Viipurin vuoden 1710 valloituksen historiakuva Suomen suuriruhtinaskunnassa. Osa II

Anu Koskivirta & Petri Karonen

Kuva Viipurin menetyksestä alkaa muuttua

J. W. Snellmanin (1806–1881) perustamassa Litteraturblad för allmän medborgerlig bildning -aikakauskirjassa nimimerkki A. R. julkaisi syyskuun alussa 1852 laajan kirjoituksen otsikolla ”Viipurin kaatuminen 1710”. Kirjoittajan mukaan tsaari Pietari I:n tavoitteena oli muuttaa Viipuri, ”Suomen etumuuri”, Venäjän vastaperustetun pääkaupungin Pietarin etuvarustukseksi. Tekstissä toistetaan totuttuun tapaan puolustajien ja hyökkääjien voimasuhteet: venäläisillä oli aluksi 18 000 miestä ja runsaasti erilaista tykistöä. Myöhemmin sotajoukon vahvuus nousi 23 000 mieheen. Ensimmäisen kerran Viipurin puolustajien ylipäällikkö eversti Stiernstråhle sai ansaitsemaansa huomiota, sillä kyseinen juttu julkaistiin monissa lehdissä sekä ruotsiksi että suomeksi: everstillä kerrottiin olleen käytössään 4 000 vakinaisen armeijan ja nostoväen sotilasta. Kirjoituksen mukaan puolustajat kestivät piiritystä 13 viikkoa, jonka jälkeen Stiernstråle taipui jättämään Apraxinille antautumisehtonsa. A. R. jätti kuitenkin häveliäästi mainitsematta, kuinka puolustajille lopulta kävi.

Aihepiirin julkinen muistelu alkoi laajentua sanomalehdistössä 1800-luvun puoliväliin mennessä. Sanomia Turusta julkaisi vuonna 1857 suomeksi käännettynä suositun ruotsalaisen papin, koulumiehen ja amatöörihistorioitsijan Anders Fryxellin (1795–1881) kertomuksen kaupungin valtauksesta. Kirjoitus perustui Fryxellin samana vuonna ilmestyneen Berättelser ur svenska historien -teossarjan tuoreimpaan niteeseen. Sotajoukkojen voimasuhteet ja perustarina kuvattiin aiempien tietojen mukaisesti, mutta tekstissä todettiin myös sodankäynnin huoltovaikeuksista ja puolustajien epätoivoisesta vahvistusten odotuksesta. Samoin mainittiin, kuinka puolustajille eli ”[w]artowäelle luwattiin wapaa lähtö ja asujamille wapaus ja turwa. Mutta kaikilla wiekottelemisillä rikottiin lupaus.” Lisäksi 400 sotilaan – myöhempi tutkimus on osoittanut määräksi puolisen tuhatta – kerrottiin siirtyneen vapaaehtoisesti Venäjän palvelukseen. Teksti kertoi myös muista piirityksen jälkiseurauksista: venäläisten hirmuteoista, ryöstöistä, murhista, kidutuksista, raiskauksista ja siviilien viemisestä orjuuteen Venäjälle. Myös merkittävä suomen kielen kehittäjä, lehtimies ja kirjailija Pietari Hannikainen (1813–1899) kirjoitti vuonna 1864 mainituista raakuuksista Karjalaa käsittelevässä teoksessaan Kuwaelmia Suomen maakunnista.

Viktor Löfgren (1843–1909, vuodesta 1906 Lounasmaa), viipurilaistaustainen filosofian ylioppilas ja tuleva Uuden Suomettaren päätoimittaja (1870–1906), kirjoitti vuonna 1866 Maiden ja Merten Takaa -lehden vahvasti taustoitetussa jutussaan muun muassa antautumisehtojen yhteydessä siitä, kuinka ”siinä Suomalaiset [!] saivat kokea kuinka vähän vihollisen sanaan on luottamista”. Siviileihin kohdistuneet raakuudet mainittiin, minkä lisäksi kirjoittaja nosti esille väitetyt ruotsalaisten rikokset venäläisiä kohtaan. Näistä myöhemmin valheelliseksi osoitetuista syytöksistä kirjoittaja totesi: ”vaikka niissä olisikin vähän perää, niin ei ne kuitenkaan voisi tehdä puhtaaksi Wenäläisten petollista ja kauheaa käytöstä Wiipurissa. Se on yhtähyvin pysyvä häwiämättömänä tahrana Pietari Suuren sotakunniassa, sillä se tapahtui epäilemättä hänen käskystään.”

Sanomalehdet levittävät tietoja Viipurin kohtalosta

Edellä kuvatunlaiset kertomukset toistuivat tästedes niin ruotsin- kuin suomenkielisissä sanomalehdissä. Toisinaan ne esitettiin edelleen jonkun ajallaan merkittävän tutkijan tai kirjailijan nimissä. Niinpä Wiborgs Tidning julkaisi kesäkuussa 1870 käännöksen Helsingin yliopiston yleisen historian professorin Yrjö Koskisen [Yrjö Sakari Yrjö-Koskinen, 1830–1903] uunituoreen Oppikirja Suomen kansan historiasta -teoksen sievistelemättömästä esityksestä. Koskinen oli jo viisi vuotta aiemmin julkaissut tärkeän asiakirjakokoelman Lähteitä ison vihan historiaan, joten kirjoituksen faktapohja oli aikakauden mittapuun mukaan moitteeton. Teksti noudatteli osapuilleen jo edellä havaittuja tulkintoja.

Uusi Suometar puolestaan julkaisi keväällä 1873 toisen historian professorin, Zacharias Topeliuksen (1818–1898), vastikään suomennetun ”Pakolainen” -tekstin teoksesta Wälskärin juttuja. Vaikka siinäkin toistuivat entuudestaan tunnetut perustiedot, monet lehdet lainailivat jatkossa sujuvakynäisen Topeliuksen tekstiä. Siviiliväestön raakaa kohtelua Viipurissa ja sitä ympäröivällä maaseudulla ei unohdettu, vaikka Viipurin puolustajien kohtaloa sievisteltiin esimerkiksi kertomalla linnan väen antautuneen sotavangiksi. Topelius rinnasti venäläisten sotarikokset pohjalaisten isovihan ajan kärsimyksiin. Pari vuotta myöhemmin suomeksi käännetyssä Maamme-kirjassa mainittiin myös venäläisten rikkoneen sovittuja antautumisehtoja.

Tunnettujen ja suosittujen kirjoittajien merkitys tapahtumien kuvauksessa, muistamisessa ja historiakulttuurin luojina oli suuri. Samaa tarkoitusta palveli tekstien julkaiseminen aikakauden olosuhteissa laajalevikkisissä julkaisuissa sekä ruotsiksi että suomeksi. Osittain Topeliuksen jalanjälkiä seurattiin viipurilaisessa Ilmarinen -sanomalehdessä talvella ja keväällä 1885 peräti 20-osaisena jatkokertomuksena julkaistussa elävässä kaunokirjallisessa esityksessä ”Elämän raunioilla. Kertomus Wiipurin walloitusajoilta wuonna 1710”. Anonyymiksi jäävän kirjoittajan julkaisu oli ensimmäinen, jossa kuvattiin Viipurin kaupunkia taistojen tauottua. Jo tiedettyjen tosiasioiden ohessa tekstissä todettiin aiempaa selvemmin muun muassa kuinka ”raunio-kaupunki on itse kääntynyt muukalaisen korjaustyöväen ryöväriluolaksi”. Tällä viitattiin kaupungin linnoituksia kunnostamaan rahdattuihin venäläisiin maaorjiin samalla kun Ruotsin armeijan soturit ja osa porvaristosta oli viety sotavankeuteen, siviilejä orjiksi ja osa Pietaria rakentamaan. Maaliskuun alun jatkokertomuksessa palattiin antautumissopimuksen pettämiseen: ”tuskin oli walloittaja päässyt kaupungin sisään, kun nuo koreat lupaukset nähtiin olewankin paljasta ”wenättä”, tuiki tyhjiä puheita, valehia wallan kaikki.” Kuten tullaan näkemään, neljännesvuosisata myöhemmin sama lupausten pettäminen muodostui lähes kestoaiheeksi ja silloinkin Viipurin valtausta käytettiin esimerkkinä venäläisten petollisuudesta.

200 vuotta Viipurin kukistumisesta: ilon vai surun muisto?

Viipurin valtausta koskevia kirjoituksia julkaistiin lehdistössä 1880-luvun jälkeen harvakseltaan, kunnes aihe nousi uudelleen huomion kohteeksi valtauksen merkkivuoden 1910 tienoilla. Otettaan Suomen suuriruhtinaskunnasta tiukentanut Venäjän keisarikunta halusi muistuttaa suomalaisten alisteisesta asemasta myös erilaisin muistojuhlin, rituaalein ja konkreettisin teoin. Elettiin toisen sortokauden alkuvaiheita, mikä painoi vahvan leimansa myös lehdistön kirjoitteluun.

Suomalaisissa sanomalehdissä Viipurin valloituksen 200-vuotismuisto sanoitettiin lähinnä jo varhemmilta ajoilta tutuilla ilmauksilla, joten jo 1800-luvun puolimaissa faktoille rakentuneet kertomukset pysyivät voimissaan. Minkäänlaista iloa tai juhlantuntua ei muistamisessa näkynyt. Alkuvuodesta 1910 monien lehtien sisäsivuilla julkaistiin ”Pikku uutisia”-osastoon piilotettuja tiiviitä mainintoja Viipurin piirityksestä (esimerkiksi Helsingin Sanomat 1.4.1910, Karjala 5.6.1910, Työ 6.6.1910 ja Viipurin Sanomat 6.6.1910). Sama passiivinen innottomuus koski keisarin päätöstä uudelleen nimetä Viipurin linnoitusten osia juhlallisesti merkittävimpien venäläisvalloittajien mukaan. Monet lehdet julkaisivat tiedot hallitsijan päätöksistä kommenteitta sen jälkeen, kun Suomalainen Wirallinen Lehti oli ilmoittanut niistä marraskuun puolimaissa 1910.

Kesäkuun lopulla eli valtauksen 200-vuotismuiston tietämillä ei suomalaisessa lehdistössä eikä varsinkaan viipurilaisissa lehdissä ollut havaittavissa minkäänlaista intoa tai ylipäätään halua muistella koko tapahtumaa. Valtausta muistettiin kertaamalla jo monesti kirjoitettua, mutta aiempaa enemmän korostettiin valloittajan sodankäyntitapojen erityisyyttä, toisin sanoen raakalaismaisuutta.

Tekstit liitettiin enemmän tai vähemmän verhotusti kuumana käyneeseen päivänpolitiikkaan: elettiinhän uutta yleisvaltakunnallistamisen aikaa, jota monet suomalaiset perustellusti kutsuivat sorroksi. Tuona synkkänä aikana suuriruhtinaskunnan asukkailla oli vain niukasti mahdollisuuksia osoittaa tyytymättömyyttään venäläistämisen etenemisestä. Jo maaliskuussa 1910 Wiborgs Nyheter kirjoitti etusivullaan Viipurin vuoden 1710 puolustajien urhollisuudesta ja yhdisti keskustelun monista muistakin yhteyksistä tuttuun käsitykseen venäläisistä perivihollisina. Lehti julkesi kirjoittaa Vanhan Suomen ajasta ”100 vuoden vankeutena”, turvattomana ja epävarmuuden aikana. Asiaan kuului nostaa esille vanhat, ”yli 400 vuotta”, kehitetyt ruotsalaiset lait ja instituutiot, jotka lehden mukaan olivat ruotsalaisen ”yhteiskuntahengen vapauden perusta”. Sittemmin Suomessa oli yli sata vuotta eli koko autonomian ajan totuteltu uuteen, aivan erilaisille periaatteille pohjanneeseen järjestykseen. Vastaavanlaisia kytkentöjä tehtiin muissakin lehdissä, esimerkiksi kesäkuussa Helsingin Sanomissa ja Karjalassa.

Kesäkuun puoliväliin 1910 tultaessa Viipurin valloituksen 200-vuotismuisto antoi aihetta tavallista laajempiin lehtikirjoituksiin. Wiborgs Nyheter tiivisti kaiken oleellisen jo edellä esitellyn, mutta mainitsi myös voittajien aikanaan pitämän loisteliaan paraatin. Lehti jatkoi kitkerästi, kuinka ”lupaukset” urheille puolustajille ja kaupungin porvaristolle ”pidettiin - tuttuun venäläiseen tapaan.”

Kenties ankarimmin menneisyyden ja nykyhetken rinnasti Framtid-lehden heinäkuun numeroon kirjoittanut nimimerkki Rf Lg. eli moraalifilosofi, tuolloinen dosentti, myöhempi Åbo Akademin filosofian professori Rolf Lagerborg (1874–1959). Väkevässä ”Viborgsjubileet”-tekstissään hän totesi muun muassa kuinka ”Viipurin antautumisen historia on yhdistelmä petosta ja raakuutta, joiden yksityiskohdat kannattaa ehkä palauttaa mieleen”. Lagerborg latasi tekstiinsä kaikki tunnetut tosiasiat ja päätteli niiden perusteella ”venäläisten epäluotettavuuden” ja ”lupausten pettämisen” olevan pysyvä olotila, myös nykyhetkessä.

Viipurin valloituksen 200-vuotisjuhla kesäkuussa 1910 joukko venäläisiä upseereita asettui Viipuriin pari vuotta aiemmin pystytetyn Pietari I:n patsaan juurelle. Läde: Aittomaa 2020, 221.

Sitä vastoin keisarin suomalaisille alamaisille ei jaettu juuri lainkaan ensi käden tietoa Viipurissa kesäkuun lopulla 1910 pidetyistä kolmipäiväisistä Viipurin valloituksen 200-vuotisjuhlallisuuksista. Suomalaiset lehdet eivät omatoimisesti kirjoittaneet näistä, yksinomaan venäläisille tarkoitetuista seremonioista. Moni lehti kuitenkin painatti palstantäytteeksi tai osin varmasti myös varmistaakseen painolupansa jatkumisen vallanpitäjien viralliset tiedonannot, jotka saatiin joko suoraan Pietarin sähkösanomatoimistosta tai Suomalaisen Wirallisen Lehden etusivulta. Kauaksi paraatipaikoista sijoitettiin niin keisari Nikolai II:n Suomen kenraalikuvernöörille osoittama reskripti eli käskykirje Viipurin valloituksen merkityksestä Pietarin ja koko suuren Venäjänmaan turvallisuudelle, kenraalikuvernöörin ja keisarin välinen asiaa koskenut julkinen kirjeenvaihto, luettelomaiset esitykset Viipurin juhlallisuuksien etenemisestä kuin Pietari I:n patsaan paljastamisen yksityiskohdatkin. Virallisia ilmoituksia ei ollut lupa muuttaa tai tiivistää, mutta toisinaan toimittajat osoittivat lehden mielipiteen otsikoinneissaan. Niinpä tamperelainen Kansan Lehti otsikoi 27.6.1910 takasivulle painetun virallisen ilmoituksen seuraavasti: ”Iloitsewat Wanhoista woitoistaan, kun uusia ei ole saatu”. Saman päivän oululaisen Kansan Tahdon otsikko kuului ”Walloittajat juhlivat” ja seuraavan päivän Lahden puolestaan ”Wenäläiset juhlat Wiipurissa”.

