Yhteinen Maailman Historia ja kirjoittajansa

Kaisa Kyläkoski

Vuonna 1830 painetun kirjan Yhteinen Maailman Historia oli nimikesivunsa mukaan “Päälleluotettavimpain Historian-kirjottajain käsialoista koonnut ja Suomeksi kääntänyt” Johan Ahlholm (1802–1875). Martti Rapolan sanastossa tämä on ensimmäinen esimerkki sanasta historiankirjoittaja, mikä kertoo työn pioneeriasemasta suomenkielisessä historiankirjoituksessa. Sen historiassa Ahlholm on kuitenkin jäänyt katveeseen, sillä teos ei käsitellyt Suomen historiaa ja sen jatko-osat jäivät julkaisematta.

Torpasta kappalaisen sijaiseksi

Tuleva historiankääntäjä Johan Antinpoika syntyi Oulaisissa vuoden 1802 ensimmäisenä päivänä. Johanin isä on matrikkeleissa mainittu sekä torppariksi että uudistilalliseksi ja perheen muutettua vuonna 1807 Pyhäjärvelle hänet kirjattiin rippikirjaan itselliseksi ja mäkitupalaiseksi. Yksi mahdollinen syy muuttoon juuri Pyhäjärvelle oli se, että seurakunnan lukkari Johan Ahlholm (1753–1817) oli Johan Antinpojan isän veli. 

Sukunimi Ahlholm oli peräisin yhteisen isoisän asuinpaikasta, Pyhäjoen Leppäluodosta. Niinpä Johan otti käyttöön saman nimen päästessään 18-vuotiaana Vaasan triviaalikouluun. Oltuaan siellä kolme vuotta hän siirtyi vielä vuodeksi 1823 Oulun triviaalikouluun, joka tuolloin toimi Raahessa. Enemmän varoja vaatinut opintojen jatkokin saatiin järjestymään ja Johan Ahlholm otettiin Turun yliopiston kirjoihin 17.2.1825.

Näkymä Suomussalmen Jalokoskelle. Lennart Forstén 1845, Finna.

Opinnot Turussa jäivät vähäisiksi, sillä Johan Ahlholm vihittiin papiksi jo 14.12.1825. Akuutti tarve papille oli Suomussalmella, jonka kappalaiselle Carl Saxalle oli mielenhäiriön takia annettu virkavapaus kahdeksi vuodeksi. Kappalaisen sijaisuus ei ollut tukeva leipäpuu, mutta tästä huolimatta Johan Ahlholm solmi maaliskuussa 1826 avioliiton Ylivieskan lukkarintyttären Carolina Gustava Kemellin kanssa. Ennen vuotta 1830 perheeseen syntyivät Suomussalmella tyttäret Johanna Andronica, Maria Gustava ja Catharina Jacobina.

Suomussalmelta kauppamatkoja tehtiin Ouluun, jossa vuonna 1829 C. E. Barckin kirjapaino alkoi julkaista suomenkielistä sanomalehteä Oulun Wiikko-Sanomia. Edellisenä vuonna saman kirjapainon tuotteisiin kuului kirjanen Koottuja Suomalaisia Lauluja. Ensimmäinen osa, jossa nimikirjaimin C. S. merkityt tekstit olivat Carl Saxan tekemiä. Samoilla nimikirjaimilla merkittiin Oulun Wiikko-Sanomissa 17.4.1830 julkaistu virsisuomennos. Kappalaisen puustellissa lähellä Suomen suuriruhtinaskunnan itärajaa oltiin siis mukana suomen kirjakielen kehityksessä. Myöhemmän kirjeenvaihdon perusteella Ahlholm myös tapasi Elias Lönnrotin Suomussalmella ollessaan.

Yhteinen Maailman Historia, edellinen osa

Johan Ahlholm ei ryhtynyt Suomussalmella historiankirjoitustyöhönsä palkintoa tai kiitosta etsien. Tarkoituksensa oli kirjoittaa “Kotomaan Yhteiselle Kansalle Lyhykäistä ja Skoulun käymättömällekin sekä huvittavaista että ylösvalaisevaista Johdatusta Maailman Historian tuntemiseen” (SKS. Ahlholm A1531).

Vuonna 1830 painettu Yhteinen Maailman Historia sisälsi 99 pientä sivua. Tekijän mukaan “Historiaa kutsutaan Yhteiseksi, silloin kuin koko ihmis-sukukunnan tapauksia siinä mainitaan”. Historian hän puolestaan määritteli heti ensimmäisen alaotsikon Johdatus Yhteisen Historian Käsitykseen alla.

Historiaksi kutsutaan sitä Oppia, josta me taidamme tietä ne tapaukset, kuin ihmisten keskellä maailmasa ovat tapahtuneet.

Se sisällään pitää sentähen totisia ja päälleluotettavia ilmotuksia, joista meidän ei tarvihte epäillä niitten tapausten ihte työsä tapahtuneen, kuin siinä eteenasetetaan.

Sadut ja tarinat ovat sitä vastaan enimmitten senkaltaisia loruja, joita lystilliset päät ovat kokoon ajatelleet.

Historian lukeminen ja sen tieto taitaa sangen paljo edesauttaa sielun korotusta; sillä siitä opimma me tuntemaan meidän sukukuntamme käytökset; siitä saamme kehoituksia ja ojennuksia ihtellemme meidän maallisesa vaelluksesamme.

Jatkosta selviää, että Ahlholmin mielestä Maailman-historia piti kirjoittaa kokoon “Asiain selkiällä tiedolla ja ahkeroilla utelemuksilla”. Utelemisen kohteistakin hän kertoo.

Historian Lähteiksi kutsutaan muinaisten aikain jätteitä, konstillisia rakennuksia ja ikivanhoja rahoja, joisa on löytty monenlaisia kuvauksia ja päällekirjoituksia. Sen Lähteiksi kutsutaan myöskin vanhuudesta tapana pidetyitä tapoja, juttuja, elämänkeinoja ja maneereita; Suupuheita, sanan-laskuja, runoja ja historiallisia lauluja; omilla silmillään nähnetten todistajain ilmoituksia, perivanhoja kirjoja ja edesmennetten kirjottajain kokouksia.

Mutta Ahlholm ei selosta sitä, mistä “Päälleluotettavimpain Historian-kirjottajain käsialoista” hän tekstinsä kokosi. Oulussa kirjanpainaja C. E. Barckin kirjakaupassa oli joulukuussa 1829 myynnissä ensimmäinen osa saksasta ruotsiksi käännetystä C. F. Beckerin Werldshistoriasta, jota jatko-osineen Elias Lönnrot mukaili kirjassaan Muistelmia Ihmisten Elosta Kaikkina Aikoina (1836). Ahlholm on voinut saada Beckerin kirjan käsiinsä, mutta sen rakenteesta ei ole jälkiä Yhteisessä Maailman Historiassa, jonka viesti voi myös perustua yhteen tai useampaan muuhun kirjaan. Turussa oli ollut kaupan yli tusina erilaista ruotsinkielistä maailmanhistorian esitystä, joista suurin osa oli käännöksiä saksasta. Ahlholm osasi myös lukea saksaa, joten kappalaisen puustellissa käsillä olleiden tekstien jäljitys olisi mittava urakka.

Alkusanojen jälkeen Ahlholmin kirjassa kerrataan Raamatun luomiskertomus ja siirrytään sitten nykyisestä maailmanhistorian kerronnasta poiketen Intiaan, jonka "luultaan kaikkian ensiksi olleen asutun siistemmiltä ja oppineimmilta ihmisiltä". Seuraavassa luvussa ollaan Egyptissä, jonka "ensimmäiset asukkaat ovat uskottavasti tulleet ensiksi Indiasta Abyssiniaan ja sieltä sitten sen entisen Meroë nimisen kaupungin kautta Egyptiin". Neljäs luku kertoo lyhyesti israelilaisista, mutta Ahlholm ohjaa alaviitteessä lisätietoa kaipaavat Vanhan testamentin pariin. Viidennessä luvussa "Pohjaseen päin Israelitain maasta soukalla ranta maalla asuivat muinan Phenisiläiset" eli nykysuomeksi foinikialaiset. Vasta heidän jälkeensä esitetään tietoja "Babylonilaisista, Assyriläisistä ja Mediläisistä". Edellisiä huomattavasti pidempi luku käsittelee kreikkalaisia ja tietenkin myös roomalaisista on paljon kerrottavaa. Varhaisimman historian jälkeen rakenne muuttuu kronologiseksi ja käsittelee toisena jaksona vuodet 555–333 eaa, kolmantena jaksona vuodet ajanlaskun alkuun sekä neljäntenä vuodet läntisen Rooman kukistumiseen vuonna 476.

Yhteinen Maailman Historia, jälkimmäinen osa

Kirja Yhteinen Maailman Historia painettiin Oulussa vuonna 1830, mutta Barck mainosti sitä sanomalehdessään ensimmäistä kertaa ja “vasta ulostulleena” maaliskuussa 1831. Kirjan lopussa Johan Ahlholm esittää mahdolliseksi jälkimmäisen osan “keskiajan, uuden ajan ja Nykyisen Ajan Historiata”, jos “Jumala suopi ja korkeimmasti kunnijoitettavat Esimiehet sen suinkin kelpaavaiseksi näkevät”.

Ote kirjeestä Lönnrotille 15.9.1859, jossa Ahlholm sanailee "Ettei jäisi keskitekoiseksi nîn kuin muinoin Maailman historia, jota Kiannolla ollessani, nuorempana Nuhjatessani koetin kuvailla." Elias Lönnrotin kirjeenvaihto, SKS.

Tällaista jatko-osaa ei koskaan ilmestynyt. Ahlholm oli kuitenkin tehnyt toisenlaisen jatkon, jossa hän kertoi “Vanhan Maailman ihmisten Ylösvalistuksesta ja heidän Religionistaan; niinkuin myöskin heidän elämän-muodostaan, töistään ja tavoistaan”. Tämä käsikirjoitus oli arvatenkin valmiina, kun Ahlholm päiväsi sen alkusanat Suomussalmella 10.12.1830. Niiden lopussa hän toteaa: “Mitkä syyt ovat estäneet, etten koko Kirjaa ole kerrassaan präntättäväksi toimittanut, mietiisäni senkaltaista kirjoittaa, saattaa monikin Hyvätahtoinen Lukia sen melkiään ihtestään arvata.”

Ahlholmin käsikirjoituksessa on sensorin antama painolupa, mutta tämäkään jatko-osa ei ilmestynyt. Lähes kolmekymmentä vuotta myöhemmin hän selitti Wolmar Schildtille, että Barckilta saamansa 200 kappaletta ensimmäistä kirjaa eivät menneet kaupaksi. Taloudelliset vaikeudet ovat siis todennäköinen syy jatko-osista luopumiselle.

Muut kirjalliset työt

Johan Ahlholmin ura eteni Suomussalmelta Haapajärven kappalaisen apulaiseksi vuonna 1833, Kokkolan pitäjänapulaisen virkaan vuonna 1837 ja lopulta Lappajärven kappalaiseksi vuonna 1842.

Vasta Lappajärvellä hän aloitti uudestaan kirjalliset harjoitukset “kiusauksia kärsiessään”, kuten Ahlholm Schildtille kirjeitse selitti. Ruotsalaisesta alkuteoksesta muokattu Kristillinen Päiväkirja: Ilmoittava Kristin Uskokunnan Historiasta Tietoja Pyhistä Martyyreistä Ja Muista Ihmisistä, Joitten Nimet Ovat Vuosittain Almanakassa: Niin Myöskin Vähäinen Tutkinto Sielun Huvituksesta oli työn alla jo vuonna 1854 mutta painettiin vasta vuonna 1857 Turussa.

Samana vuonna Ahlholm seurasi Suomettaressa Wolmar Schildtin ja Yrjö Koskisen sanasotaa suomen kirjoittamistavasta. Ahlholm asettui Schildtin venykekirjaimien puolelle ja lähetti itsekin Suomettareen yhden kirjoituksen alkuvuodesta 1859. Syksyllä Schildt lähestyi Ahlholmia kirjeellä, jossa hän tiedusteli julkaistavaksi joko Yhteisen Maailman Historian jatkoa tai vaihtoehtoisesti kehotti suomentamaan toista historian esitystä.

Vastauksessaan Ahlholm kertoi, että hänellä oli lainassa “Yrjö Koskisen setaelta” Gottlob Edvard Leon kirkkohistoria. Tämän suomennos sai tukea Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralta ja painettiin Kuopiossa 1862. Schildt sai julkaistavakseen ruotsalaisen Jakob Ekelundin kirjan lyhennetyn suomennoksen, joka ilmestyi nimellä Oppikirja Vanhan Ajan Historiassa eli Tosinessa vuonna 1865. Samana vuonna Jyväskylässä painettiin myös Ahlholmin suomentama saksalainen uskonnollinen teos. Näissä kolmessa kirjassa Ahlholm käytti nimeä Joh. Sârinen.

Lappajärven vaivaisukko. Santeri Viinamäki 2014, Wikimedia.

