Petri Karonen
Rintamalta Jyväskylän Seminaarinmäelle
Elokuun 21. päivänä 2024 tulee sata vuotta Jyväskylän yliopiston historian laitoksen perustajan, Suomen historian professorina yli 30 vuotta toimineen Mauno Kalevi Jokipiin (1924–2007) syntymästä. Helsingissä syntynyt ja koulunsa käynyt Jokipii julistettiin muiden ikäluokkansa abiturienttien tavoin kesällä 1943 ilman ylioppilaskirjoituksia ylioppilaaksi Helsingin suomalaisesta normaalilyseosta. Tuolloin hän suoritti jo asepalvelustaan Laatokan Karjalan Maaselän kannaksella joukkoyksikkönsä kuopuksena.
Jatkosodan jälkeen Jokipii kotiutettiin viimein valvontakomission vaatimuksesta keskeytetyltä Upseerikurssilta joulun alla 1944. Hän jatkoi saman tien rintamalla alkaneita historianopintojaan Helsingissä, aluksi Suomen historian professori Jalmari Jaakkolan johdolla. Jokipii on maininnut tärkeiksi opettajikseen myös esimerkiksi myöhemmin tieteen akateemikoiksi nimitetyt Eino Jutikkalan (Suomen ja taloushistoria) ja Kustaa Vilkunan (kansatiede). Jutikkala olikin Jokipiille merkittävä esikuva ja elinikäinen vertailukohta; kansatieteen näkökulmia hän taas viljeli monissa julkaisuissaan.
Mauno Jokipii laati aikanaan pro gradu -työnsä hankalana pidetystä Kallialan keskiaikaisia kirkontilejä koskeneesta aiheesta. Sen valmistuttua Jalmari Jaakkola rekrytoi hänet keräämään aineistoa tuolloin alulla olleeseen Satakunnan maakuntahistoriaan. Tällä tavoin Jokipii vahvisti sekä tuntemustaan paikallisista oloista ja niihin liittyvistä tutkimusnäkökulmista että kokemustaan monenlaisten lähdeaineistojen käytöstä ja tutkimusmahdollisuuksista. Tukholman Riksarkivetiin kesällä 1951 suuntautunut arkistomatka poiki onnekkaan lähdelöydön myötä ensin artikkeleita ja pian laajan väitöskirjan Suomen kreivi- ja vapaaherrakunnista 1500–1600-luvulla (väitöskirja julkaistiin 1956, toinen osa ilmestyi vuonna 1960).
Jokipii työskenteli Helsingin yliopistossa maan ensimmäisenä historia-alan assistenttina vuosina 1955–1958 esimiehinään aikakauden johtavat Suomen historian tuntijat Eino Jutikkala ja Pentti Renvall. Väittelyä seuranneena vuonna (1957) hänet otettiin Helsinkiin Suomen historian dosentiksi. Vuoden 1958 alusta Jokipii siirtyi Jyväskylän Kasvatusopilliseen Korkeakouluun hoitamaan virkaa tekevänä vasta perustettua Suomen historian professuuria. Hakuprosessin jälkeen tehtävä vakinaistettiin kaksi vuotta myöhemmin. Jokipii hoiti Jyväskylän yliopistoksi vuonna 1966 muuttuneen korkeakoulun Suomen historian virkaa menestyksellisesti aina eläkkeelle siirtymiseensä eli elokuuhun 1991 asti. Aktiivinen tutkimustyö jatkui aina tammikuussa 2007 tapahtuneeseen kuolemaan saakka ja joitakin julkaisuja ilmestyi vielä postuumistikin.
Laaja ja monipuolinen julkaisutuotanto
Mauno Jokipiin painosta ilmestyneiden julkaisujen määrä on poikkeuksellisen laaja ja koskee monia historian aloja kaikilta Suomen historian aikakausilta keskiajalta 1900-luvun lopulle saakka. Yhteensä yli 560 luetteloitua julkaisua käsittävä tuotanto on mykistävä myös siksi, että todistettavasti Jokipii kirjoitti kaikki tekstinsä käsin, eikä hän opetellut itse käyttämään edes kirjoituskonetta, tietokoneesta puhumattakaan. Jokipiin aikana nyttemmin yleistynyt yhteiskirjoittaminen oli vielä harvinaista, joten hän laati suurimman osan kirjoituksistaan itsenäisesti. Osa teksteistä toki ilmestyi hieman varioituina ja erilaisissa formaateissa eri foorumeilla, mikä oli ajalle (kuten edelleenkin) varsin tyypillistä.
