Suomalainen 1700–1800-lukujen ’talonpoika’ historiankirjoituksessa – määritelmiä ja rajanvetoja

Antti Räihä

Kielitoimiston sanakirjan mukaan ’talonpoika’ on ”omistamaansa, vuokraamaansa tms. maata viljelevä ja siitä pääasiallisen toimeentulonsa saava mies, maanviljelijä”. Suomen etymologisessa sanakirjassa maanviljelijäksi määritelty talonpoika-sana periytyy kantasanaan ’talo’. Talo-sanan johdannaisia ovat muun muassa talollinen, talous, talonmies ja talonpoika. Sana ’talo’ on etymologisesti samaa sanuetta kuin ’talas’, joka pohjautuu sekä erä- ja pyyntitalouteen viittaavaan sanastoon että tukemiseen (kannatinhirsi, kattoparru), perustuksiin (jalusta, pohja, lattia) ja suojaan (kota, koju, katos) viittaavaan terminologiaan.

Christfrid Gananderin laatiman ensimmäisen suomenkielisen sanakirjan (käsikirjoitus valmistui 1787) Nytt finskt lexiconin mukaan talonpoika-sana vastaa ruotsinkielistä sanaa ’bonde’. Elias Lönnrotin Suomalais–ruotsalaisessa sanakirjassa (1880) vastineita ovat ’bonde’, ’landtfolk’ ja ’allmoge’. Svenska Akademiens ordbokin mukaan ’bonde’ tarkoittaa ”allmogeman som brukar egen jord; hemmansägare; äfv. om allmogeman som (för egen räkning) brukar andras jord; landtman; motsatt å ena sidan: herre, herreman, å andra sidan: torpare, arbetare, tjänare o. d.; äfv. allmännare, om landtbo som ägnar sig åt jordbruk o. icke tillhör herrskapsklassen.”  Maansa viljelystä ja tilanomistajuudesta käynnistyvä määritelmä sisältää edelleen lukuisan määrän erilaisia tarkennuksia. Gananderin sanakirjassa ’talollinen’ määrittyy puolestaan (mieheksi) ”som äger gård eller hemman, landtbrukare.”

Suomalaiseen historiankirjoitukseen muiden Pohjoismaiden tavoin sisältyvä tulkinta vapaasta maata omistavasta talonpojasta on helppo löytää myös edellisistä sanakirjamääritelmistä. Samaan aikaan ne alleviivaavat kuitenkin tulkinnan taustalle jäävää ’talonpojan’ yhteiskunnallista heterogeenisyyttä.

Poliittis-sosiaalihistoriallinen talonpoika

Eino Jutikkala määrittelee suomalaisen maataloushistorian keskiöön kuuluvassa Suomen talonpojan historia (1958) -teoksessaan talonpojan poliittisen toimijuuden kautta. Aikaisemmasta talonpoikia isänmaallis-kärsimyshistoriallisesta näkökulmasta tarkastelleesta tutkimuksesta eroten Jutikkala lähestyi talonpoikia poliittis-yhteiskunnallisen analyysin avulla. Terminologisesti hän identifioi säätyvallan ajan talonpoikaissäädyn vaalikelpoisuutta tarkastellessaan talonpojiksi ”perintötilalliset ja kruununtilojen haltijat, mutta ei rälssilampuoteja eikä niitä, jotka vuokrasivat maata, lukuun ottamatta akatemiain ja muiden vastaavien laitosten tiloja viljeleviä talonpoikia.” (Jutikkala 1958, 273) Talonpoikaisuus määrittyi näin ollen maahan sidotuksi oikeudeksi.

Lähimmäs talonpojan arkea Jutikkala pääsee tarkastellessaan talonpoikaista maanomistajuutta, kun talonpojisto muodostui yhdistys- ja vakuuskirjan (1789) myötä ”yhteiskunnallisessa suhteessa täydelliseksi säädyksi […]; mutta samalla tämä laki avasi tien tulevaisuuteen, ’porvarilliseen’ yhteiskuntaan, joka ei tunne säätyeroja eikä maanluontoja.” (Jutikkala 1958, 293) Jutikkalan viittaus erilaisia maanluonnoista riippumattomaan ’porvarilliseen’ yhteiskuntaan painottaa talonpojan määrittymistä yhteiskunnallisen vaikutusvallan kautta. Näin tulkittuna rajanveto rinnastaa Jutikkalan tutkiman talonpojan osaltaan maanluonnosta riippumattoman maatilan isäntään.

Maanomistajien määrän kasvu vuosien 1805–1825 Suomessa perustui Eino Jutikkalan mukaan Vanhan Suomen liittämiseen (1812) osaksi muuta Suomea. Vanhan Suomen talollisia ei voi kuitenkaan rinnastaa maanomistajiin, sillä he olivat 1800-luvun jälkipuoliskolle asti lähes läpeensä kruununtilallisia. Lähde: Jutikkala 2003, 448.

