksista. Myös erilaisia lähestymistapoja esitelleet keynote-luennot osoittavat hyvin, kuinka menneisyyden rikoksia kannattaa jatkossakin tutkia monitieteisesti erilaisia lähdeaineistoja niin laadullisesti kuin määrällisesti analysoiden. Vaikka rikoshistorialla ja historiallisella kriminologialla lähitieteineen on perinteensä, on paljon uusia näkökulmia vielä tutkimatta. Samalla yhä enemmän painottuu myös rikostorjuntaan ja -tutkintaan sekä oikeusprosesseihin liittyvien professioiden sekä tieteenalojen historian tutkiminen. Kivivuorikin korosti, että kriminologia on yhtäältä rikollisuuden ja sen kontrollin historiallista tutkimusta mutta toisaalta kriminologian tieteenalan historiaa.

FM Petteri Impola on projekti- ja väitöstutkija Historian ja etnologian laitoksella Jyväskylän yliopistossa.

Kirjallisuus

Historical Homicide Monitor -hankesivu. https://blogs.helsinki.fi/historicalhomicidemonitor/

Lappalainen, Mirkka, Smittenin murha: katoamistapaus 1600-luvulta. Siltala 2022.

Kivivuori, J., Rautelin, M., Bergsdóttir, G. S., Granath, S., Jónasson, J. O., Karonen, P., Koskivirta, A., Lehti, M., Lindström, D., Netterstrøm, J. B., & Okholm, M. M., Historical Homicide Monitor 2.0. Research Briefs 40. Helsingin yliopisto 2020. http://urn.fi/URN:ISBN:978-951-51-0673-5

Kivivuori, J., Rautelin, M., Büchert Netterstrøm, J., Lindström, D., Bergsdóttir, G. S., Jónasson, J., Lehti, M., Granath, S., Okholm, M. M., & Karonen, P., Nordic Homicide in Deep Time: Lethal Violence in the Early Modern Era and Present Times. Helsinki University Press 2022. https://doi.org/10.33134/HUP-15

Kriminologia, https://kriminologia.journal.fi/

Harrastelusta vetoapua historiantutkimukseen?

Santeri Aikio

Kyllähän siitä puhuttiin jo historian perusopintojen johdantokurssilla. Nimittäin siitä, että historiantutkimusta tai sitä läheisesti muistuttavaa työtä tehdään runsain määrin myös yliopistoyhteisön ulkopuolella. Asia ei kuitenkaan tuolloin tuntunut kovin merkittävältä luennoitsijoiden sivulauseissa – mehän olemme täällä oppimassa akateemikoiksi, mitäs ne amatöörihistorioitsijat enää meitä koskettavat? 1700-luvun ruotujakolaitosta käsittelevää pro gradu -opinnäytetyötä tehdessäni (2023) löysin itseni tilanteesta, jossa historian harrastelijoiden tekemä työ tulikin yhtäkkiä hyvin lähelle omaa tekemistäni. Aloin pohtia, kuinka paljon tieteen katveeseen jäävää tietoa noissa piireissä onkaan oikein tuotettu.

Joskus suhtaudumme akateemisen maailman ulkopuoliseen työhön kopeasti ja pidämme yliopistossa kehitellyn metodiikan ja seminaarikeskustelujen piiriin kuulumatonta harrastelua jotenkin huonompana historiana. Hivenen provokatiivisesti aloitin tämän tekstin itsekin! Terve kritiikki kuuluu tietysti asiaan. Mutta samahan pätee – jopa enemmän – akateemisen tutkimuksen tuotoksiin. Harrasteprojekteihin ei yleensä ole asianmukaistakaan kohdistaa arvostelua samoin perustein kuin tieteelliseen tutkimukseen, niitä ei ole tehty keskustelemaan tieteellisen tutkimuksen kanssa. Tämä ei kuitenkaan nähdäkseni tarkoita, etteikö tiede silti voisi joissain tilanteissa keskustella näiden projektien kanssa. Tällöin kritiikin on vain tarkoitettava sen arvioimista, onko käytettäväksi harkitsemamme tietokanta, tulkinta tai mikä tuotos sitten onkaan kyseessä, riittävän perusteltu. Siis sitä, mitä hyvä lähdekritiikki yleensäkin on. Turhanaikaiset ennakkoluulo ja ”akateemiset natsat” on silloin syytä jättää naulaan.

Toisinaan nimittäin saatamme havaita, että harrastelijakin on tuottanut jotain hienoa ja uutta. Parhaimmillaan tieteen ulkopuolinen harrastekenttä puskee tieteellistä tutkimusta eteenpäin ja uusille urille. Klassikkoesimerkkinä akateemisen ja sanokaamme populaarin historian kohtaamisesta voi mainita Jorma Kalelan havainnot Paperiliiton historiankirjoituksen (1986) yhteydessä 80-luvulla. Ulkopuolelta tulleet käsitykset laajensivat akateemista ajatusta siitä, mitä historia on ja voi tutkia. Oma kokemukseni ei ehkä ole näin uraauurtava tai paradigmaa ravisteleva, mutta omaa työtäni se vei eteenpäin.

Graduni yksi alkuperäinen ajatus oli kartallistaa sotilasvirkataloja ja -torppia 1700-luvun Varsinais-Suomessa. Näin toki teinkin, mutta sain yllättäen huomattavaa apua eräältä historian harrastajalta. Satunnaisesti kirjallisuutta ja aineistoja googlaillessani löysin varsin tuoreen (2022-) projektin. Päivätyökseen nukketeatteritaiteen parissa työskentelevä Hannu Räisä, Kuninkaallisen Nukketeatterin perustaja oli kiinnostunut sotilasvirkataloista pari vuotta aikaisemmin. Kiinnostus oli poikinut Google Maps -pohjaisen karttaprojektin (linkki), jossa kaikki Suomen ja jo iso osa Ruotsinkin sotilasvirkataloista oli kartallistettu.

Kuvassa on kartallistettu Turusta Uudellemaalle johtavan maantien varteen sijoittuneita rustholleja (siniset pallukat) ja jalkaväkiruotuja (punaiset pallukat). Numerointi vastaa ruotunumerointia, jota käytettiin pääkatselmusrullissa. Pienemmällä pallukalla on merkitty sotilas- ja rakuunatorpat, jotka olen yhdistänyt viivalla ruodun kantatilaan/rustholliin. Lisäksi kuvassa näkyy Turun jalkaväkirykmentin everstin virkatalo Kuusistossa ja Henkirakuunarykmentin henkikomppanian toisen korpraalikunnan korpraalin puustelli Mattelmäki. Jälkimmäisen puustellin tunnistamisessa Räisän karttaprojekti oli avainasemassa. Kartallistamisesta lisää pro gradu -tutkielmassani.

Oma työni helpottui huomattavasti, kun pystyin tarkistamaan valmiista kartasta käytettävissä oleviin alkuperäislähteisiin nojaten, että itseäni kiinnostaneet kohteet oli kartallistettu oikein, ja sen jälkeen saatoin käyttää Räisän karttaa huoletta hyväkseni. Projektin löytyminen oli kuitenkin ennen kaikkea sattuman kauppaa. Räisän karttaprojekti tuli Googlessa vastaan jossain aikaisintaan hakutulosten viidennellä välilehdellä, saattoi olla kauempanakin. Normaalistihan selailua ei jatketa juuri ensimmäistä välilehteä pidemmälle. Lisäksi Räisä oli avannut karttapohjansa nettiin vasta kun oma työni oli jo hyvässä vauhdissa, kirjallisuus ja lähdeaineistot oli leijonanosaltaan etsitty ja analyysi käynnissä. 

Historian opinnoissa painotettu systemaattisen läpikäynnin metodi tyssää internetin hakukoneissa siihen, että osumia tulee tavallisesti tuhansia. Lisäksi samat hakusanat saattavat eri kerroilla tuottaa eri osumat, tai ainakin niiden järjestys voi vaihtua. Tuuri on siis vahvasti pelissä mukana. Ja nytkin tätä blogia varten minun piti etsiä linkki Räisän karttaprojektiin omasta gradustani, enää se ei noussut Google-haun ensimmäisille viidelle sivulle.

