Viipurin vuoden 1710 valloituksen historiakuva Suomen suuriruhtinaskunnassa. Osa II

Anu Koskivirta & Petri Karonen

Kuva Viipurin menetyksestä alkaa muuttua

J. W. Snellmanin (1806–1881) perustamassa Litteraturblad för allmän medborgerlig bildning -aikakauskirjassa nimimerkki A. R. julkaisi syyskuun alussa 1852 laajan kirjoituksen otsikolla ”Viipurin kaatuminen 1710”. Kirjoittajan mukaan tsaari Pietari I:n tavoitteena oli muuttaa Viipuri, ”Suomen etumuuri”, Venäjän vastaperustetun pääkaupungin Pietarin etuvarustukseksi. Tekstissä toistetaan totuttuun tapaan puolustajien ja hyökkääjien voimasuhteet: venäläisillä oli aluksi 18 000 miestä ja runsaasti erilaista tykistöä. Myöhemmin sotajoukon vahvuus nousi 23 000 mieheen. Ensimmäisen kerran Viipurin puolustajien ylipäällikkö eversti Stiernstråhle sai ansaitsemaansa huomiota, sillä kyseinen juttu julkaistiin monissa lehdissä sekä ruotsiksi että suomeksi: everstillä kerrottiin olleen käytössään 4 000 vakinaisen armeijan ja nostoväen sotilasta. Kirjoituksen mukaan puolustajat kestivät piiritystä 13 viikkoa, jonka jälkeen Stiernstråle taipui jättämään Apraxinille antautumisehtonsa. A. R. jätti kuitenkin häveliäästi mainitsematta, kuinka puolustajille lopulta kävi.

Aihepiirin julkinen muistelu alkoi laajentua sanomalehdistössä 1800-luvun puoliväliin mennessä. Sanomia Turusta julkaisi vuonna 1857 suomeksi käännettynä suositun ruotsalaisen papin, koulumiehen ja amatöörihistorioitsijan Anders Fryxellin (1795–1881) kertomuksen kaupungin valtauksesta. Kirjoitus perustui Fryxellin samana vuonna ilmestyneen Berättelser ur svenska historien -teossarjan tuoreimpaan niteeseen. Sotajoukkojen voimasuhteet ja perustarina kuvattiin aiempien tietojen mukaisesti, mutta tekstissä todettiin myös sodankäynnin huoltovaikeuksista ja puolustajien epätoivoisesta vahvistusten odotuksesta. Samoin mainittiin, kuinka puolustajille eli ”[w]artowäelle luwattiin wapaa lähtö ja asujamille wapaus ja turwa. Mutta kaikilla wiekottelemisillä rikottiin lupaus.” Lisäksi 400 sotilaan – myöhempi tutkimus on osoittanut määräksi puolisen tuhatta – kerrottiin siirtyneen vapaaehtoisesti Venäjän palvelukseen. Teksti kertoi myös muista piirityksen jälkiseurauksista: venäläisten hirmuteoista, ryöstöistä, murhista, kidutuksista, raiskauksista ja siviilien viemisestä orjuuteen Venäjälle. Myös merkittävä suomen kielen kehittäjä, lehtimies ja kirjailija Pietari Hannikainen (1813–1899) kirjoitti vuonna 1864 mainituista raakuuksista Karjalaa käsittelevässä teoksessaan Kuwaelmia Suomen maakunnista.

Viktor Löfgren (1843–1909, vuodesta 1906 Lounasmaa), viipurilaistaustainen filosofian ylioppilas ja tuleva Uuden Suomettaren päätoimittaja (1870–1906), kirjoitti vuonna 1866 Maiden ja Merten Takaa -lehden vahvasti taustoitetussa jutussaan muun muassa antautumisehtojen yhteydessä siitä, kuinka ”siinä Suomalaiset [!] saivat kokea kuinka vähän vihollisen sanaan on luottamista”. Siviileihin kohdistuneet raakuudet mainittiin, minkä lisäksi kirjoittaja nosti esille väitetyt ruotsalaisten rikokset venäläisiä kohtaan. Näistä myöhemmin valheelliseksi osoitetuista syytöksistä kirjoittaja totesi: ”vaikka niissä olisikin vähän perää, niin ei ne kuitenkaan voisi tehdä puhtaaksi Wenäläisten petollista ja kauheaa käytöstä Wiipurissa. Se on yhtähyvin pysyvä häwiämättömänä tahrana Pietari Suuren sotakunniassa, sillä se tapahtui epäilemättä hänen käskystään.”

Sanomalehdet levittävät tietoja Viipurin kohtalosta

Edellä kuvatunlaiset kertomukset toistuivat tästedes niin ruotsin- kuin suomenkielisissä sanomalehdissä. Toisinaan ne esitettiin edelleen jonkun ajallaan merkittävän tutkijan tai kirjailijan nimissä. Niinpä Wiborgs Tidning julkaisi kesäkuussa 1870 käännöksen Helsingin yliopiston yleisen historian professorin Yrjö Koskisen [Yrjö Sakari Yrjö-Koskinen, 1830–1903] uunituoreen Oppikirja Suomen kansan historiasta -teoksen sievistelemättömästä esityksestä. Koskinen oli jo viisi vuotta aiemmin julkaissut tärkeän asiakirjakokoelman Lähteitä ison vihan historiaan, joten kirjoituksen faktapohja oli aikakauden mittapuun mukaan moitteeton. Teksti noudatteli osapuilleen jo edellä havaittuja tulkintoja.

Uusi Suometar puolestaan julkaisi keväällä 1873 toisen historian professorin, Zacharias Topeliuksen (1818–1898), vastikään suomennetun ”Pakolainen” -tekstin teoksesta Wälskärin juttuja. Vaikka siinäkin toistuivat entuudestaan tunnetut perustiedot, monet lehdet lainailivat jatkossa sujuvakynäisen Topeliuksen tekstiä. Siviiliväestön raakaa kohtelua Viipurissa ja sitä ympäröivällä maaseudulla ei unohdettu, vaikka Viipurin puolustajien kohtaloa sievisteltiin esimerkiksi kertomalla linnan väen antautuneen sotavangiksi. Topelius rinnasti venäläisten sotarikokset pohjalaisten isovihan ajan kärsimyksiin. Pari vuotta myöhemmin suomeksi käännetyssä Maamme-kirjassa mainittiin myös venäläisten rikkoneen sovittuja antautumisehtoja.

Tunnettujen ja suosittujen kirjoittajien merkitys tapahtumien kuvauksessa, muistamisessa ja historiakulttuurin luojina oli suuri. Samaa tarkoitusta palveli tekstien julkaiseminen aikakauden olosuhteissa laajalevikkisissä julkaisuissa sekä ruotsiksi että suomeksi. Osittain Topeliuksen jalanjälkiä seurattiin viipurilaisessa Ilmarinen -sanomalehdessä talvella ja keväällä 1885 peräti 20-osaisena jatkokertomuksena julkaistussa elävässä kaunokirjallisessa esityksessä ”Elämän raunioilla. Kertomus Wiipurin walloitusajoilta wuonna 1710”. Anonyymiksi jäävän kirjoittajan julkaisu oli ensimmäinen, jossa kuvattiin Viipurin kaupunkia taistojen tauottua. Jo tiedettyjen tosiasioiden ohessa tekstissä todettiin aiempaa selvemmin muun muassa kuinka ”raunio-kaupunki on itse kääntynyt muukalaisen korjaustyöväen ryöväriluolaksi”. Tällä viitattiin kaupungin linnoituksia kunnostamaan rahdattuihin venäläisiin maaorjiin samalla kun Ruotsin armeijan soturit ja osa porvaristosta oli viety sotavankeuteen, siviilejä orjiksi ja osa Pietaria rakentamaan. Maaliskuun alun jatkokertomuksessa palattiin antautumissopimuksen pettämiseen: ”tuskin oli walloittaja päässyt kaupungin sisään, kun nuo koreat lupaukset nähtiin olewankin paljasta ”wenättä”, tuiki tyhjiä puheita, valehia wallan kaikki.” Kuten tullaan näkemään, neljännesvuosisata myöhemmin sama lupausten pettäminen muodostui lähes kestoaiheeksi ja silloinkin Viipurin valtausta käytettiin esimerkkinä venäläisten petollisuudesta.

200 vuotta Viipurin kukistumisesta: ilon vai surun muisto?

Viipurin valtausta koskevia kirjoituksia julkaistiin lehdistössä 1880-luvun jälkeen harvakseltaan, kunnes aihe nousi uudelleen huomion kohteeksi valtauksen merkkivuoden 1910 tienoilla. Otettaan Suomen suuriruhtinaskunnasta tiukentanut Venäjän keisarikunta halusi muistuttaa suomalaisten alisteisesta asemasta myös erilaisin muistojuhlin, rituaalein ja konkreettisin teoin. Elettiin toisen sortokauden alkuvaiheita, mikä painoi vahvan leimansa myös lehdistön kirjoitteluun.

Suomalaisissa sanomalehdissä Viipurin valloituksen 200-vuotismuisto sanoitettiin lähinnä jo varhemmilta ajoilta tutuilla ilmauksilla, joten jo 1800-luvun puolimaissa faktoille rakentuneet kertomukset pysyivät voimissaan. Minkäänlaista iloa tai juhlantuntua ei muistamisessa näkynyt. Alkuvuodesta 1910 monien lehtien sisäsivuilla julkaistiin ”Pikku uutisia”-osastoon piilotettuja tiiviitä mainintoja Viipurin piirityksestä (esimerkiksi Helsingin Sanomat 1.4.1910, Karjala 5.6.1910, Työ 6.6.1910 ja Viipurin Sanomat 6.6.1910). Sama passiivinen innottomuus koski keisarin päätöstä uudelleen nimetä Viipurin linnoitusten osia juhlallisesti merkittävimpien venäläisvalloittajien mukaan. Monet lehdet julkaisivat tiedot hallitsijan päätöksistä kommenteitta sen jälkeen, kun Suomalainen Wirallinen Lehti oli ilmoittanut niistä marraskuun puolimaissa 1910.

Kesäkuun lopulla eli valtauksen 200-vuotismuiston tietämillä ei suomalaisessa lehdistössä eikä varsinkaan viipurilaisissa lehdissä ollut havaittavissa minkäänlaista intoa tai ylipäätään halua muistella koko tapahtumaa. Valtausta muistettiin kertaamalla jo monesti kirjoitettua, mutta aiempaa enemmän korostettiin valloittajan sodankäyntitapojen erityisyyttä, toisin sanoen raakalaismaisuutta.

Tekstit liitettiin enemmän tai vähemmän verhotusti kuumana käyneeseen päivänpolitiikkaan: elettiinhän uutta yleisvaltakunnallistamisen aikaa, jota monet suomalaiset perustellusti kutsuivat sorroksi. Tuona synkkänä aikana suuriruhtinaskunnan asukkailla oli vain niukasti mahdollisuuksia osoittaa tyytymättömyyttään venäläistämisen etenemisestä. Jo maaliskuussa 1910 Wiborgs Nyheter kirjoitti etusivullaan Viipurin vuoden 1710 puolustajien urhollisuudesta ja yhdisti keskustelun monista muistakin yhteyksistä tuttuun käsitykseen venäläisistä perivihollisina. Lehti julkesi kirjoittaa Vanhan Suomen ajasta ”100 vuoden vankeutena”, turvattomana ja epävarmuuden aikana. Asiaan kuului nostaa esille vanhat, ”yli 400 vuotta”, kehitetyt ruotsalaiset lait ja instituutiot, jotka lehden mukaan olivat ruotsalaisen ”yhteiskuntahengen vapauden perusta”. Sittemmin Suomessa oli yli sata vuotta eli koko autonomian ajan totuteltu uuteen, aivan erilaisille periaatteille pohjanneeseen järjestykseen. Vastaavanlaisia kytkentöjä tehtiin muissakin lehdissä, esimerkiksi kesäkuussa Helsingin Sanomissa ja Karjalassa.

Kesäkuun puoliväliin 1910 tultaessa Viipurin valloituksen 200-vuotismuisto antoi aihetta tavallista laajempiin lehtikirjoituksiin. Wiborgs Nyheter tiivisti kaiken oleellisen jo edellä esitellyn, mutta mainitsi myös voittajien aikanaan pitämän loisteliaan paraatin. Lehti jatkoi kitkerästi, kuinka ”lupaukset” urheille puolustajille ja kaupungin porvaristolle ”pidettiin - tuttuun venäläiseen tapaan.”

