Tuomiokirjakortiston opit nykypäivälle

Kaisa Kyläkoski

Elämme aikaa, jolloin käsialojen koneelliseen tunnistukseen perustuvat laajemmat projektit ja metodikehitys ovat vasta alkuvaiheissaan. Tutkijakunnassa on kuitenkin jo herännyt huolta tekniikan haitallisesta vaikutuksesta historiantutkimukselle (Merovuo 2024; Impola 2024). Pahimmillaan varoittelut ja vierastaminen voivat johtaa samaan mahdollisuuksien menettämiseen ja myöhäiseen hyödyntämiseen, jonka koimme tuomiokirjakortiston parissa.

Tuomiokirjakortiston tekeminen

Kansallisarkiston kokoelmiin kuuluvan Tuomiokirjakortiston (Tuokko) laatiminen käynnistyi vuoden 1961 lopulla kansanrunoudentutkimuksen professorin Matti Kuusen valtion humanistiselle toimikunnalle esittämästä aloitteesta. Joulukuussa järjestäytyneessä ohjaustoimikunnassa olivat historiantutkijoista mukana professorit Armas Luukko ja Eino Jutikkala. Ohjaustoimikunnan sihteerinä ja kortitustyön valvojana toimi Pentti Virrankoski, jonka laatiman hakusanastoluonnoksen kehitykseen osallistui lukuisia historiantutkijoita kuten Aimo Halila, Mauno Jokipii, Pentti Renvall ja Erkki Lehtinen. (Virrankoski 1963.)

Kun Pentti Virrankoski esitteli kortistoa Historiallisessa Aikakauskirjassa vuoden 1963 alussa, hän totesi, että pääosa hakusanoista kuului historian alaan. Oikeushistoria oli kuitenkin jätetty tietoisesti katveeseen, sekä työmäärän että vaaditun erikoisosaamisen takia. Hakusanojen ohella viitekortteja tehtiin paikannimistä ja säätyläisten nimistä. Työekonomiaan vedoten rahvas ja jopa sen lauta- ja kuudennusmiehet jätettiin kortittamatta. (Virrankoski 1963.)

Kansallisarkisto. Itä-Suomen tuomiokirjakortisto. Tuokko 94 Suomenkielisten tekstikohtien kortit.

Kortitusta oli 16.4.1962 alkaen tehnyt Helmi Murasmaa (1908–1987, o. s. Salminen), joka oli jo 1960-luvun alussa tutkimusavustajana poiminut nimiä 1500-luvun lopun ja 1600-luvun alun tiliasiakirjoista (Itkonen 1962). Hän ehti vuoden loppuun mennessä käydä läpi Kymin tuomiokunnan tuomiokirjat vuosilta 1653–1672 ja kyseisen tuomiokunnan kortitus valmistui marraskuussa 1964. Murasmaa oli tehnyt noin 43 000 korttia eli karkeasti arvioiden sata kunakin työpäivänään. Nämä olivat tutkijoiden käytössä tuolloisessa Valtionarkistossa 1.4.1965 alkaen. (Virrankoski 1963; Virrankoski 1965.) Tässä vaiheessa kortisto sai myös yleisempää julkisuutta. Murasmaa esiteltiin aarteenkaivajana ja kortisto uutena avaimena vanhojen tuomiokirjojen tutkimiseen. (Salomaa 1965; Anon 1965.)

Työ siirtyi vuonna 1973 Valtionarkiston johtoon ja historiantutkijoiden antama ohjaus Suomen Historiallisen Seuran toimikuntaan, jossa vanhojen jäsenien tilalle tulivat Mauno Jokipii, Pentti Virrankoski ja Heikki Ylikangas. Samana vuonna Historiskt Tidskrift för Finland julkaisi toimikunnan sihteerin Anneli Mäkelän kirjoittaman esittelyn, josta kävi ilmi, että Länsi-Suomen osuus valmistuisi vuoden loppuun mennessä. (Mäkelä 1973; Luther 1982; Narva 2002, 48–51.)

Vuosikymmenen ilmeisen hiljaisuuden jälkeen kerrottiin, että kortituksesta oli vuonna 1982 valmiina Kaakkois-Suomen, Ala-Satakunnan ja Vehmaan sekä Pohjois-Pohjanmaan kihlakunnat (Luther 1982; Orrman 1983). Muutama vuosi myöhemmin professori Mauno Jokipii kertoi sukututkijoille, että kortitusta tehtiin Pohjois-Karjalan tuomiokirjoista ja tarkoitus oli aloittaa seuraavaksi Etelä-Häme (Jokipii 1987). Kumpaakaan ei mainita toisaalla, mutta ennen hankkeen päättymistä vuonna 1991 tehtiin pahvikorttien sijaan digitaalisena Käkisalmen läänin tuomiokirjojen hakusanoitus (Narva 2002, 48–51).

Tuomiokirjakortiston hyödyntäminen

Tuomiokirjakortiston ensijulkaisua seuranneina vuosikymmeninä valmistui useita 1600-lukua käsitteleviä väitöskirjoja. Tuomiokirjakortisto ei kuitenkaan näytä merkittävästi ohjanneen tutkimusta vuosisadan tuomiokirjoihin ja kortitettuihin alueisiin, sillä yhteyksiä väitöskirjojen alueellisiin rajauksiin ja mainintoja käytöstä on harvoin.

