10.11.2022

Historiantutkimus 1700-luvun lopun Suomessa: Johan Bilmark ja Henrik Gabriel Porthanin pitkä varjo

Samu Sarviaho

Suomen akateeminen elämä keskittyi 1700-luvun jälkipuolella Turun Akatemiaan. Aikakauden historiantutkimus kiteytyi Suomessa pitkälti kahteen henkilöön, Johan Bilmarkiin (1728–1801) ja Henrik Gabriel Porthaniin (1739–1804). Bilmark toimi vuodesta 1763 lähtien lähes neljäkymmentä vuotta Akatemiassa historian ja moraalin professorina. Hänen ohjauksessaan valmistui ennätyksellisesti peräti 232 pro exercitio- ja pro gradu -väitöskirjaa, joista monet käsittelivät myös Suomen historiaa. Porthan nimitettiin puolestaan vuonna 1777 kaunopuheisuuden ja runouden professoriksi. Vierailtuaan vuonna 1779 aikakauden merkittävässä saksalaisessa yliopistossa Göttingenissä hän kiinnostui historiasta, etenkin Suomen historiasta, johon monet hänen tutkimuksensa kohdistuivat moniin muihinkin aloihin kiinnitetyn huomion ohella (biografisista yksityiskohdista ks. Tarkiainen 2012; Klinge 2016).

Bilmarkin ja Porthanin jälkimaineet eroavat toisistaan kuin yö ja päivä. Porthanista on kirjoitettu toista kymmentä kokonaista teosta, kaikista häntä käsittelevistä artikkeleista ja teosten osista puhumattakaan. Hänen kirjoituksiaan on julkaistu vielä 2000-luvun puolella opetusministeriönkin tukeman Henrici Gabrielis Porthan Opera omnia -teossarjan osana (julkaisusta ks. Viljamaa 2008). Bilmarkin ansiot ovat sen sijaan jääneet huomattavasti vähemmälle huomiolle. Muiden Turun Akatemian väitöskirjojen tavoin hänenkin ohjauksessaan valmistuneet väitöskirjat ovat tätä nykyä digitaalisoituina Kansalliskirjaston Doria-julkaisuarkistossa. Ne eivät ole kuitenkaan herättäneet sen laajempaa huomiota painetussa kuin digitaalisessakaan muodossa. Kuvaavaa on, että laajimpia synteesejä Bilmarkin toiminnasta historioitsijana on edelleen Magnus Gottfrid Schybergsonin vajaan parinkymmenen sivun mittainen osio Åbo universitets lärdomshistoria -teoksessa (3. osa 1891). Schybergson teki puolestaan Porthanista myöhemmin satoja sivuja pitkän kaksiosaisen elämäkertateoksen (1908 & 1911). Miksi näihin kahteen samoihin aikoihin historiankirjoituksen alalla vaikuttaneeseen henkilöön kiinnitetyssä huomiossa on niin suuri epäsuhta?

Merkittävämmiksi katsotut tieteelliset ansiot kohdistavat huomion Porthaniin

Jälkipolvet ovat arvioineet Porthanin tieteelliset meriitit kokonaisuudessaan suuremmiksi ja monipuolisimmiksi kuin Bilmarkin. Esimerkiksiteoksen Porthanin monet kasvot - (2000a) artikkeleissa päähenkilöä ylistetään muun muassa suomalaisen klassillisen arkeologian, kielentutkimuksen ja maantieteen esi-isänä, tiennäyttäjänä ja edistäjänä. Porthanin monioppineisuus ja hänen tieteellisen toimintansa kattavuus on jättänyt Bilmarkin sivurooliin suomalaisessa tieteenhistoriassa. Tämä koskee myös Porthanin ja Bilmarkin eroja historioitsijoina. Sikäli, kun Bilmarkia on edes käsitelty historioitsijana, on huomiota kiinnitetty lähinnä hänen tutkimustensa melko vähäiseen omaperäisyyteen, Porthania pinnallisempaan tutkimusotteeseen ja hajanaisuuteen (etenkin Schybergson 1891, osin myös Urpilainen 2001; Klinge 2016). Aikakauden pro gradu -väitöskirjojen tarkastelussa on aina tietynlainen epäselvyys siitä, kuka varsinaisesti kirjoitti niiden tekstin: preeses eli opettaja vai opiskelija eli respondentti (problematiikasta etenkin Bilmarkin osalta ks. Brusiin 1971). Toisaalta esimerkiksi Bilmarkin Suomen ja suomalaisten varhaishistoriaa käsitelleissä historiallisissa väitöskirjoissa on katsottu usein toistellun ja kierrätetyn hänen edeltäjänsä, 1700-luvun alkupuolella ja keskivaiheilla Turussa vaikuttaneen Algot Scarinin (1684–1771) ajatuksia (Schybergson 1891; Urpilainen 1993 & 2001).

Porthan on sen sijaan nähty jopa suomalaisen historiankirjoituksen isänä. Tähän on vaikuttanut ennen muuta hänen 56 väitöskirjana julkaistu Paulus Juustenin piispankronikan selitysteoksensa (1784–1800). Huolimatta siitä, että teos muodostaa melko hajanaisen erityistutkimusten kokoelman analysoidaan siinä laajasti Suomen keskiaikaa ja varhaisempaakin historiaa. Kuten myöhemmässä tieteellistymisprosessia jatkaneessa suomalaisessa historiantutkimuksessa, Porthanin mielenkiinto kohdistui muun muassa keskiaikaisiin asiakirjoihin, joita hän myös julkaisi (ks. esim. Tommila 1989). Myöhemmän historiantutkimuksen tulkinnoissa Porthan on saanut maineen alkuperäislähteisiin tukeutuvana tieteellisenä historiantutkijana (1800-luvun suomalaisen tutkimuksen mielenkiinnosta alkuperäislähteisiin ks. esim. Tommila 1989; Jalava 2019). Kuten esimerkiksi Erkki Urpilainen (2001) on todennut, Porthanin on katsottu kyenneen lähdeaineiston kriittiseen tarkasteluun. Hän sai tärkeitä vaikutteita Göttingenissä toimineelta historioitsijalta August Ludwig von Schlözeriltä (1735–1809), joka korosti lähdekritiikin merkitystä. Porthan kirjoitti jopa eräänlaisen historian metodiopin eräässä väitöskirjassaan (De scepticismo historico, 1792). Urpilainen on katsonut kokonaisuutena Bilmarkin olleen sen sijaan tietyiltä osin edeltäjäänsä Scarinia kritiikittömämpi lähdeaineiston käsittelyssään.

Toisin kuin monet muut oppineet, Porthan sai oman, vuonna 1864 Turussa paljastetun patsaansa, jonka veisti Carl Eneas Sjöstrand. Kuva: K.E. Ståhlberg. Historian kuvakokoelma, Museovirasto. HK10000:4318.

Bilmarkin ja Porthanin jälkimaineiden epäsuhtaa tuskin voidaan selittää ainoastaan sillä, että jälkimmäistä on pidetty tutkimusmetodin ja asiankäsittelyn perusteellisuuden osalta edistyksellisempänä. Vaikka Porthania on tutkittu laajalti eri asiayhteyksissä, on varsinainen syvällinen analyysi hänen käsityksistään historioitsijana edelleenkin lapsenkengissä, Bilmarkista puhumattakaan. Tähän vaikuttaa se, että historiankirjoituksen historiaa on Suomessa ylipäätään tutkittu harvanlaisesti. Porthanin Piispainkronikan selitysteoksen luonteeseen, syntyhistoriaan ja lähdeaineistoon on kyllä kiinnitetty huomiota (esim. Heininen 2000), mutta Porthania ei ole tutkittu kokonaisuutena lähdeaineiston käsittelyn näkökulmasta samalla tavalla kuin esimerkiksi ruotsalainen Nils Eriksson (1973) tutki 1700-luvulla Ruotsin valtakunnan länsiosissa vaikuttaneita historioitsijoita Olof von Dalinia, Anders Botinia ja Sven Lagerbringia. Lähimmäs pääsi Schybergsonin (1911) ohella kenties Gunnar Palander (myöh. Suolahti) väitöskirjassaan Porthanista historiantutkijana (1901), mutta molempien huomiot Porthanin lähdekritiikistä esimerkiksi piispainkronikan selitysteoksessa liikkuivat lopulta hyvin yleisellä tasolla. Toki yksittäisissä asiakysymyksissä, kuten pohjoisen Fennoskandian varhaisasutuksessa, Porthania on analysoitu tarkemmin myös lähdeaineiston käsittelyn näkökulmasta (Ryymin & Aspaas 2010; Sarviaho 2016). Mainittakoon myös Arto Latvakankaan (1995) analyysi Bilmarkin varjagikäsityksistä. Voi olla, että Porthan on metodisesti edistyksellisen jälkimaineensa ansainnut etenkin Bilmarkiin verrattuna, mutta tämä vaatisi molempien tutkijoiden tähänastista perusteellisempaa ja systemaattisempaa tarkastelua ja vertailua kokonaisuutena.

Metodologinen nationalismi Porthanin ja Bilmarkin jälkimaineiden erojen selittäjänä

Viime vuosina suomalaisessa historiografisessa tutkimuksessa on syystäkin toisteltu käsitettä metodologinen nationalismi. Käsite tarkoittaa sitä, että 1800-luvulta lähtien kansallisessa historiantutkimuksessa on usein nostettu Suomen suuriruhtinaskunnan kaltaiset ”modernit” alueet kaiken varhaisemmankin historian käsittelyn kehikoiksi ja korostettu tällaisilta alueilta lähtöisin olleita henkilöitä, toki osin myös niillä vaikuttaneita ”vierasperäisiä” henkilöitä (vrt. esim. Jalava 2019). Esimerkiksi edellä mainitussa Porthanin monet kasvot -teoksessa nousee jo artikkelien otsikkotasolla esille se, että Porthan käsitteli laajalti nimenomaan Suomeen liittyviä aiheita. Ruotsalainen Sten Lindroth (1981) ei pitänyt Porthania edes kovin omalaatuisena henkilönä Ruotsin 1700-luvun tieteenhistorian asiayhteydessä, mutta myöhempien suomalaisten sukupolvien näkökulmasta suomen kielen ja historian käsittely oli hänen mukaansa merkityksellistä. Kuten Matti Klinge (1989) on analysoinut, nostettiin Porthan jo 1800-luvun Suomessa kansallisen jatkuvuuden symboliksi. Porthan on nähty jopa suomalaisena varhaisnationalistina, kattavimmin Juha Mannisen tutkimuksessa Valistus ja kansallinen identiteetti (2000b), sekä myöhemmälle suomalaiselle kansallisuuden rakentamiselle keskeisen kansanrunouden tarkastelijana (esim. Honko 2000).

