Viipurin vuoden 1710 valloituksen historiakuva Suomen suuriruhtinaskunnassa. Osa II

Anu Koskivirta & Petri Karonen

Kuva Viipurin menetyksestä alkaa muuttua

J. W. Snellmanin (1806–1881) perustamassa Litteraturblad för allmän medborgerlig bildning -aikakauskirjassa nimimerkki A. R. julkaisi syyskuun alussa 1852 laajan kirjoituksen otsikolla ”Viipurin kaatuminen 1710”. Kirjoittajan mukaan tsaari Pietari I:n tavoitteena oli muuttaa Viipuri, ”Suomen etumuuri”, Venäjän vastaperustetun pääkaupungin Pietarin etuvarustukseksi. Tekstissä toistetaan totuttuun tapaan puolustajien ja hyökkääjien voimasuhteet: venäläisillä oli aluksi 18 000 miestä ja runsaasti erilaista tykistöä. Myöhemmin sotajoukon vahvuus nousi 23 000 mieheen. Ensimmäisen kerran Viipurin puolustajien ylipäällikkö eversti Stiernstråhle sai ansaitsemaansa huomiota, sillä kyseinen juttu julkaistiin monissa lehdissä sekä ruotsiksi että suomeksi: everstillä kerrottiin olleen käytössään 4 000 vakinaisen armeijan ja nostoväen sotilasta. Kirjoituksen mukaan puolustajat kestivät piiritystä 13 viikkoa, jonka jälkeen Stiernstråle taipui jättämään Apraxinille antautumisehtonsa. A. R. jätti kuitenkin häveliäästi mainitsematta, kuinka puolustajille lopulta kävi.

Aihepiirin julkinen muistelu alkoi laajentua sanomalehdistössä 1800-luvun puoliväliin mennessä. Sanomia Turusta julkaisi vuonna 1857 suomeksi käännettynä suositun ruotsalaisen papin, koulumiehen ja amatöörihistorioitsijan Anders Fryxellin (1795–1881) kertomuksen kaupungin valtauksesta. Kirjoitus perustui Fryxellin samana vuonna ilmestyneen Berättelser ur svenska historien -teossarjan tuoreimpaan niteeseen. Sotajoukkojen voimasuhteet ja perustarina kuvattiin aiempien tietojen mukaisesti, mutta tekstissä todettiin myös sodankäynnin huoltovaikeuksista ja puolustajien epätoivoisesta vahvistusten odotuksesta. Samoin mainittiin, kuinka puolustajille eli ”[w]artowäelle luwattiin wapaa lähtö ja asujamille wapaus ja turwa. Mutta kaikilla wiekottelemisillä rikottiin lupaus.” Lisäksi 400 sotilaan – myöhempi tutkimus on osoittanut määräksi puolisen tuhatta – kerrottiin siirtyneen vapaaehtoisesti Venäjän palvelukseen. Teksti kertoi myös muista piirityksen jälkiseurauksista: venäläisten hirmuteoista, ryöstöistä, murhista, kidutuksista, raiskauksista ja siviilien viemisestä orjuuteen Venäjälle. Myös merkittävä suomen kielen kehittäjä, lehtimies ja kirjailija Pietari Hannikainen (1813–1899) kirjoitti vuonna 1864 mainituista raakuuksista Karjalaa käsittelevässä teoksessaan Kuwaelmia Suomen maakunnista.

Viktor Löfgren (1843–1909, vuodesta 1906 Lounasmaa), viipurilaistaustainen filosofian ylioppilas ja tuleva Uuden Suomettaren päätoimittaja (1870–1906), kirjoitti vuonna 1866 Maiden ja Merten Takaa -lehden vahvasti taustoitetussa jutussaan muun muassa antautumisehtojen yhteydessä siitä, kuinka ”siinä Suomalaiset [!] saivat kokea kuinka vähän vihollisen sanaan on luottamista”. Siviileihin kohdistuneet raakuudet mainittiin, minkä lisäksi kirjoittaja nosti esille väitetyt ruotsalaisten rikokset venäläisiä kohtaan. Näistä myöhemmin valheelliseksi osoitetuista syytöksistä kirjoittaja totesi: ”vaikka niissä olisikin vähän perää, niin ei ne kuitenkaan voisi tehdä puhtaaksi Wenäläisten petollista ja kauheaa käytöstä Wiipurissa. Se on yhtähyvin pysyvä häwiämättömänä tahrana Pietari Suuren sotakunniassa, sillä se tapahtui epäilemättä hänen käskystään.”

Sanomalehdet levittävät tietoja Viipurin kohtalosta

Edellä kuvatunlaiset kertomukset toistuivat tästedes niin ruotsin- kuin suomenkielisissä sanomalehdissä. Toisinaan ne esitettiin edelleen jonkun ajallaan merkittävän tutkijan tai kirjailijan nimissä. Niinpä Wiborgs Tidning julkaisi kesäkuussa 1870 käännöksen Helsingin yliopiston yleisen historian professorin Yrjö Koskisen [Yrjö Sakari Yrjö-Koskinen, 1830–1903] uunituoreen Oppikirja Suomen kansan historiasta -teoksen sievistelemättömästä esityksestä. Koskinen oli jo viisi vuotta aiemmin julkaissut tärkeän asiakirjakokoelman Lähteitä ison vihan historiaan, joten kirjoituksen faktapohja oli aikakauden mittapuun mukaan moitteeton. Teksti noudatteli osapuilleen jo edellä havaittuja tulkintoja.

Uusi Suometar puolestaan julkaisi keväällä 1873 toisen historian professorin, Zacharias Topeliuksen (1818–1898), vastikään suomennetun ”Pakolainen” -tekstin teoksesta Wälskärin juttuja. Vaikka siinäkin toistuivat entuudestaan tunnetut perustiedot, monet lehdet lainailivat jatkossa sujuvakynäisen Topeliuksen tekstiä. Siviiliväestön raakaa kohtelua Viipurissa ja sitä ympäröivällä maaseudulla ei unohdettu, vaikka Viipurin puolustajien kohtaloa sievisteltiin esimerkiksi kertomalla linnan väen antautuneen sotavangiksi. Topelius rinnasti venäläisten sotarikokset pohjalaisten isovihan ajan kärsimyksiin. Pari vuotta myöhemmin suomeksi käännetyssä Maamme-kirjassa mainittiin myös venäläisten rikkoneen sovittuja antautumisehtoja.

Tunnettujen ja suosittujen kirjoittajien merkitys tapahtumien kuvauksessa, muistamisessa ja historiakulttuurin luojina oli suuri. Samaa tarkoitusta palveli tekstien julkaiseminen aikakauden olosuhteissa laajalevikkisissä julkaisuissa sekä ruotsiksi että suomeksi. Osittain Topeliuksen jalanjälkiä seurattiin viipurilaisessa Ilmarinen -sanomalehdessä talvella ja keväällä 1885 peräti 20-osaisena jatkokertomuksena julkaistussa elävässä kaunokirjallisessa esityksessä ”Elämän raunioilla. Kertomus Wiipurin walloitusajoilta wuonna 1710”. Anonyymiksi jäävän kirjoittajan julkaisu oli ensimmäinen, jossa kuvattiin Viipurin kaupunkia taistojen tauottua. Jo tiedettyjen tosiasioiden ohessa tekstissä todettiin aiempaa selvemmin muun muassa kuinka ”raunio-kaupunki on itse kääntynyt muukalaisen korjaustyöväen ryöväriluolaksi”. Tällä viitattiin kaupungin linnoituksia kunnostamaan rahdattuihin venäläisiin maaorjiin samalla kun Ruotsin armeijan soturit ja osa porvaristosta oli viety sotavankeuteen, siviilejä orjiksi ja osa Pietaria rakentamaan. Maaliskuun alun jatkokertomuksessa palattiin antautumissopimuksen pettämiseen: ”tuskin oli walloittaja päässyt kaupungin sisään, kun nuo koreat lupaukset nähtiin olewankin paljasta ”wenättä”, tuiki tyhjiä puheita, valehia wallan kaikki.” Kuten tullaan näkemään, neljännesvuosisata myöhemmin sama lupausten pettäminen muodostui lähes kestoaiheeksi ja silloinkin Viipurin valtausta käytettiin esimerkkinä venäläisten petollisuudesta.

200 vuotta Viipurin kukistumisesta: ilon vai surun muisto?

Viipurin valtausta koskevia kirjoituksia julkaistiin lehdistössä 1880-luvun jälkeen harvakseltaan, kunnes aihe nousi uudelleen huomion kohteeksi valtauksen merkkivuoden 1910 tienoilla. Otettaan Suomen suuriruhtinaskunnasta tiukentanut Venäjän keisarikunta halusi muistuttaa suomalaisten alisteisesta asemasta myös erilaisin muistojuhlin, rituaalein ja konkreettisin teoin. Elettiin toisen sortokauden alkuvaiheita, mikä painoi vahvan leimansa myös lehdistön kirjoitteluun.

Suomalaisissa sanomalehdissä Viipurin valloituksen 200-vuotismuisto sanoitettiin lähinnä jo varhemmilta ajoilta tutuilla ilmauksilla, joten jo 1800-luvun puolimaissa faktoille rakentuneet kertomukset pysyivät voimissaan. Minkäänlaista iloa tai juhlantuntua ei muistamisessa näkynyt. Alkuvuodesta 1910 monien lehtien sisäsivuilla julkaistiin ”Pikku uutisia”-osastoon piilotettuja tiiviitä mainintoja Viipurin piirityksestä (esimerkiksi Helsingin Sanomat 1.4.1910, Karjala 5.6.1910, Työ 6.6.1910 ja Viipurin Sanomat 6.6.1910). Sama passiivinen innottomuus koski keisarin päätöstä uudelleen nimetä Viipurin linnoitusten osia juhlallisesti merkittävimpien venäläisvalloittajien mukaan. Monet lehdet julkaisivat tiedot hallitsijan päätöksistä kommenteitta sen jälkeen, kun Suomalainen Wirallinen Lehti oli ilmoittanut niistä marraskuun puolimaissa 1910.

Kesäkuun lopulla eli valtauksen 200-vuotismuiston tietämillä ei suomalaisessa lehdistössä eikä varsinkaan viipurilaisissa lehdissä ollut havaittavissa minkäänlaista intoa tai ylipäätään halua muistella koko tapahtumaa. Valtausta muistettiin kertaamalla jo monesti kirjoitettua, mutta aiempaa enemmän korostettiin valloittajan sodankäyntitapojen erityisyyttä, toisin sanoen raakalaismaisuutta.

Tekstit liitettiin enemmän tai vähemmän verhotusti kuumana käyneeseen päivänpolitiikkaan: elettiinhän uutta yleisvaltakunnallistamisen aikaa, jota monet suomalaiset perustellusti kutsuivat sorroksi. Tuona synkkänä aikana suuriruhtinaskunnan asukkailla oli vain niukasti mahdollisuuksia osoittaa tyytymättömyyttään venäläistämisen etenemisestä. Jo maaliskuussa 1910 Wiborgs Nyheter kirjoitti etusivullaan Viipurin vuoden 1710 puolustajien urhollisuudesta ja yhdisti keskustelun monista muistakin yhteyksistä tuttuun käsitykseen venäläisistä perivihollisina. Lehti julkesi kirjoittaa Vanhan Suomen ajasta ”100 vuoden vankeutena”, turvattomana ja epävarmuuden aikana. Asiaan kuului nostaa esille vanhat, ”yli 400 vuotta”, kehitetyt ruotsalaiset lait ja instituutiot, jotka lehden mukaan olivat ruotsalaisen ”yhteiskuntahengen vapauden perusta”. Sittemmin Suomessa oli yli sata vuotta eli koko autonomian ajan totuteltu uuteen, aivan erilaisille periaatteille pohjanneeseen järjestykseen. Vastaavanlaisia kytkentöjä tehtiin muissakin lehdissä, esimerkiksi kesäkuussa Helsingin Sanomissa ja Karjalassa.