Varhaisiin tuomiokirjakortiston käyttäjiin kuului noituutta tutkinut Antero Heikkinen. Hän ei maininnut kortistoa vuonna 1969 valmistuneessa väitöskirjassaan esitellessään lähteitä ja niiden läpikäyntiä, mutta keskeltä työtä selviää, että “Syytösten jakaantumisesta eri maakuntien osalle on tarkin tieto Karjalasta – tuomiokirjojen kortitustyön ansiosta”. Alaviitteessään Heikkinen (1969, 317) kiitti erikseen "rouva Murasmaata aineistoa koskevista tiedoista". Yli vuosikymmentä myöhemmin Ulla Heino (1984) mainitsi väitöskirjansa lähdeluettelossa Satakunnan tuomiokirjakortiston, mutta ei kommentoinut mitenkään sen hyödyntämistä. Vähäsanaisuus selittyy osittain tuolloisten väitöskirjojen normeilla, mutta on silti huomionarvoista.

Kortistointihankkeen päätyttyä, Ohto Manninen (1991) totesi Historiallisen Aikakauskirjan pääkirjoituksessa, että tuomiokirjakortistoa

on moitittukin, koska se houkuttelee laiminlyömään syvällisen tutkimustyön. Vanhojen lähteiden tuntijain voi havaita suhtautuvan hieman väheksyvästikin kortistoon. Sitä ei vielä ole käytetty kaikkeen siihen, mihin sitä alunperin suunniteltiin.

Tuolloin oli jo käynnissä Marko Nenosen noitatutkimus, jota kortisto ohjasi niin, että työn maantieteellinen rajaus perustuu kortitettuihin alueisiin. Hän kohdisti kortistoon tiukkaa lähdekritiikkiä, mutta totesi lopuksi: ”Vaikka tuomiokirjakortistossa on puutteita, on se kuitenkin verraton lokerikko menneeseen maailmaan ja 1600-luvun ihmiseen” (Nenonen 1992, 23–28). Samaan aikaan kaksi muutakin väitöskirjantekijää tunnustivat koskeneensa tuomiokirjakortistoon. Kimmo Katajalan väitöskirjassa kortistoon oli luotettu yhden yksityiskohdan osalta, mutta Katajala (1994, 235) ei selitä, miksi muuta hyötyä ei irronnut. Yhtä marginaalista oli tuomiokirjakortiston käyttö Kustaa H. J. Vilkunan (1994, 44) väitöskirjassa.

Kansallisarkisto. Länsi-Suomen tuomiokirjakortisto. 39.6. Seuraleikki.

Vuonna 1996 hyväksytyssä Ali Pylkkäsen väitöskirjassa tuomiokirjoja ei käytetty lähteenä lainkaan. Tätä kritisoi julkisesti Matti Walta, jonka mukaan tuomiokirjakortistossa oli parikymmentä relevanttia hakusanaa "eikä tuomiokirjojen lukeminen niiden osoittamalta kohdalta olisi ollut mitenkään ylivoimaista" (Walta 1997, 247). Syntyneessä keskustelussa Pylkkänen ei valitettavasti selittänyt ratkaisuaan (Pylkkänen 1998a&b; Walta 1998a&b). Muukaan käyttämättömyys ei saa selitettä, mutta Mannisen toteamuksesta voi arvata, ettei kortiston käyttöön ole kannustettu ja on ehkä jopa annettu ymmärtää, ettei se ollut toivottavaa. Tämä on yllättävää lähinnä siksi, että kortitustyötä oli jatkuvasti ohjaamassa professorit, joiden olisi voinut kuvitella olleen kiinnostuneita edistämään kortiston hyödyntämistä.

Vuosituhannen vaihteessa nuoremman sukupolven historiantutkijat uskalsivat jo käyttää tuomiokirjakortistoa sukututkimuksellisiin artikkeleihin (Piilahti 1998; Matikainen 1999; Lamberg & Lamberg 2000). Samaan aikaan valmistuneessa väitöskirjassaan Mikko Huhtamies (2000, 14) totesi selväsanaisesti: 

Myös se, että alueelta on kerätty tuomiokirjakortisto, on vaikuttanut ratkaisevasti alueen valintaan. Kortisto on ollut ns. työekonomian kannalta varsinkin työprosessin alkuvaiheessa korvaamaton apuväline.

Alkaneella vuosikymmenellä oli kuitenkin edelleen mahdollista jättää tuomiokirjakortisto mainitsematta ja näin ollen oletettavasti hyödyntämättä väitöskirjoissa, joissa 1600-luvun tuomiokirjat olivat keskeinen lähde, ja, jonka alueellinen rajaus osui kortitettuun alueeseen (Matikainen 2002; Haikari 2009). Kortiston käyttö ja sen maininta tuntuu olleen helpompaa, kun hyödyntäminen oli toissijaista ja tuomiokirjoja on myös luettu järjestelmällisesti (Piilahti 2007, 36–37; Kuha 2016, 26–35). Sittemmin, ja erityisesti vasta vuosisadan toisella vuosikymmenellä, on tehty Nenosen ja Huhtamiehen jäljillä väitöskirjoja, joiden aineiston poiminta perustuu olennaisesti tuomiokirjakortistoon (Toivo 2006; vrt. Toivo 2008; Kietäväinen-Sirén 2015; Miettinen 2015; Lares 2020).

