Uudenkaupungin rauha (1721) ja sen vaikutukset Ruotsin valtakunnan suvereniteettiin ja asemaan

Petri Karonen

Suuri Pohjan sota (1700–1721) päätti Ruotsin suurvalta-ajan, joka oli alkanut Vironmaan eli Pohjois-Viron rauhanomaisesta liittymisestä valtakuntaan yli 150 vuotta aiemmin. Suuressa Pohjan sodassa Ruotsin naapurit hyökkäsivät sen kimppuun tarkoituksenaan saada revanssi Pohjolan valtiaaksi nousseesta harvaanasutusta ja köyhästä valtiosta. Nykyisen Ukrainan keskiosissa käyty Pultavan taistelu vuonna 1709 vauhditti Ruotsin mahtiaseman loppua.

Suurista menetyksistä huolimatta Ruotsi soti aina itsevaltaisen kuningas Kaarle XII:n (1682–1718) kaatumiseen saakka. Kaarle XII:n tärkeimmäksi avustajaksi oli vuoden 1715 tienoilla noussut Holstein-Gottorpin herttuakunnasta kotoisin ollut paroni Georg Heinrich von Görtz, joka järjesteli kuninkaan kanssa muun muassa sotavoimia ja valtakunnan raha-asioita uudelleen. Von Görtzistä tuli keskeinen toimija myös Ruotsin ulkopo­li­tiikassa. Hän neuvotteli hallitsijan mandaatilla ulko­valtojen kanssa tavoitteena saada aikaan Ruotsille suotuisat rauhansopimukset. Lopullinen päätösvalta sodasta ja rauhasta päätettäessä oli tässä vaiheessa kuitenkin yksin itsevaltaisella kuninkaalla, joka ei epäröinyt käyttää tätä Jumalan hänelle suomaa oikeutta.

Von Görtz aloitti rauhanneuvottelut venäläisten kanssa toukokuussa 1718 Ahvenanmaalla. Hän neuvotteli alkusyksyllä paljolti omin päin lähes valmiin sopimusluonnoksen Venäjän yksinvaltaisen tsaari Pietari Suuren (1672–1725) kanssa. Suunnitelman mukaan Ruotsi luovuttaisi Venäjälle jo de facto menettämänsä alueet Baltiasta, Inkerinmaalta ja Viipurin läänistä. Ruotsi saisi pitää loput Suomesta. Raskaiden aluemenetysten korvaukseksi Ruotsi saisi Venäjältä luvan valloittaa Tanskalle kuuluneen Norjan ja liittää sen valtakuntaan. Huomionarvoista on, että Pietarin turvallisuutta painottaneet Venäjän aluevaatimukset olivat lähes samat kuin lopulliset jo yli kolme vuotta ennen rauhansopimuksen allekirjoitusta.

Suunnitelmaa ei kuitenkaan päästy käytännössä panemaan toimeen, sillä Kaarle XII ei lopulta hyväksynyt jo pitkälle hierottua sopua. Hänen mukaansa Ruotsin valtakuntaa ei yksinkertaisesti voitu silpoa. Erityisen vaikea oli kysymys Baltian luovuttamisesta, sillä alueesta oli tullut kruunulle kultakaivos 1680-luvulla toteutetun isoreduktion eli aatelistolle aikanaan lahjoitettujen läänitysten valtion hallintaan palauttamisen jälkeen. Kaarle ei silti halunnut suoraan torjua tsaarin ehdotusta, mutta hyökkäsi silti omin päin Norjaan. Suunnitelmana oli lyödä ensin Norja ja suunnata sen jälkeen kaikki voimat Venäjän murskaamiseen. Norjan sotaretki jäi kuitenkin hänen viimeisekseen, sillä hän kaatui rintamalla marraskuun lopussa 1718.