Kirjeessään Schildtille helmikuussa 1861 Ahlholm kertoi, että hän oli yhdessä rovasti Fellmanin ja pitäjänkirjuri Wallen kanssa tilannut useita lehtiä: Mehiläinen, Suometar, Oulun Wiikko-Sanomia, Tapio, Otava, Hämäläinen, Finlands Allmänna Tidning ja Litteraturbladet. Hän oli varmasti tätä ennenkin pyrkinyt seuraamaan lehtiä ja on vaikea kuvitella, että kirjoitus Suomettareen ja pari muuta nimimerkkien perusteella tunnistettavissa olevaa tekstiä olisivat Ahlholmin ainoat sanomalehtiin lähettämät kirjoitukset. Ahlholmin muistosanoissakin todetaan, että "Sanomalehtiin kirjoitti Ahlholm niinikään aika ajoin". 

Muistokirjoituksen aika oli kesällä 1875. Sen kirjoittajan, todennäköisesti tyttärenpojan A. W. Forsman (myöh. Koskimies), mielestä:

Vaikka kohta vainajamme ei olekkaan noita maailman valloittajia neroja, vaikka ei hän olekkaan aivan loistavilla kirjaimilla nimeään piirtänyt Suomen sivistyshistoriaan, ei hän kuitenkaan mielestämme saa omilta aikalaisiltaan jäädä unhotuksiin. Meidän onehissa oloissa on vähäpätöisinkin työntekijä, joka edes hiukankin viepi kansaansa valistuksen tiellä eteenpäin, arvollinen eikä niinkään mitätön, kuin hänen vertaisensa miehet oisivat noissa miekkoisissa suurissa sivistysmaissa, missä eivät he ensinkään pääsisi joukosta näkyviin.

FT Kaisa Kyläkoski on vieraileva tutkija Helsingin yliopistossa.

Lähteet ja kirjallisuus 

Kansallisarkisto

Oulaisten seurakunta: kastetut

Pyhäjärven seurakunta: rippikirjat 1801–09, 1810–16, 1817–23

Suomussalmen seurakunta: kastetut, rippikirja 1824–33, 144

 

Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkisto

Johan Ahlholmin arkisto. A1531 Lyhyt kertomus Vanhan Maailman ihmisten Ylösvalistuksesta… Taikka Jatko Siihen Yhteisen Maailman Historian edelliseen osaan… 1830.

Wolmar Schildt-Kilpisen arkisto. Kirjeet 1017:1:1-18 Ahlholm > Schildt

Kirjekokoelma. 365:81:1 Ahlholm > Lönnrot 

Elias Lönnrotin kirjeenvaihto, verkkojulkaisu (http://lonnrot.finlit.fi/). 5590-5592 Ahlholm > Lönnrot

 

Johan Ahlholmin julkaisut kronologisessa järjestyksessä

Yhteinen Maailman Historia: Päälleluotettavimpain Historian-kirjottajain käsialoista koonnut ja Suomeksi kääntänyt Johan Ahlholm. Edellinen Osa. Oulusa: Chr. Ev. Barck, 1830.

Kristillinen Päiväkirja: Ilmoittava Kristin Uskokunnan historiasta tietoja pyhistä martyyreistä ja muista Ihmisistä, joitten nimet ovat vuosittain Almanakassa: Niin myöskin Vähäinen tutkinto sielun huvituksesta. Suomentanut J. A. Turku: Frenckelliläinen kirjapaino: Granlund, 1857.

J. K:la ja J. A. “Naimiskaupat Lappajärvellä”. Suometar 9.1.1857.

Sàrinen. W. “Kilpisen vanhalle ystävälle hra S:lle!” Suometar 6.5.1859.

Leo, Gottlob Edvard. Kristillinen Uskonnon Ja Kirkon Historia Eli Tosine. Saksan kielestä suomensi Joh Sârinen. Kuopio: Aschan, osa I 1862 & osa II 1863.

J. S:nen ja J. K:la. “Lappajärveltä Tammikuun 25 p:nä”. Tapio 14.2.1863.

J. Sârinen (A-m). “Kuiku vînanjutusta Lappajaerveltae”. Tapio 24.12.1863.

Ekelund, Jakob. Oppikirja Vanhan Ajan Historiassa eli Tosinessa. Suomentanut J. Sârinen. Jyväskylä: Schildt, 1865.

Hachenburg, Hermann Wilhelm. Kristillinen Koulu-Sârna: næyttæwæ Pyhæn Râmatun todistusten ja kristillisen jærjen mukân, mikæ kallis ja arwosa tyø nuorten sieluin oikea jaswatus on. Suomentanut Joh. Sârinen. [Jyväskylä]: [W.S. Schildt], 1865.

J. A. "Lappajärveltä". Suomalainen Wirallinen Lehti 3.2.1866.

J. A. "Lappajärveltä". Suomalainen Wirallinen Lehti 30.5.1866.

 

Muut aikalaisjulkaisut

Koottuja Suomalaisia Lauluja. Ensimmäinen osa. 1828.

 

Maailmanhistoriaa esittävien kirjojen myynti-ilmoituksia 

Åbo Tidningar 4.7.1796; Åbo Tidningar 29.5.1797; Åbo Tidning 18.8.1802; Åbo Tidning 30.7.1806; Åbo Tidning 17.9.1806; Åbo Allmänna Tidning 14.7.1810; Åbo Allmänna Tidning 17.12.1812; Åbo Allmänna Tidning 8.10.1816; Åbo Allmänna Tidning 31.10.1816; Åbo Tidningar 28.8.1822; Åbo Tidningar 18.12.1822; Finlands Allmänna Tidning 10.7.1824; Oulun Wiikko-Sanomia 5.12.1829; Oulun Wiikko-Sanomia 5.3.1831.

 

Matrikkelit

Kotivuori, Yrjö. Ylioppilasmatrikkeli 1640–1852: Claes Johan Kemell. Verkkojulkaisu 2005. (https://ylioppilasmatrikkeli.fi/henkilo.php?id=13890)

Kotivuori, Yrjö. Ylioppilasmatrikkeli 1640–1852: Johan Ahlholm. Verkkojulkaisu 2005. (https://ylioppilasmatrikkeli.fi/henkilo.php?id=14032)

Yrjö Kotivuori, Ylioppilasmatrikkeli 1640–1852: Karl Saxa. Verkkojulkaisu 2005. (https://ylioppilasmatrikkeli.fi/henkilo.php?id=12847)

Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran jäsenet 1831–1892: Ahlholm, Johan. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. (https://kansallisbiografia.fi/jasenet/henkilo/1334)

Suomen papisto 1800–1920 -verkkojulkaisu: Ahlholm Johan. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2012–2022. (https://kansallisbiografia.fi/papisto/henkilo/3537)

Suomen papisto 1800–1920 -verkkojulkaisu: Saxa, Karl. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2012–2022. (https://kansallisbiografia.fi/papisto/henkilo/2475)

 

Sanastot

Rapolan 1800-luvun sanasto. Toimittanut Petri Lauerma. Kielipankki 2019. (https://sanat.csc.fi/wiki/Rapolan_1800-sanasto)

 

Kirjallisuus

Anttila, Aarne. Lönnrot, elämä ja toiminta I. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia 190. 1931.

"Ikimenneiden armahien haudalle". Ilmarinen 14.7.1875.

Impiwaara, Heikki. “Raahen porvari- ja kauppiassukuja II”. Kirjassa Raahen porvari- ja kauppakoulu. Kertomus viidenneltäneljättä lukuvuodelta 1916–1917. Toimittanut Eino Kuusi. 1917, 53–90.

Kallio, V. J.. Fennica-kirjallisuuden salanimiä ja nimimerkkejä vuoteen 1885. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia 211. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 1939.

Mieheys ja maskuliinisuus luterilaisessa kontekstissa reformaatiosta 1900-luvulle: hanke-esittely

Sini Mikkola, Miia Kuha, Tapio Leinonen & Hanna Pöyry

Yksi luterilaisen reformaation johtohahmoista, Martin Luther totesi 1530-luvulla pidetyillä Ensimmäistä Mooseksen kirjaa käsittelevillä luennoillaan: 

[…] ihminen ainoastaan on Jumalan kuva […] mutta ihmisessä, etenkin Aadamissa, Hän on todella tunnistettavissa, koska Aadamissa on sellainen viisaus, oikeudenmukaisuus ja tieto kaikista asioista, että häntä voi oikeutetusti kutsua maailmaksi pienoiskoossa (μικρόκοσμος). (D. Martin Luthers Werke. Kritische Gesamtausgabe. Band 42. Weimar 1883–, 51. Genesis-luennot 1535–38. Suomennos: Sirpa Aalto.)

Tämä huomautus miessukupuolen ylivertaisuudesta kuvaa mainiosti niin 1500-luvun kuin sitä edeltäneiden ja seuranneidenkin vuosisatojen käsitystä sukupuolten järjestyksestä. Toisaalta siinä heijastuu myös historiantutkimuksessa pitkään vallinnut – tosin useimmiten ääneen lausumaton, ellei jopa tunnistamattomaksi jäänyt – käsitys miehestä ensisijaisena ihmisyyden edustajana. Mies on edustanut ihmisyyden normia. Samalla miesten sukupuolta ei ole kuitenkaan ollut tapana pitää analyysin kategoriana. Sukupuoli käsitteenä on näin ollen historiantutkimuksessa pitkään liittynyt nimenomaan naisten tutkimiseen. Historiantutkijoiden piirissä on vasta viime vuosikymmeninä ja aivan erityisesti viimeisen kymmenen vuoden aikana alettu ottaa huomioon, että menneisyyden miesten toimintaa, ajattelua ja kokemuksia on myös muovannut heidän sukupuolensa (yhtenä mainiona esimerkkinä kotimaisesta tutkimuksesta Markkola, Östman & Lamberg 2014). Miesten ja maskuliinisuuksien tutkimuksen metodologiaa kehittelevää kirjallisuutta on niin ikään ollut enenevästi tarjolla viime vuosina (ks. esim. Pini & Pease 2013; Aho, Nieminen & Salo 2021).    

Syyskuussa 2024 tutkimusryhmämme käynnisti "Luterilaiset maskuliinisuudet 1517–1937" -hankkeen Itä-Suomen yliopiston filosofisen tiedekunnan teologian osastolla. Hankkeessa työskentelee neljä tutkijaa: TT, dos. Sini Mikkola (hankkeen johtaja), FT, dos. Miia Kuha, TM Tapio Leinonen ja TM, HuK Hanna Pöyry. Suomen Kulttuurirahasto rahoittaa tätä nelivuotiseksi tarkoitettua projektia vuosien 2026/27 vaihteeseen asti. Pyrimme selvittämään, miten maskuliinisuuteen liittyvät ihanteet, odotukset ja normit ovat näkyneet, muovautuneet ja muuttuneet luterilaisuuden kontekstissa reformaatiosta 1900-luvun alkuun. Luterilaisuus valikoitui tutkimuksemme viitekehykseksi sen vuoksi, että se on syvälle juurtunut suomalaiseen yhteiskuntaan: se on vaikuttanut merkittävästi niin lainsäädäntöön ja institutionaalisiin rakenteisiin kuin arkiajatteluun ja kulttuurisiin kertomuksiin. Suomalaisen miehen representaatio ja uskonnollis-kulttuuriset odotukset ovat monin tavoin kietoutuneet toisiinsa. 

Pohjoismaisella tutkimuskentällä maskuliinisuuksien historiallista pitkittäistarkastelua on tehty jonkin verran aiemmin (ks. esim. Berggren 1999; Schmale 2003; Fjelkestam & Hill & Tjeder 2013) ja jotkin näistä tutkimuksista ovat ottaneet uskonnon keskeiseksi analyysin kategoriaksi maskuliinisuuden lisäksi (ks. esim. Werner 2021). Tavallisempaa kuitenkin on, että uskonnon ja maskuliinisuuden intersektiota tarkastelevat tutkimukset keskittyvät yhteen historian ajanjaksoon (ks. esim. Hendrix & Karant-Nunn 2008; Simons 2011). Mieheyden ja maskuliinisuuksien historiallista tutkimusta on tehty Suomen kontekstissa toistaiseksi varsin maltillisesti, ja uskonto – tarkemmin ottaen luterilaisuus – on ollut vain harvoin keskiössä näissä tutkimuksissa. Hanke koostuu neljästä osahankkeesta, jotka rakentavat kuvaa luterilaisen mieheyden ja maskuliinisuuden tulkinnoista eri ajanjaksoja, konteksteja ja monenlaisia lähdeaineistoja tarkastelemalla.

Reformaatioajan keskeisten miesvaikuttajien kuvauksissa myös ulkoiset seikat saivat painoarvoa: tässä 1600-luvun maalauksessa Lutheria lukuun ottamatta kaikilla "oikeaa" uskontulkintaa edustavilla miehillä oli runsaat parrat. Parrat muun muassa sitoivat heidät Vanhan testamentin patriarkkoihin ja viestittivät näin heidän vakaumuksensa ja oppinsa pitkiä historiallisia juuria luoden heille uskottavuutta. Martin Luther and Reformers, Wikimedia Commons.