Arvo M. Soinisen Vanha maataloutemme -teos (1974) kuuluu Suomen talonpojan historian tavoin suomalaisen maataloushistoriografian ytimeen. Soinisen mukaan rakenteeltaan Suomen epäyhtenäinen maatalousväestö sisälsi erilaisia sosiaaliryhmiä varakkaista tilanomistajista ja talonisännistä köyhiin maatyöläisiin. Maatalousväestön ylimmän kerroksen muodostivat ”ne maanviljelijät, jotka omistivat viljelemänsä maan, siis tilanomistajat ja talolliset.” (Soininen 1974, 28) Kyseisen kerroksen Soininen jakaa kolmeen ryhmään eli säätyläismaanomistajiin (suurtilalliset), ratsutilallisiin (rusthollarit) ja talollisiin. Kaksi viimeisintä muodostivat edelleen talonpoikaisen maanviljelijäväestön eli talolliset.

Talolliset jakautuivat Soinisen mukaan edelleen kahteen osaan sekä kameraalisesti (perintö-, kruunu- ja rälssitalonpoikiin) että suhteessa ruotuarmeijan ylläpitoon (ratsu- ja jalkaväki). Talonpoika- ja talollisryhmän jakolinjojen vastakohtana näyttäytyy teoksessa Sukupolvien perintö (1985) oleva Ilkka Mäntylän teksti ”Talonpoika yhteiskunnassa”, missä Mäntylä käyttää termejä talonpoika ja rahvas toistensa synonyymeinä. Vastaavaan yleistermin käyttöön päätyy myös Perttu Immonen teoksessaan Suomen rahvaan historia (2017), jota hän kuvaa tavallisten suomalaisten historiaksi. Tarkasteltujen kolmen suvun edustajistoon kuului niin talonpoikia, porvareita kuin papistoakin.

Jari Niemelä lähestyy teoksessaan Talonpoika toimessaan (2008) talonpoika-terminologiaa perinteisesti maatalouden sosiaalisten suhteiden kautta. Niemelä ei määrittele käyttämäänsä talonpoika -käsitettä, mutta tekstiin sisältyvän tulkinnan mukaisesti säätyläismaanomistajien alapuolelle sosiaalisesti sijoittuneet perintö- ja kruununtilalliset muodostivat 1700- ja 1800-luvuilla Suomen talonpoikaisväestön. Talonpoikaisryhmää tarkastellessaan Niemelä painottaa eroa talonpoikaiseksi yläluokaksi 1700-luvulla muodostuneiden ratsutilallisten ja muiden talonpoikien välillä. Verotusteknisistä tekijöistä johtuen ryhmien välinen juopa kasvoi 1800-luvulla Venäjän alaisuuteen siirtyneen Suomen ruotuarmeijan lakkauttamisesta huolimatta.

Perhehistoriallinen talonpoika

Talonpoikia ja talollisia demografis-yhteisöllisesti analysoiva perhehistoriallinen tutkimus on sivuuttanut sosiaalis-yhteiskunnallisen tarkastelun tavoin kyseisten toisiinsa limittyvien käsitteiden määrittämisen ja niiden käytön kriittisen tarkastelun. Väinö Voionmaa lähestyi jo yli vuosisata sitten Suomen karjalaisen heimon historia -teoksessaan (1915/1969) talonpoika -tematiikkaa suurperheen toiminnan näkökulmasta. Huomio keskittyi vallankäyttöön rinnastuneeseen isännyyteen, jonka Voionmaa katsoi suurperheiden ”sisällisen järjestyksen” mukaisesti kuuluneen säännöllisesti isälle. Veljesten välille rakentuneessa suurperhemuodossa talon isäntä ja isännyys saivat sen sijaan erilaisia merkityksiä kuin isän johtamassa perheessä.

Suomalaisen talonpojan perhehistoriallinen menneisyys on herättänyt kiinnostusta erityisesti itäisen suurperhelaitoksen kontekstissa. Varhaisempana lähtökohtana olleet näkökulmat patriarkan johtamista väkirikkaista suurperheistä ovat monimuotoistuneet, kun tuoreemmassa kotimaisessa tutkimuksessa Suomi on asemoitu länsi- ja itäeurooppalaisen perhe- ja kotitalousmallin väliselle raja-alueelle.

Magnus von Wrightin (1805–1868) akvarelli kuvaa aidantekoa ja kaskimaata 1800-luvun Viipurin läänissä. Lähde: Finna, Museoviraston kuvakokoelmat.