Ruotsin tilanne kuninkaan kuoleman jälkeen oli erittäin vakava, mikä heikensi valtion valmistautumista myös edessä väistämättä oleviin rauhanneuvotteluihin. Tukholmassa aiemmin usein lamaantuneelta vaikuttanut valtaneuvosto alkoi viimein tosissaan hieroa rauhaa valtakunnan monien vihollisten kanssa. Itsevaltiudesta siirryttiin poikkeuksellisen nopeasti – vain muutamassa kuukaudessa – valtiopäiville kokoontuneiden säätyjen johtamaan järjestelmään. Kansa oli perin juurin kyllästynyt pakkovaltaan ja sodan aiheuttamiin kärsimyksiin. Lisäksi oli jo pitkään ollut selvää, että Ruotsi oli rutiköyhä maa. Tilanne vaati välitöntä rauhantilan palauttamista. Enää ei ollut kyse erilaisten vaihtoehtojen punnitsemisesta, vaan ennen muuta rauhan välttämättömyydestä.

Valtakunnan johdossa ei silti täysin ymmärretty tilanteen vakavuutta, mikä näkyi edelleen asioihin paneutumisen hitautena ja toiveajatteluna. Valtaneuvosto pyrki tekemään rauhansopimukset erikseen kaikkien vihollistensa kanssa. Tarkoitus oli käydä vasta viimeisenä neuvottelut kaikkein vaarallisimman vastustajan eli Venäjän kanssa. Strategia perustui ajatukseen, jonka mukaan Ruotsi voisi näin pakottaa Venäjän neuvotteluissa merkittäviin myönnytyksiin.

Ensiksi solmittiin Englannin välitystuella rauha syksyllä 1719 Hannoverin kanssa. Sopimuksen mukaan Hannover sai Ruotsilta Breme­nin ja Verde­nin. Vastaanottajan kompensaationa maksama miljoonan riikinta­alerin kertakorvaus tuli tarpeeseen. Samoin Englanti avusti Ruotsia vuoden 1720 alussa Preussin kanssa tehdyssä rauhansopimuksessa. Tällä kertaa Ruotsi menetti Stetti­nin kau­pungin, Oder- ja Peene-jokien välisen alueen sekä Use­do­min ja Wolli­nin saaret. Preussi maksoi korvauksena Ruotsille kaksi miljoo­naa riikin­taaleria. Samana vuonna päästiin sopuun myös Tanskan kanssa. Tällä kertaa alueluovutuksilta vältyttiin, mutta Ruotsi joutui muun muassa maksamaan sotakor­vauksina 600 000 riikintaaleria ja menetti ulkomaankaupalleen tärkeän Juutinrauman tulliva­pauden. Kaikkia edellä mainittuja neuvotteluja on pidetty epäonnistumisina: Ruotsissa ei tuolloin kerta kaikkiaan ollut riittävästi kansainvälisen politiikan osaajia ja selkä seinää vasten saadaan muutenkin vain harvoin hyviä tuloksia.

Viimein käännyttiin Venäjän puoleen. Ruotsi käytti tällä kertaa välittäjänä Ranskan Tukholman lähettiläs Jacques de Campredonia (1672–1749). Hän vei Pietariin tammikuussa 1721 ruotsalaisten tarjouksen, jossa Ruotsi tarjosi Venäjälle Käkisalmen lääniä, Inkerinmaata sekä Narvaa. Muut alueet eli Suomi (mukaan luettuna Viipuri), Viro ja Liivinmaa tuli ehdotuksen mukaan palauttaa Ruotsille. Esitys osoitti, ettei Ruotsin päättäjillä ollut realistista käsitystä tilanteesta. Venäjän kanssa rauhaa hahmotellut Georg Heinrich von Görtz ei ollut enää elävien kirjoissa, sillä hän – ”valtakunnan vihatuin mies” – oli pian Kaarle XII:n jälkeen tuomittu umpipoliittisen ja epäoikeudenmukaisen pikaoikeudenkäynnin jälkeen kuolemaan ja teloitettu helmikuussa 1719. Von Görtz oli ollut ainoa, joka tiesi, mitä Pietari Suuren kanssa oli puhuttu, suunniteltu ja sovittu.

Uudenkaupungin rauhansopimuksen kansilehti. Teksti on julkaistu yhtä aikaa sekä saksaksi että ruotsiksi. Sopimustekstissä on yhteensä 24 artiklaa ja sen laajuus on saatesanoineen ja liitteineen 40 liuskaa. Lähde: LIBRIS.