Kesäkuun puoliväliin 1910 tultaessa Viipurin valloituksen 200-vuotismuisto antoi aihetta tavallista laajempiin lehtikirjoituksiin. Wiborgs Nyheter tiivisti kaiken oleellisen jo edellä esitellyn, mutta mainitsi myös voittajien aikanaan pitämän loisteliaan paraatin. Lehti jatkoi kitkerästi, kuinka ”lupaukset” urheille puolustajille ja kaupungin porvaristolle ”pidettiin - tuttuun venäläiseen tapaan.”

Kenties ankarimmin menneisyyden ja nykyhetken rinnasti Framtid-lehden heinäkuun numeroon kirjoittanut nimimerkki Rf Lg. eli moraalifilosofi, tuolloinen dosentti, myöhempi Åbo Akademin filosofian professori Rolf Lagerborg (1874–1959). Väkevässä ”Viborgsjubileet”-tekstissään hän totesi muun muassa kuinka ”Viipurin antautumisen historia on yhdistelmä petosta ja raakuutta, joiden yksityiskohdat kannattaa ehkä palauttaa mieleen”. Lagerborg latasi tekstiinsä kaikki tunnetut tosiasiat ja päätteli niiden perusteella ”venäläisten epäluotettavuuden” ja ”lupausten pettämisen” olevan pysyvä olotila, myös nykyhetkessä.

Viipurin valloituksen 200-vuotisjuhla kesäkuussa 1910 joukko venäläisiä upseereita asettui Viipuriin pari vuotta aiemmin pystytetyn Pietari I:n patsaan juurelle. Läde: Aittomaa 2020, 221.

Sitä vastoin keisarin suomalaisille alamaisille ei jaettu juuri lainkaan ensi käden tietoa Viipurissa kesäkuun lopulla 1910 pidetyistä kolmipäiväisistä Viipurin valloituksen 200-vuotisjuhlallisuuksista. Suomalaiset lehdet eivät omatoimisesti kirjoittaneet näistä, yksinomaan venäläisille tarkoitetuista seremonioista. Moni lehti kuitenkin painatti palstantäytteeksi tai osin varmasti myös varmistaakseen painolupansa jatkumisen vallanpitäjien viralliset tiedonannot, jotka saatiin joko suoraan Pietarin sähkösanomatoimistosta tai Suomalaisen Wirallisen Lehden etusivulta. Kauaksi paraatipaikoista sijoitettiin niin keisari Nikolai II:n Suomen kenraalikuvernöörille osoittama reskripti eli käskykirje Viipurin valloituksen merkityksestä Pietarin ja koko suuren Venäjänmaan turvallisuudelle, kenraalikuvernöörin ja keisarin välinen asiaa koskenut julkinen kirjeenvaihto, luettelomaiset esitykset Viipurin juhlallisuuksien etenemisestä kuin Pietari I:n patsaan paljastamisen yksityiskohdatkin. Virallisia ilmoituksia ei ollut lupa muuttaa tai tiivistää, mutta toisinaan toimittajat osoittivat lehden mielipiteen otsikoinneissaan. Niinpä tamperelainen Kansan Lehti otsikoi 27.6.1910 takasivulle painetun virallisen ilmoituksen seuraavasti: ”Iloitsewat Wanhoista woitoistaan, kun uusia ei ole saatu”. Saman päivän oululaisen Kansan Tahdon otsikko kuului ”Walloittajat juhlivat” ja seuraavan päivän Lahden puolestaan ”Wenäläiset juhlat Wiipurissa”.

Lahti osui asiassa naulankantaan, sillä suomalaisia ei 200-vuotisjuhliin toivottu tai sinne kutsuttu. Tosin osallistumishalukkuus olisikin otaksuttavasti ollut laimea, eivätkä varsinkaan viipurilaiset osoittaneet minkäänlaista mielenkiintoa osallistua valloittajiensa ilonpitoon. Asia käy ilmi juuri siitä, etteivät paikalliset lehdet – muista suomalaisista puhumattakaan – uutisoineet juhlallisuuksista muuta kuin aivan välttämättömimmät viralliset tiedot. Helsingin Sanomat siteerasi aiheesta erästä venäläistä lehteä, jossa juhlia kommentoitiin toteamalla ”[k]aupungilla olleen arkipäiväinen ulkonäkönsä, johon nähden ei luullut kaupungissa mitään juhlaa pidettävän. Suomalaiset owat, kuten yksin wenäläiset upseeritkin tunnustavat, esiintyneet --- erittäin tahdikkaasti. He ovat harwinaisen taitawasti noudattaneet puolueettomuuttaan, wieläpä osanneet antaa sille jonkinlaisen wälinpitämättömän arvonannon wiwahduksen.” Lainatun tekstin monimieliset sanavalinnat lienevät herättäneet lukijoissa ja niiden kynäilijöissä sanoinkuvaamatonta hilpeyttä; samaa Helsingin Sanomien juttua lainattiinkin monissa julkaisuissa eri puolilla Suomea.

Sarkastinen lehdistö, välinpitämättömät kaupunkilaiset

Viipurin valloituksen 200-vuotismuiston vaalimisesta kirjoitettiin myös suorasanaisen sarkastisesti. Viipurilaisen pilalehti Ampiaisen heinäkuun alun numerossa todettiin kuinka ”[j]uhlittu on Viipurissakin niin repäsevästi [!], etteivät alkuasukkaat olleet tietääksensä koko juhlasta. Joka oikein olikin, sillä se oli pitkätukkaisten kauhtanamiesten ja pistinniekkojen juhla.” Mustinta huumoria viljeli silti Karjala-lehden pakinoitsija Simuna, joka valitteli työnsä paljoutta – kirjoitettavaa kun oli vaikkapa yleisvaltakunnallisesta lainsäädännöstä ja muista samaan aikaan Suomen autonomista asemaa heikentävistä hallituksen toimista – ja pahoitteli, ettei yksikään toimittaja ollut ehtinyt tai muistanut kirjoittaa ”Wiipurin juhlasta”. Korjatakseen puutteen pakinoitsija raportoi jälkikäteen pilailun varjolla vakavaa asiaa: ”juhlat wietettiin Wenäjän woitokkaan armeijan kunniakkaiden tekojen muistoksi. Ja samalla tietysti Karjalan kansan onneksi ja menestykseksi. Kuinkas muutoin! --- Ihmeellistä muuten on, miten olot tänään woivat olla prikulleen samanlaiset kuin 200 wuotta sitten. Aiwan yhtä onnellisiksi tunsiwat Wiipurin ja Karjalanmaan asujamet itsensä tänäkin muistopäiwänä kuin 200 wuotta sitten. --- Sellainen yhtäläisyys woisi tuskin muualla olla mahdollistakaan kuin Wenäjän kotkan siipien suojaamissa maissa. Niissä kumminkin on saawutettu tuo ihannetila.”

Sanomalehdistön yleinen vaikeneminen oli ilmeisen tietoista. Wiborgs Nyheter katkaisi lopulta korviahuumaavan hiljaisuuden heinäkuun ensimmäisellä viikolla referoimalla vuolaasti juhlallisuuksia paikan päällä seuranneen nimimerkki ”Katon” laajaa kirjoitusta ruotsalaisessa Dagens Nyheter -lehdessä. Wiborgs Nyheter julkaisi koko joukon toimittajan kriittisiä huomiota, joskin alkuperäisestä tekstistä olisi irronnut paljon enemmänkin meheviä lohkaisuja. Kirjoittaja kuvaili kaduilla marssivia paraatiasuisia venäläisiä joukko-osastoja, reippaita marsseja, ortodoksipappien eriskummallista liikehdintää ja kajauttamaa harrasta kirkkolaulua. Venäläiset kutsuivat tilaisuutta Viipurin ruotsalaisilta valloittamisen 200-vuotismuistojuhlaksi, ”vaikka olisi parempi reilusti sanoa, että tässä juhlittiin ”finis Finlandiae’a”. Mainittu käsite oli ajankohtainen, sillä yleisvaltakunnallinen lainsäädäntö oli suomalaisten raivokkaasta vastustuksesta huolimatta juuri hyväksytty Venäjän duumassa.

Kato piti juhlan puitteita yleisesti hienoina ja järjestelyjä toimivina. Kaikki oli suorastaan hyvin paitsi itse juhla, joka oli ”perusteellisen epäonnistunut”. Kirjoittajan mukaan venäläiset eivät olleet kyenneet ”200 vuodessa tekemään Viipurista venäläistä kaupunkia, eivätkä he onnistuneet antamaan sille pinnallista juhlakuorrutusta edes muutamaksi tunniksi. Liian paljon puuttuu – muutakin kuin venäläinen likaisuus (den ryska smutsen)”. Poliisikin oli ollut varuillaan mahdollisten mielenosoitusten varalta, mutta ”yleisö pysyi poissa ja juhlanjärjestäjät saivat viettää juhlaansa yksin --- kaupunki on sokea ja kuuro venäläiselle juhlalle.”

Viipurin valloituksen muistamisen kaksi vuosisataa

Viipurin kaupungin ja linnan valtaus vuonna 1710 olivat merkittävä tapaus, vaikka sen muistamisessa on useita vaiheita ja monia aikoja, jolloin asiaan ei kiinnitetä erityistä huomiota. Varhaisin kertomus ilmestyi jo Ruotsin ja Suomen erkaantumisen vuonna 1809 Venäjä-vastaisen Friedrich Rühsin rajussa saksankielisessä kuvauksessa. Sitä seurasi koulumies Georg Ernst von Platen maltillinen koululaiskertomus valtauksen muistovuonna 1810, jossa tapahtumien kronologia ja faktat olivat jo pitkälti samat kuin monissa myöhemmissä esityksissä. Tosin venäläinen diplomaatti Peter von Gerschau koki tärkeäksi kiistää monia venäläisiä kohtaan esitettyjä syytöksiä Suomen historiaa käsitelleessä yleisesityksessään 1820-luvun alussa, eikä näitä tapahtumia käsitelty avoimesti Nikolai I:n aikaisessa historiankirjoituksessakaan. Venäjän raaoista sodankäyntimuodoista vaiennut historian professori Gabriel Rein, joka on joskus mainittu Porthanin perinnön jatkajaksi, poikkesi tässä suhteessa esikuvastaan – varmasti reaalipoliittisista syistä.

Valloituksen peruskertomus, josta ei raakoja yksityiskohtiakaan unohdettu, vakiintui 1800-luvun jälkipuoliskolla. Juuri mitään aiemmin esitettyä ei tarinasta enää jäänyt pois, vain valloitettujen pakotettu uskollisuudenvala unohdettiin tarinasta tyystin. Siihen lienee syynä yhtäältä aiemmin kuolemanvakavina akteina pidettyjen uskollisuudenvalojen merkityksen huomattava vähentyminen ajan mittaan. Toisaalta erityisesti 1800-luvun lopulta alkaen yleinen venäläisen esivallan kunnioitus rapistui sortotoimenpiteiden voimistuessa ja suomalaisten kansallistunnon vahvistuessa. Valloituksen 200-vuotismuiston tietämissä julkisuus oli paljolti kaksijakoista: samalla kun voittajien juhlinta ja ilonpito aktiivisesti painettiin maton alle, osa julkaisuista otti asiakseen parodioida, ironisoida ja käyttää pitkälle meneviä sarkastisia tehokeinoja mitätöidäkseen koko asiaa. Ensimmäisen maailmansodan aattona tapahtuma painui muistojen joukkoon, mutta tilalle nousi vuoden 1913 tienoilla parin sadan vuoden takaisten isovihan kauhujen kertaaminen.

Anu Koskivirta on dosentti Helsingin ja Itä-Suomen yliopistoissa. Hän toimii Jyväskylän yliopiston Historian ja etnologian laitoksella tutkijana Koneen Säätiön rahoittamassa hankkeessa, joka tutkii metsäkatoalueiden yhteiskuntahistoriaa ja maisemakuvastoa.

Petri Karonen on Suomen historian professori Jyväskylän yliopiston Historian ja etnologian laitoksella.