Asia herätti jo gradua tehdessäni mielessäni paljon jatkopohdintaa. Kuinka paljon tällaista todella hyödyllistä pohjatyötä on jo tehty, kuinka paljon harrasteprojekteista voisi saada tukea tutkimuksen edellytyksiä rakentavaan metatyöhön, jos vain nämä projektit olisivat helposti löydettävissä! Hullunkurista kyllä, tietoyhteiskunnassa tuntuu välillä, että paras tapa kätkeä tieto on laittaa se nettiin. Valtavaan informaatiomassaan se sekoittuu, hukkuu ja unohtuu. Toisaalta tuskinpa tällaiset projektit tulisivat edes sattumalta vastaan, jollei niitä voisi poimia algoritmien syöttämistä hakutuloksista oman työpöydän äärestä. Olohuoneen seinälle viritelty nuppineulakartta tuskin olisi kenenkään muun kuin tekijänsä nähtävissä.

Olisiko historian harrastajien tuotoksien saavutettavuutta pohdittava akateemisissa piireissä nykyistä enemmän? Vai olemmeko tyytyväisiä siihen, että harrastelijat harrastelevat ja akateemikot tutkivat? Sekin on varmasti ihan ok, pysyköön suutari lestissään ja mitä näitä nyt on. Kääntöpuolena on se, että eri tahoilla tehdään paljon turhaa päällekkäistä työtä. Sitä ei varmasti voida täysin koskaan välttää, mutta kenties edes jonkin verran? Erityisesti varhaismodernin ajan ja vanhempien aikojen historia on hyvin fragmentaarista. Lähdeaineistot ovat nykypäivän katsannosta käsin kirjoitettuina ja toisinaan huonokuntoisina ”vaikeita”. Yleisesityksistä on monin paikoin edettävä paikallishistorioihin ja henkilöhistoriaan asti, jos haluaa muodostaa laajan kokonaiskuvan. Tietysti asia riippuu aihepiiristä ja näkökulmasta. Joka tapauksessa tutkimusprojektiin lähtiessä sitä on kiitollinen kaikesta, mitä hankkeen pohjaksi on kasattavissa.

Yhä laajempien digitoitujen aineistojen avautuminen suurelle yleisölle lisää todennäköisesti historian harrastajien ja heidän tekemiensä projektien määrää edelleen. Tekoälyn ja digitaalisen historiantutkimuksen kehitys saattaa lisätä mahdollisuuksia tieteellisen keskustelun ulkopuolelle jäävien tutkimusprojektien hyödyntämiseen, jos akatemiassa päätetään siihen tarttua.

Santeri Aikio on elokuussa 2023 Jyväskylän yliopistosta, historian pääaineesta valmistunut filosofian maisteri, joka on työskennellyt lukio-opettajana ja vapaana tutkijana niin opintojensa aikana kuin niiden jälkeenkin. Aikion historialliset kiinnostuksenkohteet vaihtelevat eilispäivästä esihistoriaan, ja seuraavaksi hän on aloittelemassa väitöstutkimusta ruotujakoisen sotaväen aliupseereista ja korpraaleista Suomessa Ruotsin ajan lopulla.

Kirjallisuus

Aikio, Santeri, Ruotujakolaitos tilallisena organisaationa Varsinais-Suomessa 1700-luvun lopulla. Pro gradu -opinnäytetyö. Jyväskylän yliopisto 2023. http://urn.fi/URN:NBN:fi:jyu-202305243204

Kalela, Jorma, Näkökulmia tulevaisuuteen. Paperiliiton historia 1944–1986. Paperiliitto 1986.

Santeri Ivalon "pari" historian väitöskirjaa

Kaisa Kyläkoski

Suomenkielisen historiallisen romaanin perustajaksi oikeutetusti kutsutun Santeri Ivalon (1866–1937, vuoteen 1907 Ingman) on todettu kirjoittaneen “pari väitöskirjaa”. Tämän ja muiden epämääräisten ilmauksien taakse piilotettiin merkkipäiväjutuissa ja muistokirjoituksissa se, ettei Ingmanin ensimmäinen väitöskirja tuottanut tavoiteltua lisensiaatin arvoa.

Ensimmäinen väitöskirja

Yliopisto-opintonsa Santeri Ingman aloitti syksyllä 1885. Hän kertoi myöhemmin, että oli jo ensimmäisenä opiskeluvuotenaan kirjoittanut “suurella innostuksella ja antaumuksella” Suomen historiaan perustuvaa laajaa murhenäytelmää. Meni kuitenkin useita vuosia, ennen kuin Santeri Ingman julkaisi historiallista fiktiota. 

Filosofian kandidaatin tutkinnon Santeri Ingman suoritti vuonna 1889. Opintojen ohella hän oli jatkanut kaunokirjallista kirjoittamista ja vuoden lopulla hän sai Pohjalaisen osakunnan vuosijuhlassa kirjallisesta tuotannosta jaetuista palkinnoista ensimmäisen novellistaan Hellaassa. Samanniminen teos, joka kuvasi oman aikansa Helsinkiä, julkaistiin joulumarkkinoille 1890. Ingmanin nimi oli jo tullut sanomalehtien lukijoille tutuksi, sillä hän oli kuulunut alusta asti tammikuussa 1890 aloittaneen Päivälehden toimitukseen.

Santeri Ivalo 1890-luvulla. Kuva: Historian kuvakokoelma, Museovirasto, Finna.

Sanomalehtityön lomassa Ingman työsti väitöskirjaansa Tutkimuksia Pohjoissuomen historiassa vuosilta 1595–1635, jonka lähdeviitteissä on asiakirjoja Suomen arkistojen lisäksi Ruotsista. Väitöskirjassa ei ole esipuhetta, joka kertoisi Ingmanin tutkimusprosessista tai mahdollisesti siihen saamastaan tuesta. Työn motivaatio on helposti yhdistettävissä Ingmanin henkilöhistoriaan, sillä hän oli Sodankylän kirkkoherran poika. Väitöskirja meni painoon syksyn lopulla, sillä se tarkastettiin Helsingin yliopiston historiallis-kielitieteellisessä oppisalissa 6.12.1890. 

Virallisena vastaväittäjänä oli Hannes Gebhard, joka oli puolustanut omaa väitöskirjaansa vain puolitoista vuotta aikaisemmin. Ylimääräisenä vastaväittäjänä esiintyi vuonna 1887 väitellyt Kustavi Grotenfelt, jolla oli hieman enemmän kokemusta. Grotenfelt oli toiminut virallisena vastaväittäjänä sekä Gebhardille että Y. K. Yrjö-Koskiselle. Ylimääräiset vastaväittäjät olivat historian väitöstilaisuuksissa 1880- ja 1890-luvuilla sanomalehdissä julkaistujen tiedotteiden mukaan enemmän sääntö kuin poikkeus. Grotenfelt mainittiin ylimääräisenä vastaväittäjänä jo ennen omaa väitöstään. 

Kustavi Grotenfelt julkaisi osan näkemyksistään Ingmanin väitöskirjasta syksyllä 1891:

Minkätähden tekijä koskettelee ainoastaan venäjänpuolisia sovitteluja ja meteleitä näinä aikoina, ei voi ymmärtää, sillä myöskin riidat norjalaisten kanssa koskivat Suomen Lappia ja kuuluvat samalla oikeudella kuin venäjänpuolisetkin Pohjois-Suomen historiaan mainitulla ajalla. Esitys jääkin tämän tähden puolinaiseksi, ja muutenkin tuntuu tekijä paikoittain vähemmän tarkasti ja liiaksi "runoilijan vapaudella" esittävän ainettansa. (Grotenfelt 1891)

Kyseessä oli useamman tuoreen tutkimuksen arvostelu, jossa Ingmanin väitöskirja saa muita pienemmän osuuden. Mistään ei käy kuitenkaan suoraan ilmi, että työ ei tehnyt Santeri Ingmanista filosofian lisensiaattia. Arvostelunsa alkupuolella Grotenfelt oli todennut: “Sanottakoon mitä tahansa akatemiallisesta väitöstavasta, varmaa on kuitenkin, että sen suojassa ilmestyy suurin ja varsin arvokas osa niistä uusista tutkimuksista, jotka isänmaan menneitä vaiheita valaisevat.” (Grotenfelt 1891) Julkisuuteen ei sopinut yliopiston kritiikki eikä myöskään kollegoiden epäonnistumisesta suoraan kertominen.