Lahti osui asiassa naulankantaan, sillä suomalaisia ei 200-vuotisjuhliin toivottu tai sinne kutsuttu. Tosin osallistumishalukkuus olisikin otaksuttavasti ollut laimea, eivätkä varsinkaan viipurilaiset osoittaneet minkäänlaista mielenkiintoa osallistua valloittajiensa ilonpitoon. Asia käy ilmi juuri siitä, etteivät paikalliset lehdet – muista suomalaisista puhumattakaan – uutisoineet juhlallisuuksista muuta kuin aivan välttämättömimmät viralliset tiedot. Helsingin Sanomat siteerasi aiheesta erästä venäläistä lehteä, jossa juhlia kommentoitiin toteamalla ”[k]aupungilla olleen arkipäiväinen ulkonäkönsä, johon nähden ei luullut kaupungissa mitään juhlaa pidettävän. Suomalaiset owat, kuten yksin wenäläiset upseeritkin tunnustavat, esiintyneet --- erittäin tahdikkaasti. He ovat harwinaisen taitawasti noudattaneet puolueettomuuttaan, wieläpä osanneet antaa sille jonkinlaisen wälinpitämättömän arvonannon wiwahduksen.” Lainatun tekstin monimieliset sanavalinnat lienevät herättäneet lukijoissa ja niiden kynäilijöissä sanoinkuvaamatonta hilpeyttä; samaa Helsingin Sanomien juttua lainattiinkin monissa julkaisuissa eri puolilla Suomea.

Sarkastinen lehdistö, välinpitämättömät kaupunkilaiset

Viipurin valloituksen 200-vuotismuiston vaalimisesta kirjoitettiin myös suorasanaisen sarkastisesti. Viipurilaisen pilalehti Ampiaisen heinäkuun alun numerossa todettiin kuinka ”[j]uhlittu on Viipurissakin niin repäsevästi [!], etteivät alkuasukkaat olleet tietääksensä koko juhlasta. Joka oikein olikin, sillä se oli pitkätukkaisten kauhtanamiesten ja pistinniekkojen juhla.” Mustinta huumoria viljeli silti Karjala-lehden pakinoitsija Simuna, joka valitteli työnsä paljoutta – kirjoitettavaa kun oli vaikkapa yleisvaltakunnallisesta lainsäädännöstä ja muista samaan aikaan Suomen autonomista asemaa heikentävistä hallituksen toimista – ja pahoitteli, ettei yksikään toimittaja ollut ehtinyt tai muistanut kirjoittaa ”Wiipurin juhlasta”. Korjatakseen puutteen pakinoitsija raportoi jälkikäteen pilailun varjolla vakavaa asiaa: ”juhlat wietettiin Wenäjän woitokkaan armeijan kunniakkaiden tekojen muistoksi. Ja samalla tietysti Karjalan kansan onneksi ja menestykseksi. Kuinkas muutoin! --- Ihmeellistä muuten on, miten olot tänään woivat olla prikulleen samanlaiset kuin 200 wuotta sitten. Aiwan yhtä onnellisiksi tunsiwat Wiipurin ja Karjalanmaan asujamet itsensä tänäkin muistopäiwänä kuin 200 wuotta sitten. --- Sellainen yhtäläisyys woisi tuskin muualla olla mahdollistakaan kuin Wenäjän kotkan siipien suojaamissa maissa. Niissä kumminkin on saawutettu tuo ihannetila.”

Sanomalehdistön yleinen vaikeneminen oli ilmeisen tietoista. Wiborgs Nyheter katkaisi lopulta korviahuumaavan hiljaisuuden heinäkuun ensimmäisellä viikolla referoimalla vuolaasti juhlallisuuksia paikan päällä seuranneen nimimerkki ”Katon” laajaa kirjoitusta ruotsalaisessa Dagens Nyheter -lehdessä. Wiborgs Nyheter julkaisi koko joukon toimittajan kriittisiä huomiota, joskin alkuperäisestä tekstistä olisi irronnut paljon enemmänkin meheviä lohkaisuja. Kirjoittaja kuvaili kaduilla marssivia paraatiasuisia venäläisiä joukko-osastoja, reippaita marsseja, ortodoksipappien eriskummallista liikehdintää ja kajauttamaa harrasta kirkkolaulua. Venäläiset kutsuivat tilaisuutta Viipurin ruotsalaisilta valloittamisen 200-vuotismuistojuhlaksi, ”vaikka olisi parempi reilusti sanoa, että tässä juhlittiin ”finis Finlandiae’a”. Mainittu käsite oli ajankohtainen, sillä yleisvaltakunnallinen lainsäädäntö oli suomalaisten raivokkaasta vastustuksesta huolimatta juuri hyväksytty Venäjän duumassa.

Kato piti juhlan puitteita yleisesti hienoina ja järjestelyjä toimivina. Kaikki oli suorastaan hyvin paitsi itse juhla, joka oli ”perusteellisen epäonnistunut”. Kirjoittajan mukaan venäläiset eivät olleet kyenneet ”200 vuodessa tekemään Viipurista venäläistä kaupunkia, eivätkä he onnistuneet antamaan sille pinnallista juhlakuorrutusta edes muutamaksi tunniksi. Liian paljon puuttuu – muutakin kuin venäläinen likaisuus (den ryska smutsen)”. Poliisikin oli ollut varuillaan mahdollisten mielenosoitusten varalta, mutta ”yleisö pysyi poissa ja juhlanjärjestäjät saivat viettää juhlaansa yksin --- kaupunki on sokea ja kuuro venäläiselle juhlalle.”

Viipurin valloituksen muistamisen kaksi vuosisataa

Viipurin kaupungin ja linnan valtaus vuonna 1710 olivat merkittävä tapaus, vaikka sen muistamisessa on useita vaiheita ja monia aikoja, jolloin asiaan ei kiinnitetä erityistä huomiota. Varhaisin kertomus ilmestyi jo Ruotsin ja Suomen erkaantumisen vuonna 1809 Venäjä-vastaisen Friedrich Rühsin rajussa saksankielisessä kuvauksessa. Sitä seurasi koulumies Georg Ernst von Platen maltillinen koululaiskertomus valtauksen muistovuonna 1810, jossa tapahtumien kronologia ja faktat olivat jo pitkälti samat kuin monissa myöhemmissä esityksissä. Tosin venäläinen diplomaatti Peter von Gerschau koki tärkeäksi kiistää monia venäläisiä kohtaan esitettyjä syytöksiä Suomen historiaa käsitelleessä yleisesityksessään 1820-luvun alussa, eikä näitä tapahtumia käsitelty avoimesti Nikolai I:n aikaisessa historiankirjoituksessakaan. Venäjän raaoista sodankäyntimuodoista vaiennut historian professori Gabriel Rein, joka on joskus mainittu Porthanin perinnön jatkajaksi, poikkesi tässä suhteessa esikuvastaan – varmasti reaalipoliittisista syistä.

Valloituksen peruskertomus, josta ei raakoja yksityiskohtiakaan unohdettu, vakiintui 1800-luvun jälkipuoliskolla. Juuri mitään aiemmin esitettyä ei tarinasta enää jäänyt pois, vain valloitettujen pakotettu uskollisuudenvala unohdettiin tarinasta tyystin. Siihen lienee syynä yhtäältä aiemmin kuolemanvakavina akteina pidettyjen uskollisuudenvalojen merkityksen huomattava vähentyminen ajan mittaan. Toisaalta erityisesti 1800-luvun lopulta alkaen yleinen venäläisen esivallan kunnioitus rapistui sortotoimenpiteiden voimistuessa ja suomalaisten kansallistunnon vahvistuessa. Valloituksen 200-vuotismuiston tietämissä julkisuus oli paljolti kaksijakoista: samalla kun voittajien juhlinta ja ilonpito aktiivisesti painettiin maton alle, osa julkaisuista otti asiakseen parodioida, ironisoida ja käyttää pitkälle meneviä sarkastisia tehokeinoja mitätöidäkseen koko asiaa. Ensimmäisen maailmansodan aattona tapahtuma painui muistojen joukkoon, mutta tilalle nousi vuoden 1913 tienoilla parin sadan vuoden takaisten isovihan kauhujen kertaaminen.

Anu Koskivirta on dosentti Helsingin ja Itä-Suomen yliopistoissa. Hän toimii Jyväskylän yliopiston Historian ja etnologian laitoksella tutkijana Koneen Säätiön rahoittamassa hankkeessa, joka tutkii metsäkatoalueiden yhteiskuntahistoriaa ja maisemakuvastoa.

Petri Karonen on Suomen historian professori Jyväskylän yliopiston Historian ja etnologian laitoksella.

Lähteet

Alkuperäisaineisto

Historiallinen sanomalehtikirjasto, https://digi.kansalliskirjasto.fi/search
Ampiainen 2.7.1910.
Framtid 1.7.1910.
Helsingin Sanomat 1.4.1910, 12.6.1910, 28.6.1910, 29.8.1910.
Hufvudstadsbladet 29.6.1910.
Ilmarinen 21.2.1885–18.6.1885.
Kaleva 30.6.1910.
Kansan lehti 27.6.1910.
Kansan tahto 27. 6.1910.
Karjala 5.6.1910, 14.6.1910, 3.7.1910, 20.11.1910.
Karjalan sanomat 19.11.1910
Keski-Suomi 30.6.1910.
Lahti 28.06.1910.
Litteraturblad för allmän medborgerlig bildning 1.9.1852.
Lördagsqvällen 22.6.1889.
Maiden ja Merien Takaa 1866, 17–18, 26–28.
Sanan saattaja Viipurista 13.4.1833; 20.4.1833
Sanomia Turusta 2.6.1857.
Savon sanomat 1.7.1910.
Suomalainen kansa 18.11.1910.
Suomalainen 29.6.1910.
Suomalainen Wirallinen Lehti 29.6.1910, 17.11.1910.
Tampereen sanomat 29. 6.1910.
Työ 6.6.1910.
Uusimaa 23.11.1910.
Uusi Suometar 7.3.1870, 25.4.1873, 5.5.1873.
Uusmaalainen 29.06.1910.
Wiborgs Nyheter 21.3.1910, 13.6.1910, 25.6.1910, 30.6.1910, 5.7.1910.
Wiborgs tidning 11.6.1870.
Viipuri 21.8.1903, 6.6.1910.
Wiipuri 28.6.1910, 19.11.1910.
Viipurin Sanomat 6.6.1910, 29.6.1910.
 
Svenska tidningar, https://tidningar.kb.se/
Dagens Nyheter 30.6.1910, 3.7.1910.

 

Aikalaiskirjallisuus

Arwidsson, Adolf Ivar, Lärobok i Finlands historia och geografi för gymnasier och skolor. Åbo: S. S. Arwidssons förlag 1832.

Fryxell, Anders, Karl den tolftes regering. H. 4. Sverige och svenskarna under konungens frånvaro 1700–1712. Berättelser ur svenska historien. 24. Stockholm: Joh. Beckman 1857. https://runeberg.org/svhistfry/24/0157.html
 
von Gerschau, Peter, Versuch über die Geschichte des Grossfürstenthums Finnland. Odense: S. Hempel 1821.

Hannikainen, P., Kuwaelmia Suomen maakunnista. III. Karjala. Turku: O. W. Wilén ja kumpp. 1864.
 
Kainonen, J. F. [Juhana Fredrik Cajan], Suomen historia. Koetteeksi kerrottu lyhykäisessä järjestyksessä. Helsinki: G. O. Vasenius, 1839–1840. Julkaistu myös Mehiläinen-lehden liitteenä 1839–1840.

Koskinen, Yrjö, Oppikirja Suomen kansan historiasta. Toinen wihko. Ruotsin mahtawuuden aikakausi, ww. 1617–1721. [Kustannuspaikka tuntematon]: Tekijä 1870.
 
Von Plate, Georg Ernst, Grundzüge aus Finnlands Bildungsgeschichte, von Georg Ernst Plate, Oberlehrer am Gymnasium zu Wiburg. Im Anhang eine kurze historische Darstellung der Eroberung Wiburgs durch Peter I. im Jahre 1710. St. Petersburg: Friedrich Drechsler 1810.

Rühs, Friedrich:Finland und seine Bewohner. Leipzig: Georg Joachim Göschen 1809.
-Finland och dess invånare. Första Delen. Stockholm: Olof Grahn 1811.
-Finland och dess invånare. Anda och tredje delen. Stockholm: Strinnholm och Häggström 1813.
-Finland och dess invånare, öfversättning, andra upplagan, tillökt och omarbetad af A.I. Arwidsson. Stockholm: Johan Hörberg 1827.

Topelius, Z., Lukukirja alimmaisille oppilaitoksille Suomessa: 2 jakso : Maamme kirja : Z. Topeliusʼelta. Suomentanut Joh. Bäckwall. Helsingissä: G. W. Edlundʼin kustannuksella 1876. https://www.doria.fi/handle/10024/69393

 

Lähdejulkaisut

Koskinen, Yrjö (toim.), Lähteitä ison vihan historiaan = Handlingar till upplysande af Finlands öden under det stora nordiska kriget. Helsinki 1865.

Kirjallisuus

Aho, Jouko, Lagerborg, Rolf. Kansallisbiografia-verkkojulkaisu. Studia Biographica 4. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1997– (viitattu 26.7.2024). http://urn.fi/urn:nbn:fi:sks-kbg-006868 

 

Aittomaa, Sofia, Pietari Suuren monumentti. Teoksessa Ripatti, Anna, Koivisto, Nuppu (toim.), Monumenteista tanssiaskeliin. Taiteiden ja kulttuurin Viipuri 1856–1944. Viipurin Suomalaisen Kirjallisuusseuran Toimitteita 22. Helsinki: Viipurin Suomalainen Kirjallisuusseura 2020.

Karonen, Petri, Viipurin neljä vuosisataa. – Teoksessa Petri Karonen (toim.), Arki, kirkko, artefakti. Viipurin kulttuurihistoriaa Ruotsin ajalla (n. 1300–1710). Viipurin Suomalaisen Kirjallisuusseuran Toimitteita osa 19. Helsinki: Viipurin Suomalainen Kirjallisuusseura 2017, 7–25.

Kiuru, Silva, Hannikainen, Pietari. Kansallisbiografia-verkkojulkaisu. Studia Biographica 4. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2016. http://urn.fi/urn:nbn:fi:sks-kbg-002887

Kujala, Antti, Miekka ei laske leikkiä: Suomi suuressa Pohjan sodassa 1700–1714. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2001.

 

Kyläkoski, Kaisa, Viipurista Venäjän vangiksi 1710–22. Helsinki: BoD 2015.

Luntinen, Pertti, F. A. Seyn: A political biography of a tsarist imperialist as administrator of Finland. Helsinki: Suomen Historiallinen Seura 1985.

Paavolainen, Erkki, Sanomalehti Karjalan kohtaloita 1904–1954. Lahti: Karjalan kirjapaino.

Ruuth, J. W., Halila, Aimo, Viipurin kaupungin historia II osa. Vuodet 1617–1710. Helsinki: Torkkelin Säätiö 1974.

Torstendahl, Rolf, Anders Fryxell, Svenskt biografiskt lexikon (urn:sbl:14527).

Tuusvuori, Jarkko S., Kulttuurilehti 1771–2007. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2007.

Vilkuna, Kustaa H. J., Viha: Perikato, katkeruus ja kertomus isostavihasta. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2005.

 

Vilkuna, Kustaa H. J. Suomen kansan kärsimyshistoria 1810–1900. Teoksessa Piia Einonen ja Miikka Voutilainen (toim.) Suomen sodan jälkeen. 1800-luvun alun yhteiskuntahistoria. Helsinki: Vastapaino 2020.

Viipurin vuoden 1710 valloituksen historiakuva Suomen suuriruhtinaskunnan ajalla. Osa I

Anu Koskivirta & Petri Karonen

 

Viipurin valloitus kevät-kesällä 1710

Viipurin linnan ja kaupungin valloitus kesäkuussa 1710 oli Venäjälle suuri voitto. Ruotsille vuosisatojen ajan merkittävän rajalinnoituksen menetys oli vastaavasti valtava tappio. Linnoitettua kaupunkia kutsuttiin niin Karjalan, Suomen kuin koko Ruotsinkin lukoksi.