Keväällä 1721 ruotsalaiset olivat menossa tyhjin käsin ja mitättömin tiedoin neuvottelemaan voimansa tunnossa olevan tsaarin – jonka titteli oli jo lokakuussa 1721 muuttuva Venäjän keisariksi – edustajien kanssa valtakunnan tulevaisuuden kannalta hyvin merkittävästä rauhasta.  Rauhanneuvottelujen paikaksi sovittiin varsinaissuomalainen sodan ja miehityksen vuoksi ränsistynyt piskuinen Uusikaupunki (katso tässä blogissa heinäkuussa 2021 julkaistu Antti Räihän teksti, linkki. Venäläisten edustajat rauhankonferenssissa olivat kenraali Jakob Bruce (1669–1735) ja kanslianeuvos Andrej Osterman (1686–1747). Kummatkin olivat neuvotelleet jo aiemmin von Görtzin kanssa. Ruotsia edustivat parhaiten kenties runoilijana tunnettu valtaneuvos Johan Paulinus Lillienstedt (1655–1732) ja juristitaustainen maaherra Otto Reinhold Strömfelt (1679–1746). Ruotsalaisilla edustajilla oli kummallakin tuntemusta Baltian ja Suomen oloista, mutta heidän osaamisensa oli kevyttä verrattuna kokeneisiin venäläisiin virkaveljiin, joiden toimintaa motivoi ankaran itsevaltiaan käskyt.

Neuvottelut olivat ruotsalaisille hyvin vaikeat. Pietari Suuri ei luopuisi valloittamistaan alueista, mutta hän oli silti halukas tekemään rauhan, sillä sota oli kuluttanut myös Venäjän voimia. Tukholmasta saamiensa ohjeiden mukaisesti ruotsalaiset neuvottelijat yrittivät aluksi palauttaa jokseenkin kaikki jo pitkään Venäjän hallussa olleet provinssit takaisin Ruotsille. Venäläisten asenne ei käytännössä koko aikana lieventynyt, mutta silti Tukholmassa pohdittiin vielä pitkin kevättä 1721 erilaisia vaihtoehtoisia suunnitelmia. Valtaneuvokset esittivät ilmeisen vakavalla naamalla ja toistuvasti ajatuksia muun muassa siitä, kuinka Viipuria ja Tallinnaa voitaisiin käyttää toistensa vaihtoehtoina eli Ruotsi luovuttaisi vain toisen niistä. Myös Viipurin tai Liivinmaan vaihtoehtoisuudesta spekuloitiin. Valtaneuvosto oli pitkään lähes yksimielinen siitä, että Viipuri oli ehdottomasti pidettävä Ruotsilla. Tallinnan menetys oli pelottavaa ennen muuta siksi, että sieltä Venäjä voisi sotalaivastollaan tehdä suoria hyökkäyksiä Ruotsin keskusalueille.

Vasta Itämeren pohjoisosia suvereenisti hallinneen Venäjän laivaston suorittamat tuhoamisretket Ruotsin puoleisen valtakunnan rannikon kaupunkeihin, teollisuuslaitoksille ja kyliin purjehduskauden alettua keväällä 1721 kypsyttivät valtaneuvoston viimein antamaan neuvottelijoille vapaat kädet alistua käytännössä kaikkiin venäläisten vaatimuksiin.

Uudessakaupungissa elokuun 30. päivänä vuonna 1721 laaditun rauhansopimuksen mukaan Ruotsi me­net­ti Liivinmaan, Viron ja Inkerinmaan, suuren osan Kä­kisal­men lääniä ja Viipurin lääniä sekä Ruot­sin Itämeren meriher­ruu­den kannal­ta aikanaan erittäin tärkeät Hii­den­maan ja Saaren­maan.