Lähteet

Alkuperäisaineisto

Historiallinen sanomalehtikirjasto, https://digi.kansalliskirjasto.fi/search
Ampiainen 2.7.1910.
Framtid 1.7.1910.
Helsingin Sanomat 1.4.1910, 12.6.1910, 28.6.1910, 29.8.1910.
Hufvudstadsbladet 29.6.1910.
Ilmarinen 21.2.1885–18.6.1885.
Kaleva 30.6.1910.
Kansan lehti 27.6.1910.
Kansan tahto 27. 6.1910.
Karjala 5.6.1910, 14.6.1910, 3.7.1910, 20.11.1910.
Karjalan sanomat 19.11.1910
Keski-Suomi 30.6.1910.
Lahti 28.06.1910.
Litteraturblad för allmän medborgerlig bildning 1.9.1852.
Lördagsqvällen 22.6.1889.
Maiden ja Merien Takaa 1866, 17–18, 26–28.
Sanan saattaja Viipurista 13.4.1833; 20.4.1833
Sanomia Turusta 2.6.1857.
Savon sanomat 1.7.1910.
Suomalainen kansa 18.11.1910.
Suomalainen 29.6.1910.
Suomalainen Wirallinen Lehti 29.6.1910, 17.11.1910.
Tampereen sanomat 29. 6.1910.
Työ 6.6.1910.
Uusimaa 23.11.1910.
Uusi Suometar 7.3.1870, 25.4.1873, 5.5.1873.
Uusmaalainen 29.06.1910.
Wiborgs Nyheter 21.3.1910, 13.6.1910, 25.6.1910, 30.6.1910, 5.7.1910.
Wiborgs tidning 11.6.1870.
Viipuri 21.8.1903, 6.6.1910.
Wiipuri 28.6.1910, 19.11.1910.
Viipurin Sanomat 6.6.1910, 29.6.1910.
 
Svenska tidningar, https://tidningar.kb.se/
Dagens Nyheter 30.6.1910, 3.7.1910.

 

Aikalaiskirjallisuus

Arwidsson, Adolf Ivar, Lärobok i Finlands historia och geografi för gymnasier och skolor. Åbo: S. S. Arwidssons förlag 1832.

Fryxell, Anders, Karl den tolftes regering. H. 4. Sverige och svenskarna under konungens frånvaro 1700–1712. Berättelser ur svenska historien. 24. Stockholm: Joh. Beckman 1857. https://runeberg.org/svhistfry/24/0157.html
 
von Gerschau, Peter, Versuch über die Geschichte des Grossfürstenthums Finnland. Odense: S. Hempel 1821.

Hannikainen, P., Kuwaelmia Suomen maakunnista. III. Karjala. Turku: O. W. Wilén ja kumpp. 1864.
 
Kainonen, J. F. [Juhana Fredrik Cajan], Suomen historia. Koetteeksi kerrottu lyhykäisessä järjestyksessä. Helsinki: G. O. Vasenius, 1839–1840. Julkaistu myös Mehiläinen-lehden liitteenä 1839–1840.

Koskinen, Yrjö, Oppikirja Suomen kansan historiasta. Toinen wihko. Ruotsin mahtawuuden aikakausi, ww. 1617–1721. [Kustannuspaikka tuntematon]: Tekijä 1870.
 
Von Plate, Georg Ernst, Grundzüge aus Finnlands Bildungsgeschichte, von Georg Ernst Plate, Oberlehrer am Gymnasium zu Wiburg. Im Anhang eine kurze historische Darstellung der Eroberung Wiburgs durch Peter I. im Jahre 1710. St. Petersburg: Friedrich Drechsler 1810.

Rühs, Friedrich:Finland und seine Bewohner. Leipzig: Georg Joachim Göschen 1809.
-Finland och dess invånare. Första Delen. Stockholm: Olof Grahn 1811.
-Finland och dess invånare. Anda och tredje delen. Stockholm: Strinnholm och Häggström 1813.
-Finland och dess invånare, öfversättning, andra upplagan, tillökt och omarbetad af A.I. Arwidsson. Stockholm: Johan Hörberg 1827.

Topelius, Z., Lukukirja alimmaisille oppilaitoksille Suomessa: 2 jakso : Maamme kirja : Z. Topeliusʼelta. Suomentanut Joh. Bäckwall. Helsingissä: G. W. Edlundʼin kustannuksella 1876. https://www.doria.fi/handle/10024/69393

 

Lähdejulkaisut

Koskinen, Yrjö (toim.), Lähteitä ison vihan historiaan = Handlingar till upplysande af Finlands öden under det stora nordiska kriget. Helsinki 1865.

Kirjallisuus

Aho, Jouko, Lagerborg, Rolf. Kansallisbiografia-verkkojulkaisu. Studia Biographica 4. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1997– (viitattu 26.7.2024). http://urn.fi/urn:nbn:fi:sks-kbg-006868 

 

Aittomaa, Sofia, Pietari Suuren monumentti. Teoksessa Ripatti, Anna, Koivisto, Nuppu (toim.), Monumenteista tanssiaskeliin. Taiteiden ja kulttuurin Viipuri 1856–1944. Viipurin Suomalaisen Kirjallisuusseuran Toimitteita 22. Helsinki: Viipurin Suomalainen Kirjallisuusseura 2020.

Karonen, Petri, Viipurin neljä vuosisataa. – Teoksessa Petri Karonen (toim.), Arki, kirkko, artefakti. Viipurin kulttuurihistoriaa Ruotsin ajalla (n. 1300–1710). Viipurin Suomalaisen Kirjallisuusseuran Toimitteita osa 19. Helsinki: Viipurin Suomalainen Kirjallisuusseura 2017, 7–25.

Kiuru, Silva, Hannikainen, Pietari. Kansallisbiografia-verkkojulkaisu. Studia Biographica 4. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2016. http://urn.fi/urn:nbn:fi:sks-kbg-002887

Kujala, Antti, Miekka ei laske leikkiä: Suomi suuressa Pohjan sodassa 1700–1714. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2001.

 

Kyläkoski, Kaisa, Viipurista Venäjän vangiksi 1710–22. Helsinki: BoD 2015.

Luntinen, Pertti, F. A. Seyn: A political biography of a tsarist imperialist as administrator of Finland. Helsinki: Suomen Historiallinen Seura 1985.

Paavolainen, Erkki, Sanomalehti Karjalan kohtaloita 1904–1954. Lahti: Karjalan kirjapaino.

Ruuth, J. W., Halila, Aimo, Viipurin kaupungin historia II osa. Vuodet 1617–1710. Helsinki: Torkkelin Säätiö 1974.

Torstendahl, Rolf, Anders Fryxell, Svenskt biografiskt lexikon (urn:sbl:14527).

Tuusvuori, Jarkko S., Kulttuurilehti 1771–2007. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2007.

Vilkuna, Kustaa H. J., Viha: Perikato, katkeruus ja kertomus isostavihasta. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2005.

 

Vilkuna, Kustaa H. J. Suomen kansan kärsimyshistoria 1810–1900. Teoksessa Piia Einonen ja Miikka Voutilainen (toim.) Suomen sodan jälkeen. 1800-luvun alun yhteiskuntahistoria. Helsinki: Vastapaino 2020.

Viipurin vuoden 1710 valloituksen historiakuva Suomen suuriruhtinaskunnan ajalla. Osa I

Anu Koskivirta & Petri Karonen

 

Viipurin valloitus kevät-kesällä 1710

Viipurin linnan ja kaupungin valloitus kesäkuussa 1710 oli Venäjälle suuri voitto. Ruotsille vuosisatojen ajan merkittävän rajalinnoituksen menetys oli vastaavasti valtava tappio. Linnoitettua kaupunkia kutsuttiin niin Karjalan, Suomen kuin koko Ruotsinkin lukoksi.

Hyökkääjien joukkoja komensi yliamiraali Fedor Apraxin (1661–1728), jolle Venäjän tsaari Pietari I (1672–1725) oli talvella 1710 antanut käskyn piirittää ja näännyttää puolustajat ja sen jälkeen valloittaa Viipuri. Viipurin puolustusta johti eversti Magnus Stiernstråhle (1660–1738), jonka joukot olivat vain kuta kuinkin viidesosa venäläisten noin 18 000 miehen vahvuisesta sotavoimasta. Raskaita tappioita kärsinyt, mutta jatkuvasti vahvistuksia saanut hyökkääjä käytti armotta tykistöään linnoituksen muurien murskaamiseen ja kaupungin tuhoamiseen. Linnoitus kesti kuitenkin kolmen kuukauden piirityksen. Ankaria menetyksiä kärsineet ruotsalaiset arvioivat parhaaksi laskea aseensa vasta kesäkuun toisella viikolla, kun myös tsaari oli saapunut paikalle ja vaati suunnitelman lopullista toteuttamista.

Viipurin piiritys 1710 Eremitaasin kuparipiirroskokoelmassa Pietarissa sijaitsevan alkuperäisen kuparipiirroksen mukaan. Lähde: Museoviraston kuvakokoelma.

Kaupungin puolustajat esittivät antautumisehtonsa, joihin kuului muun muassa sotilaiden vapaa marssi ulos kaupungista ja siviilien esteetön oikeus poistua halutessaan kaupungista. Neuvottelujen tuloksena 13.6.1710 tehdyn sopimuksen mukaan varuskunnan sotilaat ja heidän perheensä saisivat poistua Viipurista omaisuus mukanaan. Viipurin porvaristolle ja papistolle luvattiin oikeus harjoittaa luterilaista uskontoaan myös ortodoksisen tsaarin alaisuudessa. Sopimukseen kuului myös lupaus kaupungista suojaa hakeneiden pakolaisten vapaasta ja turvallisesta poistumisesta. Kaksi päivää myöhemmin varuskunta antautui.

Venäläiset eivät kuitenkaan lopulta noudattaneet suurta osaa sopimuksesta, sillä vain osa nostoväestä päästettiin kotiseuduilleen. Vakinaiset joukot sen sijaan raahattiin lopulta sotavankeuteen ja pakkotöihin Venäjälle. Voittajat veivät myös naisia ja lapsia myytäviksi orjamarkkinoille Venäjälle. Voittajat järjestivät kaupungissa ja sen lähialueilla verilöylyjä, kiduttivat siviilejä ja rosvosivat heidän omaisuuttaan. Viipuriin jääneet kaupunkilaiset määrättiin vannomaan uskollisuudenvala Venäjän tsaarille sodan vielä ollessa kesken. Määräys oli monille viipurilaisille vastenmielinen, sillä se tarkoitti Ruotsin kuninkaalle annetun uskollisuudenvalan rikkomista, mikä oli normaalioloissa kuolemalla rangaistava majesteettirikos.

***

Seuraavassa pohdimme, miten Viipurin valloituksesta kirjoitettiin eri aikoina sekä miten ja miksi tapahtumaa muistettiin saksan-, ruotsin- ja suomenkielisessä julkisuudessa. Tarkastelemme kysymystä ensimmäisten aihepiiriä käsitelleiden tieteellisten tekstien, historian yleisesitysten, koulutekstien sekä Suomessa autonomian ajalla julkaistujen sanoma- ja aikakauslehtien kirjoitusten avulla. Tarkastelu päättyy vuoden 1914 tienoille, jolloin entisestään kiristynyt lehdistösensuuri lopetti aiheesta kirjoittamisen sanomalehtiin kokonaan. Itsenäistymisen jälkeen keskustelun sävy ja painopisteet puolestaan muuttuivat niin, että niiden tutkiminen on oman esityksensä aihe.

Piiritys saksankielisissä Suomen historian yleisesityksissä

Viipurin ja eteläisen Karjalankannaksen valloitusta käsiteltiin lyhyesti jo ensimmäisissä Suomen historian yleisesityksissä, pommerilaisen historiantutkijan Friedrich Rühsin teoksessa Finland und seine Bewohner (1809) ja Venäjän Tanskan-lähettilään Peter von Gerschaun Geschichte des Grossfürstehthum Finnlands -kirjassa (1821).

Rühsin teoksen kirjoittamisen aikaan Viipurin seutu takamaineen muodosti vielä venäläisen kuvernementin ja muun Suomen liittämistä Venäjän keisarikuntaan vasta valmisteltiin. Teos nojasi aikalaistulkinnan mukaan Suomen historian isäksi tituleeratun Henrik Gabriel Porthanin tuotantoon, jossa ei hyödynnetty venäläisiä lähteitä. Baltiansaksalaisen Peter von Gerschaun historiakirjassa niitä puolestaan käytettiin. Kyseinen teos kattoi alueellisesti myös niin kutsutun Vanhan Suomen historian, mutta Venäjän hallinnon näkökantoja myötäilleen kirjan tietopohja oli muutoin puutteellinen, ja suomalaislähtöisen akateemikon A. J. Sjöbergin mukaan kirjoittaja oli paikannut tietämyksensä aukkoja mielikuvituksellaan.