Ihanteellinen mieheys ja maskuliinisuuksien moninaisuus reformaatioajan Saksassa

Tapio Leinosen osahanke keskittyy hankkeen kannalta keskeisiin teologianhistoriallisiin juuriin Martin Lutherin teologisessa ajattelussa. Kuten tekstin aloittanut sitaatti Genesis-luennoista osoittaa, miessukupuolen lähtökohtainen oletusarvo reformaattorin teksteissä asettaa Lutherin osaksi aikansa ajattelua. Luther asettuu Erfurtissa oppinsa saaneena augustinolaismunkkina osaksi keskiajan henkistä ja hengellistä perintöä. Luterilaisen varhaismodernin pappisihanteen maskuliinisuusideaali koki niin yhteiskunnallisella kuin Lutherin henkilökohtaisella tasolla murroksen selibaattilupauksista luopumisen, vanhemmuuden sekä avio- ja perhe-elämän myötä. Tarkastelemalla Lutherin kirjeitä, pamfletteja ja raamattuluentoja Leinonen tarkastelee pastoreille, perheenisille ja ruhtinaille osoitettua teologista opetusta maskuliinisuusideaalien näkökulmasta. 

Ihanteellisten miesten, kuten johtavaan asemaan valittavien, tuli olla järkeviä, jämptejä ja tunteensa hallitsevia. Näitä maskuliinisia ominaisuuksia saattoi kuitenkin Lutherin auliisti myöntämänä löytyä myös naisilta, joiden hän tiesi toimineen rohkeasti ja määrätietoisesti evankelisen uskon edistämiseksi ja miehille malliksi (ks. esim. Mikkola 2024; Pak 2018). Lutherin kirjoitusten tarkempi tarkastelu paljastaa yksinkertaistuksia ja yleistyksiä laajemman moninaisuuden tunnustavan ajattelijan. Teologiset peruspremissit uskonvanhurskaudesta, yleisestä pappeudesta ja Jumalan asettamasta maallisesta ja hengellisestä hallintovallasta muodostivat lähtökohdan hänen opetukselleen, mutta lain ja Raamatun soveltaminen tapauskohtaisesti oli jämptillekin johtajalle tiukkaa laintulkintaa tärkeämpi taito. Lutherin katekismukset ja muut keskeiset teokset levisivät Saksasta nopeasti pohjoiseen, joten teokset ja niiden käännökset muodostivat olennaisen osan seurakuntien opetuksesta myöhempinä vuosisatoina.

Lutherin omien kirjoitusten lisäksi Leinonen tarkastelee, miten Lutherin aikalaiskollegat ja häntä seuranneet teologit käsittelivät hänen persoonaansa ja opetustaan varhaisissa biografioissa, muistokirjoituksissa ja esimerkiksi Lutherin hautajaisissa pidetyissä puheissa. Varhaismoderneissa biografioissa faktapohjaisen informaation välittämisen rinnalla korostui kohteena olevan henkilön esittäminen esimerkillisessä valossa (ks. esim. Gordon 2024). Lutherin omassa tuotannossa esiintyi käsite Wundermann lähes pyhimyksen kaltaisena historiallisena sankarina, jota hän sovelsi paitsi Raamatun henkilöihin, myös historian ja oman aikansa merkkihenkilöihin. Luther itse kritisoi keskiaikaisia pyhimyskertomuksia niiden päähenkilöiden inhimillisyyden kätkemisestä ja tavoittamattomien roolimallien luomisesta. Alustavien tulosten mukaan ihmemiehen viittaa soviteltiin häntä muistavissa teoksissa myös Lutherin itsensä hartioille. Lutherin merkitystä reformaation keulakuvana ja mallina on pidetty tutkimuksessa itsestäänselvyytenä. Mieheyden ja maskuliinisuuden näkökulma avaa moninaisempia ajatuksia patsaaksi valetulle ja puupaneelipiirroksiin ikuistetulle tuimailmeiselle reformaattorille. Sini Mikkola täydentää kuvaa mieheydestä Saksan kontekstissa tutkimalla sopivan ja epäsopivan mieheyden normittamista 1500-luvun maallikkoteologinaisten kirjoituksissa.

Oli varsin tavanomaista, että reformaatioajan kuvastossa epäsopivaa mieheyttä edustavat miehet kuten munkit riisuttiin jopa heidän ihmisyydestään. Das Munchkalb zu Freyberg, Pitts Digital Collections.

Mieheyden normit Suomen ja Ruotsin valtakunnan kontekstissa 1600-luvulta 1900-luvulle

Miia Kuha käsittelee osahankkeessaan mieheyden normeja ja ihanteita 1600- ja 1700-luvuilta säilyneissä ruumissaarnojen elämäkerroissa. Painettuja ruumissaarnoja on säilynyt Suomesta ja muualta Ruotsin valtakunnasta 1600-luvun alusta lähtien (Rimpiläinen 1973; Ström 1994; Stenberg 1998). Ruumissaarnan loppuun liitetyn elämäkerran tarkoitus oli antaa konkreettisia esimerkkejä ihanteellisen kristityn elämästä, joten niiden kautta voi lähestyä sukupuolittuneita normeja ja ihanteita luterilaisessa kontekstissa. Esimerkiksi saksalainen historiantutkija Heike Talkenberger on tutkinut aiemmin sitä, miten miesten rooleja rakennettiin Württembergistä säilyneissä ruumissaarnoissa. Päälähteenä toimivat miesten ruumissaarnat, kun taas naisten ruumissaarnoja Talkenberger käytti vertailuryhmänä havaitakseen sukupuolispesifejä esitystapoja. Talkenberger havaitsi tutkimuksessaan, että ruumissaarnoissa kuvatut miesten roolit olivat moninaisempia kuin mitä voisi odottaa, ja niissä nousee esille esimerkiksi rakastavan aviomiehen ja isän rooli. Miehiin liitettiin myös luonteenpiirteitä ja ominaisuuksia, joita voisi pitää feminiinisinä, kuten nöyryys, siveys ja hellyys (Talkenberger 1998). Tämä havainnollistaa mieheyden ja maskuliinisuuden käsitteiden eroa: ihanteelliseen mieheyteen saatettiin liittää myös feminiinisiä ominaisuuksia, samoin kuin naisilla saattoi olla maskuliiniseksi katsottuja ominaisuuksia.

Kuha tarkastelee hankkeessa Talkenbergeristä poiketen erityisesti naisten ruumissaarnojen elämäkertoja päästäkseen syvemmin käsiksi siihen, miten miehiä kuvataan nimenomaan aviomiehen roolissa. Naisten ruumissaarnoissa aviomiehen rooliin liitetyt normit, ihanteet ja odotukset tulevat esille monipuolisemmin kuin useimmissa miesten ruumissaarnoissa, joissa kirjoittaja yleensä keskittyi miehen julkiseen rooliin kodin ulkopuolella. Varhaismodernilla aikakaudella miesten roolia kotitaloudessa ja yhteiskunnassa laajemmin normitti erityisesti Lutherin kolmisäätyoppi, joka kiteytyi Katekismuksen huoneentaulussa (tuoretta tutkimusta esim. Claesson & Koefoed 2024). Huoneentaulun mukaan miehen tuli olla vaimon pää ja vaimon miehelleen alamainen. Kuhan alustavat havainnot ruumissaarna-aineistosta vastaavat Talkenbergerin havaintoja Saksasta esimerkiksi siinä, että aviomiehen rooli esitettiin naisten elämäkerroissa vivahteikkaampana kuin mitä esimerkiksi huoneentaulun normit antaisivat olettaa. Useista naisten ruumissaarnojen elämäkerroista nousee esille miehen auktoriteetin sijaan kumppanuus, jossa miehet luottivat vaimon päätösvaltaan monissa kotitalouteen, perheen arkeen ja jopa uskonnolliseen elämään liittyneissä asioissa.

Hanna Pöyry tarkastelee omassa artikkeliväitöstutkimuksessaan pojille ja miehille asetettuja normeja ja ihanteita kristillisessä lasten- ja nuortenkirjallisuudessa sekä kahdessa pietistipappien aikakauslehdessä 1830- ja 1840-lukujen Suomessa. 1800-luvun alkuvuosikymmeninä kirjallinen kulttuuri oli vasta kehittymässä Suomen suuriruhtinaskunnassa. Tutkimusaineisto heijasteleekin autonomisen Suomen kristillisen ilmapiirin lisäksi myös laajempaa luterilaisuuden, pietismin ja evankelikaalisuuden kenttää. Lastenkirjoja sekä lehti- ja hartauskirjoituksia lainattiin ja käännettiin ennen kaikkea entisestä emämaasta Ruotsista, mutta myös muualta Euroopasta, kuten Saksasta ja Englannista. 

Pöyryn väitöskirja kytkeytyy osaksi aiempaa pohjoismaista 1800-luvun luterilaisia miehiä tarkastellutta maskuliinisuustutkimusta. Esimerkiksi Kristin Felde Tjelle on tutkinut Afrikassa työskennelleiden norjalaisten lähetyssaarnaajien maskuliinisuutta ja Aleksander Maurits ruotsalaisten pappien roolia esikuvallisen kristityn miehen mallina sekä yhdessä Tine van Osselaerin kanssa katolisen ja luterilaisen sankarimiehen arkkityyppejä (Maurits 2014; Tjelle 2014; van Osselaer & Maurits 2021). 1800-luvun keskiluokkaisesta maskuliinisuudesta väitöskirjansa tehnyt ruotsalainen David Tjeder on kuitenkin peräänkuuluttanut tutkimuksen tarvetta maskuliinisuuksien ja uskonnon suhteesta erityisesti saarnoissa ja muissa uskonnollisissa kirjoituksissa (Tjeder 2002; Tjeder 2003).

Pietistipappien ideoima ja toimittama lehtipari Tidningar i andliga ämnen/Hengellisiä sanomia (1836–1838) oli Suomen ensimmäinen uskonnollinen aikakauslehti, jonka ruotsinkielinen versio oli suunnattu lähinnä papistolle ja suomenkielinen taas rahvaalle kristilliseen valistukseen. Koska lehtien tehtävänä oli ohjata ihmisiä oikeanlaiseen uskoon ja kristilliseen elämäntapaan, voidaan niitä tarkastelemalla tehdä johtopäätöksiä miehille asetetuista ihanteista ja normeista. Vaikka pietismin nähtiin 1800-luvun alussa haastavan luterilaisen valtakirkon auktoriteettia niin opillisesti kuin toimintatavoiltaan, voidaan Tidningar i andliga ämnen ja Hengellisiä sanomia -lehtiä tarkastella myös luterilaisen mieheyden tuottamisen ja määrittelyn kautta, koska tiukka kirkollinen sensuuri esti kirkollista yhtenäisyyttä haastavien poleemisten tekstien julkaisemisen.

Pietistipappien lehdissä oli tarkoitus julkaista kirjoituksia ennen kaikkea Suomen “heränneiltä” papeilta, mutta kansanherätykseen tähdänneet tai ajankohtaisia kiistanalaisia aiheita käsitelleet tekstit tulivat muokatuiksi tai sensuroiduiksi pietismiä kohtaan tunnetun epäluulon vuoksi. Lehdissä julkaistut kirjoitukset ovatkin pääosin lainattuja ja muokattuja tekstejä ruotsin- ja saksankielisistä hartauskirjoista, kertomuksista, lähetyskenttäkuvauksista, saarnoista ja pietistisistä kirjoituksista. Kotimaisia tekstejä, kuten virsiä, runoja ja saarnoja, kirjoittivat muun muassa lehden toimittamisesta vastanneet Johan Fredrik Bergh, Julius Immanuel Bergh sekä Jonas Lagus. Lehtikirjoituksissa esiintyy monenlaisia miehiä piispoista pappeihin ja lähetystyöntekijöistä talonpoikiin sekä käsityöläisistä opiskelijoihin ja sotilaista hallitsijoihin. Mieheyden kuvauksissa keskitytään ennen kaikkea miesten luonteeseen ja elämäntapaan, Jumalan tahdon mukaiseen elämään.

Hengellisiä sanomia -lehden ensimmäisen numeron kansilehti 8.1.1836. Kansalliskirjasto.

Hankkeen ajallinen päätepiste sijoittuu 1900-luvun ensimmäisiin vuosikymmeniin ja mieheyden rakentamisen tarkastelu palaa ikään kuin hankkeen alkujuurille: Sini Mikkola tutkii, miten suomalaisissa 1800-luvun lopun sekä 1900-luvun alun biografioissa kuvattiin Lutheria ja Mikael Agricolaa, täkäläisen luterilaisen kertomuksen kahta kärkinimeä.

Hankkeessa pohdimme siis monipuolista lähdeaineistoa hyödyntämällä sitä, voimmeko havaita aikakausi- ja aluerajat ylittäviä luterilaisen mieheyden konstruktioita sekä sitä, millaisia aikaan ja tiettyyn kontekstiin liittyviä erityispiirteitä on löydettävissä. Projektimme tuottaa uusia tulkintoja mieheydestä, sen normeista ja merkityksistä eri konteksteissa 1500-luvun Saksasta 1900-luvun Suomeen.

Kirkkohistorian yliopistonlehtori (UEF), kirkkohistorian dosentti (HY) Sini Mikkola, tutkijatohtori (UEF, kirkkohistoria), historian dosentti (JY) Miia Kuha, TM, väitöskirjatutkija Tapio Leinonen ja TM, HuK, väitöskirjatutkija Hanna Pöyry työskentelevät hankkeessa Luterilaiset maskuliinisuudet 1517–1937. Hankkeen oma blogi on luettavissa täällä.