Rauhansopimuksen aluemenetysten ohella asiakirjan seitsemäs artikla kävi myöhemmin ongelmalliseksi Ruotsille. Ruot­sa­lai­set olivat jo aikaisem­min tiedosta­neet venäläis­ten halun vaikut­taa Ruotsin sisäisiin asioi­hin ja ennen kaikkea hallitsi­jan valin­taan. Maan suvereniteetti haluttiin turvata sopimuksessa, minkä vuoksi siihen kirjattiin artik­la, jonka tarkoi­tukse­na oli estää Venäjän puuttuminen Ruotsin sisäpoli­tiik­kaan. Klausuulin muotoilu epäonnistui kuitenkin surkeasti. Käytännössä teksti voitiin tulkita niin, että se antoi Venäjälle oikeuden puuttua Ruotsin sisäisiin asioihin, mikäli Ruotsin juuri vuosina 1719 ja 1720 hyväksyttyjä ”vapaita” hallitusmuodon määräyksiä oltaisiin muuttamassa. Nämä perustuslait olivat vieneet lähes kaiken vallan sekä itsenäiset toimintaedellytykset hallitukselta eli monarkilta ja valtaneuvostolta. Valta oli siirtynyt virkamiehille ja valtiopäiville kokoontuneille säätyjen edustajille. 1700-luvun Euroopassa tällainen ei-hallitsijakeskeinen valta-asetelma oli uusi, poikkeuksellinen ja suorastaan outo. Se edusti monille aikalaisille ennen muuta heikkoa järjestelmää, jota ulkovaltojen oli mahdollista manipuloida mieleisekseen. Todellisuudessa Ruotsin vapaudenajalla (1718–1772) tilanne ei aina ollut näin synkkä, mutta mainittu määräys oli tarkoitettu pitämään Ruotsi heikkona ja ainakin osittain Venäjän määräysvallassa.

Ote rauhansopimuksesta, seitsemäs artikla. Lähde: LIBRIS.

Venäjä pyrittiin pitämään erossa Ruotsin sisäisistä asioista, mutta rauhansopimuksen seitsemännen artiklan muotoilu antoi Venäjälle legitiimin syyn puuttua sisäpolitiikkaan. Venäjän vaikutusvalta Ruotsin asioihin oli suurimmillaan hattujen sodan (1741–1743) jälkeen. Tuolloin valtakunnassa elettiin eräänlaisia ”vaaran vuosia” aina 1750-luvun alkuun saakka. Kysymys Ruotsin tulevasta hallitsijasta aktivoitui 1740-luvulle tultaessa, sillä Ruotsia kuninkaana vuodesta 1720 olleen Fredrik I:n avioliitto Ulrika Eleonooran kanssa oli lapseton. Kruunuperimys oli esillä esimerkiksi Turun rauhansopimusneuvotteluissa vuonna 1743.

Itäinen naapuri painosti ja pystyi vaikuttamaan 1700-luvun kuluessa moniin Ruotsin sisäisiin asioihin, mitä myös suoranaiseen maanpetturuuteen syyllistyneet ruotsalaiset valtiopäiväpoliitikot yrittivät käyttää hyväkseen omien etujensa ajamisessa. Kustaa III:n (1746–1792) valtaannousu 1771 ja seuraavana vuonna toteutettu vallankaappaus veivät suuren osan Venäjän vaikutusmahdollisuuksista ja viimein Kustaa III:n Venäjän sodan (1788–1790) päättäneessä Värälän rauhassa (1790) Uudenkaupungin rauhansopimuksen seitsemäs artikla kumoutui.

(Teksti on muokattu versio kirjoituksesta, joka on ilmestynyt Postimees-lehdessä 4.9.2021 otsikolla ”Uusikaupunki rahu tähendas Rootsi suurriikluse löppu ja Vene suurriikluse algust”.)

Petri Karonen on Suomen historian professori Jyväskylän yliopiston historian ja etnologian laitoksessa.

Lähdeaineistoja

Uudenkaupungin rauhaan liittyvää aineistoa löytyy esimerkiksi Agricola – Suomen humanistiverkko -portaalista: https://agricolaverkko.fi/vintti/julkaisut/julkaisusarja/uudenkaupungin-rauha/.

Uudenkaupungin rauhan teksti on digitoituna esimerkiksi LIBRIS-kirjastotietokannassa: https://libris.kb.se/bib/16889026.

