Petri Karonen
Suomalainen historiantutkimuksen professio on muuttunut merkittävästi nykyaikaisen historiantutkimuksen alkuajoista eli 1800-luvun puolivälistä lähtien. Jo yksistään akateemisten opinnäytteiden, erityisesti väitöskirjojen määrä ja osin muotokin ovat suuresti muuttuneet. Vielä 1800-luvun lopulla alan väitöksiä saatettiin tarkastaa vuosikymmenessä vähemmän kuin 2000-luvulla puolessa vuodessa. Tätä asiaa on tietenkin tutkittu runsaasti eri näkökulmista. Seuraavassa luodaan pikasilmäys siihen, kuinka tiettyinä vuosina väitöskirjaansa puolustaneet tutkijat ovat aikanaan edenneet professoreiksi. Kirjoittaja on tietoinen siitä, että usein virkojen – vuodesta 2010 työsuhteiden – täyttöihin on usein liittynyt sattumaa, pelin politiikkaa sekä myös hyvää tai huonoa tuuria, sillä tehtävien avoimeksi julistaminen ja/tai eri tieteenaloilla käytössä olleiden resurssien määrä vaikuttavat oleellisesti tutkijoiden päätymiseen ylimpään yliopistolliseen tutkimus- ja opetustehtävään. Suomalaisessa akateemisessa yhteisössä on pitkälti toistasataa vuotta ollut lähes poikkeuksetta sääntönä, että professorin tulee olla väitellyt tohtori. Suomessa historian alalla tunnetaan vain muutama poikkeus tästä säännöstä: sellainen oli esimerkiksi Oulun yliopiston aate- ja oppihistorian professori Juha Manninen (1945–2023), joka väitteli tohtoriksi vuonna 1999 lähes neljännesvuosisata virkaan nimittämisensä jälkeen.
Historian alalle on 1850-luvulta 2020-luvun alkuun mennessä nimitetty yhteensä lähes 300 professoria, joista yli 240 on sijoittunut perinteisten historia-aineiden kuten Suomen historian, yleisen historian, poliittisen historian, talous- ja sosiaalihistorian, aate- ja oppihistorian sekä kulttuurihistorian aloille. Sen lisäksi professuureja on täytetty viitisenkymmentä muun muassa kirkkohistorian, oikeushistorian, kasvatushistorian ja sotahistorian aloilla. Huomattakoon, että yllä mainittu lukema sisältää niin historiantutkimuksen profession sisällä professorina toimineet, muille aloille väittelyn jälkeen siirtyneet kuin myös jatkuvasti kasvavan joukon aikanaan ulkomailla väitelleitä professoreja. Professori-kategoriaan lasketaan tässä entisinä aikoina oppituolin haltijoiksi kutsutut professorit, ylimääräiset ja henkilökohtaiset professorit, apulaisprofessorit sekä vakinaistamispolulla olevat tenure-professorit sekä Valtionarkiston valtionarkistonhoitajat ja sittemmin Kansallisarkistoksi muuttuneen viraston pääjohtajat, jotka rinnastuvat professoreihin.
Historia-alan väitöskirjoja on ilmestynyt samaisella yli 170 vuoden jaksolla reilut 1500, joten suunnilleen joka viidennen tohtorin voi arvioida päätyneen jossain uransa vaiheessa professoriksi. Koska yhteiskunta ja sen korkeakoulutukseen osoittamat resurssit ovat vaihdelleet merkittävästi aikojen saatossa, ovat myös ajalliset muutokset suuria. Lisäksi oppiaineiden professorien ja väittelijöiden vertailu osoittaa eroja eri vuosina väitelleiden sijoittumisesta akateemiseen maailmaan. Tällainen vertailu on jossain määrin epätarkka, mutta antaa yleisellä tasolla lisätietoa tehtäviin päätymisestä. Silloin, kun resursseja oli vähän, oli myös virkakilpailua vähemmän. Tämä näkyy tarkastelujakson 110 ensimmäisen vuoden aikana, sillä sekä 1800-luvun jälkipuolella että vuosina 1900–1959 historian tohtoreista nimitettiin professoreiksi suhteellisesti täsmälleen yhtä paljon – peräti neljä kymmenestä. Jakson lopulta alkoi yliopisto- ja korkeakoululaitoksen voimakas kehitysvaihe, joten seuraavassa keskitytään ennen muuta aikaan 1960-luvulta tähän päivään.