Kirjallisuus

Aho, Timo & Jiri Nieminen & Arttu Salo (toim.). 2021. Miestutkimuksen metodologiaa. Tampere: Vastapaino.

Berggren, Anne Marie (red.). 1999. Manligt och omanligt i ett historiskt perspektiv. Stockholm: Forskningsrådsnämnden.

Claesson, Urban & Nina Javette Koefoed (red.) 2024. Den nordiska hushållsstaten – variationer på ett tema av Luther. Auktoritet och ansvar i de tidigmoderna danska och svenska rikena. Skrifter utgivna av Svenska kyrkohistoriska föreningen. II Ny följd. Göteborg: Makadam.

Fjelkestam, Kristina & Helena Hill & David Tjeder (red.) 2013. Kvinnorna gör mannen. Maskulinitetskonstruktioner i kvinnors text och bild 1500–2000. Göteborg: Makadam.

Gordon, Bruce. (2024). Early Modern Biographies as a Window into Political Thought. Teoksessa Matthew Rowley & Marietta van der Tol (ed.), A Global Sourcebook in Protestant Political Thought, Volume I. London: Routledge, 15–22.

Hendrix, Scott and Susan C. Karant-Nunn (ed.). 2008. Masculinity in the Reformation Era. Sixteenth Century Essays & Studies 83. Missouri: Truman State University Press.

Julkunen, Lauri. 2021. Kynällä ja Sanalla. Yrjö Karilas poikien kasvattajana 1910–1960-luvuilla. Diss. Jyväskylän yliopisto.

Markkola, Pirjo & Ann-Catrin Östman & Marko Lamberg (toim.). 2014. Näkymätön sukupuoli: Mieheyden pitkä historia. Tampere: Vastapaino.

Maurits, Aleksander. 2014. “The Household of the Pastor. An Exponent of Christian Manliness.”. Teoksessa Tine Van Osselaer & Patrik Pasture (eds.), Christian Homes. Religion, Family and Domesticity in the 19th and 20th Centuries. Leuven: Leuven University Press, 53-66.

Mikkola, Sini. 2024. “Body and Gender in Martin Luther’s Anthropology (1520–1530). Tübingen: Mohr Siebeck.

Pak, G. Sujin. 2018. The Reformation of Prophecy: Early Modern Interpretations of the Prophet & Old Testament Prophecy. New York, NY: Oxford University Press.

Pini, Barbara & Bob Pease (ed.). 2013. Men, Masculinities and Methodologies. New York: Palgrave Macmillan.

Raittila, Pekka. 1991. “Uskonnollisen lehdistön valtakausi.” Teoksessa Päiviö Tommila (toim.), Suomen lehdistön historia. 9, Aikakauslehdistön historia: Erikoisaikakauslehdet. Kuopio: Kustannuskiila OY, 11–52.

Rimpiläinen, Olavi. 1973. Suomalainen hautauspuhe puhdasoppisuuden aikana. Helsinki: Suomalainen teologinen kirjallisuusseura.

Schmale, Wolfgang. 2003. Geschichte der Männlichkeit in Europa (1450–2000). Wien: Böhlau Verlag.

Simons, Patricia. 2011. The Sex of Men in Premodern Europe: A Cultural History. Cambridge: Cambridge University Press.

Stenberg, Göran. 1998. Döden dikterar. En studie av likpredikningar och gravtal från 1600- och 1700-talen. Stockholm: Atlantis.

Ström, Annika. 1994. Lachrymae Catharinae. Five Collections of Funeral Poetry from 1628. Stockholm: Almqvist & Wiksell.

Talkenberger, Heike. 1998. ”Konstruktion von Männerrollen in württembergischen Leichenpredigten des 16.-18. Jahrhunderts”. Teoksessa Martin Dinges (Hg.), Hausväter, Priester, Kastraten. Zur Konstruktion von Männlichkeit in Spätmittelalter und Früher Neuzeit. Göttingen: Vandenhoeck und Ruprecht, 29–74.

Tjeder, David. 2002. Maskulinum som problem: Genusforskningen om män. Historisk Tidskrift 122, 481–493.

Tjeder, David. 2003. The power of character: Middle-class masculinities, 1800–1900. Diss. Stockholm University.

Tjelle, Kristin Fjelde. 2014. Missionary Masculinity, 1870-1930. The Norwegian Missionaries in South-East Africa. London: Palgrave Macmillan.

Van Osselaer, Tine & Alexander Maurits. 2021. ”Heroic Men and Christian Ideals.2 Teoksessa Werner, Yvonne Maria (ed.). Christian Masculinity: Men and Religion in Northern Europe in the 19th and 20th Centuries. Leuven: Leuven University Press, 63–94.

Werner, Yvonne Maria (red.). 2008. Kristen manlighet. Ideal och verklighet 1830–1940. Lund: Nordic Academic Press.

Werner, Yvonne Maria (ed.). 2021. Christian Masculinity: Men and Religion in Northern Europe in the 19th and 20th Centuries. Leuven: Leuven University Press.

Viipurin vuoden 1710 valloituksen historiakuva Suomen suuriruhtinaskunnassa. Osa II

Anu Koskivirta & Petri Karonen

Kuva Viipurin menetyksestä alkaa muuttua

J. W. Snellmanin (1806–1881) perustamassa Litteraturblad för allmän medborgerlig bildning -aikakauskirjassa nimimerkki A. R. julkaisi syyskuun alussa 1852 laajan kirjoituksen otsikolla ”Viipurin kaatuminen 1710”. Kirjoittajan mukaan tsaari Pietari I:n tavoitteena oli muuttaa Viipuri, ”Suomen etumuuri”, Venäjän vastaperustetun pääkaupungin Pietarin etuvarustukseksi. Tekstissä toistetaan totuttuun tapaan puolustajien ja hyökkääjien voimasuhteet: venäläisillä oli aluksi 18 000 miestä ja runsaasti erilaista tykistöä. Myöhemmin sotajoukon vahvuus nousi 23 000 mieheen. Ensimmäisen kerran Viipurin puolustajien ylipäällikkö eversti Stiernstråhle sai ansaitsemaansa huomiota, sillä kyseinen juttu julkaistiin monissa lehdissä sekä ruotsiksi että suomeksi: everstillä kerrottiin olleen käytössään 4 000 vakinaisen armeijan ja nostoväen sotilasta. Kirjoituksen mukaan puolustajat kestivät piiritystä 13 viikkoa, jonka jälkeen Stiernstråle taipui jättämään Apraxinille antautumisehtonsa. A. R. jätti kuitenkin häveliäästi mainitsematta, kuinka puolustajille lopulta kävi.

Aihepiirin julkinen muistelu alkoi laajentua sanomalehdistössä 1800-luvun puoliväliin mennessä. Sanomia Turusta julkaisi vuonna 1857 suomeksi käännettynä suositun ruotsalaisen papin, koulumiehen ja amatöörihistorioitsijan Anders Fryxellin (1795–1881) kertomuksen kaupungin valtauksesta. Kirjoitus perustui Fryxellin samana vuonna ilmestyneen Berättelser ur svenska historien -teossarjan tuoreimpaan niteeseen. Sotajoukkojen voimasuhteet ja perustarina kuvattiin aiempien tietojen mukaisesti, mutta tekstissä todettiin myös sodankäynnin huoltovaikeuksista ja puolustajien epätoivoisesta vahvistusten odotuksesta. Samoin mainittiin, kuinka puolustajille eli ”[w]artowäelle luwattiin wapaa lähtö ja asujamille wapaus ja turwa. Mutta kaikilla wiekottelemisillä rikottiin lupaus.” Lisäksi 400 sotilaan – myöhempi tutkimus on osoittanut määräksi puolisen tuhatta – kerrottiin siirtyneen vapaaehtoisesti Venäjän palvelukseen. Teksti kertoi myös muista piirityksen jälkiseurauksista: venäläisten hirmuteoista, ryöstöistä, murhista, kidutuksista, raiskauksista ja siviilien viemisestä orjuuteen Venäjälle. Myös merkittävä suomen kielen kehittäjä, lehtimies ja kirjailija Pietari Hannikainen (1813–1899) kirjoitti vuonna 1864 mainituista raakuuksista Karjalaa käsittelevässä teoksessaan Kuwaelmia Suomen maakunnista.

Viktor Löfgren (1843–1909, vuodesta 1906 Lounasmaa), viipurilaistaustainen filosofian ylioppilas ja tuleva Uuden Suomettaren päätoimittaja (1870–1906), kirjoitti vuonna 1866 Maiden ja Merten Takaa -lehden vahvasti taustoitetussa jutussaan muun muassa antautumisehtojen yhteydessä siitä, kuinka ”siinä Suomalaiset [!] saivat kokea kuinka vähän vihollisen sanaan on luottamista”. Siviileihin kohdistuneet raakuudet mainittiin, minkä lisäksi kirjoittaja nosti esille väitetyt ruotsalaisten rikokset venäläisiä kohtaan. Näistä myöhemmin valheelliseksi osoitetuista syytöksistä kirjoittaja totesi: ”vaikka niissä olisikin vähän perää, niin ei ne kuitenkaan voisi tehdä puhtaaksi Wenäläisten petollista ja kauheaa käytöstä Wiipurissa. Se on yhtähyvin pysyvä häwiämättömänä tahrana Pietari Suuren sotakunniassa, sillä se tapahtui epäilemättä hänen käskystään.”

Sanomalehdet levittävät tietoja Viipurin kohtalosta

Edellä kuvatunlaiset kertomukset toistuivat tästedes niin ruotsin- kuin suomenkielisissä sanomalehdissä. Toisinaan ne esitettiin edelleen jonkun ajallaan merkittävän tutkijan tai kirjailijan nimissä. Niinpä Wiborgs Tidning julkaisi kesäkuussa 1870 käännöksen Helsingin yliopiston yleisen historian professorin Yrjö Koskisen [Yrjö Sakari Yrjö-Koskinen, 1830–1903] uunituoreen Oppikirja Suomen kansan historiasta -teoksen sievistelemättömästä esityksestä. Koskinen oli jo viisi vuotta aiemmin julkaissut tärkeän asiakirjakokoelman Lähteitä ison vihan historiaan, joten kirjoituksen faktapohja oli aikakauden mittapuun mukaan moitteeton. Teksti noudatteli osapuilleen jo edellä havaittuja tulkintoja.

Uusi Suometar puolestaan julkaisi keväällä 1873 toisen historian professorin, Zacharias Topeliuksen (1818–1898), vastikään suomennetun ”Pakolainen” -tekstin teoksesta Wälskärin juttuja. Vaikka siinäkin toistuivat entuudestaan tunnetut perustiedot, monet lehdet lainailivat jatkossa sujuvakynäisen Topeliuksen tekstiä. Siviiliväestön raakaa kohtelua Viipurissa ja sitä ympäröivällä maaseudulla ei unohdettu, vaikka Viipurin puolustajien kohtaloa sievisteltiin esimerkiksi kertomalla linnan väen antautuneen sotavangiksi. Topelius rinnasti venäläisten sotarikokset pohjalaisten isovihan ajan kärsimyksiin. Pari vuotta myöhemmin suomeksi käännetyssä Maamme-kirjassa mainittiin myös venäläisten rikkoneen sovittuja antautumisehtoja.

Tunnettujen ja suosittujen kirjoittajien merkitys tapahtumien kuvauksessa, muistamisessa ja historiakulttuurin luojina oli suuri. Samaa tarkoitusta palveli tekstien julkaiseminen aikakauden olosuhteissa laajalevikkisissä julkaisuissa sekä ruotsiksi että suomeksi. Osittain Topeliuksen jalanjälkiä seurattiin viipurilaisessa Ilmarinen -sanomalehdessä talvella ja keväällä 1885 peräti 20-osaisena jatkokertomuksena julkaistussa elävässä kaunokirjallisessa esityksessä ”Elämän raunioilla. Kertomus Wiipurin walloitusajoilta wuonna 1710”. Anonyymiksi jäävän kirjoittajan julkaisu oli ensimmäinen, jossa kuvattiin Viipurin kaupunkia taistojen tauottua. Jo tiedettyjen tosiasioiden ohessa tekstissä todettiin aiempaa selvemmin muun muassa kuinka ”raunio-kaupunki on itse kääntynyt muukalaisen korjaustyöväen ryöväriluolaksi”. Tällä viitattiin kaupungin linnoituksia kunnostamaan rahdattuihin venäläisiin maaorjiin samalla kun Ruotsin armeijan soturit ja osa porvaristosta oli viety sotavankeuteen, siviilejä orjiksi ja osa Pietaria rakentamaan. Maaliskuun alun jatkokertomuksessa palattiin antautumissopimuksen pettämiseen: ”tuskin oli walloittaja päässyt kaupungin sisään, kun nuo koreat lupaukset nähtiin olewankin paljasta ”wenättä”, tuiki tyhjiä puheita, valehia wallan kaikki.” Kuten tullaan näkemään, neljännesvuosisata myöhemmin sama lupausten pettäminen muodostui lähes kestoaiheeksi ja silloinkin Viipurin valtausta käytettiin esimerkkinä venäläisten petollisuudesta.