Erot porthanilaisen ja Venäjää ymmärtävän tradition välillä erottuvat myös 1800-luvun alkupuolen historiankirjoituksen tulkinnoissa Viipurin valloituksesta. Vastaavanlainen asetelma on toistunut myöhemmin muissakin Suomen historiografian kiistakysymyksissä.

Läntinen historiografian suuntaus, jota Porthan ja Rühs edustivat, toi esille Viipurin asukkaiden ja lähiseudun maalaisväestön koettelemuksia valloittajien käsissä. Sitä vastoin Venäjän hallinnon näkökulmaan sitoutuneet historiankirjoittajat kyseenalaistivat kansan kärsimyshistorian todenperäisyyttä ja keskittyivät tarkastelemaan Suomea yleisemmällä tasolla kahden kilpailevan vallan pelinappulana.

Suomen kansan kärsimyshistoria kulki Friedrich Rühsin Venäjään kriittisesti suhtautuvan Finland und seine Bewohner -teoksen kantavana teemana. Sitä kuvastivat ennen muuta laajat julmuudet suuren Pohjan sodan venäläisvalloituksen ja -miehityksen aikana. Viipurin vuoden 1710 piiritystä ja valloitusta kuvatessaan Rühs kertoo väestön yhtenäisyydestä ja puolustustahdosta, joka murtui vasta, kun kaupunki oli ollut pitkän aikaa saarrettuna ja puolet siitä lopulta tulitettu raunioiksi. Kun Ruotsin joukot olivat antautuneet saatuaan lupauksen joukkojen vapaasta vetäytymisestä, keisari Pietari oli rikkonut aseleposopimuksen ottamalla Ruotsin joukot, Viipurin varuskunnan ja kaupungin asukkaat sotavangeiksi.

Rühs jatkaa kertomalla ympäristön kylien polttamisesta ja asukkaiden joukkomurhista valloittajan edetessä Suomen suunnalla ja koettelee etenevien venäläisjoukkojen raakuuksien kuvauksellaan lukijan sietokykyä. Hän kertoo ihmisten kärventämisestä hiljaisella tulella ja paranevien palovammojen aukirepimisestä, asukkaiden polttamisesta uuneihin tai taloihinsa, raiskauksista, raajojen rikki venyttämisestä, muunlaisesta kidutuksesta ja joukkomurhista – sekä pohjoisesta tulleista kalmukeista (mongoleista), jotka kuljettivat paikallisten pikkulasten ruumiita kelkassa ateriatarpeinaan. Rühs huomauttaa, etteivät venäläisupseerit puuttuneet julmuuksiin, vaikka niitä todistivatkin. Sotajoukkojen toimet synnyttivät hänen mukaansa inhoa, joka sai asukkaat kaihtamaan vihollisen käsiin joutumista kaikin mahdollisin keinoin.

Rühsin kuvaus perustuu kirjeeseen, jonka kenraalimajuri Magnus Armfelt oli lähettänyt Hiitolasta marraskuussa 1711. H. G. Porthan oli julkaissut kirjeen Åbo Tidningar -lehdessään maaliskuussa 1782. Armfelt raportoi tuoreeltaan Ruotsin hallitukselle ”kansan tuskaisista valituksista, jotka koskivat hyökkääjän julmaa tyranniaa”. Hän oli kuullut järkyttyneiden pakolaisten kertomuksia seudun oloista sekä ennen että jälkeen Viipurin piirityksen ja todistanut ominkin silmin siviilien joukkomurhia ja kiduttamista. Rühsin teoksen ruotsinkieliset laitokset ilmestyivät vuosina 1811–1813 ja 1827, ja kummankin käännöksen kuvaus Viipurin valloituksesta vastasi pitkälti Rühsin alkutekstiä. Varhaisemman laitoksen otsikointi ”Suomen kärsimyshistoria Kaarle XII:n ajalla” tosin tiivistyi A.I. Arwidssonin versiossa ”Suomalaisten kärsimyksiksi Kaarle XII:n ajalla”. Tällaisesta Suuren Pohjan sodan kokemushistoriasta virallinen Suomi vaikeni 1800-luvun loppupuolelle saakka poliittisten reaaliteettien vuoksi, kuten Kustaa H. J. Vilkuna on osoittanut artikkelissaan isovihan historiankirjoituksesta (2012). Arwidssonin käännöksen tuominen Suomeen kiellettiin, mutta teos levisi silti suuriruhtinaskunnassa varsin laajasti.

Armfeltin kirjeen julkaiseminen täydensi Åbo Tidningar -lehden suurta Pohjan sotaa (stora Ryska kriget) koskevaa jatkosarjaa, jonka Porthan oli julkaissut lehden neljässä numerossa vuonna 1776. Jatkosarja käsitteli aikalaiskuvausten perusteella Pohjanmaan venäläisvalloitusta vuonna 1713 sekä siitä seuranneita joukkomurhia ja väestön systemaattista kiduttamista. Läntisessä Suomessa valloituksesta ja miehityskaudesta säilyi ja tallennettiin ymmärrettävistä syistä enemmän perimätietoa kuin alueilta, jotka jäivät jo vuosina 1710–1711 pysyvästi Venäjän hallintaan.

Viipurin piirityksistä koululaisille ja opiskelijoille

Ensimmäinen venäläisen Suomen kuvernementin (ent. Viipurin kuvernementin) asukkaille tarkoitettu kuvaus Viipurin piirityksestä ja valtaamisesta julkaistiin Viipurin lukion kouluohjelmassa keväällä 1810, jolloin Viipurissa kerrottiin vietettävän valloituksen muistojuhlaa. Lukiolaisille ja heidän vanhemmilleen tarkoitettu kouluohjelma levisi pietarilaisena painotuotteena myös Venäjän keisarikunnan kouluhallintoon.

Historian lehtori Georg Ernst von Plate kävi tekstissään läpi kaikki viisi Viipurin historiallisen ajan venäläispiiritystä, mutta keskittyi niistä viimeisimpään, joka oli johtanut kaupungin valloitukseen kesäkuussa 1710. Von Plate kertasi sotatapahtumia kiihkottomasti eikä kuvaus poikennut tältä osin läntisestä historiankirjoituksesta. Tekstiä sitoi keisarilliseen historiankirjoitukseen lähinnä pyrkimys tehdä venäläisvalloittajien vaikuttimia ymmärrettäviksi. Von Plate myönsi, että varhaisimpien vuosisatojen hyökkäyksiä Viipuriin oli voinut motivoida silkka ryöväily, mutta Iivana IV:n (suom. Julman) ajoista lähtien sotatoimien tavoitteeksi tuli valtapiirin laajentaminen. Siinä missä Iivana tavoitteli 1500-luvulla Itämerelle pääsyä, Pietari pyrki ja pääsi 1700-luvun alussa valloittamaan myös Baltian. Valloitukset palvelivat samalla Pietarin tavoitetta eurooppalaistaa Venäjää.

Venäjän ensimmäistä, syksyn 1706 valtausyrityksen torjumisesta von Plate antaa Viipurin puolustajille tunnustusta rohkeudesta ja päättäväisyydestä. Siksi tsaari hänen mukaansa palasikin Suomeen vasta ”voitettuaan rohkean vastustajansa … Ukrainan pohjoisilla tasangoilla”. Taistelu Viipurista alkoi uudelleen maaliskuussa 1710, minkä jälkeiset sotatapahtumat von Plate käy läpi kerraten lisäksi kohta kohdalta vetäytymissopimuksen sisällön. Mainituksi tulee myös Viipurin valtauksen kunniaksi lyöty juhlamitali. Sitä koristavat Pietarin muotokuva sekä kaupungin kartta ja kaiverrus Occupat audentem: Wiburg 14. jun S.V.

 

Tsaari Pietari I:sen ruotsalaisista saamien voittojen kunniaksi lyöty muistomitali vuodelta 1710. Muistomitalin kääntöpuolella Venäjän vaakunaa ympäröivät Ruotsilta valloitetut kaupungit, kuten Viipuri ylhäällä oikealla. Lähde: Philipp Heinrich Müller 1710. Suomen kansallismusoa.

Von Platen tulkinta vetäytymissopimuksen toimeenpanemisesta on maltillinen. Hän myöntää Pietarin rikkoneen sopimuksen, ja pitää tarpeettomana käydä tarkemmin läpi menettelyn syitä. Alaviitteessä hän mainitsee rikkomisen perusteiksi toistuvat valitukset Ruotsin armeijan toimista. Tsaari oli von Platen mukaan närkästynyt erityisesti kapteeni Liljelle, jonka kerrottiin ennen antautumista repineen alas venäläisen viestialuksen lipun ja ottaneen aluksen kapteenin miehistöineen vangiksi. Rangaistuksena Ruotsin joukkojen väitetystä toiminnasta Pietari esti niiden (myös Viipurin varuskunnan väen) vapaan vetäytymisen sovitulla tavalla. Hän otti sotavangeikseen Ruotsin joukkojen komentajan sekä lähes 4000 sotilasta, joista noin 150 oli upseereita. Plate ei mainitse mitään paikallisten siviilien kohtalosta. Keisarikunnan koululaisille tarkoitetussa kirjoituksessa laajenevan imperiumin valloitustoimia kaikkine lieveilmiöineen olikin käsiteltävä sensitiivisesti kirjoittajan henkilökohtaisesta kannasta riippumatta.

A. I. Arwidssonin oppikirja Lärobok i Finlands historia (Åbo 1832) puolestaan käy läpi ainoastaan Viipurin valloituksen päätapahtumat. Dosentti Gabriel Reinin tarkistamassa tekstissä mainitaan kuitenkin yleisellä tasolla sodan aikaiset julmuudet (molemmin puolin) sekä Suomen mittaamattomat kärsimykset ja kansan katkeruus tuolloista vihollista kohtaan.

Gabriel Rein piti historian professuurin vuonna 1834 saatuaan luentoja, joista toimitettiin postuumisti yleisesitys Föreläsningar öfver Finlands historia (II, 1871). Rein kertoi Pietarin halunneen vallata Viipurin kasvavan Pietarin suojamuuriksi ja määränneen valloittamaan kaupungin hinnalla millä hyvänsä. Luennolla kerronnan keskiössä ovat yksinomaan armeijat ja sotamateriaali. Rein ei käsittele aselevon ehtoja saati mainitse antautumissopimuksen rikkomista, vaikka kertookin, että Ruotsin joukot otettiin sotavangeiksi sairaita sotilaita ja nostoväkeä lukuun ottamatta. Sitä vastoin hän kävi luennollaan läpi yrityksiä valloittaa menetetty kaupunki takaisin.

Keisarikunnan poliittinen kontrolli ulottui luonnollisesti myös yliopistolaitokseen. Kaikenlaiselle opetusmateriaalille ominaiseen tapaan Rein ei maininnut valloittajan raakoja otteita. Nuori Zachris Topelius, Reinin tuleva kollega, pitikin luentojen lähestymistapaa 1700-luvun alkuvuosien sotaan ja miehityskauteen suorastaan pyhäinhäväistyksenä. Vanhan Suomen ajalla Jääskessä syntynyt, ja niin ruotsalaisia kuin venäläisiäkin lähteitä taitavasti hyödyntänyt Rein oli omaksunut Venäjää ymmärtävän lähestymistavan jo viimeistään kouluvuosinaan Viipurissa, vaikkei hänen suhteensa keisarilliseen hallintoon ollut myöhemmin aivan yksioikoinen.