Bilmarkilla ei ole missään vaiheessa ollut samanlaista statusta suomalaisuuden esille nostajana, vaikka hänkin käsitteli edeltäjänsä Scarinin tavoin myös Suomen historiaa. Erkki Urpilainen (1993 & 2001) oli oikeassa todetessaan huomion puutteeseen vaikuttaneen Bilmarkin ja Scarinin ”ruotsalaisuus”. Bilmark oli Scarinin tavoin kotoisin Länsi-Götanmaan Skarasta, Porthan oli puolestaan syntyisin Viitasaarelta. Suomessa Porthaniin kohdistuneella mielenkiinnolla oli tuskin mitään tekemistä autonomian ajan kielipoliittisten vastakkainasettelujen kanssa. Niinpä Porthanin suomalaislähtöisyys oli sinänsä merkityksellistä ja häntä saattoivat autonomian ajan lopulla tarkastella sekä maltillinen fennomaani Gunnar Palander (poliittisista näkemyksistä ks. Jutikkala 2000) että ruotsinmielinen Schybergson (1908; poliittisista näkemyksistä ks. esim. Tommila 1989), jolle Porthan oli monessa suhteessa ”isänmaan sivistyksen perustaja” (fosterländska bildningens grundläggare). Kansallismielisyydestään tunnettu historioitsija Jalmari Jaakkola (ks. esim. Tommila 1989) saattoi puolestaan väittää vuonna 1939, että Bilmarkilta ja Scarinilta puuttui Porthaniin verrattuna ”vierassyntyisinä ja kieltämme tuntemattomina […] osaksi riittäviä edellytyksiäkin ymmärtää kansaamme ja menneisyyttämme”.  Keskeiseen asemaan nousikin suuri mielenkiinto ”suomalaisessa” yliopistossa vaikuttaneeseen ja Suomen ja suomalaisten historiaa merkittävästi tarkastelleeseen suomalaiseen mieheen. Bilmarkilla ei ollut tässä suhteessa juurikaan mahdollisuuksia nousta laajemman mielenkiinnon kohteeksi Suomessa, ja hänen saatettiin katsoa ”ruotsalaissyntyisenä” olleen jopa kykenemätön tarkastelemaan Suomen historiaa.

Bilmarkista ei ole tiettävästi säilynyt tai tehty edes muotokuvaa, patsaista puhumattakaan. Bilmarkinkatu Turussa on tosin nimetty hänen mukaansa. Kirjoitettua tekstiä on toki säilynyt paljon, kuten hänen ohjauksessaan tehty Lappia käsittelevä pro gradu (1784). Kuva: Kansalliskirjasto, Doria-julkaisuarkisto.

Asialla on myös toinen puoli, jota ei liene koskaan pohdittu. Metodologinen nationalismi on selkeästi vaikuttanut myös siihen, etteivät ruotsalaisetkaan ole nähneet Suomen Turussa vaikuttaneissa Porthanissa ja Bilmarkissa juuri mitään mielenkiintoista. Huomionarvoistahan on esimerkiksi se, ettei laaja ruotsalaisten historioitsijoiden elämäkerta-artikkelien kokoomateos Svenska historiker (2009) antanut varhaismodernissa asiayhteydessä lainkaan sijaa Suomessa eli lähinnä Turun Akatemiassa toimineille historioitsijoille. ”Suomalainen” poikkeus oli ehkä Kajaanin linnassa 1600-luvulla virunut Johannes Messenius. Taustalla oli ilmiselvästi Ruotsin rajaaminen Pohjanlahden länsipuolelle metodologisen nationalismin mukaisesti, vaikka sekä Porthan että Bilmark olisivat tietenkin sopineet 1700-luvun asiayhteydessä aivan hyvin käsitteen ”ruotsalainen historioitsija” alle. Lisäksi käsitykset etenkin Porthanin tutkimuksellisista ansioista ovat Ruotsissa toisenlaiset. Paljon voi päätellä senkin perusteella, että aiemmin mainittu Lindroth (1981) piti Porthania nimenomaan Suomen historian tarkastelijana, mutta ei välttämättä muuten omaperäisenä tutkijana. Mikäli Porthan sai Ruotsissa rajallisesti merkityksen ainoastaan kattavan Suomeen liittyvän tutkimustyönsä eikä minkään yleisen tieteellisen edistyksellisyyden ansiosta, ei Bilmarkilla ole ollut mahdollisuutta päästä kummassakaan mielessä esille. ”Ruotsalainen” syntyperäkään ei pelastanut Bilmarkia tässä suhteessa.

Bilmarkin vähäistä huomiota suhteessa Porthaniin selittävät siis useat tekijät. Kärjistäen tulkittuna kyse on ollut siitä, ettei Bilmarkia ole käsitetty tarpeeksi perusteelliseksi, tarpeeksi metodisesti edistykselliseksi, tarpeeksi suomalaiseksi tai edes tarpeeksi ruotsalaiseksi. Ilmiselvä kysymys onkin: pystyttäisiinkö kuvaa etenkin Bilmarkin merkityksestä historioitsijana monipuolistamaan historiallisen tuotannon systemaattisella analyysillä, vai onko hänet tuomittu jäämään ikuisesti marginaaliseen asemaan historioitsijana?

Samu Sarviaho on tutkijatohtori tieteiden ja aatteiden historian oppiaineessa Oulun yliopistossa. Hänen erityisalaansa on suomalaisen ja ruotsalaisen historiankirjoituksen ja historiakulttuurin historia. Nykyisessä Svenska litteratursällskapet i Finlandin rahoittamassa tutkimuksessaan hän tarkastelee historiantutkimuksen metodeihin liittyviä käsityksiä ja käytäntöä autonomian ajan Suomessa.



Kirjallisuus

Björk, Ragnar & Johansson, Alf W. (toim.), Svenska historiker. Från medeltid till våra dagar. Norstedt 2009.

Brusiin, Otto, Bilmark-Studien. 1. Einführung in das Studium der Philosophie Johan Bilmarks. Turun yliopisto1971.

Eriksson, Nils, Dalin - Botin – Lagerbring. Historieforskning och historieskrivning i Sverige 1747–1787. Göteborg 1973.

Heininen, Simo, “Porthanin piispainkronikka”. Teoksessa Manninen, Juha (toim.). Porthanin monet kasvot. Kirjoituksia humanistisen tieteen monitaiturista. SKS 2000, 123–147.

Honko, Lauri “Porthan suomalaisen runouden ja mytologian tutkijana”. Teoksessa Manninen, Juha (toim.). Porthanin monet kasvot. Kirjoituksia humanistisen tieteen monitaiturista. SKS 2000, 87–99.

Jaakkola, Jalmari, ”Henrik Gabriel Porthan, ’Suomen historian isä’”. Historiallinen Aikakauskirja 37:3–4 (1939), 223–239.

Jalava, Marja ”Kansallisen menneisyyden todistaminen”. Teoksessa Karonen, Petri (toim.) Tiede ja yhteiskunta. Suomen Historiallinen Seura ja historiantutkimus 1800-luvulta 2010-luvulle. SKS 2019, 161–215.

Jutikkala, Eino, ”Suolahti, Gunnar (1876–1933)”. Kansallisbiografia-verkkojulkaisu. Studia Biographica 4. SKS 1997 (2000).

Latvakangas, Arto, Riksgrundarna. Varjagproblemet i Sverige från runinskrifter till enhetlig historisk tolkning. Turun yliopisto 1995.

Lindroth, Sten, Svensk lärdomshistoria. 4. Gustavianska tiden. Norstedt 1981.

Manninen, Juha (toim.), Porthanin monet kasvot. Kirjoituksia humanistisen tieteen monitaiturista. SKS 2000a.

Manninen, Juha, Valistus ja kansallinen identiteetti. Aatehistoriallinen tutkimus 1700-luvun Pohjolasta. SKS 2000b.

Palander, Gunnar, Henrik Gabriel Porthan historiantutkijana. 1. Weilin & Göös 1901.

Ryymin, Teemu & Aspaas, Per Pippin, ”Henrik Gabriel Porthanin kveeni-käsite”. Arina 5 (2010), 15–44.


Schybergson, M. G., Åbo Universitets lärdomshistoria 3. Historiens studium vid Åbo universitet. Svenska litteratursällskapet i Finland 1891.

Schybergson, M. G., Henrik Gabriel Porthan. Lefnadsteckning. 1–2. Svenska litteratursälsskapet i Finland 1908 & 1911.

Tarkiainen, Kari, ”Porthan, Henrik Gabriel (1739–1804)”. Kansallisbiografia-verkkojulkaisu. Studia Biographica 4. SKS, 1997 (2012).

Urpilainen, Erkki, ”Hyödyn ja uushumanismin kausi”. Teoksessa Tommila, Päiviö (toim.) Suomen tieteen historia 1. Tieteen ja tutkimuksen yleinen historia 1880-luvulle. WSOY 2001, 168–273.

Viljamaa, Toivo, ”Porthan-Seuran historiikki – suomalaiskansallisesta seurasta tieteelliseksi yhdistykseksi”. Auraica 1 (2008), 1–11. 

13.10.2022

Tieteenalat ja suomalaisen museoalan kehittyminen 1800–1900-lukujen vaihteessa

Aleksi Eskelinen


Museot syntyvät muinaismuistohallinnon ja keräilytoiminnan perustalle

Muinaistutkimus periytyy Ruotsin valtakunnassa 1500-luvulta yksittäisten tutkijoiden kiinnostuksesta muinaisjäännöksiä ja valtakunnan menneisyyttä kohtaan. Tutkimuksen asema vahvistui poliittisten tarkoitusperien takia Ruotsin suurvaltakaudella, mutta taantui sen jälkeen. Nykyisen Suomen alueella muinaistieteen ensiaskeleita ottivat taidemaalari ja numismaatikko Elias Brenner (1647–1717) ja akateemikko Henrik Gabriel Porthan (1739–1804), joiden välityksellä harrastus levisi Pohjanmaan pappiloihin.

Esineisiin keskittynyt antikvaarinen tutkimus sai merkittävän jalansijan vasta 1800-luvulla, kun systemaattinen keräystyö laajensi yliopiston kokoelmia. Perinteiset tieteet jakaantuivat kansallisiksi tieteiksi yleiseurooppalaista suuntausta mukaillen. Antikvaarisessa taidehistoriassa otettiin etäisyyttä estetiikan, kirjallisuuden ja klassisten kielten tutkimusperinteeseen. Myös kansatiede ja arkeologia painotuksineen eriytyivät suomalais-ugrilaisesta kielentutkimuksesta ja historiasta.

Vuodesta 1840 alkaen Keisarillinen Aleksanterin Yliopisto ylläpiti kansatieteellistä museota (vuodesta 1875 Historiallis-kansatieteellinen museo), joka keräsi ja esitteli omia kokoelmiaan. Muinaislöytöjen kerääminen oli mahdollista, sillä niitä ei tarvinnut lähettää enää Tukholmaan, kuten Ruotsin vallan aikana. Suomen suuriruhtinaskunnassa yliopiston asema oli vapaampi kuin Ruotsissa tai muualla Venäjällä. Yhteydet kirkkoon olivat heikommat kuin edeltävällä vuosisadalla, minkä lisäksi Pietarin tiedeakatemian etäisyys lisäsi yliopiston itsenäistä liikkumavaraa. Yliopisto kehitti museota 1850-luvulta alkaen, mutta muutamassa vuosikymmenessä suhtautuminen muuttui varauksellisemmaksi. Museotyö kulutti yliopiston resursseja ja akateemisessa yhteisössä nähtiin, että valtion olisi otettava kokoelmat sekä museotoiminta vastuulleen.