Hyökkääjien joukkoja komensi yliamiraali Fedor Apraxin (1661–1728), jolle Venäjän tsaari Pietari I (1672–1725) oli talvella 1710 antanut käskyn piirittää ja näännyttää puolustajat ja sen jälkeen valloittaa Viipuri. Viipurin puolustusta johti eversti Magnus Stiernstråhle (1660–1738), jonka joukot olivat vain kuta kuinkin viidesosa venäläisten noin 18 000 miehen vahvuisesta sotavoimasta. Raskaita tappioita kärsinyt, mutta jatkuvasti vahvistuksia saanut hyökkääjä käytti armotta tykistöään linnoituksen muurien murskaamiseen ja kaupungin tuhoamiseen. Linnoitus kesti kuitenkin kolmen kuukauden piirityksen. Ankaria menetyksiä kärsineet ruotsalaiset arvioivat parhaaksi laskea aseensa vasta kesäkuun toisella viikolla, kun myös tsaari oli saapunut paikalle ja vaati suunnitelman lopullista toteuttamista.

Viipurin piiritys 1710 Eremitaasin kuparipiirroskokoelmassa Pietarissa sijaitsevan alkuperäisen kuparipiirroksen mukaan. Lähde: Museoviraston kuvakokoelma.

Kaupungin puolustajat esittivät antautumisehtonsa, joihin kuului muun muassa sotilaiden vapaa marssi ulos kaupungista ja siviilien esteetön oikeus poistua halutessaan kaupungista. Neuvottelujen tuloksena 13.6.1710 tehdyn sopimuksen mukaan varuskunnan sotilaat ja heidän perheensä saisivat poistua Viipurista omaisuus mukanaan. Viipurin porvaristolle ja papistolle luvattiin oikeus harjoittaa luterilaista uskontoaan myös ortodoksisen tsaarin alaisuudessa. Sopimukseen kuului myös lupaus kaupungista suojaa hakeneiden pakolaisten vapaasta ja turvallisesta poistumisesta. Kaksi päivää myöhemmin varuskunta antautui.

Venäläiset eivät kuitenkaan lopulta noudattaneet suurta osaa sopimuksesta, sillä vain osa nostoväestä päästettiin kotiseuduilleen. Vakinaiset joukot sen sijaan raahattiin lopulta sotavankeuteen ja pakkotöihin Venäjälle. Voittajat veivät myös naisia ja lapsia myytäviksi orjamarkkinoille Venäjälle. Voittajat järjestivät kaupungissa ja sen lähialueilla verilöylyjä, kiduttivat siviilejä ja rosvosivat heidän omaisuuttaan. Viipuriin jääneet kaupunkilaiset määrättiin vannomaan uskollisuudenvala Venäjän tsaarille sodan vielä ollessa kesken. Määräys oli monille viipurilaisille vastenmielinen, sillä se tarkoitti Ruotsin kuninkaalle annetun uskollisuudenvalan rikkomista, mikä oli normaalioloissa kuolemalla rangaistava majesteettirikos.

***

Seuraavassa pohdimme, miten Viipurin valloituksesta kirjoitettiin eri aikoina sekä miten ja miksi tapahtumaa muistettiin saksan-, ruotsin- ja suomenkielisessä julkisuudessa. Tarkastelemme kysymystä ensimmäisten aihepiiriä käsitelleiden tieteellisten tekstien, historian yleisesitysten, koulutekstien sekä Suomessa autonomian ajalla julkaistujen sanoma- ja aikakauslehtien kirjoitusten avulla. Tarkastelu päättyy vuoden 1914 tienoille, jolloin entisestään kiristynyt lehdistösensuuri lopetti aiheesta kirjoittamisen sanomalehtiin kokonaan. Itsenäistymisen jälkeen keskustelun sävy ja painopisteet puolestaan muuttuivat niin, että niiden tutkiminen on oman esityksensä aihe.

Piiritys saksankielisissä Suomen historian yleisesityksissä

Viipurin ja eteläisen Karjalankannaksen valloitusta käsiteltiin lyhyesti jo ensimmäisissä Suomen historian yleisesityksissä, pommerilaisen historiantutkijan Friedrich Rühsin teoksessa Finland und seine Bewohner (1809) ja Venäjän Tanskan-lähettilään Peter von Gerschaun Geschichte des Grossfürstehthum Finnlands -kirjassa (1821).

Rühsin teoksen kirjoittamisen aikaan Viipurin seutu takamaineen muodosti vielä venäläisen kuvernementin ja muun Suomen liittämistä Venäjän keisarikuntaan vasta valmisteltiin. Teos nojasi aikalaistulkinnan mukaan Suomen historian isäksi tituleeratun Henrik Gabriel Porthanin tuotantoon, jossa ei hyödynnetty venäläisiä lähteitä. Baltiansaksalaisen Peter von Gerschaun historiakirjassa niitä puolestaan käytettiin. Kyseinen teos kattoi alueellisesti myös niin kutsutun Vanhan Suomen historian, mutta Venäjän hallinnon näkökantoja myötäilleen kirjan tietopohja oli muutoin puutteellinen, ja suomalaislähtöisen akateemikon A. J. Sjöbergin mukaan kirjoittaja oli paikannut tietämyksensä aukkoja mielikuvituksellaan.

Erot porthanilaisen ja Venäjää ymmärtävän tradition välillä erottuvat myös 1800-luvun alkupuolen historiankirjoituksen tulkinnoissa Viipurin valloituksesta. Vastaavanlainen asetelma on toistunut myöhemmin muissakin Suomen historiografian kiistakysymyksissä.

Läntinen historiografian suuntaus, jota Porthan ja Rühs edustivat, toi esille Viipurin asukkaiden ja lähiseudun maalaisväestön koettelemuksia valloittajien käsissä. Sitä vastoin Venäjän hallinnon näkökulmaan sitoutuneet historiankirjoittajat kyseenalaistivat kansan kärsimyshistorian todenperäisyyttä ja keskittyivät tarkastelemaan Suomea yleisemmällä tasolla kahden kilpailevan vallan pelinappulana.

Suomen kansan kärsimyshistoria kulki Friedrich Rühsin Venäjään kriittisesti suhtautuvan Finland und seine Bewohner -teoksen kantavana teemana. Sitä kuvastivat ennen muuta laajat julmuudet suuren Pohjan sodan venäläisvalloituksen ja -miehityksen aikana. Viipurin vuoden 1710 piiritystä ja valloitusta kuvatessaan Rühs kertoo väestön yhtenäisyydestä ja puolustustahdosta, joka murtui vasta, kun kaupunki oli ollut pitkän aikaa saarrettuna ja puolet siitä lopulta tulitettu raunioiksi. Kun Ruotsin joukot olivat antautuneet saatuaan lupauksen joukkojen vapaasta vetäytymisestä, keisari Pietari oli rikkonut aseleposopimuksen ottamalla Ruotsin joukot, Viipurin varuskunnan ja kaupungin asukkaat sotavangeiksi.

Rühs jatkaa kertomalla ympäristön kylien polttamisesta ja asukkaiden joukkomurhista valloittajan edetessä Suomen suunnalla ja koettelee etenevien venäläisjoukkojen raakuuksien kuvauksellaan lukijan sietokykyä. Hän kertoo ihmisten kärventämisestä hiljaisella tulella ja paranevien palovammojen aukirepimisestä, asukkaiden polttamisesta uuneihin tai taloihinsa, raiskauksista, raajojen rikki venyttämisestä, muunlaisesta kidutuksesta ja joukkomurhista – sekä pohjoisesta tulleista kalmukeista (mongoleista), jotka kuljettivat paikallisten pikkulasten ruumiita kelkassa ateriatarpeinaan. Rühs huomauttaa, etteivät venäläisupseerit puuttuneet julmuuksiin, vaikka niitä todistivatkin. Sotajoukkojen toimet synnyttivät hänen mukaansa inhoa, joka sai asukkaat kaihtamaan vihollisen käsiin joutumista kaikin mahdollisin keinoin.

Rühsin kuvaus perustuu kirjeeseen, jonka kenraalimajuri Magnus Armfelt oli lähettänyt Hiitolasta marraskuussa 1711. H. G. Porthan oli julkaissut kirjeen Åbo Tidningar -lehdessään maaliskuussa 1782. Armfelt raportoi tuoreeltaan Ruotsin hallitukselle ”kansan tuskaisista valituksista, jotka koskivat hyökkääjän julmaa tyranniaa”. Hän oli kuullut järkyttyneiden pakolaisten kertomuksia seudun oloista sekä ennen että jälkeen Viipurin piirityksen ja todistanut ominkin silmin siviilien joukkomurhia ja kiduttamista. Rühsin teoksen ruotsinkieliset laitokset ilmestyivät vuosina 1811–1813 ja 1827, ja kummankin käännöksen kuvaus Viipurin valloituksesta vastasi pitkälti Rühsin alkutekstiä. Varhaisemman laitoksen otsikointi ”Suomen kärsimyshistoria Kaarle XII:n ajalla” tosin tiivistyi A.I. Arwidssonin versiossa ”Suomalaisten kärsimyksiksi Kaarle XII:n ajalla”. Tällaisesta Suuren Pohjan sodan kokemushistoriasta virallinen Suomi vaikeni 1800-luvun loppupuolelle saakka poliittisten reaaliteettien vuoksi, kuten Kustaa H. J. Vilkuna on osoittanut artikkelissaan isovihan historiankirjoituksesta (2012). Arwidssonin käännöksen tuominen Suomeen kiellettiin, mutta teos levisi silti suuriruhtinaskunnassa varsin laajasti.

Armfeltin kirjeen julkaiseminen täydensi Åbo Tidningar -lehden suurta Pohjan sotaa (stora Ryska kriget) koskevaa jatkosarjaa, jonka Porthan oli julkaissut lehden neljässä numerossa vuonna 1776. Jatkosarja käsitteli aikalaiskuvausten perusteella Pohjanmaan venäläisvalloitusta vuonna 1713 sekä siitä seuranneita joukkomurhia ja väestön systemaattista kiduttamista. Läntisessä Suomessa valloituksesta ja miehityskaudesta säilyi ja tallennettiin ymmärrettävistä syistä enemmän perimätietoa kuin alueilta, jotka jäivät jo vuosina 1710–1711 pysyvästi Venäjän hallintaan.

Viipurin piirityksistä koululaisille ja opiskelijoille

Ensimmäinen venäläisen Suomen kuvernementin (ent. Viipurin kuvernementin) asukkaille tarkoitettu kuvaus Viipurin piirityksestä ja valtaamisesta julkaistiin Viipurin lukion kouluohjelmassa keväällä 1810, jolloin Viipurissa kerrottiin vietettävän valloituksen muistojuhlaa. Lukiolaisille ja heidän vanhemmilleen tarkoitettu kouluohjelma levisi pietarilaisena painotuotteena myös Venäjän keisarikunnan kouluhallintoon.

Historian lehtori Georg Ernst von Plate kävi tekstissään läpi kaikki viisi Viipurin historiallisen ajan venäläispiiritystä, mutta keskittyi niistä viimeisimpään, joka oli johtanut kaupungin valloitukseen kesäkuussa 1710. Von Plate kertasi sotatapahtumia kiihkottomasti eikä kuvaus poikennut tältä osin läntisestä historiankirjoituksesta. Tekstiä sitoi keisarilliseen historiankirjoitukseen lähinnä pyrkimys tehdä venäläisvalloittajien vaikuttimia ymmärrettäviksi. Von Plate myönsi, että varhaisimpien vuosisatojen hyökkäyksiä Viipuriin oli voinut motivoida silkka ryöväily, mutta Iivana IV:n (suom. Julman) ajoista lähtien sotatoimien tavoitteeksi tuli valtapiirin laajentaminen. Siinä missä Iivana tavoitteli 1500-luvulla Itämerelle pääsyä, Pietari pyrki ja pääsi 1700-luvun alussa valloittamaan myös Baltian. Valloitukset palvelivat samalla Pietarin tavoitetta eurooppalaistaa Venäjää.

Venäjän ensimmäistä, syksyn 1706 valtausyrityksen torjumisesta von Plate antaa Viipurin puolustajille tunnustusta rohkeudesta ja päättäväisyydestä. Siksi tsaari hänen mukaansa palasikin Suomeen vasta ”voitettuaan rohkean vastustajansa … Ukrainan pohjoisilla tasangoilla”. Taistelu Viipurista alkoi uudelleen maaliskuussa 1710, minkä jälkeiset sotatapahtumat von Plate käy läpi kerraten lisäksi kohta kohdalta vetäytymissopimuksen sisällön. Mainituksi tulee myös Viipurin valtauksen kunniaksi lyöty juhlamitali. Sitä koristavat Pietarin muotokuva sekä kaupungin kartta ja kaiverrus Occupat audentem: Wiburg 14. jun S.V.

 

Tsaari Pietari I:sen ruotsalaisista saamien voittojen kunniaksi lyöty muistomitali vuodelta 1710. Muistomitalin kääntöpuolella Venäjän vaakunaa ympäröivät Ruotsilta valloitetut kaupungit, kuten Viipuri ylhäällä oikealla. Lähde: Philipp Heinrich Müller 1710. Suomen kansallismusoa.

Von Platen tulkinta vetäytymissopimuksen toimeenpanemisesta on maltillinen. Hän myöntää Pietarin rikkoneen sopimuksen, ja pitää tarpeettomana käydä tarkemmin läpi menettelyn syitä. Alaviitteessä hän mainitsee rikkomisen perusteiksi toistuvat valitukset Ruotsin armeijan toimista. Tsaari oli von Platen mukaan närkästynyt erityisesti kapteeni Liljelle, jonka kerrottiin ennen antautumista repineen alas venäläisen viestialuksen lipun ja ottaneen aluksen kapteenin miehistöineen vangiksi. Rangaistuksena Ruotsin joukkojen väitetystä toiminnasta Pietari esti niiden (myös Viipurin varuskunnan väen) vapaan vetäytymisen sovitulla tavalla. Hän otti sotavangeikseen Ruotsin joukkojen komentajan sekä lähes 4000 sotilasta, joista noin 150 oli upseereita. Plate ei mainitse mitään paikallisten siviilien kohtalosta. Keisarikunnan koululaisille tarkoitetussa kirjoituksessa laajenevan imperiumin valloitustoimia kaikkine lieveilmiöineen olikin käsiteltävä sensitiivisesti kirjoittajan henkilökohtaisesta kannasta riippumatta.

A. I. Arwidssonin oppikirja Lärobok i Finlands historia (Åbo 1832) puolestaan käy läpi ainoastaan Viipurin valloituksen päätapahtumat. Dosentti Gabriel Reinin tarkistamassa tekstissä mainitaan kuitenkin yleisellä tasolla sodan aikaiset julmuudet (molemmin puolin) sekä Suomen mittaamattomat kärsimykset ja kansan katkeruus tuolloista vihollista kohtaan.

Gabriel Rein piti historian professuurin vuonna 1834 saatuaan luentoja, joista toimitettiin postuumisti yleisesitys Föreläsningar öfver Finlands historia (II, 1871). Rein kertoi Pietarin halunneen vallata Viipurin kasvavan Pietarin suojamuuriksi ja määränneen valloittamaan kaupungin hinnalla millä hyvänsä. Luennolla kerronnan keskiössä ovat yksinomaan armeijat ja sotamateriaali. Rein ei käsittele aselevon ehtoja saati mainitse antautumissopimuksen rikkomista, vaikka kertookin, että Ruotsin joukot otettiin sotavangeiksi sairaita sotilaita ja nostoväkeä lukuun ottamatta. Sitä vastoin hän kävi luennollaan läpi yrityksiä valloittaa menetetty kaupunki takaisin.