Toinen väitöskirja

Santeri Ingmanilla oli työ Päivälehdessä ja mahdollisuus julkaista tekstejään myös kirjoina. Kesällä 1891 julkaistiin Iltapuhteeksi. Kokoelma pieniä kertomuksia, keväällä 1892 ilmestyi kirjana aiemmin Päivälehdessä ilmestynyt kirjoitussarja Reservikasarmista. Muistoja sotamiesajoiltani ja joulumarkkinoille 1892 tuli edellisen kesän kotimaan kiertomatkasta kertova Tuokiokuvia matkan varrelta. Viimeistään kirjamainoksien ja kirjeenvaihtajana toimimisen myötä Santeri Ingmanin nimi oli tunnettu ympäri lukevaa Suomea. Tuotteliaisuuteensa viittasi kirjoittaja Savonlinnasta jo vuoden 1892 alussa todeten, että kotiseudullaan "olisi aiheita vaikka kahdelle Santeri Ingmanille" (Päivälehti 16.2.1892).

Alunperin Päivälehdessä ilmestynyt Reservikasarmista-kirjoitussarja painettiin kirjaksi keväällä 1892. Kuva: Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot.

Historiasta Ingman ei vielä julkaissut fiktiota 1890-luvun alkuun tultaessa. Sen sijaan hänen historiallinen kontribuutionsa vuoden 1892 Päivälehden joulualbumiin Nuori Suomi oli asiallinen artikkeli Piirteitä sivistysoloista Pohjanmaalla 16-sataluvun alulla. Ingman tunnustaa tekstissään esittelemänsä piirteet hajanaisiksi: "[p]oimittuja kun ovat kuivista asiakirjoista, joissa joskus, vaan harvassa, tapaa jonkun kuvaavan yksityistiedon, ei niistä tietenkään voi saada läheskään yhtenäistä kuvaa Pohjanmaan kansan silloisesta sivistysmäärästä, vaan aina nuo sentään luovat oloille hienosen värityksen" (Ingman 1892). 

Uudessa Kuvalehdessä vuonna 1893 ilmestyneessä kirjoitussarjassa Piirteitä Lapin kansan vaiheista Ingman ei kommentoi käyttämiään lähteitä tai kirjallisuutta. Huomionarvoista on, että kuvaus päättyy 1600-luvulle Ingmanin molempien väitöskirjojen tavoin. Toisen väitöskirjansa (1894) ensimmäisessä lähdeviitteessä Ingman viittaakin verottamisen osalta "kansantajuiseen esitykseensä" Uudessa Kuvalehdessä. Kansantajuisuus ei kuitenkaan Ingmanille riittänyt, vaan hän halusi yrittää uudelleen akateemista tutkimusta. 

Ingmanin toisen väitöskirjan viitteissä on Ruotsin lisäksi asiakirjoja tanskalaisesta arkistosta eli hänen 8.4.1893 alkanut muutaman kuukauden mittainen ulkomaanmatkansa liittyi ainakin jossain määrin historiallisen tutkimuksen tekoon. Ingman sai kesällä 1893 Helsingin yliopiston rehtorin rahastosta 500 markkaa arkistotutkimusten tekemiseen Tanskassa ja Ruotsissa. Päätöksen valmistuessa Ingman oli jo siirtynyt Ruotsista Tanskaan, mistä hän jatkoi kesäkuun lopussa Pariisiin. Pariisista Ingman raportoi levottomuuksista Päivälehteen, jonne hän oli lähettänyt aiemminkin matkakirjeitä julkaistavaksi. Suomeen Santeri Ingman palasi elokuun puolivälissä.

Vuoden vaihduttua julkisuuteen kerrottiin, että keväällä 1894 ilmestyisi Santeri Ingmanin historiallinen romaani Juho Vesainen. Suomen Kuvalehden lukijat saivat luvun verran maistiaisia maalis–huhtikuun vaihteessa ja huhtikuun puolivälissä koko kirjan saattoi ostaa kaupasta. Markkinoinnissa ei viitattu Ingmanin asiaosaamiseen. Ingmanin yhteistyökumppani Juhani Aho kehui Päivälehden kirja-arviossa “historiallista totuutta” ja “ajan- ja luonteenkuvausten todenmukaisuutta”, mutta ei maininnut näiden muodostamiseen liittynyttä työtä.

Päivälehti ei myöskään erityisemmin noteerannut toimittajansa toista väitöskirjaa Kaarlo IX:nen jäämerenpolitiikka I. Akatemiallinen väitöskirja. Se painettiin Päivälehden kirjapainossa, jossa oli varmasti totuttu ripeyteen ja joustavuuteen. Tämä oli tarpeen, sillä Helsingin yliopiston seuraava promootio oli toukokuun lopussa 1894. 

Ingman ei ollut ainoa tohtoripromootioon tähdännyt historiantutkija, sillä yliopistolla koettiin väitössuma. Toukokuun 23. päivä väitöskirjaansa puolusti Hjalmar Crohns vastaväittäjänään Grotenfelt, seuraavana päivänä Santeri Ingman vastaväittäjänään dosentti C. G. Bonsdorff ja kaksi päivää myöhemmin Artturi Snellman virallisena vastaväittäjänään Grotenfelt ja ylimääräisenä professori M. G. Schybergson. Ingmanin työ oli väitöskirjoista lyhyin, mikä johtui todennäköisesti siitä, että tutkimuksen loppuosa oli vielä keskeneräinen, kun painatus tuli ajankohtaiseksi.

Työnsä loppuosalle Ingman haki syksyn 1894 alussa painatustukea Helsingin yliopistolta. Konsistori ei apua myöntänyt vedoten siihen, ettei Ingman enää kuulunut yliopistoon. Tekstin julkaisu järjestyi osana Suomen Historiallisen Seuran sarjaa Historiallinen arkisto ja vuosia 1603–1613 käsittelevä tutkimus ilmestyi lokakuussa 1894. Vain hieman ennen tätä oli tullut painosta Juho Vesaisen ruotsinnos.

Luova ilmaisu

Santeri Ingman jatkoi toisen väitöskirjansa jälkeen historiallisen fiktion tuotantoa, joka ilmestyi vuodesta 1907 alkaen sukunimellä Ivalo. Kun sanomalehdet kertoivat hänen elämästään 50-, 60- ja 70-vuotispäivien yhteydessä sekä pian viimeksi mainitun jälkeen muistokirjoituksissa, historialliset romaanit olivat pääosassa. Teksteissä oli kuitenkin myös konventionaalisesti kuvattava Ingmanin elämän alku ja koulunkäynti sekä selitettävä ja ajoitettava tohtorinarvon saavuttaminen.

Jotkut päätyivät kutsumaan ensimmäistä väitöskirjaa "julkaistuksi teokseksi" ja toiset toteamaan, että arkistotyöstä oli syntynyt "pari väitöskirjaa". Suomen lehdistö onnistui muodostamaan version, jossa Ivalo oli valmistunut lisensiaatiksi vuonna 1892 ja tämän jälkeen julkaistu työ oli “tutkimus”.

Santeri Ivalon työpaikalla Helsingin Sanomissa ohitettiin ensimmäinen väitöskirja ja mainittiin vain toinen. Sitten jatkettiin.