Kuvion 1 tietojen perusteella Jokipii näyttäytyy monenlaisten julkaisujen laatijana. Kuvion suhteellisia osuuksia vääristää osin se, että kukin julkaisu on laskettu yhdeksi riippumatta niiden laajuudesta. Siinä mielessä erityisesti tieteellisten monografioiden kahden prosentin osuus hämää, sillä 12 laajan teoksen laatiminen vaati enemmän aikaa kuin tiivis kirjoitelma kausijulkaisuun. Tällaisenaankin kuvio todistaa silti Jokipiin energisyyden ja halun saada julkisuuteen eri yhteyksissä ja monenlaisilla foorumeilla pidetyt esitelmät, luennot ja muut esitykset. Hanakkuus julkaista tuloksia ja levittää tietoa eri ryhmille oli Jokipiille luonteenomaista ja tässä suhteessa hän oli selvästi aikaansa edellä. Yhteiskunnallisesta vaikuttavuudesta ja tiedonjulkistamisesta kertovat erityisesti toistasataa sanomalehtiartikkelia. Kirjoitukset käsittelivät käytännössä aina historiantutkimusta eri näkökulmilta ja olivat usein niin sanottuja juhlapäiväkirjoituksia – tasavuosiin ja juhlavuosiin painottuneita tekstejä. Keskisuomalainen oli tärkeä julkaisija, mutta kirjoitelmia ilmestyi myös esimerkiksi Helsingin Sanomissa, Aamulehdessä, Uudessa Suomessa, Satakunnan Kansassa, Länsi-Suomessa ja Turun Sanomissa. Yhteensä Jokipiin kirjoituksia painettiin yli 30 sanomalehdessä eri puolilla Suomea.
Jokipii ehti muun ohella toimia 1950-luvulla ensin Kotiseudun (1950–1952) ja sitten Historiallisen Aikakauskirjan (1956–1958) toimitussihteerinä. Hän osallistui ahkerasti kummankin julkaisun sisällöntuotantoon myöhemminkin. Historiallista Aikakauskirjaa Jokipii avusti peräti seitsemällä vuosikymmenellä ja on yhä edelleen vuonna 2024 lähes sadalla erityyppisellä kirjoituksellaan yli 120 vuotta ilmestyneen lehden seitsemänneksi ahkerin julkaisija.
2010-luvun lopussa Jokipiitä kohtaan esitettiin erityisesti Panttipataljoona-teokseen liittynyttä kohtuutonta ja vain niukkoihin tai olemattomiin faktoihin nojaavaa kritiikkiä. Kriitikoilta näytti jääneen huomaamatta, että ilman Jokipiin 1960-luvulla keräämää ja säntillisesti arkistoon talletettua laajaa aikalaisaineistoa nykyisiä aihepiirin tutkimuksia ei olisi pystytty tekemään, koska aineistoja ei olisi olemassakaan. Lisäksi tuolloin, reilut 20 vuotta sodan päättymisen jälkeen ilmestyneen teoksen julkaisuaikaan, kaikki sittemmin 2000-luvulla käytössä ollut aineisto ei ollut tutkijan saatavilla. Nyttemmin kritiikki näyttääkin, syystä, vaienneen.