Kenties ankarimmin menneisyyden ja nykyhetken rinnasti Framtid-lehden heinäkuun numeroon kirjoittanut nimimerkki Rf Lg. eli moraalifilosofi, tuolloinen dosentti, myöhempi Åbo Akademin filosofian professori Rolf Lagerborg (1874–1959). Väkevässä ”Viborgsjubileet”-tekstissään hän totesi muun muassa kuinka ”Viipurin antautumisen historia on yhdistelmä petosta ja raakuutta, joiden yksityiskohdat kannattaa ehkä palauttaa mieleen”. Lagerborg latasi tekstiinsä kaikki tunnetut tosiasiat ja päätteli niiden perusteella ”venäläisten epäluotettavuuden” ja ”lupausten pettämisen” olevan pysyvä olotila, myös nykyhetkessä.

Viipurin valloituksen 200-vuotisjuhla kesäkuussa 1910 joukko venäläisiä upseereita asettui Viipuriin pari vuotta aiemmin pystytetyn Pietari I:n patsaan juurelle. Läde: Aittomaa 2020, 221.

Sitä vastoin keisarin suomalaisille alamaisille ei jaettu juuri lainkaan ensi käden tietoa Viipurissa kesäkuun lopulla 1910 pidetyistä kolmipäiväisistä Viipurin valloituksen 200-vuotisjuhlallisuuksista. Suomalaiset lehdet eivät omatoimisesti kirjoittaneet näistä, yksinomaan venäläisille tarkoitetuista seremonioista. Moni lehti kuitenkin painatti palstantäytteeksi tai osin varmasti myös varmistaakseen painolupansa jatkumisen vallanpitäjien viralliset tiedonannot, jotka saatiin joko suoraan Pietarin sähkösanomatoimistosta tai Suomalaisen Wirallisen Lehden etusivulta. Kauaksi paraatipaikoista sijoitettiin niin keisari Nikolai II:n Suomen kenraalikuvernöörille osoittama reskripti eli käskykirje Viipurin valloituksen merkityksestä Pietarin ja koko suuren Venäjänmaan turvallisuudelle, kenraalikuvernöörin ja keisarin välinen asiaa koskenut julkinen kirjeenvaihto, luettelomaiset esitykset Viipurin juhlallisuuksien etenemisestä kuin Pietari I:n patsaan paljastamisen yksityiskohdatkin. Virallisia ilmoituksia ei ollut lupa muuttaa tai tiivistää, mutta toisinaan toimittajat osoittivat lehden mielipiteen otsikoinneissaan. Niinpä tamperelainen Kansan Lehti otsikoi 27.6.1910 takasivulle painetun virallisen ilmoituksen seuraavasti: ”Iloitsewat Wanhoista woitoistaan, kun uusia ei ole saatu”. Saman päivän oululaisen Kansan Tahdon otsikko kuului ”Walloittajat juhlivat” ja seuraavan päivän Lahden puolestaan ”Wenäläiset juhlat Wiipurissa”.

Lahti osui asiassa naulankantaan, sillä suomalaisia ei 200-vuotisjuhliin toivottu tai sinne kutsuttu. Tosin osallistumishalukkuus olisikin otaksuttavasti ollut laimea, eivätkä varsinkaan viipurilaiset osoittaneet minkäänlaista mielenkiintoa osallistua valloittajiensa ilonpitoon. Asia käy ilmi juuri siitä, etteivät paikalliset lehdet – muista suomalaisista puhumattakaan – uutisoineet juhlallisuuksista muuta kuin aivan välttämättömimmät viralliset tiedot. Helsingin Sanomat siteerasi aiheesta erästä venäläistä lehteä, jossa juhlia kommentoitiin toteamalla ”[k]aupungilla olleen arkipäiväinen ulkonäkönsä, johon nähden ei luullut kaupungissa mitään juhlaa pidettävän. Suomalaiset owat, kuten yksin wenäläiset upseeritkin tunnustavat, esiintyneet --- erittäin tahdikkaasti. He ovat harwinaisen taitawasti noudattaneet puolueettomuuttaan, wieläpä osanneet antaa sille jonkinlaisen wälinpitämättömän arvonannon wiwahduksen.” Lainatun tekstin monimieliset sanavalinnat lienevät herättäneet lukijoissa ja niiden kynäilijöissä sanoinkuvaamatonta hilpeyttä; samaa Helsingin Sanomien juttua lainattiinkin monissa julkaisuissa eri puolilla Suomea.

Sarkastinen lehdistö, välinpitämättömät kaupunkilaiset

Viipurin valloituksen 200-vuotismuiston vaalimisesta kirjoitettiin myös suorasanaisen sarkastisesti. Viipurilaisen pilalehti Ampiaisen heinäkuun alun numerossa todettiin kuinka ”[j]uhlittu on Viipurissakin niin repäsevästi [!], etteivät alkuasukkaat olleet tietääksensä koko juhlasta. Joka oikein olikin, sillä se oli pitkätukkaisten kauhtanamiesten ja pistinniekkojen juhla.” Mustinta huumoria viljeli silti Karjala-lehden pakinoitsija Simuna, joka valitteli työnsä paljoutta – kirjoitettavaa kun oli vaikkapa yleisvaltakunnallisesta lainsäädännöstä ja muista samaan aikaan Suomen autonomista asemaa heikentävistä hallituksen toimista – ja pahoitteli, ettei yksikään toimittaja ollut ehtinyt tai muistanut kirjoittaa ”Wiipurin juhlasta”. Korjatakseen puutteen pakinoitsija raportoi jälkikäteen pilailun varjolla vakavaa asiaa: ”juhlat wietettiin Wenäjän woitokkaan armeijan kunniakkaiden tekojen muistoksi. Ja samalla tietysti Karjalan kansan onneksi ja menestykseksi. Kuinkas muutoin! --- Ihmeellistä muuten on, miten olot tänään woivat olla prikulleen samanlaiset kuin 200 wuotta sitten. Aiwan yhtä onnellisiksi tunsiwat Wiipurin ja Karjalanmaan asujamet itsensä tänäkin muistopäiwänä kuin 200 wuotta sitten. --- Sellainen yhtäläisyys woisi tuskin muualla olla mahdollistakaan kuin Wenäjän kotkan siipien suojaamissa maissa. Niissä kumminkin on saawutettu tuo ihannetila.”

Sanomalehdistön yleinen vaikeneminen oli ilmeisen tietoista. Wiborgs Nyheter katkaisi lopulta korviahuumaavan hiljaisuuden heinäkuun ensimmäisellä viikolla referoimalla vuolaasti juhlallisuuksia paikan päällä seuranneen nimimerkki ”Katon” laajaa kirjoitusta ruotsalaisessa Dagens Nyheter -lehdessä. Wiborgs Nyheter julkaisi koko joukon toimittajan kriittisiä huomiota, joskin alkuperäisestä tekstistä olisi irronnut paljon enemmänkin meheviä lohkaisuja. Kirjoittaja kuvaili kaduilla marssivia paraatiasuisia venäläisiä joukko-osastoja, reippaita marsseja, ortodoksipappien eriskummallista liikehdintää ja kajauttamaa harrasta kirkkolaulua. Venäläiset kutsuivat tilaisuutta Viipurin ruotsalaisilta valloittamisen 200-vuotismuistojuhlaksi, ”vaikka olisi parempi reilusti sanoa, että tässä juhlittiin ”finis Finlandiae’a”. Mainittu käsite oli ajankohtainen, sillä yleisvaltakunnallinen lainsäädäntö oli suomalaisten raivokkaasta vastustuksesta huolimatta juuri hyväksytty Venäjän duumassa.

Kato piti juhlan puitteita yleisesti hienoina ja järjestelyjä toimivina. Kaikki oli suorastaan hyvin paitsi itse juhla, joka oli ”perusteellisen epäonnistunut”. Kirjoittajan mukaan venäläiset eivät olleet kyenneet ”200 vuodessa tekemään Viipurista venäläistä kaupunkia, eivätkä he onnistuneet antamaan sille pinnallista juhlakuorrutusta edes muutamaksi tunniksi. Liian paljon puuttuu – muutakin kuin venäläinen likaisuus (den ryska smutsen)”. Poliisikin oli ollut varuillaan mahdollisten mielenosoitusten varalta, mutta ”yleisö pysyi poissa ja juhlanjärjestäjät saivat viettää juhlaansa yksin --- kaupunki on sokea ja kuuro venäläiselle juhlalle.”

Viipurin valloituksen muistamisen kaksi vuosisataa

Viipurin kaupungin ja linnan valtaus vuonna 1710 olivat merkittävä tapaus, vaikka sen muistamisessa on useita vaiheita ja monia aikoja, jolloin asiaan ei kiinnitetä erityistä huomiota. Varhaisin kertomus ilmestyi jo Ruotsin ja Suomen erkaantumisen vuonna 1809 Venäjä-vastaisen Friedrich Rühsin rajussa saksankielisessä kuvauksessa. Sitä seurasi koulumies Georg Ernst von Platen maltillinen koululaiskertomus valtauksen muistovuonna 1810, jossa tapahtumien kronologia ja faktat olivat jo pitkälti samat kuin monissa myöhemmissä esityksissä. Tosin venäläinen diplomaatti Peter von Gerschau koki tärkeäksi kiistää monia venäläisiä kohtaan esitettyjä syytöksiä Suomen historiaa käsitelleessä yleisesityksessään 1820-luvun alussa, eikä näitä tapahtumia käsitelty avoimesti Nikolai I:n aikaisessa historiankirjoituksessakaan. Venäjän raaoista sodankäyntimuodoista vaiennut historian professori Gabriel Rein, joka on joskus mainittu Porthanin perinnön jatkajaksi, poikkesi tässä suhteessa esikuvastaan – varmasti reaalipoliittisista syistä.

Valloituksen peruskertomus, josta ei raakoja yksityiskohtiakaan unohdettu, vakiintui 1800-luvun jälkipuoliskolla. Juuri mitään aiemmin esitettyä ei tarinasta enää jäänyt pois, vain valloitettujen pakotettu uskollisuudenvala unohdettiin tarinasta tyystin. Siihen lienee syynä yhtäältä aiemmin kuolemanvakavina akteina pidettyjen uskollisuudenvalojen merkityksen huomattava vähentyminen ajan mittaan. Toisaalta erityisesti 1800-luvun lopulta alkaen yleinen venäläisen esivallan kunnioitus rapistui sortotoimenpiteiden voimistuessa ja suomalaisten kansallistunnon vahvistuessa. Valloituksen 200-vuotismuiston tietämissä julkisuus oli paljolti kaksijakoista: samalla kun voittajien juhlinta ja ilonpito aktiivisesti painettiin maton alle, osa julkaisuista otti asiakseen parodioida, ironisoida ja käyttää pitkälle meneviä sarkastisia tehokeinoja mitätöidäkseen koko asiaa. Ensimmäisen maailmansodan aattona tapahtuma painui muistojen joukkoon, mutta tilalle nousi vuoden 1913 tienoilla parin sadan vuoden takaisten isovihan kauhujen kertaaminen.

Anu Koskivirta on dosentti Helsingin ja Itä-Suomen yliopistoissa. Hän toimii Jyväskylän yliopiston Historian ja etnologian laitoksella tutkijana Koneen Säätiön rahoittamassa hankkeessa, joka tutkii metsäkatoalueiden yhteiskuntahistoriaa ja maisemakuvastoa.

Petri Karonen on Suomen historian professori Jyväskylän yliopiston Historian ja etnologian laitoksella.

