Mieheys ja maskuliinisuus luterilaisessa kontekstissa reformaatiosta 1900-luvulle: hanke-esittely

Sini Mikkola, Miia Kuha, Tapio Leinonen & Hanna Pöyry

Yksi luterilaisen reformaation johtohahmoista, Martin Luther totesi 1530-luvulla pidetyillä Ensimmäistä Mooseksen kirjaa käsittelevillä luennoillaan: 

[…] ihminen ainoastaan on Jumalan kuva […] mutta ihmisessä, etenkin Aadamissa, Hän on todella tunnistettavissa, koska Aadamissa on sellainen viisaus, oikeudenmukaisuus ja tieto kaikista asioista, että häntä voi oikeutetusti kutsua maailmaksi pienoiskoossa (μικρόκοσμος). (D. Martin Luthers Werke. Kritische Gesamtausgabe. Band 42. Weimar 1883–, 51. Genesis-luennot 1535–38. Suomennos: Sirpa Aalto.)

Tämä huomautus miessukupuolen ylivertaisuudesta kuvaa mainiosti niin 1500-luvun kuin sitä edeltäneiden ja seuranneidenkin vuosisatojen käsitystä sukupuolten järjestyksestä. Toisaalta siinä heijastuu myös historiantutkimuksessa pitkään vallinnut – tosin useimmiten ääneen lausumaton, ellei jopa tunnistamattomaksi jäänyt – käsitys miehestä ensisijaisena ihmisyyden edustajana. Mies on edustanut ihmisyyden normia. Samalla miesten sukupuolta ei ole kuitenkaan ollut tapana pitää analyysin kategoriana. Sukupuoli käsitteenä on näin ollen historiantutkimuksessa pitkään liittynyt nimenomaan naisten tutkimiseen. Historiantutkijoiden piirissä on vasta viime vuosikymmeninä ja aivan erityisesti viimeisen kymmenen vuoden aikana alettu ottaa huomioon, että menneisyyden miesten toimintaa, ajattelua ja kokemuksia on myös muovannut heidän sukupuolensa (yhtenä mainiona esimerkkinä kotimaisesta tutkimuksesta Markkola, Östman & Lamberg 2014). Miesten ja maskuliinisuuksien tutkimuksen metodologiaa kehittelevää kirjallisuutta on niin ikään ollut enenevästi tarjolla viime vuosina (ks. esim. Pini & Pease 2013; Aho, Nieminen & Salo 2021).    

Syyskuussa 2024 tutkimusryhmämme käynnisti "Luterilaiset maskuliinisuudet 1517–1937" -hankkeen Itä-Suomen yliopiston filosofisen tiedekunnan teologian osastolla. Hankkeessa työskentelee neljä tutkijaa: TT, dos. Sini Mikkola (hankkeen johtaja), FT, dos. Miia Kuha, TM Tapio Leinonen ja TM, HuK Hanna Pöyry. Suomen Kulttuurirahasto rahoittaa tätä nelivuotiseksi tarkoitettua projektia vuosien 2026/27 vaihteeseen asti. Pyrimme selvittämään, miten maskuliinisuuteen liittyvät ihanteet, odotukset ja normit ovat näkyneet, muovautuneet ja muuttuneet luterilaisuuden kontekstissa reformaatiosta 1900-luvun alkuun. Luterilaisuus valikoitui tutkimuksemme viitekehykseksi sen vuoksi, että se on syvälle juurtunut suomalaiseen yhteiskuntaan: se on vaikuttanut merkittävästi niin lainsäädäntöön ja institutionaalisiin rakenteisiin kuin arkiajatteluun ja kulttuurisiin kertomuksiin. Suomalaisen miehen representaatio ja uskonnollis-kulttuuriset odotukset ovat monin tavoin kietoutuneet toisiinsa. 

Pohjoismaisella tutkimuskentällä maskuliinisuuksien historiallista pitkittäistarkastelua on tehty jonkin verran aiemmin (ks. esim. Berggren 1999; Schmale 2003; Fjelkestam & Hill & Tjeder 2013) ja jotkin näistä tutkimuksista ovat ottaneet uskonnon keskeiseksi analyysin kategoriaksi maskuliinisuuden lisäksi (ks. esim. Werner 2021). Tavallisempaa kuitenkin on, että uskonnon ja maskuliinisuuden intersektiota tarkastelevat tutkimukset keskittyvät yhteen historian ajanjaksoon (ks. esim. Hendrix & Karant-Nunn 2008; Simons 2011). Mieheyden ja maskuliinisuuksien historiallista tutkimusta on tehty Suomen kontekstissa toistaiseksi varsin maltillisesti, ja uskonto – tarkemmin ottaen luterilaisuus – on ollut vain harvoin keskiössä näissä tutkimuksissa. Hanke koostuu neljästä osahankkeesta, jotka rakentavat kuvaa luterilaisen mieheyden ja maskuliinisuuden tulkinnoista eri ajanjaksoja, konteksteja ja monenlaisia lähdeaineistoja tarkastelemalla.

Reformaatioajan keskeisten miesvaikuttajien kuvauksissa myös ulkoiset seikat saivat painoarvoa: tässä 1600-luvun maalauksessa Lutheria lukuun ottamatta kaikilla "oikeaa" uskontulkintaa edustavilla miehillä oli runsaat parrat. Parrat muun muassa sitoivat heidät Vanhan testamentin patriarkkoihin ja viestittivät näin heidän vakaumuksensa ja oppinsa pitkiä historiallisia juuria luoden heille uskottavuutta. Martin Luther and Reformers, Wikimedia Commons.

Ihanteellinen mieheys ja maskuliinisuuksien moninaisuus reformaatioajan Saksassa

Tapio Leinosen osahanke keskittyy hankkeen kannalta keskeisiin teologianhistoriallisiin juuriin Martin Lutherin teologisessa ajattelussa. Kuten tekstin aloittanut sitaatti Genesis-luennoista osoittaa, miessukupuolen lähtökohtainen oletusarvo reformaattorin teksteissä asettaa Lutherin osaksi aikansa ajattelua. Luther asettuu Erfurtissa oppinsa saaneena augustinolaismunkkina osaksi keskiajan henkistä ja hengellistä perintöä. Luterilaisen varhaismodernin pappisihanteen maskuliinisuusideaali koki niin yhteiskunnallisella kuin Lutherin henkilökohtaisella tasolla murroksen selibaattilupauksista luopumisen, vanhemmuuden sekä avio- ja perhe-elämän myötä. Tarkastelemalla Lutherin kirjeitä, pamfletteja ja raamattuluentoja Leinonen tarkastelee pastoreille, perheenisille ja ruhtinaille osoitettua teologista opetusta maskuliinisuusideaalien näkökulmasta. 

Ihanteellisten miesten, kuten johtavaan asemaan valittavien, tuli olla järkeviä, jämptejä ja tunteensa hallitsevia. Näitä maskuliinisia ominaisuuksia saattoi kuitenkin Lutherin auliisti myöntämänä löytyä myös naisilta, joiden hän tiesi toimineen rohkeasti ja määrätietoisesti evankelisen uskon edistämiseksi ja miehille malliksi (ks. esim. Mikkola 2024; Pak 2018). Lutherin kirjoitusten tarkempi tarkastelu paljastaa yksinkertaistuksia ja yleistyksiä laajemman moninaisuuden tunnustavan ajattelijan. Teologiset peruspremissit uskonvanhurskaudesta, yleisestä pappeudesta ja Jumalan asettamasta maallisesta ja hengellisestä hallintovallasta muodostivat lähtökohdan hänen opetukselleen, mutta lain ja Raamatun soveltaminen tapauskohtaisesti oli jämptillekin johtajalle tiukkaa laintulkintaa tärkeämpi taito. Lutherin katekismukset ja muut keskeiset teokset levisivät Saksasta nopeasti pohjoiseen, joten teokset ja niiden käännökset muodostivat olennaisen osan seurakuntien opetuksesta myöhempinä vuosisatoina.

Lutherin omien kirjoitusten lisäksi Leinonen tarkastelee, miten Lutherin aikalaiskollegat ja häntä seuranneet teologit käsittelivät hänen persoonaansa ja opetustaan varhaisissa biografioissa, muistokirjoituksissa ja esimerkiksi Lutherin hautajaisissa pidetyissä puheissa. Varhaismoderneissa biografioissa faktapohjaisen informaation välittämisen rinnalla korostui kohteena olevan henkilön esittäminen esimerkillisessä valossa (ks. esim. Gordon 2024). Lutherin omassa tuotannossa esiintyi käsite Wundermann lähes pyhimyksen kaltaisena historiallisena sankarina, jota hän sovelsi paitsi Raamatun henkilöihin, myös historian ja oman aikansa merkkihenkilöihin. Luther itse kritisoi keskiaikaisia pyhimyskertomuksia niiden päähenkilöiden inhimillisyyden kätkemisestä ja tavoittamattomien roolimallien luomisesta. Alustavien tulosten mukaan ihmemiehen viittaa soviteltiin häntä muistavissa teoksissa myös Lutherin itsensä hartioille. Lutherin merkitystä reformaation keulakuvana ja mallina on pidetty tutkimuksessa itsestäänselvyytenä. Mieheyden ja maskuliinisuuden näkökulma avaa moninaisempia ajatuksia patsaaksi valetulle ja puupaneelipiirroksiin ikuistetulle tuimailmeiselle reformaattorille. Sini Mikkola täydentää kuvaa mieheydestä Saksan kontekstissa tutkimalla sopivan ja epäsopivan mieheyden normittamista 1500-luvun maallikkoteologinaisten kirjoituksissa.

Oli varsin tavanomaista, että reformaatioajan kuvastossa epäsopivaa mieheyttä edustavat miehet kuten munkit riisuttiin jopa heidän ihmisyydestään. Das Munchkalb zu Freyberg, Pitts Digital Collections.