Keisarikunnan poliittinen kontrolli ulottui luonnollisesti myös yliopistolaitokseen. Kaikenlaiselle opetusmateriaalille ominaiseen tapaan Rein ei maininnut valloittajan raakoja otteita. Nuori Zachris Topelius, Reinin tuleva kollega, pitikin luentojen lähestymistapaa 1700-luvun alkuvuosien sotaan ja miehityskauteen suorastaan pyhäinhäväistyksenä. Vanhan Suomen ajalla Jääskessä syntynyt, ja niin ruotsalaisia kuin venäläisiäkin lähteitä taitavasti hyödyntänyt Rein oli omaksunut Venäjää ymmärtävän lähestymistavan jo viimeistään kouluvuosinaan Viipurissa, vaikkei hänen suhteensa keisarilliseen hallintoon ollut myöhemmin aivan yksioikoinen.

Von Gerschau ja vastatulkinta ylivoimaisesta valloittajasta

Venäjän hallinnolle myötämielisimmän tulkinnan Viipurin piirityksen jälkeisistä tapahtumista esitti kuitenkin Peter von Gerschau omassa historiateoksessaan (1821). Kirjan laatimista olikin motivoinut tarve torjua Rühsin teoksessa esitettyjä syytöksiä siitä, miten Venäjä on Suomea vuosisatojen mittaan kohdellut. Kaarle XII:n aikaa koskevassa osuudessa Gerschau kertoo lyhyesti entisen kotikaupunkinsa Viipurin piirityksestä keväällä 1710. Tätä ”Suomen lukkoa” puolustaneet joukot antautuivat lopulta kesäkuussa, kun Venäjän raskas tykistö oli moukaroinut kaupunkia ja Ruotsin joukoille oli taattu mahdollisuus vapaaseen perääntymiseen. Joukot eivät kuitenkaan päässeet poistumaan, koska Pietari määräsi ne vangittaviksi. Kyse oli von Gerschaun mukaan rangaistustoimesta, jonka perusteita hän ei nimeä. Vankeus sidottiin Ruotsiin paenneiden asukkaiden paluuseen.

Entisenä viipurilaisena von Gerschau näki tärkeäksi mainita, että venäläiset ottivat käyttöönsä Viipurin ruotsalaisen seurakunnan kirkon ja jättivät suomen- ja ruotsinkielisten luterilaisten käyttöön tilavan suomalaiskirkon. Hän mainitsee kuulleensa, että monia paikallisia perheitä ajettiin keisarin lupauksesta huolimatta Pietariin tai Sisä-Venäjälle.

Toisin kuin Rühs, joka oli kuvannut valloituksen yhteydessä äärimmäisiä raakuuksia ja siitä seurannutta suomalaista vastarintahenkeä, torjui von Gerschau väitteet Venäjän joukkojen ylilyönneistä. Hän totesi, että suomalaisten katkeruus valloittaja-armeijaa kohtaan johtui varmasti Pietarin joukkojen ylivoimaisuudesta. Kenties tässä nähtiin yksi esimerkki tarpeettomasta mielikuvituksen käytöstä, josta akateemikko Sjöberg teosta rajusti moitti, kuten edellä todettiin. Kertomukset julmuuksista vahvistivat Gerschaun mukaan myös Ruotsin armeijan revanssihalua, jolta putosi lopulta pohja Pietarin joukkojen jatkaessa etenemistään.

Viipurin jälkeen valloitettiin Lappeenranta ja Käkisalmi. Von Gerschaun mukaan valtakunnan uusi pääkaupunki tarvitsi yhtä lailla ulkomuureikseen myös Viron ja Liivinmaan, jotka Pietari oli päättänyt liittää valtakuntaansa lopullisesti. Von Gerschau kyseenalaisti kertomukset raakuuksista, karkotuksista ja väestön vankeuteen viemisestä muun Suomen valloituksen ja miehitysajan yhteydessä. Hän myönsi kuvaukset mahdollisena, että Pietari on antanut tällaisia määräyksiä kaukonäköisesti rauhoittaakseen seudun oloja.

Piirityksestä suomeksi suomalaisille lukijoille

Viipurin linnan viidestä piirityksestä julkaistiin huhtikuussa 1833 kaksiosainen jatkokertomus suomeksi Sanan saattaja Viipurista -sanomalehdessä. Georg Ernst von Platen aiemmin mainittuun tekstiin vahvasti nojanneen kuvauksen oli nähtävästi kääntänyt ja toimittanut lukion entinen oppilas, koulun historian yliopettajana toiminut A. J. Europaeus.

Tekstissä kerrattiin vuosien 1706 ja 1710 hyökkäysten eteneminen ja kesäkuussa solmitun antautumissopimuksen sisältö. Niin ikään lukijoille kerrottiin, että Pietari oli osallistunut kesäkuisen valtauksen jälkeen leirissä jumalanpalvelukseen, mutta näin tehty liitto ei ollut pitänyt, vaan ”jalon Pietarin oli täytynyt rikkoa se sentähden että hän oli hawainnut Ruotsalaiselta Garnisonilta kawaluuden, josta nyt ei aika anna puhuaksemme”. Von Platen tekstiä täydentänyttä alaviitettä näiden kavaluuksien luonteesta suomenkielinen kuvaus ei kuitenkaan sisällä. Sanan saattajan kertomus päättyy hallitsijan poistumiseen Viipurista 22. kesäkuuta.

Piippolan kappalaisen Johan Fredrik Cajanin (J. F. Kainonen) suomalaiselle kansalle tarkoitetussa Suomen historiateoksessa Suomen historia: Koetteeksi kerrottu lyhykäisessä järjestyksessä (1839–1849) Viipurin neljäntoista viikon mittainen piiritys, asukkaiden urhoollinen vastarinta ja antautuminen jäivät vain maininnan asteelle. Huomionarvoista tässä sinänsä varhaisessa historiateoksessa on lähinnä kulttuurihistoriallinen sivuhuomio Viipurin piispan pakenemisesta Ruotsiin.

Anu Koskivirta on dosentti Helsingin ja Itä-Suomen yliopistoissa. Hän toimii Jyväskylän yliopiston Historian ja etnologian laitoksella tutkijana Koneen Säätiön rahoittamassa hankkeessa, joka tutkii metsäkatoalueiden yhteiskuntahistoriaa ja maisemakuvastoa.

Petri Karonen on Suomen historian professori Jyväskylän yliopiston Historian ja etnologian laitoksella.

Lähteet

Alkuperäisaineisto

Historiallinen sanomalehtikirjasto, https://digi.kansalliskirjasto.fi/search
Ampiainen 2.7.1910.
Framtid 1.7.1910.
Helsingin Sanomat 1.4.1910, 12.6.1910, 28.6.1910, 29.8.1910.
Hufvudstadsbladet 29.6.1910.
Ilmarinen 21.2.1885–18.6.1885.
Kaleva 30.6.1910.
Kansan lehti 27.6.1910.
Kansan tahto 27. 6.1910.
Karjala 5.6.1910, 14.6.1910, 3.7.1910, 20.11.1910.
Karjalan sanomat 19.11.1910
Keski-Suomi 30.6.1910.
Lahti 28.06.1910.
Litteraturblad för allmän medborgerlig bildning 1.9.1852.
Lördagsqvällen 22.6.1889.
Maiden ja Merien Takaa 1866, 17–18, 26–28.
Sanan saattaja Viipurista 13.4.1833; 20.4.1833
Sanomia Turusta 2.6.1857.
Savon sanomat 1.7.1910.
Suomalainen kansa 18.11.1910.
Suomalainen 29.6.1910.
Suomalainen Wirallinen Lehti 29.6.1910, 17.11.1910.
Tampereen sanomat 29. 6.1910.
Työ 6.6.1910.
Uusimaa 23.11.1910.
Uusi Suometar 7.3.1870, 25.4.1873, 5.5.1873.
Uusmaalainen 29.06.1910.
Wiborgs Nyheter 21.3.1910, 13.6.1910, 25.6.1910, 30.6.1910, 5.7.1910.
Wiborgs tidning 11.6.1870.
Viipuri 21.8.1903, 6.6.1910.
Wiipuri 28.6.1910, 19.11.1910.
Viipurin Sanomat 6.6.1910, 29.6.1910.
 
Svenska tidningar, https://tidningar.kb.se/
Dagens Nyheter 30.6.1910, 3.7.1910.

 

Aikalaiskirjallisuus

Arwidsson, Adolf Ivar, Lärobok i Finlands historia och geografi för gymnasier och skolor. Åbo: S. S. Arwidssons förlag 1832.

Fryxell, Anders, Karl den tolftes regering. H. 4. Sverige och svenskarna under konungens frånvaro 1700–1712. Berättelser ur svenska historien. 24. Stockholm: Joh. Beckman 1857. https://runeberg.org/svhistfry/24/0157.html
 
von Gerschau, Peter, Versuch über die Geschichte des Grossfürstenthums Finnland. Odense: S. Hempel 1821.

Hannikainen, P., Kuwaelmia Suomen maakunnista. III. Karjala. Turku: O. W. Wilén ja kumpp. 1864.
 
Kainonen, J. F. [Juhana Fredrik Cajan], Suomen historia. Koetteeksi kerrottu lyhykäisessä järjestyksessä. Helsinki: G. O. Vasenius, 1839–1840. Julkaistu myös Mehiläinen-lehden liitteenä 1839–1840.

Koskinen, Yrjö, Oppikirja Suomen kansan historiasta. Toinen wihko. Ruotsin mahtawuuden aikakausi, ww. 1617–1721. [Kustannuspaikka tuntematon]: Tekijä 1870.
 
Von Plate, Georg Ernst, Grundzüge aus Finnlands Bildungsgeschichte, von Georg Ernst Plate, Oberlehrer am Gymnasium zu Wiburg. Im Anhang eine kurze historische Darstellung der Eroberung Wiburgs durch Peter I. im Jahre 1710. St. Petersburg: Friedrich Drechsler 1810.

Rühs, Friedrich:Finland und seine Bewohner. Leipzig: Georg Joachim Göschen 1809.
-Finland och dess invånare. Första Delen. Stockholm: Olof Grahn 1811.
-Finland och dess invånare. Anda och tredje delen. Stockholm: Strinnholm och Häggström 1813.
-Finland och dess invånare, öfversättning, andra upplagan, tillökt och omarbetad af A.I. Arwidsson. Stockholm: Johan Hörberg 1827.

Topelius, Z., Lukukirja alimmaisille oppilaitoksille Suomessa: 2 jakso : Maamme kirja : Z. Topeliusʼelta. Suomentanut Joh. Bäckwall. Helsingissä: G. W. Edlundʼin kustannuksella 1876. https://www.doria.fi/handle/10024/69393

 

Lähdejulkaisut

Koskinen, Yrjö (toim.), Lähteitä ison vihan historiaan = Handlingar till upplysande af Finlands öden under det stora nordiska kriget. Helsinki 1865.

Kirjallisuus

Aho, Jouko, Lagerborg, Rolf. Kansallisbiografia-verkkojulkaisu. Studia Biographica 4. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1997– (viitattu 26.7.2024). http://urn.fi/urn:nbn:fi:sks-kbg-006868 

 

Aittomaa, Sofia, Pietari Suuren monumentti. Teoksessa Ripatti, Anna, Koivisto, Nuppu (toim.), Monumenteista tanssiaskeliin. Taiteiden ja kulttuurin Viipuri 1856–1944. Viipurin Suomalaisen Kirjallisuusseuran Toimitteita 22. Helsinki: Viipurin Suomalainen Kirjallisuusseura 2020.

Karonen, Petri, Viipurin neljä vuosisataa. – Teoksessa Petri Karonen (toim.), Arki, kirkko, artefakti. Viipurin kulttuurihistoriaa Ruotsin ajalla (n. 1300–1710). Viipurin Suomalaisen Kirjallisuusseuran Toimitteita osa 19. Helsinki: Viipurin Suomalainen Kirjallisuusseura 2017, 7–25.

Kiuru, Silva, Hannikainen, Pietari. Kansallisbiografia-verkkojulkaisu. Studia Biographica 4. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2016. http://urn.fi/urn:nbn:fi:sks-kbg-002887

Kujala, Antti, Miekka ei laske leikkiä: Suomi suuressa Pohjan sodassa 1700–1714. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2001.

 

Kyläkoski, Kaisa, Viipurista Venäjän vangiksi 1710–22. Helsinki: BoD 2015.

Luntinen, Pertti, F. A. Seyn: A political biography of a tsarist imperialist as administrator of Finland. Helsinki: Suomen Historiallinen Seura 1985.

Paavolainen, Erkki, Sanomalehti Karjalan kohtaloita 1904–1954. Lahti: Karjalan kirjapaino.

Ruuth, J. W., Halila, Aimo, Viipurin kaupungin historia II osa. Vuodet 1617–1710. Helsinki: Torkkelin Säätiö 1974.

Torstendahl, Rolf, Anders Fryxell, Svenskt biografiskt lexikon (urn:sbl:14527).

Tuusvuori, Jarkko S., Kulttuurilehti 1771–2007. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2007.

Vilkuna, Kustaa H. J., Viha: Perikato, katkeruus ja kertomus isostavihasta. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2005.

 

Vilkuna, Kustaa H. J. Suomen kansan kärsimyshistoria 1810–1900. Teoksessa Piia Einonen ja Miikka Voutilainen (toim.) Suomen sodan jälkeen. 1800-luvun alun yhteiskuntahistoria. Helsinki: Vastapaino 2020.

Henkilöhistoria tieteellisen ja populaarin rajamaastossa

Mari Välimäki

Henkilöhistoria on aihe, joka kiinnostaa niin tutkijoita kuin suurta yleisöä vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen. Sen näkee jo siitä, miten paljon erilaisia henkilöiden elämäntarinoiden varaan laadittuja teoksia julkaistaan ja myydään (Suomen kustannusyhdistyksen listaus myydyimmistä kirjoista, linkki). Myös Kansalliskirjaston laatimat tilastot osoittavat, että henkilöhistorialliset teokset ovat eniten julkaistujen teosten joukossa. Niinpä jälleen marraskuussa, isänpäivän edellä kirjakauppojen mainoskatalogit täyttyvät miesten elämäkerroista (ja sotahistoriasta). Myös naisten historiaa on kirjoitettu ja kirjoitetaan edelleen henkilöiden kautta. Viimeisimpiä henkilöhistoriallisia teoksia on elokuussa julkaistu Satu Jaatisen laatima Suomen kuningattaret: tuontimorsiamia ja valtapolitiikkaa (Otava 2024).

Vaikka sekä naisten että miesten elämäntarinat kiinnostavat laajasti, henkilöhistoria on historiantutkimuksen kentässä genre, joka jää usein historiografisissa tarkasteluissa katveeseen. Petri Karonen osoittaa artikkelissaan ”Research on early modern Sweden” (2024), että henkilöhistoria on yksi yleisimpiä historiantutkimuksen osa-alueita, kun tarkastellaan varhaismodernia aikaa käsittelevää suomalaista ja ruotsalaista historiantutkimusta. Analysoitaessa historiallisen julkaisemisen trendejä 1800-luvun lopulta 2000-luvulle huomataan, että henkilöhistoria on lähes koko tarkasteluajan viiden suosituimman historiantutkimuksen alan joukossa. Ainoastaan 1950-luvulla henkilöhistoria katoaa tilastosta antaen tilaa aate-, sota-, talous, kulttuuri- ja poliittiselle historialle. Samoin Petteri Impola on osoittanut artikkelissaan "The Finnish and Swedish historiography of estate society" (2024), että samanlainen trendi on nähtävissä myös suomalaisissa ja ruotsalaisissa väitöskirjoissa. Tästä huolimatta henkilöhistoriallisia tutkimuksia analysoidaan harvoin, kun tarkastellaan laajempia historiografisia kehityslinjoja. Esimerkiksi Päiviö Tommilan klassikkoteoksessa Suomen historiankirjoitus: tutkimuksen historia (1989) henkilöhistoriaa on käsitelty lyhyesti genealogiaa eli sukututkimusta käsittelevän luvun yhteydessä.