Arkeologia antikvaaristen tieteiden kärjessä

Valtiollisilla keskusmuseoilla oli tärkeä rooli arkeologian tieteellistymisessä Skandinaviassa. Arkeologialla ei ollut 1800-luvulla vakiintunutta asemaa yliopistoissa, mutta sitä opetettiin muiden tieteenalojen sisällä. Ruotsissa Nils Bruzelius (1826–1895) nimettiin ensimmäisenä arkeologian professorin virkaan vuonna 1855. Suomessa ensimmäistä professuuria odotettiin vuoteen 1878 saakka, jolloin Johan Reinhold Aspelin (1842–1915) nimettiin ylimääräiseksi pohjoismaisen arkeologian professoriksi. Kaksoisrooli yliopistovirassa ja muinaismuistohallinnon johtotehtävissä oli Pohjoismaissa tyypillinen, ja vuonna 1885 Aspelinista tuli Suomen ensimmäinen valtionarkeologi. Ruotsin yliopistojen etumatka arkeologian opetuksessa kaventui 1880-luvulle tultaessa. Ruotsin tuolloinen valtionarkeologi Hans Hildebrand (1842–1913) tulkitsi Antikvarisk tidskrift för Sverige -aikakauskirjassa (1880–1882) Norjan Kristianian ja Helsingin yliopistojen menneen opetuksessa jopa Ruotsin edelle.

Valtionarkeologi J. R. Aspelin perheineen vuonna 1915. Kuva: Historian kuvakokoelma, Museovirasto, HK10000:5147.

Vaikutteet arkeologian kehitykseen omaksuttiin ennen kaikkea lännestä, koska ala tieteellistyi Venäjällä vasta 1880- ja 1890-luvuilla. Vuonna 1871 J. R. Aspelin tulkitsi Venäjän muinaistieteen kehityksen esteeksi juuri julkisten kokoelmien puutteen. Aspelinin huomio alleviivaa, että antikvaariset tieteet eivät ainoastaan kehittäneet museoita vaan kokoelmat olivat myös tutkimuksen kehityksen edellytys. Vuonna 1859 perustettu ja Pietarissa sijainnut Keisarillinen arkeologinen komissio keskittyi aluksi historiallisten rakennusten ja monumenttien kartoittamiseen sekä suojeluun. Vuosisadan loppupuolella komission arkeologinen toiminta kiritti alan kehitystä myös Suomen suuriruhtinaskunnassa.

Kansatiede toi museoihin vaikutteita myös idästä

Suomessa ensimmäisenä kansatiedettä opettaneena professorina pidetään M. A. Castrénia (1813–1852). Hänet nimettiin Suomen kielen professoriksi vuonna 1851, mutta hän luennoi paljon kansatieteen teemoista ja määritteli sen myös tutkimusalueekseen. Varsinaista professuuria odotettiin Suomessa vuoteen 1922 saakka, jolloin myöhemmin valtionarkeologinakin työskennellyt U. T. Sirelius (1872–1929) aloitti tehtävässä.

Arkeologiasta poiketen, kansatiede sai vaikutteita myös idästä. Venäjällä kehittynyt etnografinen tutkimus selvitti jättiläisvaltakunnan kansojen maantieteellistä leviämistä. Yhtäältä pienessä tiedeyhteisössä yksittäisten henkilöiden vaikutukset olivat merkittäviä. M. A. Castrénin oppi-isä Anders Johan Sjögren (1794–1855) loi merkittävän uran Pietarin tiedeakatemiassa. Toisaalta eri kansojen ja niiden elinalueiden tutkimus pönkitti suomalaisten kansallisia pyrkimyksiä näyttäytyä suomalais-ugrilaisten kansojen kärjessä. Siksi itä tarjosi tutkijoille länttä enemmän tutkimuksen laajenemismahdollisuuksia, mikä oli tärkeää tutkimusalan kerätessä ja kartoittaessa tutkimuskohteitaan. Sama ongelma ei vaivannut esimerkiksi Ruotsia ja Saksaa, joilla oli vakiintuneemmat käsitykset omasta kansasta, historiasta ja kulttuurista.

Vaikka tieteenalat eriytyivät 1800-luvun lopulla, oli niillä merkittävä vaikutus toisiinsa tämän jälkeenkin. Kansatiede omaksui arkeologiasta esineisiin sovellettavan typologisen evolutionismin, jonka avulla esineistä rakennettiin sarjoja, joilla kulttuurin kehitystä kuvattiin. Tämä vaikutti esimerkiksi museonäyttelyiden ripustamistapaan. Suomalainen kansatiede noudatti monilta osin saksalaisen tutkimustradition linjaa kiinnostuksessaan talonpoikaisväestöön. Yleensä tieteen uudet tuulahdukset tulivat kuitenkin Ruotsin kautta, jossa niihin oli tarttunut mukaan sikäläisen tutkimuksen erityispiirteitä.

Rakennussuojelu ja restaurointi vaativat taidehistorian ja arkkitehtuurin osaajia

Taidehistoria ja arkkitehtuuri kytkeytyvät museoihin rakennussuojelun takia. Museoiden kanssa vuorovaikutuksessa oli erityisesti antikvaarinen taidehistoria, joka kehittyi 1870-luvulla pääosin yliopistojen ulkopuolella. Tutkimuksen kohteena olivat arkkitehtuurin historia ja esineellinen kulttuurihistoria. Uusi tutkimus ei ollut enää yhtä paljon kytköksissä kirjallisuuden tutkimukseen vaan useilla tutkijoista oli tausta historiantutkijana tai arkistotyössä. Osa arkkitehtuuriopiskelijoista suuntautui opinnoissaan suoraan restaurointiin, joten ala tarjosi muinaismuistohallinnon tarvitsemaa ammattitaitoa.

Kokoelmat yhdistivät uusia tieteenaloja

Muinaismuistohallintoon kytkettiin ensimmäisenä ja yleisimmin termi muinaistiede (ruots. fornkunskap). Aikalaiset erottivat termillä alan historiasta ja kielentutkimuksesta. Muinaistieteellä viitattiin yleensä arkeologiaan, mutta termi esiintyi joskus myös epämääräisemmin monikossa. Muinaistiede niputettiin mukaan kansallisiin tieteisiin, jotka olivat 1800-luvun alkupuolella kansallisromantiikan hengessä suosioon nousseita humanistisia tutkimusaloja. Tieteenalojen kiinnostuksen kohteena oli esimerkiksi Suomen historia sekä suomalainen kansanperinne ja kansanrunous.

Nykyisin museoiden alkuvaiheen taustalla olevat tieteenalat on helpointa lukea antikvaaristen tieteiden termin alle, vaikka aikalaiset eivät termiä käyttäneet. Antikvaarisesta lähteiden keräilystä sen sijaan puhuttiin ja kokoelmat yhdistivät arkeologiaa, kansatiedettä sekä kulttuuri- ja taidehistoriaa toisiinsa. J. R. Aspelin erottikin historian ja muinaistieteen toisistaan juuri kokoelmien avulla. Hän näki muinaistieteen tehtäväksi selittää muinaisjäännösten merkityksiä eikä niinkään kuvata ihmiskunnan edistymisen historiaa.

Kokoelmatyötä Historiallisessa museossa Helsingin Nikolainkadulla vuonna 1890. Kuvassa olevat henkilöt vasemmalta: Mary Nielsen, Hjalmar Appelgren-Kivalo, A. O. Heikel ja Linda Elisabeth Elmgren. Kuva: Historian kuvakokoelma, Museovirasto, HK10000:2969.

Muinaistieteellisen toimikunnan perustamisen aikaan 1880-luvulla Suomen Tiedeseura näki nuoret antikvaariset tieteet pääosin historian aputieteinä, mikä ei miellyttänyt alan tutkijoita. Esimerkiksi Suomen kielen professori A. E. Ahlqvist (1826–1889) vastusti arkeologian oman oppituolin perustamista. Hän vetosi siihen, että arkeologia oli aputiede, joka kuului tiedeakatemioihin ja museoihin, ei suinkaan yliopistoon. Vaikka vakiintuneiden tieteiden edustajat kokivat oppialansa aseman uhatuksi, myös tukea löytyi. Kotimaisen historian professori G. Z. Forsman eli myöhempi Yrjö Sakari Yrjö-Koskinen (1830–1903) puolusti ylimääräisen arkeologian professuurin perustamista vuonna 1877. Mielipiteeseen saattoi vaikuttaa se, että hän työskenteli yliopiston museon esimiehenä ja oli tehnyt tutkimusta arkeologian alalla.

(Valtion)arkeologit museoalan ohjaksissa

Muinaistieteellisen toimikunnan alkuvuosina historiantutkijoiden ja kielitieteilijöiden rooli toimikunnassa oli merkittävä, koska niistä irtautuneet tieteenalat olivat vielä varsin nuoria. Vuosina 1884–1917 toimikunnan jäsenten taustat olivat seuraavanlaiset: historioitsijoita kahdeksan, kielitieteilijöitä viisi, lakimiehiä kolme, taidehistorioitsijoita kaksi sekä arkeologeja, kansatieteilijöitä ja arkkitehteja kutakin yksi. Lakimiesten merkitys selittyy toimikunnan viranomaistehtävällä ja siihen sovellettavalla lainsäädännöllä.

Muinaismuistohallinnon johdossa työskentelevä valtionarkeologi oli useimmin taustaltaan tittelin mukaisesti arkeologi. Suomen ja Ruotsin väliset erot eivät näy vielä 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa, mutta pidemmällä aikavälillä tarkasteltuna maiden väliset erot nousevat esiin. Suomessa Muinaistieteellisen toimikunnan toimintavuosien 1884–1971 valtionarkeologeista ainoastaan U. T. Sirelius (virassa 1927–1928) poikkesi kansatieteilijänä joukosta. Ruotsissa yhdeksästä johtajasta neljällä oli muu kuin arkeologin taustakoulutus. Sigurd Curman (virassa 1923–1946), Martin Olsson (1946–1952) sekä Gösta Selling (1960–1966) olivat taidehistorioitsijoita ja Sven B. F. Jansson (1966–1972) oli folkloristi. Ero selittyy sillä, että Suomessa esihistorialla oli pidempään keskeisempi rooli. Sen avulla osoitettiin, että kansalla oli ollut omaleimainen ja erityinen kulttuuri jo ennen Ruotsin tai Venäjän vallan aikaa.

Antikvaariset tieteet kehittyivät yliopisto- ja museoinstituution rajanvedossa

Historiantutkijoiden merkitys Muinaistieteellisessä toimikunnassa väheni nopeasti uusien antikvaaristen tieteiden eriydyttyä 1800-luvun lopussa. Museoiden taustatieteiden yhteen kokoava piirre oli antikvaarinen kokoelmiin painottuva lähestymistapa, minkä takia arkeologia, kansatiede ja taidehistoria olivat museotoiminnan keskiössä. Esikuvia haettiin eniten lännestä, mutta vaikutteita saatiin myös idästä, erityisesti kansatieteen välityksellä.