Talonpojan ja isännän rinnastuminen toisiinsa on johtanut aikaisemmassa sekä poliittis-sosiaalisessa että perhehistoriallisessa tutkimuksessa maskuliiniseen katsantokulmaan. Tämän seurauksena emäntien isännöimät maatilat ovat rajautuneet yleisesti tarkastelun ulkopuolelle. Varsinkin itäisemmän Suomen osalta puute on merkittävä, sillä esimerkiksi Viipurin Karjalassa naisleskien johtamien kotitalouksien määrä nousi 1700–1800-luvuilla suurimmillaan paikoin jopa kolmannekseen kaikista kotitalouksista.

Talonpoika negaationa

Talonpoikiin suomalaisessa historiografiassa usein rinnastuneet talolliset/tilalliset ovat esiintyneet perinteisesti vastapuolena tilattomaan väestöön keskittyneissä tutkimuksissa. Osapuolten välisten ristiriitojen kärjistyminen tai ainakin niiden laajempi julkitulo oli 1800-luvulla arkipäivää. Viljo Rasila kuvaa teoksessaan Suomen torpparikysymys vuoteen 1909 (1961) torppareiden ja talollisten välisiä muun muassa 1860-luvulle ajoittuvia kansakoulujen rakentamista koskeneita kiistoja. (Torpparitutkimuksesta ks. Kirsi Laineen teksti tässä blogissa). Tapauksissa oli kysymys erimielisyydestä koskien maata omistamattomien torppareiden velvollisuudesta ottaa osaa yhteisiin rasituksiin. Rasilan mukaan ”Torppariväestön jäseniä yhdistivät samat yleiset tunnusmerkit, sama oikeudellinen asema […], jotka kaikki eroittivat heidät […] ennen kaikkea heidän yhteisestä vastakohdastaan, vuokranantajista.” (Rasila 1961, 83)

Suomen 1800–1900-lukujen taitteen maatalouskysymystä tutkinut Matti Peltonen toteaa teoksessaan Talolliset ja torpparit (1992) talonpojan käsitteen samaistuvan Suomessa usein talollisiin, joilla oli ”oikeus äänestää ja tulla valituksi talonpoikaissäädyssä” (Peltonen 1992, 272). Samalla Peltonen huomauttaa kuitenkin, että tavallisten talollisten yhteiskunnallinen asema oli 1800-luvun lopulla heikentymässä esimerkiksi erilaisten pienyrittäjien, maakauppiaiden ja kansankoulunopettajien muodostaessa merkittävän osan talonpoikaissäädyn valtiopäiväedustajista. Yhteisöllisesti Peltonen rinnastaa talolliset maanomistajiin.

Riikka Miettisen ja Ella Viitaniemen toimittaman Reunamailla -teoksen (2018) johdannon mukaisesti ”hallinnollisesta ja kruunun näkökulmasta maaseudun tilaton väestö voidaan nähdä vastakohtana talonpojille, jotka omistivat tai pitivät hallussaan vakinaisella asukasoikeudella ja viljelivät verotettavaa maata (hemman).” Edelleen tilaton väki erosi ”maanomistuksen ja siihen liittyvien yhteisöllisten nautintaoikeuksien (esimerkiksi metsävarojen ja vesialueiden käyttö) sekä poliittisten oikeuksien, mutta myös velvollisuuksien, puutteella” talonpoikaisväestöstä. (Miettinen & Viitaniemi 2018, 11–12)

Tunnettu tuntematon talonpoika historiankirjoituksessa

Suomalainen maataloushistoria on lähestynyt talonpoika–talollinen-tematiikkaa valtiollis-yhteiskunnallisen toiminnan ja merkitysarvon sekä omistusoikeuskysymysten kautta. Oman osin välillisen huomionsa talonpojat ja tilalliset ovat saaneet myös perhehistorian piirissä. Talonpojan historiografiaan sisältyvien linjanvetojen heterogeenisyydestä kertoo 1800-luvun lopun talonpoikaissäädyn tyypittely muiden säätyjen ulkopuolelle jäävien maanomistajien säädyksi. Talonpoika–talollinen-terminologian takaa erottuvat kolme merkitysryhmää määrittävät talonpojan (omistamansa) maan (maskuliiniseksi) viljelijäksi, tietyn sosiaaliryhmän edustajaksi sekä sääty-yhteiskunnan poliittisen ryhmän jäseneksi.

Talonpojan ja talollisen välinen rajanveto itsessään on jäänyt aikaisemmassa tutkimuksessa sumeaksi näiden toimiessa pääsääntöisesti toistensa synonyymeina. Samaan aikaan maataloushistorian talonpoikaiskeskeisyydestä huolimatta talollisväestön poliittis-yhteiskunnallisen toimijuuden ulkopuolinen arkitodellisuus on jäänyt tutkimuksessa syrjään ennen kaikkea tilattomaan väestöön kohdistunutta käänteistä mielenkiintoa lukuun ottamatta.