Mieheyden normit Suomen ja Ruotsin valtakunnan kontekstissa 1600-luvulta 1900-luvulle

Miia Kuha käsittelee osahankkeessaan mieheyden normeja ja ihanteita 1600- ja 1700-luvuilta säilyneissä ruumissaarnojen elämäkerroissa. Painettuja ruumissaarnoja on säilynyt Suomesta ja muualta Ruotsin valtakunnasta 1600-luvun alusta lähtien (Rimpiläinen 1973; Ström 1994; Stenberg 1998). Ruumissaarnan loppuun liitetyn elämäkerran tarkoitus oli antaa konkreettisia esimerkkejä ihanteellisen kristityn elämästä, joten niiden kautta voi lähestyä sukupuolittuneita normeja ja ihanteita luterilaisessa kontekstissa. Esimerkiksi saksalainen historiantutkija Heike Talkenberger on tutkinut aiemmin sitä, miten miesten rooleja rakennettiin Württembergistä säilyneissä ruumissaarnoissa. Päälähteenä toimivat miesten ruumissaarnat, kun taas naisten ruumissaarnoja Talkenberger käytti vertailuryhmänä havaitakseen sukupuolispesifejä esitystapoja. Talkenberger havaitsi tutkimuksessaan, että ruumissaarnoissa kuvatut miesten roolit olivat moninaisempia kuin mitä voisi odottaa, ja niissä nousee esille esimerkiksi rakastavan aviomiehen ja isän rooli. Miehiin liitettiin myös luonteenpiirteitä ja ominaisuuksia, joita voisi pitää feminiinisinä, kuten nöyryys, siveys ja hellyys (Talkenberger 1998). Tämä havainnollistaa mieheyden ja maskuliinisuuden käsitteiden eroa: ihanteelliseen mieheyteen saatettiin liittää myös feminiinisiä ominaisuuksia, samoin kuin naisilla saattoi olla maskuliiniseksi katsottuja ominaisuuksia.

Kuha tarkastelee hankkeessa Talkenbergeristä poiketen erityisesti naisten ruumissaarnojen elämäkertoja päästäkseen syvemmin käsiksi siihen, miten miehiä kuvataan nimenomaan aviomiehen roolissa. Naisten ruumissaarnoissa aviomiehen rooliin liitetyt normit, ihanteet ja odotukset tulevat esille monipuolisemmin kuin useimmissa miesten ruumissaarnoissa, joissa kirjoittaja yleensä keskittyi miehen julkiseen rooliin kodin ulkopuolella. Varhaismodernilla aikakaudella miesten roolia kotitaloudessa ja yhteiskunnassa laajemmin normitti erityisesti Lutherin kolmisäätyoppi, joka kiteytyi Katekismuksen huoneentaulussa (tuoretta tutkimusta esim. Claesson & Koefoed 2024). Huoneentaulun mukaan miehen tuli olla vaimon pää ja vaimon miehelleen alamainen. Kuhan alustavat havainnot ruumissaarna-aineistosta vastaavat Talkenbergerin havaintoja Saksasta esimerkiksi siinä, että aviomiehen rooli esitettiin naisten elämäkerroissa vivahteikkaampana kuin mitä esimerkiksi huoneentaulun normit antaisivat olettaa. Useista naisten ruumissaarnojen elämäkerroista nousee esille miehen auktoriteetin sijaan kumppanuus, jossa miehet luottivat vaimon päätösvaltaan monissa kotitalouteen, perheen arkeen ja jopa uskonnolliseen elämään liittyneissä asioissa.

Hanna Pöyry tarkastelee omassa artikkeliväitöstutkimuksessaan pojille ja miehille asetettuja normeja ja ihanteita kristillisessä lasten- ja nuortenkirjallisuudessa sekä kahdessa pietistipappien aikakauslehdessä 1830- ja 1840-lukujen Suomessa. 1800-luvun alkuvuosikymmeninä kirjallinen kulttuuri oli vasta kehittymässä Suomen suuriruhtinaskunnassa. Tutkimusaineisto heijasteleekin autonomisen Suomen kristillisen ilmapiirin lisäksi myös laajempaa luterilaisuuden, pietismin ja evankelikaalisuuden kenttää. Lastenkirjoja sekä lehti- ja hartauskirjoituksia lainattiin ja käännettiin ennen kaikkea entisestä emämaasta Ruotsista, mutta myös muualta Euroopasta, kuten Saksasta ja Englannista. 

Pöyryn väitöskirja kytkeytyy osaksi aiempaa pohjoismaista 1800-luvun luterilaisia miehiä tarkastellutta maskuliinisuustutkimusta. Esimerkiksi Kristin Felde Tjelle on tutkinut Afrikassa työskennelleiden norjalaisten lähetyssaarnaajien maskuliinisuutta ja Aleksander Maurits ruotsalaisten pappien roolia esikuvallisen kristityn miehen mallina sekä yhdessä Tine van Osselaerin kanssa katolisen ja luterilaisen sankarimiehen arkkityyppejä (Maurits 2014; Tjelle 2014; van Osselaer & Maurits 2021). 1800-luvun keskiluokkaisesta maskuliinisuudesta väitöskirjansa tehnyt ruotsalainen David Tjeder on kuitenkin peräänkuuluttanut tutkimuksen tarvetta maskuliinisuuksien ja uskonnon suhteesta erityisesti saarnoissa ja muissa uskonnollisissa kirjoituksissa (Tjeder 2002; Tjeder 2003).

Pietistipappien ideoima ja toimittama lehtipari Tidningar i andliga ämnen/Hengellisiä sanomia (1836–1838) oli Suomen ensimmäinen uskonnollinen aikakauslehti, jonka ruotsinkielinen versio oli suunnattu lähinnä papistolle ja suomenkielinen taas rahvaalle kristilliseen valistukseen. Koska lehtien tehtävänä oli ohjata ihmisiä oikeanlaiseen uskoon ja kristilliseen elämäntapaan, voidaan niitä tarkastelemalla tehdä johtopäätöksiä miehille asetetuista ihanteista ja normeista. Vaikka pietismin nähtiin 1800-luvun alussa haastavan luterilaisen valtakirkon auktoriteettia niin opillisesti kuin toimintatavoiltaan, voidaan Tidningar i andliga ämnen ja Hengellisiä sanomia -lehtiä tarkastella myös luterilaisen mieheyden tuottamisen ja määrittelyn kautta, koska tiukka kirkollinen sensuuri esti kirkollista yhtenäisyyttä haastavien poleemisten tekstien julkaisemisen.

Pietistipappien lehdissä oli tarkoitus julkaista kirjoituksia ennen kaikkea Suomen “heränneiltä” papeilta, mutta kansanherätykseen tähdänneet tai ajankohtaisia kiistanalaisia aiheita käsitelleet tekstit tulivat muokatuiksi tai sensuroiduiksi pietismiä kohtaan tunnetun epäluulon vuoksi. Lehdissä julkaistut kirjoitukset ovatkin pääosin lainattuja ja muokattuja tekstejä ruotsin- ja saksankielisistä hartauskirjoista, kertomuksista, lähetyskenttäkuvauksista, saarnoista ja pietistisistä kirjoituksista. Kotimaisia tekstejä, kuten virsiä, runoja ja saarnoja, kirjoittivat muun muassa lehden toimittamisesta vastanneet Johan Fredrik Bergh, Julius Immanuel Bergh sekä Jonas Lagus. Lehtikirjoituksissa esiintyy monenlaisia miehiä piispoista pappeihin ja lähetystyöntekijöistä talonpoikiin sekä käsityöläisistä opiskelijoihin ja sotilaista hallitsijoihin. Mieheyden kuvauksissa keskitytään ennen kaikkea miesten luonteeseen ja elämäntapaan, Jumalan tahdon mukaiseen elämään.

Hengellisiä sanomia -lehden ensimmäisen numeron kansilehti 8.1.1836. Kansalliskirjasto.

Hankkeen ajallinen päätepiste sijoittuu 1900-luvun ensimmäisiin vuosikymmeniin ja mieheyden rakentamisen tarkastelu palaa ikään kuin hankkeen alkujuurille: Sini Mikkola tutkii, miten suomalaisissa 1800-luvun lopun sekä 1900-luvun alun biografioissa kuvattiin Lutheria ja Mikael Agricolaa, täkäläisen luterilaisen kertomuksen kahta kärkinimeä.

Hankkeessa pohdimme siis monipuolista lähdeaineistoa hyödyntämällä sitä, voimmeko havaita aikakausi- ja aluerajat ylittäviä luterilaisen mieheyden konstruktioita sekä sitä, millaisia aikaan ja tiettyyn kontekstiin liittyviä erityispiirteitä on löydettävissä. Projektimme tuottaa uusia tulkintoja mieheydestä, sen normeista ja merkityksistä eri konteksteissa 1500-luvun Saksasta 1900-luvun Suomeen.

Kirkkohistorian yliopistonlehtori (UEF), kirkkohistorian dosentti (HY) Sini Mikkola, tutkijatohtori (UEF, kirkkohistoria), historian dosentti (JY) Miia Kuha, TM, väitöskirjatutkija Tapio Leinonen ja TM, HuK, väitöskirjatutkija Hanna Pöyry työskentelevät hankkeessa Luterilaiset maskuliinisuudet 1517–1937. Hankkeen oma blogi on luettavissa täällä.

Kirjallisuus

Aho, Timo & Jiri Nieminen & Arttu Salo (toim.). 2021. Miestutkimuksen metodologiaa. Tampere: Vastapaino.

Berggren, Anne Marie (red.). 1999. Manligt och omanligt i ett historiskt perspektiv. Stockholm: Forskningsrådsnämnden.

Claesson, Urban & Nina Javette Koefoed (red.) 2024. Den nordiska hushållsstaten – variationer på ett tema av Luther. Auktoritet och ansvar i de tidigmoderna danska och svenska rikena. Skrifter utgivna av Svenska kyrkohistoriska föreningen. II Ny följd. Göteborg: Makadam.