Koska 1600-lukuun kohdistuvaa tutkimusta ei ole paljon, luotettavia yleistyksiä pelkkien väitöskirjojen pohjalta ei voi tehdä. Vaikuttaa kuitenkin siltä, että kului lähes puoli vuosisataa, ennen kuin tuomiokirjakortistosta tuli apuväline, jota saattoi avoimesti käyttää. Edelleen on tunnistettavissa ajattelu, jossa totinen historiantutkimus vaatii ”systemaattisen” lähdekokonaisuuden läpikäynnin. Eikä systemaattisuudella tarkoiteta ihmisten tai algoritmien tekemää poimintaa.

Käsialatunnistus ja tuomiokirjat

Käsialan koneellinen tunnistus on vielä uusi ja kehittyvä ala. Kansallisarkisto oli vuodet 2016–2019 mukana eurooppalaisessa projektissa, jonka päättyessä käytössä oli suomalaisiin 1800-luvun tuomiokirjoihin soveltuva malli (Välimäki 2019). Jo vuoden 2020 lopussa avattiin ensimmäinen verkkotyökalu ”Tuomiokirjahaku”, jossa tunnistusta voitiin helposti hyödyntää eli tehdä 1800-luvun tuomiokirjoihin sanahakuja (Joska 2020; Kansallisarkisto 2020). Vuoden 2022 alun laajennuksen jälkeen palvelussa on yli 3 miljoonaa sivua (Kansallisarkisto 2022). Tutkijoiden käytössä on myös 1600-luvun ja 1700-luvun tuomiokirjoihin soveltuvia tulkintamalleja sekä lokakuussa 2024 avattu työkalu, jossa malleja voi soveltaa yksittäiseen kuvatiedostoon. Toistaiseksi tutkijoille ei ole kuitenkaan vielä yksinkertaista tapaa käyttää malleja laajoihin asiakirjakokonaisuuksiin.

Pohjois-Pohjanmaan tuomiokirjakortisto. 34.38. Salakapakka.

Verrattuna tuomiokirjakortiston tekoon käsialan tunnistuksen kehitystahti on siis ollut huomattavasti vauhdikkaampi ja myös tiedotus uudesta mahdollisuudesta on ollut huomattavasti runsaampaa. Vähintään vuosittain on Kansallisarkistolla pidetty teemasta seminaareja ja monet tilaisuudet ovat olleet seurattavissa etäyhteyksin (esim. Kyläkoski 2018; Välimäki 2019; Kyläkoski 2022). Palvelun käyttöön on rohkaistu julkaisemalla Kansallisarkiston YouTube-kanavalla kolmiosainen videosarja, jossa sukututkija Juha Vuorela käytännön esimerkin kautta opastaa haun käyttöön ja hyötyihin. Jälkimmäisiä kuvaavat ilmaisut "kaikenlaista kivaa" ja "materiaalia sukututkimukseen" (Vuorela 2022). Historiantutkijoiden mannekiinina on toiminut Petri Talvitie (2020), joka fraasihaulla kokosi 1800-luvun tuomiokirjoista mielekkään aineiston tilattomuuden tutkimukseen. Hän on korostanut sitä, että edelleen on tunnettava tuomiokirjat lähteenä laajemmin eli lähdekritiikin muistamista.

Talvitien esittelemä tutkimushanke on esimerkki siitä, miten tekstitunnistus mahdollistaa tuomiokirjojen sisältämän tiedon käsittelyn tavalla, joka ei aiemmin ollut mahdollista. Vuorelan tarkoitushakuiset esimerkit puolestaan konkretisoivat sen, että tuomiokirjahaku tuo tutkijan eteen tapauksia, joita hän ei olisi osannut etsiä. Jälkimmäinen kuulostanee kevytmieliseltä ”systemaattisen” tutkimuksen kannattajien korvissa. Totisesti tehtynä kyseessä ei kuitenkaan ole helppo ja hauska huidonta (Kyläkoski 2024). 

Lisäksi tiedon esiin saanti vaatii asiakirjojen lukua myös alkuperäisiä käsialoja tavaten. Sen sijaan, että pelätään tämän vaiheen jäävän väliin, voitaisiin historiantutkijoiden keskuudessa yhdessä toivoa, että relevanttien tapausten aiempaa helpompi löytäminen innostaa entistä useampia tuomiokirjojen lukemiseen sekä tutkimiseen ja luo näin uutta tietoa menneisyydestä.

FT Kaisa Kyläkoski (vieraileva tutkija, Helsingin yliopisto) hyödynsi tekstiä tehdessä sanahakuja digitoituihin teksteihin ja niistä koottuihin tietokantoihin.

Lähteet ja kirjallisuus

Kansallisarkiston digitoidut tuomiokirjakortistot

Itä-Suomen tuomiokirjakortisto, https://astia.narc.fi/uusiastia/kortti_aineisto.html?id=609881350. 