Kirjallisuus

Alanen, Aulis J., Suomen historia vapaudenajalla. Professori Jalmari Jaakkolan johdolla laaditun Suomen historian IX osa. WSOY 1963.

Behre, Göran, Frihetstiden och gustavianska tiden. Teoksessa Behre, Göran, Larsson, Lars-Olof, Österberg, Eva, Sveriges historia 1521─1809. Stormaktsdröm och småstatsrealiteter, 189–279. Scandinavian University Books 1985.

Carlsson, Einar, Freden i Nystad. 1. Almquist & Wiksell 1932.

Carlsson, Sten & Rosén, Jerker, Svensk historia I. Tiden efter 1718. Av Sten Carlsson. Bonniers 1961.

Hainari, O. A. & Grotenfelt, Kustavi, Suomen historia Ruotsin mahtavuuden aikakaudella 1617─1721. Gummerus 1922.

Hartman, K. J., Åländska kongressen och dess förhistoria. 3, Fredstraktaternas tillkomst (juni – august 1718); 4. Den Gottorp-Hessiska dragkampen. Åbo Akademi 1925–1928.

Hartman, K. J., Åländska kongressen och dess förhistoria. 1–2, 1: Förspelet 1716–1717. 2: Förberedelser: kongressens första månad. Åbo Akademi 1921.

Hartman, K. J., Åländska kongressen och dess förhistoria. 5, 1–2. Minor och kontraminor. Åbo Akademi 1930–1931.

Helander, Abel, Daniel Niklas v. Höpken 1669–1727. Stockholms högskola 1927.

Hornborg, Eirik, Finlands hävder. Tredje delen. Det svenska väldets upplösning. Tiden 1697─1809. Holger Schildts Förlag 1931.

Häggman, Jean, Studier i frihetstidens försvarspolitik. Ett bidrag till Sveriges inre historia 1721–1727. Nordiska bokhandel 1922.

Jern, Kurt, Frihetstiden och gustavianska tiden 1721─1809. Teoksessa Fagerlund, Rainer, Jern, Kurt, Villstrand, Nils Erik, Finlands historia 2. Schildts Förlag 1993.

Jutikkala, Eino, Vapaudenaika. Suomen historian käsikirja. Edellinen osa. Suomen tiedettä N:o 1, 1. Arvi Korhonen (toim.). WSOY 1949.

Juva, Einar W. & Juva, Mikko, Suomen kansan historia III. Ruotsin ajan loppukausi. Kirjoittajat Einar W. Juva, Mikko Juva. Otava 1965.

Juvelius, Einar W., Suomen puolustuskysymys ison- ja pikkuvihan välisenä aikana. Historiallisia tutkimuksia 2. Suomen Historiallinen Seura 1919.

Kangas, Tomi, Uudenkaupungin ”siunattu” rauha 1721. Suuren Pohjan sodan ja isonvihan päätös. Uudenkaupungin merihistoriallinen yhdistys 1996.

Karonen, Petri, The Council of the Realm and the Quest for Peace in Sweden, 1718–1721. Teoksessa Karonen, Petri (toim.), Hopes and Fears for the Future in Early Modern Sweden, 1500–1800, 262–287. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2009.

Karonen, Petri, Pohjoinen suurvalta. Ruotsi ja Suomi 1521–1809. 5. painos. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2020.

Luukko, Armas, Suomen historia 1617─1721. Professori Jalmari Jaakkolan johdolla laaditun Suomen historian VIII osa. WSOY 1967.

Malmström, Carl Gustaf, Sveriges politiska historia från konung Karl XII:s död till statshvälfningen 1772. Andra upplagan, delvis omarbetad. Första delen. P. A. Norstedt & söner 1893.

Mäntylä, Ilkka, Suurvaltakausi. Suomen historian pikkujättiläinen. Neljäs painos. WSOY 1990.

Paloposki, Toivo J., Vapauden aika. Suomen historia 4. Weilin & Göös 1986.

Rosén, Jerker, Den svenska utrikespolitikens historia. II: 1. 1697–1721. Norstedt 1952.

Stavenow, Ludvig, Frihetstiden 1718─1772. Sveriges historia intill tjugonde seklet. Sjunde afdelningen. Stockholm 1903.