Von Gerschau ja vastatulkinta ylivoimaisesta valloittajasta

Venäjän hallinnolle myötämielisimmän tulkinnan Viipurin piirityksen jälkeisistä tapahtumista esitti kuitenkin Peter von Gerschau omassa historiateoksessaan (1821). Kirjan laatimista olikin motivoinut tarve torjua Rühsin teoksessa esitettyjä syytöksiä siitä, miten Venäjä on Suomea vuosisatojen mittaan kohdellut. Kaarle XII:n aikaa koskevassa osuudessa Gerschau kertoo lyhyesti entisen kotikaupunkinsa Viipurin piirityksestä keväällä 1710. Tätä ”Suomen lukkoa” puolustaneet joukot antautuivat lopulta kesäkuussa, kun Venäjän raskas tykistö oli moukaroinut kaupunkia ja Ruotsin joukoille oli taattu mahdollisuus vapaaseen perääntymiseen. Joukot eivät kuitenkaan päässeet poistumaan, koska Pietari määräsi ne vangittaviksi. Kyse oli von Gerschaun mukaan rangaistustoimesta, jonka perusteita hän ei nimeä. Vankeus sidottiin Ruotsiin paenneiden asukkaiden paluuseen.

Entisenä viipurilaisena von Gerschau näki tärkeäksi mainita, että venäläiset ottivat käyttöönsä Viipurin ruotsalaisen seurakunnan kirkon ja jättivät suomen- ja ruotsinkielisten luterilaisten käyttöön tilavan suomalaiskirkon. Hän mainitsee kuulleensa, että monia paikallisia perheitä ajettiin keisarin lupauksesta huolimatta Pietariin tai Sisä-Venäjälle.

Toisin kuin Rühs, joka oli kuvannut valloituksen yhteydessä äärimmäisiä raakuuksia ja siitä seurannutta suomalaista vastarintahenkeä, torjui von Gerschau väitteet Venäjän joukkojen ylilyönneistä. Hän totesi, että suomalaisten katkeruus valloittaja-armeijaa kohtaan johtui varmasti Pietarin joukkojen ylivoimaisuudesta. Kenties tässä nähtiin yksi esimerkki tarpeettomasta mielikuvituksen käytöstä, josta akateemikko Sjöberg teosta rajusti moitti, kuten edellä todettiin. Kertomukset julmuuksista vahvistivat Gerschaun mukaan myös Ruotsin armeijan revanssihalua, jolta putosi lopulta pohja Pietarin joukkojen jatkaessa etenemistään.

Viipurin jälkeen valloitettiin Lappeenranta ja Käkisalmi. Von Gerschaun mukaan valtakunnan uusi pääkaupunki tarvitsi yhtä lailla ulkomuureikseen myös Viron ja Liivinmaan, jotka Pietari oli päättänyt liittää valtakuntaansa lopullisesti. Von Gerschau kyseenalaisti kertomukset raakuuksista, karkotuksista ja väestön vankeuteen viemisestä muun Suomen valloituksen ja miehitysajan yhteydessä. Hän myönsi kuvaukset mahdollisena, että Pietari on antanut tällaisia määräyksiä kaukonäköisesti rauhoittaakseen seudun oloja.

Piirityksestä suomeksi suomalaisille lukijoille

Viipurin linnan viidestä piirityksestä julkaistiin huhtikuussa 1833 kaksiosainen jatkokertomus suomeksi Sanan saattaja Viipurista -sanomalehdessä. Georg Ernst von Platen aiemmin mainittuun tekstiin vahvasti nojanneen kuvauksen oli nähtävästi kääntänyt ja toimittanut lukion entinen oppilas, koulun historian yliopettajana toiminut A. J. Europaeus.

Tekstissä kerrattiin vuosien 1706 ja 1710 hyökkäysten eteneminen ja kesäkuussa solmitun antautumissopimuksen sisältö. Niin ikään lukijoille kerrottiin, että Pietari oli osallistunut kesäkuisen valtauksen jälkeen leirissä jumalanpalvelukseen, mutta näin tehty liitto ei ollut pitänyt, vaan ”jalon Pietarin oli täytynyt rikkoa se sentähden että hän oli hawainnut Ruotsalaiselta Garnisonilta kawaluuden, josta nyt ei aika anna puhuaksemme”. Von Platen tekstiä täydentänyttä alaviitettä näiden kavaluuksien luonteesta suomenkielinen kuvaus ei kuitenkaan sisällä. Sanan saattajan kertomus päättyy hallitsijan poistumiseen Viipurista 22. kesäkuuta.

Piippolan kappalaisen Johan Fredrik Cajanin (J. F. Kainonen) suomalaiselle kansalle tarkoitetussa Suomen historiateoksessa Suomen historia: Koetteeksi kerrottu lyhykäisessä järjestyksessä (1839–1849) Viipurin neljäntoista viikon mittainen piiritys, asukkaiden urhoollinen vastarinta ja antautuminen jäivät vain maininnan asteelle. Huomionarvoista tässä sinänsä varhaisessa historiateoksessa on lähinnä kulttuurihistoriallinen sivuhuomio Viipurin piispan pakenemisesta Ruotsiin.

Anu Koskivirta on dosentti Helsingin ja Itä-Suomen yliopistoissa. Hän toimii Jyväskylän yliopiston Historian ja etnologian laitoksella tutkijana Koneen Säätiön rahoittamassa hankkeessa, joka tutkii metsäkatoalueiden yhteiskuntahistoriaa ja maisemakuvastoa.

Petri Karonen on Suomen historian professori Jyväskylän yliopiston Historian ja etnologian laitoksella.

Lähteet

Alkuperäisaineisto

Historiallinen sanomalehtikirjasto, https://digi.kansalliskirjasto.fi/search
Ampiainen 2.7.1910.
Framtid 1.7.1910.
Helsingin Sanomat 1.4.1910, 12.6.1910, 28.6.1910, 29.8.1910.
Hufvudstadsbladet 29.6.1910.
Ilmarinen 21.2.1885–18.6.1885.
Kaleva 30.6.1910.
Kansan lehti 27.6.1910.
Kansan tahto 27. 6.1910.
Karjala 5.6.1910, 14.6.1910, 3.7.1910, 20.11.1910.
Karjalan sanomat 19.11.1910
Keski-Suomi 30.6.1910.
Lahti 28.06.1910.
Litteraturblad för allmän medborgerlig bildning 1.9.1852.
Lördagsqvällen 22.6.1889.
Maiden ja Merien Takaa 1866, 17–18, 26–28.
Sanan saattaja Viipurista 13.4.1833; 20.4.1833
Sanomia Turusta 2.6.1857.
Savon sanomat 1.7.1910.
Suomalainen kansa 18.11.1910.
Suomalainen 29.6.1910.
Suomalainen Wirallinen Lehti 29.6.1910, 17.11.1910.
Tampereen sanomat 29. 6.1910.
Työ 6.6.1910.
Uusimaa 23.11.1910.
Uusi Suometar 7.3.1870, 25.4.1873, 5.5.1873.
Uusmaalainen 29.06.1910.
Wiborgs Nyheter 21.3.1910, 13.6.1910, 25.6.1910, 30.6.1910, 5.7.1910.
Wiborgs tidning 11.6.1870.
Viipuri 21.8.1903, 6.6.1910.
Wiipuri 28.6.1910, 19.11.1910.
Viipurin Sanomat 6.6.1910, 29.6.1910.
 
Svenska tidningar, https://tidningar.kb.se/
Dagens Nyheter 30.6.1910, 3.7.1910.

 

Aikalaiskirjallisuus

Arwidsson, Adolf Ivar, Lärobok i Finlands historia och geografi för gymnasier och skolor. Åbo: S. S. Arwidssons förlag 1832.

Fryxell, Anders, Karl den tolftes regering. H. 4. Sverige och svenskarna under konungens frånvaro 1700–1712. Berättelser ur svenska historien. 24. Stockholm: Joh. Beckman 1857. https://runeberg.org/svhistfry/24/0157.html
 
von Gerschau, Peter, Versuch über die Geschichte des Grossfürstenthums Finnland. Odense: S. Hempel 1821.

Hannikainen, P., Kuwaelmia Suomen maakunnista. III. Karjala. Turku: O. W. Wilén ja kumpp. 1864.
 
Kainonen, J. F. [Juhana Fredrik Cajan], Suomen historia. Koetteeksi kerrottu lyhykäisessä järjestyksessä. Helsinki: G. O. Vasenius, 1839–1840. Julkaistu myös Mehiläinen-lehden liitteenä 1839–1840.

Koskinen, Yrjö, Oppikirja Suomen kansan historiasta. Toinen wihko. Ruotsin mahtawuuden aikakausi, ww. 1617–1721. [Kustannuspaikka tuntematon]: Tekijä 1870.
 
Von Plate, Georg Ernst, Grundzüge aus Finnlands Bildungsgeschichte, von Georg Ernst Plate, Oberlehrer am Gymnasium zu Wiburg. Im Anhang eine kurze historische Darstellung der Eroberung Wiburgs durch Peter I. im Jahre 1710. St. Petersburg: Friedrich Drechsler 1810.

Rühs, Friedrich:Finland und seine Bewohner. Leipzig: Georg Joachim Göschen 1809.
-Finland och dess invånare. Första Delen. Stockholm: Olof Grahn 1811.
-Finland och dess invånare. Anda och tredje delen. Stockholm: Strinnholm och Häggström 1813.
-Finland och dess invånare, öfversättning, andra upplagan, tillökt och omarbetad af A.I. Arwidsson. Stockholm: Johan Hörberg 1827.

Topelius, Z., Lukukirja alimmaisille oppilaitoksille Suomessa: 2 jakso : Maamme kirja : Z. Topeliusʼelta. Suomentanut Joh. Bäckwall. Helsingissä: G. W. Edlundʼin kustannuksella 1876. https://www.doria.fi/handle/10024/69393

 

Lähdejulkaisut

Koskinen, Yrjö (toim.), Lähteitä ison vihan historiaan = Handlingar till upplysande af Finlands öden under det stora nordiska kriget. Helsinki 1865.

Kirjallisuus

Aho, Jouko, Lagerborg, Rolf. Kansallisbiografia-verkkojulkaisu. Studia Biographica 4. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1997– (viitattu 26.7.2024). http://urn.fi/urn:nbn:fi:sks-kbg-006868 

 

Aittomaa, Sofia, Pietari Suuren monumentti. Teoksessa Ripatti, Anna, Koivisto, Nuppu (toim.), Monumenteista tanssiaskeliin. Taiteiden ja kulttuurin Viipuri 1856–1944. Viipurin Suomalaisen Kirjallisuusseuran Toimitteita 22. Helsinki: Viipurin Suomalainen Kirjallisuusseura 2020.

Karonen, Petri, Viipurin neljä vuosisataa. – Teoksessa Petri Karonen (toim.), Arki, kirkko, artefakti. Viipurin kulttuurihistoriaa Ruotsin ajalla (n. 1300–1710). Viipurin Suomalaisen Kirjallisuusseuran Toimitteita osa 19. Helsinki: Viipurin Suomalainen Kirjallisuusseura 2017, 7–25.

Kiuru, Silva, Hannikainen, Pietari. Kansallisbiografia-verkkojulkaisu. Studia Biographica 4. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2016. http://urn.fi/urn:nbn:fi:sks-kbg-002887

Kujala, Antti, Miekka ei laske leikkiä: Suomi suuressa Pohjan sodassa 1700–1714. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2001.

 

Kyläkoski, Kaisa, Viipurista Venäjän vangiksi 1710–22. Helsinki: BoD 2015.

Luntinen, Pertti, F. A. Seyn: A political biography of a tsarist imperialist as administrator of Finland. Helsinki: Suomen Historiallinen Seura 1985.

Paavolainen, Erkki, Sanomalehti Karjalan kohtaloita 1904–1954. Lahti: Karjalan kirjapaino.

Ruuth, J. W., Halila, Aimo, Viipurin kaupungin historia II osa. Vuodet 1617–1710. Helsinki: Torkkelin Säätiö 1974.

Torstendahl, Rolf, Anders Fryxell, Svenskt biografiskt lexikon (urn:sbl:14527).

Tuusvuori, Jarkko S., Kulttuurilehti 1771–2007. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2007.

Vilkuna, Kustaa H. J., Viha: Perikato, katkeruus ja kertomus isostavihasta. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2005.

 

Vilkuna, Kustaa H. J. Suomen kansan kärsimyshistoria 1810–1900. Teoksessa Piia Einonen ja Miikka Voutilainen (toim.) Suomen sodan jälkeen. 1800-luvun alun yhteiskuntahistoria. Helsinki: Vastapaino 2020.