Länsi-Suomen tuomiokirjakortisto, https://astia.narc.fi/uusiastia/kortti_aineisto.html?id=634580062.

Pohjois-Pohjanmaan tuomikirjakortisto, https://astia.narc.fi/uusiastia/kortti_aineisto.html?id=649384283.

1600-lukua käsittelevä tutkimus

Haikari, Janne, Isännän, Jumalan ja rehellisten miesten edessä. Vallankäyttö ja virkamiesten toimintaympäristöt satakuntalaisissa maaseutuyhteisöissä 1600-luvun jälkipuoliskolla, Bibliotheca Historica 121, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2009.

Heikkinen, Antero, Paholaisen liittolaiset. Noita- ja magiakäsityksiä ja -oikeudenkäyntejä Suomessa 1600-luvun jälkipuoliskolla (n. 1640–1712), Historiallisia tutkimuksia 78, Suomen Historiallinen Seura 1969.

Heino, Ulla, Käsityö ja sen tekijät 1600-luvun Satakunnassa. Historiallisia tutkimuksia 127, Suomen Historiallinen Seura 1984.

Huhtamies, Mikko, Sijaissotilasjärjestelmä ja väenotot. Taloudellis-sosiaalinen tutkimus sijaissotilaiden käytöstä Ala-Satakunnan väenotoissa vuosina 1631–1648, Yliopistopaino 2000.

Katajala, Kimmo, Nälkäkapina. Veronvuokraus ja talonpoikainen vastarinta Karjalassa 1683–1697, Historiallisia Tutkimuksia 185, Suomen Historiallinen Seura 1994.

Kietäväinen-Sirén, Hanna, Erityinen ystävyys. Miehen ja naisen välinen rakkaus uuden ajan alun Suomessa (n. 1650–1700), Jyväskylä studies in humanities 245, Jyväskylän yliopisto 2015.

Kuha, Miia, Pyhäpäivien vietto varhaismodernin ajan Savossa (vuoteen 1710), Jyväskylä studies in humanities 286, Jyväskylän yliopisto 2016.

Lamberg, Juha-Antti & Lamberg, Marko, Lamberg-sukunimen leviäminen Laatokan Karjalassa 1600–1700-luvulla, Genos 71(2), 2000, 63–73.

Lares, Jenni, Alkoholinkäytön sosiaaliset merkitykset 1600-luvun länsisuomalaisessa maaseutuyhteisössä, Tampereen yliopiston väitöskirjat 280, Tampereen yliopisto 2020.

Matikainen, Olli, Kiteen Kangasjärven Matikaiset vuoteen 1700, Genos 70(4), 1999, 202–210.

Matikainen, Olli, Verenperijät. Väkivalta ja yhteisön murros itäisessä Suomessa 1500–1600-luvulla, Bibliotheca Historica 78, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2002.

Nenonen, Marko, Noituus, taikuus ja noitavainot Ala-Satakunnan, Pohjois-Pohjanmaan ja Viipurin Karjalan maaseudulla vuosina 1620–1700, Historiallisia Tutkimuksia 165, Suomen Historiallinen Seura 1992.

Piilahti, Kari-Matti, Salmin Mantsinsaaren Peiponen-suvun vaiheita 1600-luvulta 1800-luvun alkupuolelle, Genos 69(1) 1998, 18–25.

Piilahti, Kari-Matti, Aineellista ja aineetonta turvaa. Ruokakunnat, ekologis-taloudelliset resurssit ja kontaktinmuodostus Valkealassa 1630–1750, Bibliotheca Historica 106, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2007.

Toivo, Raisa Maria, Mother, Wife and Witch. Authority and Status in Court Recod Narratives in early modern Finland, omakustanne 2006.

Toivo, Raisa Maria, Witchcraft and gender in early modern society. Finland and the wider European experience, Ashgate 2008.

Vilkuna, Kustaa H. J., Valtakunnan eduksi, isänmaan kunniaksi, ruukinpatruunalle hyödyksi. Suomen rautateollisuus suurvalta-ajalla, Historiallisia tutkimuksia 188, Suomen Historiallinen Seura 1994.

Muut julkaisut

[Anon], Uusi avain vanhojen tuomiokirjojen tutkimiseen, Uusi Suomi 23.4.1965.

Impola, Petteri, Kaikki joukolla vanhoja käsialoja tulkitsemaan, Uuden ajan alun tutkimuksen verkosto 6.6.2024, https://www.uudenajanalku.fi/2024/06/06/kaikki-joukolla-vanhoja-kasialoja-tulkitsemaan/.

Itkonen, T. I., Lappalaisia henkilönnimiä 1500- ja 1600-luvulta, Virittäjä 66(4), 1962, 368–381.

Jokipii, Mauno, Mitä historiantutkija toivoo sukututkijalta, Genos 58(4), 1987, 169–187.

Joska, Sanna, Tuomiokirjahaku avaa uusia mahdollisuuksia tutkimukselle, Akti 3/2020, 24–25.

[Kansallisarkisto], Tuomiokirjat avautuvat vapaaseen käyttöön uudessa verkkopalvelussa, Kansallisarkiston tiedote 20.11.2020.