Lähteet

Alkuperäisaineisto

Historiallinen sanomalehtikirjasto, https://digi.kansalliskirjasto.fi/search
Ampiainen 2.7.1910.
Framtid 1.7.1910.
Helsingin Sanomat 1.4.1910, 12.6.1910, 28.6.1910, 29.8.1910.
Hufvudstadsbladet 29.6.1910.
Ilmarinen 21.2.1885–18.6.1885.
Kaleva 30.6.1910.
Kansan lehti 27.6.1910.
Kansan tahto 27. 6.1910.
Karjala 5.6.1910, 14.6.1910, 3.7.1910, 20.11.1910.
Karjalan sanomat 19.11.1910
Keski-Suomi 30.6.1910.
Lahti 28.06.1910.
Litteraturblad för allmän medborgerlig bildning 1.9.1852.
Lördagsqvällen 22.6.1889.
Maiden ja Merien Takaa 1866, 17–18, 26–28.
Sanan saattaja Viipurista 13.4.1833; 20.4.1833
Sanomia Turusta 2.6.1857.
Savon sanomat 1.7.1910.
Suomalainen kansa 18.11.1910.
Suomalainen 29.6.1910.
Suomalainen Wirallinen Lehti 29.6.1910, 17.11.1910.
Tampereen sanomat 29. 6.1910.
Työ 6.6.1910.
Uusimaa 23.11.1910.
Uusi Suometar 7.3.1870, 25.4.1873, 5.5.1873.
Uusmaalainen 29.06.1910.
Wiborgs Nyheter 21.3.1910, 13.6.1910, 25.6.1910, 30.6.1910, 5.7.1910.
Wiborgs tidning 11.6.1870.
Viipuri 21.8.1903, 6.6.1910.
Wiipuri 28.6.1910, 19.11.1910.
Viipurin Sanomat 6.6.1910, 29.6.1910.
 
Svenska tidningar, https://tidningar.kb.se/
Dagens Nyheter 30.6.1910, 3.7.1910.

 

Aikalaiskirjallisuus

Arwidsson, Adolf Ivar, Lärobok i Finlands historia och geografi för gymnasier och skolor. Åbo: S. S. Arwidssons förlag 1832.

Fryxell, Anders, Karl den tolftes regering. H. 4. Sverige och svenskarna under konungens frånvaro 1700–1712. Berättelser ur svenska historien. 24. Stockholm: Joh. Beckman 1857. https://runeberg.org/svhistfry/24/0157.html
 
von Gerschau, Peter, Versuch über die Geschichte des Grossfürstenthums Finnland. Odense: S. Hempel 1821.

Hannikainen, P., Kuwaelmia Suomen maakunnista. III. Karjala. Turku: O. W. Wilén ja kumpp. 1864.
 
Kainonen, J. F. [Juhana Fredrik Cajan], Suomen historia. Koetteeksi kerrottu lyhykäisessä järjestyksessä. Helsinki: G. O. Vasenius, 1839–1840. Julkaistu myös Mehiläinen-lehden liitteenä 1839–1840.

Koskinen, Yrjö, Oppikirja Suomen kansan historiasta. Toinen wihko. Ruotsin mahtawuuden aikakausi, ww. 1617–1721. [Kustannuspaikka tuntematon]: Tekijä 1870.
 
Von Plate, Georg Ernst, Grundzüge aus Finnlands Bildungsgeschichte, von Georg Ernst Plate, Oberlehrer am Gymnasium zu Wiburg. Im Anhang eine kurze historische Darstellung der Eroberung Wiburgs durch Peter I. im Jahre 1710. St. Petersburg: Friedrich Drechsler 1810.

Rühs, Friedrich:Finland und seine Bewohner. Leipzig: Georg Joachim Göschen 1809.
-Finland och dess invånare. Första Delen. Stockholm: Olof Grahn 1811.
-Finland och dess invånare. Anda och tredje delen. Stockholm: Strinnholm och Häggström 1813.
-Finland och dess invånare, öfversättning, andra upplagan, tillökt och omarbetad af A.I. Arwidsson. Stockholm: Johan Hörberg 1827.

Topelius, Z., Lukukirja alimmaisille oppilaitoksille Suomessa: 2 jakso : Maamme kirja : Z. Topeliusʼelta. Suomentanut Joh. Bäckwall. Helsingissä: G. W. Edlundʼin kustannuksella 1876. https://www.doria.fi/handle/10024/69393

 

Lähdejulkaisut

Koskinen, Yrjö (toim.), Lähteitä ison vihan historiaan = Handlingar till upplysande af Finlands öden under det stora nordiska kriget. Helsinki 1865.

Kirjallisuus

Aho, Jouko, Lagerborg, Rolf. Kansallisbiografia-verkkojulkaisu. Studia Biographica 4. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1997– (viitattu 26.7.2024). http://urn.fi/urn:nbn:fi:sks-kbg-006868 

 

Aittomaa, Sofia, Pietari Suuren monumentti. Teoksessa Ripatti, Anna, Koivisto, Nuppu (toim.), Monumenteista tanssiaskeliin. Taiteiden ja kulttuurin Viipuri 1856–1944. Viipurin Suomalaisen Kirjallisuusseuran Toimitteita 22. Helsinki: Viipurin Suomalainen Kirjallisuusseura 2020.

Karonen, Petri, Viipurin neljä vuosisataa. – Teoksessa Petri Karonen (toim.), Arki, kirkko, artefakti. Viipurin kulttuurihistoriaa Ruotsin ajalla (n. 1300–1710). Viipurin Suomalaisen Kirjallisuusseuran Toimitteita osa 19. Helsinki: Viipurin Suomalainen Kirjallisuusseura 2017, 7–25.

Kiuru, Silva, Hannikainen, Pietari. Kansallisbiografia-verkkojulkaisu. Studia Biographica 4. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2016. http://urn.fi/urn:nbn:fi:sks-kbg-002887

Kujala, Antti, Miekka ei laske leikkiä: Suomi suuressa Pohjan sodassa 1700–1714. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2001.

 

Kyläkoski, Kaisa, Viipurista Venäjän vangiksi 1710–22. Helsinki: BoD 2015.

Luntinen, Pertti, F. A. Seyn: A political biography of a tsarist imperialist as administrator of Finland. Helsinki: Suomen Historiallinen Seura 1985.

Paavolainen, Erkki, Sanomalehti Karjalan kohtaloita 1904–1954. Lahti: Karjalan kirjapaino.

Ruuth, J. W., Halila, Aimo, Viipurin kaupungin historia II osa. Vuodet 1617–1710. Helsinki: Torkkelin Säätiö 1974.

Torstendahl, Rolf, Anders Fryxell, Svenskt biografiskt lexikon (urn:sbl:14527).

Tuusvuori, Jarkko S., Kulttuurilehti 1771–2007. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2007.

Vilkuna, Kustaa H. J., Viha: Perikato, katkeruus ja kertomus isostavihasta. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2005.

 

Vilkuna, Kustaa H. J. Suomen kansan kärsimyshistoria 1810–1900. Teoksessa Piia Einonen ja Miikka Voutilainen (toim.) Suomen sodan jälkeen. 1800-luvun alun yhteiskuntahistoria. Helsinki: Vastapaino 2020.

Viipurin vuoden 1710 valloituksen historiakuva Suomen suuriruhtinaskunnan ajalla. Osa I

Anu Koskivirta & Petri Karonen

 

Viipurin valloitus kevät-kesällä 1710

Viipurin linnan ja kaupungin valloitus kesäkuussa 1710 oli Venäjälle suuri voitto. Ruotsille vuosisatojen ajan merkittävän rajalinnoituksen menetys oli vastaavasti valtava tappio. Linnoitettua kaupunkia kutsuttiin niin Karjalan, Suomen kuin koko Ruotsinkin lukoksi.

Hyökkääjien joukkoja komensi yliamiraali Fedor Apraxin (1661–1728), jolle Venäjän tsaari Pietari I (1672–1725) oli talvella 1710 antanut käskyn piirittää ja näännyttää puolustajat ja sen jälkeen valloittaa Viipuri. Viipurin puolustusta johti eversti Magnus Stiernstråhle (1660–1738), jonka joukot olivat vain kuta kuinkin viidesosa venäläisten noin 18 000 miehen vahvuisesta sotavoimasta. Raskaita tappioita kärsinyt, mutta jatkuvasti vahvistuksia saanut hyökkääjä käytti armotta tykistöään linnoituksen muurien murskaamiseen ja kaupungin tuhoamiseen. Linnoitus kesti kuitenkin kolmen kuukauden piirityksen. Ankaria menetyksiä kärsineet ruotsalaiset arvioivat parhaaksi laskea aseensa vasta kesäkuun toisella viikolla, kun myös tsaari oli saapunut paikalle ja vaati suunnitelman lopullista toteuttamista.

Viipurin piiritys 1710 Eremitaasin kuparipiirroskokoelmassa Pietarissa sijaitsevan alkuperäisen kuparipiirroksen mukaan. Lähde: Museoviraston kuvakokoelma.

Kaupungin puolustajat esittivät antautumisehtonsa, joihin kuului muun muassa sotilaiden vapaa marssi ulos kaupungista ja siviilien esteetön oikeus poistua halutessaan kaupungista. Neuvottelujen tuloksena 13.6.1710 tehdyn sopimuksen mukaan varuskunnan sotilaat ja heidän perheensä saisivat poistua Viipurista omaisuus mukanaan. Viipurin porvaristolle ja papistolle luvattiin oikeus harjoittaa luterilaista uskontoaan myös ortodoksisen tsaarin alaisuudessa. Sopimukseen kuului myös lupaus kaupungista suojaa hakeneiden pakolaisten vapaasta ja turvallisesta poistumisesta. Kaksi päivää myöhemmin varuskunta antautui.

Venäläiset eivät kuitenkaan lopulta noudattaneet suurta osaa sopimuksesta, sillä vain osa nostoväestä päästettiin kotiseuduilleen. Vakinaiset joukot sen sijaan raahattiin lopulta sotavankeuteen ja pakkotöihin Venäjälle. Voittajat veivät myös naisia ja lapsia myytäviksi orjamarkkinoille Venäjälle. Voittajat järjestivät kaupungissa ja sen lähialueilla verilöylyjä, kiduttivat siviilejä ja rosvosivat heidän omaisuuttaan. Viipuriin jääneet kaupunkilaiset määrättiin vannomaan uskollisuudenvala Venäjän tsaarille sodan vielä ollessa kesken. Määräys oli monille viipurilaisille vastenmielinen, sillä se tarkoitti Ruotsin kuninkaalle annetun uskollisuudenvalan rikkomista, mikä oli normaalioloissa kuolemalla rangaistava majesteettirikos.

***

Seuraavassa pohdimme, miten Viipurin valloituksesta kirjoitettiin eri aikoina sekä miten ja miksi tapahtumaa muistettiin saksan-, ruotsin- ja suomenkielisessä julkisuudessa. Tarkastelemme kysymystä ensimmäisten aihepiiriä käsitelleiden tieteellisten tekstien, historian yleisesitysten, koulutekstien sekä Suomessa autonomian ajalla julkaistujen sanoma- ja aikakauslehtien kirjoitusten avulla. Tarkastelu päättyy vuoden 1914 tienoille, jolloin entisestään kiristynyt lehdistösensuuri lopetti aiheesta kirjoittamisen sanomalehtiin kokonaan. Itsenäistymisen jälkeen keskustelun sävy ja painopisteet puolestaan muuttuivat niin, että niiden tutkiminen on oman esityksensä aihe.

Piiritys saksankielisissä Suomen historian yleisesityksissä

Viipurin ja eteläisen Karjalankannaksen valloitusta käsiteltiin lyhyesti jo ensimmäisissä Suomen historian yleisesityksissä, pommerilaisen historiantutkijan Friedrich Rühsin teoksessa Finland und seine Bewohner (1809) ja Venäjän Tanskan-lähettilään Peter von Gerschaun Geschichte des Grossfürstehthum Finnlands -kirjassa (1821).

Rühsin teoksen kirjoittamisen aikaan Viipurin seutu takamaineen muodosti vielä venäläisen kuvernementin ja muun Suomen liittämistä Venäjän keisarikuntaan vasta valmisteltiin. Teos nojasi aikalaistulkinnan mukaan Suomen historian isäksi tituleeratun Henrik Gabriel Porthanin tuotantoon, jossa ei hyödynnetty venäläisiä lähteitä. Baltiansaksalaisen Peter von Gerschaun historiakirjassa niitä puolestaan käytettiin. Kyseinen teos kattoi alueellisesti myös niin kutsutun Vanhan Suomen historian, mutta Venäjän hallinnon näkökantoja myötäilleen kirjan tietopohja oli muutoin puutteellinen, ja suomalaislähtöisen akateemikon A. J. Sjöbergin mukaan kirjoittaja oli paikannut tietämyksensä aukkoja mielikuvituksellaan.