Jatkosodan synty. Tutkimuksia Saksan ja Suomen sotilaallisesta yhteistyöstä 1940–41 (Otava 1987, 748 s., 2 painosta ja venäjänkielinen käännös vuonna 1999) -teosta pidetään Mauno Jokipiin merkittävimpänä tutkimuksena. Kirjajärkäleessään hän analysoi tarkasti suomalaisten poliitikkojen vaihtoehtoja ja valintoja toisen maailmansodan aikana. Teoksen ilmestymisen myötä voitiin lopullisesti päättää tieteellinen keskustelu niin sanotusta ajopuuteoriasta, jonka Jokipii upotti valtavan lähdeaineistonsa terävällä lähdekritiikillä ja tapahtuminen erinomaisella kansainvälisellä kontekstoinnilla. Sen sijaan yleinen keskustelu aihepiiristä oli äänekästä ja kenties jatkuu eri foorumeilla edelleen. Jatkosodan synty toi tekijälleen Urho Kekkosen säätiön tunnustuspalkinnon vuonna 1987.
Jokipii oli myös paikallis- ja maakuntahistorian tuntija, joka paneutui ennen muuta Satakunnan ja Keski-Suomen menneisyyteen. Sukusiteiden ja aikanaan Satakuntalaisen osakunnan järjestämien kotiseuturetkien ansiosta Satakunnasta muodostui Keski-Suomen ohella keskeinen osa Jokipiin julkaisutoimintaa ja tutkimustyötä. Hän julkaisi Satakunnan maakuntahistoriassa jyhkeän 1500–1700-luvun talouselämää käsittelevän niteen (Satakunnan talouselämä uuden ajan alusta isoonvihaan (Satakunnan maakuntaliitto 1974, 745 s.). Jokipii toimitti kolmeosaisen myös erittäin laajan Keski-Suomen maakuntahistorian (1988–1999) ja kirjoitti siihen itsekin laajoja osuuksia. Jokipiin aktiivisuudella ja sinnikkyydellä oli aikanaan suuri vaikutus, kun Jyväskylään perustettiin vuonna 1967 maakunta-arkisto. Jokipii kannusti oppilaitaan tutkimaan opinnäytteissään kotiseutujaan ja kehitti kymmeniin niteisiin kasvaneen pitäjänkirjasarjan. Kotiseutututkimuksen ansiosta monilla paikkakunnilla tietoisuus omasta paikallisidentiteetistä kasvoi ja herätti yleistä kiinnostusta historiaan ja menneisyyteen.
Jokipiin poikkeuksellinen tuotteliaisuus antaa harvinaisen tilaisuuden tarkastella myös hänen julkaisujensa kautta tapahtuneita tutkijan omien tieteellisten mielenkiinnon kohteiden muutoksia ja pysyvyyksiä. Taulukossa 1 on jaoteltu edellä mainitut keskeisimmät julkaisutyypit tutkimuksen pääasiallisen aikakauden ja julkaisuajan mukaan. Jako on jälleen varsin karkea, mutta osoittaa silti Jokipiin julkaisuprofiilin muutoksista. Ensinnäkin havaitaan merkittävä julkaisuvolyymin nousu, mikä viimeisellä (1981–2007) jaksolla johtunee ensinnä siitä, että Jokipiiltä jäivät raskaimmat hallinnolliset velvollisuudet pois, jolloin aikaa jäi enemmän tutkimukselle. Toisaalta vuoden 1991 jälkipuoliskolla tapahtuneen eläköitymisen jälkeen aikaa oli kylliksi nimenomaan kirjoittamiselle ja toimitustöille.
Mauno Jokipii aloitti keskiajan ja varhaismodernin ajan tutkijana eikä hän mainittuja aikakausia koskaan unohtanut. Vuosituhannen vaihteessa hän panosti vahvasti keskiaikaa koskeviin teemoihin. Silti siirtymä ennen muuta 1900-luvun historiaan tapahtui jo 1960-luvun alussa. Tällainen hyppäys tyystin erilaiselle aikakaudelle ei ollut tuolloin lainkaan tavallista, kuten ei edelleenkään. Erityisesti sotahistoriaan keskittyvässä tuotannossaan hän saattoi hyödyntää myös rintamakokemuksiaan ja pystyi luomaan luottamukselliset välit esimerkiksi sotaveteraaniyhteisöihin ja -järjestöihin. Siten hän kirjoitti sekä tieteellisiä julkaisuja että erilaisia populaariesityksiä, jotka on kuviossa 1 merkitty luokkaan ”muut julkaisut”.