[Kansallisarkisto], Tuomiokirjahaku uudistui: nyt voit tehdä kokotekstihaun yli kolmeen miljoonaan käsin kirjoitettuun sivuun, Kansallisarkiston tiedote 21.3.2022.

Kyläkoski, Kaisa, READ-iltapäivästä, Sukututkijan loppuvuosi 4.10.2018, https://sukututkijanloppuvuosi.blogspot.com/2018/10/read-iltapaivasta.html.

Kyläkoski, Kaisa, Kuuntelin seminaaritallenteita, Sukututkijan loppuvuosi 9.5.2022, https://sukututkijanloppuvuosi.blogspot.com/2022/05/kuuntelin-seminaaritallenteita.html.

Kyläkoski, Kaisa, Tuomiokirjahaun käyttöä eli isänäitini isänisän isä käräjillä, Sukututkijan loppuvuosi 13.5.2024, https://sukututkijanloppuvuosi.blogspot.com/2024/05/tuomiokirjahaun-kayttoa-eli-isanaitini.html.

[Luther, Georg], Kirja-arvosteluja: Arkistotiedote, Genos 53(4), 1982, 161.

Manninen, Ohto, Menneisyyden ovet on avattava, Historiallinen Aikakauskirja 89(2), 1991, 97–98.

Merovuo, Jenni, Aineiston ”siivousviikoilla” metsästetään haamurivejä, Kaupungit Ruotsin suurvallan itärajalla -blogi 26.6.2024, https://blogs.uef.fi/kaupungit-ruotsin-suurvallan-itarajalla/2024/06/26/aineiston-siivousviikoilla-metsastetaan-haamuriveja/.

Miettinen, Riikka. Suicide in Seventeenth-Century Sweden: The Crime and Legal Praxis in the Lower Courts. University of Tampere 2015.

Mäkelä, Anneli, Från fältet. Kortregister till 1600-talet domböcker, Historisk tidskrift för Finland 58(2), 1973, 85–88.

Narva, Aila, Tiedonjyväsiä. Asiakirja-aineistojen käyttäjän opas, Kansallisarkisto 2002.

Orrman, Eljas, 1600-luvun tuomiokirjojen kortitustyö, Historiallinen Aikakauskirja 81(3), 1983, 212.

Pylkkänen, Ali, Valoa Wallan varjoihin, Historiallinen aikakauskirja 96(1), 1998(a), 56–59.

Pylkkänen, Ali, Vanhempi jakolaitos, Historiallinen aikakauskirja 96(2), 1998(b), 161–163.

Salomaa, Mirjam, Aarteenkaivaja, Suomen Kuvalehti 43/1965, 43.

Historiankirjoitus häjyistä ja puukkojunkkariajasta. Ruotsinkielinen Etelä-Pohjanmaa ja tutkimuksen määrittelyn vaikeus. Osa II

Merja Pyykkönen

Lisää rajanvetoja tutkimusten ja ei-tutkimusten välille

Tämä teksti on jatkoa kirjoitukselle Osa I: Ylikankaan uraauurtava puukkojunkkaritutkimus (19.9.2024).

Etelä-Pohjanmaan ruotsinkieliseltä rannikkoseudulta kotoisin ollut, pirttikyläläissyntyinen oikeustieteen lisensiaatti Lars-Otto Backmania (1918–1999) haastateltiin vuonna 1982 Vasabladet -lehteen. Muun muassa Vantaan pormestarina, Tampereen kunnallisoikeuden yliopettajana ja julkisoikeuden apulaisprofessorina työskennellyt ja vuonna 1979 eläkkeelle jäänyt Backman kertoi jutussa, samoin kuin myöhemmissäkin haastatteluissaan, tutkimustyöstään Etelä-Pohjanmaan henkirikollisuushistorian parissa.

Vasabladet 18.7.1982.

Backman julkaisi eläkevuosinaan laajan, yhdeksänosaisen kirjasarjan maakunnassa ajanjaksolla 1775–1899 tehdyistä henkirikoksista. Hän laati jokaisesta löytämästään ja maakunnassa tapahtuneesta henkirikoksesta, lapsenmurhat ja vahinkotapot mukaan lukien, lyhyet ruotsinkieliset tiivistelmät teoksiinsa Brott mot annans liv i Syd Österbotten under 1800-talet, Del I (1984), Brott mot annans liv i Syd-Österbotten under 1800-talet, Del II A, B (1984) ja Brott mot annans liv i Syd-Österbotten 1775–1799 III (1994, 1996).

Backman lisäksi esitteli yksityiskohtaisesti koko joukon eteläpohjalaisia henkirikostapauksia teoksissaan Händelser i Harrströms Bolby under 1800-talet (1982) ja Några fall ur svenska Österbottens dystra brottmålshistoria (1981). Backman kirjoitti myös henkirikosten piirteistä teoksissaan Analys av brott mot annans liv i Syd-Österbotten 1800–1849 (1989), Analys av brott mot annans liv i Syd-Österbotten 1850–1899 (1990) ja Barnamord i lagstiftningen över tiden (1996). Viimeksi mainituissa töissään Backman on vertaillut muun muassa henkirikosten ja niistä langetettujen rangaistusten paikallisia ja ajallisia muutoksia. Kertomansa mukaan Backman työskenteli aiheensa parissa yksin ja ilman ulkopuolista rahoitusta ja kustantajaa. Kirjojaan Backman kertoi lähettäneensä eri kirjastoihin ja yliopistoihin. Myytäväksi hän ei teoksiaan halunnut viedä vedoten verotussyihin. (Vasabladet 27.5.1989).