Erot porthanilaisen ja Venäjää ymmärtävän tradition välillä erottuvat myös 1800-luvun alkupuolen historiankirjoituksen tulkinnoissa Viipurin valloituksesta. Vastaavanlainen asetelma on toistunut myöhemmin muissakin Suomen historiografian kiistakysymyksissä.

Läntinen historiografian suuntaus, jota Porthan ja Rühs edustivat, toi esille Viipurin asukkaiden ja lähiseudun maalaisväestön koettelemuksia valloittajien käsissä. Sitä vastoin Venäjän hallinnon näkökulmaan sitoutuneet historiankirjoittajat kyseenalaistivat kansan kärsimyshistorian todenperäisyyttä ja keskittyivät tarkastelemaan Suomea yleisemmällä tasolla kahden kilpailevan vallan pelinappulana.

Suomen kansan kärsimyshistoria kulki Friedrich Rühsin Venäjään kriittisesti suhtautuvan Finland und seine Bewohner -teoksen kantavana teemana. Sitä kuvastivat ennen muuta laajat julmuudet suuren Pohjan sodan venäläisvalloituksen ja -miehityksen aikana. Viipurin vuoden 1710 piiritystä ja valloitusta kuvatessaan Rühs kertoo väestön yhtenäisyydestä ja puolustustahdosta, joka murtui vasta, kun kaupunki oli ollut pitkän aikaa saarrettuna ja puolet siitä lopulta tulitettu raunioiksi. Kun Ruotsin joukot olivat antautuneet saatuaan lupauksen joukkojen vapaasta vetäytymisestä, keisari Pietari oli rikkonut aseleposopimuksen ottamalla Ruotsin joukot, Viipurin varuskunnan ja kaupungin asukkaat sotavangeiksi.

Rühs jatkaa kertomalla ympäristön kylien polttamisesta ja asukkaiden joukkomurhista valloittajan edetessä Suomen suunnalla ja koettelee etenevien venäläisjoukkojen raakuuksien kuvauksellaan lukijan sietokykyä. Hän kertoo ihmisten kärventämisestä hiljaisella tulella ja paranevien palovammojen aukirepimisestä, asukkaiden polttamisesta uuneihin tai taloihinsa, raiskauksista, raajojen rikki venyttämisestä, muunlaisesta kidutuksesta ja joukkomurhista – sekä pohjoisesta tulleista kalmukeista (mongoleista), jotka kuljettivat paikallisten pikkulasten ruumiita kelkassa ateriatarpeinaan. Rühs huomauttaa, etteivät venäläisupseerit puuttuneet julmuuksiin, vaikka niitä todistivatkin. Sotajoukkojen toimet synnyttivät hänen mukaansa inhoa, joka sai asukkaat kaihtamaan vihollisen käsiin joutumista kaikin mahdollisin keinoin.

Rühsin kuvaus perustuu kirjeeseen, jonka kenraalimajuri Magnus Armfelt oli lähettänyt Hiitolasta marraskuussa 1711. H. G. Porthan oli julkaissut kirjeen Åbo Tidningar -lehdessään maaliskuussa 1782. Armfelt raportoi tuoreeltaan Ruotsin hallitukselle ”kansan tuskaisista valituksista, jotka koskivat hyökkääjän julmaa tyranniaa”. Hän oli kuullut järkyttyneiden pakolaisten kertomuksia seudun oloista sekä ennen että jälkeen Viipurin piirityksen ja todistanut ominkin silmin siviilien joukkomurhia ja kiduttamista. Rühsin teoksen ruotsinkieliset laitokset ilmestyivät vuosina 1811–1813 ja 1827, ja kummankin käännöksen kuvaus Viipurin valloituksesta vastasi pitkälti Rühsin alkutekstiä. Varhaisemman laitoksen otsikointi ”Suomen kärsimyshistoria Kaarle XII:n ajalla” tosin tiivistyi A.I. Arwidssonin versiossa ”Suomalaisten kärsimyksiksi Kaarle XII:n ajalla”. Tällaisesta Suuren Pohjan sodan kokemushistoriasta virallinen Suomi vaikeni 1800-luvun loppupuolelle saakka poliittisten reaaliteettien vuoksi, kuten Kustaa H. J. Vilkuna on osoittanut artikkelissaan isovihan historiankirjoituksesta (2012). Arwidssonin käännöksen tuominen Suomeen kiellettiin, mutta teos levisi silti suuriruhtinaskunnassa varsin laajasti.

Armfeltin kirjeen julkaiseminen täydensi Åbo Tidningar -lehden suurta Pohjan sotaa (stora Ryska kriget) koskevaa jatkosarjaa, jonka Porthan oli julkaissut lehden neljässä numerossa vuonna 1776. Jatkosarja käsitteli aikalaiskuvausten perusteella Pohjanmaan venäläisvalloitusta vuonna 1713 sekä siitä seuranneita joukkomurhia ja väestön systemaattista kiduttamista. Läntisessä Suomessa valloituksesta ja miehityskaudesta säilyi ja tallennettiin ymmärrettävistä syistä enemmän perimätietoa kuin alueilta, jotka jäivät jo vuosina 1710–1711 pysyvästi Venäjän hallintaan.

Viipurin piirityksistä koululaisille ja opiskelijoille

Ensimmäinen venäläisen Suomen kuvernementin (ent. Viipurin kuvernementin) asukkaille tarkoitettu kuvaus Viipurin piirityksestä ja valtaamisesta julkaistiin Viipurin lukion kouluohjelmassa keväällä 1810, jolloin Viipurissa kerrottiin vietettävän valloituksen muistojuhlaa. Lukiolaisille ja heidän vanhemmilleen tarkoitettu kouluohjelma levisi pietarilaisena painotuotteena myös Venäjän keisarikunnan kouluhallintoon.

Historian lehtori Georg Ernst von Plate kävi tekstissään läpi kaikki viisi Viipurin historiallisen ajan venäläispiiritystä, mutta keskittyi niistä viimeisimpään, joka oli johtanut kaupungin valloitukseen kesäkuussa 1710. Von Plate kertasi sotatapahtumia kiihkottomasti eikä kuvaus poikennut tältä osin läntisestä historiankirjoituksesta. Tekstiä sitoi keisarilliseen historiankirjoitukseen lähinnä pyrkimys tehdä venäläisvalloittajien vaikuttimia ymmärrettäviksi. Von Plate myönsi, että varhaisimpien vuosisatojen hyökkäyksiä Viipuriin oli voinut motivoida silkka ryöväily, mutta Iivana IV:n (suom. Julman) ajoista lähtien sotatoimien tavoitteeksi tuli valtapiirin laajentaminen. Siinä missä Iivana tavoitteli 1500-luvulla Itämerelle pääsyä, Pietari pyrki ja pääsi 1700-luvun alussa valloittamaan myös Baltian. Valloitukset palvelivat samalla Pietarin tavoitetta eurooppalaistaa Venäjää.

Venäjän ensimmäistä, syksyn 1706 valtausyrityksen torjumisesta von Plate antaa Viipurin puolustajille tunnustusta rohkeudesta ja päättäväisyydestä. Siksi tsaari hänen mukaansa palasikin Suomeen vasta ”voitettuaan rohkean vastustajansa … Ukrainan pohjoisilla tasangoilla”. Taistelu Viipurista alkoi uudelleen maaliskuussa 1710, minkä jälkeiset sotatapahtumat von Plate käy läpi kerraten lisäksi kohta kohdalta vetäytymissopimuksen sisällön. Mainituksi tulee myös Viipurin valtauksen kunniaksi lyöty juhlamitali. Sitä koristavat Pietarin muotokuva sekä kaupungin kartta ja kaiverrus Occupat audentem: Wiburg 14. jun S.V.

 

Tsaari Pietari I:sen ruotsalaisista saamien voittojen kunniaksi lyöty muistomitali vuodelta 1710. Muistomitalin kääntöpuolella Venäjän vaakunaa ympäröivät Ruotsilta valloitetut kaupungit, kuten Viipuri ylhäällä oikealla. Lähde: Philipp Heinrich Müller 1710. Suomen kansallismusoa.

Von Platen tulkinta vetäytymissopimuksen toimeenpanemisesta on maltillinen. Hän myöntää Pietarin rikkoneen sopimuksen, ja pitää tarpeettomana käydä tarkemmin läpi menettelyn syitä. Alaviitteessä hän mainitsee rikkomisen perusteiksi toistuvat valitukset Ruotsin armeijan toimista. Tsaari oli von Platen mukaan närkästynyt erityisesti kapteeni Liljelle, jonka kerrottiin ennen antautumista repineen alas venäläisen viestialuksen lipun ja ottaneen aluksen kapteenin miehistöineen vangiksi. Rangaistuksena Ruotsin joukkojen väitetystä toiminnasta Pietari esti niiden (myös Viipurin varuskunnan väen) vapaan vetäytymisen sovitulla tavalla. Hän otti sotavangeikseen Ruotsin joukkojen komentajan sekä lähes 4000 sotilasta, joista noin 150 oli upseereita. Plate ei mainitse mitään paikallisten siviilien kohtalosta. Keisarikunnan koululaisille tarkoitetussa kirjoituksessa laajenevan imperiumin valloitustoimia kaikkine lieveilmiöineen olikin käsiteltävä sensitiivisesti kirjoittajan henkilökohtaisesta kannasta riippumatta.

A. I. Arwidssonin oppikirja Lärobok i Finlands historia (Åbo 1832) puolestaan käy läpi ainoastaan Viipurin valloituksen päätapahtumat. Dosentti Gabriel Reinin tarkistamassa tekstissä mainitaan kuitenkin yleisellä tasolla sodan aikaiset julmuudet (molemmin puolin) sekä Suomen mittaamattomat kärsimykset ja kansan katkeruus tuolloista vihollista kohtaan.

Gabriel Rein piti historian professuurin vuonna 1834 saatuaan luentoja, joista toimitettiin postuumisti yleisesitys Föreläsningar öfver Finlands historia (II, 1871). Rein kertoi Pietarin halunneen vallata Viipurin kasvavan Pietarin suojamuuriksi ja määränneen valloittamaan kaupungin hinnalla millä hyvänsä. Luennolla kerronnan keskiössä ovat yksinomaan armeijat ja sotamateriaali. Rein ei käsittele aselevon ehtoja saati mainitse antautumissopimuksen rikkomista, vaikka kertookin, että Ruotsin joukot otettiin sotavangeiksi sairaita sotilaita ja nostoväkeä lukuun ottamatta. Sitä vastoin hän kävi luennollaan läpi yrityksiä valloittaa menetetty kaupunki takaisin.

Keisarikunnan poliittinen kontrolli ulottui luonnollisesti myös yliopistolaitokseen. Kaikenlaiselle opetusmateriaalille ominaiseen tapaan Rein ei maininnut valloittajan raakoja otteita. Nuori Zachris Topelius, Reinin tuleva kollega, pitikin luentojen lähestymistapaa 1700-luvun alkuvuosien sotaan ja miehityskauteen suorastaan pyhäinhäväistyksenä. Vanhan Suomen ajalla Jääskessä syntynyt, ja niin ruotsalaisia kuin venäläisiäkin lähteitä taitavasti hyödyntänyt Rein oli omaksunut Venäjää ymmärtävän lähestymistavan jo viimeistään kouluvuosinaan Viipurissa, vaikkei hänen suhteensa keisarilliseen hallintoon ollut myöhemmin aivan yksioikoinen.

Von Gerschau ja vastatulkinta ylivoimaisesta valloittajasta

Venäjän hallinnolle myötämielisimmän tulkinnan Viipurin piirityksen jälkeisistä tapahtumista esitti kuitenkin Peter von Gerschau omassa historiateoksessaan (1821). Kirjan laatimista olikin motivoinut tarve torjua Rühsin teoksessa esitettyjä syytöksiä siitä, miten Venäjä on Suomea vuosisatojen mittaan kohdellut. Kaarle XII:n aikaa koskevassa osuudessa Gerschau kertoo lyhyesti entisen kotikaupunkinsa Viipurin piirityksestä keväällä 1710. Tätä ”Suomen lukkoa” puolustaneet joukot antautuivat lopulta kesäkuussa, kun Venäjän raskas tykistö oli moukaroinut kaupunkia ja Ruotsin joukoille oli taattu mahdollisuus vapaaseen perääntymiseen. Joukot eivät kuitenkaan päässeet poistumaan, koska Pietari määräsi ne vangittaviksi. Kyse oli von Gerschaun mukaan rangaistustoimesta, jonka perusteita hän ei nimeä. Vankeus sidottiin Ruotsiin paenneiden asukkaiden paluuseen.