Ahvenkosken sillan väritys historiankirjoituksessa

Kaisa Kyläkoski

Ruotsin ja Suomen viimeisen yhteisen kuninkaan Kustaa IV Adolfin ja kuningatar Fredrika Dorotean kahden kuukauden kierros Suomessa kesällä 1802 on pääosin unohdettu. Sama koskee useimpia hallitsijavierailuja, mutta ottaen huomioon matkan keston ja maantieteellisen kattavuuden, sen näkymättömyys on huomattavaa.

Hallitsijavierailussa oli kyse Suomen puolustusvalmiuden tarkastamisesta eurooppalaisen suursodan myötä kiristyneessä tilanteessa. Mikäli matkaa tarkastellaan historiankirjoituksessa ulkopoliittisessa kontekstissa, merkityksellisimmäksi episodiksi nousee Venäjän suhteita entisestään kiristänyt kiista Ahvenkosken sillan maalauksesta. Rajalinjauksen epäselvyyksiin liittynyt välikohtaus koettiin erikoiseksi jo omana aikanaan, mutta se on saanut kahden vuosisadan aikana lisäkerroksia, joiden esiin raaputus on aiheellista.

Per Adelborgin karikatyyri. Museoviraston historian kuvakokoelma.

Päällimmäinen kerros

Nykyisin parhaiten Suomessa tunnettu versio Ahvenkosken sillan maalauksesta vastaa Per Adelborgin piirroksen tunnelmaa. 1960-luvun puolivälissä Aulis J. Alanen irrotti Suomen historia -sarjassa Ahvenkosken kronologisesta matkakuvauksesta Suomen sotaan johtavaan lukuun. Kuvauksessaan kuningaspari oli rajalla useita päiviä, sillä kuningattarelle oli järjestetty mahdollisuus tavata sisarensa, Venäjän keisarinna. Kuningas ei kuitenkaan osallistunut seurusteluun, sillä hän “ei nähnyt muuta kuin Ahvenkosken sillalla tapahtuneen Ruotsin värien häväistyksen, ja nyt alkoi todellinen “sammuta sinä, minä sytytän” -näytelmä. Kuningas käski maalauttaa sillan sini-keltaiseksi, venäläiset vuorostaan maalasivat sen jälleen mustaksi, ja tätä peliä jatkettiin monta vuorokautta.” Tilanne kiristyi niin, että molemmin puolin annettiin käsky ampua kovilla, jos uudelleen maalausta yritettäisiin.

Kirjasarjassaan Kansakunnan historia (1970) Helge Pohjolan-Pirhonen nojasi Alaseen, mutta vahvensi tulkintaa todeten kuninkaan olleen “suunniltaan suuttumuksesta venäläisiä kohtaan”. Pohjolan-Pirhosen mukaan kuningas käski maalata sillan keltaiseksi. “Käskyn toimeenpanon jälkeen alkoi surkuhupaisa näytelmä, sillä tuskin kuninkaan pensselimiehet olivat poistuneet sillalta, kun jo venäläiset riensivät sinne mustine maalipyttyineen. Lapsellinen ja naurettava peli jatkui vuorokausikaupalla.”

Yrjö Blomstedt tuotti seuraavaan suurelle yleisölle suunnattuun kirjasarjaan 1980-luvulla version, jossa

Hänen majesteettinsa oli Ahvenkosken rajasillalle tullessaan hämmästynyt ja närkästynyt. Tilanteen juhlallisuutta korostaakseen venäläiset olivat maalanneet sillan kaiteet päästä päähän Venäjän sini-valko-punaisin värein. Hän antoi heti määräyksen, että Ruotsin puoleinen sillan puolikas oli merkittävä Ruotsin sini-keltaisilla väreillä. Heti kohta olivat venäläiset peittämässä Ruotsin värit ja ruotsalaiset taas maalaamassa osuuttaan uudestaan sini-keltaiseksi. Kinastelua jatkui pari päivää ja lopulta venäläiset tervasivat kaiteet. Kuninkaan käyttäytyminen oli ärsyyntyneen kiivasta. Hän antoi omakohtaisesti rajavartiosotilaille käskyn ampua ne venäläiset, jotka yrittivät vielä tervata sillan kaiteita.

Blomstedtia seuraten esimerkiksi Jyrki Paaskoski (2005) kirjoitti vastaavan esityksen, vaikka käytti lähteenä venäläistäkin kirjallisuutta. Ilkka Mäntylän (2000) Kustaa IV Adolfista Kansallisbiografiaan kirjoittamassa artikkelissa tapahtuma on saman mallinen ja Venäjän maalausvärit ovat musta-valkeat.

Historiankirjoittajat ovat siis aivan konkreettisesti värittäneet siltaa uudestaan. Ruotsin väri oli joko sini-keltainen tai keltainen ja Venäjän musta, sini-valko-punainen tai musta-valkea. Variaatiosta herää lähdekriittinen kysymys siitä, mitä tapahtumista oikeasti tiedetään ja mihin perustuen.

Pohjaväri: aikalaistieto ja -käsitykset

Aikalaisille tavoitettavaa tietoa kuningasparin matkasta jakoi Tukholmassa ilmestynyt Posttidningar. Se julkaisi esimerkiksi Peippolan säterissä 3.7.1802 päivätyn raportin, jonka mukaan kuningaspari oli lähtenyt Helsingistä heinäkuun 1. päivänä ja jatkanut matkaa Porvoosta 2. päivänä kohti Loviisaa. Kirjoituspäivänä kuningaspari oli lähtenyt Loviisasta Ahvenkoskelle, jossa he olivat valtionrajalla joitakin silmänräpäyksiä (uppehöllo Sig några ögnablick). Aivan hetkestä ei kuitenkaan ollut kyse vaan molemmat olivat kulkeneet Ruotsin puoleista siltaa, ohittaneet Kirmusaaren (Germundö) ja saavuttaneet toisen sillan päässä venäläisten puolen. Lähettiläs ja vapaaherra Curt von Stedingk esitteli siellä kuningasparille venäläisten vartion johdon ja lähti Pietariin. Kuningaspari puolestaan palasi Kymijoen länsirannalle ja ehti aterialle Peippolaan Elimäelle.

Sillan väristä tai sen muuttamisesta raportissa ei ollut mitään mainintaa eikä Posttidningarin etujen mukaista ollut julkaista mitään kuninkaan tai valtakunnan asemaa vaarantavaa. Totena voi edellisestä kuitenkin pitää vähintäänkin saapumista Peippolaan samana päivänä kuin Loviisasta oli lähdetty, sillä muuten pitäisi kyseenalaistaa kaikki matkan jatkoajoitukset. Näistä ovat Ahvenkosken osalta vielä olennaisia päivät heinäkuun ja elokuun vaihteessa. Kuningaspari tuli uudelleen Helsinkiin 26. heinäkuuta. Kuningas jäi kaupunkiin, mutta kuningatar lähti aamupäivällä 28. heinäkuuta jälleen itärajalle, jonka ylittämällä hänellä oli mahdollisuus tavata kaksi sisartaan, joista toinen oli Venäjän keisarinna. Kuningatar palasi Helsinkiin illalla 3. elokuuta. Kustaa IV Adolf kävi Ahvenkoskella siis vain kerran eikä vierailu kestänyt kauaa.

Yksityinen viestintä kertoi sanomalehtiä rikkaampia tarinoita. Esimerkiksi Henrik Gabriel Porthan todennäköisesti kuuli useita versioita maalausepisodista, ja hän oli myös kohdannut kuningasparin seurueineen ainakin kerran Ahvenkosken jälkeen. Porthan totesi Turussa 11.8.1802 päiväämässään kirjeessään, että matkasta kertovien anekdoottien toistaminen ei ole viisasta ainakaan kirjallisesti. Saatuaan kuitenkin pyynnön lisätiedoista Porthan selitti syyskuun alussa kirjeitse rajan maantiedettä Ahvenkoskella ja silloisia tietojaan tapahtumista. Venäläiset olivat juuri ennen kuningasparin vierailua (ja mahdollisesti myös aikaisemmin) maalanneet Pikku-Ahvenkosken (eli Ruotsin puolen) ja Kirmusaaren välisen sillan kaiteet vihreiksi. Tämä oli kerrottu Porvoossa kuninkaalle ja hän oli antanut määräyksen maalauttaa kaiteet sinisiksi, mikä tapahtui yöaikaan. Venäläiset olivat tämän jälkeen, mutta tarkemmin määrittelemättömänä ajankohtana, hakanneet kaiteet alas, tehneet uudet ja maalanneet nämä vihreiksi. Kuitenkin kuningattaren vierailun aikaan kaiteet olivat jälleen siniset ja jääneet Porthanin tiedon mukaan tämän värisiksi.

Tuoreeltaan ja myös kuulopuheisiin perustuen kuninkaan täti, Södermanlandin herttuatar Hedvig Elisabet Charlotta, tallensi päiväkirjaansa version, joka eroaa edellisestä lähinnä värityksellään. Ennen kuninkaan vierailua venäläiset olivat maalanneet sillan puna-mustaksi. Tästä kuultuaan kuningas suuttui ja määräsi, että ennen tuloaan silta oli maalattava sini-keltaiseksi. Maalaus tehtiin kuninkaan vierailua edeltäneenä yönä. Paikan päällä kuningas kävi kääntymässä Venäjän rajavartiolla. Poismatkustuksensa jälkeen venäläiset maalasivat sillan uudelleen. Kiista jatkui ja molemmat puolet olivat saaneet käskyn ampua kovilla, jos toinen puoli yrittäisi uudelleenmaalausta. Kuningattaren ja keisarinnan tapaamisen turvaamiseksi oltiin valmiita kompromissiin ja silta maalattiin harmaaksi. Päiväkirjassa on toisaalla selvästi sanottu, että kuningas jäi kyseisen vierailun ajaksi Helsinkiin.

Kuninkaan vierailun aikaan paikalla ollut Gustaf Wilhelm von Kraemer kirjoitti muistelmansa vasta 1850-luvun alussa. Von Kraemer oli komennettu Parolasta Ahvenkoskelle kesäkuun alussa tehtävänään valmistella paikka kuninkaan vierailua varten. Ilmaisunsa ei ole kovin selkeää, mutta ilmeisesti kesäkuun aikana lyhyt eli Ruotsin puoleinen silta oli maalattu useita kertoja sekä venäläisten että ruotsalaisten toimesta. Kiistan ratkaisemiseksi von Kraemer oli juuri ennen kuninkaan saapumista saanut käskyn ampua kovilla. Tätä ennen hän oli jo teettänyt yön suojassa viimeisen maalauksen, jossa venäläisten puna-musta väritys peitettiin harmaalla. Kuningas oli seuraavana päivänä saapuessaan tyytyväinen ja käytyään valtakunnanrajalla eli pitkällä sillalla jatkoi matkaansa kohti Heinolaa.

Kuningas itse ei tarttunut maalausjupakan varhaista tulkintaa kritisoidessaan siinä esitettyihin väreihin: Ruotsin siniseen ja Venäjän vihreään. Nämä siis saavat yhtä vahvan kannatuksen kuin sini-keltainen ja puna-musta. Mikään varhaisista kuvauksista ei mainitse kuninkaan suuttumusta Ahvenkoskella. Ärtymys ja maalauskäsky kuuluvat vierailua edeltävään aikaan.

Ahvenkosken kartta 1700-luvun lopulta. Kirjasta Herrgårdar i Finland 1921. Wikimedia.

Välikerros: kuninkaan sijoitus puolittain maalatun sillan näkijäksi

Kustaa IV Adolfin lukema tulkinta Ahvenkosken merkityksestä julkaistiin ranskalaisessa biografiakokoelmassa vuonna 1822. Siinä kuvattiin toistuva maalaus hyvin lyhyesti ja keisari Aleksanteri I:n voittamana kiistana. Eversti Gustafssonina kirjoittamassaan vastineessa Kustaa IV Adolf väitti kiistan selvinneen kertaviestinnällä rajavartiolle (En förklaring ägde en gång rum mellan gränsbevakningen och saken stannade dervid). Tämä väite ei vaikuttanut myöhempiin kirjoittajiin.

