Historian tohtorista professoriksi

Petri Karonen

Suomalainen historiantutkimuksen professio on muuttunut merkittävästi nykyaikaisen historiantutkimuksen alkuajoista eli 1800-luvun puolivälistä lähtien. Jo yksistään akateemisten opinnäytteiden, erityisesti väitöskirjojen määrä ja osin muotokin ovat suuresti muuttuneet. Vielä 1800-luvun lopulla alan väitöksiä saatettiin tarkastaa vuosikymmenessä vähemmän kuin 2000-luvulla puolessa vuodessa. Tätä asiaa on tietenkin tutkittu runsaasti eri näkökulmista. Seuraavassa luodaan pikasilmäys siihen, kuinka tiettyinä vuosina väitöskirjaansa puolustaneet tutkijat ovat aikanaan edenneet professoreiksi. Kirjoittaja on tietoinen siitä, että usein virkojen – vuodesta 2010 työsuhteiden – täyttöihin on usein liittynyt sattumaa, pelin politiikkaa sekä myös hyvää tai huonoa tuuria, sillä tehtävien avoimeksi julistaminen ja/tai eri tieteenaloilla käytössä olleiden resurssien määrä vaikuttavat oleellisesti tutkijoiden päätymiseen ylimpään yliopistolliseen tutkimus- ja opetustehtävään. Suomalaisessa akateemisessa yhteisössä on pitkälti toistasataa vuotta ollut lähes poikkeuksetta sääntönä, että professorin tulee olla väitellyt tohtori. Suomessa historian alalla tunnetaan vain muutama poikkeus tästä säännöstä: sellainen oli esimerkiksi Oulun yliopiston aate- ja oppihistorian professori Juha Manninen (1945–2023), joka väitteli tohtoriksi vuonna 1999 lähes neljännesvuosisata virkaan nimittämisensä jälkeen. 

Historian alalle on 1850-luvulta 2020-luvun alkuun mennessä nimitetty yhteensä lähes 300 professoria, joista yli 240 on sijoittunut perinteisten historia-aineiden kuten Suomen historian, yleisen historian, poliittisen historian, talous- ja sosiaalihistorian, aate- ja oppihistorian sekä kulttuurihistorian aloille. Sen lisäksi professuureja on täytetty viitisenkymmentä muun muassa kirkkohistorian, oikeushistorian, kasvatushistorian ja sotahistorian aloilla. Huomattakoon, että yllä mainittu lukema sisältää niin historiantutkimuksen profession sisällä professorina toimineet, muille aloille väittelyn jälkeen siirtyneet kuin myös jatkuvasti kasvavan joukon aikanaan ulkomailla väitelleitä professoreja. Professori-kategoriaan lasketaan tässä entisinä aikoina oppituolin haltijoiksi kutsutut professorit, ylimääräiset ja henkilökohtaiset professorit, apulaisprofessorit sekä vakinaistamispolulla olevat tenure-professorit sekä Valtionarkiston valtionarkistonhoitajat ja sittemmin Kansallisarkistoksi muuttuneen viraston pääjohtajat, jotka rinnastuvat professoreihin.

Historia-alan väitöskirjoja on ilmestynyt samaisella yli 170 vuoden jaksolla reilut 1500, joten suunnilleen joka viidennen tohtorin voi arvioida päätyneen jossain uransa vaiheessa professoriksi. Koska yhteiskunta ja sen korkeakoulutukseen osoittamat resurssit ovat vaihdelleet merkittävästi aikojen saatossa, ovat myös ajalliset muutokset suuria. Lisäksi oppiaineiden professorien ja väittelijöiden vertailu osoittaa eroja eri vuosina väitelleiden sijoittumisesta akateemiseen maailmaan. Tällainen vertailu on jossain määrin epätarkka, mutta antaa yleisellä tasolla lisätietoa tehtäviin päätymisestä. Silloin, kun resursseja oli vähän, oli myös virkakilpailua vähemmän. Tämä näkyy tarkastelujakson 110 ensimmäisen vuoden aikana, sillä sekä 1800-luvun jälkipuolella että vuosina 1900–1959 historian tohtoreista nimitettiin professoreiksi suhteellisesti täsmälleen yhtä paljon – peräti neljä kymmenestä. Jakson lopulta alkoi yliopisto- ja korkeakoululaitoksen voimakas kehitysvaihe, joten seuraavassa keskitytään ennen muuta aikaan 1960-luvulta tähän päivään.

Oheiseen kuvioon on koottu tiedot kaikilta niiltä vuosilta, jolloin väitelleistä vähintään viisi on saanut aikanaan professuurin suomalaisesta tai ulkomaisesta yliopistosta tai korkeakoulusta (mukaan luettuna Valtionarkisto, myöhempi Kansallisarkisto). Tällaisia vuosia on tätä kirjoittaessa (syksy 2024) yhteensä 16. Tähän ryhmään kuuluvia professoreita on yhteensä tasan sata, joten he edustavat yli kolmasosaa koko joukosta.

Kuviossa on mukana vain neljäsosa tarkastelujakson kaikista vuosista, mutta siitä käy ilmi alan väitöskirjojen määrän huima nousu. Väitösten määrä pysyi maltillisena 1980-luvun lopulle saakka ja kun samaan aikaan uusia virkoja perustettiin varsin paljon, myös tehtäviä oli saatavilla. Parhaimmillaan 1970–1980-luvun vaihteessa jopa kolme neljästä väittelijästä nappasi itselleen myöhemmin virkapaikan. Sittemmin tilanne on suuresti muuttunut ja esimerkiksi 2000-luvulla väitelleistä toistaiseksi vain noin joka kuudes on saanut professorin työsuhteen. Merkillinen poikkeus trendistä on vuosi 1994, jolloin väitelleet ovat päätyneet professoriksi huomattavan usein: vuoden 1994 väittelijöistä 12 eli yli 40 prosenttia kaikista tuona vuonna opinnäytettään puolustaneista nimitettiin myöhemmin professoriksi. Lukema muistuttaa siis aikaa ennen 1960-lukua. Vuonna 1994 väittelivät muun muassa tulevat Suomen ensimmäiset Suomen historian naispuoliset professorit (Pirjo Markkola ja Kirsi Vainio-Korhonen) ja muitakin kotimaan menneisyyden tutkijoita joukosta löytyy (Petri Karonen, Kimmo Katajala, Henrik Meinander, Kustaa H. J. Vilkuna). Silti oppiaineiden kirjo aikanaan tehtävään astuttaessa ulottui muun muassa poliittiseen historiaan (Kimmo Rentola), yleiseen historiaan (Christian Krötzl ja Jouni Suistola), Venäjän filosofiaan ja aatehistoriaan (Vesa Oittinen) sekä kehitysmaatutkimukseen (Juhani Koponen).

Vuoden 1994 tulevat väittelijä-professorit eivät muuten juuri erotu muista kollegoistaan. Heiltä esimerkiksi kesti täsmälleen yhtä kauan saada vakinainen tehtävä kuin koko professoriryhmällä, jonka tohtoriksi väittelyvuoden ja professuurin saamisen välinen mediaaniaika on 11 vuotta väitöksestä; tosin vaihteluväli sinänsä on laaja. Mainittua lukemaa voidaan silti pitää varsin korkeana, sillä vaikkapa Jyväskylän yliopiston kaikkien professorien mediaani on yhdeksän vuotta väitöksestä.

2010-luvulla ja sen jälkeen väitelleitä on toistaiseksi otettu erilaisiin professorin tehtäviin vasta alle kymmenen. Asiaintila tulee kuitenkin jo pikapuolin muuttumaan erityisesti eläköitymisten myötä. Enemmän tai vähemmän väljästi arvioiden tällä hetkellä eri historian oppialoilla on yli 60 professuuria, joista seuraavan viiden vuoden aikana eläkkeelle poistuu vähintään toistakymmentä ja kymmenen vuoden sisällä vielä yli 20 lisää. Toisin sanoen noin puolet alan tämänhetkisistä professoreista tulee vaihtumaan.

Petri Karonen, Suomen historian professori, historian ja etnologian laitos, Jyväskylän yliopisto.

Lähteet ja kirjallisuus

Tietokanta

Yhteinen menneisyys, erilaiset tulkinnat: Bibliometrinen ja kvalitatiivinen analyysi varhaismodernista Ruotsin valtakunnasta Ruotsin ja Suomen historiografiassa 1860–2020 (Hirsu) -hankkeen tiimoilta laaditut tietokannat.

Matrikkelit

Autio, Veli-Matti, Suomen Historiallisen Seuran matrikkeli 1875–2007. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2007. 

Professorimatrikkeli: https://matrikkeli.professoriliitto.fi/

Kirjallisuus

Karonen, Petri (toim.), Tiede ja yhteiskunta. Suomen Historiallinen Seura ja historiantutkimus 1800-luvulta 2010-luvulle. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia 1449. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2019.