Fjelkestam, Kristina & Helena Hill & David Tjeder (red.) 2013. Kvinnorna gör mannen. Maskulinitetskonstruktioner i kvinnors text och bild 1500–2000. Göteborg: Makadam.

Gordon, Bruce. (2024). Early Modern Biographies as a Window into Political Thought. Teoksessa Matthew Rowley & Marietta van der Tol (ed.), A Global Sourcebook in Protestant Political Thought, Volume I. London: Routledge, 15–22.

Hendrix, Scott and Susan C. Karant-Nunn (ed.). 2008. Masculinity in the Reformation Era. Sixteenth Century Essays & Studies 83. Missouri: Truman State University Press.

Julkunen, Lauri. 2021. Kynällä ja Sanalla. Yrjö Karilas poikien kasvattajana 1910–1960-luvuilla. Diss. Jyväskylän yliopisto.

Markkola, Pirjo & Ann-Catrin Östman & Marko Lamberg (toim.). 2014. Näkymätön sukupuoli: Mieheyden pitkä historia. Tampere: Vastapaino.

Maurits, Aleksander. 2014. “The Household of the Pastor. An Exponent of Christian Manliness.”. Teoksessa Tine Van Osselaer & Patrik Pasture (eds.), Christian Homes. Religion, Family and Domesticity in the 19th and 20th Centuries. Leuven: Leuven University Press, 53-66.

Mikkola, Sini. 2024. “Body and Gender in Martin Luther’s Anthropology (1520–1530). Tübingen: Mohr Siebeck.

Pak, G. Sujin. 2018. The Reformation of Prophecy: Early Modern Interpretations of the Prophet & Old Testament Prophecy. New York, NY: Oxford University Press.

Pini, Barbara & Bob Pease (ed.). 2013. Men, Masculinities and Methodologies. New York: Palgrave Macmillan.

Raittila, Pekka. 1991. “Uskonnollisen lehdistön valtakausi.” Teoksessa Päiviö Tommila (toim.), Suomen lehdistön historia. 9, Aikakauslehdistön historia: Erikoisaikakauslehdet. Kuopio: Kustannuskiila OY, 11–52.

Rimpiläinen, Olavi. 1973. Suomalainen hautauspuhe puhdasoppisuuden aikana. Helsinki: Suomalainen teologinen kirjallisuusseura.

Schmale, Wolfgang. 2003. Geschichte der Männlichkeit in Europa (1450–2000). Wien: Böhlau Verlag.

Simons, Patricia. 2011. The Sex of Men in Premodern Europe: A Cultural History. Cambridge: Cambridge University Press.

Stenberg, Göran. 1998. Döden dikterar. En studie av likpredikningar och gravtal från 1600- och 1700-talen. Stockholm: Atlantis.

Ström, Annika. 1994. Lachrymae Catharinae. Five Collections of Funeral Poetry from 1628. Stockholm: Almqvist & Wiksell.

Talkenberger, Heike. 1998. ”Konstruktion von Männerrollen in württembergischen Leichenpredigten des 16.-18. Jahrhunderts”. Teoksessa Martin Dinges (Hg.), Hausväter, Priester, Kastraten. Zur Konstruktion von Männlichkeit in Spätmittelalter und Früher Neuzeit. Göttingen: Vandenhoeck und Ruprecht, 29–74.

Tjeder, David. 2002. Maskulinum som problem: Genusforskningen om män. Historisk Tidskrift 122, 481–493.

Tjeder, David. 2003. The power of character: Middle-class masculinities, 1800–1900. Diss. Stockholm University.

Tjelle, Kristin Fjelde. 2014. Missionary Masculinity, 1870-1930. The Norwegian Missionaries in South-East Africa. London: Palgrave Macmillan.

Van Osselaer, Tine & Alexander Maurits. 2021. ”Heroic Men and Christian Ideals.2 Teoksessa Werner, Yvonne Maria (ed.). Christian Masculinity: Men and Religion in Northern Europe in the 19th and 20th Centuries. Leuven: Leuven University Press, 63–94.

Werner, Yvonne Maria (red.). 2008. Kristen manlighet. Ideal och verklighet 1830–1940. Lund: Nordic Academic Press.

Werner, Yvonne Maria (ed.). 2021. Christian Masculinity: Men and Religion in Northern Europe in the 19th and 20th Centuries. Leuven: Leuven University Press.

Henkilöhistoria tieteellisen ja populaarin rajamaastossa

Mari Välimäki

Henkilöhistoria on aihe, joka kiinnostaa niin tutkijoita kuin suurta yleisöä vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen. Sen näkee jo siitä, miten paljon erilaisia henkilöiden elämäntarinoiden varaan laadittuja teoksia julkaistaan ja myydään (Suomen kustannusyhdistyksen listaus myydyimmistä kirjoista, linkki). Myös Kansalliskirjaston laatimat tilastot osoittavat, että henkilöhistorialliset teokset ovat eniten julkaistujen teosten joukossa. Niinpä jälleen marraskuussa, isänpäivän edellä kirjakauppojen mainoskatalogit täyttyvät miesten elämäkerroista (ja sotahistoriasta). Myös naisten historiaa on kirjoitettu ja kirjoitetaan edelleen henkilöiden kautta. Viimeisimpiä henkilöhistoriallisia teoksia on elokuussa julkaistu Satu Jaatisen laatima Suomen kuningattaret: tuontimorsiamia ja valtapolitiikkaa (Otava 2024).

Vaikka sekä naisten että miesten elämäntarinat kiinnostavat laajasti, henkilöhistoria on historiantutkimuksen kentässä genre, joka jää usein historiografisissa tarkasteluissa katveeseen. Petri Karonen osoittaa artikkelissaan ”Research on early modern Sweden” (2024), että henkilöhistoria on yksi yleisimpiä historiantutkimuksen osa-alueita, kun tarkastellaan varhaismodernia aikaa käsittelevää suomalaista ja ruotsalaista historiantutkimusta. Analysoitaessa historiallisen julkaisemisen trendejä 1800-luvun lopulta 2000-luvulle huomataan, että henkilöhistoria on lähes koko tarkasteluajan viiden suosituimman historiantutkimuksen alan joukossa. Ainoastaan 1950-luvulla henkilöhistoria katoaa tilastosta antaen tilaa aate-, sota-, talous, kulttuuri- ja poliittiselle historialle. Samoin Petteri Impola on osoittanut artikkelissaan "The Finnish and Swedish historiography of estate society" (2024), että samanlainen trendi on nähtävissä myös suomalaisissa ja ruotsalaisissa väitöskirjoissa. Tästä huolimatta henkilöhistoriallisia tutkimuksia analysoidaan harvoin, kun tarkastellaan laajempia historiografisia kehityslinjoja. Esimerkiksi Päiviö Tommilan klassikkoteoksessa Suomen historiankirjoitus: tutkimuksen historia (1989) henkilöhistoriaa on käsitelty lyhyesti genealogiaa eli sukututkimusta käsittelevän luvun yhteydessä.

Miksi henkilöhistoria sitten jää usein vaille tarkempaa analyysia historiografisessa tutkimuksessa? Tähän tuskin on yhtä selittävää tekijää, mutta yksi syy lienee se, että henkilöhistoria on historiantutkimuksen genreistä ehkä se populaarein ja helpoimmin lähestyttävä suurelle yleisölle. Henkilöhistorialliset julkaisut voivat olla hyvin erityyppisiä, sillä saman kategorian alle voivat lukeutua laajat alkuperäisaineistoon perustuvat tutkimukset, jo olemassa olevaan tutkimukseen pohjautuvat kokoavat teokset sekä ryhmäelämäkerrat kuten Kansallisbiografia. Kuten Heini Hakosalo, Seija Jalagin, Marianne Junila ja Heidi Kurvinen ovat todenneet: "Elämäkertakirjallisuudessa kaikki kukat ovat perinteisesti saaneet kukkia. Tämä voi olla yksi syy siihen, että ammattihistorioitsijat ovat ajoittain suhtautuneet biografiseen lähestymistapaan vähätellen tai epäluuloisesti ja vain harvoin intoutuneet käymään siitä metodologista tai teoreettista keskustelua" (Hakosalo et al. 2014, 1).

Elämäkerrat ja henkilöhistoriallinen tutkimus

Henkilöhistoriallisen tutkimussuuntauksen sijoittuminen sekä populaarin että tieteellisen julkaisemisen kentille aiheutti keskustelua tutkijoiden keskuudessa vuosituhannen vaihteessa. Erityisesti 2010-luvulla julkaistiin sekä Suomessa että kansainvälisesti teoksia, joissa henkilöhistoriaa pohditaan teoreettisesti ja metodisesti. Kun jotkut puhuivat 2000-luvun alkupuolella henkilöhistoriallisesta käänteestä, toiset totesivat, ettei tällaista käännettä voida todeta olleen, sillä henkilöhistoriaahan on tehty aina. Joka tapauksessa 2000-luvun alun jälkeen alettiin yhä enenevässä määrin pohtia henkilöhistoriallisen tutkimuksen teorioita ja metodologiaa. Maarit Leskelä-Kärki ja Karoliina Sjö ovat kuvanneet (2022), kuinka tämä johti henkilöhistoriallisen kentän jakautumiseen. Pääasiassa pohjoismaisista tutkijoista koostunut ryhmä pohti ja edisti elämäkerrallisen ja elämänkerronnallisen (engl. life writing) tutkimuksen laaja-alaisia, poikkitieteellisiä sekä tieteellis-taiteellisia metodeja. Pohjoismaiset tutkijat suhtautuivat myönteisesti myös siihen, että henkilöhistorioita julkaistiin niin akateemiselle kuin populaarille yleisölle. Pohjoismaisten tutkijoiden vastapooliksi asettuivat hollantilaiset tutkijat Hans Renders ja Binne de Haan, joiden toimittamassa ja julkaisemassa teoksessa (2014) henkilöhistoria haluttiin palauttaa nimenomaan historiantutkimuksen kenttään. Heille oli tärkeää tehdä ero historiantutkimukselliseen metodologiseen työskentelyyn pohjautuvan elämäkertakirjallisuuden ja populaarin elämäkertakirjallisuuden välillä. He myös kyseenalaistivat poikkitieteellisen elämäkerrallisen tutkimuksen ja erityisesti elämänkerronnallisen tutkimuksen. Elämänkerronnallisen tutkimuksen lisäksi Rendersin ja de Haanin kritiikin kohteena olivat muiden kuin historioitsijoiden laatimat populaarit elämäkertateokset.