Museoiden, muinaismuistohallinnon ja yliopistojen välinen suhde oli 1800-luvun jälkipuoliskolla aaltoileva. Yliopistolla oli tärkeä rooli varhaisten muinaistutkijoiden yhteisönä, mutta museotyö haluttiin irrottaa yliopistosta ja antikvaariset tieteet katsottiin perinteisten tieteenalojen aputieteiksi. Samaan aikaan museoinstituutio ja uudet tieteenalat kehittyivät vuorovaikutuksessa toisiinsa, mikä vahvisti niiden välistä sidettä.

FM Aleksi Eskelinen on historian väitöskirjatutkija Jyväskylän yliopiston historian ja etnologian laitoksella. Väitöskirjassaan hän tutkii Muinaistieteellisen toimikunnan ja Suomen kansallismuseon välittämiä suomalaisuuden narratiiveja 1917–1972.


Lähteet

Heikkilä, Markku, Tutkimuksen voimavarojen lisääntyminen. Teoksessa Päiviö Tommila (toim.), Suomen tieteen historia 1. Tieteen ja tutkimuksen yleinen historia 1880-luvulle. WSOY 2001, 438–496.

Herlin, Ilkka, Kulttuurien tutkimus. Teoksessa Päiviö Tommila & Aura Korppi-Tommola (toim.), Suomen tieteen vaiheet. Helsingin yliopisto 2003, 185–187.

Hildebrand, Hans, Statens Historiska Museum och K. Myntkabinettet. Antikvarisk tidskrift för Sverige 6:6 (1880–1882), 1–62.

Härö, Mikko & Kostet, Juhani, Kuninkaallinen ja keisarillinen muinaismuistohallinto. Museoviraston julkaisuja 2. Museovirasto 2021.

Knapas, Rainer, Kansallisten kulttuurilaitosten syntyminen. Teoksessa Satu Itkonen & Kaija Kaitavuori (toim.), Kansalliset kulttuurilaitokset. SKS 2007, 9–14.

Kuha, Miia, Kulttuurihistorian asema suomalaisessa ja ruotsalaisessa historiantutkimuksessa 1800-luvun lopulla. Historiallinen Aikakauskirja 118:2 (2020), 191–202.

Lehtonen, Juhani U. E., U. T. Sirelius ja kansatiede. Suomen Muinaismuistoyhdistys 1972.

Lehtonen, Juhani U. E., Kansatieteen tutkimushistoria. Teoksessa Pirjo Korkiakangas, Pia Olsson & Helena Ruotsala (toim.), Polkuja etnologian menetelmiin. Ethnos ry 2005, 12–24.

Medvedeva, Maria, The Imperial Archaeological commission (1859–1918) and cultural heritage management in Russia. Teoksessa Evgeny Khodakovsky & Siri Skjold Lexau (toim.), Architectural conservation and restoration in Norway and Russia. Routledge 2017, 38–55.

Niiranen, Timo, Axel Olai Heikel: suomalais-ugrilaisen kansatieteen ja arkeologian tutkija. Kustannuskiila 1987.

Rönkkö, Marja-Liisa, Museon idea ja historia. Teoksessa Pauliina Kinanen (toim.), Museologia tänään. Gummeruksen kirjapaino Oy 2007, 70–92.

Szabó, Mátyás, Fältarbeten och forskning. Teoksessa Hans Medelius, Bengt Nyström & Elisabet Stavenow-Hidemark (toim.), Nordiska museet under 125 år. Nordiska museet 1998, 240–271.

Sulkunen, Irma & Kinnunen, Tiina. Suomen Historiallinen Seura historioitsijayhteisönä: jäsenistö ja toimintakulttuuri. Teoksessa Karonen, Petri (toim.), Tiede ja yhteiskunta. Suomen Historiallinen Seura ja historiantutkimus. SKS 2019. ss. 45–157.

Talvio, Tuukka, Ikkuna menneeseen ja tulevaan. Museoviraston julkaisuja 7. Museovirasto 2016.

Tommila, Päiviö, Historia. Teoksessa Päiviö Tommila (toim.), Suomen tieteen historia 2. Humanistiset ja yhteiskuntatieteet. WSOY 2000, 64–139.

Welinder, Stig, Archaeological university education and professional archaeology in Sweden. Current Swedish archaeology 8:1 (2000), 209–221.



17.9.2022

Konservoidut papinlesket historiankirjoituksessa

Miia Kuha

Papiston asema varhaismodernissa Ruotsin valtakunnassa oli keskeinen, mutta pappien vaimot eivät ole kovinkaan suuressa määrin kiinnostaneet historiantutkijoita. Eniten huomiota on kiinnitetty papinleskien elatuksen järjestämiseen, sillä sen on nähty vaikuttaneen jopa virkanimityksiin. Konservointi oli epävirallinen järjestelmä, jonka avulla papinleskien elatus järjestettiin, kun virallista leskeneläkettä tai muuta yhteiskunnan tukijärjestelmää ei vielä ollut. Konservointi tarkoitti yksinkertaisimmillaan sitä, että leski avioitui miehensä seuraajan eli pitäjän uuden kirkkoherran tai kappalaisen kanssa. Se saattoi kuitenkin toteutua myös muilla tavoin. Papinleskien konservoinnit alkoivat jo 1500-luvulla sen jälkeen, kun papit olivat protestanttisilla alueilla alkaneet avioitua ja perustaa perheitä.

Kirkkoherran vaimo oli miehensä uran aikana hoitanut omaa työsarkaansa kotona, pappilan tiluksilla ja seurakunnassa miehensä rinnalla. Papinrouvien asemaa ja roolia perheessä ja seurakuntayhteisössä on tutkittu toistaiseksi vain vähän. Pappissäätyä klassikkotutkimuksissaan tarkastelleen Gunnar Suolahden mukaan pappilan emännän päivät täyttyivät tilan taloudenhoidon tehtävistä. Suolahti piti pappisperheiden naisten roolia säädyn perinteiden välittäjinä tärkeänä, mutta muuten hän ei juurikaan käsitellyt pappien puolisoita tutkimuksissaan. Artikkelissaan (1994) papinrouvien asemaa ja roolia pääasiassa 1700-luvulla tarkastelleen Solveig Widénin mukaan papinrouvilla oli pitäjän talonemäntien joukossa johtava rooli. Sen myötä tällä oli velvollisuus huolehtia sairaista, vanhuksista ja köyhistä, järjestää kestityksiä sekä osallistua kirkollisiin elämänkaarijuhliin.

Miehen kuoltua lesken asema muuttui. Tämä jäi vaille puolison aiempia tuloja, minkä lisäksi hänen tuli armovuotensa jälkeen muuttaa pois ja luovuttaa pappila seuraajalle. Papinleskien varhaisimmat tukimuodot olivat leskentynnyri sekä armovuosi- ja konservointijärjestelmä. Kirkkoherrojen tuli 1600-luvulta lähtien osallistua hiippakuntansa papinleskistä huolehtimiseen luovuttamalla ajoittain tynnyri viljaa, kun taas pienempituloiset kappalaiset osallistuivat pienemmällä määrällä viljaa tulojensa mukaan. Papin leski sai jäädä pappilaan miehensä kuoleman jälkeen niin sanotuksi armovuodeksi ja kerätä tältä ajalta papille kuuluneet kymmenysverot, jotka maksettiin luontaistuotteina. Näiden tulojen turvin hänen tuli myös huolehtia armovuodensaarnaajan palkkauksesta.

Osa papinleskistä anoi armovuoteen pidennystä kuninkaalliselta majesteetilta vaikeaan tilanteeseensa, esimerkiksi elätettävien lasten määrään vedoten. Seurakunnan ja tuomiokapitulin tuli antaa lausunto anomuksesta ennen kuin se lähetettiin korkeimmalle taholle. Näitä anomuksia, lausuntoja ja päätöksiä on säilynyt 1600-luvulta lähtien, suuremmassa määrin kuitenkin 1700-luvulta, muun muassa tuomiokapitulien arkistoissa sekä Acta Ecclesiastica -kokoelmassa. Armovuosia myös myönnettiin suuressa määrin.

Katkelma Anna Ulriksdotter Carstenian, Hollolan kirkkoherra ja rovasti Gustaf Bernerin lesken, kolmisivuisesta kirjeestä Viipurin piispalle. Carstenia kertoi kirjeessä vaikeuksistaan elättää itseään ja lapsiaan miehensä kuoleman jälkeen. Perhe oli paennut isovihan aikana Ruotsiin, jossa Berner kuoli vuonna 1716. Miehityksen päätyttyä Carstenia palasi lastensa kanssa Hollolaan. Lähde: KA Hämeenlinna, Porvoon tuomiokapitulin arkisto I, Eb:1 Saapuneet asiakirjat (1594–1721).

Papinleskien elatus muodostui ongelmaksi myös siksi, että heitä oli melko paljon. Pappien kanssa avioituvat pappisperheiden ja muiden säätyläisperheiden tyttäret olivat yleensä nuoria, ja sulhanen oli lähes poikkeuksetta morsiantaan vanhempi. Kun varhaismodernilla ajalla elämä oli epävarmempaa ja eliniänodote nykyistä lyhempi, moni papinrouva jäi leskeksi jo melko nuorena, vaikka suurin osa leskeksi jääneistä pappien vaimoista olikin esimerkiksi 1700-luvulla Ragnar Norrmanin mukaan noin 50-vuotiaita. Moni ehti elämänsä aikana solmia kaksi tai jopa kolme avioliittoa, mutta huomattava osa papinleskistä ei avioitunut uudestaan. Leskeksi jääminen kosketti myös miehiä, jotka avioituivat uudelleen lähestulkoon aina. Pappien oli käytännössä hyvin vaikeaa sekä hoitaa virkatehtäviään että hallinnoida kotitilaa ja vielä lisäksi huolehtia liitosta syntyneistä lapsista, joten uusi puoliso pyrittiin löytämään nopeasti.

1990-luvun vaihteessa papinleskien elatuksen järjestämistä pitkällä aikavälillä selvitettiin perusteellisesti niin Ruotsissa kuin Suomessa. Tutkimukset keskittyivät pääasiassa 1700-luvulle ja sitä myöhempään aikaan. Solveig Widén tutki väitöskirjassaan papinleskien elatusta Turun hiippakunnassa (1988) ja Ragnar Norrman puolestaan Uppsalan hiippakunnassa (1993). Molempien tutkimusten aikarajaus alkoi 1720-luvulta, Widénin ulottui 1800-luvun alkuun ja Norrmanin 1920-luvulle saakka. Näkökulma oli hallinnollinen: tutkimukset selvittivät avustamisen rakenteita ja niiden toimintaa käytännössä, mutta etenkin Widén toi esille tutkimuksensa lopussa myös yksittäisiä elämänkohtaloita ja papinleskien omaa toimintaa.