Hallintomies ja tutkimuksen ohjaaja
Jokipii sai välittömästi Jyväskylään siirryttyään hallinnollisia vastuutehtäviä, hän toimi muun muassa historiallis-kielitieteellisen osaston dekaanina (1960–1966). Vuosina 1966–1971 hän oli Jyväskylän yliopiston vararehtori ja vielä vuonna 1978 toinen vararehtori. Tuo tehtävä jäi hänen viimeiseksi merkittäväksi yliopiston sisäiseksi hallinnolliseksi tehtäväkseen. Valtakunnallisia tiedehallinnon ja tiedepolitiikan tehtäviä kertyi ajan mittaan kosolti. Hän istui muun muassa korkeakouluneuvostossa 1966–1967, ja saman elimen humanistisessa jaostossa 1967–1969. Tämän lisäksi Jokipii toimi Paikallishistoriallisen toimiston puheenjohtajana 1969–1972 ja 1975–1987.
Mauno Jokipii tarttui tarmolla ja rohkeudella moniin vaikeisiinkin aiheisiin. Nämä piirteet tulivat esille jo esimerkiksi opiskelijaradikalismin aikaan 1960-luvun lopussa, jolloin Jokipii joutui vararehtorin asemassaan ankaran kritiikin kohteeksi. Sinänsä vastaavaa kuohuntaa esiintyi käytännössä kaikissa aikakauden korkeakouluissa ja myös monet muut historianprofessorit saivat osansa aikakauden yleisestä ilmapiiristä. Vastuksista huolimatta Jokipii pysyi usein omassa kannassaan, mikä ei välttämättä aina edistänyt asioiden sujuvaa käsittelyä. Professorina Jokipii oli oppilailleen innostava ja kannustava opettaja, jonka laaja tietämys ja lukeneisuus auttoi monia löytämään oman mielenkiinnonkohteensa. Kaiken kaikkiaan Jokipii ohjasi satoja pro gradu -töitä lukemattomista erilaisista aiheista, joita varten hänellä oli myös opinnäyteaihekortisto.
Mauno Jokipiin opinnäyteaiheita sisältävä kortistolaatikko. Lähde: Historian ja etnologian laitos, Petri Karosen hallussa. |
Mauno Jokipii oli myös tehokas väitöskirjaohjaaja. Hän ohjasi, osin yhdessä toisten tutkijoiden kanssa ja joitakin töitä vielä eläkkeelle siirryttyään, yhteensä 25 väitöskirjaa. Jokipiin ohjaamien väitösten määrä on todella huomattava, sillä hän teki työnsä ennen 1990-luvun alusta alkanutta väittelijöiden määrän voimakasta nousua. Hänen aikalaisistaan eli 1920-luvulla ja seuraavan vuosikymmenen alussa syntyneistä historioitsijoista samaan väitelleiden oppilaiden määrään pääsi vain Turun ja Helsingin yliopiston Suomen historian professori, Helsingin yliopiston rehtori ja akateemikko Päiviö Tommila (1931–2022). Neljä Jokipiin oppilasta nimitettiin aikanaan historian professoreiksi neljään eri yliopistoon, mikä sekin on poikkeuksellista.
Lopuksi
Professori Mauno Jokipiin tutkimustyön kantavat periaatteet olivat vahva dokumentointi, väkevä lähdekriittisyys sekä kaikenlaisen moralisoinnin ja kauhistelun välttäminen. Hän painotti jyväskyläläiseen historiantutkimukseen edelleen sisältyvää lähtökohtaa, jonka mukaan aiempi tutkimus pitää tuntea perin pohjin ja myös viitata siihen. Käsitys saattaa tuntua äkkiseltään ankaralta tai jopa ylimitoitetulta vaatimukselta, mutta sen ansiot huomaa viimeistään silloin, jos sattuu törmäämään kynäelmiin, joissa näitä laadukkaan tutkimuksenteon kannalta keskeisiä periaatteita ei ole osattu, viitsitty tai muusta syystä vaivauduttu noudattamaan.