Ruotsinkielisissä lehdissä ilmestyneissä haastatteluissa Backman kertoi kiinnostuneensa henkirikollisuusaiheesta professori Heikki Ylikankaan tutkimusten myötä. Backman kertoi, ettei hän ollut halunnut hyväksyä tiettyjä Ylikankaan esittämiä tutkimustuloksia. Erityisesti Backmania mietitytti väite siitä, että puukon käyttö olisi omaksuttu rannikkoseudun ruotsinkielisiltä alueilta. Hän myös vieroksui Ylikankaan laskelmia ruotsin- ja suomenkielisten pitäjien henkirikosmäärien vaihteluista. Backman pyrkikin monissa lehtihaastatteluissaan sekä teoksissaan tekemään selkeitä jakoeroja Etelä-Pohjanmaan ruotsin- ja suomenkielisten alueiden väkivaltarikollisuudesta aina 1770-luvulta vuoteen 1899. (Vasabladet 17.5.1985; Jakobstads Tidning 2.2.1986; Jakobstads Tidning 13.6.1989; Vasabladet 27.5.1989).

Backmanin työssä oli toisin sanoen ennakkoasetelma eli valmiiksi määritelty tehtävä osoittaa vääräksi Ylikankaan ruotsinkielisiä rannikkoseutuja koskevia havaintoja. Elämänsä loppupuolella Backman tarkensi, että alun perin työn takana olikin akateeminen kiista Heikki Ylikankaan kanssa, joka liittyi väitteeseen puukon käytön siirtymisestä rannikkoseudulta (Vasabladet 27.2.1999). Akateemisesta kiistasta, ainakaan julkisesta sellaisesta, en kuitenkaan ole löytänyt viitteitä.

Backman perehtyi syvällisesti Etelä-Pohjanmaalla vuosina 1770–1899 tapahtuneisiin henkirikoksiin. Hän tarkasteli teoksissaan sekä ruotsinkielisen rannikkoalueen että sisämaan henkirikoksia. Toisin kuin Heikki Ylikangas vihjasi (ks. osa I), puukkojunkkariaika on kiinnostanut myös suomenruotsalaisia tutkijoita – ja vieläpä niin, että aiheesta on ollut saatavilla ruotsinkielisiä teoksia. Tässä vaiheessa joudumme tosin pysähtyä kysymään uudelleen, mitä sanat tutkija ja tutkimus tarkoittavat ja kenelle.

Kun Backman oli julkaisemassa neljättä aiheeseen liittyvää ruotsinkielistä teostaan, Ylikankaalta ilmestyi samaan aikaan ruotsinkielinen teos Knivjunkarna. Våldskriminaliteten i Sydösterbotten 1790–1825 (1985). Ruotsinnos oli käännetty versio aiemmin mainitusta Ylikankaan vuoden 1976 pääteoksesta Puukkojunkkareitten esiinmarssi. Ruotsinkielisessä laitoksessa ei otettu millään tavalla kantaa Backmanin tuolloin juuri ilmestyneisiin töihin, vaan siinä viitattiin edelleen Yrjö Alasen vuoden 1931 teokseen aiempana aiheen tutkimuksena. Myös historioitsija Reino Kallion (1939–2021) puukkojunkkariaihettakin sivuava väitöskirja vuodelta 1982 sai käännöksessä huomiota. (Ylikangas 1985, 31, 125, 182, 311–312.) Ylikangas ei mainitse Backmania myöhemmissäkään puukkojunkkareista ja Etelä-Pohjanmaasta kertovissa kirjoituksissaan ja teoksissaan.

Osasyy Backmanin työn sivuuttamiselle lienee se, ettei Backman noudattanut perinteiseltä historiantutkimukselta vaadittuja muotoiluja. Näitä ovat esimerkiksi tutkimustehtävän asettaminen, lähdeaineiston ja teorioiden pohdinta ja kuvailu sekä viittaaminen aihealueen aiempaan tutkimukseen. Backmanin työt eivät siten ehkä olleet 1970- ja 1980-luvun historiantutkimuksessa tiukimman määritelmän mukaisesti tieteellisiä tutkimuksia, vaikka hän itse näkikin asian toisin. (Backman 1990, 3–14). Samat tieteelliset puutteet tosin vaivasivat myös Yrjö Alasen vuoden 1931 teosta, joka kuitenkin huomioitiin laajalti puukkojunkkariaiheen tutkimuksissa. Backman huomautti eräässä haastattelussaan, että toisin kuin Ruotsissa, Suomessa akateemiset piirit eivät olleet kiinnostuneita hänen työstään. [1] 