200 vuotta Viipurin kukistumisesta: ilon vai surun muisto?

Viipurin valtausta koskevia kirjoituksia julkaistiin lehdistössä 1880-luvun jälkeen harvakseltaan, kunnes aihe nousi uudelleen huomion kohteeksi valtauksen merkkivuoden 1910 tienoilla. Otettaan Suomen suuriruhtinaskunnasta tiukentanut Venäjän keisarikunta halusi muistuttaa suomalaisten alisteisesta asemasta myös erilaisin muistojuhlin, rituaalein ja konkreettisin teoin. Elettiin toisen sortokauden alkuvaiheita, mikä painoi vahvan leimansa myös lehdistön kirjoitteluun.

Suomalaisissa sanomalehdissä Viipurin valloituksen 200-vuotismuisto sanoitettiin lähinnä jo varhemmilta ajoilta tutuilla ilmauksilla, joten jo 1800-luvun puolimaissa faktoille rakentuneet kertomukset pysyivät voimissaan. Minkäänlaista iloa tai juhlantuntua ei muistamisessa näkynyt. Alkuvuodesta 1910 monien lehtien sisäsivuilla julkaistiin ”Pikku uutisia”-osastoon piilotettuja tiiviitä mainintoja Viipurin piirityksestä (esimerkiksi Helsingin Sanomat 1.4.1910, Karjala 5.6.1910, Työ 6.6.1910 ja Viipurin Sanomat 6.6.1910). Sama passiivinen innottomuus koski keisarin päätöstä uudelleen nimetä Viipurin linnoitusten osia juhlallisesti merkittävimpien venäläisvalloittajien mukaan. Monet lehdet julkaisivat tiedot hallitsijan päätöksistä kommenteitta sen jälkeen, kun Suomalainen Wirallinen Lehti oli ilmoittanut niistä marraskuun puolimaissa 1910.

Kesäkuun lopulla eli valtauksen 200-vuotismuiston tietämillä ei suomalaisessa lehdistössä eikä varsinkaan viipurilaisissa lehdissä ollut havaittavissa minkäänlaista intoa tai ylipäätään halua muistella koko tapahtumaa. Valtausta muistettiin kertaamalla jo monesti kirjoitettua, mutta aiempaa enemmän korostettiin valloittajan sodankäyntitapojen erityisyyttä, toisin sanoen raakalaismaisuutta.

Tekstit liitettiin enemmän tai vähemmän verhotusti kuumana käyneeseen päivänpolitiikkaan: elettiinhän uutta yleisvaltakunnallistamisen aikaa, jota monet suomalaiset perustellusti kutsuivat sorroksi. Tuona synkkänä aikana suuriruhtinaskunnan asukkailla oli vain niukasti mahdollisuuksia osoittaa tyytymättömyyttään venäläistämisen etenemisestä. Jo maaliskuussa 1910 Wiborgs Nyheter kirjoitti etusivullaan Viipurin vuoden 1710 puolustajien urhollisuudesta ja yhdisti keskustelun monista muistakin yhteyksistä tuttuun käsitykseen venäläisistä perivihollisina. Lehti julkesi kirjoittaa Vanhan Suomen ajasta ”100 vuoden vankeutena”, turvattomana ja epävarmuuden aikana. Asiaan kuului nostaa esille vanhat, ”yli 400 vuotta”, kehitetyt ruotsalaiset lait ja instituutiot, jotka lehden mukaan olivat ruotsalaisen ”yhteiskuntahengen vapauden perusta”. Sittemmin Suomessa oli yli sata vuotta eli koko autonomian ajan totuteltu uuteen, aivan erilaisille periaatteille pohjanneeseen järjestykseen. Vastaavanlaisia kytkentöjä tehtiin muissakin lehdissä, esimerkiksi kesäkuussa Helsingin Sanomissa ja Karjalassa.

Kesäkuun puoliväliin 1910 tultaessa Viipurin valloituksen 200-vuotismuisto antoi aihetta tavallista laajempiin lehtikirjoituksiin. Wiborgs Nyheter tiivisti kaiken oleellisen jo edellä esitellyn, mutta mainitsi myös voittajien aikanaan pitämän loisteliaan paraatin. Lehti jatkoi kitkerästi, kuinka ”lupaukset” urheille puolustajille ja kaupungin porvaristolle ”pidettiin - tuttuun venäläiseen tapaan.”

Kenties ankarimmin menneisyyden ja nykyhetken rinnasti Framtid-lehden heinäkuun numeroon kirjoittanut nimimerkki Rf Lg. eli moraalifilosofi, tuolloinen dosentti, myöhempi Åbo Akademin filosofian professori Rolf Lagerborg (1874–1959). Väkevässä ”Viborgsjubileet”-tekstissään hän totesi muun muassa kuinka ”Viipurin antautumisen historia on yhdistelmä petosta ja raakuutta, joiden yksityiskohdat kannattaa ehkä palauttaa mieleen”. Lagerborg latasi tekstiinsä kaikki tunnetut tosiasiat ja päätteli niiden perusteella ”venäläisten epäluotettavuuden” ja ”lupausten pettämisen” olevan pysyvä olotila, myös nykyhetkessä.

Viipurin valloituksen 200-vuotisjuhla kesäkuussa 1910 joukko venäläisiä upseereita asettui Viipuriin pari vuotta aiemmin pystytetyn Pietari I:n patsaan juurelle. Läde: Aittomaa 2020, 221.

Sitä vastoin keisarin suomalaisille alamaisille ei jaettu juuri lainkaan ensi käden tietoa Viipurissa kesäkuun lopulla 1910 pidetyistä kolmipäiväisistä Viipurin valloituksen 200-vuotisjuhlallisuuksista. Suomalaiset lehdet eivät omatoimisesti kirjoittaneet näistä, yksinomaan venäläisille tarkoitetuista seremonioista. Moni lehti kuitenkin painatti palstantäytteeksi tai osin varmasti myös varmistaakseen painolupansa jatkumisen vallanpitäjien viralliset tiedonannot, jotka saatiin joko suoraan Pietarin sähkösanomatoimistosta tai Suomalaisen Wirallisen Lehden etusivulta. Kauaksi paraatipaikoista sijoitettiin niin keisari Nikolai II:n Suomen kenraalikuvernöörille osoittama reskripti eli käskykirje Viipurin valloituksen merkityksestä Pietarin ja koko suuren Venäjänmaan turvallisuudelle, kenraalikuvernöörin ja keisarin välinen asiaa koskenut julkinen kirjeenvaihto, luettelomaiset esitykset Viipurin juhlallisuuksien etenemisestä kuin Pietari I:n patsaan paljastamisen yksityiskohdatkin. Virallisia ilmoituksia ei ollut lupa muuttaa tai tiivistää, mutta toisinaan toimittajat osoittivat lehden mielipiteen otsikoinneissaan. Niinpä tamperelainen Kansan Lehti otsikoi 27.6.1910 takasivulle painetun virallisen ilmoituksen seuraavasti: ”Iloitsewat Wanhoista woitoistaan, kun uusia ei ole saatu”. Saman päivän oululaisen Kansan Tahdon otsikko kuului ”Walloittajat juhlivat” ja seuraavan päivän Lahden puolestaan ”Wenäläiset juhlat Wiipurissa”.

Lahti osui asiassa naulankantaan, sillä suomalaisia ei 200-vuotisjuhliin toivottu tai sinne kutsuttu. Tosin osallistumishalukkuus olisikin otaksuttavasti ollut laimea, eivätkä varsinkaan viipurilaiset osoittaneet minkäänlaista mielenkiintoa osallistua valloittajiensa ilonpitoon. Asia käy ilmi juuri siitä, etteivät paikalliset lehdet – muista suomalaisista puhumattakaan – uutisoineet juhlallisuuksista muuta kuin aivan välttämättömimmät viralliset tiedot. Helsingin Sanomat siteerasi aiheesta erästä venäläistä lehteä, jossa juhlia kommentoitiin toteamalla ”[k]aupungilla olleen arkipäiväinen ulkonäkönsä, johon nähden ei luullut kaupungissa mitään juhlaa pidettävän. Suomalaiset owat, kuten yksin wenäläiset upseeritkin tunnustavat, esiintyneet --- erittäin tahdikkaasti. He ovat harwinaisen taitawasti noudattaneet puolueettomuuttaan, wieläpä osanneet antaa sille jonkinlaisen wälinpitämättömän arvonannon wiwahduksen.” Lainatun tekstin monimieliset sanavalinnat lienevät herättäneet lukijoissa ja niiden kynäilijöissä sanoinkuvaamatonta hilpeyttä; samaa Helsingin Sanomien juttua lainattiinkin monissa julkaisuissa eri puolilla Suomea.

Sarkastinen lehdistö, välinpitämättömät kaupunkilaiset

Viipurin valloituksen 200-vuotismuiston vaalimisesta kirjoitettiin myös suorasanaisen sarkastisesti. Viipurilaisen pilalehti Ampiaisen heinäkuun alun numerossa todettiin kuinka ”[j]uhlittu on Viipurissakin niin repäsevästi [!], etteivät alkuasukkaat olleet tietääksensä koko juhlasta. Joka oikein olikin, sillä se oli pitkätukkaisten kauhtanamiesten ja pistinniekkojen juhla.” Mustinta huumoria viljeli silti Karjala-lehden pakinoitsija Simuna, joka valitteli työnsä paljoutta – kirjoitettavaa kun oli vaikkapa yleisvaltakunnallisesta lainsäädännöstä ja muista samaan aikaan Suomen autonomista asemaa heikentävistä hallituksen toimista – ja pahoitteli, ettei yksikään toimittaja ollut ehtinyt tai muistanut kirjoittaa ”Wiipurin juhlasta”. Korjatakseen puutteen pakinoitsija raportoi jälkikäteen pilailun varjolla vakavaa asiaa: ”juhlat wietettiin Wenäjän woitokkaan armeijan kunniakkaiden tekojen muistoksi. Ja samalla tietysti Karjalan kansan onneksi ja menestykseksi. Kuinkas muutoin! --- Ihmeellistä muuten on, miten olot tänään woivat olla prikulleen samanlaiset kuin 200 wuotta sitten. Aiwan yhtä onnellisiksi tunsiwat Wiipurin ja Karjalanmaan asujamet itsensä tänäkin muistopäiwänä kuin 200 wuotta sitten. --- Sellainen yhtäläisyys woisi tuskin muualla olla mahdollistakaan kuin Wenäjän kotkan siipien suojaamissa maissa. Niissä kumminkin on saawutettu tuo ihannetila.”

Sanomalehdistön yleinen vaikeneminen oli ilmeisen tietoista. Wiborgs Nyheter katkaisi lopulta korviahuumaavan hiljaisuuden heinäkuun ensimmäisellä viikolla referoimalla vuolaasti juhlallisuuksia paikan päällä seuranneen nimimerkki ”Katon” laajaa kirjoitusta ruotsalaisessa Dagens Nyheter -lehdessä. Wiborgs Nyheter julkaisi koko joukon toimittajan kriittisiä huomiota, joskin alkuperäisestä tekstistä olisi irronnut paljon enemmänkin meheviä lohkaisuja. Kirjoittaja kuvaili kaduilla marssivia paraatiasuisia venäläisiä joukko-osastoja, reippaita marsseja, ortodoksipappien eriskummallista liikehdintää ja kajauttamaa harrasta kirkkolaulua. Venäläiset kutsuivat tilaisuutta Viipurin ruotsalaisilta valloittamisen 200-vuotismuistojuhlaksi, ”vaikka olisi parempi reilusti sanoa, että tässä juhlittiin ”finis Finlandiae’a”. Mainittu käsite oli ajankohtainen, sillä yleisvaltakunnallinen lainsäädäntö oli suomalaisten raivokkaasta vastustuksesta huolimatta juuri hyväksytty Venäjän duumassa.

Kato piti juhlan puitteita yleisesti hienoina ja järjestelyjä toimivina. Kaikki oli suorastaan hyvin paitsi itse juhla, joka oli ”perusteellisen epäonnistunut”. Kirjoittajan mukaan venäläiset eivät olleet kyenneet ”200 vuodessa tekemään Viipurista venäläistä kaupunkia, eivätkä he onnistuneet antamaan sille pinnallista juhlakuorrutusta edes muutamaksi tunniksi. Liian paljon puuttuu – muutakin kuin venäläinen likaisuus (den ryska smutsen)”. Poliisikin oli ollut varuillaan mahdollisten mielenosoitusten varalta, mutta ”yleisö pysyi poissa ja juhlanjärjestäjät saivat viettää juhlaansa yksin --- kaupunki on sokea ja kuuro venäläiselle juhlalle.”