Karonen, Petri, Research on early modern Sweden: resources, research areas, and prominent scholars, 1850–2020. Teoksessa Swedish and Finnish Historiographies of the Swedish Realm, c. 1520–1809. Shared Past, Different Interpretations? Edited by Miia Kuha and Petri Karonen. Routledge Research in Early Modern History. Routledge: London 2023, 13–35. https://doi.org/10.4324/9781003219255-3

Karonen, Petri & Välimaa, Jussi, Vaikuttamista, virkistystoimintaa ja kriittistä keskustelua. Professoriliiton Jyväskylän osasto 1970-luvun alusta 2020-luvulle. JYU Reports 16. https://doi.org/10.17011/jyureports/2022/16

Rikoshistoriaa 2020-luvulla – seminaariraportti Kustaa Vaasa 4.–5.6.2024

Petteri Impola

Jyväskylän yliopiston Historian ja etnologian laitoksella järjestettiin perinteikäs Kustaa Vaasa -seminaari. Vuoden 2024 teemana oli ”RIKOS: historiantutkimuksen ja lähitieteiden näkökulmia ja tulkintoja 1500-luvulta 2000-luvulle”. Kunkin ajanjakson rikokset kertovat tutkittavan aikakauden normeista ja kontrollista, rikollisuuden kokonaismäärien kuvatessa muun muassa sosiaalisia oloja. Ilmiönä rikos läpäisee yhteiskuntaa ja menneisyyttä laajasti. Rikoksia ja niiden historiaa on tutkittu jo pitkään useilla tieteenaloilla, kuten historiantutkimuksen ja kriminologian piirissä. Myös Kustaa Vaasa -seminaarissa käyty keskustelu oli monitieteistä, painottuen historiantutkimukseen. Suomessa oli suuria rikoshistoriahankkeita 1900-luvun lopulla ja uudelle vuosituhannelle siirryttäessä, ja osa vanhemman kaartin edustajista vitsaili ”paluustaan ysärille”. Toisaalta rikoshistoria ei ole kadonnut välissä minnekään, vaikkakin seminaarin perusteella se on taas tekemässä nousua niin perinteisin rikostilastollisin kuin uusin näkökulmin. Puheenohjaajana läpi seminaarin toimi professori Petri Karonen (Jyväskylän yliopisto).

Seminaarin avasi kriminologian professori Janne Kivivuori (Helsingin yliopisto). Keynote-luennossaan hän kertoi noin vuodesta 2018 alkaneesta historiallisen kriminologian noususta. Osana sitä on vuodesta 2021 alettu julkaista Kriminologia-lehteä ja parin vuoden tähtäimellä päivänvalon saattaa nähdä kansainvälinen historiallisen kriminologian journaali. Erityisesti Kivivuori kertoi Historical Homicide Monitor -hankkeesta, konkreettisesta historiantutkijoiden ja kriminologien pohjoismaisesta yhteistyöstä. Kyseessä on tietokanta, jolla voidaan vertailla alueittain henkirikollisuuden pitkän aikavälin muutoksia. Samalla voidaan testata väkivaltarikollisuuden teorioita, joita on hankkeen puitteissa huomattu samankaltaisiksi niin kriminologiassa kuin historiantutkimuksessa, vaikka tieteenalat ovat käyttäneet niistä osin eri nimityksiä. Datan puutteista huolimatta HHM:n tarjoamia selkeitä tuloksia on ollut muun muassa se, että pitkällä aikavälillä Tanskassa ja Ruotsissa väkivalta on laskenut enemmän kuin Suomessa. Sivilisoituminen on vähentänyt miesten välistä väkivaltaa, mutta samalla naisuhrien suhteellinen osuus on noussut, samoin päihteiden vaikutus. (Kivivuori et al. 2022.) Henkilökohtaisesti Kivivuori on erityisen kiinnostunut henkirikospiikeistä, kuten 1600-luvun demobilisaatiosta, Suomen sisällissodan seurauksista ja uusimpana 1970-luvun ”keskiolutpiikistä”.

Historical Homiciden Monitor -hankkeen tähänastinen pääteos julkaistiin avoimesti luettavana vuonna 2022. Helsinki University Press.

HHM:n myötä on huomattu myös modernimman henkirikollisuuden piirteenä aiempiin vuosisatoihin verrattuna privaatimmat tapahtumapaikat ja läheissuhdekontekstit, jotka väkivallan sukupuolittuneisuuden kanssa sisältävät uutta tutkittavaa. Väitöstutkija Anna Kantanen (Jyväskylän yliopisto) on syventynyt juuri näihin ilmiöihin. Hän esitteli laajaa keräämäänsä aineistoa sekä alustavaa analyysia henkirikoksista ja vakavasta parisuhdeväkivallasta 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun Suomessa. Noin 240 tapausta sisältävän datan perusteella Kantanen kertoi lähisuhdeväkivallassa murhien korostuneen, mikä kertoo suunnitelmallisuudesta. Tekijöinä oli useammin miehet, mutta myös naiset harjoittivat vakavaa lähisuhdeväkivaltaa, minkä lisäksi tekotavoissa oli sukupuolittuneita eroja. Sukupuoliteemaan kytkeytyy myös väitöstutkija Merja Pyykkösen (Oulun yliopisto) tuore väitöskirjaprojekti, jossa hän selvittää naisten roolia väkivaltarikosten uhreina ja tekijöinä 1800-luvun Etelä-Pohjanmaalla, tuoden näin uutta näkökulmaa perinteiseen puukkojunkkaritutkimukseen. Seminaarissa hän keskittyi tarkemmin Vaasan kaupungin ja ympäröivän maaseudun monikielisyyteen suhteessa 1800-luvun alkupuolen rikollisuuteen. Esimerkiksi puukkojunkkarius sai alkunsa ruotsinkielisissä pitäjissä, vaikka ilmiötä on populaarikulttuurissa pidetty perisuomalaisena.

Väitöstutkija Ville-Pekka Kääriäinen (Helsingin yliopisto) avasi valtionmuodostusta 1600-luvun Iisalmen pitäjässä käsittelevää tutkimustaan. Erityisesti hän esitteli väitöstutkimuksensa yhtä päälukua, joka tulee keskittymään väkivaltaan. Kääriäinen on läpikäynyt koneluvun avulla kaikki pitäjän tuomiokirjat ja systemaattisesti tilastoinut myös rikokset. Hän pohtikin lähdekriittisesti, että kihlakunnanoikeuteen eteni luultavasti vain murto-osa todellisista tappeluista jo senkin perusteella, että niitä käsiteltiin oikeudessa vähemmän kuin henkirikoksia. Siinä missä HHM-hanke, myös Kääriäinen vertaa dataansa ”suuriin teorioihin” huomioiden valtionmuodostuksen vaikutuksia väkivaltaan, joka itse asiassa pääsääntöisesti väheni 1660-luvulta eteenpäin. Hän myös korosti jo aiemman tutkimuksen havaintoa sotilaiden, erityisesti palveluksesta karanneiden, runsaasta määrästä väkivaltaisuuksissa.

Sakkoluettelot ja oikeudenkäyntipöytäkirjat ovat yhä tärkein lähdeaineisto varhaismodernin ajan rikoksia tutkittaessa, vaikka seminaarissakin keskusteltiin piiloluvun ongelmasta eli siitä, mikä määrä tapauksia ei edes päätynyt oikeuteen. Yliopistonlehtori, varadekaani Mirkka Lappalainen (Helsingin yliopisto) pohti seminaarin toisessa keynote-luennossaan tuomiokirjojen rikoksista välittämää tietoa niin yksityiskohtineen kuin laajempine näkökulmineen: kenen ääni tuomiokirjoissa lopulta välittyy, ja mitä tietoa jää välittymättä nykypäivän tutkijalle. Lappalainen korosti kihlakunnanoikeuden pöytäkirjoissa välittyvän eritoten tuomarin/lainlukijan ääneen, ei niinkään paikallisyhteisön, vaikka sekin todistajanlausunnoissa sai sanansa kuuluviin. Vaikka kyse on perinteisestä lähdekritiikistä, on se jokaisessa tutkimuksessa pohdittava uudelleen juuri tutkittavan tapauksen tai ilmiön osalta. Lappalainen käytti erityisenä esimerkkinään 1600-luvun Sköldvikissä tapahtunutta Nils Rosenschmidtin eli Smittenin murhaa. Monimutkaisesta tapauksesta säilyneet lähdeaineistotkaan eivät anna täydellistä kuvaa tapahtumista, etenkin kun ruumis löytyi kaivosta vuosien viiveellä, vaan tulkinnoille jää sijaa. Samalla rikos kertoo myös yhteiskunnan marginaaleissa eläneiden historiasta. (Lappalainen 2022.)

Smittenin murha -teoksessaan Mirkka Lappalainen ratkoo 1600-luvun murhamysteeriä. Siltala. 