Sundberg, Ulf, Svenska freder och stillestånd 1249–1814. Arete 1997.

Suolahti, Eino E., Isoviha. Suomen historian käsikirja. Edellinen osa. Suomen tiedettä N:o 1, 1. Arvi Korhonen (toim.). WSOY 1949.

Villstrand, Nils Erik, Stormaktstiden 1617─1721. Teoksessa Fagerlund, Rainer, Jern, Kurt, Villstrand, Nils Eriks, Finlands historia 2. Schildts Förlag 1993.

Wensheim, Göran, Studier kring freden i Nystad. Bibliotheca Historica Lundensis XXIX. Lunds universitet 1973.

Suomi, Ruotsi ja 300 vuotta Uudestakaupungista – mitä muistellaan?

Antti Räihä

Suuri Pohjan sota (1700–1721) päättyi Ruotsin ja Venäjän välillä 30.8.1721 allekirjoitettuun Uudenkaupungin rauhansopimukseen. Rauhanneuvottelut käytiin venäläisten vaatimuksesta pahoin tuhoutuneessa Uudessakaupungissa, joka oli toiminut sodan aikana venäläisten linnoitettuna leirinä. Kaupungin torille neuvotteluja varten pystytetty rakennus oli tehty muutaman lähiympäristön talonpoikaistalon hirsistä ja muista rakennustarpeita. Rakennuksessa oli suuri neuvottelusali, johon venäläiset neuvottelijat tulivat rakennuksen itäpäädystä ja ruotsalaiset länsipäädystä. Vaikeat neuvottelut olivat käynnissä loppukeväästä 1721 alkaen läpi kesän.

Uudenkaupungin rauhansopimuksen 300-vuotismuistelu poikkeaa merkkivuoden 1809 kunniaksi Suomessa ja Ruotsissa vuonna 2009 järjestettyjen virallisten ja epävirallisempien tilaisuuksien runsaudesta (ks. esim. Märkesåret 1809 – Wikipedia). Eroa selittävät osaltaan korona-ajan rajoitukset ja epävarmuustekijät, joita ei voi sivuuttaa kesän ja syksyn 2021 juhlallisuuksien ja muistotilaisuuksien suunnittelussa ja järjestämisessä. Haminan rauhan (1809) 200-vuotismerkkivuosi herätti juhlahumun ohessa keskustelua historiantutkimuksen tehtävästä osana kansakunnan muistia. Historiantutkijoiden tekemät valinnat menneisyyden tutkimisisessa ja selittämisessä ovat heijastuneet väistämättä Haminan rauhan jälkeisten Suomen ja Ruotsin historiallisten vaiheiden ymmärtämiseen ja muutosten tulkintoihin. Valintoja seuraavat erilaiset näkökulmat ja (kansalliset) painotukset tarjoavat puolestaan erilaisia syitä muistella ja juhlistaa merkkivuosia. Vastaava havainto pätee myös Uudenkaupungin rauhan merkkivuoteen.

Kungliga biblioteketin ylläpitämä Ruotsin kirjastojen Libris-tietojärjestelmä tarjoaa hakusanalla stora nordiska kriget liki 930 osumaa. Suomen Kansalliskirjaston Melinda-metatietovaranto löytää puolestaan hakusanalla stora nordiska kriget 678 osumaa (hakusanalla suuri Pohjan sota 665 osumaa). Lukumäärien suhde on jopa odotettua pienempi, sillä jo Ruotsin suurempi tutkimusinfrastruktuuri historiatieteissä tekee väistämättä eroa maiden välille. Merkittävää on myös, että Libris-tietokannan hakutulos sisältää suuren määrän Suomesta puuttuvia 1700-luvun aikalaistekstejä. Hakusanan kohdentaminen koko sodasta rajatummin isoonvihaan paljastaa mielenkiintoisen (kansallisen) eron maiden välillä: Libris löytää hakusanalla stora ofreden 112 osumaa, kun taas Melinda hakusanalla stora ofreden 543 osumaa (hakusanalla isoviha 523 osumaa). Libris tarjoaa osumien oheen vielä lisätiedon, jonka mukaan kolme tuotteliainta stora ofreden -kirjoittajaa ovat suomalaiset Johanna Aminoff-Winberg, Christer Kuvaja ja Eirik Hornborg.