Suomessa henkilöhistoriallisen tutkimuksen kenttä ei ole mielestäni näin tiukasti jakautunut, mutta myös meillä on keskusteltu tieteellisemmästä ja populaarimmasta henkilöhistoriallisen tutkimuksesta. Heini Hakosalo, Seija Jalagin, Marianne Junnila ja Heidi Kurvinen pohtivat toimittamansa teoksen johdannossa henkilöhistorialliselle tutkimuksen kentällä käytettyjä nimikkeitä ja erityisesti termien henkilöhistoria ja elämäkerta eroja. He arvelevat, että historioitsijat ovat halunneet erottaa tutkimuksensa populaarimmista esityksistä puhumalla nimenomaan henkilöhistoriallisesta tutkimuksesta elämäkertojen sijaan.

Yleisesti voidaan sanoa, että henkilöhistoria on jotakin sellaista, jonka voidaan katsoa asettuvan historiantutkimuksen kovaan ytimeen, mutta myös jonnekin populaarien teosten ja tutkimusten rajamaastoon. Tähän viittaa myös se, että Päiviö Tommila tarkastelee henkilöhistoriallista tutkimusta Suomen historiankirjoitus -teoksessaan genealogian rinnalla. Sukututkijat ovat usein historiasta kiinnostuneita maallikoita, vaikka genealogian metodit ovat hyvin samankaltaisia kuin esimerkiksi prosopografisessa historiantutkimuksessa.

Bellman soittaa luuttua Kustaa III:lle ja Kustaa Mauri Armfeltille Haagassa. Albert Edelfelt 1884. Wikimedia Commons.

Henkilöhistoria ja varhaismoderni aika

Edellä esitetyt keskustelut henkilöhistorian teoreettisesta ja metodologisesta kehittämisestä on käyty pääasiassa modernin ja postmodernin ajan historiaa tutkivien tutkijoiden välillä. Kesällä 2024 Suomalaisen Kirjallisuuden Seura julkaisi teoksen Henkilöhistoria ja varhaismoderni aika, jota olin mukana kirjoittamassa ja toimittamassa yhdessä Jenni Lareksen, Tiina Miettisen ja Raisa Maria Toivon kanssa. Teos on päätulos Toivon Tampereen yliopistossa (2021–2024) vetämästä hankkeesta Henkilöhistoria varhaismodernin historian tutkimuksena. Hankkeessa pohdimme, mitä se tarkoittaa, että henkilöhistoriaa kirjoitetaan nimenomaan varhaismodernin ajan henkilöistä.

Tutkittava aikakausi, oli se sitten varhaismoderni, moderni tai postmoderni, tuo mukanaan muun muassa tutkimuksen lähdepohjaan liittyviä metodologisia näkökulmia, jotka väistämättä vaikuttavat siihen, miten henkilöhistoriaa tehdään. Varhaismodernin ajan kohdalla tämä tarkoittaa lähdepohjan fragmentaarisuutta ja aukkoja lähdesarjoissa. Erityisesti talonpoikaiston tai niin sanotun maata omistamattoman rahvaan kohdalla ei ole juurikaan säilynyt henkilöiden itse tuottamia lähteitä kuten kirjeitä tai päiväkirjoja, joita tutkia. Tutkijan tuleekin olla kykenevä käyttämään laajasti erilaisia lähteitä ja osata sijoittaa niiden antama tieto kontekstiinsa. Henkilöhistorian tutkimus tulee lähelle mikrohistoriaa, josta tuttu johtolankametodi toimii usein apuna elämänpolkujen selvittämisessä.

Toisaalta osana hanketta toteutettu aatelisneito Jacobina Charlotta Munsterhjelmin päiväkirjamerkintöjen twiittaaminen päivittäin ja niinä päivinä kuin Jacobin oli päiväkirjaansa kirjoittanut, avasi tutkijalle uudella tavalla päiväkirjan sisältöä sekä ajan kulumista. Jacobina kasvaa päiväkirjaansa kirjoittaen tytöstä nuoreksi naiseksi. Näin suurelle yleisölle suunnatut lyhyet väläykset 1700-luvun ja 1800-lukujen taitteen säätyläistön elämästä avasi tutkimuskohteen elämää myös tutkijalle uudella tavalla. Voisiko siis olla, että populaarin ja tieteellisen risteyskohdassa on mahdollista luoda uusi tapa tuottaa historiallista tietoa?

Henkilöhistoria säilynee myös tulevaisuudessa suosittuna genrenä niin tutkijoiden kuin suuren yleisön keskuudessa. Toivokaamme, että siihen liittyvä historiografinen tutkimus saisi laajemmin jalansijaa, että kenttää kehitettäisiin entisestään niin metodologisesti kuin teoreettisestikin ja että 2010- ja 2020-luvuilla julkaistut teokset toimisivat tälle tutkimustyölle pohjana.

FT Mari Välimäki toimi tutkijana Jalmari Finnen säätiön rahoittamassa Henkilöhistoria varhaismodernin historian tutkimuksena -hankkeessa. Tällä hetkellä Välimäki toimii tutkijatohtorina Turun yliopiston Suomen historian oppiaineessa.

Lähdeluettelo

Hakosalo, Heini, Seija Jalagin, Marianne Junnila & Heidi Kurvinen (toim.), Historiallinen elämä: biografia ja historiantutkimus. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2014.

Impola, Petteri, "The Finnish and Swedish historiography of the early modern Swedish patriarchal estate society: Individuals, social groups, household, and gender in dissertations, 1850–2020", teoksessa Miia Kuha & Petri Karonen (eds.), Swedish and Finnish Historiographies of the Swedish Realm, c. 1520–1809. Routledge 2024, 122–149. https://doi.org/10.4324/9781003219255-10. 

Jaatinen, Satu, Suomen kuningattaret: tuontimorsiamia ja valtapolitiikkaa. Otava 2024.

Karonen, Petri, ”Research on early modern Sweden: resources, research areas, and prominent scholars, 1850–2020”, teoksessa Miia Kuha & Petri Karonen (eds.), Swedish and Finnish Historiographies of the Swedish Realm, c. 1520–1809. Routledge 2024, 13–35. https://doi.org/10.4324/9781003219255-3.

Lares, Jenni, Raisa Maria Toivo & Mari Välimäki (toim.), Henkilöhistoria ja varhaismoderni aika. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2024, https://doi.org/10.21435/ht.292.

Leskelä-Kärki, Maarit & Karoliina Sjö, ”Yksilö, elämänkerronta ja kulttuurihistoria”, teoksessa Rami, Mähkä et al. (toim.), Kulttuurihistorian tutkimus: lähteistä menetelmiin ja tulkintaan. Kulttuurihistorian seura 2022, 51–67.

Miettinen, Tiina, ”Suomen kuningattarista ennen ja nyt”, Vähäisiä lisiä -blogi 27.9.2024. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, https://www.finlit.fi/ajankohtaista/blogi/suomen-kuningattarista-ennen-ja-nyt/ (luettu 2.10.2024).

Renders, Hans & Binne de Haan (eds.), Theorethical Discussion of Biography: Approaches from History, Microhistory, and Life Writing. Brill 2014.

Suomen kustannusyhdistys, Bestsellerit -tilastot eli myydyimpien kirjojen tilastot vuosilta 2010–2023, https://kustantajat.fi/tilastot/bestsellerit (luettu 4.10.2024).

Tommila, Päiviö, Suomen historiankirjoitus: tutkimuksen historia. WSOY 1989.

Tuomiokirjakortiston opit nykypäivälle

Kaisa Kyläkoski

Elämme aikaa, jolloin käsialojen koneelliseen tunnistukseen perustuvat laajemmat projektit ja metodikehitys ovat vasta alkuvaiheissaan. Tutkijakunnassa on kuitenkin jo herännyt huolta tekniikan haitallisesta vaikutuksesta historiantutkimukselle (Merovuo 2024; Impola 2024). Pahimmillaan varoittelut ja vierastaminen voivat johtaa samaan mahdollisuuksien menettämiseen ja myöhäiseen hyödyntämiseen, jonka koimme tuomiokirjakortiston parissa.

Tuomiokirjakortiston tekeminen

Kansallisarkiston kokoelmiin kuuluvan Tuomiokirjakortiston (Tuokko) laatiminen käynnistyi vuoden 1961 lopulla kansanrunoudentutkimuksen professorin Matti Kuusen valtion humanistiselle toimikunnalle esittämästä aloitteesta. Joulukuussa järjestäytyneessä ohjaustoimikunnassa olivat historiantutkijoista mukana professorit Armas Luukko ja Eino Jutikkala. Ohjaustoimikunnan sihteerinä ja kortitustyön valvojana toimi Pentti Virrankoski, jonka laatiman hakusanastoluonnoksen kehitykseen osallistui lukuisia historiantutkijoita kuten Aimo Halila, Mauno Jokipii, Pentti Renvall ja Erkki Lehtinen. (Virrankoski 1963.)

Kun Pentti Virrankoski esitteli kortistoa Historiallisessa Aikakauskirjassa vuoden 1963 alussa, hän totesi, että pääosa hakusanoista kuului historian alaan. Oikeushistoria oli kuitenkin jätetty tietoisesti katveeseen, sekä työmäärän että vaaditun erikoisosaamisen takia. Hakusanojen ohella viitekortteja tehtiin paikannimistä ja säätyläisten nimistä. Työekonomiaan vedoten rahvas ja jopa sen lauta- ja kuudennusmiehet jätettiin kortittamatta. (Virrankoski 1963.)