Entisenä viipurilaisena von Gerschau näki tärkeäksi mainita, että venäläiset ottivat käyttöönsä Viipurin ruotsalaisen seurakunnan kirkon ja jättivät suomen- ja ruotsinkielisten luterilaisten käyttöön tilavan suomalaiskirkon. Hän mainitsee kuulleensa, että monia paikallisia perheitä ajettiin keisarin lupauksesta huolimatta Pietariin tai Sisä-Venäjälle.

Toisin kuin Rühs, joka oli kuvannut valloituksen yhteydessä äärimmäisiä raakuuksia ja siitä seurannutta suomalaista vastarintahenkeä, torjui von Gerschau väitteet Venäjän joukkojen ylilyönneistä. Hän totesi, että suomalaisten katkeruus valloittaja-armeijaa kohtaan johtui varmasti Pietarin joukkojen ylivoimaisuudesta. Kenties tässä nähtiin yksi esimerkki tarpeettomasta mielikuvituksen käytöstä, josta akateemikko Sjöberg teosta rajusti moitti, kuten edellä todettiin. Kertomukset julmuuksista vahvistivat Gerschaun mukaan myös Ruotsin armeijan revanssihalua, jolta putosi lopulta pohja Pietarin joukkojen jatkaessa etenemistään.

Viipurin jälkeen valloitettiin Lappeenranta ja Käkisalmi. Von Gerschaun mukaan valtakunnan uusi pääkaupunki tarvitsi yhtä lailla ulkomuureikseen myös Viron ja Liivinmaan, jotka Pietari oli päättänyt liittää valtakuntaansa lopullisesti. Von Gerschau kyseenalaisti kertomukset raakuuksista, karkotuksista ja väestön vankeuteen viemisestä muun Suomen valloituksen ja miehitysajan yhteydessä. Hän myönsi kuvaukset mahdollisena, että Pietari on antanut tällaisia määräyksiä kaukonäköisesti rauhoittaakseen seudun oloja.

Piirityksestä suomeksi suomalaisille lukijoille

Viipurin linnan viidestä piirityksestä julkaistiin huhtikuussa 1833 kaksiosainen jatkokertomus suomeksi Sanan saattaja Viipurista -sanomalehdessä. Georg Ernst von Platen aiemmin mainittuun tekstiin vahvasti nojanneen kuvauksen oli nähtävästi kääntänyt ja toimittanut lukion entinen oppilas, koulun historian yliopettajana toiminut A. J. Europaeus.

Tekstissä kerrattiin vuosien 1706 ja 1710 hyökkäysten eteneminen ja kesäkuussa solmitun antautumissopimuksen sisältö. Niin ikään lukijoille kerrottiin, että Pietari oli osallistunut kesäkuisen valtauksen jälkeen leirissä jumalanpalvelukseen, mutta näin tehty liitto ei ollut pitänyt, vaan ”jalon Pietarin oli täytynyt rikkoa se sentähden että hän oli hawainnut Ruotsalaiselta Garnisonilta kawaluuden, josta nyt ei aika anna puhuaksemme”. Von Platen tekstiä täydentänyttä alaviitettä näiden kavaluuksien luonteesta suomenkielinen kuvaus ei kuitenkaan sisällä. Sanan saattajan kertomus päättyy hallitsijan poistumiseen Viipurista 22. kesäkuuta.

Piippolan kappalaisen Johan Fredrik Cajanin (J. F. Kainonen) suomalaiselle kansalle tarkoitetussa Suomen historiateoksessa Suomen historia: Koetteeksi kerrottu lyhykäisessä järjestyksessä (1839–1849) Viipurin neljäntoista viikon mittainen piiritys, asukkaiden urhoollinen vastarinta ja antautuminen jäivät vain maininnan asteelle. Huomionarvoista tässä sinänsä varhaisessa historiateoksessa on lähinnä kulttuurihistoriallinen sivuhuomio Viipurin piispan pakenemisesta Ruotsiin.

Anu Koskivirta on dosentti Helsingin ja Itä-Suomen yliopistoissa. Hän toimii Jyväskylän yliopiston Historian ja etnologian laitoksella tutkijana Koneen Säätiön rahoittamassa hankkeessa, joka tutkii metsäkatoalueiden yhteiskuntahistoriaa ja maisemakuvastoa.

Petri Karonen on Suomen historian professori Jyväskylän yliopiston Historian ja etnologian laitoksella.

Lähteet

Alkuperäisaineisto

Historiallinen sanomalehtikirjasto, https://digi.kansalliskirjasto.fi/search
Ampiainen 2.7.1910.
Framtid 1.7.1910.
Helsingin Sanomat 1.4.1910, 12.6.1910, 28.6.1910, 29.8.1910.
Hufvudstadsbladet 29.6.1910.
Ilmarinen 21.2.1885–18.6.1885.
Kaleva 30.6.1910.
Kansan lehti 27.6.1910.
Kansan tahto 27. 6.1910.
Karjala 5.6.1910, 14.6.1910, 3.7.1910, 20.11.1910.
Karjalan sanomat 19.11.1910
Keski-Suomi 30.6.1910.
Lahti 28.06.1910.
Litteraturblad för allmän medborgerlig bildning 1.9.1852.
Lördagsqvällen 22.6.1889.
Maiden ja Merien Takaa 1866, 17–18, 26–28.
Sanan saattaja Viipurista 13.4.1833; 20.4.1833
Sanomia Turusta 2.6.1857.
Savon sanomat 1.7.1910.
Suomalainen kansa 18.11.1910.
Suomalainen 29.6.1910.
Suomalainen Wirallinen Lehti 29.6.1910, 17.11.1910.
Tampereen sanomat 29. 6.1910.
Työ 6.6.1910.
Uusimaa 23.11.1910.
Uusi Suometar 7.3.1870, 25.4.1873, 5.5.1873.
Uusmaalainen 29.06.1910.
Wiborgs Nyheter 21.3.1910, 13.6.1910, 25.6.1910, 30.6.1910, 5.7.1910.
Wiborgs tidning 11.6.1870.
Viipuri 21.8.1903, 6.6.1910.
Wiipuri 28.6.1910, 19.11.1910.
Viipurin Sanomat 6.6.1910, 29.6.1910.
 
Svenska tidningar, https://tidningar.kb.se/
Dagens Nyheter 30.6.1910, 3.7.1910.

 

Aikalaiskirjallisuus

Arwidsson, Adolf Ivar, Lärobok i Finlands historia och geografi för gymnasier och skolor. Åbo: S. S. Arwidssons förlag 1832.

Fryxell, Anders, Karl den tolftes regering. H. 4. Sverige och svenskarna under konungens frånvaro 1700–1712. Berättelser ur svenska historien. 24. Stockholm: Joh. Beckman 1857. https://runeberg.org/svhistfry/24/0157.html
 
von Gerschau, Peter, Versuch über die Geschichte des Grossfürstenthums Finnland. Odense: S. Hempel 1821.

Hannikainen, P., Kuwaelmia Suomen maakunnista. III. Karjala. Turku: O. W. Wilén ja kumpp. 1864.
 
Kainonen, J. F. [Juhana Fredrik Cajan], Suomen historia. Koetteeksi kerrottu lyhykäisessä järjestyksessä. Helsinki: G. O. Vasenius, 1839–1840. Julkaistu myös Mehiläinen-lehden liitteenä 1839–1840.

Koskinen, Yrjö, Oppikirja Suomen kansan historiasta. Toinen wihko. Ruotsin mahtawuuden aikakausi, ww. 1617–1721. [Kustannuspaikka tuntematon]: Tekijä 1870.
 
Von Plate, Georg Ernst, Grundzüge aus Finnlands Bildungsgeschichte, von Georg Ernst Plate, Oberlehrer am Gymnasium zu Wiburg. Im Anhang eine kurze historische Darstellung der Eroberung Wiburgs durch Peter I. im Jahre 1710. St. Petersburg: Friedrich Drechsler 1810.

Rühs, Friedrich:Finland und seine Bewohner. Leipzig: Georg Joachim Göschen 1809.
-Finland och dess invånare. Första Delen. Stockholm: Olof Grahn 1811.
-Finland och dess invånare. Anda och tredje delen. Stockholm: Strinnholm och Häggström 1813.
-Finland och dess invånare, öfversättning, andra upplagan, tillökt och omarbetad af A.I. Arwidsson. Stockholm: Johan Hörberg 1827.

Topelius, Z., Lukukirja alimmaisille oppilaitoksille Suomessa: 2 jakso : Maamme kirja : Z. Topeliusʼelta. Suomentanut Joh. Bäckwall. Helsingissä: G. W. Edlundʼin kustannuksella 1876. https://www.doria.fi/handle/10024/69393

 

Lähdejulkaisut

Koskinen, Yrjö (toim.), Lähteitä ison vihan historiaan = Handlingar till upplysande af Finlands öden under det stora nordiska kriget. Helsinki 1865.

Kirjallisuus

Aho, Jouko, Lagerborg, Rolf. Kansallisbiografia-verkkojulkaisu. Studia Biographica 4. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1997– (viitattu 26.7.2024). http://urn.fi/urn:nbn:fi:sks-kbg-006868 

 

Aittomaa, Sofia, Pietari Suuren monumentti. Teoksessa Ripatti, Anna, Koivisto, Nuppu (toim.), Monumenteista tanssiaskeliin. Taiteiden ja kulttuurin Viipuri 1856–1944. Viipurin Suomalaisen Kirjallisuusseuran Toimitteita 22. Helsinki: Viipurin Suomalainen Kirjallisuusseura 2020.

Karonen, Petri, Viipurin neljä vuosisataa. – Teoksessa Petri Karonen (toim.), Arki, kirkko, artefakti. Viipurin kulttuurihistoriaa Ruotsin ajalla (n. 1300–1710). Viipurin Suomalaisen Kirjallisuusseuran Toimitteita osa 19. Helsinki: Viipurin Suomalainen Kirjallisuusseura 2017, 7–25.

Kiuru, Silva, Hannikainen, Pietari. Kansallisbiografia-verkkojulkaisu. Studia Biographica 4. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2016. http://urn.fi/urn:nbn:fi:sks-kbg-002887

Kujala, Antti, Miekka ei laske leikkiä: Suomi suuressa Pohjan sodassa 1700–1714. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2001.

 

Kyläkoski, Kaisa, Viipurista Venäjän vangiksi 1710–22. Helsinki: BoD 2015.

Luntinen, Pertti, F. A. Seyn: A political biography of a tsarist imperialist as administrator of Finland. Helsinki: Suomen Historiallinen Seura 1985.

Paavolainen, Erkki, Sanomalehti Karjalan kohtaloita 1904–1954. Lahti: Karjalan kirjapaino.

Ruuth, J. W., Halila, Aimo, Viipurin kaupungin historia II osa. Vuodet 1617–1710. Helsinki: Torkkelin Säätiö 1974.

Torstendahl, Rolf, Anders Fryxell, Svenskt biografiskt lexikon (urn:sbl:14527).

Tuusvuori, Jarkko S., Kulttuurilehti 1771–2007. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2007.

Vilkuna, Kustaa H. J., Viha: Perikato, katkeruus ja kertomus isostavihasta. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2005.

 

Vilkuna, Kustaa H. J. Suomen kansan kärsimyshistoria 1810–1900. Teoksessa Piia Einonen ja Miikka Voutilainen (toim.) Suomen sodan jälkeen. 1800-luvun alun yhteiskuntahistoria. Helsinki: Vastapaino 2020.