Varhaisia 1400-luvun ja 1500-luvun alun Tukholman kaupungin tuomiokirjoja, tai tarkemmin sanottuna muistikirjoja, hyödynsi esityksessään dosentti, erikoistutkija Marko Lamberg (Åbo Akademi). Hän syventyi siihen, kuinka rikoksista voitiin rangaista myös karkottamalla rikollinen yhteisöstä. Keskiaikainen maanlaki tunsi vain rauhattomaksi julistamisen, mutta kaupunginlaki sisälsi useita rikostyyppejä, kuten seksuaalirikokset, varkaudet ja uhkapelin, joihin syyllistynyt voitiin konkreettisesti poistaa kaupungista. Aikakauden oloissa yhteisöstä poissulkeminen oli häpeällinen ja usein kohtalokas rangaistus. Lambergin löydös oli, että karkotuksia käytetiin enemmän kuin laki salli, mikä osaltaan osoitti armeliaisuutta tilanteissa, joissa kuolemantuomio olisi ollut lainkirjaimen mukainen rangaistusvaatimus. Samaa karkotusten ja sakkorangaistusten tematiikka käsitteli HuK Mariaana Korpela (Turun yliopisto) 1700-luvun Porvoon kaupungissa ja pitäjässä. Hän osoitti tapauksia, joissa samankaltaisista rikoksista, esimerkiksi eriasteisista varkauksista, oli annettu toisistaan poikkeavia tuomioita. FM Kai Viiliäinen (Jyväskylän yliopisto) käsitteli irtolaisuuden määritelmä sekä irtolaisuuden suhdetta rikollisuuteen. Irtolaisuutta ei ollut varsinaisesti kriminalisoitu vaan kyse oli ennemmin viranomaisten antamasta pakkotyöseuraamuksesta ja statusrikkeestä. Näin pyrittiin kontrolloimaan vaarallisena koettua alaluokkaa ja passittamaan esimerkiksi irtolaisnaisia 1800-luvun kehruuhuoneisiin. Jatkossa Viiliäistä kiinnostaisi syventyä irtolaisuuden pitkäaikaisiin vaikutuksiin irtolaiselle itselleen.

Viime vuosina true crimesta on tullut merkittävä ilmiö. FT Kaisa Kyläkoski esitteli rikosten julkisuuden varhaisempia vaiheita 1700-luvun lopulla. Jo tuolloin Ruotsissa tehtiin elämäkertoja muutamista tunnetuimmista rikollisista, englantilaisten esikuvien innoittamana. Kyläkoski listasi, kuinka rikoksilla oli monia muitakin julkisuuden muotoja, jotka olivat usein paikallisia: oikeudenkäynnit, kadonneen omaisuuden kuulutukset, julkiset rangaistusmuodot ja niin edelleen. Tärkeänä sivuhuomiona Kyläkoski ihmetteli, ettei mikään instituutio pitänyt tilastoa rikollisuudesta, vaikka kaikkea muuta mitattiin innolla 1700-luvun Ruotsissa. Myös päihteet ovat aikakaudet ylittävässä sidoksessa rikollisuuteen. Väitöstutkija Pirjo Ovaskainen (Helsingin yliopisto) avasi tutkimustaan rikkeistä väkijuomalakia vastaan 1930-luvulla. Hän on verrannut Helsingin, Tampereen, Kuopion ja Jyväskylän ravintolaelämää huomaten, että vuoden 1932 väkijuomalain jälkeen ravintolat syyllistyivät rikkeisiin, mutta niihin reagoiminen oli jossain määrin tapauskohtaista. Ravintoloiden alkoholilupien kontrolli oli myös jakaantunut useammalle viranomaiselle.

Monet toimenkuvat, myös rikosten selvittämisen saralla, alkoivat professionalisoitua 1800-luvulla ja 1900-luvun alussa. Jyväskylän yliopiston väitöstutkijat Iida Luukkonen ja Katja Palokangas esittelivät analyysejaan lääkäreiden suorittamista tutkimuksista ja lausunnoista henkirikosten tuomioistuinprosesseissa 1800-luvun Suomessa. Luukkonen keskittyi lääketieteellisiin ruumiinavauksiin ja kuolinsyylausuntoihin Palokankaan tutkiessa henkirikoksen tehnteistä laadittuja mielentilalausuntoja. Näiden alojen ammattimaistuminen kasvatti asiantuntivaltaa, jota edesauttoi oikeusprosessien kirjallinen menettely, koska lääkärin ei ollut pakko mennä paikan päälle oikeuteen vaan painava lausuntoteksti riitti.

Väitöstutkija Marko Piipponen (Itä-Suomen yliopisto) esitteli tutkimustaan 1926 perustetusta Rikostutkimuskeskuksesta, joka 1954 muuntautui Keskusrikospoliisiksi. Vapaan todistusharkinnan kehittyminen mahdollisti teknisen rikostutkinnan löydösten käytön myös oikeudessa. Poliisien asenne vaativaan tekniseen tutkintaan ei ollut aina positiivinen ajankäytöllisistä syistä. Silti Rikostutkimuskeskus oli jo ensimmäisinä toimintavuosinaan mukana parissa sadassa tapauksessa ja 1950-luvulla jo kymmenkertaisessa määrässä. Tietotaitoa haettiin ulkomailta kuten Saksasta. Siinä missä ammattilaiset imivät oppeja ulkomailta 1900-luvun alussa, kehittyi myös kansainvälinen rikostorjunta. Väitöstutkija Juho Pitkänen (Turun yliopisto) selvittää kansainvälisen rikollisuuden asemaa Suomessa toisen maailmansodan aikaan kansainvälisen rikospoliisikomission IKPK:n (nyk. Interpol) aineistoja hyödyntäen. Suomi liittyi vuonna 1923 Wienissä perustettuun komissioon vuonna 1928. Tämän Interpolin edeltäjän puheenjohtaja oli sotavuosina natsi-Saksan edustaja. Tuolloin eurooppalainen yhteistyö vaikeutui eikä Suomenkaan osallistuminen ollut systemaattista. Tärkein toimintamuoto oli tiedostuskortistojen, valokuvien ja esimerkiksi romanien vastaisten rekisterien ylläpito.

Omana rikostyyppinään useampi Jyväskylän yliopiston tutkija käsitteli varkaus- ja omaisuusrikoksia varhaismodernissa kontekstissa. Menneiden vuosisatojen rikostilastoissa varkaudet on huomioitu niiden vakavuuden takia, mutta laajaa ilmiölähtöistä tutkimusta niistä ei ole aiemmin tehty. Dosentti Antti Räihä keskittyi 1700-luvu kirkkovarkauksiin, josta vielä vuoden 1734 lainkin jälkeen saattoi saada kuolemantuomion. Räihän tutkimat tapaukset sijoittuivat Vanha-Suomeen. Niissä tekijät olivat yhteisöön kuuluneita henkilöitä ja he varastivatkin vain rahaa, eivät kirkon yhteisöllisesti merkityksellisiä esineitä. Muualta Suomesta on tietoja, että kirkkovarkaita olisivat usein olleet nimenomaan yhteisön ulkopuoliset, kuten sotilaat. Dosentti Olli Matikainen pohti laajalla aineistolla varkauden tuomitsemista ”pitkällä” 1500-luvulla. Esimerkiksi jos varkaus pysyi kauan salassa, kuten henkirikoskin, tuomio lieveni suhteessa siihen, että tekijä jäi tuoreeltaan kiinni. Matikainen korosti varkauden ja anastetun omaisuuden sosiaalista luonnetta. Esimerkiksi rikoksista epäilty saatettiin ”merkitä” viemällä tältä vaikkapa hattu. Myös väitöstutkija Petteri Impola tarkasteli varkauksien suhdetta materiaaliseen kulttuuriin. Tutkimuksessaan anastuksista suurvalta-ajan Kajaanissa hän listasi yleisempiä omaisuuseriä, joita varastettiin ja toisaalta sitä, mitä ei varastettu sekä sitä, miten nimenomaan viety omaisuus, sen laatu ja määrä, vaikutti kaupunkiyhteisön ja raastuvanoikeuden reaktioihin.

Varhaismodernina aikana varkaus leimasi tekijänsä jopa henkirikollista negatiivisemmin. FT Merja Uotila analysoi tapausesimerkkien avulla, mitä seurasi 1700-luvun Hollolassa varkauteen syyllistyneille käsityöläisille. Uotila myös avasi konkreettisia tapoja, joilla paikallisyhteisö osallistui rikostutkintaan, etsintöihin ja osallisten kuulemisiin. FT Maare Paloheimo ja yliopistotutkija Piia Einonen olivat puolestaan tutkineet 1800-luvun kaupunkipalojen aikaan toteutettuja varkauksia. Laajemmin käytettiin niin sanottua sisu- eli ilkivarkauden käsitettä, mikäli rikos kohdistui hädänalaisessa tilassa olevaan. Kaupunkipalojen aikaan viedyn omaisuuden kirjo oli suuri, mutta toisaalta kaupunkilaiset myös valvoivat tulipalojen aikaan kaupunkien laitamille pelastettua omaisuutta ja tutkinnat anastuksista aloitettiin usein jopa välittömästi, kun savu alkoi laskeutua. Paloheimo ja Einonen huomauttivat, että venäläisten sotilaiden roolia tulipalojen sekasortoa hyödyntäneinä varkaina on saatettu liioitella.