Melinda- ja Libris-tietokantojen antamat määrälliset tiedot kertovat, mihin suomalainen ja ruotsalainen vuosia 1700–1721 käsittelevä historiantutkimus on painottunut. Suuren Pohjan sodan aika oli Ruotsissa 1900–2000-lukujen taitteessa laajan historiatieteellisen mielenkiinnon kohteena. Ajanjakson tunnetuin teos lienee Peter Englundin kirjoittama Poltava – Berättelsen om en armés undergång (1988, [Pultava – Kertomus erään armeijan tuhosta, 1989]). Valtiollis-poliittisesti painottuneiden näkökulmien jatkuvuudesta 2000-luvulla kertoo esimerkiksi mielenkiinto vastata kysymykseen, miksi Ruotsin suurvalta ”romahti” suuren Pohjan sodan myötä (esim. Ullgren 2008; Harrison 2019). Samalla, kun kiinnostus eri näkökulmista kuningas Kaarle XII:ta kohtaan on pysyvää (esim. Kronberg & Forssberg red. 2018), myös 1700-luvun alun viimeinen sota Tanskaa vastaan, tapahtumat Skoonessa sekä karoliinien hyökkäys Norjaan ovat olleet perinteisesti tutkimuksen keskiössä. Ruotsalainen vuosien 1700–1721 tutkimuskenttä ei sen sijaan pidä kiinteästi sisällään isonvihan (vuodet 1714–1721) historiaa, vaikka sen tapahtumat koskettivat merkittävää osaa Ruotsin valtakunnan väestöstä. Kokonaisuutena arvioiden 1700-luvun alun sota-aikaan keskittyneen tutkimuksen määrä on Ruotsissa viime aikoina ollut laskeva.

Suomalaiseen suuren Pohjan sodan historian tutkimuskenttään kuuluu erottamattomasti isoviha. Tämä käy ilmi jo Melinda-tietokannan suuri Pohjan sota ja isoviha -sanahauissa, joiden osumat sisältävät suuren määrän samoja nimekkeitä. Isonvihan historiakuva pohjautuu Suomessa K. O. Lindeqvistin Isonvihan aika Suomessa -teokseen (1919). Viimeisten vuosikymmenten kuluessa isonvihan vuosia ovat tutkineet eri näkökulmista esimerkiksi Raimo Ranta (1987) ja Christer Kuvaja (1999) kuten myös Kustaa H. J. Vilkuna (2005) ja Teemu Keskisarja (2019). Poliittis-hallinnollisten näkökulmien ohessa tavallisten ihmisten kohtalot ovat hyvin edustettuina tutkimuksissa. Suuren Pohjan sodan ja isonvihan aikaa käsittelevä suomalainen tutkimus ottaa länsinaapurin historiografiaa selkeästi kattavammin huomioon koko suurvallan, vaikka esimerkiksi 1700-luvun alun eteläisen Ruotsin tapahtumat saavat töissä korkeintaan mainintoja. Tapahtumien painoarvo koko 1700-luvun alun valtakunnan näkökulmasta ei kuitenkaan ole verrattavissa isonvihan aikaan Suomessa eikä puute osoittaudu siten kovin dramaattiseksi.

Viljo Rauta, Isoviha. (Kustannusosakeyhtiö Sanatar 1940). Viljo Raudan teoksen kansi edustaa suomalaista historiakuvaa suuren Pohjan sodan ajan tapahtumista. Sisällöllisesi tarkasteltuna teoksen sanoma on värittynyt sen julkaisuajankohtaa leimanneilla aikalaisnäkemyksillä Suomen itäisestä naapurista. Kuva: Antti Räihä.