Widén ja Norrman tulkitsivat tutkimuksissaan konservoinnin tarkoituksen hieman eri tavoin. Norrman korosti konservoinnin merkitystä pyrkimyksenä säilyttää vallitseva tilanne, papin perheen pysyminen pappilassa, joko niin, että papin leski avioitui miehensä seuraajan eli uuden papin kanssa, tai niin, että edellisen papin tytär avioitui isänsä seuraajan kanssa. Widénille puolestaan keskeisintä oli papinleskien elatuksen toteutuminen, joten hän tulkitsi konservoinnin laajemmin niin, että lesken konservointi toteutui myös silloin, jos lesken poika tai vävy nimitettiin isänsä tai appensa virkaan. Norrman kritisoi Widéniä siitä, että tämä tulkintatapa oli johtanut liian korkeisiin konservointilukuihin, kun taas hän itse korosti konservoinnin harvinaisuutta ja ilmiön päättymistä 1700-luvun puolivälin tienoille.

Muutkin tutkijat ovat valinneet jommankumman tulkintatavan, eikä lopullista yhteisymmärrystä asiassa saavutettu tematiikkaan keskittyneissä tutkimuksissa 1970–90-luvuilla. Alkuperäislähteet vähemmän tutkitulta 1600-luvulta vaikuttaisivat tukevan Widénin tulkintaa, sillä tuolloin papin leski saattoi pyytää käräjillä, että seurakunta asettuisi tukemaan hänen poikansa valintaa isänsä seuraajaksi kirkkoherrana. Tällöin leskiäiti jäisi todennäköisesti asumaan poikansa taloon tai ainakin pappilan maille. Kirkkoherran virka säilyisi suvussa ja vahvistaisi perheen sosiaalis-taloudellista asemaa sekä tulevien sukupolvien mahdollisuuksia hyviin virkoihin ja avioliittoihin. Tämä oli myös pitäjän asukkaiden etu, sillä silloin heidän ei tarvinnut huolehtia papinlesken elatuksesta.

Solveig Widén korosti tutkimuksessaan, että papinleskillä ei läheskään aina ollut valinnanvaraa sen suhteen, avioituivatko he uudelleen miehensä kuoleman jälkeen. Konservointiin suostuminen saattoi olla taloudellinen välttämättömyys. Näin oli etenkin syrjäseuduilla, joissa seurakunnasta saadut tulot olivat pienemmät. Papiston keskuudessa oli suuria varallisuuseroja, ja vauraammat papit saattoivat eläessään hankkia maatiloja, jotka turvasivat lesken ja lasten tulevaisuuden. Se, että moni papin leski eli leskenä useita vuosikymmeniä miehensä kuoleman jälkeen, saattaa viitata siihen, että leskenä pysyminen oli mieluisampi vaihtoehto, jos taloudellinen tilanne tämän mahdollisti.

Konservointijärjestelmä vaikutti myös pappisperheiden tytärten elämään. Avioliitosta toivottiin syntyvän lapsia, joten vanhemmat papinlesket eivät välttämättä olleet tästä näkökulmasta sopivia puolisoehdokkaita. Tällöin konservointi ja papinlesken elatus järjestyi niin, että virkaan nimitettävä pappi avioitui edeltäjänsä tyttären kanssa. Pappien tyttärille konservointi saattoi turvata tulevaisuuden, mutta johtaa myös siihen, että nuori nainen päätyi naimisiin itseään huomattavasti vanhemman miehen kanssa, eikä todennäköisesti voinut juurikaan vaikuttaa puolisonsa valintaan. Aina pariskunta ei ollut edes tavannut toisiaan ennen avioliittoon lupautumista. Toisaalta varhaismodernin ajan käsitysten mukaan aviorakkaus nähtiin velvollisuutena ja Jumalan lahjana, eikä romanttisen tunteen olemassaolo hääparin välillä ollut välttämätön.

Pappien virkanimityksiä käsitelleet tutkijat ovat joutuneet ottamaan kantaa myös konservointiin, koska vuoden 1686 kirkkolaissakin mainittiin viranhakijan eduksi, että tämä pystyisi elättämään edeltäjänsä perheen. Toisaalta virkaan tuli kuitenkin valita meritoitunein hakija, joten kirkkolain määräysten on todettu sekä tukeneen että rajoittaneen konservointia. Gunnar Suolahden klassikkotutkimuksen Suomen papisto 1600- ja 1700-luvuilla (1919) mukaan avioituminen edeltäjän perheeseen tuli virkanimitysten yhteydessä niin yleiseksi, että järjestelmä suosi naimattomia pappeja ja loi heidän lisäkseen avioliittomarkkinat pappien leskille ja tyttärille. Myös Tore Heldtander havaitsi tutkimuksessaan Uppsalan hiippakunnasta (1955), että konservoinnit olivat 1600-luvulla hyvin yleisiä. Etenkin seurakuntalaisten kannalta perheen elatuksen järjestyminen oli tärkeää, koska silloin se ei jäänyt pitäjäläisten harteille, mutta myös tuomiokapituli suosi yleensä ehdokasta, joka pystyi elättämään edeltäjänsä perheen.

1700-luvun puolivälin jälkeen muut tekijät nousivat virkanimityksissä konservointia tärkeämmiksi, kuten esimerkiksi Antti Räihä on todennut tutkimuksessaan Vanhasta Suomesta (2017). Ragnar Norrmanin mukaan konservointi oli harvinaista jo 1700-luvun alkupuolella, eikä sitä juurikaan esiintynyt enää vuosisadan jälkipuoliskolla. Samaan lopputulokseen päätyi Sten Carlsson (1977) tutkimuksessaan naimattomista naisista ruotsalaisessa sääty-yhteiskunnassa. Widénin tulokset puolestaan osoittivat konservointien vähentyneen Turun hiippakunnassa selkeästi vasta 1700-luvun viimeisinä vuosikymmeninä. Myös pappien virkanimityksiä sekä Turun että Viipurin hiippakunnissa tutkinut Eero Matinolli totesi (1957), että lähempänä 1800-lukua erityisesti Turun hiippakunnassa lisääntyivät maininnat siitä, ettei virkanimityksen mukana tulevaa avioliittoa pidetty enää sopivana.

Joka tapauksessa aiemmin melko yleinen käytäntö sai väistyä viimeistään 1800-luvulle tultaessa. Syinä konservointien vähentymiselle on nähty niin hallinnolliset ratkaisut ja lainsäädännön muutokset kuin avioliittokäsityksen hidas muuttuminen enemmän puolisoiden välistä romanttista rakkautta painottavaksi. Papinleskien muut tukimuodot eivät kehittyneet samaa tahtia konservointien vähentymisen kanssa, jolloin köyhyys uhkasi entistä useampaa papinleskeä, kuten Ella Viitaniemi artikkelissaan (2018) osoittaa. Muut pappilat saattoivat tällaisissa tilanteissa toimia turvapaikkoina kodittomille leskille ja heidän lapsilleen.

Miia Kuha on tutkijatohtori Historian ja etnologian laitoksella Jyväskylän yliopistossa. Hän tutkii Suomen Akatemian rahoittamassa hankkeessaan pappien vaimoja ja leskiä 1600-luvun jälkipuoliskon Ruotsin valtakunnassa.


Lähteet

Carlsson, Sten, Fröknar, mamseller, jungfrur och pigor. Ogifta kvinnor i det svenska ståndssamhället. Uppsala: Uppsala universitet 1977.

Heldtander, Tore, Prästtillsättningar i Sverige under stormaktstiden. Tiden före kyrkolagen 1686. Uppsala: [T. Heldtander] 1955.

Hernroth, Uno, Den konserverade änkan: En studie i prästskapets äktenskapsbildning på 1600- och 1700-talet i Sverige. Göteborg: Tre böcker, 1985.

Lennartsson, Malin, I säng och säte. Relationer mellan kvinnor och män i 1600-talets Småland. Lund: Lund University Press, 1999.

Lindström, Peter, Prästval och politisk kultur 1650–1800. Umeå: Institutionen för historiska studier, Umeå universitet, 2003.

Matinolli, Eero, Porvoon hiippakunnan papinvaalit ja papinvirkojen täyttäminen aikakautena 1721–1808. Sosiaalihistoriallinen tutkimus. Turun yliopiston julkaisuja. Sarja B. Turku: Turun yliopisto (1957).

Norrman, Ragnar, Konserverade änkor och kvinnor på undantag. Prästänkornas villkor i Uppsala stift 1720–1920 – från änkehjälp till familjepension. Uppsala: Acta Universitatis Upsaliensis, 1993.

Räihä, Antti, “Normative Imperatives and Communal Influences: The Consistory's Role in Proposing Lutheran Clergy in the 18th-Century Russian Border Area.” Scandinavian Journal of History 42:5 (2017).

Suolahti, Gunnar, Suomen papisto 1600- ja 1700-luvuilla. Porvoo: Werner Söderström Osakeyhtiö, 1919.

Suolahti, Gunnar, Suomen pappilat 1700-luvulla. Porvoo: Werner Söderström Osakeyhtiö, 1912.

Viitaniemi, Ella, ”Pappisperhe ja sosiaalinen selviytyminen Ylä-Satakunnan uudisasutusseudulla 1770–1820”. Teoksessa Miettinen, Riikka & Viitaniemi, Ella (toim.) Reunamailla. Tilattomat Länsi-Suomen maaseudulla 1600–1800. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2018.

Widén, Solveig, ”Prästfruns ställning och roll i församlingarna i det svenska riket på 1700-talet.” Kyrkohistorisk årsskrift 94 (1994).

Widén, Solveig, Änkeomsorg i ståndssamhället. Försörjnings- och understödsformer för prästänkor i Åbo stift 1723–1807. Åbo: Åbo akademis förlag – Åbo Academy Press, 1988.

5.8.2022

Toimittiko Anders Lizelius Tieto-Sanomat?

Kaisa Kyläkoski

Historiantutkimus perustuu lähteisiin ja niistä tehtyihin johtopäätöksiin. Koska jokaisen yksityiskohdan omatoiminen selvittäminen on kuitenkin mahdotonta, tulee tutkimuksen perustua myös aihepiirin aiempaan tutkimukseen. Erityisesti niin sanotut “yleisesti tunnetut” seikat on tapana poimia kirjallisuudesta niitä sen enempää kyseenalaistamatta. Esimerkiksi Mynämäen kirkkoherra Anders Lizelius (1708–1795) tunnetaan vuonna 1776 julkaistun ensimmäisen suomenkielisen sanomalehden toimittajana. Niinhän lukee joka paikassa. Vai lukeeko?

Lizeliuksen ja Suomenkielisten Tieto-Sanomien historian kirjoittaneet Alpo Silander (1918) ja T. K. Otava (1931) kiinnittivät huomiota siihen, että lehti oli pian ilmestymisensä jälkeen unohtunut ja siitä oli esitetty virheellisiäkin tietoja. Heidän historiografisia katsauksiaan laajennetaan tässä tekstissä hieman, sekä ajallisesti että lähdepohjalla. Lähteiltä kysytään kuitenkin olennaisesti eri asiaa eli sitä, mitä oikeasti tiedämme Lizeliuksen yhteydestä Tieto-Sanomiin.

Suomenkielisten Tieto-Sanomien ensimmäinen numero ilmestyi tammikuussa 1776. Näytenumero ilmestyi syyskuussa 1775. Lähde: Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot.