Antti Räihä toimii dosenttina Jyväskylän yliopiston historian ja etnologian laitoksessa. Hän johtaa muun muassa Koneen Säätiön rahoittamaa tutkimushanketta Tilaperimyskiistat ja pauperismi. Maatilojen sukupolvenvaihdokset Suomessa noin 1700–1900.

Internet -lähteet

Kielitoimiston sanakirja: https://www.kielitoimistonsanakirja.fi/#/ (”talonpoika”)

SAOB: https://www.saob.se/ (”bonde”)

Suomen etymologinen sanakirja: https://kaino.kotus.fi/ses/ (”talonpoika”)

Kirjallisuus

Ganander, Christfrid, Nytt finskt lexicon. Alkuperäiskäsikirjoituksesta ja sen näköispainoksesta toimittanut Liisa Nuutinen. SKS / Kotimaisten kielten keskus 1997.

Haataja, Kyösti, Suomen talonpoika. Ylipainos Maaseudun Tulevaisuudesta. 1942.

Immonen, Perttu, Suomen rahvaan historia. Kolmen suvun elämää keskiajalta 1800-luvulle. Atena 2017.

Jutikkala, Eino, Suomen talonpojan historia. Toinen, uudistettu ja lisätty painos. SKS 1958.

Jutikkala, Eino, Tilalliset ja tilattomat. Teoksessa Viljo Rasila, Eino Jutikkala ja Anneli Mäkelä-Alitalo (toim.) Suomen maatalouden historia I. Perinteisen maatalouden aika. Esihistoriasta 1870-luvulle. SKS 2003.

Lönnrot, Elias, Suomalais-ruotsalainen sanakirja. Jälkimäinen osa, N–Ö. SKS 1880.

Miettinen, Riikka & Viitaniemi, Ella, Johdanto: Länsi-Suomen maaseudun tilattomat tutkimustehtävänä. Teoksessa Riikka Miettinen & Ella Viitaniemi (toim.) Reunamailla. Tilattomat Länsi-Suomen maaseudulla 1600–1800. Historiallisia Tutkimuksia 278. SKS 2018.

Moring, Beatrice, Land, Labour and Love: Household Arrangements in Nineteenth Century Eastern Finland – Cultural Heritage or Socio-Economic Structure, The History of the Family 4:2, 1999.

Mäntylä, Ilkka, Talonpoika yhteiskunnassa. Teoksessa Arno Rautavaara (toim.) Sukupolvien perintö. Talonpoikaiskulttuurin kasvu. Kirjayhtymä 1985. 

Norring, Petteri, Histories of the free peasant in Finnish and Swedish historical research, ca. 1800–1980. Teoksessa Miia Kuha & Petri Karonen (toim.) Swedish and Finnish Historiographies of the Swedish Realm, c. 1520–1809. Shared Past, Different Interpretations? Routledge 2023.

Partanen, Jukka, Isän tuvasta omaan tupaan. Väestö ja kotitaloudet Karjalankannaksen maaseudulla 1750–1870. Bibliotheca Historica 86. SKS 2004.

Peltonen, Matti, Talolliset ja torpparit. Vuosisadan vaihteen maatalouskysymys Suomessa. Historiallisia Tutkimuksia 164. SHS 1992.

Piilahti, Kari-Matti, Aineellista ja aineetonta turvaa. Ruokakunnat, ekologis-taloudelliset resurssit ja kontaktinmuodostus Valkealassa 1630–1750. Bibliotheca Historica 106. SKS 2007.

Rasila, Viljo, Suomen torpparikysymys vuoteen 1909. Yhteiskuntahistoriallinen tutkimus. Historiallisia Tutkimuksia LIX. SHS 1961.

Sirén, Kirsi, Suuresta suvusta pieneen perheeseen. Itäsuomalainen perhe 1700-luvulla. Bibliotheca Historica 38. SKS 1999.

Soininen, Arvo M., Vanha maataloutemme. Maatalous ja maatalousväestö Suomessa perinnäisen maatalouden loppukaudella 1720-luvulta 1870-luvulle. Historiallisia Tutkimuksia 96. SHS 1974.

Suomen talonpoikaisluokan ja maatalouden historiaa. Esittäneet A. R. Cederberg et. al. Otava 1936.

Voionmaa, Väinö, Suomen karjalaisen heimon historia. WSOY 1969 (1915).

Waris, Elina Yksissä leivissä. Ruokolahtelainen perhelaitos ja yhteisöllinen toiminta 1750–1850. Bibliotheca Historica 48. SKS 1999.