Kansallisarkisto. Itä-Suomen tuomiokirjakortisto. Tuokko 94 Suomenkielisten tekstikohtien kortit.

Kortitusta oli 16.4.1962 alkaen tehnyt Helmi Murasmaa (1908–1987, o. s. Salminen), joka oli jo 1960-luvun alussa tutkimusavustajana poiminut nimiä 1500-luvun lopun ja 1600-luvun alun tiliasiakirjoista (Itkonen 1962). Hän ehti vuoden loppuun mennessä käydä läpi Kymin tuomiokunnan tuomiokirjat vuosilta 1653–1672 ja kyseisen tuomiokunnan kortitus valmistui marraskuussa 1964. Murasmaa oli tehnyt noin 43 000 korttia eli karkeasti arvioiden sata kunakin työpäivänään. Nämä olivat tutkijoiden käytössä tuolloisessa Valtionarkistossa 1.4.1965 alkaen. (Virrankoski 1963; Virrankoski 1965.) Tässä vaiheessa kortisto sai myös yleisempää julkisuutta. Murasmaa esiteltiin aarteenkaivajana ja kortisto uutena avaimena vanhojen tuomiokirjojen tutkimiseen. (Salomaa 1965; Anon 1965.)

Työ siirtyi vuonna 1973 Valtionarkiston johtoon ja historiantutkijoiden antama ohjaus Suomen Historiallisen Seuran toimikuntaan, jossa vanhojen jäsenien tilalle tulivat Mauno Jokipii, Pentti Virrankoski ja Heikki Ylikangas. Samana vuonna Historiskt Tidskrift för Finland julkaisi toimikunnan sihteerin Anneli Mäkelän kirjoittaman esittelyn, josta kävi ilmi, että Länsi-Suomen osuus valmistuisi vuoden loppuun mennessä. (Mäkelä 1973; Luther 1982; Narva 2002, 48–51.)

Vuosikymmenen ilmeisen hiljaisuuden jälkeen kerrottiin, että kortituksesta oli vuonna 1982 valmiina Kaakkois-Suomen, Ala-Satakunnan ja Vehmaan sekä Pohjois-Pohjanmaan kihlakunnat (Luther 1982; Orrman 1983). Muutama vuosi myöhemmin professori Mauno Jokipii kertoi sukututkijoille, että kortitusta tehtiin Pohjois-Karjalan tuomiokirjoista ja tarkoitus oli aloittaa seuraavaksi Etelä-Häme (Jokipii 1987). Kumpaakaan ei mainita toisaalla, mutta ennen hankkeen päättymistä vuonna 1991 tehtiin pahvikorttien sijaan digitaalisena Käkisalmen läänin tuomiokirjojen hakusanoitus (Narva 2002, 48–51).

Tuomiokirjakortiston hyödyntäminen

Tuomiokirjakortiston ensijulkaisua seuranneina vuosikymmeninä valmistui useita 1600-lukua käsitteleviä väitöskirjoja. Tuomiokirjakortisto ei kuitenkaan näytä merkittävästi ohjanneen tutkimusta vuosisadan tuomiokirjoihin ja kortitettuihin alueisiin, sillä yhteyksiä väitöskirjojen alueellisiin rajauksiin ja mainintoja käytöstä on harvoin.

Varhaisiin tuomiokirjakortiston käyttäjiin kuului noituutta tutkinut Antero Heikkinen. Hän ei maininnut kortistoa vuonna 1969 valmistuneessa väitöskirjassaan esitellessään lähteitä ja niiden läpikäyntiä, mutta keskeltä työtä selviää, että “Syytösten jakaantumisesta eri maakuntien osalle on tarkin tieto Karjalasta – tuomiokirjojen kortitustyön ansiosta”. Alaviitteessään Heikkinen (1969, 317) kiitti erikseen "rouva Murasmaata aineistoa koskevista tiedoista". Yli vuosikymmentä myöhemmin Ulla Heino (1984) mainitsi väitöskirjansa lähdeluettelossa Satakunnan tuomiokirjakortiston, mutta ei kommentoinut mitenkään sen hyödyntämistä. Vähäsanaisuus selittyy osittain tuolloisten väitöskirjojen normeilla, mutta on silti huomionarvoista.

Kortistointihankkeen päätyttyä, Ohto Manninen (1991) totesi Historiallisen Aikakauskirjan pääkirjoituksessa, että tuomiokirjakortistoa

on moitittukin, koska se houkuttelee laiminlyömään syvällisen tutkimustyön. Vanhojen lähteiden tuntijain voi havaita suhtautuvan hieman väheksyvästikin kortistoon. Sitä ei vielä ole käytetty kaikkeen siihen, mihin sitä alunperin suunniteltiin.

Tuolloin oli jo käynnissä Marko Nenosen noitatutkimus, jota kortisto ohjasi niin, että työn maantieteellinen rajaus perustuu kortitettuihin alueisiin. Hän kohdisti kortistoon tiukkaa lähdekritiikkiä, mutta totesi lopuksi: ”Vaikka tuomiokirjakortistossa on puutteita, on se kuitenkin verraton lokerikko menneeseen maailmaan ja 1600-luvun ihmiseen” (Nenonen 1992, 23–28). Samaan aikaan kaksi muutakin väitöskirjantekijää tunnustivat koskeneensa tuomiokirjakortistoon. Kimmo Katajalan väitöskirjassa kortistoon oli luotettu yhden yksityiskohdan osalta, mutta Katajala (1994, 235) ei selitä, miksi muuta hyötyä ei irronnut. Yhtä marginaalista oli tuomiokirjakortiston käyttö Kustaa H. J. Vilkunan (1994, 44) väitöskirjassa.

Kansallisarkisto. Länsi-Suomen tuomiokirjakortisto. 39.6. Seuraleikki.

Vuonna 1996 hyväksytyssä Ali Pylkkäsen väitöskirjassa tuomiokirjoja ei käytetty lähteenä lainkaan. Tätä kritisoi julkisesti Matti Walta, jonka mukaan tuomiokirjakortistossa oli parikymmentä relevanttia hakusanaa "eikä tuomiokirjojen lukeminen niiden osoittamalta kohdalta olisi ollut mitenkään ylivoimaista" (Walta 1997, 247). Syntyneessä keskustelussa Pylkkänen ei valitettavasti selittänyt ratkaisuaan (Pylkkänen 1998a&b; Walta 1998a&b). Muukaan käyttämättömyys ei saa selitettä, mutta Mannisen toteamuksesta voi arvata, ettei kortiston käyttöön ole kannustettu ja on ehkä jopa annettu ymmärtää, ettei se ollut toivottavaa. Tämä on yllättävää lähinnä siksi, että kortitustyötä oli jatkuvasti ohjaamassa professorit, joiden olisi voinut kuvitella olleen kiinnostuneita edistämään kortiston hyödyntämistä.

Vuosituhannen vaihteessa nuoremman sukupolven historiantutkijat uskalsivat jo käyttää tuomiokirjakortistoa sukututkimuksellisiin artikkeleihin (Piilahti 1998; Matikainen 1999; Lamberg & Lamberg 2000). Samaan aikaan valmistuneessa väitöskirjassaan Mikko Huhtamies (2000, 14) totesi selväsanaisesti: 

Myös se, että alueelta on kerätty tuomiokirjakortisto, on vaikuttanut ratkaisevasti alueen valintaan. Kortisto on ollut ns. työekonomian kannalta varsinkin työprosessin alkuvaiheessa korvaamaton apuväline.

Alkaneella vuosikymmenellä oli kuitenkin edelleen mahdollista jättää tuomiokirjakortisto mainitsematta ja näin ollen oletettavasti hyödyntämättä väitöskirjoissa, joissa 1600-luvun tuomiokirjat olivat keskeinen lähde, ja, jonka alueellinen rajaus osui kortitettuun alueeseen (Matikainen 2002; Haikari 2009). Kortiston käyttö ja sen maininta tuntuu olleen helpompaa, kun hyödyntäminen oli toissijaista ja tuomiokirjoja on myös luettu järjestelmällisesti (Piilahti 2007, 36–37; Kuha 2016, 26–35). Sittemmin, ja erityisesti vasta vuosisadan toisella vuosikymmenellä, on tehty Nenosen ja Huhtamiehen jäljillä väitöskirjoja, joiden aineiston poiminta perustuu olennaisesti tuomiokirjakortistoon (Toivo 2006; vrt. Toivo 2008; Kietäväinen-Sirén 2015; Miettinen 2015; Lares 2020).

Koska 1600-lukuun kohdistuvaa tutkimusta ei ole paljon, luotettavia yleistyksiä pelkkien väitöskirjojen pohjalta ei voi tehdä. Vaikuttaa kuitenkin siltä, että kului lähes puoli vuosisataa, ennen kuin tuomiokirjakortistosta tuli apuväline, jota saattoi avoimesti käyttää. Edelleen on tunnistettavissa ajattelu, jossa totinen historiantutkimus vaatii ”systemaattisen” lähdekokonaisuuden läpikäynnin. Eikä systemaattisuudella tarkoiteta ihmisten tai algoritmien tekemää poimintaa.

Käsialatunnistus ja tuomiokirjat

Käsialan koneellinen tunnistus on vielä uusi ja kehittyvä ala. Kansallisarkisto oli vuodet 2016–2019 mukana eurooppalaisessa projektissa, jonka päättyessä käytössä oli suomalaisiin 1800-luvun tuomiokirjoihin soveltuva malli (Välimäki 2019). Jo vuoden 2020 lopussa avattiin ensimmäinen verkkotyökalu ”Tuomiokirjahaku”, jossa tunnistusta voitiin helposti hyödyntää eli tehdä 1800-luvun tuomiokirjoihin sanahakuja (Joska 2020; Kansallisarkisto 2020). Vuoden 2022 alun laajennuksen jälkeen palvelussa on yli 3 miljoonaa sivua (Kansallisarkisto 2022). Tutkijoiden käytössä on myös 1600-luvun ja 1700-luvun tuomiokirjoihin soveltuvia tulkintamalleja sekä lokakuussa 2024 avattu työkalu, jossa malleja voi soveltaa yksittäiseen kuvatiedostoon. Toistaiseksi tutkijoille ei ole kuitenkaan vielä yksinkertaista tapaa käyttää malleja laajoihin asiakirjakokonaisuuksiin.