Monien muiden 1700-luvun lehtien tapaan Suomenkielisten Tieto-Sanomien omilta sivuilta ei käy ilmi tekijän tai tekijöiden henkilöllisyys. Todennäköisimpiin asiakirjalähteisiin perehtyneen Silanderin mukaan "Varmuuden vuoksi asiata Ruotsin valtioarkistosta tiedusteltaessa ilmoitettiin, ettei siviilitoimituskunnan diarista eikä kansliakollegin pöytäkirjoista vuosilta 1775 ja 1776 ollut löydettävissä mitään Tietosanomia koskevaa anomusta".

Silanderin ja Otavan mielestä oli erikoista, että Henrik Gabriel Porthanin (1739–1804) kirjallisessa jäämistössä Tieto-Sanomat esiintyy vain kerran. Näkemys on helppo ymmärtää, kun sen suhteuttaa Porthanin toiminnan ja tuotannon laajuuteen. Porthanin maininta Tieto-Sanomista kesäkuussa 1779 Suomesta kirjoittamassa katsauksessaan kuuluu vapaasti suomennettuna: vuonna 1777 Turussa alkoi ilmestyä suomenkielinen sanomalehti; mutta se lopetti vuoden lopussa, sillä julkaisijalle ei ollut siitä haittaa, mutta ei hyötyäkään (Im I. 1777 fing man gar in Åbo eine finnische Zeitung an; sie hörte aber beim Ende des Jars wieder auf, weil der Verleger zwar keinen Schaden, aber doch auch keinen Vorteil dabei hatte). Kukaan ei tiettävästi ole tarkistanut, onko Porthanin käsikirjoitus säilynyt tai nähnyt sitä, joten virheellisen vuosiluvun syntyhistoria jää tuntemattomaksi. Vaikka kyseessä olisi Porthanin muistivarainen erhe, on huomattavaa, että hän halusi huomioida lehden olemassaolon kertoessaan maastaan kansainväliselle yleisölle.

Epätarkkuus vaivaa myös muita varhaisia mainintoja. Silander toteaa, että kun Reinhold von Becker anoi vuonna 1820 aloittaneille Turun Wiikko-Sanomille senaatilta ilmestymislupaa, hän väitti ainoan aiemman suomenkielisen lehden ilmestyneen vain kerran kuussa. Suomenkieliset Tieto-Sanomat kuitenkin ilmestyi kaksi kertaa kuukaudessa. Ehkä juuri uusi lehti innosti kaunopuheisuuden ja runousopin professori Johan Fredrik Walleniuksen käymään läpi Suomenkieliset Tieto-Sanomat ja keräämään näistä bibliografiset tiedot eli ainakin sivujen koot ja numeroiden määrät. Tammikuussa 1821 Adolf Ivar Arwidsson välitti näitä yksityiskohtia Anders Johan Sjögrenille Pietariin ja mainitsi, että tiedot "Litzeliuksen Tieto-Sanomista" julkaistaisiin "Morgonbladetissa". Arwidssonin perustamasta Åbo Morgonbladista kyseistä esitystä ei kuitenkaan löydy.

Vuonna 1831 julkaistussa kirjassaan C. A. Gottlund puolestaan väittää alaviitteessä, "että kuin v. 1776 aloitettiin Turussa toimittoo yhet Suomalaiset Sanoma-lehet nimellä "Suomen-kieliset Tieto-Sanomat;" niin nämät aikomukset kohtais niin paljon vastusta, ja niin vähä osto-miehiä, että kuin olivat painaneet 4 numerota, niin herkäsivät pois koko laitoksesta." Aivan näin nopeasti ilmestyminen ei päättynyt.

Epätarkkuudet viittaavat siihen, että on luotettu muisti- tai kuulotietoon. Tilanne korjaantui vasta kun Åbo Tidningarissa ilmestyi syksyllä 1834 varsin perusteellinen katsaus Suomenkielisiin Tieto-Sanomiin. Kirjoittaja oli käynyt läpi jokaisen numeron Tieto-Sanomien vuosikerrasta ja kerännyt sisällysluettelon, jonka julkaisemista hän perusteli lehden tuntemattomuudella ja vähäisillä säilyneillä numeroilla. Tuntemattomuudesta hän antaa esimerkiksi sen, ettei Tieto-Sanomia mainittu kertaakaan samaan aikaan Turussa ilmestyneessä ruotsinkielisessä lehdessä eli hän oli käynyt läpi kyseisestä lehdestä ehkä useammankin vuosikerran. Lisäksi kirjoittaja huomauttaa, ettei Tieto-Sanomia mainittu saksalaisessa Kustaa III:n ajan oppineisuutta esitelleessä julkaisusarjassa. Jälkimmäisellä todennäköisesti viitataan Lüdeken esittämään lehdistöhistorialliseen katsaukseen, joka oli rajattu tieteellisempiin lehtiin eli Tieto-Sanomien poisrajaus oli täysin perusteltua.

Myöhemmän historiankirjoituksen kannalta Åbo Tidningarin kirjoituksen merkittävin osa on kappale, jossa esitellään Tieto-Sanomien julkaisijaksi (utgifware) Anders Lizelius. Valitettavasti tässä kohtaa kirjoittaja ei anna mitään viitettä tiedon lähteelle. Jos kyse oli pelkästä muistitiedosta, sillä oli ylitettävänään jo lähes 60 vuotta.

Muutamaa vuotta myöhemmin julkaistu artikkeli paljastaa, että kyseessä ei ollut yleinen tieto. "Lyhyt kertomus Suomenkielisistä sanomalehistä" perustui empiriaan, sillä kirjoittaja oli päässyt näkemään ja laskemaan Tieto-Sanomat: "puoli arkkia kahesti kuukauessa ilmestyi; siis kaikkiaan wuoessa 24 lähteä". Tämä oli mahdollista, sillä Turun tulipalon jälkeen yksi täydellinen vuosikerta oli lahjoitettu yliopiston kirjastolle. Kirjoittaja ei näytä tunteneen Åbo Tidningarin artikkelia tai hän epäili siinä esitettyä tietoa, sillä Tieto-Sanomista todetaan: "Ken sitä lie toimittanut emme warmmaan tiiä, taisi woan olla Gabr. Porthan." 

Tammikuun 1838 Borgå Tidningiin kirjoittanut ei ole kokenut vastaavaa epävarmuutta, vaan hän ilmoitti Tieto-Sanomien ilmestyneen vuonna 1777 Mynämäen kirkkoherra A. Lizeliuksen toimesta. Jos hän oli tukeutunut Åbo Tidningarin artikkeliin, virhe vuosiluvussa oli omansa tai kirjapainon.

Vuonna 1859 Porthanin lyhyeen elämäkertaan kirjoitettiin "ja ei suinkaan hän ollut aivan osatoin ensimäisten suomenkielistenkään "Tieto-sanomain” toimeen panossa, joita aljettiin antaa mainitussa kaupungissa v:na 1776, ja jotka kohta lakkasivat lukijain puutteesta”. Todennäköisesti artikkelin oli kirjoittanut Mehiläisen tuolloinen toimittaja Rietrik Polén, joka keväällä 1858 puolustamassaan väitöskirjassaan ohitti tekijäkysymyksen kirjoittaen "V:na 1776 koetetaan toimittaa "Suomenkielisiä tietosanomia", mutta tilaajain puutteesta lakkaavat yhdestä vuodesta". Myös Julius Krohn jätti vuonna 1862 hyväksytyssä väitöskirjassaan tulkintavaraa: "toimittajana oli eräs Lizelius".

Väitöskirjassaan Polén viittasi viisi vuotta aikaisemmin ilmestyneeseen Litteraturbladin artikkeliin, johon sisältyneessä bibliografisessa luettelossa Tieto-Sanomien julkaisijaksi on ilmoitettu Anders Lizelius. Kuitenkaan käsitys ei ollut vielä seuraavallakaan vuosikymmenellä täysin vakiintunut, sillä kirjapainoja käsitellessään F. W. Pipping väittää “kuulopuheen perusteella” Tieto-Sanomien kirjoittajaksi maisteri Gabriel Lizeliusta (författade, såsom det säges, af ofvanför omtalade Magister Gabriel Lizelius eller Lizelles). Aiemman maininnan (ofvanför) yhteydessä Gabriel Lizelius esitellään Anders Lizeliuksen poikana. Jälleen kyseessä on artikkeli, josta puuttuu lähdeviitteet.

Tämän jälkeen eli 1870-luvulta alkaen Anders Lizeliuksen nimi toistuu artikkelista toiseen ilman varauksia tai kyseenalaistuksia. On valitettavaa, että konsensuksella ei ole arvoa tiedon totuudellisuuden arvioinnissa.

Albert Gebhardin näkemys Tieto-Sanomien tekemisestä vuonna 1776. Kuva: Tuulispää 13–16/1926.

Tieto-Sanomien tekijäksi toimittamis- ja kirjoittamismielessä on siis tarjottu enimmäkseen ruotsiksi ja latinaksi julkaissutta Henrik Gabriel Porthania, 67-vuotiasta Anders Lizeliusta, tämän 26-vuotiasta Gabriel-poikaa, joka oli vuoden 1776 alkaessa Turun akatemian konsistorin amanuenssi, sekä "erästä Lizeliusta". Se, että Lizeliuksia on tarjottu eri muodoissa, ei takaa, että esittäjillä on ollut käytettävissään eri lähteet, mutta se on ainakin mahdollista. Jos lähteet olisivat riippumattomia, todennäköisyys, että Lizeliukset olivat päävastuussa Tieto-Sanomista, kasvaisi merkittävästi.

Otava huomioi omassa tutkielmassaan, että Mynämäki on “kaukainen toimituspaikka” eli pappilasta oli Turkuun matkaa 35 kilometriä. Hän ei kuitenkaan mieti, mitä tämä olisi käytännössä tarkoittanut kirkkoherran työn ohessa kahdesti kuussa tehtävälle toimittamiselle. Olisiko Lizelius lähettänyt tekstin painettavaksi uskoen omaan merkkiarvioonsa ja kirjapainon ammattitaitoon? Vai olisiko kuitenkin ollut tarpeen olla paikan päällä kommentoimassa ja korjaamassa?

Vuonna 1776 Frenckellin kirjapainossa oli Tieto-Sanomien lisäksi työn alla Anders Lizeliuksen Raamatun suomennoksen toinen ja korjattu painos. Sen oikolukua oli hoitamassa Andersin poika Gabriel Lizelius, kunnes hänet nimitettiin toukokuussa 1776 Turun hovioikeuden kamreeriksi ja tilalleen tuli pikkuveljensä Samuel. Samuel toimittaisi myöhemmin eli vuonna 1783 satiirista viikkolehteä Angenäma Sjelfswåld. Tai ainakin Porthan identifioi hänet kyseisen lehden toimittajaksi yhdessä kirjeessään. Näistä aihetodisteista syntyy ajatus poikien osallisuudesta Tieto-Sanomien toimittamiseen.