Historiankirjoittajan kaksi väitöskirjaa

Kaisa Kyläkoski

Julkaistujen väitöskirjojen hyväksyntä on Suomessa niin tavanomaista, ettei opinnäytteitä lukiessaan aina tule mieleen tarkistaa saavutettiinko niillä tavoiteltu tutkinto. Yksi tällainen varovaisuutta vaativa työ on Johan Wilhelm Ronimuksen (1865–1909) lisensiaattiväitöskirja vuodelta 1890. Sitä ei hyväksytty, mutta päätös ei lopettanut Ronimuksen uraa historiankirjoittajana.

Johan Wilhelm Ronimus oli kotoisin Viipurista, jossa hänen isänsä oli vuodesta 1862 alkaen suomalaisen seurakunnan ja maaseurakunnan lukkari. Vaikka perheen talous vaati sivutoimien harjoitusta, perheeseen syntyneistä 15 lapsesta seitsemän poikaa pääsi opiskelemaan Helsingin yliopistoon. Johan Wilhelm oli heistä ensimmäinen, suoritettuaan ylioppilastutkintonsa toukokuussa 1884.

Ronimus oli ilmeisen kiinnostunut historiasta, sillä hänen kirjoittamansa historiallinen tarina Myrskyjen maininki alkoi ilmestyä jatkokertomuksena Wiipurin Sanomissa vuoden 1885 alusta. Kertomus sijoittui 1800-luvun alun kartanoon eli hoviin lahjoitusmaalla "noin kuusikymmentä virstaa Viipurin kaupungista lähellä suurta maantietä". Omistajaa edustanut vouti esitettiin ahneena ja suomenkielisillä nimillä varustetut torpparit ahkerina. Jännite syntyi voudin ihastuttua torpparin kauniiseen tyttäreen ja tämän mielitietyn joutumisesta sotamieheksi. Sotamiesten otto ja torpparien asema olivat siis kertomuksen olennaista historiallista kontekstia, jonka Ronimus on kuvannut konventionaalisesti. Kyseiset teemat olivat todennäköisesti olleet hänen lapsuudessaan ja nuoruudessaan esillä Viipurin suomenkielisessä yhteisössä ja laajemminkin Viipurin karjalaisessa kollektiivisessa muistissa.

Kandidaatin tutkinnon jälkeen

Ronimuksen filosofian kandidaatin tutkinto kirjattiin suoritetuksi Helsingin yliopistossa 31.5.1887. Tutkintoon vaadittiin yhdessä aineessa korkein arvosana eli laudatur (3 puoltoääntä) ja Ronimus saavutti tämän historiassa. Yhteensä hänellä oli puoltoääniä 11, mikä vastasi useimpien kandidaattien saamaa arvosanaa clarissimus.

Vuoden 1888 alussa Ronimus ilmoittautui Helsingin yliopiston oikeustieteelliseen tiedekuntaan, mutta siirtyi jo muutaman kuukauden kuluttua historiallis-kielitieteelliseen osastoon. Syksyksi 1888 Ronimus haki kandidaatintutkinnollaan ainakin ruotsin opettajan sijaisuutta Viipurin suomalaisessa lyseossa. Kyseisenä syksynä Ronimus oli Viipurissa osa Wiipurin Sanomien toimitusta, josta hän erosi vuodenvaihteeseen mennessä. Kevätlukukaudella 1889 Ronimuksella oli Helsingin yliopiston luettelossa osoite Helsingissä, jossa hän antoi toukokuussa 1889 opetusnäytteen suomalaisessa normaalilyseossa historian ja suomen kielen opetusvirkoja varten saaden arvosanan laudatur (20/24).

Ronimus oli yliopiston kirjoissa myös syyslukukauden 1889 ja kevätlukukauden 1890, mutta ei tuolloin ilmoittanut osoitetta Helsingissä. Helsingissä oleskelun sijaan Ronimus teki muistokirjoituksensa mukaan kesällä 1889 opintomatkan Saksaan ja Sveitsiin, ja seuraavan syksyn hän oli “harjoittelemassa historiallisia ja arkistollisia tutkimuksia Pietarissa". Tämä tarkoitti sitä, että Ronimus pääsi tutkimaan Voltairen kirjakokoelmaa ja käsikirjoituksia Pietarin keisarillisessa kirjastossa, jonne Katariina suuren ostama kokoelma oli siirretty Eremitaasista vuoden 1862 tienoilla. Kokoelmaa Ronimus sai käyttää kirjaston johtajan A. F. Bytsckoffin ja kirjastonhoitaja E. L. Radloffin tuella.

Nevski Prospekt vuonna 1889, keisarillinen kirjasto vasemmalla. Kuva: Rijksmuseum.

Näitä miehiä Ronimus kiitti maaliskuussa 1890 päiväämässään väitöskirjan esipuheessa. Väitöskirjatutkimuksensa kohteena oli Voltairen teoksen Histoire de l’empire de Russie sous Pierre le Grand (1759) lähdepohja. Ruotsiksi kirjoitetulle työlleen Ronimus antoi otsikon Voltaire som Peter den stores historieskrifvare, mikä muistuttaa J. R. Danielsonin vuonna 1878 painettua ja hyväksyttyä väitöskirjaa Voltaire Kaarle XII:nen historian kirjoittajana.

Danielson (vuodesta 1906 Danielson-Kalmari) oli saanut vuonna 1880 Helsingin yliopiston yleisen historian professuurin. Tässä asemassa hän oli ajan käytäntöjen mukaan itse oikeutetusti Ronimuksen työn julkisessa tarkastuksessa 10.5.1890 vastaväittäjänä. Tämä ilmoitettiin etukäteen lyhyissä sanomalehtiuutisissa, jotka tapahtuman jälkeen toistettiin imperfektissä. Julkisuuteen ei annettu Danielsonin lausuntoa työstä ja sen puolustuksesta.

Historiallis-kielitieteellisen osaston pöytäkirjojen liitteenä säilyneen lausunnon sävy on kriittinen alkaen Ronimuksen väitteestä, ettei Pietarissa säilytettyä Voltairen kokoelmaa olisi tunnettu ja käytetty, sillä Danielson tunsi vastaesimerkkejä. Toisen luvun yksityiskohtainen Voltairen lähteiden selvitys oli hänestä uutta, mutta tulokset eivät olleet merkittäviä ja johtopäätöksissä oli virheitä. Kolmatta lukua Danielson piti lähes täysin epäonnistuneena, sillä tulokset olivat joko ennestään tunnettuja tai epävarmoja, joten niistä ei olisi tulevaisuuden tutkijoille juuri mitään hyötyä. Neljäs ja viides luku eivät pelastaneet kokonaisuutta, joka oli muun heikkouden lisäksi rakenteeltaan seurannut liian uskollisesti Danielsonin väitöskirjan mallia.

Loppulauseissa Ronimus sai kiitosta esiintymisestään väitöstilaisuudessa, mutta hän ei Danielsonin arvion mukaan ollut osoittanut kykyään itsenäiseen tutkimukseen. Väitöskirjan tieteelliset arvot olivat niin vähäiset, ettei sitä hyväksytty.

Lehtorina, kirjoittajana ja suomentajana

Ronimus keskittyi 1890-luvun alusta eteenpäin opettajauran luontiin ja vuodesta 1893 kuolemaansa asti hän toimi historian, maantieteen ja suomen kielen lehtorina Joensuun lyseossa. Paikkakunnalla hän toimi aktiivisesti ja monipuolisesti. Tutkimustyö ei täysin unohtunut, sillä Ronimus julkaisi vuonna 1894 teoksen Antonio Bröijer. Historiallis-romantillinen kertomus vuodelta 1599, joka kuvasi Viipurin kaupungin ja linnan valloitusta vuonna 1599 katolisuuden ja luterilaisuuden jännittävänä kamppailuna. Tai ainakin näin tarinaa markkinoitiin Karjalattaressa, jossa vakuutettiin Ronimuksen tehneen “erityisiä historiallisia tutkimuksia” ja käyttäneen “Ruotsin valtionarkiston painamattomia aarteita”.

Kirjallisuushistorioitsija O. A. Kallion mukaan tarinassa oli "kaikua romanttisesta Topeliuksesta", mutta "muuten romaani on vilkkaasti kirjoitettu ja ajankuvauksena huomattava". Omana aikanaan Antonio Bröijer -romaani ei saanut suuremmin huomiota eikä Ronimukselta tunneta myöhempää fiktiota. Hän kylläkin toimi Karjalattaren päätoimittajana vuodet 1898–1905 eli on varmasti kirjoittanut paljon ja kaikenlaista.

Joensuun lyseon uudehko rakennus 1900-luvun alussa. Kuva: Historian kuvakokoelma, Museovirasto.

Vuoden 1900 jälkeen Helsingin yliopiston filosofisen tiedekunnan promootioissa oli poliittisista syistä tavallista pidempi tauko. Sen aikana Ronimus haki ja sai maisterin arvon 4.5.1904. Mikään muu ei kerro Ronimuksen aktiivisista yhteyksistä Helsingin yliopistoon, jossa Danielson oli edelleen professorina. Ilmeisen vähäisistä yhteyksistä huolimatta Ronimus kuitenkin keksittiin Novrogodin vatjalaisen viidenneksen verokirjan suomentajaksi. Aikaisempi yrittäjä oli Karjalan historiallisen seuran toimeksiannosta tehnyt suomennoksen, jonka professorit E. G. Palmén ja J. J. Mikkola arvioivat jo pari painoarkkia tarkistettuaan "kelvottomaksi". Palmén oli kesällä 1905 huomattavasti tyytyväisempi Ronimuksen aikaansaannokseen, joka julkaistiin vuonna 1906 Suomen Historiallisen Seuran sarjassa Asiakirjoja, jotka valaisevat Suomen kameraalisia oloja 1500-luvulla.

Uusi väitöskirja

Ronimuksen ja Palménin välisessä yhteydenpidossa jälkimmäinen rohkaisi edellistä tutkimukseen, jolla suomennettava verokirja "tulisi suoranaisemminkin liitetyksi historialliseen kirjallisuuteemme". Kielitaidon ja jo tehdyn työn lisäksi Ronimusta pätevöitti se, että "hän Itä-Suomessa kasvaneena tuntee suuren osan niitä seutuja, joita mainittu henki- ja verokirja koskee." Tutkimuksen valmistuttua Ronimus puolestaan kiitti esipuheessaan Palménia, joka "neuvoilla ja ohjauksilla on tehokkaasti avittanut minua tämän jotensakin suuritöisen tutkimuksen suorittamisessa".

Kyseinen tutkimus julkaistiin väitöskirjana Novgorodin vatjalaisen viidenneksen verokirja v. 1500 ja Karjalan silloinen asutus, jota Ronimus puolusti 19.9.1906 Helsingin yliopistossa vastaväittäjänään professori E. G. Palmén. Väitöstilaisuudessa esiintyi ylimääräinen opponentti, joka Palménin mukaan "tahtoi olettaa, että tekijä liiankin usein oli olettanut venäjänkielisen muodon alkuperäiseksi". Palmén itsekin näki työssä parantamisen varaa, mutta totesi, että työ "hyvin vastaa niitä vaatimuksia, jotka ovat tällaiselle opinnäytteelle asetettavat". Lisäksi Ronimus oli väitöstilaisuudessa osoittanut "hyvää tottumusta tieteelliseen keskusteluun".

Tutkintoon vaadittiin myös kypsyyskoe, jonka Ronimus suoritti 24.9.1906, ja näin hänet hyväksyttiin samana päivänä filosofian lisensiaatiksi. Ronimus ei jäänyt odottamaan seuraavan vuoden promootiota vaan hän sai tohtorin arvon erillispäätöksellä 21.12.1906.

Johan Wilhelm Ronimus oli kuollessaan 22.2.1909 vain 43-vuotias. Jos hänelle olisi suotu lisää elinvuosia, Ronimuksen kiinnostus historiaan ja sen tutkimukseen olisi todennäköisesti jatkunut. Ronimuksen saavuttamat tutkimustulokset eivät ole unohtuneet, sillä samalla kun hänen ensimmäiseen väitöskirjaansa löytyy muutamia viittauksia saksankielisestä tutkimuksesta, sisältyy toinen väitöskirja monen itäistä Suomea käsittelevän tutkimuksen kirjallisuusluetteloon.

Kaisa Kyläkoski on Suomen historian väitöskirjatutkija Jyväskylän yliopiston historian ja etnologian laitoksella. Hän vietti kesän 2023 odottaen esitarkastuslausuntoja ja miettien historian väitöskirjan hylkäyksen mahdollisuutta.