Oheiseen kuvioon on koottu tiedot kaikilta niiltä vuosilta, jolloin väitelleistä vähintään viisi on saanut aikanaan professuurin suomalaisesta tai ulkomaisesta yliopistosta tai korkeakoulusta (mukaan luettuna Valtionarkisto, myöhempi Kansallisarkisto). Tällaisia vuosia on tätä kirjoittaessa (syksy 2024) yhteensä 16. Tähän ryhmään kuuluvia professoreita on yhteensä tasan sata, joten he edustavat yli kolmasosaa koko joukosta.
Kuviossa on mukana vain neljäsosa tarkastelujakson kaikista vuosista, mutta siitä käy ilmi alan väitöskirjojen määrän huima nousu. Väitösten määrä pysyi maltillisena 1980-luvun lopulle saakka ja kun samaan aikaan uusia virkoja perustettiin varsin paljon, myös tehtäviä oli saatavilla. Parhaimmillaan 1970–1980-luvun vaihteessa jopa kolme neljästä väittelijästä nappasi itselleen myöhemmin virkapaikan. Sittemmin tilanne on suuresti muuttunut ja esimerkiksi 2000-luvulla väitelleistä toistaiseksi vain noin joka kuudes on saanut professorin työsuhteen. Merkillinen poikkeus trendistä on vuosi 1994, jolloin väitelleet ovat päätyneet professoriksi huomattavan usein: vuoden 1994 väittelijöistä 12 eli yli 40 prosenttia kaikista tuona vuonna opinnäytettään puolustaneista nimitettiin myöhemmin professoriksi. Lukema muistuttaa siis aikaa ennen 1960-lukua. Vuonna 1994 väittelivät muun muassa tulevat Suomen ensimmäiset Suomen historian naispuoliset professorit (Pirjo Markkola ja Kirsi Vainio-Korhonen) ja muitakin kotimaan menneisyyden tutkijoita joukosta löytyy (Petri Karonen, Kimmo Katajala, Henrik Meinander, Kustaa H. J. Vilkuna). Silti oppiaineiden kirjo aikanaan tehtävään astuttaessa ulottui muun muassa poliittiseen historiaan (Kimmo Rentola), yleiseen historiaan (Christian Krötzl ja Jouni Suistola), Venäjän filosofiaan ja aatehistoriaan (Vesa Oittinen) sekä kehitysmaatutkimukseen (Juhani Koponen).
Vuoden 1994 tulevat väittelijä-professorit eivät muuten juuri erotu muista kollegoistaan. Heiltä esimerkiksi kesti täsmälleen yhtä kauan saada vakinainen tehtävä kuin koko professoriryhmällä, jonka tohtoriksi väittelyvuoden ja professuurin saamisen välinen mediaaniaika on 11 vuotta väitöksestä; tosin vaihteluväli sinänsä on laaja. Mainittua lukemaa voidaan silti pitää varsin korkeana, sillä vaikkapa Jyväskylän yliopiston kaikkien professorien mediaani on yhdeksän vuotta väitöksestä.
2010-luvulla ja sen jälkeen väitelleitä on toistaiseksi otettu erilaisiin professorin tehtäviin vasta alle kymmenen. Asiaintila tulee kuitenkin jo pikapuolin muuttumaan erityisesti eläköitymisten myötä. Enemmän tai vähemmän väljästi arvioiden tällä hetkellä eri historian oppialoilla on yli 60 professuuria, joista seuraavan viiden vuoden aikana eläkkeelle poistuu vähintään toistakymmentä ja kymmenen vuoden sisällä vielä yli 20 lisää. Toisin sanoen noin puolet alan tämänhetkisistä professoreista tulee vaihtumaan.
Petri Karonen, Suomen historian professori, historian ja etnologian laitos, Jyväskylän yliopisto.