Vaikka Ivalo on julkaissut muitakin tieteellisiä tutkimuksia, tehnyt opintomatkoja ulkomaille j.n.e., niin voimme ne kuitenkin luetteloa jatkamatta sivuuttaa, sillä Santeri Ivalon varsinainen elämäntyö, se, joka on tehnyt hänen nimensä tunnetuksi ja kunnioitetuksi kautta maan, ei kuulu tiedemiehen arkistoissa ja hiljaisessa lukukammiossa ahertelun piiriin. Syvimmän valonsa maamme sivistyselämässä on hän kyntänyt kirjailijana, sanomalehtimiehenä ja yhteiskunnallisena toimihenkilönä. (Helsingin Sanomat 9.6.1916)

Totuus Santeri Ivalon ensimmäisestä väitöskirjasta ei siis ole mahtunut eikä kuulunut yhteenkään tekstiin. Näin siitä on tullut osa tarinaa, jossa väitöskirjoja ei käytännöllisesti katsoen koskaan hylätty. Kuitenkin vertaamalla historian osalta Helsingin yliopiston 1800-luvun lopun väitöskirjalistaa ylioppilasmatrikkelin tietoihin, on selvää, että kolmessa tapauksessa puolustettu väitöskirja ei tuottanut tavoiteltua lisensiaatin arvoa.

Kaisa Kyläkoski on vieraileva tutkija Helsingin yliopistossa. Hän on aiemmin kirjoittanut J. W. Ronimuksen kahdesta väitöskirjasta, linkki.

Lähteet

Sanomalehtien pikku-uutiset, kirjamainokset ja henkilöjutut (Suupohjan kaiku 8.6.1916; Tampereen Sanomat 9.6.1916; Turun Sanomat 9.6.1916; Kaiku 9.6.1916; Helsingin Sanomat 9.6.1916; Suomen lehdistö 7/1936) sekä

[Aho, Juhani] J. A., Kirjallisuutta, Päivälehti 18.4.1894

Grotenfelt, Kustavi, Katsaus Suomen uusimpaan historialliseen kirjallisuuteen III, Valvoja 11(9), 1891, 387–404

Ingman, Santeri, Tutkimuksia Pohjoissuomen historiassa vuosilta 1595–1635. Akatemiallinen väitöskirja. 1890

Ingman, Santeri, Piirteitä sivistysoloista Pohjanmaalla 16-sataluvun alulla, Nuori Suomi. Päivälehden joulualbumi II. 1892, 14–22

Ingman, Santeri, Piirteitä Lapin kansan vaiheista, Uusi Kuvalehti 3(30, 31 & 33), 1893

[Ingman,] Santeri. Siirtolaisuus Hankoniemeltä katsottuna. Päivälehti 15.4.1893

[Ingman,] Santeri. Pikkupakinata Ruotsista. Päivälehti 11.5.1893

[Ingman,] Santeri. Kööpenhaminan Tivolissa. Päivälehti 10.6.1893

Ingman, Santeri. Pikajunalla kesäkuumalla (Pariisi kesäkuun 27 p:nä). Päivälehti 1.7.1893

[Ingman,] Santeri. Ylioppilasten katumeteli Pariisissa. Päivälehti 8.7.1893

[Ingman,] Santeri. Katumetelit Pariisissa (5 p. heinäkuuta). Päivälehti 11.7.1893

[Ingman,] Santeri. Vieläkin Pariisin katumeteleistä (Heinäkuun 7 p:nä). Päivälehti 12.7.1893

[Ingman,] Santeri. Heinäkuun 14:s päivä (Pariisista 15 p. heinäk.). Päivälehti 22.7.1893

Ingman, Santeri. Vapautta ja vallattomuutta (Pariisissa heinäk. 23 p:nä). Päivälehti 28.7.1893

[Ingman,] Santeri. Kylpylaitoselämästä (Dieppessä elok. 6 p.). Päivälehti 15.8.1893

Ingman, Santeri. Kaarlo IX:nen jäämerenpolitiikka I. Akatemiallinen väitöskirja. 1894

Kirjallisuus

Kalemaa, Kalevi, Ivalo, Santeri, Kansallisbiografia-verkkojulkaisu. Studia Biographica 4, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 6.6.2016(13.10.2004) http://urn.fi/urn:nbn:fi:sks-kbg-002819.

Kärki, Niilo, Historiallinen kertomakirjallisuutemme. III. Santeri Ivalo, Kansanvalistus. Kansanvalistusseuran julkaisema vapaan valistustyön äänenkannattaja 4(1–2), 1919, 17–20.

Niiniluoto, Marja, Santeri Ivalo, Päivälehden perämies, Helsingin Sanomat 9.6.1966, 6.

Tikka, Maija. Kahdeksankymmenluvun ylioppilas. Päivälehden piiristä II. Helsingin Sanomat 5.7.1964, 6.

Globaalihistorian unohdetut ruotsalaissaksalaiset alkuvaiheet – August Ludwig Schlözerin "Försök til en allmän historia om handel och sjöfart uti the äldsta tider" (1758)

Ere Nokkala

August Ludwig Schlözerin merkitys Pohjolan historialle ja globaalihistorialle

Suomen historiankirjoituksen perustajana tunnettu Henrik Gabriel Porthan (1739–1804) teki elämänsä aikana yhden merkittävän matkan ulkomaille. Hän vieraili saksan johtavaksi valistusyliopistoksi nousseessa Göttingenin yliopistossa kesällä 1779. Göttingenissä Porthan halusi tavata erityisesti historioitsija August Ludwig Schlözerin (1735–1809) ja Vanhan testamentin eksegetiikantutkijan, orientalisti Johann David Michaeliksen (1717–1791). Porthanin tapaaminen Schlözerin kanssa oli paitsi kahden historioitsijan tapaaminen myös kahden lehden toimittajan kohtaaminen. Schlözer toimitti kansainvälisesti erittäin suosittuja Briefwechseliä (1775–82) ja Stats-Anzeigenia (1782–93). Luonnollisesti Porthan oli myös äärimmäisen kiinnostunut Schlözerin Pohjolan historiaa käsittelevästä teoksesta Allgemeine Nordische Geschichte (1771).

Tuntemattoman taitelijan maalaus 43-vuotiaasta August Ludwig Schlözeristä vuodelta 1779. Lähde: Wikimedia.

Schlözerillä oli suuri merkitys Pohjolan historiankirjoitukselle, kuten koko historiankirjoitukselle ylipäätään. Hänen nimensä löytyy jokaisesta itseään arvostavasta historiankirjoituksen historiasta ja erityisesti viime vuosina Schlözerin nimi on noussut usein esiin globaalihistoriaan liittyvien keskustelujen ollessa pinnalla. Schlözer on tunnettu käsitteistään maailmanhistoria (Welt-Geschichte) ja universaalihistoria (Universalgeschichte). Schlözerin ansioksi on laskettu hänen lähestymistapansa. Sen sijaan, että Schlözer olisi korostanut eurooppalaisten asemaa muiden sivilisaatioiden yläpuolelle, hän painotti teknologisia läpimurtoja, kuten esimerkiksi foinikialaisten keksimää lasia historiaa eteenpäin vieneinä voimina. Schlözerille kommunikaatioverkostot ja kaupalliset verkostot mahdollistivat globaalin historiankirjoituksen, joka oli kansallisten ja alueellisten historioiden ylä- ja ulkopuolella (Osterhammel 2018, 64–65).

Schlözerin ensimmäisen monografian konteksti: Uppsalan ja Göttingenin vuorovaikutuksessa

Suhteet Göttingenin ja Uppsalan yliopistojen sekä Turun akatemian välillä olivat tiiviit. Porthanin suhteessa Schlözeriin sen paremmin kuin opinahjojen suhteessa muutenkaan ei suinkaan ollut kyse yhdensuuntaisesta mannermaisen historiallisen ajattelun valumisesta Ruotsiin. Suhteet olivat vastavuoroiset ja vaikutteita omaksuttiin ristiin. Käsitteellisten vaikutteiden lisäksi ihmiset matkustivat ja käsitteet heidän mukanaan.

Kun huomioidaan Schlözerin asema historiankirjoituksen historiassa ja kasvava kiinnostus häntä kohtaan, on hämmästyttävää, miten vähän huomiota hänen ensimmäinen monografiansa on saanut. Hänen ensimmäinen kirjansa on kirjoitettu Ruotsissa ja ruotsiksi. Försök til en allmän historia om handel och sjöfart uti the äldsta tider (1758) on jäänyt ruotsalaisessa historiankirjoituksessa käsittelemättä ja saksalaisessa historiankirjoituksessa teosta on pidetty pelkkänä kehittymättömänä varhaisteoksena. Saksalaisen kirjoittajan ruotsiksi kirjoittama teos on ollut tutkijoille ilmeisen vaikea käsiteltävä.