Miksi henkilöhistoria sitten jää usein vaille tarkempaa analyysia historiografisessa tutkimuksessa? Tähän tuskin on yhtä selittävää tekijää, mutta yksi syy lienee se, että henkilöhistoria on historiantutkimuksen genreistä ehkä se populaarein ja helpoimmin lähestyttävä suurelle yleisölle. Henkilöhistorialliset julkaisut voivat olla hyvin erityyppisiä, sillä saman kategorian alle voivat lukeutua laajat alkuperäisaineistoon perustuvat tutkimukset, jo olemassa olevaan tutkimukseen pohjautuvat kokoavat teokset sekä ryhmäelämäkerrat kuten Kansallisbiografia. Kuten Heini Hakosalo, Seija Jalagin, Marianne Junila ja Heidi Kurvinen ovat todenneet: "Elämäkertakirjallisuudessa kaikki kukat ovat perinteisesti saaneet kukkia. Tämä voi olla yksi syy siihen, että ammattihistorioitsijat ovat ajoittain suhtautuneet biografiseen lähestymistapaan vähätellen tai epäluuloisesti ja vain harvoin intoutuneet käymään siitä metodologista tai teoreettista keskustelua" (Hakosalo et al. 2014, 1).

Elämäkerrat ja henkilöhistoriallinen tutkimus

Henkilöhistoriallisen tutkimussuuntauksen sijoittuminen sekä populaarin että tieteellisen julkaisemisen kentille aiheutti keskustelua tutkijoiden keskuudessa vuosituhannen vaihteessa. Erityisesti 2010-luvulla julkaistiin sekä Suomessa että kansainvälisesti teoksia, joissa henkilöhistoriaa pohditaan teoreettisesti ja metodisesti. Kun jotkut puhuivat 2000-luvun alkupuolella henkilöhistoriallisesta käänteestä, toiset totesivat, ettei tällaista käännettä voida todeta olleen, sillä henkilöhistoriaahan on tehty aina. Joka tapauksessa 2000-luvun alun jälkeen alettiin yhä enenevässä määrin pohtia henkilöhistoriallisen tutkimuksen teorioita ja metodologiaa. Maarit Leskelä-Kärki ja Karoliina Sjö ovat kuvanneet (2022), kuinka tämä johti henkilöhistoriallisen kentän jakautumiseen. Pääasiassa pohjoismaisista tutkijoista koostunut ryhmä pohti ja edisti elämäkerrallisen ja elämänkerronnallisen (engl. life writing) tutkimuksen laaja-alaisia, poikkitieteellisiä sekä tieteellis-taiteellisia metodeja. Pohjoismaiset tutkijat suhtautuivat myönteisesti myös siihen, että henkilöhistorioita julkaistiin niin akateemiselle kuin populaarille yleisölle. Pohjoismaisten tutkijoiden vastapooliksi asettuivat hollantilaiset tutkijat Hans Renders ja Binne de Haan, joiden toimittamassa ja julkaisemassa teoksessa (2014) henkilöhistoria haluttiin palauttaa nimenomaan historiantutkimuksen kenttään. Heille oli tärkeää tehdä ero historiantutkimukselliseen metodologiseen työskentelyyn pohjautuvan elämäkertakirjallisuuden ja populaarin elämäkertakirjallisuuden välillä. He myös kyseenalaistivat poikkitieteellisen elämäkerrallisen tutkimuksen ja erityisesti elämänkerronnallisen tutkimuksen. Elämänkerronnallisen tutkimuksen lisäksi Rendersin ja de Haanin kritiikin kohteena olivat muiden kuin historioitsijoiden laatimat populaarit elämäkertateokset.

Suomessa henkilöhistoriallisen tutkimuksen kenttä ei ole mielestäni näin tiukasti jakautunut, mutta myös meillä on keskusteltu tieteellisemmästä ja populaarimmasta henkilöhistoriallisen tutkimuksesta. Heini Hakosalo, Seija Jalagin, Marianne Junnila ja Heidi Kurvinen pohtivat toimittamansa teoksen johdannossa henkilöhistorialliselle tutkimuksen kentällä käytettyjä nimikkeitä ja erityisesti termien henkilöhistoria ja elämäkerta eroja. He arvelevat, että historioitsijat ovat halunneet erottaa tutkimuksensa populaarimmista esityksistä puhumalla nimenomaan henkilöhistoriallisesta tutkimuksesta elämäkertojen sijaan.

Yleisesti voidaan sanoa, että henkilöhistoria on jotakin sellaista, jonka voidaan katsoa asettuvan historiantutkimuksen kovaan ytimeen, mutta myös jonnekin populaarien teosten ja tutkimusten rajamaastoon. Tähän viittaa myös se, että Päiviö Tommila tarkastelee henkilöhistoriallista tutkimusta Suomen historiankirjoitus -teoksessaan genealogian rinnalla. Sukututkijat ovat usein historiasta kiinnostuneita maallikoita, vaikka genealogian metodit ovat hyvin samankaltaisia kuin esimerkiksi prosopografisessa historiantutkimuksessa.

Bellman soittaa luuttua Kustaa III:lle ja Kustaa Mauri Armfeltille Haagassa. Albert Edelfelt 1884. Wikimedia Commons.

Henkilöhistoria ja varhaismoderni aika

Edellä esitetyt keskustelut henkilöhistorian teoreettisesta ja metodologisesta kehittämisestä on käyty pääasiassa modernin ja postmodernin ajan historiaa tutkivien tutkijoiden välillä. Kesällä 2024 Suomalaisen Kirjallisuuden Seura julkaisi teoksen Henkilöhistoria ja varhaismoderni aika, jota olin mukana kirjoittamassa ja toimittamassa yhdessä Jenni Lareksen, Tiina Miettisen ja Raisa Maria Toivon kanssa. Teos on päätulos Toivon Tampereen yliopistossa (2021–2024) vetämästä hankkeesta Henkilöhistoria varhaismodernin historian tutkimuksena. Hankkeessa pohdimme, mitä se tarkoittaa, että henkilöhistoriaa kirjoitetaan nimenomaan varhaismodernin ajan henkilöistä.

Tutkittava aikakausi, oli se sitten varhaismoderni, moderni tai postmoderni, tuo mukanaan muun muassa tutkimuksen lähdepohjaan liittyviä metodologisia näkökulmia, jotka väistämättä vaikuttavat siihen, miten henkilöhistoriaa tehdään. Varhaismodernin ajan kohdalla tämä tarkoittaa lähdepohjan fragmentaarisuutta ja aukkoja lähdesarjoissa. Erityisesti talonpoikaiston tai niin sanotun maata omistamattoman rahvaan kohdalla ei ole juurikaan säilynyt henkilöiden itse tuottamia lähteitä kuten kirjeitä tai päiväkirjoja, joita tutkia. Tutkijan tuleekin olla kykenevä käyttämään laajasti erilaisia lähteitä ja osata sijoittaa niiden antama tieto kontekstiinsa. Henkilöhistorian tutkimus tulee lähelle mikrohistoriaa, josta tuttu johtolankametodi toimii usein apuna elämänpolkujen selvittämisessä.

Toisaalta osana hanketta toteutettu aatelisneito Jacobina Charlotta Munsterhjelmin päiväkirjamerkintöjen twiittaaminen päivittäin ja niinä päivinä kuin Jacobin oli päiväkirjaansa kirjoittanut, avasi tutkijalle uudella tavalla päiväkirjan sisältöä sekä ajan kulumista. Jacobina kasvaa päiväkirjaansa kirjoittaen tytöstä nuoreksi naiseksi. Näin suurelle yleisölle suunnatut lyhyet väläykset 1700-luvun ja 1800-lukujen taitteen säätyläistön elämästä avasi tutkimuskohteen elämää myös tutkijalle uudella tavalla. Voisiko siis olla, että populaarin ja tieteellisen risteyskohdassa on mahdollista luoda uusi tapa tuottaa historiallista tietoa?

Henkilöhistoria säilynee myös tulevaisuudessa suosittuna genrenä niin tutkijoiden kuin suuren yleisön keskuudessa. Toivokaamme, että siihen liittyvä historiografinen tutkimus saisi laajemmin jalansijaa, että kenttää kehitettäisiin entisestään niin metodologisesti kuin teoreettisestikin ja että 2010- ja 2020-luvuilla julkaistut teokset toimisivat tälle tutkimustyölle pohjana.

FT Mari Välimäki toimi tutkijana Jalmari Finnen säätiön rahoittamassa Henkilöhistoria varhaismodernin historian tutkimuksena -hankkeessa. Tällä hetkellä Välimäki toimii tutkijatohtorina Turun yliopiston Suomen historian oppiaineessa.

Lähdeluettelo

Hakosalo, Heini, Seija Jalagin, Marianne Junnila & Heidi Kurvinen (toim.), Historiallinen elämä: biografia ja historiantutkimus. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2014.

Impola, Petteri, "The Finnish and Swedish historiography of the early modern Swedish patriarchal estate society: Individuals, social groups, household, and gender in dissertations, 1850–2020", teoksessa Miia Kuha & Petri Karonen (eds.), Swedish and Finnish Historiographies of the Swedish Realm, c. 1520–1809. Routledge 2024, 122–149. https://doi.org/10.4324/9781003219255-10. 

Jaatinen, Satu, Suomen kuningattaret: tuontimorsiamia ja valtapolitiikkaa. Otava 2024.

Karonen, Petri, ”Research on early modern Sweden: resources, research areas, and prominent scholars, 1850–2020”, teoksessa Miia Kuha & Petri Karonen (eds.), Swedish and Finnish Historiographies of the Swedish Realm, c. 1520–1809. Routledge 2024, 13–35. https://doi.org/10.4324/9781003219255-3.

Lares, Jenni, Raisa Maria Toivo & Mari Välimäki (toim.), Henkilöhistoria ja varhaismoderni aika. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2024, https://doi.org/10.21435/ht.292.

Leskelä-Kärki, Maarit & Karoliina Sjö, ”Yksilö, elämänkerronta ja kulttuurihistoria”, teoksessa Rami, Mähkä et al. (toim.), Kulttuurihistorian tutkimus: lähteistä menetelmiin ja tulkintaan. Kulttuurihistorian seura 2022, 51–67.

Miettinen, Tiina, ”Suomen kuningattarista ennen ja nyt”, Vähäisiä lisiä -blogi 27.9.2024. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, https://www.finlit.fi/ajankohtaista/blogi/suomen-kuningattarista-ennen-ja-nyt/ (luettu 2.10.2024).

Renders, Hans & Binne de Haan (eds.), Theorethical Discussion of Biography: Approaches from History, Microhistory, and Life Writing. Brill 2014.

Suomen kustannusyhdistys, Bestsellerit -tilastot eli myydyimpien kirjojen tilastot vuosilta 2010–2023, https://kustantajat.fi/tilastot/bestsellerit (luettu 4.10.2024).

Tommila, Päiviö, Suomen historiankirjoitus: tutkimuksen historia. WSOY 1989.

Historiankirjoitus häjyistä ja puukkojunkkariajasta. Ruotsinkielinen Etelä-Pohjanmaa ja tutkimuksen määrittelyn vaikeus. Osa II

Merja Pyykkönen

Lisää rajanvetoja tutkimusten ja ei-tutkimusten välille

Tämä teksti on jatkoa kirjoitukselle Osa I: Ylikankaan uraauurtava puukkojunkkaritutkimus (19.9.2024).

Etelä-Pohjanmaan ruotsinkieliseltä rannikkoseudulta kotoisin ollut, pirttikyläläissyntyinen oikeustieteen lisensiaatti Lars-Otto Backmania (1918–1999) haastateltiin vuonna 1982 Vasabladet -lehteen. Muun muassa Vantaan pormestarina, Tampereen kunnallisoikeuden yliopettajana ja julkisoikeuden apulaisprofessorina työskennellyt ja vuonna 1979 eläkkeelle jäänyt Backman kertoi jutussa, samoin kuin myöhemmissäkin haastatteluissaan, tutkimustyöstään Etelä-Pohjanmaan henkirikollisuushistorian parissa.

Vasabladet 18.7.1982.

Backman julkaisi eläkevuosinaan laajan, yhdeksänosaisen kirjasarjan maakunnassa ajanjaksolla 1775–1899 tehdyistä henkirikoksista. Hän laati jokaisesta löytämästään ja maakunnassa tapahtuneesta henkirikoksesta, lapsenmurhat ja vahinkotapot mukaan lukien, lyhyet ruotsinkieliset tiivistelmät teoksiinsa Brott mot annans liv i Syd Österbotten under 1800-talet, Del I (1984), Brott mot annans liv i Syd-Österbotten under 1800-talet, Del II A, B (1984) ja Brott mot annans liv i Syd-Österbotten 1775–1799 III (1994, 1996).

Backman lisäksi esitteli yksityiskohtaisesti koko joukon eteläpohjalaisia henkirikostapauksia teoksissaan Händelser i Harrströms Bolby under 1800-talet (1982) ja Några fall ur svenska Österbottens dystra brottmålshistoria (1981). Backman kirjoitti myös henkirikosten piirteistä teoksissaan Analys av brott mot annans liv i Syd-Österbotten 1800–1849 (1989), Analys av brott mot annans liv i Syd-Österbotten 1850–1899 (1990) ja Barnamord i lagstiftningen över tiden (1996). Viimeksi mainituissa töissään Backman on vertaillut muun muassa henkirikosten ja niistä langetettujen rangaistusten paikallisia ja ajallisia muutoksia. Kertomansa mukaan Backman työskenteli aiheensa parissa yksin ja ilman ulkopuolista rahoitusta ja kustantajaa. Kirjojaan Backman kertoi lähettäneensä eri kirjastoihin ja yliopistoihin. Myytäväksi hän ei teoksiaan halunnut viedä vedoten verotussyihin. (Vasabladet 27.5.1989).

Ruotsinkielisissä lehdissä ilmestyneissä haastatteluissa Backman kertoi kiinnostuneensa henkirikollisuusaiheesta professori Heikki Ylikankaan tutkimusten myötä. Backman kertoi, ettei hän ollut halunnut hyväksyä tiettyjä Ylikankaan esittämiä tutkimustuloksia. Erityisesti Backmania mietitytti väite siitä, että puukon käyttö olisi omaksuttu rannikkoseudun ruotsinkielisiltä alueilta. Hän myös vieroksui Ylikankaan laskelmia ruotsin- ja suomenkielisten pitäjien henkirikosmäärien vaihteluista. Backman pyrkikin monissa lehtihaastatteluissaan sekä teoksissaan tekemään selkeitä jakoeroja Etelä-Pohjanmaan ruotsin- ja suomenkielisten alueiden väkivaltarikollisuudesta aina 1770-luvulta vuoteen 1899. (Vasabladet 17.5.1985; Jakobstads Tidning 2.2.1986; Jakobstads Tidning 13.6.1989; Vasabladet 27.5.1989).

Backmanin työssä oli toisin sanoen ennakkoasetelma eli valmiiksi määritelty tehtävä osoittaa vääräksi Ylikankaan ruotsinkielisiä rannikkoseutuja koskevia havaintoja. Elämänsä loppupuolella Backman tarkensi, että alun perin työn takana olikin akateeminen kiista Heikki Ylikankaan kanssa, joka liittyi väitteeseen puukon käytön siirtymisestä rannikkoseudulta (Vasabladet 27.2.1999). Akateemisesta kiistasta, ainakaan julkisesta sellaisesta, en kuitenkaan ole löytänyt viitteitä.

Backman perehtyi syvällisesti Etelä-Pohjanmaalla vuosina 1770–1899 tapahtuneisiin henkirikoksiin. Hän tarkasteli teoksissaan sekä ruotsinkielisen rannikkoalueen että sisämaan henkirikoksia. Toisin kuin Heikki Ylikangas vihjasi (ks. osa I), puukkojunkkariaika on kiinnostanut myös suomenruotsalaisia tutkijoita – ja vieläpä niin, että aiheesta on ollut saatavilla ruotsinkielisiä teoksia. Tässä vaiheessa joudumme tosin pysähtyä kysymään uudelleen, mitä sanat tutkija ja tutkimus tarkoittavat ja kenelle.