Varmuus siitä, että Anders Lizelius hoiti yksinään Tieto-Sanomien toimittamisen – tai ettei hoitanut – jää saavuttamatta. Se, että yliopistossa koulutetut ja suomea osaavat poikansa asioivat lehden julkaisuaikaan kirjapainolla ei ole todistus heidän osallistumisestaan Tieto-Sanomien toimittamiseen. Kirjallisuuden läpikäynti herättää kuitenkin ajatuksen siitä, että on syytä katsoa pidempään yllä esitettyä Albert Gebhardin piirtämää kuvaa. Vaikka lehdistöhistoriassa on taipumus nähdä varhaiset yhden nimekkään kulttuuri-ihmisen sankaritekona, mukana on voinut olla muitakin vastuunkantajia. Jopa leivonnaisia tarjoillut nainen.

Kaisa Kyläkoski on Suomen historian väitöskirjatutkija Jyväskylän yliopiston historian ja etnologian laitoksella. Hän tutkii 1700-luvun sanomalehtiä.


Alkuperäislähteet

Kansalliskirjasto. Käsikirjoituskokoelma. Coll 209 Anders Sjögren. Saapuneet kirjeet. Arwidsson 27.1.1821

Lähteet

[Anon]. Finsk Tidnings-Litteratur. Åbo Tidningar 11. & 15.10.1834.

[Anon]. Öfversigt af Finlands Tidnings-Literatur. Borgå Tidning 5. & 10.1.1838.

[Anon]. Henrik Kaapriel Porthan. Mehiläinen 1/1859, 6–14.

Gottlund, C. A. Otava eli suomalaisia huvituksia. I osa. 1831.

Krohn, Julius Leopold Fredrik. Suomenkielinen runollisuus ruotsinvallan aikana, ynnä kuvaelmia suomalaisuuden historiasta. 1862.

Lüdeke, Christoph Wilhelm. Gelehrter Anhang, oder Nachrichten von allerey mit den Zustande der Gelehrsamkeit in Schweden verbundenen Gegenständen. Allgemeines schwedische Gelehrsamkeits-Archiv unter Gustaf des Dritten Regierung. Ester Theil. 1781, 237–285.

M-n., A. Muistelmia Suomalaisista sanomalehdistä. Suometar 21.5., 4.6., 9.7, 16.7, & 23.7.1858.

Otava, T. K. Antti Lizelius ja hänen "Suomenkieliset Tietosanomansa". Suomi V:11:1. 1931.

Pipping, Fredr. Wilh. Några historiska underrättelser om Boktryckeriet i Finland. Sjunde Stycket. Acta Societatis Scientiarum Fennicae 8(II). 1867, 195–387.

Polén, Rietrik. Johdanto Suomen kirjallisuushistoriaan. 1858.

[Porthan, Henrik Gabriel].  Neueste Nachrichten von Finnland, dem europäischen Kanada. Kirjassa August Ludwig Schlözer's ... Briefwechsel meist historischen und politischen Inhalts. Fünster Theil, heft XXV-XXX. 1779, 228–265.

R[enva]ll, R[obert Alfred]. Om Finlands tidningslitteratur. Litteraturblad för allmän medborgerlig bildning 11/1853, 321–328.

Schybergson, M. G. Finlands historia. Senare delen. Edlund 1889.

Silander, Alpo. Antti Litzelius ja Suomenkieliset Tietosanomat. Valvoja 38(8). 1918, 371–382.

Silander, Alpo. Retkeily suomalaisen sanomiston huomenkoiton aikoihin. Maatalous 11(17). 1918, 208–212.

Tiilonen, R. Lyhyt kertomus Suomenkielisistä sanomalehistä. Mehiläinen 8/1837.

Vasenius, Valfrid. Suomalainen kirjallisuus 1544–1877. Aakkosellinen ja aineenmukainen luettelo.

 

10.6.2022

Historiallisen kriminologian tulo Suomeen

Anu Koskivirta

Historiallinen kriminologia on menneisyyden rikosten, rikosmäärittelyjen, rikollisuuden ja rangaistusten tutkimusta, joka hyödyntää historiallisia alkuperäislähteitä ja lähitieteiden teorioita (Matikainen 2000). Käsitteen toi suomalaiseen tutkimuskenttään historioitsija Heikki Ylikangas (s. 1937) tutkimusmonisteessaan Väkivallanaallon synty – puukkojunkkarikauden alku Etelä-Pohjanmaalla (1973). Humboldt-stipendiaattina Länsi-Saksan yliopistoissa tutkimustaan valmistanut Ylikangas loi teoksensa aluksi katsauksen saksalaiseen historiallisen kriminologian tutkimusperinteeseen. Hän juonsi alan juuret vuoteen 1931, jolloin saksalainen oikeustieteilijä Gustav Radbruch (1878–1949) oli esittänyt historiallisen kriminologian luomista rikosoikeushistorian haaraksi. Ylikangas näki historiallisen kriminologian saaneen myöhemmin pontta myös oman aikansa ilmiöitä tarkastelevan kriminologisen tutkimuksen noususta.

Menneisyyden rikoksia ja rangaistuksia kohtaan 1960-luvulla herännyt kiinnostus on myöhemmin liitetty osaksi yhteiskunnan marginaaliryhmiä historian toimijoiksi nostaneiden uusien historioiden – uuden sosiaali- tai kulttuurihistorian – nousua. Samoin se on nähty yhdeksi osoitukseksi yhteiskuntatieteellisten lähestymistapojen rantautumisesta historiantutkimukseen. Esimerkiksi angloamerikkalaisessa tutkimuksessa historiallisesta kriminologiasta oli tosin puhuttu rikosten ja rangaistusten historian ja sosiaalipatologian alan ilmiöiden tutkimuksen yhteydessä vähintään 1910-luvulta lähtien ja lisääntyvästi 1930-luvulta alkaen, mutta tarkastelua ei voitu alkuvaiheessa ulottaa kovin syvälle menneisyyteen.[1]

Ylikankaan ensimmäisten puukkojunkkaritutkimusten aikaan historiallisen kriminologian ala ja menetelmät hakivat vielä paikkaansa. Etelä-Pohjanmaan väkivaltarikollisuus ei esimerkiksi ollut sopinut vielä 1960-luvulla Suomen historian väitöskirjan aiheeksi paikallisen näkökulmansa vuoksi, mutta väitöskirjan jälkeisessä tutkimuksessa ei ollut tällaisia esteitä. Kansainvälisessäkin tutkimuksessa rikoshistoriallisen näkökulman validiutta toisinaan epäiltiin vielä 1970-luvun alussa, mikä johtui siitä, että käsitys rikollisista teoista on sidoksissa ajassa muuttuvaan lainsäädäntöön. Osa oikeus- ja yhteiskuntatieteilijöistä koki kyseenalaiseksi sisällyttää kriminologian alaan tekoja, joita uusimpien aikojen lait eivät enää nähneet rikoksiksi. Historiallisen kriminologian olisi tällä perusteella pitänyt keskittyä vain tekoihin, jotka määriteltiin rikoksiksi universaalisti, siis ajasta ja paikasta riippumatta. Tällaisiksi luonnollisiksi rikoksiksi oli jo uuden ajan alussa mielletty ennen muuta väkivallanteot, petokset ja väärennykset, raiskaukset sekä varkaudet ja ryöstöt. Ajassa muuttuviin ja sittemmin rikoslaista poistettuihin tekoihin olisivat lukeutuneet varhaismodernin Pohjolan rikoksista esimerkiksi salavuoteus, aviorikokset, noituus ja taikuus. Myös monenlaisten lievien rikosten aikakausittain vaihteleva kirjautuminen lähteisiin – eli niin kutsutun piilorikollisuuden riskin muuttuminen sekä ajassa että rikoksen laadusta riippuen – arvelutti.

Dosentti Heikki Ylikangas vuonna 1975. Kuva: Kalle Kultala, Apu 15/1975 "Kammioon ahdetut humanistit anovat: Antakaa meille tilaa”.

Luonnollisten rikosten tutkimisen vaatimus on myöhemmin näkynyt siinä, että yksittäisiin rikostyyppeihin keskittyneet, kriminologisia teorioita hyödyntävät rikoshistorian tutkimukset ovat käsitelleet pääasiassa väkivaltaa ja varkauksia. Taikuuden, huoruuden ja salavuoteuden kaltaisten tekojen tutkimuksellista viitekehystä on sitä vastoin haettu muualtakin kuin historiallisesta kriminologiasta, vaikka tutkimukset hyödyntävät yhteistä lähdepohjaa, eli sakkoluetteloita ja oikeudenkäyntimateriaaleja, ja liittävät ilmiön selitykset useimmiten kysymyksiin yhteiskunnallisesta vallankäytöstä (Heikkinen 1969; Aalto 1996; Keskisarja 2006). Sama koskee varhaismoderneja kapinoita, joita on usein tarkasteltu talonpoikaisen vastarinnan ja poliittisen kulttuurin tutkimuskehikossa (Katajala 1994). Eri aikakausien lainsäädännön kriminalisoinnit kertovat kunakin aikana valvonnan kohteiksi päätyneistä ihmisryhmistä. Kaikki edellä mainitut tutkimusteemat poliittisen historian alaan luettuja kapinoita lukuun ottamatta on luokiteltu Suomen ja Ruotsin historiallisissa bibliografioissa oikeushistorian alaan.

Suomessa historiallisen kriminologian pohjaa tuki vahva maakunta- ja pitäjähistorioiden perinne. Monissa alue- ja paikallishistorioissa oli tutkittu 1940-luvulta alkaen yhä systemaattisemmin sakotettujen käräjäjuttujen jakautumista erilaisiin juttu- ja rikostyyppeihin (esim. Renvall 1949; Blomstedt 1960; Oja 1966). Varhaisimpiin tilastollisiin havaintoihin ei vielä etsitty selityksiä kriminologisen syytutkimuksen alalta – joka tähän aikaan kattoi niin biologisia, yksilöpsykologisia kuin yhteiskunnallisiakin selitysmalleja. Tilanne muuttui, kun Ylikangas analysoi rikosjuttujen jakautumista Lohjalaisten historiaa varten (julk. 1973, alueena Suur-Lohja, Vihti, Siuntio, Nummi-Pusula) ja jalosti varhaisien sakotettujen rikostapausten analyysia artikkelissaan ”Väkivaltarikosten motivaatiopohja 1500-luvulla Suomessa” (1971). Sen voi nähdä moderniksi vastaukseksi Pentti Renvallin teokselle Suomalainen 1500-luvun ihminen oikeuskatsomustensa valossa (1949) – ja etenkin Renvallin evolutiivisille ja kehityspsykologisille selitysmalleille. ”Väkivaltarikosten motivaatiopohjassa” Ylikangas jäljitti varhaisimmista sakkoluetteloista paljastuneen väkivaltaisuuden yhdeksi tekijäksi ajan talonpoikien aran kunniantunnon, joka oli kytköksissä näiden vahvaan mutta vuosisadan loppua kohti heikkenevään asemaan.

Heikki Ylikangas huomioi rikostilastoja jo vuonna 1973 julkaistussa Lohjalaisten historian ensimmäisessä osassa. Kuva: Anu Koskivirta.