Ensimmäinen Schlözerin koskaan kirjoittama monografia oli kaupankäynnin historia, joka oli tarkoitettu sivilisaation historiaksi. Försök julkaistiin, kun Schlözer oli 23-vuotias, ja se on todiste hänen historiallisen ajattelunsa varhaisvaiheista. Monet hänen ajattelunsa tunnetuista pääpiirteistä, kuten keksintöjen ja teknologisten läpimurtojen painottaminen hallitsijoiden perimäjärjestyksen sijaan, juontavat juurensa jo hänen ensimmäiseen monografiaansa. Schlözerin käsitykset vauraudesta ja kansojen kanssakäymisestä kytkeytyivät uusiin luonnonoikeudesta kumpuaviin sivilisaatioteorioihin. Näiden sivilisaatioteorioiden mukaan kaupankäynti loi kaupallisia yhteisöjä. Vastaavasti uudet teoriat kaupallisista yhteisöistä, joita sivilisaatioteoriat ruokkivat, toimivat perustana uudelle poliittiselle taloustieteelle. Teoksessaan Schlözer käytti sivilisaation käsitettä määritelläkseen ”ihmisen toisen luonnon”, toisin sanoen historiallisen prosessin tuloksena syntyneiden ihmisten luonteen. Tätä prosessia hän piti kaupan ohjaaman sivilisaation edistymisenä.

Schlözer oli yhdeksäntoistavuotias saapuessaan Tukholmaan toukokuussa 1755. Hän sai työpaikan opettajana kaupungin saksalaisen evankelisen seurakunnan dekaanin Andreas Murrayn taloudessa. Heti saapumisensa jälkeen hän aloitti työnsä toimittajana ja kommentaattorina Altonaer Reichs-Post-Reiterissä, yhdessä aikakauden merkittävimmistä saksankielisistä aikakauslehdistä, jolle hän tarjosi ruotsalaisia uutisia. Pian Schlözer muutti Uppsalaan jatkamaan Wittenbergissä ja Göttingenissä aloittamiaan yliopisto-opintoja. Schlözer oli ehtinyt opiskella Johann David Michaelisin (1717–1791) ohjauksessa lukuvuonna 1754–1755. Michaelis oli Göttingenin yliopiston johtohahmo ja yksi Euroopan merkittävimmistä Raamatun ja Lähi-idän kielten tutkijoista. Michaeliksin historiallisen analyysin tarkoituksena oli määritellä uudelleen kristinuskon ja muiden uskontojen käsitykset. Erityisen tärkeä tässä suhteessa oli Michaeliksen lähestymistapa Raamatun tutkimiseen. Hän piti Raamattua muinaisen israelilaisen sivilisaation kirjallisena ja filosofisena tuotteena. Hänen metodologiansa – jota Schlözer noudatti – oli historiallis-kriittinen ja hän asetti empiiriset havainnot etusijalle todennäköisyyshypoteeseihin nähden. Kun Schlözer kirjoitti teoksensa Försök, sovelsi hän Michaeliksin empiiristä metodologiaa. Micheliksen tavoin Schlözer ajatteli, että menneiden tapahtumien tutkimisesta on hyötyä pääteltäessä yleisiä lakeja ja maksiimeja. Schlözer omaksui varhain historiallisen kirjoittamisen tyyliin, joka myöhemmin tuli tunnetuksi laajasti Euroopassa vaikuttaneena Göttingenin koulukuntana.

Michaeliksella oli tiiviit yhteydet Uppsalaan, mikä näkyi yhteistyössä Uppsalan johtavien tutkijoiden kanssa. Michaelis, luonnontieteilijän Linné (1707–1778) ja filologi Johann Ihre (1707–1780) olivat kirjeenvaihdossa. Uppsalan ja Göttingenin välillä oli ollut vahvat yhteydet 1740-luvulta lähtien. Lukuisat ruotsalaiset opiskelijat lähtivät opiskelemaan saksalaiseen valistusyliopistoon, kun taas monet saksalaiset opiskelijat suuntasivat Göttingenistä Uppsalaan opiskelemaan muun muassa Linnén alaisuudessa. Näin oli myös Schlözerin kohdalla. Schlözer katsoi, että Ruotsi oli luonnonhistorian ja talouden (historiae naturalis et oeconomiae) tutkimuksen kehto. Muutettuaan Tukholmasta Uppsalaan Schlözer aloitti luonnonhistorian opinnot Linneauksen johdolla ja omistautui samalla myös kielihistorian tutkimukselle Johann Ihren oppilaana. Ihreä pidetään laajalti ruotsalaisen filologian perustajana. Ihren ohjauksessa Schlözer kirjoitti väitöskirjansa pohjoisten kansojen matkoista Kreikkaan. Hän viipyi Uppsalassa vain talven 1756–1757, jonka jälkeen hän palasi Tukholmaan, jossa hän työskenteli vielä puolitoista vuotta kauppatoimiston sihteerinä.

Kielentutkija, kanslianeuvos Johan Ihre (1707–1780) Gustaf Lundbergin maalaamana vuonna 1780. Lähde: Wikimedia.

Göttingenissä ja Uppsalassa Schlözerille kehittyi voimakas halu tutkia Raamatun kaupunkeja ja hän keskusteli tästä Michaeliksen kanssa. Tanskan kuninkaallisen Arabian retkikunnan (1761–1767) suunnittelua ohjattiin Göttingenistä käsin. Michaelis oli suurelta osin vastuussa tutkimusmatkan tieteellisestä ohjelmasta. Schlözer oli kiinnostunut osallistumaan ja hän oli kirjeenvaihdossa Michaeliksen kanssa mahdollisuudesta saada paikka tutkimusmatkalla. Schlözerin ensimmäinen monografia oli siten myös yritys perustella hänen pätevyyttänsä osallistua tutkimusmatkalle.

Schlözerin ensimmäisen kirjan synty liittyi Carl Wilhelm Seelen (1707–1781) avokätiseen tarjoukseen maksaa kaupan historiaa käsittelevän teoksen painatuskustannukset. Seele oli rikas ruotsalainen kauppias, joka oli yllättynyt kuullessaan Schlözeriltä, että muinaisina aikoina foinikialaiset olivat harjoittaneet maailmankauppaa (Welt-Handel). Schlözer omisti foinikialaisia käsittelevän kirjansa hänelle, ehkä siinä toivossa, että hän rahoittaisi myös retkikunnan. Teoksessaan Schlözer totesi, että aihe oli hyödyllinen paitsi kauppiaille myös hallitsijoille, mikä voidaan nähdä osana hänen yritystään herättää kauppiaiden ja merkittävissä asemissa olevien henkilöiden kiinnostus. Schlözer tunnisti selvästi kaupallisten etujen kasvavan vaikutuksen politiikassa.

Kauppa globaalien verkostojen luojana ja sivilisaation moottorina

Schlözerin Försök ei luonnollisesti syntynyt missään ruotsalaisessa tyhjiössä irti eurooppalaisesta poliittisesta ja taloudellisesta kirjallisuudesta. Kirjansa esipuheessa Schlözer kertoi saaneensa inspiraationsa Montesquieulta (1689–1755) ja Voltairelta (1694–1778), jotka lukuisissa julkaisuissa olivat tutkineet sitä, miten kauppa oli auttanut Eurooppaa nousemaan barbaarisuudesta. Schlözer päätteli, että jos kaupalla oli niin merkittävä vaikutus maailman tilaan, sen historian pitäisi olla olennainen osa maailmanhistorian (Welt-Geschichte) tutkimusta. Schlözer myönsi avoimesti rakentavansa teoksensa Montesquieun ajatusten varaan väittäessään, että kauppa oli sivistänyt eurooppalaiset barbaarit.