Pohjois-Pohjanmaan tuomiokirjakortisto. 34.38. Salakapakka.

Verrattuna tuomiokirjakortiston tekoon käsialan tunnistuksen kehitystahti on siis ollut huomattavasti vauhdikkaampi ja myös tiedotus uudesta mahdollisuudesta on ollut huomattavasti runsaampaa. Vähintään vuosittain on Kansallisarkistolla pidetty teemasta seminaareja ja monet tilaisuudet ovat olleet seurattavissa etäyhteyksin (esim. Kyläkoski 2018; Välimäki 2019; Kyläkoski 2022). Palvelun käyttöön on rohkaistu julkaisemalla Kansallisarkiston YouTube-kanavalla kolmiosainen videosarja, jossa sukututkija Juha Vuorela käytännön esimerkin kautta opastaa haun käyttöön ja hyötyihin. Jälkimmäisiä kuvaavat ilmaisut "kaikenlaista kivaa" ja "materiaalia sukututkimukseen" (Vuorela 2022). Historiantutkijoiden mannekiinina on toiminut Petri Talvitie (2020), joka fraasihaulla kokosi 1800-luvun tuomiokirjoista mielekkään aineiston tilattomuuden tutkimukseen. Hän on korostanut sitä, että edelleen on tunnettava tuomiokirjat lähteenä laajemmin eli lähdekritiikin muistamista.

Talvitien esittelemä tutkimushanke on esimerkki siitä, miten tekstitunnistus mahdollistaa tuomiokirjojen sisältämän tiedon käsittelyn tavalla, joka ei aiemmin ollut mahdollista. Vuorelan tarkoitushakuiset esimerkit puolestaan konkretisoivat sen, että tuomiokirjahaku tuo tutkijan eteen tapauksia, joita hän ei olisi osannut etsiä. Jälkimmäinen kuulostanee kevytmieliseltä ”systemaattisen” tutkimuksen kannattajien korvissa. Totisesti tehtynä kyseessä ei kuitenkaan ole helppo ja hauska huidonta (Kyläkoski 2024). 

Lisäksi tiedon esiin saanti vaatii asiakirjojen lukua myös alkuperäisiä käsialoja tavaten. Sen sijaan, että pelätään tämän vaiheen jäävän väliin, voitaisiin historiantutkijoiden keskuudessa yhdessä toivoa, että relevanttien tapausten aiempaa helpompi löytäminen innostaa entistä useampia tuomiokirjojen lukemiseen sekä tutkimiseen ja luo näin uutta tietoa menneisyydestä.

FT Kaisa Kyläkoski (vieraileva tutkija, Helsingin yliopisto) hyödynsi tekstiä tehdessä sanahakuja digitoituihin teksteihin ja niistä koottuihin tietokantoihin.

Lähteet ja kirjallisuus

Kansallisarkiston digitoidut tuomiokirjakortistot

Itä-Suomen tuomiokirjakortisto, https://astia.narc.fi/uusiastia/kortti_aineisto.html?id=609881350. 

Länsi-Suomen tuomiokirjakortisto, https://astia.narc.fi/uusiastia/kortti_aineisto.html?id=634580062.

Pohjois-Pohjanmaan tuomikirjakortisto, https://astia.narc.fi/uusiastia/kortti_aineisto.html?id=649384283.

1600-lukua käsittelevä tutkimus

Haikari, Janne, Isännän, Jumalan ja rehellisten miesten edessä. Vallankäyttö ja virkamiesten toimintaympäristöt satakuntalaisissa maaseutuyhteisöissä 1600-luvun jälkipuoliskolla, Bibliotheca Historica 121, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2009.

Heikkinen, Antero, Paholaisen liittolaiset. Noita- ja magiakäsityksiä ja -oikeudenkäyntejä Suomessa 1600-luvun jälkipuoliskolla (n. 1640–1712), Historiallisia tutkimuksia 78, Suomen Historiallinen Seura 1969.

Heino, Ulla, Käsityö ja sen tekijät 1600-luvun Satakunnassa. Historiallisia tutkimuksia 127, Suomen Historiallinen Seura 1984.

Huhtamies, Mikko, Sijaissotilasjärjestelmä ja väenotot. Taloudellis-sosiaalinen tutkimus sijaissotilaiden käytöstä Ala-Satakunnan väenotoissa vuosina 1631–1648, Yliopistopaino 2000.

Katajala, Kimmo, Nälkäkapina. Veronvuokraus ja talonpoikainen vastarinta Karjalassa 1683–1697, Historiallisia Tutkimuksia 185, Suomen Historiallinen Seura 1994.

Kietäväinen-Sirén, Hanna, Erityinen ystävyys. Miehen ja naisen välinen rakkaus uuden ajan alun Suomessa (n. 1650–1700), Jyväskylä studies in humanities 245, Jyväskylän yliopisto 2015.

Kuha, Miia, Pyhäpäivien vietto varhaismodernin ajan Savossa (vuoteen 1710), Jyväskylä studies in humanities 286, Jyväskylän yliopisto 2016.

Lamberg, Juha-Antti & Lamberg, Marko, Lamberg-sukunimen leviäminen Laatokan Karjalassa 1600–1700-luvulla, Genos 71(2), 2000, 63–73.

Lares, Jenni, Alkoholinkäytön sosiaaliset merkitykset 1600-luvun länsisuomalaisessa maaseutuyhteisössä, Tampereen yliopiston väitöskirjat 280, Tampereen yliopisto 2020.

Matikainen, Olli, Kiteen Kangasjärven Matikaiset vuoteen 1700, Genos 70(4), 1999, 202–210.

Matikainen, Olli, Verenperijät. Väkivalta ja yhteisön murros itäisessä Suomessa 1500–1600-luvulla, Bibliotheca Historica 78, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2002.

Nenonen, Marko, Noituus, taikuus ja noitavainot Ala-Satakunnan, Pohjois-Pohjanmaan ja Viipurin Karjalan maaseudulla vuosina 1620–1700, Historiallisia Tutkimuksia 165, Suomen Historiallinen Seura 1992.

Piilahti, Kari-Matti, Salmin Mantsinsaaren Peiponen-suvun vaiheita 1600-luvulta 1800-luvun alkupuolelle, Genos 69(1) 1998, 18–25.

Piilahti, Kari-Matti, Aineellista ja aineetonta turvaa. Ruokakunnat, ekologis-taloudelliset resurssit ja kontaktinmuodostus Valkealassa 1630–1750, Bibliotheca Historica 106, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2007.

Toivo, Raisa Maria, Mother, Wife and Witch. Authority and Status in Court Recod Narratives in early modern Finland, omakustanne 2006.

Toivo, Raisa Maria, Witchcraft and gender in early modern society. Finland and the wider European experience, Ashgate 2008.

Vilkuna, Kustaa H. J., Valtakunnan eduksi, isänmaan kunniaksi, ruukinpatruunalle hyödyksi. Suomen rautateollisuus suurvalta-ajalla, Historiallisia tutkimuksia 188, Suomen Historiallinen Seura 1994.

Muut julkaisut

[Anon], Uusi avain vanhojen tuomiokirjojen tutkimiseen, Uusi Suomi 23.4.1965.

Impola, Petteri, Kaikki joukolla vanhoja käsialoja tulkitsemaan, Uuden ajan alun tutkimuksen verkosto 6.6.2024, https://www.uudenajanalku.fi/2024/06/06/kaikki-joukolla-vanhoja-kasialoja-tulkitsemaan/.

Itkonen, T. I., Lappalaisia henkilönnimiä 1500- ja 1600-luvulta, Virittäjä 66(4), 1962, 368–381.

Jokipii, Mauno, Mitä historiantutkija toivoo sukututkijalta, Genos 58(4), 1987, 169–187.

Joska, Sanna, Tuomiokirjahaku avaa uusia mahdollisuuksia tutkimukselle, Akti 3/2020, 24–25.

[Kansallisarkisto], Tuomiokirjat avautuvat vapaaseen käyttöön uudessa verkkopalvelussa, Kansallisarkiston tiedote 20.11.2020.

[Kansallisarkisto], Tuomiokirjahaku uudistui: nyt voit tehdä kokotekstihaun yli kolmeen miljoonaan käsin kirjoitettuun sivuun, Kansallisarkiston tiedote 21.3.2022.

Kyläkoski, Kaisa, READ-iltapäivästä, Sukututkijan loppuvuosi 4.10.2018, https://sukututkijanloppuvuosi.blogspot.com/2018/10/read-iltapaivasta.html.

Kyläkoski, Kaisa, Kuuntelin seminaaritallenteita, Sukututkijan loppuvuosi 9.5.2022, https://sukututkijanloppuvuosi.blogspot.com/2022/05/kuuntelin-seminaaritallenteita.html.

Kyläkoski, Kaisa, Tuomiokirjahaun käyttöä eli isänäitini isänisän isä käräjillä, Sukututkijan loppuvuosi 13.5.2024, https://sukututkijanloppuvuosi.blogspot.com/2024/05/tuomiokirjahaun-kayttoa-eli-isanaitini.html.

[Luther, Georg], Kirja-arvosteluja: Arkistotiedote, Genos 53(4), 1982, 161.

Manninen, Ohto, Menneisyyden ovet on avattava, Historiallinen Aikakauskirja 89(2), 1991, 97–98.