Viipurin valloituksen muistamisen kaksi vuosisataa

Viipurin kaupungin ja linnan valtaus vuonna 1710 olivat merkittävä tapaus, vaikka sen muistamisessa on useita vaiheita ja monia aikoja, jolloin asiaan ei kiinnitetä erityistä huomiota. Varhaisin kertomus ilmestyi jo Ruotsin ja Suomen erkaantumisen vuonna 1809 Venäjä-vastaisen Friedrich Rühsin rajussa saksankielisessä kuvauksessa. Sitä seurasi koulumies Georg Ernst von Platen maltillinen koululaiskertomus valtauksen muistovuonna 1810, jossa tapahtumien kronologia ja faktat olivat jo pitkälti samat kuin monissa myöhemmissä esityksissä. Tosin venäläinen diplomaatti Peter von Gerschau koki tärkeäksi kiistää monia venäläisiä kohtaan esitettyjä syytöksiä Suomen historiaa käsitelleessä yleisesityksessään 1820-luvun alussa, eikä näitä tapahtumia käsitelty avoimesti Nikolai I:n aikaisessa historiankirjoituksessakaan. Venäjän raaoista sodankäyntimuodoista vaiennut historian professori Gabriel Rein, joka on joskus mainittu Porthanin perinnön jatkajaksi, poikkesi tässä suhteessa esikuvastaan – varmasti reaalipoliittisista syistä.

Valloituksen peruskertomus, josta ei raakoja yksityiskohtiakaan unohdettu, vakiintui 1800-luvun jälkipuoliskolla. Juuri mitään aiemmin esitettyä ei tarinasta enää jäänyt pois, vain valloitettujen pakotettu uskollisuudenvala unohdettiin tarinasta tyystin. Siihen lienee syynä yhtäältä aiemmin kuolemanvakavina akteina pidettyjen uskollisuudenvalojen merkityksen huomattava vähentyminen ajan mittaan. Toisaalta erityisesti 1800-luvun lopulta alkaen yleinen venäläisen esivallan kunnioitus rapistui sortotoimenpiteiden voimistuessa ja suomalaisten kansallistunnon vahvistuessa. Valloituksen 200-vuotismuiston tietämissä julkisuus oli paljolti kaksijakoista: samalla kun voittajien juhlinta ja ilonpito aktiivisesti painettiin maton alle, osa julkaisuista otti asiakseen parodioida, ironisoida ja käyttää pitkälle meneviä sarkastisia tehokeinoja mitätöidäkseen koko asiaa. Ensimmäisen maailmansodan aattona tapahtuma painui muistojen joukkoon, mutta tilalle nousi vuoden 1913 tienoilla parin sadan vuoden takaisten isovihan kauhujen kertaaminen.

Anu Koskivirta on dosentti Helsingin ja Itä-Suomen yliopistoissa. Hän toimii Jyväskylän yliopiston Historian ja etnologian laitoksella tutkijana Koneen Säätiön rahoittamassa hankkeessa, joka tutkii metsäkatoalueiden yhteiskuntahistoriaa ja maisemakuvastoa.

Petri Karonen on Suomen historian professori Jyväskylän yliopiston Historian ja etnologian laitoksella.

Lähteet

Alkuperäisaineisto

Historiallinen sanomalehtikirjasto, https://digi.kansalliskirjasto.fi/search
Ampiainen 2.7.1910.
Framtid 1.7.1910.
Helsingin Sanomat 1.4.1910, 12.6.1910, 28.6.1910, 29.8.1910.
Hufvudstadsbladet 29.6.1910.
Ilmarinen 21.2.1885–18.6.1885.
Kaleva 30.6.1910.
Kansan lehti 27.6.1910.
Kansan tahto 27. 6.1910.
Karjala 5.6.1910, 14.6.1910, 3.7.1910, 20.11.1910.
Karjalan sanomat 19.11.1910
Keski-Suomi 30.6.1910.
Lahti 28.06.1910.
Litteraturblad för allmän medborgerlig bildning 1.9.1852.
Lördagsqvällen 22.6.1889.
Maiden ja Merien Takaa 1866, 17–18, 26–28.
Sanan saattaja Viipurista 13.4.1833; 20.4.1833
Sanomia Turusta 2.6.1857.
Savon sanomat 1.7.1910.
Suomalainen kansa 18.11.1910.
Suomalainen 29.6.1910.
Suomalainen Wirallinen Lehti 29.6.1910, 17.11.1910.
Tampereen sanomat 29. 6.1910.
Työ 6.6.1910.
Uusimaa 23.11.1910.
Uusi Suometar 7.3.1870, 25.4.1873, 5.5.1873.
Uusmaalainen 29.06.1910.
Wiborgs Nyheter 21.3.1910, 13.6.1910, 25.6.1910, 30.6.1910, 5.7.1910.
Wiborgs tidning 11.6.1870.
Viipuri 21.8.1903, 6.6.1910.
Wiipuri 28.6.1910, 19.11.1910.
Viipurin Sanomat 6.6.1910, 29.6.1910.
 
Svenska tidningar, https://tidningar.kb.se/
Dagens Nyheter 30.6.1910, 3.7.1910.

 

Aikalaiskirjallisuus

Arwidsson, Adolf Ivar, Lärobok i Finlands historia och geografi för gymnasier och skolor. Åbo: S. S. Arwidssons förlag 1832.

Fryxell, Anders, Karl den tolftes regering. H. 4. Sverige och svenskarna under konungens frånvaro 1700–1712. Berättelser ur svenska historien. 24. Stockholm: Joh. Beckman 1857. https://runeberg.org/svhistfry/24/0157.html
 
von Gerschau, Peter, Versuch über die Geschichte des Grossfürstenthums Finnland. Odense: S. Hempel 1821.

Hannikainen, P., Kuwaelmia Suomen maakunnista. III. Karjala. Turku: O. W. Wilén ja kumpp. 1864.
 
Kainonen, J. F. [Juhana Fredrik Cajan], Suomen historia. Koetteeksi kerrottu lyhykäisessä järjestyksessä. Helsinki: G. O. Vasenius, 1839–1840. Julkaistu myös Mehiläinen-lehden liitteenä 1839–1840.

Koskinen, Yrjö, Oppikirja Suomen kansan historiasta. Toinen wihko. Ruotsin mahtawuuden aikakausi, ww. 1617–1721. [Kustannuspaikka tuntematon]: Tekijä 1870.
 
Von Plate, Georg Ernst, Grundzüge aus Finnlands Bildungsgeschichte, von Georg Ernst Plate, Oberlehrer am Gymnasium zu Wiburg. Im Anhang eine kurze historische Darstellung der Eroberung Wiburgs durch Peter I. im Jahre 1710. St. Petersburg: Friedrich Drechsler 1810.

Rühs, Friedrich:Finland und seine Bewohner. Leipzig: Georg Joachim Göschen 1809.
-Finland och dess invånare. Första Delen. Stockholm: Olof Grahn 1811.
-Finland och dess invånare. Anda och tredje delen. Stockholm: Strinnholm och Häggström 1813.
-Finland och dess invånare, öfversättning, andra upplagan, tillökt och omarbetad af A.I. Arwidsson. Stockholm: Johan Hörberg 1827.

Topelius, Z., Lukukirja alimmaisille oppilaitoksille Suomessa: 2 jakso : Maamme kirja : Z. Topeliusʼelta. Suomentanut Joh. Bäckwall. Helsingissä: G. W. Edlundʼin kustannuksella 1876. https://www.doria.fi/handle/10024/69393

 

Lähdejulkaisut

Koskinen, Yrjö (toim.), Lähteitä ison vihan historiaan = Handlingar till upplysande af Finlands öden under det stora nordiska kriget. Helsinki 1865.

Kirjallisuus

Aho, Jouko, Lagerborg, Rolf. Kansallisbiografia-verkkojulkaisu. Studia Biographica 4. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1997– (viitattu 26.7.2024). http://urn.fi/urn:nbn:fi:sks-kbg-006868 

 

Aittomaa, Sofia, Pietari Suuren monumentti. Teoksessa Ripatti, Anna, Koivisto, Nuppu (toim.), Monumenteista tanssiaskeliin. Taiteiden ja kulttuurin Viipuri 1856–1944. Viipurin Suomalaisen Kirjallisuusseuran Toimitteita 22. Helsinki: Viipurin Suomalainen Kirjallisuusseura 2020.

Karonen, Petri, Viipurin neljä vuosisataa. – Teoksessa Petri Karonen (toim.), Arki, kirkko, artefakti. Viipurin kulttuurihistoriaa Ruotsin ajalla (n. 1300–1710). Viipurin Suomalaisen Kirjallisuusseuran Toimitteita osa 19. Helsinki: Viipurin Suomalainen Kirjallisuusseura 2017, 7–25.

Kiuru, Silva, Hannikainen, Pietari. Kansallisbiografia-verkkojulkaisu. Studia Biographica 4. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2016. http://urn.fi/urn:nbn:fi:sks-kbg-002887

Kujala, Antti, Miekka ei laske leikkiä: Suomi suuressa Pohjan sodassa 1700–1714. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2001.

 

Kyläkoski, Kaisa, Viipurista Venäjän vangiksi 1710–22. Helsinki: BoD 2015.

Luntinen, Pertti, F. A. Seyn: A political biography of a tsarist imperialist as administrator of Finland. Helsinki: Suomen Historiallinen Seura 1985.

Paavolainen, Erkki, Sanomalehti Karjalan kohtaloita 1904–1954. Lahti: Karjalan kirjapaino.

Ruuth, J. W., Halila, Aimo, Viipurin kaupungin historia II osa. Vuodet 1617–1710. Helsinki: Torkkelin Säätiö 1974.

Torstendahl, Rolf, Anders Fryxell, Svenskt biografiskt lexikon (urn:sbl:14527).

Tuusvuori, Jarkko S., Kulttuurilehti 1771–2007. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2007.

Vilkuna, Kustaa H. J., Viha: Perikato, katkeruus ja kertomus isostavihasta. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2005.

 

Vilkuna, Kustaa H. J. Suomen kansan kärsimyshistoria 1810–1900. Teoksessa Piia Einonen ja Miikka Voutilainen (toim.) Suomen sodan jälkeen. 1800-luvun alun yhteiskuntahistoria. Helsinki: Vastapaino 2020.

Viipurin vuoden 1710 valloituksen historiakuva Suomen suuriruhtinaskunnan ajalla. Osa I

Anu Koskivirta & Petri Karonen

 

Viipurin valloitus kevät-kesällä 1710

Viipurin linnan ja kaupungin valloitus kesäkuussa 1710 oli Venäjälle suuri voitto. Ruotsille vuosisatojen ajan merkittävän rajalinnoituksen menetys oli vastaavasti valtava tappio. Linnoitettua kaupunkia kutsuttiin niin Karjalan, Suomen kuin koko Ruotsinkin lukoksi.

Hyökkääjien joukkoja komensi yliamiraali Fedor Apraxin (1661–1728), jolle Venäjän tsaari Pietari I (1672–1725) oli talvella 1710 antanut käskyn piirittää ja näännyttää puolustajat ja sen jälkeen valloittaa Viipuri. Viipurin puolustusta johti eversti Magnus Stiernstråhle (1660–1738), jonka joukot olivat vain kuta kuinkin viidesosa venäläisten noin 18 000 miehen vahvuisesta sotavoimasta. Raskaita tappioita kärsinyt, mutta jatkuvasti vahvistuksia saanut hyökkääjä käytti armotta tykistöään linnoituksen muurien murskaamiseen ja kaupungin tuhoamiseen. Linnoitus kesti kuitenkin kolmen kuukauden piirityksen. Ankaria menetyksiä kärsineet ruotsalaiset arvioivat parhaaksi laskea aseensa vasta kesäkuun toisella viikolla, kun myös tsaari oli saapunut paikalle ja vaati suunnitelman lopullista toteuttamista.

Viipurin piiritys 1710 Eremitaasin kuparipiirroskokoelmassa Pietarissa sijaitsevan alkuperäisen kuparipiirroksen mukaan. Lähde: Museoviraston kuvakokoelma.

Kaupungin puolustajat esittivät antautumisehtonsa, joihin kuului muun muassa sotilaiden vapaa marssi ulos kaupungista ja siviilien esteetön oikeus poistua halutessaan kaupungista. Neuvottelujen tuloksena 13.6.1710 tehdyn sopimuksen mukaan varuskunnan sotilaat ja heidän perheensä saisivat poistua Viipurista omaisuus mukanaan. Viipurin porvaristolle ja papistolle luvattiin oikeus harjoittaa luterilaista uskontoaan myös ortodoksisen tsaarin alaisuudessa. Sopimukseen kuului myös lupaus kaupungista suojaa hakeneiden pakolaisten vapaasta ja turvallisesta poistumisesta. Kaksi päivää myöhemmin varuskunta antautui.

Venäläiset eivät kuitenkaan lopulta noudattaneet suurta osaa sopimuksesta, sillä vain osa nostoväestä päästettiin kotiseuduilleen. Vakinaiset joukot sen sijaan raahattiin lopulta sotavankeuteen ja pakkotöihin Venäjälle. Voittajat veivät myös naisia ja lapsia myytäviksi orjamarkkinoille Venäjälle. Voittajat järjestivät kaupungissa ja sen lähialueilla verilöylyjä, kiduttivat siviilejä ja rosvosivat heidän omaisuuttaan. Viipuriin jääneet kaupunkilaiset määrättiin vannomaan uskollisuudenvala Venäjän tsaarille sodan vielä ollessa kesken. Määräys oli monille viipurilaisille vastenmielinen, sillä se tarkoitti Ruotsin kuninkaalle annetun uskollisuudenvalan rikkomista, mikä oli normaalioloissa kuolemalla rangaistava majesteettirikos.