Töiden ilmeisistä puutteista huolimatta osa historioitsijoista on hyödyntänyt Backmanin havaintoja. Kauhavan historiaa tutkinut Timo Pietiläinen on käyttänyt niitä laajalti, samoin Turun yliopiston Suomen historian emeritusprofessori Pentti Virrankoski (1929–2023). Myös Reino Kallio arvostaa Backmanin julkaisuja. (Pietiläinen 1999, 307–316; Virrankoski 2006, 10; Kallio 2009, 155, 163, 183). On myös mahdollista, että Backmanin töitä ovat mainittujen tutkijoiden lisäksi hyödyntäneet muutkin, mutta Backmania ei aina ole merkitty alkuperäisen tiedon lähteeksi. Eettisesti toisen työn häivyttäminen luo ongelman tai vähintäänkin tärkeän keskustelunaiheen. Keille tutkijoille ja ei-tutkijoille annetaan tunnustusta heidän työstään, ja millä tavoin?

Vertailun vuoksi nostan esille vielä uudemman tutkimuksen, sukututkija Mikko Moilasen teoksen Kohtalona mestauslava. Kuolemanrangaistus Suomessa 1500–1825 (Docendo, 2021). Moilanen on tietokirjaksi kategorisoidussa teoksessaan tutkinut laajasti Suomessa vuosina 1500–1825 tapahtuneita väkivaltarikoksia ja niistä langetettuja kuolemantuomioita sekä muita rangaistuksia. Moilasen aineisto kattaa yhteensä 1485 eri rikosta. Teoksessa analysoidaan ja pohditaan tapauksia suhteessa aiemmin tutkittuun tietoon, vaikka käytetyt viittauskäytännöt eivät aina noudatakaan tieteellisen tutkimuksen standardeja. Moilanen on kirjassaan tästä itse tietoinen ja toteaa, että hänen kartoittamiensa rikostapauksien tarkat lähdetiedot tarjoavat historiantutkimukselle eväitä syvällisempään tulkintaan ja pohdiskeluun. 

Oman arvioni mukaan Moilasen ja Backmanin työt muistuttavat aiheiden käsittelytyyliltään toisiaan hyvin paljon, ajoittain jopa identtisesti. Kumpikin tekijä tutki itsenäisesti satoja henkirikoksia (Backmanin aineisto kattaa yli 2000 tapausta), kertoi tapauksista lyhyesti, analysoi keräämiään aineistoja ja pohti tutkimaansa tietoa suhteessa aiempaan tutkimustietoon, vaikkakin pääosin ilman viittauksia tutkimuskirjallisuuteen.

Esimerkkitapaus Backmanin kirjasta Brott mot annans liv i Syd-Österbotten under 1800-talet Del II B (1984), s.811–812.

Backman ei työtään varten käynyt läpi ainoastaan Etelä-Pohjanmaan paikallisten alioikeuksien pöytäkirjoja, vaan myös hovioikeuden, Keisarillisen Majesteetin ja Senaatin Oikeusosaston pöytäkirjoja. Lisäksi Backman täydensi aineistoaan vankiloiden asiakirjoilla. Backman poimi löytämiensä tapauksien asiakirjoista oikeudenkäynnin ja rikostuomion kannalta oleellisimmat asiat ja laati rikoksista ylläolevassa kuvassa esiintyvän esimerkkitapauksen kaltaisia tiivistelmiä. Onko tiedon tuottaminen tällöin luettelointia, tutkimukseksi laskettavaa työtä vaiko jotain muuta?

Omalle tutkimukselleni Backmanin teokset tarjoavat poikkeuksellisen yksityiskohtaisen lähdeaineisto-oppaan, perustavanlaatuisen ohjeistuksen 1700- ja 1800-luvun Etelä-Pohjanmaan tuomio- ja käräjäpiireihin, sekä läpileikkauksen ajan oikeuslaitoksen toimijoihin ja säädöksiin. Mikäli tietoa ei olisi käytettävänä tai jos en edes tietäisi Backmanin teosten olemassaolosta, olisin joutunut käyttämään aineistonkeruuseen huomattavan paljon enemmän aikaa ja vaivaa. Tällöin puhutaan useista kymmenistä käynneistä eri arkistoilla ja sadoista työtunneista. Backmanin työt ovat hyödyllisiä erityisesti rikos- ja oikeushistoriasta kiinnostuneille, kuten arvellakseni myös sukututkijoille, museotyöntekijöille, toimittajille, opiskelijoille ja monelle muulle. Backmanin toiveena olikin että hänen yksityiskohtaista perustutkimusaineistoaan käytettäisiin jatkossa hyödyksi muissa, varsinkin rikosoikeudellisissa tutkimuksissa ja sukuhistorioissa (Backman 1989, 236; Vasabladet 27.2.1999).