Kun Backman oli julkaisemassa neljättä aiheeseen liittyvää ruotsinkielistä teostaan, Ylikankaalta ilmestyi samaan aikaan ruotsinkielinen teos Knivjunkarna. Våldskriminaliteten i Sydösterbotten 1790–1825 (1985). Ruotsinnos oli käännetty versio aiemmin mainitusta Ylikankaan vuoden 1976 pääteoksesta Puukkojunkkareitten esiinmarssi. Ruotsinkielisessä laitoksessa ei otettu millään tavalla kantaa Backmanin tuolloin juuri ilmestyneisiin töihin, vaan siinä viitattiin edelleen Yrjö Alasen vuoden 1931 teokseen aiempana aiheen tutkimuksena. Myös historioitsija Reino Kallion (1939–2021) puukkojunkkariaihettakin sivuava väitöskirja vuodelta 1982 sai käännöksessä huomiota. (Ylikangas 1985, 31, 125, 182, 311–312.) Ylikangas ei mainitse Backmania myöhemmissäkään puukkojunkkareista ja Etelä-Pohjanmaasta kertovissa kirjoituksissaan ja teoksissaan.

Osasyy Backmanin työn sivuuttamiselle lienee se, ettei Backman noudattanut perinteiseltä historiantutkimukselta vaadittuja muotoiluja. Näitä ovat esimerkiksi tutkimustehtävän asettaminen, lähdeaineiston ja teorioiden pohdinta ja kuvailu sekä viittaaminen aihealueen aiempaan tutkimukseen. Backmanin työt eivät siten ehkä olleet 1970- ja 1980-luvun historiantutkimuksessa tiukimman määritelmän mukaisesti tieteellisiä tutkimuksia, vaikka hän itse näkikin asian toisin. (Backman 1990, 3–14). Samat tieteelliset puutteet tosin vaivasivat myös Yrjö Alasen vuoden 1931 teosta, joka kuitenkin huomioitiin laajalti puukkojunkkariaiheen tutkimuksissa. Backman huomautti eräässä haastattelussaan, että toisin kuin Ruotsissa, Suomessa akateemiset piirit eivät olleet kiinnostuneita hänen työstään. [1] 

Töiden ilmeisistä puutteista huolimatta osa historioitsijoista on hyödyntänyt Backmanin havaintoja. Kauhavan historiaa tutkinut Timo Pietiläinen on käyttänyt niitä laajalti, samoin Turun yliopiston Suomen historian emeritusprofessori Pentti Virrankoski (1929–2023). Myös Reino Kallio arvostaa Backmanin julkaisuja. (Pietiläinen 1999, 307–316; Virrankoski 2006, 10; Kallio 2009, 155, 163, 183). On myös mahdollista, että Backmanin töitä ovat mainittujen tutkijoiden lisäksi hyödyntäneet muutkin, mutta Backmania ei aina ole merkitty alkuperäisen tiedon lähteeksi. Eettisesti toisen työn häivyttäminen luo ongelman tai vähintäänkin tärkeän keskustelunaiheen. Keille tutkijoille ja ei-tutkijoille annetaan tunnustusta heidän työstään, ja millä tavoin?

Vertailun vuoksi nostan esille vielä uudemman tutkimuksen, sukututkija Mikko Moilasen teoksen Kohtalona mestauslava. Kuolemanrangaistus Suomessa 1500–1825 (Docendo, 2021). Moilanen on tietokirjaksi kategorisoidussa teoksessaan tutkinut laajasti Suomessa vuosina 1500–1825 tapahtuneita väkivaltarikoksia ja niistä langetettuja kuolemantuomioita sekä muita rangaistuksia. Moilasen aineisto kattaa yhteensä 1485 eri rikosta. Teoksessa analysoidaan ja pohditaan tapauksia suhteessa aiemmin tutkittuun tietoon, vaikka käytetyt viittauskäytännöt eivät aina noudatakaan tieteellisen tutkimuksen standardeja. Moilanen on kirjassaan tästä itse tietoinen ja toteaa, että hänen kartoittamiensa rikostapauksien tarkat lähdetiedot tarjoavat historiantutkimukselle eväitä syvällisempään tulkintaan ja pohdiskeluun. 

Oman arvioni mukaan Moilasen ja Backmanin työt muistuttavat aiheiden käsittelytyyliltään toisiaan hyvin paljon, ajoittain jopa identtisesti. Kumpikin tekijä tutki itsenäisesti satoja henkirikoksia (Backmanin aineisto kattaa yli 2000 tapausta), kertoi tapauksista lyhyesti, analysoi keräämiään aineistoja ja pohti tutkimaansa tietoa suhteessa aiempaan tutkimustietoon, vaikkakin pääosin ilman viittauksia tutkimuskirjallisuuteen.

Esimerkkitapaus Backmanin kirjasta Brott mot annans liv i Syd-Österbotten under 1800-talet Del II B (1984), s.811–812.

Backman ei työtään varten käynyt läpi ainoastaan Etelä-Pohjanmaan paikallisten alioikeuksien pöytäkirjoja, vaan myös hovioikeuden, Keisarillisen Majesteetin ja Senaatin Oikeusosaston pöytäkirjoja. Lisäksi Backman täydensi aineistoaan vankiloiden asiakirjoilla. Backman poimi löytämiensä tapauksien asiakirjoista oikeudenkäynnin ja rikostuomion kannalta oleellisimmat asiat ja laati rikoksista ylläolevassa kuvassa esiintyvän esimerkkitapauksen kaltaisia tiivistelmiä. Onko tiedon tuottaminen tällöin luettelointia, tutkimukseksi laskettavaa työtä vaiko jotain muuta?

Omalle tutkimukselleni Backmanin teokset tarjoavat poikkeuksellisen yksityiskohtaisen lähdeaineisto-oppaan, perustavanlaatuisen ohjeistuksen 1700- ja 1800-luvun Etelä-Pohjanmaan tuomio- ja käräjäpiireihin, sekä läpileikkauksen ajan oikeuslaitoksen toimijoihin ja säädöksiin. Mikäli tietoa ei olisi käytettävänä tai jos en edes tietäisi Backmanin teosten olemassaolosta, olisin joutunut käyttämään aineistonkeruuseen huomattavan paljon enemmän aikaa ja vaivaa. Tällöin puhutaan useista kymmenistä käynneistä eri arkistoilla ja sadoista työtunneista. Backmanin työt ovat hyödyllisiä erityisesti rikos- ja oikeushistoriasta kiinnostuneille, kuten arvellakseni myös sukututkijoille, museotyöntekijöille, toimittajille, opiskelijoille ja monelle muulle. Backmanin toiveena olikin että hänen yksityiskohtaista perustutkimusaineistoaan käytettäisiin jatkossa hyödyksi muissa, varsinkin rikosoikeudellisissa tutkimuksissa ja sukuhistorioissa (Backman 1989, 236; Vasabladet 27.2.1999).

Lars-Otto Backmanin ja aiemmassa tekstissä (osa I) esille nostamani Yrjö Alasen työt ovat nähtävästi tuottaneet päänvaivaa historiantutkimuksen piirissä, jossa teoksille ei ole löytynyt yhtenäistä käyttökaavaa. Vaikeus kategorisoida erilaiset työt eivät kuitenkaan tarkoita, etteikö tietoa olisi lainkaan olemassa – näin eritoten Backmanin kohdalla. Nykyajan tieteen, mutta myös popularisoinnin avoimuuden ja eri osa-alueiden ammattilaisten kannalta taitaakin olla parasta, että erilaisista töistä kerrotaan avoimesti ja niitä arvioidaan avoimesti. Tekijä ansaitsee mielestäni tunnustuksen tehdystä työstä, vaikka sitä voisi olla hankala sanoittaa tai osoittaa. Avoimuudesta tuskin on haittaa jo pelkästään tiedonhaun näkökulmasta.

FM Merja Pyykkönen, väitöskirjatutkija, Tieteiden ja aatteiden historia, Oulun yliopisto. Pyykkönen tutkii väitöskirjassaan naisten tekemiä ja heihin kohdistuneita väkivaltarikoksia sekä sarjarikollisuutta Etelä-Pohjanmaalla ajanjaksolla 1790–1890. Tutkimusta rahoittaa Svenska litteratursällskapet i Finland.

Viitteet

[1] ”Såna som skriver diktböcker brukat ju få pengar från olika håll, men för arbete av det här slaget finns det inga pengar, säger han och låter också förstå att man i Sverige visat ett visst intresse för hans forskning, vilket man på institutionshåll i Finland inte gjort.” Vasabladet 17.5.1985.

Lähteet

Jakobstads Tidning 2.2.1986, 13.6.1989.

Vasabladet 18.7.1982, 17.5.1985; 27.5.1989, 27.2.1999.

Kirjallisuus

Alanen, Yrjö 1931: Puukkojunkkarien aika. Otava.

Backman, Lars-Otto 1981: Några fall ur Svenska Österbottens dystra brottmålshistoria. Omakustanne.

Backman, Lars-Otto 1982: Händelser i Harrströms bolby under 1800-talet. Omakustanne.

Backman, Lars-Otto 1984: Brott mot annans liv i Syd-Österbotten under 1800-talet. Del I. Omakustanne.

Backman, Lars-Otto 1984: Brott mot annans liv i Syd-Österbotten under 1800-talet. Del II A. Omakustanne.

Backman, Lars-Otto 1984: Brott mot annans liv i Syd-Österbotten under 1800-talet. Del II B. Omakustanne.

Backman, Lars-Otto 1989: Analys av brott mot annans liv i Syd-Österbotten 1800–1849. I. Omakustanne.

Backman, Lars-Otto 1990: Analys av brott mot annans liv i Syd-Österbotten 1850–1899. Sammandrag 1800–1899. II. Omakustanne.

Backman, Lars-Otto 1994: Brott mot annans liv i Syd-Österbotten 1775–1799. III. Omakustanne.

Backman, Lars-Otto 1996: Brott mot annans liv i Syd-Österbotten 1775–1799. Omakustanne.

Backman, Lars-Otto 1996: Barnamord i lagstiftningen över tiden. Omakustanne.

Kallio, Reino 1982: Pohjanmaan suomenkielisten kylien oltermannihallinto. Tutkimus vuoden 1742 kyläjärjestysohjeen toteuttamisesta. Väitöskirja, Jyväskylän yliopisto.

Kallio, Reino 2009: Häiriköintiä ja henkirikoksia. Eteläpohjalaisnuoret paikallisen kurinpidon kohteena sääty-yhteiskunnan aikana. Omakustanne.

Moilanen, Mikko 2021: Kohtalona mestauslava. Docendo.

Pietiläinen, Timo 1999: Kauhavan historia I. Kivikaudesta kaupungiksi tuloon. Kauhavan kaupunki.

Virrankoski, Pentti 2006: Laihinsa kukin kirnuaa ja yhtä palio voita saa. Kauhavan kansanperinnettä ja elämänmenoa. Kauhava-Seura.

Ylikangas, Heikki 1973: Väkivallanaallon synty. Puukkojunkkarikauden alku Etelä-Pohjanmaalla. Helsingin ylipiston Historian laitoksen julkaisuja N:o 3.

Ylikangas, Heikki 1974: Härmän häjyt ja Kauhavan herra. Kuvaus puukkojunkkareitten ja virkavallan välisestä yhteenotosta 1860-luvun lopulla. Kustannusosakeyhtiö Otava.

Ylikangas, Heikki 1975: ”Mistä puukko puukkojunkkarin käteen.” Historiallinen Aikakauskirja 73 (1), 109–121.

Ylikangas, Heikki 1976: Puukkojunkkareitten esiinmarssi. Väkivaltarikollisuus Etelä-Pohjanmaalla 1790–1825. Kustannusosakeyhtiö Otava.

Ylikangas, Heikki 1985: Knivjunkarna. Våldskriminaliteten i Sydösterbotten 1790–1825. Till svenska av Eva Stenius. Söderström & C:O.

Ylikangas, Heikki 2008: Ensimmäisistä pahassa ensimmäisiä hyvässä. Heikki Ylikankaan blogi 19.2.2008. https://blogs.helsinki.fi/hylikang/2008/02/19/ensimmaisista-pahassa-ensimmaisia-hyvassa/ Luettu 8.11.2023

Ylikangas, Heikki 2017: Aina sitä jokin naula vetää. Art House.

Historiankirjoitus häjyistä ja puukkojunkkariajasta. Ruotsinkielinen Etelä-Pohjanmaa ja tutkimuksen määrittelyn vaikeus. Osa I

Merja Pyykkönen

Ylikankaan uraauurtava puukkojunkkaritutkimus

Etelä-Pohjanmaa kuului korkeine henkirikosmäärineen Suomen synkimpiin väkivaltarikollisuusalueisiin noin vuosina 1790–1890. Korkean ja pitkäkestoisen henkirikollisuuden syynä olivat maakunnassa erityisesti levottomuutta aiheuttaneet puukkojunkkarit (ruotsiksi knivjunkare) eli häjyt. Näiden miesten väkivallan taustalla oli monia syitä kuten muutokset elinkeinoissa ja taloudessa, sekä epävarmuus avioliittomahdollisuuksista. Eteläpohjalainen mies purki taloudellista ja sosiaalista turhautumista ja henkistä pahoinvointiaan tappelemalla toisten miesten kanssa. Toisaalta miehet käyttäytyivät väkivaltaisesti myös saadakseen maineen kuuluisina tappelijoina.

Puukkojunkkareita on tutkittu aiempina vuosikymmeninä useaan otteeseen. Tutkimuksissa on käytetty lähteitä aina muisti- ja perinnetiedosta kirkonkirjoihin, sekä pitäjänkokousten pöytäkirjoista ja määräyksistä rikoksia käsitteleviin tuomiokirjoihin. (Mm. Vilkuna 1964; Haavio-Mannila 1958; Virrankoski 1965 & 1966; Huttunen 1958; Kallio 1982 & 2009). Tieteellisesti ansiokkaampana ja perusteellisimpina puukkojunkkaritutkimuksena on pidetty ylihärmäläissyntyisen Heikki Ylikankaan (s. 1937) tutkimusta Puukkojunkkareitten esiinmarssi (1976), jossa tutkittiin Etelä-Pohjanmaan henkirikollisuuden ja puukkojunkkari-ilmiön synnyn alkuvaiheita vuosilta 1790–1825. Tutkimus on nykypäivän historiantutkimuksen ja niinikään suomalaisen väkivalta- ja rikoshistoriantutkimuksen kentällä edelleen luotettavin analyysi ilmiöstä, ja samalla historiallisen kriminologian kulmakivi Suomessa (Koskivirta 10.6.2022). 

Lisäksi Ylikangas on tutkinut muun muassa tunnettuina häjyinä pidettyjen Antti Rannanjärven ja Antti Isotalon sekä heidän rikoskumppaneidensa elämää 1860-luvun lopun Alahärmässä, ja kirjoittanut lukuisia artikkeleita, kirjoja ja kirjojen lukuja puukkojunkkariajasta.

Per Åke Lauren, Lähtö kylätappeluun (1899), Museovirasto.

Puukkojunkkari-ilmiön kokonaisvaltaista tutkimista on hankaloittanut ilmiön pitkä kesto ja siitä syntyneen lähdeaineiston laajuus. Maakunnan henkirikollisuuden tiedetään kasvaneen 1790-luvulta alkaen, ja satunnaisista vaihteluista huolimatta henkirikollisuuden taso pysyi korkeana aina 1880-luvun lopulle. Aiemmat tutkijat, Ylikangas mukaan lukien, ovat yrittäneet lohkoa ja selittää ilmiötä etenkin tilastojen avulla. Tutkijoiden yleisimmin laatimat tilastot koskevat henkirikosten ajallisten ja paikallisten muutosten vertailua. Ylikangas on lisäksi tilastoinut ja vertaillut muun muassa henkirikoksissa käytettyjä surma-aseita, surmaamistapoja, vuodenaikoja ja henkirikoksia tehneiden miesten sosiaalisia asemia ajanjaksolla 1790–1825.