Lähteet ja kirjallisuus

Asiakirjat

Helsingin yliopiston arkisto.

Historiallis-kielitieteellinen osasto / Humanistinen tiedekunta.

Bb:1 Historiallis-kielitieteellisen osaston tutkintoluettelo 1853–1893

Ba:3 Historiallis-kielitieteellisen osaston matrikkeli 1868–1887

Ca:9 Historiallis-kielitieteellisen osaston pöytäkirjat 1889–1890

Oikeustieteellinen tiedekunta

Ba:4 Oikeustieteellisen tiedekunnan matrikkeli 1880–1889

Ylioppilasmatrikkeli 1900–1907

J. W. Ronimuksen tuotanto

Myrskyjen maininki, Wiipurin Sanomat 3.1.–14.2.1885.

Maria Stuart i den nyare forskningens ljus. Föredrag, hållet vid afdelningens årsfest d. 5 Mars 1890, Kaukomieli. Viipurilaisen osakunnan albumi 2 1890, 82–96.

Ulkomaalaisen lähettilään arvostelu suomalaisista ja suomenkielestä noin 160 vuotta sitte, Kaukomieli. Viipurilaisen osakunnan albumi 2 1890, 100–103.

Voltaire som Peter den stores historieskrifvare. Akademisk afhandling. 1890.

Antonio Bröijer. Historiallis-romantillinen kertomus vuodelta 1599. Werner Söderström, 1894 (Myös jatkokertomuksena Karjalattaressa).

Novgorodin vatjalaisen viidenneksen verokirja v. 1500 ja Karjalan silloinen asutus. Yliopistollinen väitöskirja. 1906.

Muut lähteet ja kirjallisuus

Sanomalehtien uutiset tutkinnoista, väitöstilaisuuksista ja viranhauista sekä -täytöistä

[Anon], Praktiska lärareprof läseåret 1888–1889, Tidskrift utgiven av pedagogiska föreningen i Finland 2/1890, 137–141.

[Anon], Karjalattaren novelli-osastossa, Karjalatar 29.3.1894.

[Anon], J. W. Ronimus, Karjalan Sanomat 25.2.1909.

[Anon], T:ri J. W. Ronimuksen hautaus, Karjalan Sanomat 2.3.1909.

Autio, Veli-Matti. Ylioppilasmatrikkeli 1853–1899. https://ylioppilasmatrikkeli.helsinki.fi/1853-1899/ #21485, #22179, #24142, #24143, #26420

Havens, George R., & Torrey, Norman L. ”The Private Library of Voltaire at Leningrad”. PMLA 43:4 (1928), 990–1009.

Kallio, Oskar Albin, Uudempi suomalainen kirjallisuus. Jälkimmäinen osa, myöhempi eli murrosten aika, WSOY 1912.

Keisarillinen Suomen Aleksanderin-yliopisto. Luettelo syyslukukaudella v. 1889, 1889.

Kejserliga Alexanders-universitet i Finland. Katalog för vårterminen 1889, 1889.

Kejserliga Alexanders-universitetet i Finland. Katalog för vårterminen 1890, 1890.

Kutsumuskirja maisterin- ja tohtorin-promotsiooneihin toukokuun 30 p. 1907, [1907].

O. H. R., Filip Ronimus, Kotimatkalla. Evankelinen kalenteri vuodelle 1909, [1908], 61–67.

Palmén, E. G., [Vastaväittäjän lausunto maisteri J. W. Ronimuksen väitöskirjasta], Historiallinen Aikakauskirja 4:4–5 (1906), 181–185.

Tervonen, Jukka, J. R. Danielson-Kalmari. Historiantutkija ja -opettaja, Historiallisia Tutkimuksia 163, SHS 1991.

Uudenkaupungin rauha (1721) ja sen vaikutukset Ruotsin valtakunnan suvereniteettiin ja asemaan

Petri Karonen

Suuri Pohjan sota (1700–1721) päätti Ruotsin suurvalta-ajan, joka oli alkanut Vironmaan eli Pohjois-Viron rauhanomaisesta liittymisestä valtakuntaan yli 150 vuotta aiemmin. Suuressa Pohjan sodassa Ruotsin naapurit hyökkäsivät sen kimppuun tarkoituksenaan saada revanssi Pohjolan valtiaaksi nousseesta harvaanasutusta ja köyhästä valtiosta. Nykyisen Ukrainan keskiosissa käyty Pultavan taistelu vuonna 1709 vauhditti Ruotsin mahtiaseman loppua.

Suurista menetyksistä huolimatta Ruotsi soti aina itsevaltaisen kuningas Kaarle XII:n (1682–1718) kaatumiseen saakka. Kaarle XII:n tärkeimmäksi avustajaksi oli vuoden 1715 tienoilla noussut Holstein-Gottorpin herttuakunnasta kotoisin ollut paroni Georg Heinrich von Görtz, joka järjesteli kuninkaan kanssa muun muassa sotavoimia ja valtakunnan raha-asioita uudelleen. Von Görtzistä tuli keskeinen toimija myös Ruotsin ulkopo­li­tiikassa. Hän neuvotteli hallitsijan mandaatilla ulko­valtojen kanssa tavoitteena saada aikaan Ruotsille suotuisat rauhansopimukset. Lopullinen päätösvalta sodasta ja rauhasta päätettäessä oli tässä vaiheessa kuitenkin yksin itsevaltaisella kuninkaalla, joka ei epäröinyt käyttää tätä Jumalan hänelle suomaa oikeutta.

Von Görtz aloitti rauhanneuvottelut venäläisten kanssa toukokuussa 1718 Ahvenanmaalla. Hän neuvotteli alkusyksyllä paljolti omin päin lähes valmiin sopimusluonnoksen Venäjän yksinvaltaisen tsaari Pietari Suuren (1672–1725) kanssa. Suunnitelman mukaan Ruotsi luovuttaisi Venäjälle jo de facto menettämänsä alueet Baltiasta, Inkerinmaalta ja Viipurin läänistä. Ruotsi saisi pitää loput Suomesta. Raskaiden aluemenetysten korvaukseksi Ruotsi saisi Venäjältä luvan valloittaa Tanskalle kuuluneen Norjan ja liittää sen valtakuntaan. Huomionarvoista on, että Pietarin turvallisuutta painottaneet Venäjän aluevaatimukset olivat lähes samat kuin lopulliset jo yli kolme vuotta ennen rauhansopimuksen allekirjoitusta.

Suunnitelmaa ei kuitenkaan päästy käytännössä panemaan toimeen, sillä Kaarle XII ei lopulta hyväksynyt jo pitkälle hierottua sopua. Hänen mukaansa Ruotsin valtakuntaa ei yksinkertaisesti voitu silpoa. Erityisen vaikea oli kysymys Baltian luovuttamisesta, sillä alueesta oli tullut kruunulle kultakaivos 1680-luvulla toteutetun isoreduktion eli aatelistolle aikanaan lahjoitettujen läänitysten valtion hallintaan palauttamisen jälkeen. Kaarle ei silti halunnut suoraan torjua tsaarin ehdotusta, mutta hyökkäsi silti omin päin Norjaan. Suunnitelmana oli lyödä ensin Norja ja suunnata sen jälkeen kaikki voimat Venäjän murskaamiseen. Norjan sotaretki jäi kuitenkin hänen viimeisekseen, sillä hän kaatui rintamalla marraskuun lopussa 1718.

Ruotsin tilanne kuninkaan kuoleman jälkeen oli erittäin vakava, mikä heikensi valtion valmistautumista myös edessä väistämättä oleviin rauhanneuvotteluihin. Tukholmassa aiemmin usein lamaantuneelta vaikuttanut valtaneuvosto alkoi viimein tosissaan hieroa rauhaa valtakunnan monien vihollisten kanssa. Itsevaltiudesta siirryttiin poikkeuksellisen nopeasti – vain muutamassa kuukaudessa – valtiopäiville kokoontuneiden säätyjen johtamaan järjestelmään. Kansa oli perin juurin kyllästynyt pakkovaltaan ja sodan aiheuttamiin kärsimyksiin. Lisäksi oli jo pitkään ollut selvää, että Ruotsi oli rutiköyhä maa. Tilanne vaati välitöntä rauhantilan palauttamista. Enää ei ollut kyse erilaisten vaihtoehtojen punnitsemisesta, vaan ennen muuta rauhan välttämättömyydestä.

Valtakunnan johdossa ei silti täysin ymmärretty tilanteen vakavuutta, mikä näkyi edelleen asioihin paneutumisen hitautena ja toiveajatteluna. Valtaneuvosto pyrki tekemään rauhansopimukset erikseen kaikkien vihollistensa kanssa. Tarkoitus oli käydä vasta viimeisenä neuvottelut kaikkein vaarallisimman vastustajan eli Venäjän kanssa. Strategia perustui ajatukseen, jonka mukaan Ruotsi voisi näin pakottaa Venäjän neuvotteluissa merkittäviin myönnytyksiin.

Ensiksi solmittiin Englannin välitystuella rauha syksyllä 1719 Hannoverin kanssa. Sopimuksen mukaan Hannover sai Ruotsilta Breme­nin ja Verde­nin. Vastaanottajan kompensaationa maksama miljoonan riikinta­alerin kertakorvaus tuli tarpeeseen. Samoin Englanti avusti Ruotsia vuoden 1720 alussa Preussin kanssa tehdyssä rauhansopimuksessa. Tällä kertaa Ruotsi menetti Stetti­nin kau­pungin, Oder- ja Peene-jokien välisen alueen sekä Use­do­min ja Wolli­nin saaret. Preussi maksoi korvauksena Ruotsille kaksi miljoo­naa riikin­taaleria. Samana vuonna päästiin sopuun myös Tanskan kanssa. Tällä kertaa alueluovutuksilta vältyttiin, mutta Ruotsi joutui muun muassa maksamaan sotakor­vauksina 600 000 riikintaaleria ja menetti ulkomaankaupalleen tärkeän Juutinrauman tulliva­pauden. Kaikkia edellä mainittuja neuvotteluja on pidetty epäonnistumisina: Ruotsissa ei tuolloin kerta kaikkiaan ollut riittävästi kansainvälisen politiikan osaajia ja selkä seinää vasten saadaan muutenkin vain harvoin hyviä tuloksia.

Viimein käännyttiin Venäjän puoleen. Ruotsi käytti tällä kertaa välittäjänä Ranskan Tukholman lähettiläs Jacques de Campredonia (1672–1749). Hän vei Pietariin tammikuussa 1721 ruotsalaisten tarjouksen, jossa Ruotsi tarjosi Venäjälle Käkisalmen lääniä, Inkerinmaata sekä Narvaa. Muut alueet eli Suomi (mukaan luettuna Viipuri), Viro ja Liivinmaa tuli ehdotuksen mukaan palauttaa Ruotsille. Esitys osoitti, ettei Ruotsin päättäjillä ollut realistista käsitystä tilanteesta. Venäjän kanssa rauhaa hahmotellut Georg Heinrich von Görtz ei ollut enää elävien kirjoissa, sillä hän – ”valtakunnan vihatuin mies” – oli pian Kaarle XII:n jälkeen tuomittu umpipoliittisen ja epäoikeudenmukaisen pikaoikeudenkäynnin jälkeen kuolemaan ja teloitettu helmikuussa 1719. Von Görtz oli ollut ainoa, joka tiesi, mitä Pietari Suuren kanssa oli puhuttu, suunniteltu ja sovittu.

Uudenkaupungin rauhansopimuksen kansilehti. Teksti on julkaistu yhtä aikaa sekä saksaksi että ruotsiksi. Sopimustekstissä on yhteensä 24 artiklaa ja sen laajuus on saatesanoineen ja liitteineen 40 liuskaa. Lähde: LIBRIS.