Yhdessä kuningasparin kanssa Ahvenkoskella olleen ja myöhempää diplomatiaa hoitaneen vapaaherra Curt von Stedingkin muistokirjoituksessa vuonna 1837 mainittua selvitystä “T. E. Tvisten om Abborfors-bron m. fl.” ei ole tätä tekstiä kirjoittaessa löytynyt. Kun Stedingkin vävy Magnus Fredrik Ferdinand Björnstjerna kokosi appensa papereista tämän ”muistelmat”, hän nosti niiden toisen osan avaustekstissä sillan maalauksen surkeimmaksi esimerkiksi kuninkaan ja keisarin välisistä suhteista. Viittauksitta ja lainauksitta eli ilmeisesti vuosikymmenien aikana kuulemaansa perustuen Björnstjerna kertoi, että Ruotsin puoleinen lyhyt silta oli pitkään ollut maalattuna puoliksi Ruotsin värillä (sininen) ja puoliksi Venäjän värillä (vihreä). Kun kuningas saapui seudulle tai paikalle (sur les lieux) hän määräsi, että venäläinen osuus oli maalattava siniseksi. Tätä seurasi vuoromaalaus ja kuninkaan antama lisäkäsky antaa mielikuvan, että hän oli maalausta todistamassa. Björnstjerna jätti sillan lopuksi vihreäksi eikä maininnut kuningattaren ja keisarinnan tapaamista ollenkaan.

Pariisissa ranskaksi vuonna 1845 julkaistu Björnstjernan kuvaus on todennäköisesti vaikuttanut vuosisadan loppupuoliskon historiankirjoitukseen, jossa toistuu sillan kaksivärisyys. Näillä kuvauksilla on kuitenkin muitakin mainitsematta jätettyjä lähteitä, sillä esimerkiksi yleishistoriassa Minnen ur Sveriges nyare historia (1854) mainitaan maalaus yöllä ja todetaan, että kuningattaren ja keisarinnan tapaamisen vuoksi Pietarissa päätettiin keskeyttää valitukset ja ilmeisesti myös maalaukset.

Sillan kaksivärisyys on mukana Yrjö Koskisen Suomen kansan historiassa (1881), jossa tämä matkan kulkua kuvattuaan toteaa lyhyesti, että "Tällä matkalla Kustaa Aadolfi Ahvenkoskella maalautti länsihaaran siltaa kokonaan Ruotsin väreillä, vaikka Venäjä tähän saakka oli pitänyt toisen puolen siitä hallussansa." Maalauttaminen ei vaadi paikalla oloa ja vastaavasti ruotsalaisissa kirjasarjoissa Berättelser ur Svenska historien ja Berättelser ur Svenska historia ilmaisu “funnit bron” jättää tulkinnanvaraa siitä näkikö kuningas sillan epämieluisessa värityksessä vai selvisikö asiantila muuten. Helpompaa on ymmärtää hänen olleen paikalla ja Suomen historiaa kirjoittaessaan M. G. Schybergson (1889) sekä puolitti sillan värityksen että sijoitti kuninkaan harmistumisen Ahvenkoskelle (fann gränsbron vid Abborfors målad till hälften med svenska och till hälften med ryska färger).

Matkan satavuotismuistoksi Åbo Tidningissä kesällä 1902 julkaistussa kirjoitussarjassa lainattiin sekä Porthanin kirjettä että Schybergsonia. Nimettömäksi jäävä kirjoittaja toteaa kuvausten välisen eron, mutta ei katso voivansa selvittää asioiden todellista laitaa. Tähän mennessä kukaan ei ollut sekoittanut matkan vaiheita, jotka myös Ad. Neovius hallitsijavierailulistauksessaan esitti oikein 1910-luvun alussa.

Ruotsalaisessa 1900-luvun historiantutkimuksessa episodi Ahvenkoskella on mukana kahdessa ulkopolitiikkaa käsittelevässä väitöskirjassa. Sekä Herbert Lundh (1926) että Seved Johnson (1957) hyödynsivät diplomaattista kirjeenvaihtoa, mutta eivät esittäneet tarkkaa kronologiaa. He sijoittivat kuninkaan harmistumisen sillan värityksestä itärajalle, joten vuoromaalaus vaikuttaa ajoittuvan käynnin jälkeiseen aikaan. Selväksi käy, että diplomaattisen kirjeenvaihdon perusteella Aleksanteri I antoi sillan olla Ruotsin väreissä kuningattaren ja keisarinnan kohtaamisen ajan. Väitöskirjojen välillä ilmestyneissä Sten Carlssonin osuudessa ruotsalaisen ulkopolitiikan historiasta ja tämän kirjoittamassa Kustaa IV Adolfin elämäkerrassa (1946) silta oli kaksivärinen ja kuningas sen näkemässä. Näkeminen kopioitui myös Curt von Stedingkin kokemukseksi tämän vuonna 1995 julkaistussa elämäkerrassa, jossa Ruotsin siltaväritys oli sini-keltainen ja Venäjän punainen, valkoinen ja sininen.

Suomessa Einar W. Juva Suomen kansan historia -sarjassaan seurasi vielä 1960-luvun puolivälissä samaa perinnettä eli väitti kuninkaan rajalla käydessään huomanneen “suuttumuksekseen, että sen sillan kaiteet, joka Suomen puolelta johti Germundöhön, oli puoleksi Ruotsin, puoleksi Venäjän värein maalattu”. Näin kuninkaan määräyksenanto sijoittui Ahvenkoskelle ja myöhempien maalauskertojen uusi määräys voidaan myös ymmärtää paikan päällä annetuksi, vaikka Juva ei tätä suoraan sanonut.

Lopuksi

Sekä suomalaisessa että ruotsalaisessa historiankirjoituksessa Ahvenkosken tapahtumat ovat muodostuneet itsestäänselvyydeksi, joka ei ole kaivannut tarkempaa käsittelyä. Aiempaa kirjallisuutta on toistettu huomauttamatta yksityiskohtiin sisältyvistä epävarmuuksista ja ristiriidoista. Tavanomainen tulkinta kuninkaan harkitsemattomuudesta tai syyllisyydestä vakavassa tilanteessa on saanut esityksissä konkreettisen vahvistuksen kuninkaan sijoittamisella sillan maalauksen ääreen tekemään pikaisia ja tunneperäisiä päätöksiä. Suomalaisessa variantissa vaikutelmaa päädyttiin vahvistamaan pidentämällä kuninkaan läsnäolo useisiin päiviin tarkistamatta tämän sopivuutta matkan tunnettuun kulkuun.

Keskittyen ajallisesti varhaisempaan aineistoon Ruotsin puoleinen lyhyt silta oli todennäköisemmin yksivärinen kuin puolittain maalattu. Sillan vuoromaalaus ajoittui pääosin kesäkuuhun 1802 eli kuninkaan käyntiä edeltävään aikaan. Ainakin yksi maalaus tehtiin yön turvassa. Kuningas antoi ainakin yhden tilanteeseen liittyvän käskyn ennen tuloaan, mahdollisesti Porvoosta. Kuninkaan ollessa Ahvenkoskella silta ei ollut Venäjän väreissä. Venäjän maalausväri oli todennäköisemmin vihreä ja Ruotsin sininen. Paikalla ollessaan kuningas käveli kuningattarensa kanssa silloilla eikä antanut lisäkäskyjä. Jos vuoromaalaus jatkui käynnin jälkeen, kuningas ei ollut sitä seuraamassa ja tilanne rajasillalla rauhoitettiin heinäkuun lopussa kuningattaren ja keisarinnan tapaamisen ajaksi.

Kaisa Kyläkoski on Suomen historian väitöskirjatutkija Jyväskylän yliopiston historian ja etnologian laitoksella. Hän on käsitellyt tapahtumia Ahvenkosken sillalla lyhyemmin kirjassaan Kuningasparin kesämatka Suomeen 1802 (2016).

Lähteet ja kirjallisuus

"Peipola Säteri, den 3 Juli.", Stockholms Post-Tidningar 12.7.1802.
"Helsingfors, den 28 Juli.", Inrikes Tidningar 3.8.1802.
"Helsingfors, den 4 Aug.", Inrikes Tidningar 11.8.1802.
"Nekrolog", Post- Och Inrikes Tidningar 12.1.1837.
“Ett konungabesök i Finland för hundra år sedan”. Åbo Tidning 11.6, 12.6, 13.6., 21.6. & 22.6.1902.

Alanen, Aulis J., Suomen historia kustavilaisella ajalla. Professori Jalmari Jaakkolan johdolla laaditun Suomen historian X osa. Werner Söderström Osakeyhtiö 1964.

Arnault, A. V., Jay, A., Jouy, E., Norvins, J. et al. Biographie nouvelle des contemporains, ou Dictionnaire historique et raisonné de tous les hommes qui, depuis la Révolution française, ont acquis de la célébrité par leurs actions, leurs écrits, leurs erreurs ou leurs crimes, soit en France, soit dans les pays étrangers; précédée d'un Tableau par ordre chronologique des époques célèbres et des évènements remarquables, tant en France qu'à l'étranger, depuis 1787 jusqu'à ce jour, et d'une table alphabétique des assemblées législatives, à partir de l'assemblée constituante jusqu'aux dernières chambres des pairs et des députés. Tome huitième Garre-Gyl. Librairie historique 1822.

Björnstjerna, Magnus Fredrik Ferdinand (toim.), Mémoires posthumes du feld-maréchal comte de Stedingk, rédigés sur des lettres, dépêches et autres pièces authentiques laissées à sa famille. Tome deuxième. Arthus-Bertrand 1845.

Blomstedt, Yrjö, Kustavilainen aika. Teoksessa Yrjö Blomstedt et al. (toim.), Suomen historia 4. Vapauden aika – Kustavilainen aika – Kansanelämä 1700-luvulla. Weilin&Göös 1986, 182–349.

Bäckström, P. O., Berättelser ur Svenska historien. Nionde bandet. Gustaf III. Gustaf IV Adolf. Ny rediverad upplaga. 1886.

Carlsson, Sten, Gustaf IV Adolf. En biografi. Wahlström & Widstrand 1946.

Carlsson, Sten, Den svenska utrikes politikens historia Del III:1 1792–1810. Nordstedts 1954.

Hedvig Elisabet Charlottas dagbok VII 1800–1806. Käännös ja toimitus Cecilia af Klercker. P. A. Norstedt & Söners förlag 1936.

Johnson, Seved, Sverige och stormakterna 1800–1804. Studier i svensk handels- och utrikespolitik. Akademisk avhandling. 1957.

Juva, Einar W & Juva, Mikko, Suomen kansan historia III Ruotsin ajan loppukausi. Otava 1965

Koskinen, Yrjö, Suomen kansan historia. Toinen, uudistettu painos. Werner Söderström Osakeyhtiö 1881.

[Kraemer, Gustaf Wilhelm von], Gustaf Wilhelm von Kraemerin muistelmat. Toim Gunnar Suolahti. Historiallinen arkisto 38:3. Suomen Historiallinen Seura 1930.

[Kustaa IV Adolf] Öfverste Gustafsson. Historiska Erinringar. Ordgrann Öfversättning. N. M. Lindh 1829.

Lundh, Herbert, Gustaf IV Adolf och Sveriges utrikespolitik 1801–1804. Förhistorien till Sveriges deltagande i det tredje koalitionskriget mot Frankrike. Akademisk avhandling. 1926.

Mäntylä, Ilkka, Kustaa IV Adolf (1778–1837). Kansallisbiografia-verkkojulkaisu. Julkaistu 23.6.2000, päivitys 10.3.2008, luettu 30.9.2021 (URN:NBN:fi-fe20051410).

Neovius, Ad., Ajantieto-kokoelma. Suomi. Kirjoituksia isänmaallisista aineista. Neljäs jakso, 11 osa. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 1911 & 1913.

Paaskoski, Jyrki, Ruotsi menettää Suomen. Teoksessa Joakim Mickwitz & Jyrki Paaskoski, Itärajan vartijat 4, 1700-luku. Schildt 2005, 169–334.

Platen, Carl Henrik von, Stedingk. Curt von Stedingk (1746–1837). Kosmopolit, krigare och diplomat hos Ludvig XVI, Gustav III och Katarina den stora. Atlantis 1995.