Varkaudet kuten muutkin seminaarissa käsitellyt rikostyypit osoittavat, että niitä voidaan tutkia erilaisista näkökulmista käsin aikakauden kontekstit huomioiden. Kyse ei ole ainoastaan teosta, sen kontrollista ja rangaistuksesta, vaan laajemmin henkilökohtaisista, yhteisöllisistä ja laajemmin sosiaalisista yhteiskunnallisista syistä ja seurauksista. Myös erilaisia lähestymistapoja esitelleet keynote-luennot osoittavat hyvin, kuinka menneisyyden rikoksia kannattaa jatkossakin tutkia monitieteisesti erilaisia lähdeaineistoja niin laadullisesti kuin määrällisesti analysoiden. Vaikka rikoshistorialla ja historiallisella kriminologialla lähitieteineen on perinteensä, on paljon uusia näkökulmia vielä tutkimatta. Samalla yhä enemmän painottuu myös rikostorjuntaan ja -tutkintaan sekä oikeusprosesseihin liittyvien professioiden sekä tieteenalojen historian tutkiminen. Kivivuorikin korosti, että kriminologia on yhtäältä rikollisuuden ja sen kontrollin historiallista tutkimusta mutta toisaalta kriminologian tieteenalan historiaa.

FM Petteri Impola on projekti- ja väitöstutkija Historian ja etnologian laitoksella Jyväskylän yliopistossa.

Kirjallisuus

Historical Homicide Monitor -hankesivu. https://blogs.helsinki.fi/historicalhomicidemonitor/

Lappalainen, Mirkka, Smittenin murha: katoamistapaus 1600-luvulta. Siltala 2022.

Kivivuori, J., Rautelin, M., Bergsdóttir, G. S., Granath, S., Jónasson, J. O., Karonen, P., Koskivirta, A., Lehti, M., Lindström, D., Netterstrøm, J. B., & Okholm, M. M., Historical Homicide Monitor 2.0. Research Briefs 40. Helsingin yliopisto 2020. http://urn.fi/URN:ISBN:978-951-51-0673-5

Kivivuori, J., Rautelin, M., Büchert Netterstrøm, J., Lindström, D., Bergsdóttir, G. S., Jónasson, J., Lehti, M., Granath, S., Okholm, M. M., & Karonen, P., Nordic Homicide in Deep Time: Lethal Violence in the Early Modern Era and Present Times. Helsinki University Press 2022. https://doi.org/10.33134/HUP-15

Kriminologia, https://kriminologia.journal.fi/

Santeri Ivalon "pari" historian väitöskirjaa

Kaisa Kyläkoski

Suomenkielisen historiallisen romaanin perustajaksi oikeutetusti kutsutun Santeri Ivalon (1866–1937, vuoteen 1907 Ingman) on todettu kirjoittaneen “pari väitöskirjaa”. Tämän ja muiden epämääräisten ilmauksien taakse piilotettiin merkkipäiväjutuissa ja muistokirjoituksissa se, ettei Ingmanin ensimmäinen väitöskirja tuottanut tavoiteltua lisensiaatin arvoa.

Ensimmäinen väitöskirja

Yliopisto-opintonsa Santeri Ingman aloitti syksyllä 1885. Hän kertoi myöhemmin, että oli jo ensimmäisenä opiskeluvuotenaan kirjoittanut “suurella innostuksella ja antaumuksella” Suomen historiaan perustuvaa laajaa murhenäytelmää. Meni kuitenkin useita vuosia, ennen kuin Santeri Ingman julkaisi historiallista fiktiota. 

Filosofian kandidaatin tutkinnon Santeri Ingman suoritti vuonna 1889. Opintojen ohella hän oli jatkanut kaunokirjallista kirjoittamista ja vuoden lopulla hän sai Pohjalaisen osakunnan vuosijuhlassa kirjallisesta tuotannosta jaetuista palkinnoista ensimmäisen novellistaan Hellaassa. Samanniminen teos, joka kuvasi oman aikansa Helsinkiä, julkaistiin joulumarkkinoille 1890. Ingmanin nimi oli jo tullut sanomalehtien lukijoille tutuksi, sillä hän oli kuulunut alusta asti tammikuussa 1890 aloittaneen Päivälehden toimitukseen.

Santeri Ivalo 1890-luvulla. Kuva: Historian kuvakokoelma, Museovirasto, Finna.

Sanomalehtityön lomassa Ingman työsti väitöskirjaansa Tutkimuksia Pohjoissuomen historiassa vuosilta 1595–1635, jonka lähdeviitteissä on asiakirjoja Suomen arkistojen lisäksi Ruotsista. Väitöskirjassa ei ole esipuhetta, joka kertoisi Ingmanin tutkimusprosessista tai mahdollisesti siihen saamastaan tuesta. Työn motivaatio on helposti yhdistettävissä Ingmanin henkilöhistoriaan, sillä hän oli Sodankylän kirkkoherran poika. Väitöskirja meni painoon syksyn lopulla, sillä se tarkastettiin Helsingin yliopiston historiallis-kielitieteellisessä oppisalissa 6.12.1890. 

Virallisena vastaväittäjänä oli Hannes Gebhard, joka oli puolustanut omaa väitöskirjaansa vain puolitoista vuotta aikaisemmin. Ylimääräisenä vastaväittäjänä esiintyi vuonna 1887 väitellyt Kustavi Grotenfelt, jolla oli hieman enemmän kokemusta. Grotenfelt oli toiminut virallisena vastaväittäjänä sekä Gebhardille että Y. K. Yrjö-Koskiselle. Ylimääräiset vastaväittäjät olivat historian väitöstilaisuuksissa 1880- ja 1890-luvuilla sanomalehdissä julkaistujen tiedotteiden mukaan enemmän sääntö kuin poikkeus. Grotenfelt mainittiin ylimääräisenä vastaväittäjänä jo ennen omaa väitöstään. 

Kustavi Grotenfelt julkaisi osan näkemyksistään Ingmanin väitöskirjasta syksyllä 1891:

Minkätähden tekijä koskettelee ainoastaan venäjänpuolisia sovitteluja ja meteleitä näinä aikoina, ei voi ymmärtää, sillä myöskin riidat norjalaisten kanssa koskivat Suomen Lappia ja kuuluvat samalla oikeudella kuin venäjänpuolisetkin Pohjois-Suomen historiaan mainitulla ajalla. Esitys jääkin tämän tähden puolinaiseksi, ja muutenkin tuntuu tekijä paikoittain vähemmän tarkasti ja liiaksi "runoilijan vapaudella" esittävän ainettansa. (Grotenfelt 1891)

Kyseessä oli useamman tuoreen tutkimuksen arvostelu, jossa Ingmanin väitöskirja saa muita pienemmän osuuden. Mistään ei käy kuitenkaan suoraan ilmi, että työ ei tehnyt Santeri Ingmanista filosofian lisensiaattia. Arvostelunsa alkupuolella Grotenfelt oli todennut: “Sanottakoon mitä tahansa akatemiallisesta väitöstavasta, varmaa on kuitenkin, että sen suojassa ilmestyy suurin ja varsin arvokas osa niistä uusista tutkimuksista, jotka isänmaan menneitä vaiheita valaisevat.” (Grotenfelt 1891) Julkisuuteen ei sopinut yliopiston kritiikki eikä myöskään kollegoiden epäonnistumisesta suoraan kertominen.

Toinen väitöskirja

Santeri Ingmanilla oli työ Päivälehdessä ja mahdollisuus julkaista tekstejään myös kirjoina. Kesällä 1891 julkaistiin Iltapuhteeksi. Kokoelma pieniä kertomuksia, keväällä 1892 ilmestyi kirjana aiemmin Päivälehdessä ilmestynyt kirjoitussarja Reservikasarmista. Muistoja sotamiesajoiltani ja joulumarkkinoille 1892 tuli edellisen kesän kotimaan kiertomatkasta kertova Tuokiokuvia matkan varrelta. Viimeistään kirjamainoksien ja kirjeenvaihtajana toimimisen myötä Santeri Ingmanin nimi oli tunnettu ympäri lukevaa Suomea. Tuotteliaisuuteensa viittasi kirjoittaja Savonlinnasta jo vuoden 1892 alussa todeten, että kotiseudullaan "olisi aiheita vaikka kahdelle Santeri Ingmanille" (Päivälehti 16.2.1892).

Alunperin Päivälehdessä ilmestynyt Reservikasarmista-kirjoitussarja painettiin kirjaksi keväällä 1892. Kuva: Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot.