***

Seuraavassa pohdimme, miten Viipurin valloituksesta kirjoitettiin eri aikoina sekä miten ja miksi tapahtumaa muistettiin saksan-, ruotsin- ja suomenkielisessä julkisuudessa. Tarkastelemme kysymystä ensimmäisten aihepiiriä käsitelleiden tieteellisten tekstien, historian yleisesitysten, koulutekstien sekä Suomessa autonomian ajalla julkaistujen sanoma- ja aikakauslehtien kirjoitusten avulla. Tarkastelu päättyy vuoden 1914 tienoille, jolloin entisestään kiristynyt lehdistösensuuri lopetti aiheesta kirjoittamisen sanomalehtiin kokonaan. Itsenäistymisen jälkeen keskustelun sävy ja painopisteet puolestaan muuttuivat niin, että niiden tutkiminen on oman esityksensä aihe.

Piiritys saksankielisissä Suomen historian yleisesityksissä

Viipurin ja eteläisen Karjalankannaksen valloitusta käsiteltiin lyhyesti jo ensimmäisissä Suomen historian yleisesityksissä, pommerilaisen historiantutkijan Friedrich Rühsin teoksessa Finland und seine Bewohner (1809) ja Venäjän Tanskan-lähettilään Peter von Gerschaun Geschichte des Grossfürstehthum Finnlands -kirjassa (1821).

Rühsin teoksen kirjoittamisen aikaan Viipurin seutu takamaineen muodosti vielä venäläisen kuvernementin ja muun Suomen liittämistä Venäjän keisarikuntaan vasta valmisteltiin. Teos nojasi aikalaistulkinnan mukaan Suomen historian isäksi tituleeratun Henrik Gabriel Porthanin tuotantoon, jossa ei hyödynnetty venäläisiä lähteitä. Baltiansaksalaisen Peter von Gerschaun historiakirjassa niitä puolestaan käytettiin. Kyseinen teos kattoi alueellisesti myös niin kutsutun Vanhan Suomen historian, mutta Venäjän hallinnon näkökantoja myötäilleen kirjan tietopohja oli muutoin puutteellinen, ja suomalaislähtöisen akateemikon A. J. Sjöbergin mukaan kirjoittaja oli paikannut tietämyksensä aukkoja mielikuvituksellaan.

Erot porthanilaisen ja Venäjää ymmärtävän tradition välillä erottuvat myös 1800-luvun alkupuolen historiankirjoituksen tulkinnoissa Viipurin valloituksesta. Vastaavanlainen asetelma on toistunut myöhemmin muissakin Suomen historiografian kiistakysymyksissä.

Läntinen historiografian suuntaus, jota Porthan ja Rühs edustivat, toi esille Viipurin asukkaiden ja lähiseudun maalaisväestön koettelemuksia valloittajien käsissä. Sitä vastoin Venäjän hallinnon näkökulmaan sitoutuneet historiankirjoittajat kyseenalaistivat kansan kärsimyshistorian todenperäisyyttä ja keskittyivät tarkastelemaan Suomea yleisemmällä tasolla kahden kilpailevan vallan pelinappulana.

Suomen kansan kärsimyshistoria kulki Friedrich Rühsin Venäjään kriittisesti suhtautuvan Finland und seine Bewohner -teoksen kantavana teemana. Sitä kuvastivat ennen muuta laajat julmuudet suuren Pohjan sodan venäläisvalloituksen ja -miehityksen aikana. Viipurin vuoden 1710 piiritystä ja valloitusta kuvatessaan Rühs kertoo väestön yhtenäisyydestä ja puolustustahdosta, joka murtui vasta, kun kaupunki oli ollut pitkän aikaa saarrettuna ja puolet siitä lopulta tulitettu raunioiksi. Kun Ruotsin joukot olivat antautuneet saatuaan lupauksen joukkojen vapaasta vetäytymisestä, keisari Pietari oli rikkonut aseleposopimuksen ottamalla Ruotsin joukot, Viipurin varuskunnan ja kaupungin asukkaat sotavangeiksi.

Rühs jatkaa kertomalla ympäristön kylien polttamisesta ja asukkaiden joukkomurhista valloittajan edetessä Suomen suunnalla ja koettelee etenevien venäläisjoukkojen raakuuksien kuvauksellaan lukijan sietokykyä. Hän kertoo ihmisten kärventämisestä hiljaisella tulella ja paranevien palovammojen aukirepimisestä, asukkaiden polttamisesta uuneihin tai taloihinsa, raiskauksista, raajojen rikki venyttämisestä, muunlaisesta kidutuksesta ja joukkomurhista – sekä pohjoisesta tulleista kalmukeista (mongoleista), jotka kuljettivat paikallisten pikkulasten ruumiita kelkassa ateriatarpeinaan. Rühs huomauttaa, etteivät venäläisupseerit puuttuneet julmuuksiin, vaikka niitä todistivatkin. Sotajoukkojen toimet synnyttivät hänen mukaansa inhoa, joka sai asukkaat kaihtamaan vihollisen käsiin joutumista kaikin mahdollisin keinoin.

Rühsin kuvaus perustuu kirjeeseen, jonka kenraalimajuri Magnus Armfelt oli lähettänyt Hiitolasta marraskuussa 1711. H. G. Porthan oli julkaissut kirjeen Åbo Tidningar -lehdessään maaliskuussa 1782. Armfelt raportoi tuoreeltaan Ruotsin hallitukselle ”kansan tuskaisista valituksista, jotka koskivat hyökkääjän julmaa tyranniaa”. Hän oli kuullut järkyttyneiden pakolaisten kertomuksia seudun oloista sekä ennen että jälkeen Viipurin piirityksen ja todistanut ominkin silmin siviilien joukkomurhia ja kiduttamista. Rühsin teoksen ruotsinkieliset laitokset ilmestyivät vuosina 1811–1813 ja 1827, ja kummankin käännöksen kuvaus Viipurin valloituksesta vastasi pitkälti Rühsin alkutekstiä. Varhaisemman laitoksen otsikointi ”Suomen kärsimyshistoria Kaarle XII:n ajalla” tosin tiivistyi A.I. Arwidssonin versiossa ”Suomalaisten kärsimyksiksi Kaarle XII:n ajalla”. Tällaisesta Suuren Pohjan sodan kokemushistoriasta virallinen Suomi vaikeni 1800-luvun loppupuolelle saakka poliittisten reaaliteettien vuoksi, kuten Kustaa H. J. Vilkuna on osoittanut artikkelissaan isovihan historiankirjoituksesta (2012). Arwidssonin käännöksen tuominen Suomeen kiellettiin, mutta teos levisi silti suuriruhtinaskunnassa varsin laajasti.

Armfeltin kirjeen julkaiseminen täydensi Åbo Tidningar -lehden suurta Pohjan sotaa (stora Ryska kriget) koskevaa jatkosarjaa, jonka Porthan oli julkaissut lehden neljässä numerossa vuonna 1776. Jatkosarja käsitteli aikalaiskuvausten perusteella Pohjanmaan venäläisvalloitusta vuonna 1713 sekä siitä seuranneita joukkomurhia ja väestön systemaattista kiduttamista. Läntisessä Suomessa valloituksesta ja miehityskaudesta säilyi ja tallennettiin ymmärrettävistä syistä enemmän perimätietoa kuin alueilta, jotka jäivät jo vuosina 1710–1711 pysyvästi Venäjän hallintaan.

Viipurin piirityksistä koululaisille ja opiskelijoille

Ensimmäinen venäläisen Suomen kuvernementin (ent. Viipurin kuvernementin) asukkaille tarkoitettu kuvaus Viipurin piirityksestä ja valtaamisesta julkaistiin Viipurin lukion kouluohjelmassa keväällä 1810, jolloin Viipurissa kerrottiin vietettävän valloituksen muistojuhlaa. Lukiolaisille ja heidän vanhemmilleen tarkoitettu kouluohjelma levisi pietarilaisena painotuotteena myös Venäjän keisarikunnan kouluhallintoon.

Historian lehtori Georg Ernst von Plate kävi tekstissään läpi kaikki viisi Viipurin historiallisen ajan venäläispiiritystä, mutta keskittyi niistä viimeisimpään, joka oli johtanut kaupungin valloitukseen kesäkuussa 1710. Von Plate kertasi sotatapahtumia kiihkottomasti eikä kuvaus poikennut tältä osin läntisestä historiankirjoituksesta. Tekstiä sitoi keisarilliseen historiankirjoitukseen lähinnä pyrkimys tehdä venäläisvalloittajien vaikuttimia ymmärrettäviksi. Von Plate myönsi, että varhaisimpien vuosisatojen hyökkäyksiä Viipuriin oli voinut motivoida silkka ryöväily, mutta Iivana IV:n (suom. Julman) ajoista lähtien sotatoimien tavoitteeksi tuli valtapiirin laajentaminen. Siinä missä Iivana tavoitteli 1500-luvulla Itämerelle pääsyä, Pietari pyrki ja pääsi 1700-luvun alussa valloittamaan myös Baltian. Valloitukset palvelivat samalla Pietarin tavoitetta eurooppalaistaa Venäjää.

Venäjän ensimmäistä, syksyn 1706 valtausyrityksen torjumisesta von Plate antaa Viipurin puolustajille tunnustusta rohkeudesta ja päättäväisyydestä. Siksi tsaari hänen mukaansa palasikin Suomeen vasta ”voitettuaan rohkean vastustajansa … Ukrainan pohjoisilla tasangoilla”. Taistelu Viipurista alkoi uudelleen maaliskuussa 1710, minkä jälkeiset sotatapahtumat von Plate käy läpi kerraten lisäksi kohta kohdalta vetäytymissopimuksen sisällön. Mainituksi tulee myös Viipurin valtauksen kunniaksi lyöty juhlamitali. Sitä koristavat Pietarin muotokuva sekä kaupungin kartta ja kaiverrus Occupat audentem: Wiburg 14. jun S.V.

 

Tsaari Pietari I:sen ruotsalaisista saamien voittojen kunniaksi lyöty muistomitali vuodelta 1710. Muistomitalin kääntöpuolella Venäjän vaakunaa ympäröivät Ruotsilta valloitetut kaupungit, kuten Viipuri ylhäällä oikealla. Lähde: Philipp Heinrich Müller 1710. Suomen kansallismusoa.

Von Platen tulkinta vetäytymissopimuksen toimeenpanemisesta on maltillinen. Hän myöntää Pietarin rikkoneen sopimuksen, ja pitää tarpeettomana käydä tarkemmin läpi menettelyn syitä. Alaviitteessä hän mainitsee rikkomisen perusteiksi toistuvat valitukset Ruotsin armeijan toimista. Tsaari oli von Platen mukaan närkästynyt erityisesti kapteeni Liljelle, jonka kerrottiin ennen antautumista repineen alas venäläisen viestialuksen lipun ja ottaneen aluksen kapteenin miehistöineen vangiksi. Rangaistuksena Ruotsin joukkojen väitetystä toiminnasta Pietari esti niiden (myös Viipurin varuskunnan väen) vapaan vetäytymisen sovitulla tavalla. Hän otti sotavangeikseen Ruotsin joukkojen komentajan sekä lähes 4000 sotilasta, joista noin 150 oli upseereita. Plate ei mainitse mitään paikallisten siviilien kohtalosta. Keisarikunnan koululaisille tarkoitetussa kirjoituksessa laajenevan imperiumin valloitustoimia kaikkine lieveilmiöineen olikin käsiteltävä sensitiivisesti kirjoittajan henkilökohtaisesta kannasta riippumatta.

A. I. Arwidssonin oppikirja Lärobok i Finlands historia (Åbo 1832) puolestaan käy läpi ainoastaan Viipurin valloituksen päätapahtumat. Dosentti Gabriel Reinin tarkistamassa tekstissä mainitaan kuitenkin yleisellä tasolla sodan aikaiset julmuudet (molemmin puolin) sekä Suomen mittaamattomat kärsimykset ja kansan katkeruus tuolloista vihollista kohtaan.

Gabriel Rein piti historian professuurin vuonna 1834 saatuaan luentoja, joista toimitettiin postuumisti yleisesitys Föreläsningar öfver Finlands historia (II, 1871). Rein kertoi Pietarin halunneen vallata Viipurin kasvavan Pietarin suojamuuriksi ja määränneen valloittamaan kaupungin hinnalla millä hyvänsä. Luennolla kerronnan keskiössä ovat yksinomaan armeijat ja sotamateriaali. Rein ei käsittele aselevon ehtoja saati mainitse antautumissopimuksen rikkomista, vaikka kertookin, että Ruotsin joukot otettiin sotavangeiksi sairaita sotilaita ja nostoväkeä lukuun ottamatta. Sitä vastoin hän kävi luennollaan läpi yrityksiä valloittaa menetetty kaupunki takaisin.