Schlözerin mukaan kauppa loi yhteyksiä ja johti ensimmäisten valtioiden perustamiseen. Foinikialaiset olivat vastuussa eurooppalaisten sivistämisestä, ja siksi Schlözer perusteli heidän asettamistaan kirjansa pääpainopisteeksi selittämällä, että heitä oli laiminlyöty ansaitsemattomasti kaupan historiassa. Foinikialaiset olivat muinaisen maailman ensimmäinen todellinen kauppaa käyvä kansakunta, ja harvat kansakunnat olivat myöhemmin saavuttaneet saman kaupallisen vallan ja vaurauden tason kuin he. Schlözerin tarkoituksena oli kirjoittaa muinaisen maailman kauppahistoria Aleksanteri Suuren aikaan asti, ja koska hän piti foinikialaisia ainoana kansakuntana, joka harjoitti tuolloin maailmankauppaa, hän piti perusteltuna keskittyä heihin. Hän väitti, että tällä lähestymistavalla kirjan sisältö oli itse asiassa paljon laajempi kuin miltä se olisi voinut näyttää, ja tämä oikeutti hänen teoksensa yleisen nimen. Kirjan arvioijat eivät olleet samaa mieltä.

Michaeliksen jalanjäljillä Schlözerin tärkein lähde oli Raamattu, ja Försök sisälsi vain vähän viittauksia muihin teoksiin. Hän selitti, että jos hän olisi nimennyt kaikki tutkimansa teokset, hänen kirjansa olisi kasvanut liian pitkäksi ilman, että hänen argumenttinsa olisi vahvistunut. Hän tunnusti olevansa velkaa Michaeliksen, Voltairen ja Montesquieun lisäksi Samuel Bochartin (1599–1667) teokselle Geographia Sacra seu Phaleg et Canaan (1648). Bochart oli protestanttinen raamatuntutkija, joka tunsi itämaisia kieliä ja oli kiinnostunut arabialaisista luonnontieteilijöistä.

Schlözer esitti, että sivilisaatioiden edistyminen johtui ihmisen luontaisesta halusta käydä kauppaa. Schlözerin mukaan kauppa ei ollut jumalallisen käskyn tulos, vaan hän käytti antropologista argumenttia selittääkseen, että kauppa sai alkunsa ihmisen luonnollisesta taipumuksesta etsiä nautintoa. Hänen tulkintansa mukaan välttämättömyydet synnyttivät kaupan, halut kasvattivat sitä ja ahneus ja ylellisyys muokkasivat sen kohti lopullista muotoa. Lisäksi kauppa loi yhteisöjä ja paransi kommunikaatiota, mikä sitten tuki osaltaan kaupan laajentumista. Kauppa ohjasi politiikkaa ja oli taiteiden ja tieteiden äiti. Toisin kuin Rousseau Schlözer korosti suuresti kaupan myönteisiä vaikutuksia. Sinänsä on merkillistä, että Schlözer esitti nämä näkemyksensä pitkälti kaupallisten ristiriitojen aiheuttaman seitsenvuotisen sodan (1756–1763) ollessa käynnissä. Schlözerin käsitykset olivat todennäköisesti Turgot'n Plan de deux discourse sur l'histoire universellen (1751/52) innoittamia. Viitaten Montesquieuhun Schlözer totesi, että kaupan historia oli kanssakäymisen ja vaihdon historiaa muiden kansojen kanssa. Yksi sen tärkeä piirre oli suora tiedonvaihto kauppiaiden välillä. Kauppa oli se mikä kietoi yhteisöt yhteen. Foinikialaiset ja hollantilaiset olivat olleet tässä suhteessa esimerkillisiä, ja heidän panoksensa sivilisaatioiden kehitykseen oli siksi ollut suuri.

Schlözer näki tavaroiden ostamisen ja myymisen sivilisaation moottorina ja käsitti sivilisaation edistymisen jumalallisen kaitselmuksen määrittelemänä prosessina. Schlözer esitti, että tämän edistyksen edustajia olivat kukoistavat foinikialaiset, sivistyneet kreikkalaiset, roomalaiset ja myöhemmin venetsialaiset, genovalaiset ja hollantilaiset. Schlözerin mukaan Pohjolalla ei ollut koskaan ollut vastaavaa roolia.

Försök ja globaalihistorian mahdollisuus

Kriittisistä arvioista huolimatta Schlözer ei koskaan ottanut etäisyyttä ensimmäiseen monografiaansa. Se sisälsi monia niistä elementeistä, joista hän tuli tunnetuksi. Kommunikaation ja kaupan luomat verkostot olivat tärkeitä myös Schlözerin myöhemmässä tuotannossa. Juuri ne tekivät globaalihistorian mahdolliseksi.

Ere Nokkala on yhteiskunnallisen ja taloudellisen ajattelun historian apulaisprofessori Jyväskylän yliopiston historian ja etnologian laitoksessa. Hän johtaa ERC-hanketta De-Centering Eighteenth-Century Political Economy: Rethinking Growth, Wealth and Welfare in the Swedish Empire.

Funded by the European Union (ERC, DEPE, 101088549). Views and opinions expressed are however those of the author(s) only and do not necessarily reflect those of the European Union or the European Research Council. Neither the European Union nor the granting authority can be held responsible for them.

Lähteet

Schlözer, August Ludwig, Försök til en allmän historia om handel och sjöfart uti the äldsta tider. Grefing, 1758.

Kirjallisuus

Callmer, Christian, "Svenska studenter i Göttingen under 1700-talet," Lynchos. Lärdomshistoriska samfundets årsbok (1956), 1–30.

Nokkala, Ere, "August Ludwig Schlözer´s General History of Trade and of Seafaring (1758): Cameralism, Natural history and the Rise of Civilisation", teoksessa Histories of Trade as Histories of Civilisation, toim. Antonella Alimento & Aris Della Fontana. Palgrave MacMillan 2021, 217–244.

Osterhammel, Jürgen, Unfabling the East: The Enlightenment´s Encounter with Asia. Princeton University Press 2018.

Peters, Martin, Atles Reich und Europa: Der Historiker, Statistiker und Publizist August Ludwig (v.) Schlözer (1735–1809). Lit Verlag 2003.

Suomalainen 1700–1800-lukujen ’talonpoika’ historiankirjoituksessa – määritelmiä ja rajanvetoja

Antti Räihä

Kielitoimiston sanakirjan mukaan ’talonpoika’ on ”omistamaansa, vuokraamaansa tms. maata viljelevä ja siitä pääasiallisen toimeentulonsa saava mies, maanviljelijä”. Suomen etymologisessa sanakirjassa maanviljelijäksi määritelty talonpoika-sana periytyy kantasanaan ’talo’. Talo-sanan johdannaisia ovat muun muassa talollinen, talous, talonmies ja talonpoika. Sana ’talo’ on etymologisesti samaa sanuetta kuin ’talas’, joka pohjautuu sekä erä- ja pyyntitalouteen viittaavaan sanastoon että tukemiseen (kannatinhirsi, kattoparru), perustuksiin (jalusta, pohja, lattia) ja suojaan (kota, koju, katos) viittaavaan terminologiaan.

Christfrid Gananderin laatiman ensimmäisen suomenkielisen sanakirjan (käsikirjoitus valmistui 1787) Nytt finskt lexiconin mukaan talonpoika-sana vastaa ruotsinkielistä sanaa ’bonde’. Elias Lönnrotin Suomalais–ruotsalaisessa sanakirjassa (1880) vastineita ovat ’bonde’, ’landtfolk’ ja ’allmoge’. Svenska Akademiens ordbokin mukaan ’bonde’ tarkoittaa ”allmogeman som brukar egen jord; hemmansägare; äfv. om allmogeman som (för egen räkning) brukar andras jord; landtman; motsatt å ena sidan: herre, herreman, å andra sidan: torpare, arbetare, tjänare o. d.; äfv. allmännare, om landtbo som ägnar sig åt jordbruk o. icke tillhör herrskapsklassen.”  Maansa viljelystä ja tilanomistajuudesta käynnistyvä määritelmä sisältää edelleen lukuisan määrän erilaisia tarkennuksia. Gananderin sanakirjassa ’talollinen’ määrittyy puolestaan (mieheksi) ”som äger gård eller hemman, landtbrukare.”

Suomalaiseen historiankirjoitukseen muiden Pohjoismaiden tavoin sisältyvä tulkinta vapaasta maata omistavasta talonpojasta on helppo löytää myös edellisistä sanakirjamääritelmistä. Samaan aikaan ne alleviivaavat kuitenkin tulkinnan taustalle jäävää ’talonpojan’ yhteiskunnallista heterogeenisyyttä.