Mauno Jokipii eli ja hengitti historiasta. Hän tiivisti Miten meistä tuli historian tohtoreita -antologiassa uraansa toteamalla itsellään olleen ”onni yhdistää harrastukset ja työ.”
Tässä kirjoituksessa on pystytty vain sivuamaan Mauno Jokipiin laajaa tieteellistä ja yhteiskunnallista toimintaa. Nyt kun Jyväskylän yliopiston, suomalaisen historiantutkimuksen ja keskisuomalaisen maakuntaidentiteetin kannalta merkittävän toimijan syntymästä on kulunut tasan sata vuotta, olisi Jokipiin työtä ja toimintaa kriittisesti tarkastelevalle tieteelliselle elämäkerralle tilausta ja painavat perusteet. Tätä vaativaa tehtävää tukisivat hänen valtava julkaistu aineistonsa, hänet tunteneiden henkilöiden haastattelut ja muistelmatiedot sekä Jokipiin Kansallisarkiston Jyväskylän yksikköön sijoitettu laaja yksityisarkisto.
Petri Karonen, Suomen historian professori, historian ja etnologian laitos, Jyväskylän yliopisto.
Lähteet ja kirjallisuus
Tietokannat
Yhteinen menneisyys, erilaiset tulkinnat: Bibliometrinen
ja kvalitatiivinen analyysi varhaismodernista Ruotsin valtakunnasta Ruotsin ja
Suomen historiografiassa 1860–2020 (Hirsu) -hankkeen tiimoilta laaditut
tietokannat, jotka tullaan aikanaan julkaisemaan JYX-julkaisuarkistossa.
ARTO-tietokanta (aineisto koottu vuonna 2021, jonka jälkeen tietoja on saatettu muuttaa).
Bibliografiat
Suomen historialliset bibliografiat:
Antin, Kirsi, Suomen historiallinen bibliografia 1986–1990.
Helsinki: Suomen Historiallinen Seura 1992.
Lamminen, Paavo, Suomen historiallinen bibliografia
1951–1960. Helsinki: Suomen Historiallinen Seura 1968.
Mankki, Raija, Rantanen, Tuula, Suomen historiallinen
bibliografia 1981–1985. Helsinki: Suomen Historiallinen Seura 1995.
Rantanen, Tuula, Mankki, Raija, Suomen historiallinen
bibliografia 1971–1980. Helsinki: Suomen Historiallinen Seura 1983.
Rantanen, Tuula, Pärssinen, Leena, Suomen historiallinen
bibliografia 1961–1970. Helsinki: Suomen Historiallinen Seura 1983.
Vallinkoski, Jorma, Schauman, Henrik, Suomen historiallinen
bibliografia 1926–1950. 1–2. Helsinki: Suomen Historiallinen Seura 1955.
Kaikki yllä mainitut bibliografiat ovat saatavilla myös pdf-muodossa Doriassa. Doria: http://www.doria.fi/handle/10024/136376
Matrikkelit
Autio, Veli-Matti, Suomen Historiallisen Seuran matrikkeli 1875–2007. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2007.
Tutkimuskirjallisuus ja muistelmat
Herlin, Ilkka, Suomi-neidon menetetty kunnia – ajopuuteorian historia. Teoksessa Tommila, Päiviö (toim.), Historiantutkijan muotokuva. Helsinki: Suomen Historiallinen Seura 1998.
Jokipii, Mauno, ”Linnoissa kreivien…”. Teoksessa Tommila, Päiviö (toim.), Miten meistä tuli historian tohtoreita. Helsinki: Suomen Historiallinen Seura 1998.
Kangas, Lasse, Jyväskylän yliopistokysymys 1847–1966, Tutkimus korkeakoulun perustamisesta ja kehityksestä yliopistoksi. Jyväskylä: Jyväskylän yliopisto 1992.
Karonen, Petri (toim.), Tiede ja yhteiskunta. Suomen Historiallinen Seura ja historiantutkimus 1800-luvulta 2010-luvulle. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia 1449. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2019.