”Väkivaltarikosten motivaatiopohja” käynnisti historiallisen kriminologian tutkimussuuntauksen Suomessa ja Pohjoismaissa, vaikkei tekstissä vielä nimetty alaa suoraan. Ruotsissa ja muualla Pohjolassa yhtä varhaisien oikeusjuttujen kokonaisvaltaiset tilastolliset analyysit aloitettiin pääasiassa vasta 1980-luvun puolivälissä tai sen jälkeen.[2] Ruotsissa oli julkaistu jo vuosisadan alkuvuosikymmenistä lähtien painatettuina suuri määrä varhaismodernin ajan oikeudenkäyntipöytäkirjoja, mutta niitä oli hyödynnetty 1950-luvulta lähtien lähinnä noitaoikeudenkäyntien analyysissa ja mielenkiintoisista yksittäistapauksista kertovissa lehtijutuissa. 1970-luvun Ruotsissa tehtiin jo tilastollista rikoshistoriallista tutkimusta (Jan Sundin, A-M Fällström, Marja Taussi), mutta näkökulma keskittyi ensin lähinnä 1800-luvulle ja kaupunkeihin.[3] 1960-lukulaisten nykykriminologien esittämistä varauksista huolimatta kaikenlaisia omana aikanaan sakotettuja (tai muutoin rangaistuja) rikoksia on sittemmin pystytty tarkastelemaan pohjoismaisella tasolla ongelmattomasti esimerkiksi silloin, kun on tutkittu ja analysoitu varhaismodernin ajan yksittäisten tuomioistuinten oikeusjuttujen kokonaisuutta, työkuormaa ja jakautumista erilaisiin juttutyyppeihin.

”Väkivaltarikosten motivaatiopohja” aloitti 1970-luvulla sarjan tutkimuksia, joissa Ylikangas jäljitti rikosaaltojen toistuvuuksia, niiden pitkän aikavälin lainalaisuuksia sekä rikosten kytkeytymistä yhteiskunnallisiin ilmiöihin ja muutoksiin. Yhdessä noitaoikeudenkäynneistä väitelleen nuoren historioitsijan Antero Heikkisen (s. 1941) kanssa Ylikangas puhui julkisuudessa nomoteettisen, toistuvia ilmiöitä tutkivan ja yleistävän historiantutkimuksen puolesta (esim. Heikkinen & Ylikangas 1971). Lähestymistapa tavoitteli rakenteellisia selityksiä keinonaan suurien aineistojen vertaileva analyysi. Vertailun avulla voitiin havaita ilmiöiden historiallisia säännönmukaisuuksia, joiden ajateltiin voivan määrittää universaalisti ihmisten käyttäytymistä. Suurten aineistojen pohjalta voitiin paitsi esittää ja vertailla tietoja menneisyyden rikollisuudesta ja sen muutoksista myös tulkita rikollisuuden ja muun yhteiskuntaelämän välisistä suhdetta.

Alue- ja paikallishistorioiden ohella suomalaisen historiallisen kriminologian varhaista käynnistymistä selittivät tilastoaktuaari, sosiologi, kriminologi Veli Verkon (1893–1955) merkittävät tilastolliset tutkimukset, jotka pohjautuivat menetelmiltään 1800-luvun ranskalaisessa kielimaailmassa kehittyneeseen tilastoivaan kriminologiaan. Tulkintoihinsa Verkko sai vaikutteita 1900-luvun alkuvuosikymmeninä poikkeavuuden tutkimusta ohjanneesta sosiaalipatologian kehikosta, jossa rikollisuus nähtiin yhteiskunnan sairauden oireena (ks. Dye). Merkittävimpään tutkimukseensa Lähimmäisen ja oma henki: Sosiaalipatologisia tutkimuksia Suomen kansasta (1949) Verkko kokosi varhaisimpien ruotsalaisten ja suomalaisten kuolemansyytilastojen pohjalta laajan selvityksen Suomen ja Ruotsin henkirikosten, lapsenmurhien ja itsemurhien määristä ja alueellisesta kehityksestä 1700-luvun puolivälistä 1900-luvulle saakka. Kansainvälisesti katsoen ainutlaatuinen aineisto mahdollisti käänteentekeviä havaintoja, joihin kuului se, että Suomi oli ollut Ruotsia selvästi väkivaltaisempi jo viimeistään ensimmäisten kuolemansyytilastojen valmistumisajankohdasta lähtien.

Vuonna 1949 ilmestyi Veli Verkon mittava tutkimus Lähimmäisen ja oma henki: Sosiaalipatologisia tutkimuksia Suomen kansasta. Kuva: Anu Koskivirta.

Uutta tutkimusta henkirikoksista (ei toisaalta niinkään lapsenmurhista ja itsemurhista) stimuloivat Verkon jo omana aikanaan banaaleiksi koetut, kansanluonteesta ja huonosta viinansietokyvystä ammentavat väkivaltaisuuden selitykset. Vastaavanlaisesta lähdepohjasta, mutta sosiaalihistoriaan sidotuin tulkinnoin ammensi vuonna 1958 postuumisti julkaistu Lassi Huttusen tutkimus ”Etelä-Pohjanmaan henkirikollisuudesta vv. 1749–1900”. Verkon ja Huttusen työt puolestaan loivat yhdessä empiirisiä lähtökohtia Ylikankaan tutkimukselle Etelä-Pohjanmaan puukkojunkkarikauden alkuvaiheista. Näitä tietoja hän yhdisti Lohjalaisten historia I:n aineistoihin varhaisemmilta vuosisadoilta esimerkiksi artikkelissaan ”Henkirikos keskiajan lopun ja uuden ajan alun Suomessa”.

Lohjan syyskäräjien 1585 sakkoluettelo. Kuva: Kansallisarkisto, Voudintilit.

Yhdysvaltalaisen Chicagon koulukunnan teoriat sosiaalisesta disorganisaatiosta sekä Robert K. Mertonin sosiologian klassikko Emile Durkheimin anomiateorian pohjalta jalostama paineteoria antoivat vaikutteita Ylikankaan tulkitsevalle synteesille väkivaltarikollisuuden nousukausien universaaleista yhteiskunnallisista syistä. Tällaisen synteesin Ylikangas julkaisi teoksessaan Puukkojunkkareitten esiinmarssi – väkivaltarikollisuus Etelä-Pohjanmaalla 1790–1820 (1976). Kansainväliselle lukijakunnalle tutkimus levisi artikkelin ”Major Fluctuations in Crimes of Violence in Finland. A Historical Analysis” välityksellä. Väkivallan nousukausille oli Ylikankaan mukaan ominaista yhteiskunnan polarisoituminen. Se tuotti aikakaudesta riippumatta pudokkaita, joille edelliseltä sukupolvelta peräisin olevien menestysodotusten täyttäminen osoittautui mahdottomaksi. Tämä johti erilaisten korvikenäyttöjen hakemiseen väkivalloin. Etelä-Pohjanmaalla kiivastakin debattia (vrt. esim. Kallio 1982; Backmanin matrikkelisarja 1984–1994) herättänyt edelleen relevantti tulkinta on profiloinut keskeisesti myöhemmänkin suomalaisen historiallisen kriminologian näkökulmia (vrt. esim. Kivivuori 2008).  Nyttemmin menneisyyden ja uusimman ajan rikosten yhteismitalliseen vertailemiseen – ja digitalisoitumisen myötä entistä suurempien tietomassojen hallitsemiseen –  on suunniteltu teknisiä analyysivälineitä, kuten Kriminologian ja oikeuspolitiikan instituutin ja pohjoismaisen yhteistyöverkoston piirissä kehitetty Historical Homicide Monitor, jonka ylläpitovastuu siirtyy vuoden 2022 aikana Jyväskylän yliopistolle.

FT, dosentti Anu Koskivirta, tutkija, Jyväskylän yliopisto, historian ja etnologian laitos / Suomen Kulttuurirahasto.


Viitteet

[1] JSTOR-artikkelitietokanta, hakusana ”historical criminology”, https://www.jstor.org/.

[2] Esim. Jan Sundin, Eva Österberg, Dag Lindström, Jens Christian Johansen, Ditlev Tamm, Marja Taussi.

[3] Svensk historisk bibliografi 1951–60, 1961–70, 1971–75, 1976, Svensk historisk bibliografi – digital 1971–2010, https://shb.kb.se/.


Kirjallisuus

Aalto, Seppo, Kirkko ja kruunu siveellisyyden vartijoina: Seksuaalirikollisuus, esivalta ja yhteisö Porvoon kihlakunnassa 1621–1700. Suomen Historiallinen Seura 1996.

Backman, Lars-Olof, Brott mot annans liv i Sydösterbotten I–III. 1984–1994.

Blomstedt, Yrjö, Hämeen historia II. Arvi A. Karisto Oy 1960.



Heikkinen, Antero & Ylikangas, Heikki, Kaksi historiaa. Historiallinen Aikakauskirja 69:1 (1971): 53–59.

Huttunen, Lassi, Etelä-Pohjanmaan henkirikollisuudesta vv. 1749–1900. Teoksessa Historiallinen arkisto 56, 125–174. 1958.




Kivivuori, Janne, Rikollisuuden syyt. Nemo 2008.


Matikainen, Olli, Johdanto. Teoksessa Olli Matikainen (toim.), Rikos historiassa, 9–19. Jyväskylän historiallinen arkisto 5. Jyväskylän Historiallinen Yhdistys 2000.

Oja, Aulis, Pietarsaaren ylämaalaisten käräjäjutut vuosilta 1543–1600. Kytösavut X (1966): 133–152.

Radbruch, Gustav, Der Raub in der Carolina. Teoksessa Festschrift für Max Pappenheim. Kiel. Schleswig-holsteinische Univ. Ges. Veröffentlichungen 32. 1931.

Renvall, Pentti, Varsinais-Suomen historia V. Varsinais-Suomen historiantutkimusyhdistys 1949.

Renvall, Pentti, Suomalainen 1500-luvun ihminen oikeuskatsomustensa valossa. Turun yliopiston julkaisuja, Sarja B, Humaniora 33. Turun yliopisto 1949.

Verkko, Veli, Lähimmäisen ja oma henki: Sosiaalipatologisia tutkimuksia Suomen kansasta. Suomalaisen lakimiesyhdistyksen julkaisuja, B-sarja 33. Gummerus 1949.

Ylikangas, Heikki, Henkirikos keskiajan lopun ja uuden ajan alun Suomessa. Oikeustiede VIII (1976): 88–104.

Ylikangas, Heikki, Puukkojunkkareitten esiinmarssi – väkivaltarikollisuus Etelä-Pohjanmaalla 1790–1820. Otava 1976.


Ylikangas, Heikki, Väkivallanaallon synty – puukkojunkkarikauden alku Etelä-Pohjanmaalla. Helsingin yliopiston historian laitoksen julkaisuja 3. Helsingin yliopisto, Historian laitos 1973.

Ylikangas, Heikki, Lohjalaisten historia, 1. Lohjan Kotiseutututkimuksen Ystävät ry 1973.

Ylikangas, Heikki, Väkivaltarikosten motivaatiopohja 1500-luvulla Suomessa. Teoksessa Historiallinen arkisto 65, 86–205. Suomen Historiallinen Seura 1971.