Ylikangas havaitsi, että Etelä-Pohjanmaan henkirikollisuus oli vuosina 1790–1825 lisääntynyt aluksi nopeammin ruotsinkielisissä rannikkopitäjissä ja levisi myöhemmin maakunnan sisempiin pitäjiin. Samaan aikaan puukon käyttö aseena väkivaltarikoksissa ja ihmisten terrorisoinnissa levisi rannikkoseudulta sisämaan suomenkielisiin pitäjiin. Puukkojunkkari-ilmiö oli siis saanut alkunsa ruotsinkielisissä rannikkopitäjissä, jotka rauhoittuivat kuitenkin jo 1810-luvulla. (Ylikangas 1974; Ylikangas 1975.)

Tutkimustulos rannikkoseudun ensimmäisistä ruotsinkielisistä häjyistä ja puukon käytön omaksumisesta eri kieliryhmien välillä ei kuitenkaan vaikuta olevan yleistä tietoa esimerkiksi populaarikulttuurissa, jossa häjyt on kuvattu suomenkielisiksi miehiksi. Ylikangasta asia jäi vaivaamaan, koska hän kirjoitti myöhemmin vuonna 2008, että ”[m]erkille pantavaa puukkojunkkarikauden jälkimaineen osalta on, että ruotsinkielinen rannikko, jonka pitäjissä ilmiö otti alkunsa, on häpeillyt sitä niin, ettei häjyistä lue riviäkään rannikon paikallishistorioissa.” (Ylikangas 2008). Tällä Ylikangas tarkoittaa esimerkiksi Maalahden, Lapväärtin, Närpiön ja muiden rannikkoseutupitäjien paikallishistorioita.

Periaatteessa Ylikangas on väitteessään oikeassa. Etelä-Pohjanmaan rannikkoseutujen ruotsinkielisistä pitäjistä ilmestyi vuosina 1928–1954 laaja ruotsinkielinen kirjasarja vöyriläissyntyisen, paikallishistorioitsija ja opettaja K.V. Åkerblomin (1877–1954) ja hänen poikansa filosofian tohtori, Jyväskylän yliopiston pohjoismaisen filologian professori Bror Åkerblomin (1908–1984) kirjoittamana. Bror Åkerblom jatkoi paikallishistoriallisten töidensä julkaisua vielä vuosina 1962, 1963, 1968 ja 1975. Tuhdissa kirjasarjassa käsitellään maakunnan ruotsinkielisten pitäjien (Korsholm, Vörå, Lappfjärd, Övermark, Pedersöre, Pörtom, Replot, Kvevlax, Maxmo, Tjöck, Mustasaari, Vassor by) kulttuurihistoriaa, perinteitä, kaupankäyntiä sekä taloutta, mutta suoranaisia mainintoja puukkojunkkareista ei kirjoissa ole. Åkerblomit mainitsivat kyllä teoksissaan muutamia henkirikostapauksia ruotsinkielisiltä rannikkoalueilta, ja muun muassa virkamiesten laatimia valituksia rikollisuudesta ja juoppoudesta. Joissain kohdin Åkerblomit tiesivät väkivaltarikoksissa käytetyn puukkoa. (K.V. Åkerblom 1941, 480–486; B. Åkerblom 1962, 276–284.) Vaikka kirjasarjassa rikollisia ei kutsuta puukkojunkkareiksi tai häjyiksi, eivät paikallishistorioitsijat tyystin myöskään sivuuttaneet rikollisuutta. 

Ruotsinkielisten pitäjien väkivaltaisuudesta ja henkirikollisuuden siirtymästä rannikkoseudulta sisämaahan saatiin ensimmäistä tutkimustietoa Lassi Huttusen (1915–1955) vuonna 1958 postuumisti julkaistujen tilastojen johdosta. Huttunen oli ryhtynyt työhön kiinnostuttuaan sosiologi ja kriminologi Veli Verkon (1893–1955) tilastotieteellisistä ja kansanluonnetta koskevista tutkimuksista. Verkko analysoi tutkimuksissaan muiden maiden rikollisuuden lisäksi muun muassa 1800-luvun Etelä-Pohjanmaan henkirikollisuutta ja puukkojunkkariaikaa. (Huttunen 1958; Verkko 1949.) 

Ylikangas esitti vuorostaan omat tutkimustuloksensa 1970-luvulla, osittain täydentäen ja vahvistaen myös Huttusen analysoimatta jääneet laskelmat. Tieto rannikkopitäjien väkivaltaisesta menneisyydestä tai väkivallan laajuudesta ja muutosasteista ei siten ollut voinut päätyä ainakaan Åkerblomeilta aiemmin ilmestyneihin paikallishistorioihin, koska kyseistä tutkimustietoa ei aiheesta vielä ollut edes olemassa.

Ylikangas huomautti asiasta uudelleen vuonna 2017 Etelä-Pohjanmaan maakuntahistoriallisessa teoksessaan Aina sitä jokin naula vetää. Ylikangas kirjoitti siinä kahteen otteeseen, ettei rannikkopitäjien väkivaltaisuuksista ja ruotsinkielisistä puukkojunkkareista ollut mainittu sanallakaan ruotsinkielisissä maakunta- ja paikallishistorioissa. Tälle hän arveli syyksi sen, että ruotsinkielinen Etelä-Pohjanmaa kuuluu nykyisin Suomen vähiten väkivaltaisiin alueisiin. (Ylikangas 2017, 190, 210.) Ylikankaan tulkinnan mukaan ruotsinkielisellä Etelä-Pohjanmaalla vallitsi edelleen häjyjen suhteen jonkinlainen puhumattomuuden kulttuuri.

Mainituilla lausumilla saattoi olla yhteys myös Ylikankaan näkemykseen omasta tutkimuksesta ja kotiseudustaan muita edistyksellisempänä. Hän näki Ylihärmässä olleen erityinen historiallinen ominaisluonne, joka historiallisten tapahtumien valossa näyttäytyi niin, että ylihärmäläiset olivat usein ensimmäisiä sekä pahassa että hyvässä. Esimerkeiksi kävivät puukkojunkkarit, keihin Ylikangas laski kuuluneen myös oman isoisänsä isän. Omaa puukkojunkkaritutkimustaan Ylikangas piti ensimmäisenä vakavasti otettavana historiantutkimuksena, jossa riisuttiin kaunisteleva ja romantisoitu kuva häjyistä. (Ylikangas 1989, 545–547; Ylikangas 1984, 153; Ylikangas 2008.)

Ote Ylikankaan blogitekstistä Ensimmäisistä pahassa ensimmäisiä hyvässä 19.2.2008.

Ylikankaan rooli aivan ensimmäisenä puukkojunkkariromantiikkaa kritisoivana tutkijana voi jäädä tulkinnanvaraiseksi, koska ensimmäisenä tässä työssä voitaisiin pitää kauhavalaissyntyistä rovastia Yrjö Alasta (1860–1944). Alaselta ilmestyi vuonna 1931 Otavan kustantamana teos Puukkojunkkarien aika, jossa Alanen tutki Kauhavalla, Ylihärmässä ja Alahärmässä 1840–1880 eläneitä häjyjä. Tietonsa  Alanen perusti tuomiokirjoihin, kirkonkirjoihin sekä muistitietoon viittaamatta kuitenkaan tarkkoihin aineistoihin. Puukkojunkkareita ja heihin liitettyä romantiikkaa vahvasti kritisoiva teos herätti ilmestymisaikanaan paljon julkista keskustelua, josta kerron tarkemmin eri yhteydessä.

Ylikangas on monissa tutkimuksissaan eri kohdin noteerannut Alasen työn, kutsuen sitä ajoittain ”perinteeksi”, joskus yleisesti kirjallisuudeksi, muistelmiksi, kansatieteellisiksi muistelmiksi, mutta myös tutkimukseksi. Ylikangas tunnisti, että perinnetiedolla oli historiantutkimuksessa oma roolinsa tieteellisestikin pätevänä lähdeaineistona. Hän perusteli perinnetiedon käyttöä etenkin muun lähdeaineiston yhteydessä. Ylikangas myös hyödynsi itse muiden tutkijoiden keräämää muistitietoa, ja ajoittain nojasi omien väitteidensä tueksi alkujaan Alasen esittämiin tietoihin. Näin toimivat muutkin puukkojunkkariaihetta tutkineet, kuten Veli Verkko, Elina Haavio-Mannila (s. 1933), Pentti Virrankoski (1929–2023) ja Kustaa Vilkuna (1902–1980). Tutkijoista Vilkuna jopa kutsui Alasta tämän puukkojunkkariteoksen yhteydessä suopeamielisesti Etelä-Pohjanmaan asiantuntijaksi, ”der südostbottnische Sachverständige”. Mainitut tutkijat viittasivat usein myös kansanperinnetiedon kerääjän, kurikkalaissyntyisen opettajan ja kirjailijan Samuli Paulaharjun (1875–1944) Ala- ja Ylihärmää käsittelevään tutkimusteokseen. [1] Muistitiedolla, kansanperinteellä ja perinnetiedolla on toisin sanoen ollut puukkojunkkariaiheen tutkimusperinteessä vahva rooli ja tehtävä.

Voitaisiinko Alasen teosta pitää sittenkin aivan ensimmäisenä kriittisenä puukkojunkkaritutkimuksena ja samalla puukkojunkkariromantiikan haastavana työnä? Tätä näkemystä vastaan puhuu, joskin ristiriitaisesti, Yrjö Alasen pojan historioitsija, professori Aulis J. Alasen (1906–1987) Historialliseen Aikakauskirjaan 1970-luvulla kirjoittamat kirja-arviot Ylikankaan puukkojunkkaritutkimuksista.

Ajallisesti Aulis J. Alanen aloitti kirja-arvioissaan Ylikankaalta vuonna 1973 ilmestyneestä Väkivallanaallon synty. Puukkojunkkarikauden alku Etelä-Pohjanmaalla -teoksesta. Teoksen kirja-arviossaan Alanen korosti, että Ylikangas oli tutkimuksellaan vastannut aiheen perustutkimuksen tarpeeseen jossa Verkko, Huttunen ja Haavio-Mannila eivät olleet onnistuneet aivan yhtä systemaattisesti. Vaikkei Alanen samassa yhteydessä suoranaisesti nimennyt isänsä teosta aiheen aikaisemmaksi tutkimukseksi, viittasi hän tekstissä muutoin Yrjö-isänsä työhön ja tämän esittämiin tietoihin puukkojunkkari-ilmiöstä, peilaten hänen havaintojaan Ylikankaan tulkintoihin. Aulis J. Alanen esitti arvionsa lopussa, että puukkojunkkariuden päättymiseen eivät olleet vaikuttaneet ratkaisevasti herännäisyys ja virkamiesten parantuminen, vaan osittain siirtolaisuus sekä nuorisoliikkeiden perustaminen. Jälkimmäisessä työssä hän mainitsi Yrjö-isänsä olleen mukana. (Alanen 1973.)

Seuraavassa kirja-arviossaan, joka koski Ylikankaan vuoden 1974 teosta Härmän häjyt ja Kauhavan herra. Kuvaus puukkojunkkareitten ja virkavallan välisestä yhteenotosta 1860-luvun lopulla Aulis J. Alanen kirjoitti, että Yrjö Alanen oli itse elänyt häjyjen aikaan ja paikkaan nähden aivan liian lähellä. Tästä läheisyydestä johtuen vanhempi Alanen oli suhtautunut pitkälti kielteisesti puukkojunkkareihin, ja käsitellyt heitä siksi liian kovaotteisesti Puukkojunkkarien ajassa. Sen sijaan Ylikangas oli osannut kertoa häjyistä ja heidän rikoksistaan jännittävällä ja dekkarimaisella tavalla. (Alanen 1975.) Edellä sanotun lisäksi Ylikangas viittasi useasti Aulis J. Alasen itse aiemmin keräämään muistitietoon.

Alasen kolmas kirja-arvio koski Puukkojunkkareitten esiinmarssia ja oli edellisiä huomattavasti kriittisempi. Hän kritisoi aiempaa yksityiskohtaisemmin Ylikankaan tutkimusotetta, kysymyksiä, käytettyjä lähteitä ja saavutettuja tuloksia. Samalla hän haki isänsä teokselle uudenlaista tunnustusta kirjoittamalla, että ”[j]o 1860 syntynyt Yrjö Alanen tuo esille oman aikansa mielipiteen, jolla lyhyen ajallisen etäisyytensä johdosta täytynee olla erityinen arvonsa.” (Alanen 1977.) Toisin sanoen Alanen oli vaihtanut mielipidettä ja olikin nyt sitä mieltä, että tutkijan ajallinen läheisyys tutkimuskohteeseensa toi kirjoittajan tulkinnoille uskottavuutta. 

Alanen jatkoi, että vaikka Ylikangas oli oivaltanut puukkojunkkari-ilmiön perusnäkemyksen, ”[omasta] mielestäni ja aikaa lähellä olevien tarkkailijoiden silmissä selitys ilmiöön oli yksinkertaisempi.” Seuraavaksi Alanen luetteli häjyilyn syyksi voimakkaiden johtajien (nimismiehet, maaherrat) ja henkisesti rakentavan ohjelman puutteen, joka muuttui kansakoulujen, nuorisoseurojen ja hengellisten liikkeiden myötä. Tämä taas on identtisessä linjassa Yrjö Alasen ajatusten kanssa (Alanen 1931, erit. 54, 58–60). 

Aulis J. Alanen tarkensi näkemystään toteamalla, että Ylikankaan sosiaalijakaumaa ja sosiaalihierarkiaa käsittelevät (amerikkalaisten sosiologien ja kriminologien teorioita noudattelevat) selitykset olivat hänelle, ”vanhalle tutkijalle”, hieman liikaa. Sinänsä selitysmallit olivat järkeenkäyviä mutta Alaselle liian universaaleja. Sen sijaan ja rinnalla Alanen esitti, että maakunnan rauhoittumista voivat osaksi selittää juuri kotimaan ja -maakunnan historialliset tapahtumat: eteläpohjaisten laittoman asevelvollisuuden välttelyyn osittain liittyvä Amerikan-siirtolaisuus ja sortovuosina yleistyneet, vähäosaisiakin herättelevät yritykset isänmaallisuuteen Tällä tavoin hän kytki puukkojunkkariajan loppumisen osaksi Venäjän 1800-luvun lopulla kiihtyneitä sortotoimia ja asevelvollisuuteen pakottamista.

Ylikankaan ensimmäistä teosta (1973) arvioidessaan Alanen oli alun perin erityisen kiinnostunut Ylikankaan sotilaita koskevista väitteistä. Ylikangas oli tuolloin arvioinut, että eteläpohjalainen väestö oli suhtautunut sotaväkeen poikkeuksellisen penseästi, ja kuinka varsinkin talollisten pojat ja heidän johtamansa ryhmät olivat ottaneet yhteen vihattujen sotilaiden kanssa. Puukkojunkkarien varhaisin käyttäytymismalli oli Ylikankaan mukaan peräisin juuri sotilailta. Itse Etelä-Pohjanmaan 1700- ja 1800-lukujen ruotsalaista, suomalaista ja venäläistä sotaväkeä paljon tutkinut Alanen hyväksyi tämän selitysmallin ja täydensi näkemystä korostamalla, että Suomen sota 1808–1809, esivallan vaihtuminen Ruotsista Venäjään ja venäläinen miehitys Etelä-Pohjanmaalla sekä ”laukkuryssien” kanssa käydyt tavanomaiset tappelut olivat lisänneet väkivalta-aggressioita. 