Merovuo, Jenni, Aineiston ”siivousviikoilla” metsästetään haamurivejä, Kaupungit Ruotsin suurvallan itärajalla -blogi 26.6.2024, https://blogs.uef.fi/kaupungit-ruotsin-suurvallan-itarajalla/2024/06/26/aineiston-siivousviikoilla-metsastetaan-haamuriveja/.

Miettinen, Riikka. Suicide in Seventeenth-Century Sweden: The Crime and Legal Praxis in the Lower Courts. University of Tampere 2015.

Mäkelä, Anneli, Från fältet. Kortregister till 1600-talet domböcker, Historisk tidskrift för Finland 58(2), 1973, 85–88.

Narva, Aila, Tiedonjyväsiä. Asiakirja-aineistojen käyttäjän opas, Kansallisarkisto 2002.

Orrman, Eljas, 1600-luvun tuomiokirjojen kortitustyö, Historiallinen Aikakauskirja 81(3), 1983, 212.

Pylkkänen, Ali, Valoa Wallan varjoihin, Historiallinen aikakauskirja 96(1), 1998(a), 56–59.

Pylkkänen, Ali, Vanhempi jakolaitos, Historiallinen aikakauskirja 96(2), 1998(b), 161–163.

Salomaa, Mirjam, Aarteenkaivaja, Suomen Kuvalehti 43/1965, 43.

Suomalainen 1700–1800-lukujen ’talonpoika’ historiankirjoituksessa – määritelmiä ja rajanvetoja

Antti Räihä

Kielitoimiston sanakirjan mukaan ’talonpoika’ on ”omistamaansa, vuokraamaansa tms. maata viljelevä ja siitä pääasiallisen toimeentulonsa saava mies, maanviljelijä”. Suomen etymologisessa sanakirjassa maanviljelijäksi määritelty talonpoika-sana periytyy kantasanaan ’talo’. Talo-sanan johdannaisia ovat muun muassa talollinen, talous, talonmies ja talonpoika. Sana ’talo’ on etymologisesti samaa sanuetta kuin ’talas’, joka pohjautuu sekä erä- ja pyyntitalouteen viittaavaan sanastoon että tukemiseen (kannatinhirsi, kattoparru), perustuksiin (jalusta, pohja, lattia) ja suojaan (kota, koju, katos) viittaavaan terminologiaan.

Christfrid Gananderin laatiman ensimmäisen suomenkielisen sanakirjan (käsikirjoitus valmistui 1787) Nytt finskt lexiconin mukaan talonpoika-sana vastaa ruotsinkielistä sanaa ’bonde’. Elias Lönnrotin Suomalais–ruotsalaisessa sanakirjassa (1880) vastineita ovat ’bonde’, ’landtfolk’ ja ’allmoge’. Svenska Akademiens ordbokin mukaan ’bonde’ tarkoittaa ”allmogeman som brukar egen jord; hemmansägare; äfv. om allmogeman som (för egen räkning) brukar andras jord; landtman; motsatt å ena sidan: herre, herreman, å andra sidan: torpare, arbetare, tjänare o. d.; äfv. allmännare, om landtbo som ägnar sig åt jordbruk o. icke tillhör herrskapsklassen.”  Maansa viljelystä ja tilanomistajuudesta käynnistyvä määritelmä sisältää edelleen lukuisan määrän erilaisia tarkennuksia. Gananderin sanakirjassa ’talollinen’ määrittyy puolestaan (mieheksi) ”som äger gård eller hemman, landtbrukare.”

Suomalaiseen historiankirjoitukseen muiden Pohjoismaiden tavoin sisältyvä tulkinta vapaasta maata omistavasta talonpojasta on helppo löytää myös edellisistä sanakirjamääritelmistä. Samaan aikaan ne alleviivaavat kuitenkin tulkinnan taustalle jäävää ’talonpojan’ yhteiskunnallista heterogeenisyyttä.

Poliittis-sosiaalihistoriallinen talonpoika

Eino Jutikkala määrittelee suomalaisen maataloushistorian keskiöön kuuluvassa Suomen talonpojan historia (1958) -teoksessaan talonpojan poliittisen toimijuuden kautta. Aikaisemmasta talonpoikia isänmaallis-kärsimyshistoriallisesta näkökulmasta tarkastelleesta tutkimuksesta eroten Jutikkala lähestyi talonpoikia poliittis-yhteiskunnallisen analyysin avulla. Terminologisesti hän identifioi säätyvallan ajan talonpoikaissäädyn vaalikelpoisuutta tarkastellessaan talonpojiksi ”perintötilalliset ja kruununtilojen haltijat, mutta ei rälssilampuoteja eikä niitä, jotka vuokrasivat maata, lukuun ottamatta akatemiain ja muiden vastaavien laitosten tiloja viljeleviä talonpoikia.” (Jutikkala 1958, 273) Talonpoikaisuus määrittyi näin ollen maahan sidotuksi oikeudeksi.

Lähimmäs talonpojan arkea Jutikkala pääsee tarkastellessaan talonpoikaista maanomistajuutta, kun talonpojisto muodostui yhdistys- ja vakuuskirjan (1789) myötä ”yhteiskunnallisessa suhteessa täydelliseksi säädyksi […]; mutta samalla tämä laki avasi tien tulevaisuuteen, ’porvarilliseen’ yhteiskuntaan, joka ei tunne säätyeroja eikä maanluontoja.” (Jutikkala 1958, 293) Jutikkalan viittaus erilaisia maanluonnoista riippumattomaan ’porvarilliseen’ yhteiskuntaan painottaa talonpojan määrittymistä yhteiskunnallisen vaikutusvallan kautta. Näin tulkittuna rajanveto rinnastaa Jutikkalan tutkiman talonpojan osaltaan maanluonnosta riippumattoman maatilan isäntään.

Maanomistajien määrän kasvu vuosien 1805–1825 Suomessa perustui Eino Jutikkalan mukaan Vanhan Suomen liittämiseen (1812) osaksi muuta Suomea. Vanhan Suomen talollisia ei voi kuitenkaan rinnastaa maanomistajiin, sillä he olivat 1800-luvun jälkipuoliskolle asti lähes läpeensä kruununtilallisia. Lähde: Jutikkala 2003, 448.

Arvo M. Soinisen Vanha maataloutemme -teos (1974) kuuluu Suomen talonpojan historian tavoin suomalaisen maataloushistoriografian ytimeen. Soinisen mukaan rakenteeltaan Suomen epäyhtenäinen maatalousväestö sisälsi erilaisia sosiaaliryhmiä varakkaista tilanomistajista ja talonisännistä köyhiin maatyöläisiin. Maatalousväestön ylimmän kerroksen muodostivat ”ne maanviljelijät, jotka omistivat viljelemänsä maan, siis tilanomistajat ja talolliset.” (Soininen 1974, 28) Kyseisen kerroksen Soininen jakaa kolmeen ryhmään eli säätyläismaanomistajiin (suurtilalliset), ratsutilallisiin (rusthollarit) ja talollisiin. Kaksi viimeisintä muodostivat edelleen talonpoikaisen maanviljelijäväestön eli talolliset.

Talolliset jakautuivat Soinisen mukaan edelleen kahteen osaan sekä kameraalisesti (perintö-, kruunu- ja rälssitalonpoikiin) että suhteessa ruotuarmeijan ylläpitoon (ratsu- ja jalkaväki). Talonpoika- ja talollisryhmän jakolinjojen vastakohtana näyttäytyy teoksessa Sukupolvien perintö (1985) oleva Ilkka Mäntylän teksti ”Talonpoika yhteiskunnassa”, missä Mäntylä käyttää termejä talonpoika ja rahvas toistensa synonyymeinä. Vastaavaan yleistermin käyttöön päätyy myös Perttu Immonen teoksessaan Suomen rahvaan historia (2017), jota hän kuvaa tavallisten suomalaisten historiaksi. Tarkasteltujen kolmen suvun edustajistoon kuului niin talonpoikia, porvareita kuin papistoakin.

Jari Niemelä lähestyy teoksessaan Talonpoika toimessaan (2008) talonpoika-terminologiaa perinteisesti maatalouden sosiaalisten suhteiden kautta. Niemelä ei määrittele käyttämäänsä talonpoika -käsitettä, mutta tekstiin sisältyvän tulkinnan mukaisesti säätyläismaanomistajien alapuolelle sosiaalisesti sijoittuneet perintö- ja kruununtilalliset muodostivat 1700- ja 1800-luvuilla Suomen talonpoikaisväestön. Talonpoikaisryhmää tarkastellessaan Niemelä painottaa eroa talonpoikaiseksi yläluokaksi 1700-luvulla muodostuneiden ratsutilallisten ja muiden talonpoikien välillä. Verotusteknisistä tekijöistä johtuen ryhmien välinen juopa kasvoi 1800-luvulla Venäjän alaisuuteen siirtyneen Suomen ruotuarmeijan lakkauttamisesta huolimatta.

Perhehistoriallinen talonpoika

Talonpoikia ja talollisia demografis-yhteisöllisesti analysoiva perhehistoriallinen tutkimus on sivuuttanut sosiaalis-yhteiskunnallisen tarkastelun tavoin kyseisten toisiinsa limittyvien käsitteiden määrittämisen ja niiden käytön kriittisen tarkastelun. Väinö Voionmaa lähestyi jo yli vuosisata sitten Suomen karjalaisen heimon historia -teoksessaan (1915/1969) talonpoika -tematiikkaa suurperheen toiminnan näkökulmasta. Huomio keskittyi vallankäyttöön rinnastuneeseen isännyyteen, jonka Voionmaa katsoi suurperheiden ”sisällisen järjestyksen” mukaisesti kuuluneen säännöllisesti isälle. Veljesten välille rakentuneessa suurperhemuodossa talon isäntä ja isännyys saivat sen sijaan erilaisia merkityksiä kuin isän johtamassa perheessä.