Poliittis-sosiaalihistoriallinen talonpoika

Eino Jutikkala määrittelee suomalaisen maataloushistorian keskiöön kuuluvassa Suomen talonpojan historia (1958) -teoksessaan talonpojan poliittisen toimijuuden kautta. Aikaisemmasta talonpoikia isänmaallis-kärsimyshistoriallisesta näkökulmasta tarkastelleesta tutkimuksesta eroten Jutikkala lähestyi talonpoikia poliittis-yhteiskunnallisen analyysin avulla. Terminologisesti hän identifioi säätyvallan ajan talonpoikaissäädyn vaalikelpoisuutta tarkastellessaan talonpojiksi ”perintötilalliset ja kruununtilojen haltijat, mutta ei rälssilampuoteja eikä niitä, jotka vuokrasivat maata, lukuun ottamatta akatemiain ja muiden vastaavien laitosten tiloja viljeleviä talonpoikia.” (Jutikkala 1958, 273) Talonpoikaisuus määrittyi näin ollen maahan sidotuksi oikeudeksi.

Lähimmäs talonpojan arkea Jutikkala pääsee tarkastellessaan talonpoikaista maanomistajuutta, kun talonpojisto muodostui yhdistys- ja vakuuskirjan (1789) myötä ”yhteiskunnallisessa suhteessa täydelliseksi säädyksi […]; mutta samalla tämä laki avasi tien tulevaisuuteen, ’porvarilliseen’ yhteiskuntaan, joka ei tunne säätyeroja eikä maanluontoja.” (Jutikkala 1958, 293) Jutikkalan viittaus erilaisia maanluonnoista riippumattomaan ’porvarilliseen’ yhteiskuntaan painottaa talonpojan määrittymistä yhteiskunnallisen vaikutusvallan kautta. Näin tulkittuna rajanveto rinnastaa Jutikkalan tutkiman talonpojan osaltaan maanluonnosta riippumattoman maatilan isäntään.

Maanomistajien määrän kasvu vuosien 1805–1825 Suomessa perustui Eino Jutikkalan mukaan Vanhan Suomen liittämiseen (1812) osaksi muuta Suomea. Vanhan Suomen talollisia ei voi kuitenkaan rinnastaa maanomistajiin, sillä he olivat 1800-luvun jälkipuoliskolle asti lähes läpeensä kruununtilallisia. Lähde: Jutikkala 2003, 448.

Arvo M. Soinisen Vanha maataloutemme -teos (1974) kuuluu Suomen talonpojan historian tavoin suomalaisen maataloushistoriografian ytimeen. Soinisen mukaan rakenteeltaan Suomen epäyhtenäinen maatalousväestö sisälsi erilaisia sosiaaliryhmiä varakkaista tilanomistajista ja talonisännistä köyhiin maatyöläisiin. Maatalousväestön ylimmän kerroksen muodostivat ”ne maanviljelijät, jotka omistivat viljelemänsä maan, siis tilanomistajat ja talolliset.” (Soininen 1974, 28) Kyseisen kerroksen Soininen jakaa kolmeen ryhmään eli säätyläismaanomistajiin (suurtilalliset), ratsutilallisiin (rusthollarit) ja talollisiin. Kaksi viimeisintä muodostivat edelleen talonpoikaisen maanviljelijäväestön eli talolliset.

Talolliset jakautuivat Soinisen mukaan edelleen kahteen osaan sekä kameraalisesti (perintö-, kruunu- ja rälssitalonpoikiin) että suhteessa ruotuarmeijan ylläpitoon (ratsu- ja jalkaväki). Talonpoika- ja talollisryhmän jakolinjojen vastakohtana näyttäytyy teoksessa Sukupolvien perintö (1985) oleva Ilkka Mäntylän teksti ”Talonpoika yhteiskunnassa”, missä Mäntylä käyttää termejä talonpoika ja rahvas toistensa synonyymeinä. Vastaavaan yleistermin käyttöön päätyy myös Perttu Immonen teoksessaan Suomen rahvaan historia (2017), jota hän kuvaa tavallisten suomalaisten historiaksi. Tarkasteltujen kolmen suvun edustajistoon kuului niin talonpoikia, porvareita kuin papistoakin.

Jari Niemelä lähestyy teoksessaan Talonpoika toimessaan (2008) talonpoika-terminologiaa perinteisesti maatalouden sosiaalisten suhteiden kautta. Niemelä ei määrittele käyttämäänsä talonpoika -käsitettä, mutta tekstiin sisältyvän tulkinnan mukaisesti säätyläismaanomistajien alapuolelle sosiaalisesti sijoittuneet perintö- ja kruununtilalliset muodostivat 1700- ja 1800-luvuilla Suomen talonpoikaisväestön. Talonpoikaisryhmää tarkastellessaan Niemelä painottaa eroa talonpoikaiseksi yläluokaksi 1700-luvulla muodostuneiden ratsutilallisten ja muiden talonpoikien välillä. Verotusteknisistä tekijöistä johtuen ryhmien välinen juopa kasvoi 1800-luvulla Venäjän alaisuuteen siirtyneen Suomen ruotuarmeijan lakkauttamisesta huolimatta.

Perhehistoriallinen talonpoika

Talonpoikia ja talollisia demografis-yhteisöllisesti analysoiva perhehistoriallinen tutkimus on sivuuttanut sosiaalis-yhteiskunnallisen tarkastelun tavoin kyseisten toisiinsa limittyvien käsitteiden määrittämisen ja niiden käytön kriittisen tarkastelun. Väinö Voionmaa lähestyi jo yli vuosisata sitten Suomen karjalaisen heimon historia -teoksessaan (1915/1969) talonpoika -tematiikkaa suurperheen toiminnan näkökulmasta. Huomio keskittyi vallankäyttöön rinnastuneeseen isännyyteen, jonka Voionmaa katsoi suurperheiden ”sisällisen järjestyksen” mukaisesti kuuluneen säännöllisesti isälle. Veljesten välille rakentuneessa suurperhemuodossa talon isäntä ja isännyys saivat sen sijaan erilaisia merkityksiä kuin isän johtamassa perheessä.

Suomalaisen talonpojan perhehistoriallinen menneisyys on herättänyt kiinnostusta erityisesti itäisen suurperhelaitoksen kontekstissa. Varhaisempana lähtökohtana olleet näkökulmat patriarkan johtamista väkirikkaista suurperheistä ovat monimuotoistuneet, kun tuoreemmassa kotimaisessa tutkimuksessa Suomi on asemoitu länsi- ja itäeurooppalaisen perhe- ja kotitalousmallin väliselle raja-alueelle.

Magnus von Wrightin (1805–1868) akvarelli kuvaa aidantekoa ja kaskimaata 1800-luvun Viipurin läänissä. Lähde: Finna, Museoviraston kuvakokoelmat.

Talonpojan ja isännän rinnastuminen toisiinsa on johtanut aikaisemmassa sekä poliittis-sosiaalisessa että perhehistoriallisessa tutkimuksessa maskuliiniseen katsantokulmaan. Tämän seurauksena emäntien isännöimät maatilat ovat rajautuneet yleisesti tarkastelun ulkopuolelle. Varsinkin itäisemmän Suomen osalta puute on merkittävä, sillä esimerkiksi Viipurin Karjalassa naisleskien johtamien kotitalouksien määrä nousi 1700–1800-luvuilla suurimmillaan paikoin jopa kolmannekseen kaikista kotitalouksista.