Historiasta Ingman ei vielä julkaissut fiktiota 1890-luvun alkuun tultaessa. Sen sijaan hänen historiallinen kontribuutionsa vuoden 1892 Päivälehden joulualbumiin Nuori Suomi oli asiallinen artikkeli Piirteitä sivistysoloista Pohjanmaalla 16-sataluvun alulla. Ingman tunnustaa tekstissään esittelemänsä piirteet hajanaisiksi: "[p]oimittuja kun ovat kuivista asiakirjoista, joissa joskus, vaan harvassa, tapaa jonkun kuvaavan yksityistiedon, ei niistä tietenkään voi saada läheskään yhtenäistä kuvaa Pohjanmaan kansan silloisesta sivistysmäärästä, vaan aina nuo sentään luovat oloille hienosen värityksen" (Ingman 1892). 

Uudessa Kuvalehdessä vuonna 1893 ilmestyneessä kirjoitussarjassa Piirteitä Lapin kansan vaiheista Ingman ei kommentoi käyttämiään lähteitä tai kirjallisuutta. Huomionarvoista on, että kuvaus päättyy 1600-luvulle Ingmanin molempien väitöskirjojen tavoin. Toisen väitöskirjansa (1894) ensimmäisessä lähdeviitteessä Ingman viittaakin verottamisen osalta "kansantajuiseen esitykseensä" Uudessa Kuvalehdessä. Kansantajuisuus ei kuitenkaan Ingmanille riittänyt, vaan hän halusi yrittää uudelleen akateemista tutkimusta. 

Ingmanin toisen väitöskirjan viitteissä on Ruotsin lisäksi asiakirjoja tanskalaisesta arkistosta eli hänen 8.4.1893 alkanut muutaman kuukauden mittainen ulkomaanmatkansa liittyi ainakin jossain määrin historiallisen tutkimuksen tekoon. Ingman sai kesällä 1893 Helsingin yliopiston rehtorin rahastosta 500 markkaa arkistotutkimusten tekemiseen Tanskassa ja Ruotsissa. Päätöksen valmistuessa Ingman oli jo siirtynyt Ruotsista Tanskaan, mistä hän jatkoi kesäkuun lopussa Pariisiin. Pariisista Ingman raportoi levottomuuksista Päivälehteen, jonne hän oli lähettänyt aiemminkin matkakirjeitä julkaistavaksi. Suomeen Santeri Ingman palasi elokuun puolivälissä.

Vuoden vaihduttua julkisuuteen kerrottiin, että keväällä 1894 ilmestyisi Santeri Ingmanin historiallinen romaani Juho Vesainen. Suomen Kuvalehden lukijat saivat luvun verran maistiaisia maalis–huhtikuun vaihteessa ja huhtikuun puolivälissä koko kirjan saattoi ostaa kaupasta. Markkinoinnissa ei viitattu Ingmanin asiaosaamiseen. Ingmanin yhteistyökumppani Juhani Aho kehui Päivälehden kirja-arviossa “historiallista totuutta” ja “ajan- ja luonteenkuvausten todenmukaisuutta”, mutta ei maininnut näiden muodostamiseen liittynyttä työtä.

Päivälehti ei myöskään erityisemmin noteerannut toimittajansa toista väitöskirjaa Kaarlo IX:nen jäämerenpolitiikka I. Akatemiallinen väitöskirja. Se painettiin Päivälehden kirjapainossa, jossa oli varmasti totuttu ripeyteen ja joustavuuteen. Tämä oli tarpeen, sillä Helsingin yliopiston seuraava promootio oli toukokuun lopussa 1894. 

Ingman ei ollut ainoa tohtoripromootioon tähdännyt historiantutkija, sillä yliopistolla koettiin väitössuma. Toukokuun 23. päivä väitöskirjaansa puolusti Hjalmar Crohns vastaväittäjänään Grotenfelt, seuraavana päivänä Santeri Ingman vastaväittäjänään dosentti C. G. Bonsdorff ja kaksi päivää myöhemmin Artturi Snellman virallisena vastaväittäjänään Grotenfelt ja ylimääräisenä professori M. G. Schybergson. Ingmanin työ oli väitöskirjoista lyhyin, mikä johtui todennäköisesti siitä, että tutkimuksen loppuosa oli vielä keskeneräinen, kun painatus tuli ajankohtaiseksi.

Työnsä loppuosalle Ingman haki syksyn 1894 alussa painatustukea Helsingin yliopistolta. Konsistori ei apua myöntänyt vedoten siihen, ettei Ingman enää kuulunut yliopistoon. Tekstin julkaisu järjestyi osana Suomen Historiallisen Seuran sarjaa Historiallinen arkisto ja vuosia 1603–1613 käsittelevä tutkimus ilmestyi lokakuussa 1894. Vain hieman ennen tätä oli tullut painosta Juho Vesaisen ruotsinnos.

Luova ilmaisu

Santeri Ingman jatkoi toisen väitöskirjansa jälkeen historiallisen fiktion tuotantoa, joka ilmestyi vuodesta 1907 alkaen sukunimellä Ivalo. Kun sanomalehdet kertoivat hänen elämästään 50-, 60- ja 70-vuotispäivien yhteydessä sekä pian viimeksi mainitun jälkeen muistokirjoituksissa, historialliset romaanit olivat pääosassa. Teksteissä oli kuitenkin myös konventionaalisesti kuvattava Ingmanin elämän alku ja koulunkäynti sekä selitettävä ja ajoitettava tohtorinarvon saavuttaminen.

Jotkut päätyivät kutsumaan ensimmäistä väitöskirjaa "julkaistuksi teokseksi" ja toiset toteamaan, että arkistotyöstä oli syntynyt "pari väitöskirjaa". Suomen lehdistö onnistui muodostamaan version, jossa Ivalo oli valmistunut lisensiaatiksi vuonna 1892 ja tämän jälkeen julkaistu työ oli “tutkimus”.

Santeri Ivalon työpaikalla Helsingin Sanomissa ohitettiin ensimmäinen väitöskirja ja mainittiin vain toinen. Sitten jatkettiin.

Vaikka Ivalo on julkaissut muitakin tieteellisiä tutkimuksia, tehnyt opintomatkoja ulkomaille j.n.e., niin voimme ne kuitenkin luetteloa jatkamatta sivuuttaa, sillä Santeri Ivalon varsinainen elämäntyö, se, joka on tehnyt hänen nimensä tunnetuksi ja kunnioitetuksi kautta maan, ei kuulu tiedemiehen arkistoissa ja hiljaisessa lukukammiossa ahertelun piiriin. Syvimmän valonsa maamme sivistyselämässä on hän kyntänyt kirjailijana, sanomalehtimiehenä ja yhteiskunnallisena toimihenkilönä. (Helsingin Sanomat 9.6.1916)

Totuus Santeri Ivalon ensimmäisestä väitöskirjasta ei siis ole mahtunut eikä kuulunut yhteenkään tekstiin. Näin siitä on tullut osa tarinaa, jossa väitöskirjoja ei käytännöllisesti katsoen koskaan hylätty. Kuitenkin vertaamalla historian osalta Helsingin yliopiston 1800-luvun lopun väitöskirjalistaa ylioppilasmatrikkelin tietoihin, on selvää, että kolmessa tapauksessa puolustettu väitöskirja ei tuottanut tavoiteltua lisensiaatin arvoa.

Kaisa Kyläkoski on vieraileva tutkija Helsingin yliopistossa. Hän on aiemmin kirjoittanut J. W. Ronimuksen kahdesta väitöskirjasta, linkki.

Lähteet

Sanomalehtien pikku-uutiset, kirjamainokset ja henkilöjutut (Suupohjan kaiku 8.6.1916; Tampereen Sanomat 9.6.1916; Turun Sanomat 9.6.1916; Kaiku 9.6.1916; Helsingin Sanomat 9.6.1916; Suomen lehdistö 7/1936) sekä

[Aho, Juhani] J. A., Kirjallisuutta, Päivälehti 18.4.1894

Grotenfelt, Kustavi, Katsaus Suomen uusimpaan historialliseen kirjallisuuteen III, Valvoja 11(9), 1891, 387–404

Ingman, Santeri, Tutkimuksia Pohjoissuomen historiassa vuosilta 1595–1635. Akatemiallinen väitöskirja. 1890

Ingman, Santeri, Piirteitä sivistysoloista Pohjanmaalla 16-sataluvun alulla, Nuori Suomi. Päivälehden joulualbumi II. 1892, 14–22

Ingman, Santeri, Piirteitä Lapin kansan vaiheista, Uusi Kuvalehti 3(30, 31 & 33), 1893

[Ingman,] Santeri. Siirtolaisuus Hankoniemeltä katsottuna. Päivälehti 15.4.1893

[Ingman,] Santeri. Pikkupakinata Ruotsista. Päivälehti 11.5.1893

[Ingman,] Santeri. Kööpenhaminan Tivolissa. Päivälehti 10.6.1893

Ingman, Santeri. Pikajunalla kesäkuumalla (Pariisi kesäkuun 27 p:nä). Päivälehti 1.7.1893

[Ingman,] Santeri. Ylioppilasten katumeteli Pariisissa. Päivälehti 8.7.1893

[Ingman,] Santeri. Katumetelit Pariisissa (5 p. heinäkuuta). Päivälehti 11.7.1893

[Ingman,] Santeri. Vieläkin Pariisin katumeteleistä (Heinäkuun 7 p:nä). Päivälehti 12.7.1893

[Ingman,] Santeri. Heinäkuun 14:s päivä (Pariisista 15 p. heinäk.). Päivälehti 22.7.1893

Ingman, Santeri. Vapautta ja vallattomuutta (Pariisissa heinäk. 23 p:nä). Päivälehti 28.7.1893

[Ingman,] Santeri. Kylpylaitoselämästä (Dieppessä elok. 6 p.). Päivälehti 15.8.1893

Ingman, Santeri. Kaarlo IX:nen jäämerenpolitiikka I. Akatemiallinen väitöskirja. 1894

Kirjallisuus

Kalemaa, Kalevi, Ivalo, Santeri, Kansallisbiografia-verkkojulkaisu. Studia Biographica 4, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 6.6.2016(13.10.2004) http://urn.fi/urn:nbn:fi:sks-kbg-002819.