Lars-Otto Backmanin ja aiemmassa tekstissä (osa I) esille nostamani Yrjö Alasen työt ovat nähtävästi tuottaneet päänvaivaa historiantutkimuksen piirissä, jossa teoksille ei ole löytynyt yhtenäistä käyttökaavaa. Vaikeus kategorisoida erilaiset työt eivät kuitenkaan tarkoita, etteikö tietoa olisi lainkaan olemassa – näin eritoten Backmanin kohdalla. Nykyajan tieteen, mutta myös popularisoinnin avoimuuden ja eri osa-alueiden ammattilaisten kannalta taitaakin olla parasta, että erilaisista töistä kerrotaan avoimesti ja niitä arvioidaan avoimesti. Tekijä ansaitsee mielestäni tunnustuksen tehdystä työstä, vaikka sitä voisi olla hankala sanoittaa tai osoittaa. Avoimuudesta tuskin on haittaa jo pelkästään tiedonhaun näkökulmasta.

FM Merja Pyykkönen, väitöskirjatutkija, Tieteiden ja aatteiden historia, Oulun yliopisto. Pyykkönen tutkii väitöskirjassaan naisten tekemiä ja heihin kohdistuneita väkivaltarikoksia sekä sarjarikollisuutta Etelä-Pohjanmaalla ajanjaksolla 1790–1890. Tutkimusta rahoittaa Svenska litteratursällskapet i Finland.

Viitteet

[1] ”Såna som skriver diktböcker brukat ju få pengar från olika håll, men för arbete av det här slaget finns det inga pengar, säger han och låter också förstå att man i Sverige visat ett visst intresse för hans forskning, vilket man på institutionshåll i Finland inte gjort.” Vasabladet 17.5.1985.

Lähteet

Jakobstads Tidning 2.2.1986, 13.6.1989.

Vasabladet 18.7.1982, 17.5.1985; 27.5.1989, 27.2.1999.

Kirjallisuus

Alanen, Yrjö 1931: Puukkojunkkarien aika. Otava.

Backman, Lars-Otto 1981: Några fall ur Svenska Österbottens dystra brottmålshistoria. Omakustanne.

Backman, Lars-Otto 1982: Händelser i Harrströms bolby under 1800-talet. Omakustanne.

Backman, Lars-Otto 1984: Brott mot annans liv i Syd-Österbotten under 1800-talet. Del I. Omakustanne.

Backman, Lars-Otto 1984: Brott mot annans liv i Syd-Österbotten under 1800-talet. Del II A. Omakustanne.

Backman, Lars-Otto 1984: Brott mot annans liv i Syd-Österbotten under 1800-talet. Del II B. Omakustanne.

Backman, Lars-Otto 1989: Analys av brott mot annans liv i Syd-Österbotten 1800–1849. I. Omakustanne.

Backman, Lars-Otto 1990: Analys av brott mot annans liv i Syd-Österbotten 1850–1899. Sammandrag 1800–1899. II. Omakustanne.

Backman, Lars-Otto 1994: Brott mot annans liv i Syd-Österbotten 1775–1799. III. Omakustanne.

Backman, Lars-Otto 1996: Brott mot annans liv i Syd-Österbotten 1775–1799. Omakustanne.

Backman, Lars-Otto 1996: Barnamord i lagstiftningen över tiden. Omakustanne.

Kallio, Reino 1982: Pohjanmaan suomenkielisten kylien oltermannihallinto. Tutkimus vuoden 1742 kyläjärjestysohjeen toteuttamisesta. Väitöskirja, Jyväskylän yliopisto.

Kallio, Reino 2009: Häiriköintiä ja henkirikoksia. Eteläpohjalaisnuoret paikallisen kurinpidon kohteena sääty-yhteiskunnan aikana. Omakustanne.

Moilanen, Mikko 2021: Kohtalona mestauslava. Docendo.

Pietiläinen, Timo 1999: Kauhavan historia I. Kivikaudesta kaupungiksi tuloon. Kauhavan kaupunki.

Virrankoski, Pentti 2006: Laihinsa kukin kirnuaa ja yhtä palio voita saa. Kauhavan kansanperinnettä ja elämänmenoa. Kauhava-Seura.

Ylikangas, Heikki 1973: Väkivallanaallon synty. Puukkojunkkarikauden alku Etelä-Pohjanmaalla. Helsingin ylipiston Historian laitoksen julkaisuja N:o 3.

Ylikangas, Heikki 1974: Härmän häjyt ja Kauhavan herra. Kuvaus puukkojunkkareitten ja virkavallan välisestä yhteenotosta 1860-luvun lopulla. Kustannusosakeyhtiö Otava.

Ylikangas, Heikki 1975: ”Mistä puukko puukkojunkkarin käteen.” Historiallinen Aikakauskirja 73 (1), 109–121.

Ylikangas, Heikki 1976: Puukkojunkkareitten esiinmarssi. Väkivaltarikollisuus Etelä-Pohjanmaalla 1790–1825. Kustannusosakeyhtiö Otava.

Ylikangas, Heikki 1985: Knivjunkarna. Våldskriminaliteten i Sydösterbotten 1790–1825. Till svenska av Eva Stenius. Söderström & C:O.

Ylikangas, Heikki 2008: Ensimmäisistä pahassa ensimmäisiä hyvässä. Heikki Ylikankaan blogi 19.2.2008. https://blogs.helsinki.fi/hylikang/2008/02/19/ensimmaisista-pahassa-ensimmaisia-hyvassa/ Luettu 8.11.2023

Ylikangas, Heikki 2017: Aina sitä jokin naula vetää. Art House.