Keväällä 1721 ruotsalaiset olivat menossa tyhjin käsin ja mitättömin tiedoin neuvottelemaan voimansa tunnossa olevan tsaarin – jonka titteli oli jo lokakuussa 1721 muuttuva Venäjän keisariksi – edustajien kanssa valtakunnan tulevaisuuden kannalta hyvin merkittävästä rauhasta.  Rauhanneuvottelujen paikaksi sovittiin varsinaissuomalainen sodan ja miehityksen vuoksi ränsistynyt piskuinen Uusikaupunki (katso tässä blogissa heinäkuussa 2021 julkaistu Antti Räihän teksti, linkki. Venäläisten edustajat rauhankonferenssissa olivat kenraali Jakob Bruce (1669–1735) ja kanslianeuvos Andrej Osterman (1686–1747). Kummatkin olivat neuvotelleet jo aiemmin von Görtzin kanssa. Ruotsia edustivat parhaiten kenties runoilijana tunnettu valtaneuvos Johan Paulinus Lillienstedt (1655–1732) ja juristitaustainen maaherra Otto Reinhold Strömfelt (1679–1746). Ruotsalaisilla edustajilla oli kummallakin tuntemusta Baltian ja Suomen oloista, mutta heidän osaamisensa oli kevyttä verrattuna kokeneisiin venäläisiin virkaveljiin, joiden toimintaa motivoi ankaran itsevaltiaan käskyt.

Neuvottelut olivat ruotsalaisille hyvin vaikeat. Pietari Suuri ei luopuisi valloittamistaan alueista, mutta hän oli silti halukas tekemään rauhan, sillä sota oli kuluttanut myös Venäjän voimia. Tukholmasta saamiensa ohjeiden mukaisesti ruotsalaiset neuvottelijat yrittivät aluksi palauttaa jokseenkin kaikki jo pitkään Venäjän hallussa olleet provinssit takaisin Ruotsille. Venäläisten asenne ei käytännössä koko aikana lieventynyt, mutta silti Tukholmassa pohdittiin vielä pitkin kevättä 1721 erilaisia vaihtoehtoisia suunnitelmia. Valtaneuvokset esittivät ilmeisen vakavalla naamalla ja toistuvasti ajatuksia muun muassa siitä, kuinka Viipuria ja Tallinnaa voitaisiin käyttää toistensa vaihtoehtoina eli Ruotsi luovuttaisi vain toisen niistä. Myös Viipurin tai Liivinmaan vaihtoehtoisuudesta spekuloitiin. Valtaneuvosto oli pitkään lähes yksimielinen siitä, että Viipuri oli ehdottomasti pidettävä Ruotsilla. Tallinnan menetys oli pelottavaa ennen muuta siksi, että sieltä Venäjä voisi sotalaivastollaan tehdä suoria hyökkäyksiä Ruotsin keskusalueille.

Vasta Itämeren pohjoisosia suvereenisti hallinneen Venäjän laivaston suorittamat tuhoamisretket Ruotsin puoleisen valtakunnan rannikon kaupunkeihin, teollisuuslaitoksille ja kyliin purjehduskauden alettua keväällä 1721 kypsyttivät valtaneuvoston viimein antamaan neuvottelijoille vapaat kädet alistua käytännössä kaikkiin venäläisten vaatimuksiin.

Uudessakaupungissa elokuun 30. päivänä vuonna 1721 laaditun rauhansopimuksen mukaan Ruotsi me­net­ti Liivinmaan, Viron ja Inkerinmaan, suuren osan Kä­kisal­men lääniä ja Viipurin lääniä sekä Ruot­sin Itämeren meriher­ruu­den kannal­ta aikanaan erittäin tärkeät Hii­den­maan ja Saaren­maan.

Rauhansopimuksen aluemenetysten ohella asiakirjan seitsemäs artikla kävi myöhemmin ongelmalliseksi Ruotsille. Ruot­sa­lai­set olivat jo aikaisem­min tiedosta­neet venäläis­ten halun vaikut­taa Ruotsin sisäisiin asioi­hin ja ennen kaikkea hallitsi­jan valin­taan. Maan suvereniteetti haluttiin turvata sopimuksessa, minkä vuoksi siihen kirjattiin artik­la, jonka tarkoi­tukse­na oli estää Venäjän puuttuminen Ruotsin sisäpoli­tiik­kaan. Klausuulin muotoilu epäonnistui kuitenkin surkeasti. Käytännössä teksti voitiin tulkita niin, että se antoi Venäjälle oikeuden puuttua Ruotsin sisäisiin asioihin, mikäli Ruotsin juuri vuosina 1719 ja 1720 hyväksyttyjä ”vapaita” hallitusmuodon määräyksiä oltaisiin muuttamassa. Nämä perustuslait olivat vieneet lähes kaiken vallan sekä itsenäiset toimintaedellytykset hallitukselta eli monarkilta ja valtaneuvostolta. Valta oli siirtynyt virkamiehille ja valtiopäiville kokoontuneille säätyjen edustajille. 1700-luvun Euroopassa tällainen ei-hallitsijakeskeinen valta-asetelma oli uusi, poikkeuksellinen ja suorastaan outo. Se edusti monille aikalaisille ennen muuta heikkoa järjestelmää, jota ulkovaltojen oli mahdollista manipuloida mieleisekseen. Todellisuudessa Ruotsin vapaudenajalla (1718–1772) tilanne ei aina ollut näin synkkä, mutta mainittu määräys oli tarkoitettu pitämään Ruotsi heikkona ja ainakin osittain Venäjän määräysvallassa.

Ote rauhansopimuksesta, seitsemäs artikla. Lähde: LIBRIS.

Venäjä pyrittiin pitämään erossa Ruotsin sisäisistä asioista, mutta rauhansopimuksen seitsemännen artiklan muotoilu antoi Venäjälle legitiimin syyn puuttua sisäpolitiikkaan. Venäjän vaikutusvalta Ruotsin asioihin oli suurimmillaan hattujen sodan (1741–1743) jälkeen. Tuolloin valtakunnassa elettiin eräänlaisia ”vaaran vuosia” aina 1750-luvun alkuun saakka. Kysymys Ruotsin tulevasta hallitsijasta aktivoitui 1740-luvulle tultaessa, sillä Ruotsia kuninkaana vuodesta 1720 olleen Fredrik I:n avioliitto Ulrika Eleonooran kanssa oli lapseton. Kruunuperimys oli esillä esimerkiksi Turun rauhansopimusneuvotteluissa vuonna 1743.

Itäinen naapuri painosti ja pystyi vaikuttamaan 1700-luvun kuluessa moniin Ruotsin sisäisiin asioihin, mitä myös suoranaiseen maanpetturuuteen syyllistyneet ruotsalaiset valtiopäiväpoliitikot yrittivät käyttää hyväkseen omien etujensa ajamisessa. Kustaa III:n (1746–1792) valtaannousu 1771 ja seuraavana vuonna toteutettu vallankaappaus veivät suuren osan Venäjän vaikutusmahdollisuuksista ja viimein Kustaa III:n Venäjän sodan (1788–1790) päättäneessä Värälän rauhassa (1790) Uudenkaupungin rauhansopimuksen seitsemäs artikla kumoutui.

(Teksti on muokattu versio kirjoituksesta, joka on ilmestynyt Postimees-lehdessä 4.9.2021 otsikolla ”Uusikaupunki rahu tähendas Rootsi suurriikluse löppu ja Vene suurriikluse algust”.)

Petri Karonen on Suomen historian professori Jyväskylän yliopiston historian ja etnologian laitoksessa.

Lähdeaineistoja

Uudenkaupungin rauhaan liittyvää aineistoa löytyy esimerkiksi Agricola – Suomen humanistiverkko -portaalista: https://agricolaverkko.fi/vintti/julkaisut/julkaisusarja/uudenkaupungin-rauha/.

Uudenkaupungin rauhan teksti on digitoituna esimerkiksi LIBRIS-kirjastotietokannassa: https://libris.kb.se/bib/16889026.

Kirjallisuus

Alanen, Aulis J., Suomen historia vapaudenajalla. Professori Jalmari Jaakkolan johdolla laaditun Suomen historian IX osa. WSOY 1963.

Behre, Göran, Frihetstiden och gustavianska tiden. Teoksessa Behre, Göran, Larsson, Lars-Olof, Österberg, Eva, Sveriges historia 1521─1809. Stormaktsdröm och småstatsrealiteter, 189–279. Scandinavian University Books 1985.

Carlsson, Einar, Freden i Nystad. 1. Almquist & Wiksell 1932.

Carlsson, Sten & Rosén, Jerker, Svensk historia I. Tiden efter 1718. Av Sten Carlsson. Bonniers 1961.

Hainari, O. A. & Grotenfelt, Kustavi, Suomen historia Ruotsin mahtavuuden aikakaudella 1617─1721. Gummerus 1922.

Hartman, K. J., Åländska kongressen och dess förhistoria. 3, Fredstraktaternas tillkomst (juni – august 1718); 4. Den Gottorp-Hessiska dragkampen. Åbo Akademi 1925–1928.

Hartman, K. J., Åländska kongressen och dess förhistoria. 1–2, 1: Förspelet 1716–1717. 2: Förberedelser: kongressens första månad. Åbo Akademi 1921.

Hartman, K. J., Åländska kongressen och dess förhistoria. 5, 1–2. Minor och kontraminor. Åbo Akademi 1930–1931.

Helander, Abel, Daniel Niklas v. Höpken 1669–1727. Stockholms högskola 1927.

Hornborg, Eirik, Finlands hävder. Tredje delen. Det svenska väldets upplösning. Tiden 1697─1809. Holger Schildts Förlag 1931.

Häggman, Jean, Studier i frihetstidens försvarspolitik. Ett bidrag till Sveriges inre historia 1721–1727. Nordiska bokhandel 1922.

Jern, Kurt, Frihetstiden och gustavianska tiden 1721─1809. Teoksessa Fagerlund, Rainer, Jern, Kurt, Villstrand, Nils Erik, Finlands historia 2. Schildts Förlag 1993.

Jutikkala, Eino, Vapaudenaika. Suomen historian käsikirja. Edellinen osa. Suomen tiedettä N:o 1, 1. Arvi Korhonen (toim.). WSOY 1949.

Juva, Einar W. & Juva, Mikko, Suomen kansan historia III. Ruotsin ajan loppukausi. Kirjoittajat Einar W. Juva, Mikko Juva. Otava 1965.

Juvelius, Einar W., Suomen puolustuskysymys ison- ja pikkuvihan välisenä aikana. Historiallisia tutkimuksia 2. Suomen Historiallinen Seura 1919.

Kangas, Tomi, Uudenkaupungin ”siunattu” rauha 1721. Suuren Pohjan sodan ja isonvihan päätös. Uudenkaupungin merihistoriallinen yhdistys 1996.

Karonen, Petri, The Council of the Realm and the Quest for Peace in Sweden, 1718–1721. Teoksessa Karonen, Petri (toim.), Hopes and Fears for the Future in Early Modern Sweden, 1500–1800, 262–287. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2009.

Karonen, Petri, Pohjoinen suurvalta. Ruotsi ja Suomi 1521–1809. 5. painos. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2020.

Luukko, Armas, Suomen historia 1617─1721. Professori Jalmari Jaakkolan johdolla laaditun Suomen historian VIII osa. WSOY 1967.

Malmström, Carl Gustaf, Sveriges politiska historia från konung Karl XII:s död till statshvälfningen 1772. Andra upplagan, delvis omarbetad. Första delen. P. A. Norstedt & söner 1893.

Mäntylä, Ilkka, Suurvaltakausi. Suomen historian pikkujättiläinen. Neljäs painos. WSOY 1990.

Paloposki, Toivo J., Vapauden aika. Suomen historia 4. Weilin & Göös 1986.

Rosén, Jerker, Den svenska utrikespolitikens historia. II: 1. 1697–1721. Norstedt 1952.

Stavenow, Ludvig, Frihetstiden 1718─1772. Sveriges historia intill tjugonde seklet. Sjunde afdelningen. Stockholm 1903.

Sundberg, Ulf, Svenska freder och stillestånd 1249–1814. Arete 1997.

Suolahti, Eino E., Isoviha. Suomen historian käsikirja. Edellinen osa. Suomen tiedettä N:o 1, 1. Arvi Korhonen (toim.). WSOY 1949.

Villstrand, Nils Erik, Stormaktstiden 1617─1721. Teoksessa Fagerlund, Rainer, Jern, Kurt, Villstrand, Nils Eriks, Finlands historia 2. Schildts Förlag 1993.

Wensheim, Göran, Studier kring freden i Nystad. Bibliotheca Historica Lundensis XXIX. Lunds universitet 1973.