Kärki, Niilo, Historiallinen kertomakirjallisuutemme. III. Santeri Ivalo, Kansanvalistus. Kansanvalistusseuran julkaisema vapaan valistustyön äänenkannattaja 4(1–2), 1919, 17–20.

Niiniluoto, Marja, Santeri Ivalo, Päivälehden perämies, Helsingin Sanomat 9.6.1966, 6.

Tikka, Maija. Kahdeksankymmenluvun ylioppilas. Päivälehden piiristä II. Helsingin Sanomat 5.7.1964, 6.

Kaarlo Blomstedt ja Henrik Klaunpoika Horn – sata vuotta yhä relevantista väitöksestä

Petteri Impola

Arkistonhoitaja ja historioitsija Kaarlo Blomstedtin (1880–1949) väitöksestä on kulunut sata vuotta. Blomstedtin Helsingin yliopistossa 12.2.1921 tarkastetun väitöskirjan Henrik Klaunpoika Horn, ajankuvaus 1, Kustaa Vaasan ja Juhana Herttuan palveluksessa ohjaajana toimi J. W. Ruuth, jota Blomstedt kiitti väitöskirjansa alkusanoissa ”oivallisesta kombinatsionikyvystä”. Blomstedtille Valtionarkistosta tuttu valtionarkistonhoitaja ja samaisena vuonna professoriksi nimetty Ruuth oli itse väitellyt Suomen ja Hansaliiton kauppasuhteista (1882) ja kunnostautunut erityisesti kaupunkihistorioiden laatijana. Vastaväittäjänä toimi varhaismodernin ajan tuntija professori Kustavi Grotenfelt.

Blomstedtin väitöskirja pohjautui yhdeksän vuoden tutkimustyöhön, joka oli jo vuonna 1918 poikinut Horn-suvun keskiajan historiaa taustoittaneen tutkimuksen. Väitöstutkimustaan Blomstedt edisti työskennellessään Valtionarkistossa, vuodesta 1909 amanuenssina ja vuodesta 1917 arkivarina eli arkistonhoitajana. Blomstedt ja ohjaajansa Ruuth edustivat 1800–1900-lukujen taitteelle ominaista historiantutkijatyyppiä, jossa yhdistyi toiminen rinnakkain niin arkistolaitoksen piirissä kuin historiantutkijana. He nostivat uusia lähdeaineistoja tieteelliseen keskusteluun ja toisaalta huolehtivat aineistojen arkistoinnista. Vastaväittäjä Grotenfeltin lausunnossakin näkyy, että aikakauden väitöskirjalle tyypillisesti oli juuri lähteisiin, niiden kattavuuteen sekä terävään lähdekritiikkiin kiinnitetty syvällistä huomiota. Tosin vastaväittäjän mielestä arkistoaineistojen paisuminen johti yksityiskohtien runsauteen ja paikoin asiakirjojen referoinnin tarpeellisuus herätti kritiikkiä.

Väitöstutkimus käsitteli – muun muassa tuomarina, kamarineuvoksena, Etelä-Suomen laamannina, Suomen sotaväen ylipäällikkönä, ritarina, Viron ja monien muiden alueiden käskynhaltijana ja valtaneuvoksena toimineen – Henrik Klaunpoika Hornin (Kankaisten sukuhaarasta, 1512/13–1595) elämänuran alkupuolta vuoteen 1563 asti. Väitöstutkimus on jäsennetty kronologisesti, alkaen sukutaustasta ja kasvatuksesta, jota seuraa aikuistuneen Henrik Klaunpojan toiminta keskushallinnossa ensiksi Kustaa Vaasan ”hovilaisena” ja kamarineuvoksena sekä sittemmin Suomen taloudellisten ja hallinnollisten olojen kehittäjänä, sotapäällikkönä sekä Juhana-herttuan neuvonantajana ja hovimestarina. Sivumitallisesti eniten huomiota saavat vuodet 1556–1563, jotka Blomstedtin katsannossa olivat kiinnostavia Henrik Klaunpojan henkilön mutta ennen kaikkea myös Suomen historian näkökulmasta. Tuolloin tuleva kuningas Juhana oli Suomen herttua ja käskynhaltija, joka tarvitsi apua Henrik Klaunpojan kaltaisilta monitaitoisilta ja paikallistaustaisilta luotetuiltaan.

Kankaisten kartanon päärakennus Maskussa, jonka kivisen linnan Henrik Klaunpoika Horn rakennutti 1500-luvulla. Lähde: Wikimedia, Antti Bilund.

Kronologisen henkilöhistorian ohessa Blomstedt nostaa kuitenkin vaivihkaa laajempia teemoja analyysinsä kohteeksi, joita pelkkä väitöskirjan sisällysluettelon tarkastelu ei paljasta. Osa teemoista korostuu nykytutkimuksessakin, tosin voimakkaammin teoretisoituina ja käsitteellistettyinä. Esimerkiksi tutkimuksen alkupuolella Blomstedt pohtii aatelispojan lapsuutta, kasvatusta ja koulutusta. Suorien lähteiden puuttuessa analyysi Henrik Klaunpojan nuoruusvuosista perustuu yleisempiin aikakautta koskeviin oletuksiin. Aateliskasvatukselle tyypillisestä Grand Tourista ei ole asiakirjalähteitä, mutta Blomstedt perustelee sivistysmatkan todennäköisyyden uskottavasti. Väitöstutkimuksen ensimmäinen Henrik Klaunpoikaa suoraan nimeltä koskeva lähde on kesäkuulta 1531. Henrik Klaunpoika toimi tuolloin kiinnemiehenä eli todistajana vaakunamies Jöns Knuutinpoika Kurjen huomenlahjassa. Tätä seuraa kolmen vuoden lähdeaukko, jonka ajan Blomstedt olettaa hänen olleen ulkomailla opissa. Tulkinnan perusteena on se, että seuraavan kerran Henrik Klaunpoika ilmestyy lähteisiin Suomen alueen ulkopuolella kuninkaan hovissa. Lisäksi juuri koulutuksen tuoma osaaminen oli oletettavimmin yksi tärkeimmistä tekijöistä Henrikin päästessä jo nuorena Kustaa Vaasan hoviin. Vastaväittäjä Grotenfelt olisi lähdeaukoista huolimatta päätynyt tekemään jopa rohkeampiakin tulkintoja Henrikin hyvästä opillisesta kasvatuksesta perustana tämän merkittäville elämänvaiheille.

Blomstedt näkee hovielämää edeltäneiden nuoruusvuosien olleen Henrikille ”ensimmäinen aste hänen kehityksessään”, mikä korostaa näkökulmaa kehittyvästä ihmisestä, elämästä kehityskertomuksena, huipentuen tärkeimpiin toimiin ja asemiin. Vastaavaa tulkintaa edusti Blomstedtin väitöskirjaan tukeutunut Pentti Renvall Vaasa-kauden voimahahmoja käsittelevässä teoksessaan Kuninkaanmiehiä ja kapinoitsijoita (1949). Kirjoittaessaan reilu kolmikymppisestä Henrik Klaunpojasta Helsingin kaupungin perustamisen taustahahmona, Renvallkin painotti, että hän ”oli henkiselle kehitykselleen ratkaisevimmasta ajasta palvellut vuosikymmenen (1534–1544) Kustaa Vaasan hovissa ja keskushallinnossa”. Myös Renvall korosti käytännön kokemusta osana kouluttautumista ja tietotaitojen haalimista, jonka suhteen Henrik Klaunpoika oli aitiopaikalla keskushallinnossa sen voimakkaalla uudistuskaudella. Hallinnossa pärjätäkseen tuli vanhojen alueellisten perinnäistapojen sijaan omata keskitettyä järjestelmällisyyttä ja uudenlaista harkintakykyä sekä valtiokeskeistä kuninkaanvallan vankkumatonta tukemista – Renvallin sanoin ”tarkoituksenmukaisuusnäkökohtia silmälläpitävää ajattelutapaa”. Vaikka historiantutkimuksessa on 2000-luvulla korostettu varhaismodernin ajan yksilöllistä työtä, toimijuutta ja kyvykkyyttä syntyperän ja säätyaseman merkityksen rinnalla sekä toisaalta huomioitu epämuodollisen käytännössä oppimisen tärkeys, on näitä yksilöiden pyrkimyksiin vaikuttaneita piirteitä osattu analysoida jo sata vuotta sitten.