Karonen, Petri, Varhaismodernin Ruotsin tutkijat. Ruotsin ja Suomen yhteistä menneisyyttä koskevan tutkimuksen päälinjojen, tutkimusalojen ja ohjaussuhteiden vertailu. Historiallinen Aikakauskirja 2020: 2, 152–165, 267.
Karonen, Petri, Research on early modern Sweden: resources, research areas, and prominent scholars, 1850–2020. Teoksessa Swedish and Finnish Historiographies of the Swedish Realm, c. 1520–1809. Shared Past, Different Interpretations? Edited by Miia Kuha and Petri Karonen. Routledge Research in Early Modern History. Routledge: London 2023, 13–35.
Karonen, Petri, Historiallinen Aikakauskirja 120 vuotta: lehti, julkaisut ja kirjoittajat. Historiallinen Aikakauskirja 2024: 1, 63–74.
Kyttä, Riikka, Perustelujen ja toimijoiden mittelöt. Jyväskylän ja Joensuun maakunta-arkistojen perustaminen. Suomen historian maisterintutkielma, Jyväskylän yliopiston historian ja etnologian laitos 2022, https://jyx.jyu.fi/handle/123456789/81566.
Kulha, Keijo K., Monitoimimies Mauno Jokipii. Teoksessa Keränen, Jorma, Markkanen, Erkki, Nummela, Ilkka, Nygård, Toivo, Rantatupa, Heikki (toim.), Historioitsija – taaksepäin katsova profeetta: Mauno Jokipiille omistettu juhlakirja. Jyväskylä: Jyväskylän yliopisto 1984, 31–40.
Meinander, Henrik, Sota, syyllisyys ja historian oikeudenkäynti. Teoksessa Tommila, Päiviö (toim.), Historiantutkijan muotokuva. Helsinki: Suomen Historiallinen Seura 1998.
Mäkelä-Alitalo, Anneli, ”Jokipii, Mauno”, Kansallisbiografia-verkkojulkaisu. Studia Biographica 4. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1997– (viitattu 3.7.2024), http://urn.fi/urn:nbn:fi:sks-kbg-007647.
Vilkuna, Kustaa H. J., Tutkimus ja opetus Jyväskylän yliopistossa. Teoksessa Einonen, Piia, Karonen, Petri, Nygård, Toivo (toim.), Jyväskylän yliopiston historia: Osa 2, Yliopisto 1966–2006. Jyväskylä: Jyväskylän yliopisto 2009, 141–382.
Virrankoski, Pentti, Historian professori ja laulajapoika. Kulttuurin kuvia suuren murroksen ajalta. Turku: Memnon-kirjat 2013.
Sanomalehdistö
Kallonen, Kari, Professori Jokipii ja virheellisesti kyseenalaistettu kunnia – ”Kaikki aineistot eivät silloin olleet vielä käytettävissä”. Päivänlehti 20.1.2021, 21.2.2021, https://www.paivanlehti.fi/professori-jokipii-ja-virheellisesti-kyseenalaistettu-kunnia-kaikki-aineistot-eivat-silloin-olleet-viela-kaytettavissa/.
Kiipula, Riitta, Emeritusprofessori tekee tulosta. Helsingin Sanomat 21.8.1994.
Mikkonen, Minttu, Kotiseutuhapatus vei tutkijan. Helsingin Sanomat 21.8.1999.
Siukonen, Timo, Jokipii jatkaa yhä vastarintaan. Helsingin Sanomat 14.9.1991.
Siukonen, Timo, Historioitsija kulki vastavirtaan. Helsingin Sanomat 4.1.2007.
Stranius, Susanna, Päätoimittaja Mervola HS:n jutusta, jossa käsiteltiin SS-historiaa: "Mauno Jokipiin syyttäminen historian valkopesusta on kurja väite", Keskisuomalainen 17.3.2019, https://www.ksml.fi/paikalliset/2398270.
Nekrologit
Nygård, Toivo, Monipuolinen historiantutkija ja vaikuttaja Mauno Jokipii. Historiallinen Aikakauskirja 2007, 134–136.