Suomalaisen talonpojan perhehistoriallinen menneisyys on herättänyt kiinnostusta erityisesti itäisen suurperhelaitoksen kontekstissa. Varhaisempana lähtökohtana olleet näkökulmat patriarkan johtamista väkirikkaista suurperheistä ovat monimuotoistuneet, kun tuoreemmassa kotimaisessa tutkimuksessa Suomi on asemoitu länsi- ja itäeurooppalaisen perhe- ja kotitalousmallin väliselle raja-alueelle.

Magnus von Wrightin (1805–1868) akvarelli kuvaa aidantekoa ja kaskimaata 1800-luvun Viipurin läänissä. Lähde: Finna, Museoviraston kuvakokoelmat.

Talonpojan ja isännän rinnastuminen toisiinsa on johtanut aikaisemmassa sekä poliittis-sosiaalisessa että perhehistoriallisessa tutkimuksessa maskuliiniseen katsantokulmaan. Tämän seurauksena emäntien isännöimät maatilat ovat rajautuneet yleisesti tarkastelun ulkopuolelle. Varsinkin itäisemmän Suomen osalta puute on merkittävä, sillä esimerkiksi Viipurin Karjalassa naisleskien johtamien kotitalouksien määrä nousi 1700–1800-luvuilla suurimmillaan paikoin jopa kolmannekseen kaikista kotitalouksista.

Talonpoika negaationa

Talonpoikiin suomalaisessa historiografiassa usein rinnastuneet talolliset/tilalliset ovat esiintyneet perinteisesti vastapuolena tilattomaan väestöön keskittyneissä tutkimuksissa. Osapuolten välisten ristiriitojen kärjistyminen tai ainakin niiden laajempi julkitulo oli 1800-luvulla arkipäivää. Viljo Rasila kuvaa teoksessaan Suomen torpparikysymys vuoteen 1909 (1961) torppareiden ja talollisten välisiä muun muassa 1860-luvulle ajoittuvia kansakoulujen rakentamista koskeneita kiistoja. (Torpparitutkimuksesta ks. Kirsi Laineen teksti tässä blogissa). Tapauksissa oli kysymys erimielisyydestä koskien maata omistamattomien torppareiden velvollisuudesta ottaa osaa yhteisiin rasituksiin. Rasilan mukaan ”Torppariväestön jäseniä yhdistivät samat yleiset tunnusmerkit, sama oikeudellinen asema […], jotka kaikki eroittivat heidät […] ennen kaikkea heidän yhteisestä vastakohdastaan, vuokranantajista.” (Rasila 1961, 83)

Suomen 1800–1900-lukujen taitteen maatalouskysymystä tutkinut Matti Peltonen toteaa teoksessaan Talolliset ja torpparit (1992) talonpojan käsitteen samaistuvan Suomessa usein talollisiin, joilla oli ”oikeus äänestää ja tulla valituksi talonpoikaissäädyssä” (Peltonen 1992, 272). Samalla Peltonen huomauttaa kuitenkin, että tavallisten talollisten yhteiskunnallinen asema oli 1800-luvun lopulla heikentymässä esimerkiksi erilaisten pienyrittäjien, maakauppiaiden ja kansankoulunopettajien muodostaessa merkittävän osan talonpoikaissäädyn valtiopäiväedustajista. Yhteisöllisesti Peltonen rinnastaa talolliset maanomistajiin.

Riikka Miettisen ja Ella Viitaniemen toimittaman Reunamailla -teoksen (2018) johdannon mukaisesti ”hallinnollisesta ja kruunun näkökulmasta maaseudun tilaton väestö voidaan nähdä vastakohtana talonpojille, jotka omistivat tai pitivät hallussaan vakinaisella asukasoikeudella ja viljelivät verotettavaa maata (hemman).” Edelleen tilaton väki erosi ”maanomistuksen ja siihen liittyvien yhteisöllisten nautintaoikeuksien (esimerkiksi metsävarojen ja vesialueiden käyttö) sekä poliittisten oikeuksien, mutta myös velvollisuuksien, puutteella” talonpoikaisväestöstä. (Miettinen & Viitaniemi 2018, 11–12)

Tunnettu tuntematon talonpoika historiankirjoituksessa

Suomalainen maataloushistoria on lähestynyt talonpoika–talollinen-tematiikkaa valtiollis-yhteiskunnallisen toiminnan ja merkitysarvon sekä omistusoikeuskysymysten kautta. Oman osin välillisen huomionsa talonpojat ja tilalliset ovat saaneet myös perhehistorian piirissä. Talonpojan historiografiaan sisältyvien linjanvetojen heterogeenisyydestä kertoo 1800-luvun lopun talonpoikaissäädyn tyypittely muiden säätyjen ulkopuolelle jäävien maanomistajien säädyksi. Talonpoika–talollinen-terminologian takaa erottuvat kolme merkitysryhmää määrittävät talonpojan (omistamansa) maan (maskuliiniseksi) viljelijäksi, tietyn sosiaaliryhmän edustajaksi sekä sääty-yhteiskunnan poliittisen ryhmän jäseneksi.

Talonpojan ja talollisen välinen rajanveto itsessään on jäänyt aikaisemmassa tutkimuksessa sumeaksi näiden toimiessa pääsääntöisesti toistensa synonyymeina. Samaan aikaan maataloushistorian talonpoikaiskeskeisyydestä huolimatta talollisväestön poliittis-yhteiskunnallisen toimijuuden ulkopuolinen arkitodellisuus on jäänyt tutkimuksessa syrjään ennen kaikkea tilattomaan väestöön kohdistunutta käänteistä mielenkiintoa lukuun ottamatta.

Antti Räihä toimii dosenttina Jyväskylän yliopiston historian ja etnologian laitoksessa. Hän johtaa muun muassa Koneen Säätiön rahoittamaa tutkimushanketta Tilaperimyskiistat ja pauperismi. Maatilojen sukupolvenvaihdokset Suomessa noin 1700–1900.

Internet -lähteet

Kielitoimiston sanakirja: https://www.kielitoimistonsanakirja.fi/#/ (”talonpoika”)

SAOB: https://www.saob.se/ (”bonde”)

Suomen etymologinen sanakirja: https://kaino.kotus.fi/ses/ (”talonpoika”)

Kirjallisuus

Ganander, Christfrid, Nytt finskt lexicon. Alkuperäiskäsikirjoituksesta ja sen näköispainoksesta toimittanut Liisa Nuutinen. SKS / Kotimaisten kielten keskus 1997.

Haataja, Kyösti, Suomen talonpoika. Ylipainos Maaseudun Tulevaisuudesta. 1942.

Immonen, Perttu, Suomen rahvaan historia. Kolmen suvun elämää keskiajalta 1800-luvulle. Atena 2017.

Jutikkala, Eino, Suomen talonpojan historia. Toinen, uudistettu ja lisätty painos. SKS 1958.

Jutikkala, Eino, Tilalliset ja tilattomat. Teoksessa Viljo Rasila, Eino Jutikkala ja Anneli Mäkelä-Alitalo (toim.) Suomen maatalouden historia I. Perinteisen maatalouden aika. Esihistoriasta 1870-luvulle. SKS 2003.

Lönnrot, Elias, Suomalais-ruotsalainen sanakirja. Jälkimäinen osa, N–Ö. SKS 1880.

Miettinen, Riikka & Viitaniemi, Ella, Johdanto: Länsi-Suomen maaseudun tilattomat tutkimustehtävänä. Teoksessa Riikka Miettinen & Ella Viitaniemi (toim.) Reunamailla. Tilattomat Länsi-Suomen maaseudulla 1600–1800. Historiallisia Tutkimuksia 278. SKS 2018.

Moring, Beatrice, Land, Labour and Love: Household Arrangements in Nineteenth Century Eastern Finland – Cultural Heritage or Socio-Economic Structure, The History of the Family 4:2, 1999.

Mäntylä, Ilkka, Talonpoika yhteiskunnassa. Teoksessa Arno Rautavaara (toim.) Sukupolvien perintö. Talonpoikaiskulttuurin kasvu. Kirjayhtymä 1985. 

Norring, Petteri, Histories of the free peasant in Finnish and Swedish historical research, ca. 1800–1980. Teoksessa Miia Kuha & Petri Karonen (toim.) Swedish and Finnish Historiographies of the Swedish Realm, c. 1520–1809. Shared Past, Different Interpretations? Routledge 2023.

Partanen, Jukka, Isän tuvasta omaan tupaan. Väestö ja kotitaloudet Karjalankannaksen maaseudulla 1750–1870. Bibliotheca Historica 86. SKS 2004.

Peltonen, Matti, Talolliset ja torpparit. Vuosisadan vaihteen maatalouskysymys Suomessa. Historiallisia Tutkimuksia 164. SHS 1992.

Piilahti, Kari-Matti, Aineellista ja aineetonta turvaa. Ruokakunnat, ekologis-taloudelliset resurssit ja kontaktinmuodostus Valkealassa 1630–1750. Bibliotheca Historica 106. SKS 2007.

Rasila, Viljo, Suomen torpparikysymys vuoteen 1909. Yhteiskuntahistoriallinen tutkimus. Historiallisia Tutkimuksia LIX. SHS 1961.

Sirén, Kirsi, Suuresta suvusta pieneen perheeseen. Itäsuomalainen perhe 1700-luvulla. Bibliotheca Historica 38. SKS 1999.

Soininen, Arvo M., Vanha maataloutemme. Maatalous ja maatalousväestö Suomessa perinnäisen maatalouden loppukaudella 1720-luvulta 1870-luvulle. Historiallisia Tutkimuksia 96. SHS 1974.

Suomen talonpoikaisluokan ja maatalouden historiaa. Esittäneet A. R. Cederberg et. al. Otava 1936.

Voionmaa, Väinö, Suomen karjalaisen heimon historia. WSOY 1969 (1915).

Waris, Elina Yksissä leivissä. Ruokolahtelainen perhelaitos ja yhteisöllinen toiminta 1750–1850. Bibliotheca Historica 48. SKS 1999.