Suomen ja Ruotsin 1700-luvun alun sota-aikaa käsittelevän historiografian vertailu osoittaa, kuinka yhteisestä menneisyydestä on olemassa erilaisia kansallisesti painottuneita historiakuvia. Sama havainto pätee suuren Pohjan sodan päättymisen 300-vuotisjuhallisuuksiin, sillä Ruotsissa merkkivuotta on mainostettu esimerkiksi määritelmällä ”År 2021 uppmärksammar det sista Nordiska kriget”. Tällaisessa ruotsalaisessa näkökulmassa suuren Pohjan sodan aikaa tarkastellaan ennen kaikkea Tanskan ja Norjan vastaisten (nyky-Ruotsin) alueiden kautta. Suurvallan kutistuminen Baltian, Inkerinmaan ja Karjalan alueiden menetysten myötä ”vain” Pohjanlahden sisäänsä kätkeneeksi valtioksi, suomalaisten ”kärsimyshistoriasta” puhumattakaan, jäävät sen sijaan näkökulmina sivurooliin.

Viime vuosikymmenten suomalaisen ja ruotsalaisen historiantutkimuksen painopisteet ja näkökulmat aiemman tutkimuksen ohjaavaa roolia unohtamatta erottavat naapurimaiden suuren Pohjan sodan aikaa käsittelevän historiografian toisistaan. Eroavaisuudet johtavat erilaisiin syihin muistella ja juhlistaa Uudenkaupungin rauhan 300-vuotista historiaa. Suomessa rauha esitetään vedenjakaja ennen kokemattoman ”perikadon” ja hitaan normalisoitumisen välillä, joiden kontekstina toimii Suomen paluu isonvihan venäläisajan jälkeen osaksi kutistunutta Ruotsin valtakuntaa. Ruotsissa näkökulmat painottuvat Narvan leijonaksi nimetyn kuningas Kaarle XII:n urotöihin ja kuolemaan sekä lopulta rauhanomaisen Pohjoismaisen yhteistyön alkupisteeseen, joka sai sinetin elokuisena päivänä Uudessakaupungissa vuonna 1721.

FT, Dos. Antti Räihä (Jyväskylä yliopisto, historian ja etnologian laitos) toimii tutkijana hankkeessa Yhteinen menneisyys, erilaiset tulkinnat: Bibliometrinen ja kvalitatiivinen analyysi varhaismodernista Ruotsin valtakunnasta Ruotsin ja Suomen historiografiassa 1860–2020 (Koneen Säätiö).

Kirjallisuus

Englund, Peter, Poltava – Berättelsen om en armés undergång. Atlantis 1988.

Harrison, Dick, Stormaktens undergång. Historiska Media 2019.

Kangas, Tomi, Uudenkaupungin ”siunattu” rauha 1721. Suuren Pohjan sodan ja isonvihan päätös. Uudenkaupungin Merihistoriallinen yhdistys & Uudenkaupungin kulttuurihistoriallinen museo 1996.

Karonen, Petri, Varhaismodernin Ruotsin tutkijat. Ruotsin ja Suomen yhteistä menneisyyttä koskevan tutkimuksen päälinjojen, tutkimusalojen ja ohjaussuhteiden vertailu. Historiallinen Aikakauskirja 118:2 (2020).

Keskisarja, Teemu, Murhanenkeli. Suuren Pohjan sodan ihmisten historia. Siltala 2019.

Kronberg, Klas & Forssberg, Anna Maria (red.), Minnet av Narva. Om troféer, propaganda och historiebruk. Nordic Academic Press 2018.

Kuvaja, Christer, Försörjning av en ockupationsarmé. Den ryska arméns underhållssystem i Finland 1713–1721. Åbo Akademis förlag 1999.

Lindeqvist, K. O., Isonvihan aika Suomessa. WSOY 1919.

Ranta, Raimo, Viipurin komendanttikunta 1710–1721. Valtaus, hallinto ja oikeudenhoito. SHS 1987.

Ullgren, Peter, Det stora nordiska kriget 1700–1721. En berättelse om stormakten Sveriges fall. Prisma 2008.

Vilkuna, Kustaa H. J., Viha. Perikato, katkeruus ja kertomus isostavihasta. SKS 2005.

Asiasanat: historiankirjoitus, historiografia, historiakuva, varhaismoderni aika, Ruotsi, Suomi, 1700-luku, suuri Pohjan sota, isoviha, Uudenkaupungin rauha