Näin ollen puukkojunkkariajan kiihtymisen taustat olivat nimenomaan venäläisessä miehityksessä. Alanen kannustikin nuorempaa kollegaansa keskittymään jatkossa sota ja sotaväki -selitykseen puukkojunkkariaikaa analysoidessaan, ja vastavuoroisesti kehotti suorasanaisesti Ylikangasta unohtamaan tai vähintäänkin häivyttämään taloudelliset selitykset puukkojunkkari-ilmiössä. Näihin kuuluivat muun muassa tervanpoltto, talonperimysjärjestys ja liikaväestö. (Alanen 1973.)

Alanen 1973, 305.

Ilmiön syntymisessä, jatkumisessa ja sen päättymisessä Alanen puolestaan kannusti Ylikangasta harkitsemaan uudelleen hylkäämäänsä selitysmallia kansanluonteen vaikutuksesta rikollisuuteen. Tällä arvioitsija tarkoitti (etelä)pohjalaisten heimoperäistä, tavallista suurempaa aktiviteettia ja hurjaa luontoa, josta oli osoituksena puukkojunkkarikauden lisäksi nuijasota, tervanpoltto, herännäisyys, siirtolaisuus, aktivismi, jääkäriliike, Pietariin lähtö, Lapuan liike sekä vapaussota. Alasen mukaan oli jopa niin, että puukkojunkkariajan murroskaudesta olisi myöhemmin syntynyt ”aatteita ja miehuutta, joita koko maa tarvitsi.” (Alanen 1973; Alanen 1975; Alanen 1977.)

Alanen 1973, 306.

Alanen 1977, 281.

Aulis J. Alanen ei arvioissaan antanut suoraan Yrjö Alasen teokselle tieteellistä todistusarvoa, mutta yhtä lailla hän tukeutui siinä mainittuihin erinäisiin kertomuksiin ja selityksiin arvioidessaan sekä Ylikankaan puukkojunkkaritutkimuksia että yleisesti ilmiötä. Siitä esimerkki saatiin Puukkojunkkareitten esiinmarssin arviossa, jossa nuorempi Alanen argumentoi vanhemman havainnoilla Ylikankaan esittämiä tutkimustuloksia vastaan. Muuttuneet näkemykset voivat selittyä sillä, ettei Ylikangas lopulta ollut kallistunut professori Alasen ehdotuksille puukkojunkkariuuden selittämisessä eli näkemyksiin pohjalaisen kansanluonteen ja maakunnassa oleskelleen venäläisen sotaväen vaikutuksista. Sen sijaan Ylikangas vahvisti – Alasen kritiikistä huolimatta - taloudellispainotteisia hypoteesejaan ilmiön taustalla. Nämä hypoteesit (mm. laskeva säätykierto) vaikuttivat sittemmin merkittävästi rikos- ja oikeushistorian tutkimukseen Suomessa.

Aulis J. Alasen käsitys venäläisen sotaväen vaikutuksesta maakunnassa oli negatiivinen, mutta samalla näen siinä olleen pyrkimys etsiä puukkojunkkariaiheesta yhtäläisyyksiä 1900-luvun alkupuolen tapahtumiin – nimellisesti vapaus/sisällissotaan 1918 sekä Lapuan liikkeeseen. Entisenä Lapuan liikkeen jäsenenä Alasen ajattelussa oli enemmän ja vähemmän valkoisia vivahteita, joista hän itsekin kertoi muun muassa sukuhistoriallisessa muistelmateoksessaan Perinteitä ja paljastuksia. Tarinaa Alasista ja muistakin (1987). Aulis J. Alasen Ylikankaan tutkimustulosten kritiikin taustalla saattoi olla laajempikin huoli Ylikankaan puukkojunkkariromantiikkaa rikkovasta tutkimusotteesta. Alaselle itselleen häjyt edustivat miehekkään väkivallan mallia, jossa oli lähes yksinomaan ritarillisia piirteitä (mm. Alanen 1952).

Ylikangas tiedosti, ettei hänen vuoden 1976 tulkintansa puukkojunkkareista miellyttänyt kaikkia. Siitä huolimatta ja juuri siksi tutkimus herätti huomiota lehdistössä. Asiasta käytiin keskustelua muun muassa vuonna 1978 ilmestyneessä dokumentissa Myytti ja todellisuus (1978). Dokumentissa haastateltiin Ylikankaan lisäksi häjyjen kunniallisuudesta ja hyvyydestä puolesta puhuvia, samoin kuin yltiöromanttista häjymielikuvaa syrjiviä.

Myytti ja todellisuus (1978), Yle Areena. Haastatelluista Ylikangas perusti argumenttinsa tutkittuun tietoon, muut sukupolvelta toiselle kerrottuun perimätietoon ja yleisesti tunnettuihin puukkojunkkaritarinoihin.

Ylikankaalle kielteiset reaktiot tarkoittivat sitä, että myötämielisestä puukkojunkkarimyytistä haluttiin pitää kiinni, koska yhdenkin myytin rikkominen kyseenalaisti eteläpohjalaisen arvojärjestelmän historiallisine tulkintoineen. Hän kertoi tuolloin saaneensa palautetta, jossa pohjalainen arvostelija ei niinkään kiistänyt Ylikankaan tutkimustuloksia, vaan kritisoi häntä alun perin työhön ryhtymisestä: myytin särkemiseen pyrkimisestä, ja kaiken lisäksi vielä populaarissa muodossa. Ylikangas sai tässä luultavasti kritiikkiä oltuaan mukana tutkimuksiinsa perustuvassa vuonna 1978 viihteellisessä Häjyt–televisiosarjassa sekä edellä mainitussa tv-dokumentissa. Saman arvostelijan mielestä puukkojunkkarimyyttiin sisältyi paljon myönteistä ja kiinni pitämisen arvoista, joten tällaisten käsitysten murskaaminen saattaisi johtaa jopa pohjalaisuuden ytimen eli pohjalaisten tunnetun vapaudenrakkauden murskaamiseen. (Ylikangas 1979, 64–69.)

En ole näillä tiedoilla onnistunut löytämään Ylikankaan esille nostamaa alkuperäistä arvostelua, mutta arvostelu vaikuttaa ilmentävän ajan ilmapiiriä Ylikankaan tutkimusta kohtaan. Samalla selittyy osaltaan se, miksi Ylikangas myöhemmin näki juuri oman tutkimuksensa olleen ”ensimmäinen” puukkojunkkariromantiikan rikkova tutkimus. Yrjö Alasen teos ei ehkä Ylikankaalle edustanut sellaista esitystä, jota olisi voitu 1970-luvun historiantutkimuksessa noteerata sanan painavimmassa merkityksessä tutkimukseksi. Tämä johti teokselle annetun teoskategorian vuorotteluun perinteen, kansanmuistelmien, kirjallisuuden ja tutkimuksen välillä. Alasen työn anti kuitenkin tunnistettiin sekä Ylikankaan että muidenkin puukkojunkkariaihetta tutkineiden piirissä.

Yrjö Alasen kirjan esittely vuodelta 1931. Otavan kiertokirje 27.4.1931.

Alasen kirjaa kuvataan teoksen etukannen kääntöpuolella kulttuurihistorialliseksi muistelmateokseksi.

FM Merja Pyykkönen, väitöskirjatutkija, Tieteiden ja aatteiden historia, Oulun yliopisto. Pyykkönen tutkii väitöskirjassaan naisten tekemiä ja heihin kohdistuneita väkivaltarikoksia sekä sarjarikollisuutta Etelä-Pohjanmaalla ajanjaksolla 1790–1890. Tutkimusta rahoittaa Svenska litteratursällskapet i Finland.

Viitteet

[1] Ylikangas 1973, 24, 49–50, 235, 258; Ylikangas 1976, 17, 25, 28–29, 72, 128–129, 212; Ylikangas 1985, 31, 125, 182, 311–312; Ylikangas 1987, 688, 714; Ylikangas 1979, 38–44; Verkko 1949, 101; Haavio-Mannila 1958, 11, 67, 118, 148–149; Vilkuna 1964, 73–74.

Samuli Paulaharju julkaisi oman perimätietoon pohjautuvan Härmän aukeilta -teoksensa vuonna 1932, eli noin vuosi Yrjö Alasen teoksen jälkeen. Häjyjä osin käsittelevästä Härmän aukeilta -teoksesta tuli välittömästi suosittu työ, johon viitattiin tutkimuksena sekä aikalaislehdistössä että myöhemmissä historiantutkimuksissa. Työtään varten Paulaharju oli tehnyt useita vierailuja eri paikkoihin Etelä-Pohjanmaalla, haastatellut eri-ikäisiä ja -taustaisia ihmisiä, valokuvannut sekä muutoin kerännyt tietoa tutkimansa alueen ja kulttuurien ominaispiirteistä.

Kirjallisuus

Alanen, Yrjö 1931: Puukkojunkkarien aika. Otava.

Alanen, Aulis J. 1952: ”Antti Isotalo 1831–1911.” Teoksessa Suomen talonpoikia Lallista Kyösti Kallioon, 431–447. Toim. Aaltonen, Esko & Haavio, Martti & Jutikkala, Eino & Oja, Aulis. WSOY.

Alanen, Aulis J. 1973: Terävää tiedettä kiistanalaisesta ”junkkarikauden” esivaiheesta. Historiallinen Aikakauskirja N:o 4, 301–306.

Alanen, Aulis J. 1975: Vauhdikasta totuutta puukkojunkkareista. Historiallinen Aikakauskirja 1 (73), 70–75.

Alanen, Aulis J. 1977: Puukkojunkkarien esiinmarssista vielä. Historiallinen Aikakauskirja N:o 3, 279–283.

Alanen, Aulis J. 1986: Perinteitä ja paljastuksia. Tarinaa Alasista ja muistakin. Kirjayhtymä.

Haavio-Mannila, Elina 1958: Kylätappelut. Sosiologinen tutkimus Suomen kylätappeluinstituutiosta. WSOY.

Huttunen, Lassi 1958: ”Etelä-Pohjanmaan henkirikollisuudesta vv. 1749–1900.” Historiallinen Arkisto 56, s. 125–173. Suomen Historiallinen Seura.

Kallio, Reino 1982: Pohjanmaan suomenkielisten kylien oltermannihallinto. Tutkimus vuoden 1742 kyläjärjestysohjeen toteuttamisesta. Väitöskirja, Jyväskylän yliopisto.

Kallio, Reino 2009: Häiriköintiä ja henkirikoksia. Eteläpohjalaisnuoret paikallisen kurinpidon kohteena sääty-yhteiskunnan aikana. Omakustanne.

Koskivirta, Anu 2022: Historiallisen kriminologian tulo Suomeen. Pohjolan historiankirjoitus -tiedeblogi 10.6.2022. https://pohjolanhistoriankirjoitus.blogspot.com/2022/06/

Paulaharju, Samuli 1932: Härmän aukeilta. WSOY.

Verkko, Veli 1949: Lähimmäisen ja oma henki. Sosiaalipatologisia tutkimuksia Suomen kansasta. Suomalaisen Lakimiesyhdistyksen julkaisuja B-sarja N:o 33. K.J. Gummerus Osakeyhtiö.

Vilkuna, Kustaa 1964: Der finnische puukko und das junki-Messer. Suomen Museo (79), 59–90. Suomen Muinaismuistoyhdistys.

Virrankoski, Pentti 1965: ”Härmän häjyt ja Kauhavan komiat.” Kotiseutu 2/1965, s. 182–190.

Virrankoski, Pentti 1966: ”Etelä-Pohjanmaan puukkojunkkarien esiintymisen syyt.” Alkoholipolitiikka, s.254–258.

Ylikangas, Heikki 1973: Väkivallanaallon synty. Puukkojunkkarikauden alku Etelä-Pohjanmaalla. Helsingin ylipiston Historian laitoksen julkaisuja N:o 3.

Ylikangas, Heikki 1974: Härmän häjyt ja Kauhavan herra. Kuvaus puukkojunkkareitten ja virkavallan välisestä yhteenotosta 1860-luvun lopulla. Kustannusosakeyhtiö Otava.

Ylikangas, Heikki 1975: ”Mistä puukko puukkojunkkarin käteen.” Historiallinen Aikakauskirja 73 (1), 109–121.

Ylikangas, Heikki 1976: Puukkojunkkareitten esiinmarssi. Väkivaltarikollisuus Etelä-Pohjanmaalla 1790–1825. Kustannusosakeyhtiö Otava.

Ylikangas, Heikki 1979: Näkökulmia historiantutkimukseen. Oikeuden yleistieteiden laitoksen julkaisuja 2. Helsingin yliopisto.

Ylikangas, Heikki 1984: Murtuva säätyvalta. WSOY.

Ylikangas, Heikki 1987: ”Rikollisuus Etelä-Pohjanmaalla autonomian aikana.” Etelä-Pohjanmaan historia VI. Autonomian kausi 1809–1917, s. 645–740. Etelä-Pohjanmaan maakuntaliitto.

Ylikangas, Heikki 1989: Tervasta teollisuuteen. Ylihärmän kehitys varhaisista ajoista nykypäiviin. Vaasa Oy.

Ylikangas, Heikki 2008: Ensimmäisistä pahassa ensimmäisiä hyvässä. Heikki Ylikankaan blogi 19.2.2008. https://blogs.helsinki.fi/hylikang/2008/02/19/ensimmaisista-pahassa-ensimmaisia-hyvassa/ Luettu 8.11.2023.

Ylikangas, Heikki 2017: Aina sitä jokin naula vetää. Art House.

Åkerblom, K.V. 1928: Korsholms sockens historia I del II: 1500-talet. Författarens förlag.

Åkerblom, Bror 1929: Vörå sockens historia I.

Åkerblom, K.V. 1938: Lappfjärds historia I. Lappfjärds kommun.

Åkerblom, K.V. 1941: Korsholms historia I. Korsholms kommun.

Åkerblom, K.V. 1947: Övermarks historia. Övermarks kommun.

Åkerblom, K.V. 1950: Pedersöre storsockens historia intill 1865 I. Kommunernas förlag.

Åkerblom, K.V. 1950: Pedersöre storsockens historia intill 1865 II. Kommunernas förlag.

Åkerblom, K.V. 1952: Lappfjärds historia II. Lappfjärds kommun.

Åkerblom, K.V. 1954: Pörtom historia. Pörtom kommun.

Åkerblom, K.V. 1956: Korsholms historia II. Korsholms kommuns förlag.

Åkerblom, K.V. & Åkerblom, Bror 1958: Replot historia. Replot kommuns förlag.

Åkerblom, Bror 1962: Vörå sockens historia I. Uusintapainos. Vörå kommuns förlag.

Åkerblom, Bror 1962: Kvevlax historia. Kvevlax kommun.

Åkerblom, Bror 1963: Vörå sockens historia II. Vörå kommuns förlag.

Åkerblom, Bror 1968: Maxmo sockens historia. Maxmo kommuns förlag.

Åkerblom, Bror 1976: Tjöck kommuns historia. Tjöcks kommuns.

Åkerblom, K.V. 1980: Övermarks historia. Näköispainos. Närpes kommun.

Åkerblom, K.V. 1984: Replot historia. Toinen painos. Korsholms kommun.

Åkerblom, Bror 1985: Maxmo sockens historia. Uusintapainos. Maxmo kommuns förlag

Åkerblom, K.V. 1991: Mustasaari sockens historia I. Näköispainos. Kvevlax hembygdsförening.

Åkerblom, K.V. 1992: Vassor bys historia. Uusintapainos. Vassor bys förlag.

Åkerblom, K.V. 1995: Pedersöre storsockens historia intill 1865 I. Näköispainos.

Åkerblom, K.V. 1995: Pedersöre storsockens historia intill 1865 II. Näköispainos.

Åkerblom, K.V. 1995: Kvevlax historia. Näköispainos. Hembygdsforskargruppen i Kvevlax.