Talonpoika negaationa

Talonpoikiin suomalaisessa historiografiassa usein rinnastuneet talolliset/tilalliset ovat esiintyneet perinteisesti vastapuolena tilattomaan väestöön keskittyneissä tutkimuksissa. Osapuolten välisten ristiriitojen kärjistyminen tai ainakin niiden laajempi julkitulo oli 1800-luvulla arkipäivää. Viljo Rasila kuvaa teoksessaan Suomen torpparikysymys vuoteen 1909 (1961) torppareiden ja talollisten välisiä muun muassa 1860-luvulle ajoittuvia kansakoulujen rakentamista koskeneita kiistoja. (Torpparitutkimuksesta ks. Kirsi Laineen teksti tässä blogissa). Tapauksissa oli kysymys erimielisyydestä koskien maata omistamattomien torppareiden velvollisuudesta ottaa osaa yhteisiin rasituksiin. Rasilan mukaan ”Torppariväestön jäseniä yhdistivät samat yleiset tunnusmerkit, sama oikeudellinen asema […], jotka kaikki eroittivat heidät […] ennen kaikkea heidän yhteisestä vastakohdastaan, vuokranantajista.” (Rasila 1961, 83)

Suomen 1800–1900-lukujen taitteen maatalouskysymystä tutkinut Matti Peltonen toteaa teoksessaan Talolliset ja torpparit (1992) talonpojan käsitteen samaistuvan Suomessa usein talollisiin, joilla oli ”oikeus äänestää ja tulla valituksi talonpoikaissäädyssä” (Peltonen 1992, 272). Samalla Peltonen huomauttaa kuitenkin, että tavallisten talollisten yhteiskunnallinen asema oli 1800-luvun lopulla heikentymässä esimerkiksi erilaisten pienyrittäjien, maakauppiaiden ja kansankoulunopettajien muodostaessa merkittävän osan talonpoikaissäädyn valtiopäiväedustajista. Yhteisöllisesti Peltonen rinnastaa talolliset maanomistajiin.

Riikka Miettisen ja Ella Viitaniemen toimittaman Reunamailla -teoksen (2018) johdannon mukaisesti ”hallinnollisesta ja kruunun näkökulmasta maaseudun tilaton väestö voidaan nähdä vastakohtana talonpojille, jotka omistivat tai pitivät hallussaan vakinaisella asukasoikeudella ja viljelivät verotettavaa maata (hemman).” Edelleen tilaton väki erosi ”maanomistuksen ja siihen liittyvien yhteisöllisten nautintaoikeuksien (esimerkiksi metsävarojen ja vesialueiden käyttö) sekä poliittisten oikeuksien, mutta myös velvollisuuksien, puutteella” talonpoikaisväestöstä. (Miettinen & Viitaniemi 2018, 11–12)

Tunnettu tuntematon talonpoika historiankirjoituksessa

Suomalainen maataloushistoria on lähestynyt talonpoika–talollinen-tematiikkaa valtiollis-yhteiskunnallisen toiminnan ja merkitysarvon sekä omistusoikeuskysymysten kautta. Oman osin välillisen huomionsa talonpojat ja tilalliset ovat saaneet myös perhehistorian piirissä. Talonpojan historiografiaan sisältyvien linjanvetojen heterogeenisyydestä kertoo 1800-luvun lopun talonpoikaissäädyn tyypittely muiden säätyjen ulkopuolelle jäävien maanomistajien säädyksi. Talonpoika–talollinen-terminologian takaa erottuvat kolme merkitysryhmää määrittävät talonpojan (omistamansa) maan (maskuliiniseksi) viljelijäksi, tietyn sosiaaliryhmän edustajaksi sekä sääty-yhteiskunnan poliittisen ryhmän jäseneksi.

Talonpojan ja talollisen välinen rajanveto itsessään on jäänyt aikaisemmassa tutkimuksessa sumeaksi näiden toimiessa pääsääntöisesti toistensa synonyymeina. Samaan aikaan maataloushistorian talonpoikaiskeskeisyydestä huolimatta talollisväestön poliittis-yhteiskunnallisen toimijuuden ulkopuolinen arkitodellisuus on jäänyt tutkimuksessa syrjään ennen kaikkea tilattomaan väestöön kohdistunutta käänteistä mielenkiintoa lukuun ottamatta.

Antti Räihä toimii dosenttina Jyväskylän yliopiston historian ja etnologian laitoksessa. Hän johtaa muun muassa Koneen Säätiön rahoittamaa tutkimushanketta Tilaperimyskiistat ja pauperismi. Maatilojen sukupolvenvaihdokset Suomessa noin 1700–1900.

Internet -lähteet

Kielitoimiston sanakirja: https://www.kielitoimistonsanakirja.fi/#/ (”talonpoika”)

SAOB: https://www.saob.se/ (”bonde”)

Suomen etymologinen sanakirja: https://kaino.kotus.fi/ses/ (”talonpoika”)

Kirjallisuus

Ganander, Christfrid, Nytt finskt lexicon. Alkuperäiskäsikirjoituksesta ja sen näköispainoksesta toimittanut Liisa Nuutinen. SKS / Kotimaisten kielten keskus 1997.

Haataja, Kyösti, Suomen talonpoika. Ylipainos Maaseudun Tulevaisuudesta. 1942.

Immonen, Perttu, Suomen rahvaan historia. Kolmen suvun elämää keskiajalta 1800-luvulle. Atena 2017.

Jutikkala, Eino, Suomen talonpojan historia. Toinen, uudistettu ja lisätty painos. SKS 1958.

Jutikkala, Eino, Tilalliset ja tilattomat. Teoksessa Viljo Rasila, Eino Jutikkala ja Anneli Mäkelä-Alitalo (toim.) Suomen maatalouden historia I. Perinteisen maatalouden aika. Esihistoriasta 1870-luvulle. SKS 2003.

Lönnrot, Elias, Suomalais-ruotsalainen sanakirja. Jälkimäinen osa, N–Ö. SKS 1880.

Miettinen, Riikka & Viitaniemi, Ella, Johdanto: Länsi-Suomen maaseudun tilattomat tutkimustehtävänä. Teoksessa Riikka Miettinen & Ella Viitaniemi (toim.) Reunamailla. Tilattomat Länsi-Suomen maaseudulla 1600–1800. Historiallisia Tutkimuksia 278. SKS 2018.

Moring, Beatrice, Land, Labour and Love: Household Arrangements in Nineteenth Century Eastern Finland – Cultural Heritage or Socio-Economic Structure, The History of the Family 4:2, 1999.

Mäntylä, Ilkka, Talonpoika yhteiskunnassa. Teoksessa Arno Rautavaara (toim.) Sukupolvien perintö. Talonpoikaiskulttuurin kasvu. Kirjayhtymä 1985. 

Norring, Petteri, Histories of the free peasant in Finnish and Swedish historical research, ca. 1800–1980. Teoksessa Miia Kuha & Petri Karonen (toim.) Swedish and Finnish Historiographies of the Swedish Realm, c. 1520–1809. Shared Past, Different Interpretations? Routledge 2023.

Partanen, Jukka, Isän tuvasta omaan tupaan. Väestö ja kotitaloudet Karjalankannaksen maaseudulla 1750–1870. Bibliotheca Historica 86. SKS 2004.

Peltonen, Matti, Talolliset ja torpparit. Vuosisadan vaihteen maatalouskysymys Suomessa. Historiallisia Tutkimuksia 164. SHS 1992.

Piilahti, Kari-Matti, Aineellista ja aineetonta turvaa. Ruokakunnat, ekologis-taloudelliset resurssit ja kontaktinmuodostus Valkealassa 1630–1750. Bibliotheca Historica 106. SKS 2007.

Rasila, Viljo, Suomen torpparikysymys vuoteen 1909. Yhteiskuntahistoriallinen tutkimus. Historiallisia Tutkimuksia LIX. SHS 1961.

Sirén, Kirsi, Suuresta suvusta pieneen perheeseen. Itäsuomalainen perhe 1700-luvulla. Bibliotheca Historica 38. SKS 1999.

Soininen, Arvo M., Vanha maataloutemme. Maatalous ja maatalousväestö Suomessa perinnäisen maatalouden loppukaudella 1720-luvulta 1870-luvulle. Historiallisia Tutkimuksia 96. SHS 1974.

Suomen talonpoikaisluokan ja maatalouden historiaa. Esittäneet A. R. Cederberg et. al. Otava 1936.

Voionmaa, Väinö, Suomen karjalaisen heimon historia. WSOY 1969 (1915).

Waris, Elina Yksissä leivissä. Ruokolahtelainen perhelaitos ja yhteisöllinen toiminta 1750–1850. Bibliotheca Historica 48. SKS 1999.