Keisarikunnan poliittinen kontrolli ulottui luonnollisesti myös yliopistolaitokseen. Kaikenlaiselle opetusmateriaalille ominaiseen tapaan Rein ei maininnut valloittajan raakoja otteita. Nuori Zachris Topelius, Reinin tuleva kollega, pitikin luentojen lähestymistapaa 1700-luvun alkuvuosien sotaan ja miehityskauteen suorastaan pyhäinhäväistyksenä. Vanhan Suomen ajalla Jääskessä syntynyt, ja niin ruotsalaisia kuin venäläisiäkin lähteitä taitavasti hyödyntänyt Rein oli omaksunut Venäjää ymmärtävän lähestymistavan jo viimeistään kouluvuosinaan Viipurissa, vaikkei hänen suhteensa keisarilliseen hallintoon ollut myöhemmin aivan yksioikoinen.

Von Gerschau ja vastatulkinta ylivoimaisesta valloittajasta

Venäjän hallinnolle myötämielisimmän tulkinnan Viipurin piirityksen jälkeisistä tapahtumista esitti kuitenkin Peter von Gerschau omassa historiateoksessaan (1821). Kirjan laatimista olikin motivoinut tarve torjua Rühsin teoksessa esitettyjä syytöksiä siitä, miten Venäjä on Suomea vuosisatojen mittaan kohdellut. Kaarle XII:n aikaa koskevassa osuudessa Gerschau kertoo lyhyesti entisen kotikaupunkinsa Viipurin piirityksestä keväällä 1710. Tätä ”Suomen lukkoa” puolustaneet joukot antautuivat lopulta kesäkuussa, kun Venäjän raskas tykistö oli moukaroinut kaupunkia ja Ruotsin joukoille oli taattu mahdollisuus vapaaseen perääntymiseen. Joukot eivät kuitenkaan päässeet poistumaan, koska Pietari määräsi ne vangittaviksi. Kyse oli von Gerschaun mukaan rangaistustoimesta, jonka perusteita hän ei nimeä. Vankeus sidottiin Ruotsiin paenneiden asukkaiden paluuseen.

Entisenä viipurilaisena von Gerschau näki tärkeäksi mainita, että venäläiset ottivat käyttöönsä Viipurin ruotsalaisen seurakunnan kirkon ja jättivät suomen- ja ruotsinkielisten luterilaisten käyttöön tilavan suomalaiskirkon. Hän mainitsee kuulleensa, että monia paikallisia perheitä ajettiin keisarin lupauksesta huolimatta Pietariin tai Sisä-Venäjälle.

Toisin kuin Rühs, joka oli kuvannut valloituksen yhteydessä äärimmäisiä raakuuksia ja siitä seurannutta suomalaista vastarintahenkeä, torjui von Gerschau väitteet Venäjän joukkojen ylilyönneistä. Hän totesi, että suomalaisten katkeruus valloittaja-armeijaa kohtaan johtui varmasti Pietarin joukkojen ylivoimaisuudesta. Kenties tässä nähtiin yksi esimerkki tarpeettomasta mielikuvituksen käytöstä, josta akateemikko Sjöberg teosta rajusti moitti, kuten edellä todettiin. Kertomukset julmuuksista vahvistivat Gerschaun mukaan myös Ruotsin armeijan revanssihalua, jolta putosi lopulta pohja Pietarin joukkojen jatkaessa etenemistään.

Viipurin jälkeen valloitettiin Lappeenranta ja Käkisalmi. Von Gerschaun mukaan valtakunnan uusi pääkaupunki tarvitsi yhtä lailla ulkomuureikseen myös Viron ja Liivinmaan, jotka Pietari oli päättänyt liittää valtakuntaansa lopullisesti. Von Gerschau kyseenalaisti kertomukset raakuuksista, karkotuksista ja väestön vankeuteen viemisestä muun Suomen valloituksen ja miehitysajan yhteydessä. Hän myönsi kuvaukset mahdollisena, että Pietari on antanut tällaisia määräyksiä kaukonäköisesti rauhoittaakseen seudun oloja.

Piirityksestä suomeksi suomalaisille lukijoille

Viipurin linnan viidestä piirityksestä julkaistiin huhtikuussa 1833 kaksiosainen jatkokertomus suomeksi Sanan saattaja Viipurista -sanomalehdessä. Georg Ernst von Platen aiemmin mainittuun tekstiin vahvasti nojanneen kuvauksen oli nähtävästi kääntänyt ja toimittanut lukion entinen oppilas, koulun historian yliopettajana toiminut A. J. Europaeus.

Tekstissä kerrattiin vuosien 1706 ja 1710 hyökkäysten eteneminen ja kesäkuussa solmitun antautumissopimuksen sisältö. Niin ikään lukijoille kerrottiin, että Pietari oli osallistunut kesäkuisen valtauksen jälkeen leirissä jumalanpalvelukseen, mutta näin tehty liitto ei ollut pitänyt, vaan ”jalon Pietarin oli täytynyt rikkoa se sentähden että hän oli hawainnut Ruotsalaiselta Garnisonilta kawaluuden, josta nyt ei aika anna puhuaksemme”. Von Platen tekstiä täydentänyttä alaviitettä näiden kavaluuksien luonteesta suomenkielinen kuvaus ei kuitenkaan sisällä. Sanan saattajan kertomus päättyy hallitsijan poistumiseen Viipurista 22. kesäkuuta.

Piippolan kappalaisen Johan Fredrik Cajanin (J. F. Kainonen) suomalaiselle kansalle tarkoitetussa Suomen historiateoksessa Suomen historia: Koetteeksi kerrottu lyhykäisessä järjestyksessä (1839–1849) Viipurin neljäntoista viikon mittainen piiritys, asukkaiden urhoollinen vastarinta ja antautuminen jäivät vain maininnan asteelle. Huomionarvoista tässä sinänsä varhaisessa historiateoksessa on lähinnä kulttuurihistoriallinen sivuhuomio Viipurin piispan pakenemisesta Ruotsiin.

Anu Koskivirta on dosentti Helsingin ja Itä-Suomen yliopistoissa. Hän toimii Jyväskylän yliopiston Historian ja etnologian laitoksella tutkijana Koneen Säätiön rahoittamassa hankkeessa, joka tutkii metsäkatoalueiden yhteiskuntahistoriaa ja maisemakuvastoa.

Petri Karonen on Suomen historian professori Jyväskylän yliopiston Historian ja etnologian laitoksella.

Lähteet

Alkuperäisaineisto

Historiallinen sanomalehtikirjasto, https://digi.kansalliskirjasto.fi/search
Ampiainen 2.7.1910.
Framtid 1.7.1910.
Helsingin Sanomat 1.4.1910, 12.6.1910, 28.6.1910, 29.8.1910.
Hufvudstadsbladet 29.6.1910.
Ilmarinen 21.2.1885–18.6.1885.
Kaleva 30.6.1910.
Kansan lehti 27.6.1910.
Kansan tahto 27. 6.1910.
Karjala 5.6.1910, 14.6.1910, 3.7.1910, 20.11.1910.
Karjalan sanomat 19.11.1910
Keski-Suomi 30.6.1910.
Lahti 28.06.1910.
Litteraturblad för allmän medborgerlig bildning 1.9.1852.
Lördagsqvällen 22.6.1889.
Maiden ja Merien Takaa 1866, 17–18, 26–28.
Sanan saattaja Viipurista 13.4.1833; 20.4.1833
Sanomia Turusta 2.6.1857.
Savon sanomat 1.7.1910.
Suomalainen kansa 18.11.1910.
Suomalainen 29.6.1910.
Suomalainen Wirallinen Lehti 29.6.1910, 17.11.1910.
Tampereen sanomat 29. 6.1910.
Työ 6.6.1910.
Uusimaa 23.11.1910.
Uusi Suometar 7.3.1870, 25.4.1873, 5.5.1873.
Uusmaalainen 29.06.1910.
Wiborgs Nyheter 21.3.1910, 13.6.1910, 25.6.1910, 30.6.1910, 5.7.1910.
Wiborgs tidning 11.6.1870.
Viipuri 21.8.1903, 6.6.1910.
Wiipuri 28.6.1910, 19.11.1910.
Viipurin Sanomat 6.6.1910, 29.6.1910.
 
Svenska tidningar, https://tidningar.kb.se/
Dagens Nyheter 30.6.1910, 3.7.1910.

 

Aikalaiskirjallisuus

Arwidsson, Adolf Ivar, Lärobok i Finlands historia och geografi för gymnasier och skolor. Åbo: S. S. Arwidssons förlag 1832.

Fryxell, Anders, Karl den tolftes regering. H. 4. Sverige och svenskarna under konungens frånvaro 1700–1712. Berättelser ur svenska historien. 24. Stockholm: Joh. Beckman 1857. https://runeberg.org/svhistfry/24/0157.html
 
von Gerschau, Peter, Versuch über die Geschichte des Grossfürstenthums Finnland. Odense: S. Hempel 1821.

Hannikainen, P., Kuwaelmia Suomen maakunnista. III. Karjala. Turku: O. W. Wilén ja kumpp. 1864.
 
Kainonen, J. F. [Juhana Fredrik Cajan], Suomen historia. Koetteeksi kerrottu lyhykäisessä järjestyksessä. Helsinki: G. O. Vasenius, 1839–1840. Julkaistu myös Mehiläinen-lehden liitteenä 1839–1840.

Koskinen, Yrjö, Oppikirja Suomen kansan historiasta. Toinen wihko. Ruotsin mahtawuuden aikakausi, ww. 1617–1721. [Kustannuspaikka tuntematon]: Tekijä 1870.
 
Von Plate, Georg Ernst, Grundzüge aus Finnlands Bildungsgeschichte, von Georg Ernst Plate, Oberlehrer am Gymnasium zu Wiburg. Im Anhang eine kurze historische Darstellung der Eroberung Wiburgs durch Peter I. im Jahre 1710. St. Petersburg: Friedrich Drechsler 1810.

Rühs, Friedrich:Finland und seine Bewohner. Leipzig: Georg Joachim Göschen 1809.
-Finland och dess invånare. Första Delen. Stockholm: Olof Grahn 1811.
-Finland och dess invånare. Anda och tredje delen. Stockholm: Strinnholm och Häggström 1813.
-Finland och dess invånare, öfversättning, andra upplagan, tillökt och omarbetad af A.I. Arwidsson. Stockholm: Johan Hörberg 1827.

Topelius, Z., Lukukirja alimmaisille oppilaitoksille Suomessa: 2 jakso : Maamme kirja : Z. Topeliusʼelta. Suomentanut Joh. Bäckwall. Helsingissä: G. W. Edlundʼin kustannuksella 1876. https://www.doria.fi/handle/10024/69393

 

Lähdejulkaisut

Koskinen, Yrjö (toim.), Lähteitä ison vihan historiaan = Handlingar till upplysande af Finlands öden under det stora nordiska kriget. Helsinki 1865.

Kirjallisuus

Aho, Jouko, Lagerborg, Rolf. Kansallisbiografia-verkkojulkaisu. Studia Biographica 4. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1997– (viitattu 26.7.2024). http://urn.fi/urn:nbn:fi:sks-kbg-006868 

 

Aittomaa, Sofia, Pietari Suuren monumentti. Teoksessa Ripatti, Anna, Koivisto, Nuppu (toim.), Monumenteista tanssiaskeliin. Taiteiden ja kulttuurin Viipuri 1856–1944. Viipurin Suomalaisen Kirjallisuusseuran Toimitteita 22. Helsinki: Viipurin Suomalainen Kirjallisuusseura 2020.

Karonen, Petri, Viipurin neljä vuosisataa. – Teoksessa Petri Karonen (toim.), Arki, kirkko, artefakti. Viipurin kulttuurihistoriaa Ruotsin ajalla (n. 1300–1710). Viipurin Suomalaisen Kirjallisuusseuran Toimitteita osa 19. Helsinki: Viipurin Suomalainen Kirjallisuusseura 2017, 7–25.

Kiuru, Silva, Hannikainen, Pietari. Kansallisbiografia-verkkojulkaisu. Studia Biographica 4. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2016. http://urn.fi/urn:nbn:fi:sks-kbg-002887

Kujala, Antti, Miekka ei laske leikkiä: Suomi suuressa Pohjan sodassa 1700–1714. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2001.

 

Kyläkoski, Kaisa, Viipurista Venäjän vangiksi 1710–22. Helsinki: BoD 2015.

Luntinen, Pertti, F. A. Seyn: A political biography of a tsarist imperialist as administrator of Finland. Helsinki: Suomen Historiallinen Seura 1985.

Paavolainen, Erkki, Sanomalehti Karjalan kohtaloita 1904–1954. Lahti: Karjalan kirjapaino.

Ruuth, J. W., Halila, Aimo, Viipurin kaupungin historia II osa. Vuodet 1617–1710. Helsinki: Torkkelin Säätiö 1974.

Torstendahl, Rolf, Anders Fryxell, Svenskt biografiskt lexikon (urn:sbl:14527).

Tuusvuori, Jarkko S., Kulttuurilehti 1771–2007. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2007.

Vilkuna, Kustaa H. J., Viha: Perikato, katkeruus ja kertomus isostavihasta. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2005.

 

Vilkuna, Kustaa H. J. Suomen kansan kärsimyshistoria 1810–1900. Teoksessa Piia Einonen ja Miikka Voutilainen (toim.) Suomen sodan jälkeen. 1800-luvun alun yhteiskuntahistoria. Helsinki: Vastapaino 2020.