Henrik Klaunpojan henkilöhistorian avulla Blomstedt avaa laajemmin aikakauden siviili- ja sotahallinnon käytänteitä. Vastaväittäjäkin kiinnittää huomiota Henrik Klaunpoikaan hyvänä esimerkkinä siitä, kuinka samoilla henkilöillä saattoi olla useita risteäviä rooleja virkakoneistossa. Siksi Henrik Klaunpojankin kohdalla on vaikea hahmottaa, minkä virka-aseman nojalla hän kulloinkin toimi. Esimerkiksi Juhana-herttuan ollessa matkoilla ja kaikkien tärkeiden Suomea koskevien asioiden kuljettua Henrikin ja pienen lähipiirin käsien kautta, voidaan hänen katsoa olleen tosiasiallisesti Suomen käskynhaltijan asemassa – myöhemmissä elämänvaiheissa hän oli sitä virallisestikin. Tämä aiheutti tulkintavaikeuksia Blomstedtille, koska lähteisiin jäi merkintöjä Henrik Klaunpojalle annetuista määräyksistä ja toimeenpanosta, mutta monin paikoin on vaikea erotella, missä roolissa hänen niitä tarkoitettiin suorittavan. Vastaavia aikalaisten ajallisesti, paikallisesti, sosiaalisesti ja ammatillisesti limittyneitä positioita korostetaan nykyäänkin historiantutkimuksessa, koska aikalaiset halutaan nähdä moninaisina ja aktiivisina toimijoina, eikä vain passiivisena massana.

Blomstedtin väitöskirja on oman aikansa kriteerein laadittu eikä sisällä nykyisille opinnäytteille tyypillistä monisyistä metodologis-teoreettis-käsitteellistä johdantolukua, eivätkä lyhyt suomenkielinen yhteenveto tai saksankielinen tiivistelmä tarjoa koko tutkimuksen yhdistävää laajaa loppusynteesiä. Blomstedtin väitöksessä on kuitenkin useita nykytutkimuksellekin ominaisia näkökulmia. Näitä ovat esimerkiksi edellä mainitut tietotaitojen ja käytännön työssä oppimisen korostaminen sekä moninainen lomittainen toiminen erilaisissa virka- ja muissa toimissa. Näin ollen Blomstedtin varsinainen empiirinen analyysi näkökulmineen ei lopulta isossa mittakaavassa poikkea nykytutkimuksen tendensseistä niin paljoa kuin voisi olettaa, vaan erot ovat enemmin teoreettisen ja käsitteellisen tason synteesin syvyydessä. Nykytermein Blomstedtin väitöskirja kuuluisi toimijuusteoriaa hyödyntävien tutkimusten joukkoon ja sen tutkimusmenetelmänä voisi pitää biografista lähestymistapaa, jopa elämänkulkumenetelmää.

Viime vuosikymmeninä varhaismodernia aikaa koskevissa tutkimuksissa on kiinnitetty huomiota juuri toimijuuden ja yhteiskunnallissosiaalisten rakenteiden väliseen suhteeseen. Toimijakeskeisessä tutkimuksessa olennaista on, että yksittäisen ihmisen menneisyyden sijaan huomio kiinnitetään toimijan ja hänen toimijuutensa erilaisiin reunaehtoihin, joiden hahmottamisen avulla tarkastellaan laajempia toimintakenttiä erilaisine rakenteineen. Tässäkin mielessä Blomstedtin näkökulma on ajankohtainen. Vaikka Blomstedt ei aikakauden käytänteiden mukaisesti teoretisoi syvällisemmin tutkimustaan, mainitsee hän väitöstutkimuksena olevan ”esitys Henrik Klaunpojan elämästä ja toiminnasta sekä hänen aikakaudestaan”. Teoksen alaotsikossa painottuva sana ”ajankuvaus” kertoi vastaväittäjänkin mukaan tutkimuksen sisältävän sekä selvityksen Henrik Klaunpojan pitkäaikaisesta toiminnasta kruunun palveluksessa että laajemman kuvauksen 1500-luvun olosuhteita, ”mikäli ne ovat olleet yhteydessä kuvattavan henkilön toiminnan kanssa”. Vastaväittäjän mukaan tämä on aiheuttanut tutkimuksen paisumista ja rajausten venymistä, mutta toisaalta juuri toimijaa ympäröivän yhteiskunnan, ihmisten ja käytänteiden tarkasteleminen on lisännyt väitöstutkimuksen arvoa. Kyseessä ei ole pelkkä henkilöhistoria, vaan samalla se on analyysi Henrik Klaunpojan ja tämän lähipiirin toimijuudesta ja vuorovaikutuksesta sekä tämän kaiken laajemmista merkityksistä omana aikanaan. Näiltä osin väitöskirjan yksityiskohtainen ja lähderikas ajankuvaus on yhä pääosin relevanttia.

Etenkin Suomessa ja osaltaan myös Virossa Henrik Klaunpojan elämä sivusi kaikkia olennaisia aikakauden hallintorakenteita ja toimintoja – jotka viime kädessä koskettivat myös paikallisyhteisöjä ja rahvasta – kuten hallinnon järjestämistä ja virkamiesten valvontaa, verollepanoa ja maakirjojen käyttöönottoa, erämaiden asuttamista, kaupunkien kuten Helsingin perustamista, sotatoimia, oikeudenkäyttöä ja niin edelleen. Henrik Klaunpojan henkilöhistorian avulla voidaan syventyä niin yksittäisiin paikallistason oikeudenkäynteihin kuin Kustaa Vaasan ja hänen seuraajiensa hallitseman uudenlaisen Ruotsin kuningaskunnan kehitykseen, joka vaati tuekseen Henrik Klaunpojan kaltaisia monipuolisia osaajia, jotka toisaalta itsekin hyötyivät asemansa suomista eduista. Hänen toiminnassa korostui lojaalius viime kädessä kulloinkin hallitsevalla kuninkaalle eli hänessä tiivistyi siirtymä feodaalista alueajattelusta valtiokeskeisyyteen. Lisäksi väitöstutkimus lisäsi tietoa aateliselämästä sekä tarkensi ja korjasi Hornien sukutietoja, joihin edelleen jäi pientä ristiriitaa vastaväittäjän kanssa

Blomstedtin mukaan Henrik Klaunpojasta on sekä omana aikanaan että myöhemminkin korostettu hänen rooliaan sotapäällikkönä, mikä ei tee riittävästi oikeutta hänen monipuoliselle uralle. Esimerkiksi Oma Maa -tietokirjasarjan 1900-luvun alun painoksessa Henrik Klaunpoika on mainittu Horn-suvun yleisen esittelyn yhteydessä ennen muuta ”soturina”, muiden roolien jäädessä maininnoiksi. Tätä vasten Blomstedt korostaakin Henrik Klaunpojan elämän alkupuolen olleen laajaa toimintaa ”sisäisen keskus- ja paikallishallinnon eri haaroissa ja valtiollisessa elämässä. Vain ohimennen hän joutui osalliseksi myös sotatoimiin.” Kun taas vasta elämänsä jälkipuolella hän oli nimenomaan ”sotapäällikkö” ja eri alueiden käskynhaltija. Väitöskirjan eduksi voidaankin katsoa, että siinä saa sijan uran alkupuolen monet rauhanaikojen teot. Ne olivat merkittäviä arkisen hallinnon juurruttamisen ja valtionmuodostumisen kannalta

Vaikka esimerkiksi Flemingien rinnalla Horn-suvun edustajia on Ruotsissa sivuttu osana 1500-luvun historiaa, ei Blomstedtin väitöskirjan suomenkielisyys edistänyt Henrik Klaunpojan nousemista arvoiseensa asemaan ruotsalaisessa tutkimuksessa, joka on painottunut Vaasa-kuninkaisiin ja ”ruotsalaisiin” aatelissukuihin. Jo varhaisessa Svenskt biografiskt handlexikonissa oli muutama lause Henrik Klaunpojasta, mutta ruotsinkielisen tutkimuskentän ymmärrystä täydensi 1970-luvulla Svenskt biografiskt lexiconissa Eric Anthonin kirjoittamana laajahko ja suomenkielistäkin tutkimuskirjallisuutta hyödyntävä biografia. Tultaessa 2000-luvulle Henrik Klaunpojan ovat ruotsalaistutkijoista maininneet muun muassa Lars Ericson (2004) ja Lars-Olof Larsson (2005), näistä edellisen viitatessa suoraan Blomstedtin väitöskirjaan. Molemmat mainitsevat Henrik Klaunpojan muutaman kerran, mutta vain Juhanan kautta nähtynä sivuhenkilönä ja toisaalta valtakunnan itärajaa turvanneena sotapäällikkönä. Ruotsalaisesta näkökulmasta Henrik Klaunpojan yksilöllinen rooli diplomaattina ja etenkin Suomen hallinnon kehittäjänä ei ole ollut niin kiinnostavaa.