Pohjolan-Pirhonen, Helge, Kansakunnan historia 2. Kansakunta etsii itseään 1772–1808. WSOY 1970.

[Porthan, Henrik Gabriel], Bref från Henrik Gabriel Porthan till samtida. Toim. Ernst Lagus. Skrifter utgifna af Svenska Litteratursällskapet i Finland 38. 1898.

Schinkel, B. von & Bergman, C. W., Minnen ur Sveriges nyare historia. Fjerde delen. Gustaf IV Adolf (1796–1809). P. A. Norstedt & Söner 1854.

Schybergson, M. G., Finlands historia. Senare delen. Edlund 1889.

Sjögren, Otto, And. Fryxells Berättelser ur Svenska historia. Fyrtionionde delen. Gustaf IV Adolf. Aktiebolaget Hiertas bokfölag 1893.

Suomi, Ruotsi ja 300 vuotta Uudestakaupungista – mitä muistellaan?

Antti Räihä

Suuri Pohjan sota (1700–1721) päättyi Ruotsin ja Venäjän välillä 30.8.1721 allekirjoitettuun Uudenkaupungin rauhansopimukseen. Rauhanneuvottelut käytiin venäläisten vaatimuksesta pahoin tuhoutuneessa Uudessakaupungissa, joka oli toiminut sodan aikana venäläisten linnoitettuna leirinä. Kaupungin torille neuvotteluja varten pystytetty rakennus oli tehty muutaman lähiympäristön talonpoikaistalon hirsistä ja muista rakennustarpeita. Rakennuksessa oli suuri neuvottelusali, johon venäläiset neuvottelijat tulivat rakennuksen itäpäädystä ja ruotsalaiset länsipäädystä. Vaikeat neuvottelut olivat käynnissä loppukeväästä 1721 alkaen läpi kesän.

Uudenkaupungin rauhansopimuksen 300-vuotismuistelu poikkeaa merkkivuoden 1809 kunniaksi Suomessa ja Ruotsissa vuonna 2009 järjestettyjen virallisten ja epävirallisempien tilaisuuksien runsaudesta (ks. esim. Märkesåret 1809 – Wikipedia). Eroa selittävät osaltaan korona-ajan rajoitukset ja epävarmuustekijät, joita ei voi sivuuttaa kesän ja syksyn 2021 juhlallisuuksien ja muistotilaisuuksien suunnittelussa ja järjestämisessä. Haminan rauhan (1809) 200-vuotismerkkivuosi herätti juhlahumun ohessa keskustelua historiantutkimuksen tehtävästä osana kansakunnan muistia. Historiantutkijoiden tekemät valinnat menneisyyden tutkimisisessa ja selittämisessä ovat heijastuneet väistämättä Haminan rauhan jälkeisten Suomen ja Ruotsin historiallisten vaiheiden ymmärtämiseen ja muutosten tulkintoihin. Valintoja seuraavat erilaiset näkökulmat ja (kansalliset) painotukset tarjoavat puolestaan erilaisia syitä muistella ja juhlistaa merkkivuosia. Vastaava havainto pätee myös Uudenkaupungin rauhan merkkivuoteen.

Kungliga biblioteketin ylläpitämä Ruotsin kirjastojen Libris-tietojärjestelmä tarjoaa hakusanalla stora nordiska kriget liki 930 osumaa. Suomen Kansalliskirjaston Melinda-metatietovaranto löytää puolestaan hakusanalla stora nordiska kriget 678 osumaa (hakusanalla suuri Pohjan sota 665 osumaa). Lukumäärien suhde on jopa odotettua pienempi, sillä jo Ruotsin suurempi tutkimusinfrastruktuuri historiatieteissä tekee väistämättä eroa maiden välille. Merkittävää on myös, että Libris-tietokannan hakutulos sisältää suuren määrän Suomesta puuttuvia 1700-luvun aikalaistekstejä. Hakusanan kohdentaminen koko sodasta rajatummin isoonvihaan paljastaa mielenkiintoisen (kansallisen) eron maiden välillä: Libris löytää hakusanalla stora ofreden 112 osumaa, kun taas Melinda hakusanalla stora ofreden 543 osumaa (hakusanalla isoviha 523 osumaa). Libris tarjoaa osumien oheen vielä lisätiedon, jonka mukaan kolme tuotteliainta stora ofreden -kirjoittajaa ovat suomalaiset Johanna Aminoff-Winberg, Christer Kuvaja ja Eirik Hornborg.

Melinda- ja Libris-tietokantojen antamat määrälliset tiedot kertovat, mihin suomalainen ja ruotsalainen vuosia 1700–1721 käsittelevä historiantutkimus on painottunut. Suuren Pohjan sodan aika oli Ruotsissa 1900–2000-lukujen taitteessa laajan historiatieteellisen mielenkiinnon kohteena. Ajanjakson tunnetuin teos lienee Peter Englundin kirjoittama Poltava – Berättelsen om en armés undergång (1988, [Pultava – Kertomus erään armeijan tuhosta, 1989]). Valtiollis-poliittisesti painottuneiden näkökulmien jatkuvuudesta 2000-luvulla kertoo esimerkiksi mielenkiinto vastata kysymykseen, miksi Ruotsin suurvalta ”romahti” suuren Pohjan sodan myötä (esim. Ullgren 2008; Harrison 2019). Samalla, kun kiinnostus eri näkökulmista kuningas Kaarle XII:ta kohtaan on pysyvää (esim. Kronberg & Forssberg red. 2018), myös 1700-luvun alun viimeinen sota Tanskaa vastaan, tapahtumat Skoonessa sekä karoliinien hyökkäys Norjaan ovat olleet perinteisesti tutkimuksen keskiössä. Ruotsalainen vuosien 1700–1721 tutkimuskenttä ei sen sijaan pidä kiinteästi sisällään isonvihan (vuodet 1714–1721) historiaa, vaikka sen tapahtumat koskettivat merkittävää osaa Ruotsin valtakunnan väestöstä. Kokonaisuutena arvioiden 1700-luvun alun sota-aikaan keskittyneen tutkimuksen määrä on Ruotsissa viime aikoina ollut laskeva.

Suomalaiseen suuren Pohjan sodan historian tutkimuskenttään kuuluu erottamattomasti isoviha. Tämä käy ilmi jo Melinda-tietokannan suuri Pohjan sota ja isoviha -sanahauissa, joiden osumat sisältävät suuren määrän samoja nimekkeitä. Isonvihan historiakuva pohjautuu Suomessa K. O. Lindeqvistin Isonvihan aika Suomessa -teokseen (1919). Viimeisten vuosikymmenten kuluessa isonvihan vuosia ovat tutkineet eri näkökulmista esimerkiksi Raimo Ranta (1987) ja Christer Kuvaja (1999) kuten myös Kustaa H. J. Vilkuna (2005) ja Teemu Keskisarja (2019). Poliittis-hallinnollisten näkökulmien ohessa tavallisten ihmisten kohtalot ovat hyvin edustettuina tutkimuksissa. Suuren Pohjan sodan ja isonvihan aikaa käsittelevä suomalainen tutkimus ottaa länsinaapurin historiografiaa selkeästi kattavammin huomioon koko suurvallan, vaikka esimerkiksi 1700-luvun alun eteläisen Ruotsin tapahtumat saavat töissä korkeintaan mainintoja. Tapahtumien painoarvo koko 1700-luvun alun valtakunnan näkökulmasta ei kuitenkaan ole verrattavissa isonvihan aikaan Suomessa eikä puute osoittaudu siten kovin dramaattiseksi.

Viljo Rauta, Isoviha. (Kustannusosakeyhtiö Sanatar 1940). Viljo Raudan teoksen kansi edustaa suomalaista historiakuvaa suuren Pohjan sodan ajan tapahtumista. Sisällöllisesi tarkasteltuna teoksen sanoma on värittynyt sen julkaisuajankohtaa leimanneilla aikalaisnäkemyksillä Suomen itäisestä naapurista. Kuva: Antti Räihä.

Suomen ja Ruotsin 1700-luvun alun sota-aikaa käsittelevän historiografian vertailu osoittaa, kuinka yhteisestä menneisyydestä on olemassa erilaisia kansallisesti painottuneita historiakuvia. Sama havainto pätee suuren Pohjan sodan päättymisen 300-vuotisjuhallisuuksiin, sillä Ruotsissa merkkivuotta on mainostettu esimerkiksi määritelmällä ”År 2021 uppmärksammar det sista Nordiska kriget”. Tällaisessa ruotsalaisessa näkökulmassa suuren Pohjan sodan aikaa tarkastellaan ennen kaikkea Tanskan ja Norjan vastaisten (nyky-Ruotsin) alueiden kautta. Suurvallan kutistuminen Baltian, Inkerinmaan ja Karjalan alueiden menetysten myötä ”vain” Pohjanlahden sisäänsä kätkeneeksi valtioksi, suomalaisten ”kärsimyshistoriasta” puhumattakaan, jäävät sen sijaan näkökulmina sivurooliin.

Viime vuosikymmenten suomalaisen ja ruotsalaisen historiantutkimuksen painopisteet ja näkökulmat aiemman tutkimuksen ohjaavaa roolia unohtamatta erottavat naapurimaiden suuren Pohjan sodan aikaa käsittelevän historiografian toisistaan. Eroavaisuudet johtavat erilaisiin syihin muistella ja juhlistaa Uudenkaupungin rauhan 300-vuotista historiaa. Suomessa rauha esitetään vedenjakaja ennen kokemattoman ”perikadon” ja hitaan normalisoitumisen välillä, joiden kontekstina toimii Suomen paluu isonvihan venäläisajan jälkeen osaksi kutistunutta Ruotsin valtakuntaa. Ruotsissa näkökulmat painottuvat Narvan leijonaksi nimetyn kuningas Kaarle XII:n urotöihin ja kuolemaan sekä lopulta rauhanomaisen Pohjoismaisen yhteistyön alkupisteeseen, joka sai sinetin elokuisena päivänä Uudessakaupungissa vuonna 1721.

FT, Dos. Antti Räihä (Jyväskylä yliopisto, historian ja etnologian laitos) toimii tutkijana hankkeessa Yhteinen menneisyys, erilaiset tulkinnat: Bibliometrinen ja kvalitatiivinen analyysi varhaismodernista Ruotsin valtakunnasta Ruotsin ja Suomen historiografiassa 1860–2020 (Koneen Säätiö).

Kirjallisuus

Englund, Peter, Poltava – Berättelsen om en armés undergång. Atlantis 1988.

Harrison, Dick, Stormaktens undergång. Historiska Media 2019.

Kangas, Tomi, Uudenkaupungin ”siunattu” rauha 1721. Suuren Pohjan sodan ja isonvihan päätös. Uudenkaupungin Merihistoriallinen yhdistys & Uudenkaupungin kulttuurihistoriallinen museo 1996.

Karonen, Petri, Varhaismodernin Ruotsin tutkijat. Ruotsin ja Suomen yhteistä menneisyyttä koskevan tutkimuksen päälinjojen, tutkimusalojen ja ohjaussuhteiden vertailu. Historiallinen Aikakauskirja 118:2 (2020).

Keskisarja, Teemu, Murhanenkeli. Suuren Pohjan sodan ihmisten historia. Siltala 2019.

Kronberg, Klas & Forssberg, Anna Maria (red.), Minnet av Narva. Om troféer, propaganda och historiebruk. Nordic Academic Press 2018.

Kuvaja, Christer, Försörjning av en ockupationsarmé. Den ryska arméns underhållssystem i Finland 1713–1721. Åbo Akademis förlag 1999.

Lindeqvist, K. O., Isonvihan aika Suomessa. WSOY 1919.

Ranta, Raimo, Viipurin komendanttikunta 1710–1721. Valtaus, hallinto ja oikeudenhoito. SHS 1987.

Ullgren, Peter, Det stora nordiska kriget 1700–1721. En berättelse om stormakten Sveriges fall. Prisma 2008.

Vilkuna, Kustaa H. J., Viha. Perikato, katkeruus ja kertomus isostavihasta. SKS 2005.

Asiasanat: historiankirjoitus, historiografia, historiakuva, varhaismoderni aika, Ruotsi, Suomi, 1700-luku, suuri Pohjan sota, isoviha, Uudenkaupungin rauha