Juuri arkinen aherrus siviili- ja sotahallinnossa takasi Henrik Klaunpojan uran jatkuvuuden ja nousujohteisuuden varsinaisten sotatoimien ollessa satunnaisempia tapahtumia. Tämä näkökulma sopii jossain määrin huonosti sellaisiin näkemyksiin, joiden mukaan itsenäistymisen aikoihin kirjoitettu Suomen historia olisi ollut ainoastaan itseriittoisen suomalaiskansallista ja sotaisaa suurmieshistoriaa – ainakin Blomstedtin väitöskirja oli perspektiiviltään huomattavasti laaja-alaisempi, vaikka sen kohteena eittämättä oli ylhäinen ja sodassakin ollut aatelisherra. Ennemmin Blomstedtin historiakuva Henrik Klaunpojasta sopiikin itsenäistyvän Suomen kontekstiin, jossa menneisyyden suurmiehiä ei nähty vain kuuluisina sotilaina vaan myös valtion – tässä tapauksessa Suomen – perusteita valaneina hallintomiehinä. Tutkimuksessa tällainen kuva henkilöityneestä hallinnosta katsottiin oikeutetuksi 1500- ja 1600-lukujen osalta, jolloin oikeusvaltioperiaatteet eivät olleet vielä siinä määrin juurtuneet, että yksittäisillä ja sooloilevillakin hallintotoimijoilla voitiin katsoa olleen merkittävä rooli; kun taas 1800-luvun historiaan tultaessa legalistisen hallinnon toiminta nähtiin jo vakiintuneen harmaaksi byrokraattiseksi virkakoneistoksi ilman yksilöiden korostumista.

Kaarlo Blomstedt. Lähde: Wikimedia.

Väitöskirjaa lukiessa sen kronologinen esitys loppuu kesken. Blomstedtin tarkoituksena olikin jakaa Henrikin elämä kahteen 32 vuoden osaan, väitöskirjan kattaessa vuodet ensimmäisestä lähdemaininnasta vuodelta 1531 vuoteen 1563 ja jatkotutkimuksen loppuelämän kuolemaan asti vuoteen 1595. Vuosi 1563 oli sikälikin taitekohta Henrik Klaunpojan elämässä, että tuolloin päättyi hänen toimi Juhana-herttuan neuvoksena ja hän siirtyi pidemmäksi ajaksi Viroon ensiksi Ruotsin joukkojen ylipäälliköksi ja sitten Viron käskynhaltijaksi, josta sittemmin palasi Suomeen. Uumoiltua yhtä suurella tarkkuudella kirjoitettua jatkotutkimusta Henrik Klaunpoika Hornin elämän jälkipuoliskosta Blomstedt ei kuitenkaan enää julkaissut – sotaisan 1500-luvun lopun tutkimustarvetta kuitenkin tyydyttivät samoihin aikoihin julkaistut Werner Tawaststjernan tutkimukset (esim. 1918–20, 1929). Muutoin Blomstedt pysyi tuotteliaana uuden ajan alun tutkijana julkaisten esimerkiksi jo väitösvuonnaan kaksi Hornejakin sivunnutta artikkelia ja tutkimuksen Aatelin maanhankinnasta 1500-luvulla (1932). Hän ohjasi Aarne Huuskosen, Aimo Halilan, Eino Suolahden ja Berndt Federleyn varhaismodernia aikaa käsittelevät väitöskirjat.

Väitellessään Blomstedt oli jo yli nelikymppinen. Tohtoroituminen ja pitkä ura arkistolaitoksessa siivittivätkin Blomstedtin valtionarkistonhoitajaksi vuonna 1926, väitöskirjaohjaajansa Ruuthin luovuttua virasta samana vuonna. Blomstedt oli erittäin merkittävässä roolissa kehittämässä niin arkistolainsäädäntöä, arkistojen toimintakäytänteitä ja arkistokoulutusta kuin perustamassa viittä maakunta-arkistoa 1920- ja 30-luvuilla. Hän teki lukuisia tieteellisiä toimitustöitä ja oli aktiivi useissa tieteellisissä seuroissa. Professoriksi hänet nimettiin vuonna 1933. Tutkijataustansa tähden Blomstedtilla oli byrokratian ja arkistoinnin lisäksi näkemystä kehittää Valtionarkistoa tutkijaystävällisemmäksi, kunnes hän luopui virastaan hieman ennen kuolemaansa vuonna 1949.

FM Petteri Impola on Suomen historian väitöskirjatutkija Jyväskylän yliopiston historian ja etnologian laitoksella. Impola toimii myös tutkijana hankkeessa Yhteinen menneisyys, erilaiset tulkinnat: Bibliometrinen ja kvalitatiivinen analyysi varhaismodernista Ruotsin valtakunnasta Ruotsin ja Suomen historiografiassa 1860–2020 (Hirsu).

 

Kirjallisuus

Anthoni, Eric, Henrik Klasson (Horn). Svenskt biografiskt lexikon, 19. 1971–1973 (verkkojulkaisuun viitattu 2.9.2021).

Blomstedt, Kaarlo, Horn-suvun alkuhistoria. Piirteitä Suomen aateliston oloista keskiajan loppupuolella. Historiallinen arkisto 27, 5. Suomen Historiallinen Seura 1918.

Blomstedt, Kaarlo, Henrik Klaunpoika Horn, ajankuvaus 1, Kustaa Vaasan ja Juhana Herttuan palveluksessa. Historiallisia tutkimuksia 3, 1. Suomen Historiallinen Seura 1921.

Blomstedt, Kaarlo, Suomen miesten vaikutus valtakunnan yleisiin asioihin 1500-luvulla. Historiallinen Aikakauskirja 19:1–2 (1921): 74–80.

Blomstedt, Kaarlo, Juhana herttuasta v. 1563 luopuneiden suhde hallitsijanvaihdokseen v. 1568. Historiallinen Aikakauskirja 19:4 (1921): 273–295.

Blomstedt, Kaarlo, Aatelin maanhankinnasta 1500-luvulla. Historiallinen arkisto 39, 2. Suomen Historiallinen Seura 1932.

Ericon, Lars, Johan III. En biografi. Historiska Media 2004.

Grotenfelt Kustavi, Virallinen vastaväittäjän lausunto Kaarlo Blomstedtin väitöskirjasta Henrik Klaunpoika Horn. Ajankuvaus I. Kustaa Vaasan ja Juhana herttuan palveluksessa. Historiallinen Aikakauskirja 19:3 (1921): 264–267.

Hofberg, Herman et al., Svenskt biografiskt handlexikon I. 1906, 517.

Jaakkola, Jalmari, Kaarlo Blomstedt. Historiallinen Aikakauskirja 47:1 (1949): 1–6.

Karonen, Petri toim., Tiede ja yhteiskunta. Suomen Historiallisen Seura ja historiantutkimus 1800-luvulta 2010-luvulle. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 1449. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2019.

Larsson, Lars-Olof, Arvet efter Gustav Vasa. En berättelse om fyra kungar och ett rike. Prisma 2005.

Koskinen, Ulla & Einonen, Piia, Hallinnon sankarilliset yksilöt ja kasvoton koneisto. Teoksessa Petri Karonen & Antti Räihä (toim.), Kansallisten instituutioiden muotoutuminen. Suomalainen historiakuva Oma Maa -kirjasarjassa 1900–1960. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2014, 115–145.

Nuorteva, Jussi & Happonen, Päivi, Suomen arkistolaitos 200 vuotta – Arkivverket i Finland 200 år. Kansallisarkisto 2016.

Orrman, Eljas, Blomstedt, Kaarlo. Kansallisbiografia-verkkojulkaisu. Studia Biographica 4. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 1997 (viitattu 26.8.2021).

Renvall, Pentti, Kuninkaanmiehiä ja kapinoitsijoita Vaasa-kauden Suomessa. Tammi 1949.

Ruuth, J. W., Tutkimuksia Suomen ja Hansan välisistä suhteista ennen vuotta 1435: akatemiallinen väitöskirja. 1882.

Syrjö, Veli-Matti, Horn, Henrik Klaunpoika. Kansallisbiografia-verkkojulkaisu. Studia Biographica 4. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 1997 (viitattu 24.8.2021).

Tawaststjerna, Werner, Pohjoismaiden viisikolmattavuotinen sota: vuosien 1570 ja 1590 välinen aika. Historiallisia tutkimuksia 1. Suomen Historiallinen Seura 1918–1920.

Tawaststjerna, Werner, 1929. Pohjoismaiden viisikolmattavuotinen sota: sotavuodet 1590–1595 ja Täysinän rauha. Historiallisia tutkimuksia 11. Suomen Historiallinen Seura 1929.