Varhaismodernit kuolemanrangaistukset. Osa 2. Kunnioittava kuvaus

Anu Koskivirta

Kulttuurihistorioitsija Marjo Kaartinen totesi vuonna 2005 historiantutkimuksen eettisen käänteen palauttaneen toden, hyvän ja oikean kaltaiset ihanteet avoimesti tutkimusprosessin lähtökohdiksi. Samaan ilmiöön kietoutui uudenlainen tietoisuus tutkijan subjektiviteetista. Se on korostanut tarvetta tunnustaa historioitsijan moraalinen toimijuus ja vastuu. Kaartinen katsookin, että menneisyyden luonnetta koskevien käsitysten uudelleenarvioiminen on osittain muuttanut historiantutkijan työn suuntaa. Perinteisten menneisyyden tulkitsemiseen liittyvien eettisten velvoitteiden ohi on nousemassa historiantutkimuksen velvollisuus suhteessa nykypäivään ja tulevaisuuteen.

Vakavaan rikokseen syyllistyneen teloittaminen toteutti rangaistuksen erityisestävää funktiota, eli se esti yksilöä toistamasta rikosta poistamalla tämän yhteisöstä. Ennen muuta julkisten kuolemanrangaistusten funktio oli silti yleisestävä, eli tavoitteena oli pelottaa muita potentiaalisia rikoksentekijöitä.

Antropologisesti teloituksia on lähestytty tarkoin säänneltyinä sovitusrituaaleina, jotka palauttivat rikoksen järkyttämän yhteisöllisen tasapainon ennalleen ja henkivät parhaassa tapauksessa uuden testamentin armokäsitystä. Papit olivat keskeisessä roolissa ohjaamassa aktia, jonka tavoitteena oli lepyttää rikoksen vihastuttama Jumala. Pappi kulki tuomitun rinnalla vankilasta teloituslavalle ja johti saattokulkueen kärjessä virrenveisuuta. Hän saarnasi teloituslavalla, ripitti rikoksentekijän ja antoi katuvalle synninpäästön ennen kuolemaa. Juuri ennen pyövelin saapumista pappi lupasi teloitettavalle ikuisen elämän Jeesuksen luona.

Kulttuurisissa tulkinnoissa teloituksissa on voitu nähdä jopa makaaberia kauneutta. Kuolemanrangaistuksen täytäntöönpano oli rituaali, joka toi näkyväksi kaikkein vähäisimpiä ja näkymättömimpiä yhteisön jäseniä, jotka syntinsä julkisesti tunnustaessaan saivat käyttää myös omaa ääntään, jota siinä tilanteessa kuunneltiin. Tästä syystä teloitetuksi tuleminen oli jopa alkanut houkutella joitakin kaupunkien alimpien yhteiskuntaryhmien nuoria ja turvaverkkoja vailla eläneitä naisia.

Teilipyöriä ja teilausta eri tavoin 1500-luvun lopun Saksassa. Kuva: Lucas Mayer 1589, Wikimedia.

Kaikkein törkeimpien rikosten seuraamukseksi rikoslaki määräsi kovennetun kuolemanrangaistuksen. Täytäntöönpano imitoi itse rikosta, kun rikoksen tehnyt oikea käsi lyötiin ranteen kohdalta irti ennen kuin teloitettavan kaula katkaistiin. Mestauksen jälkeen naisen jäänteet poltettiin roviolla, miesten ruumiinosat puolestaan asetettiin julkisesti esille kärrynpyörän eli teilipyörien päälle näkyvälle paikalle. Toisin sanoen ne teilattiin kuoleman jälkeen. Häpäistyjen kalmojen piti varoittaa potentiaalisia rikoksentekijöitä, mutta niiden näkemiseltä eivät voineet välttyä lainkuuliaisimmatkaan, eivät edes pikkulapset.

Koska julkisesti häpäistyiltä vainajilta oli riistetty oikeus asialliseen kuolemaan, on heidän kuolemaansa käsiteltävä erityisen sensitiivisesti ja ihmisarvoa kunnioittavasti. Hyviin tapoihin ei kuulu nostaa uudelleen sellaiseen elämän ja kuoleman välitilaan, johon heidät aikalaiskäsityksissä jätettiin teloitusrituaalin jälkeen. Heillä on oikeus tulla unohdetuiksi. Kulttuurisen tai yhteiskunnallisen viestin on oltava erityisen painava, mikäli nimettyjen ihmisten kuoleman jälkeistä olomuotoa kuvaillaan yksityiskohtaisesti. Omien kerronnallisten valintojen kestävyyttä voi punnita esimerkiksi alankomaalaisen ihmisoikeushistorioitsijan Antoon de Baetsin suositteleman suhteellisuuskokeen avulla: onko yleisön oikeus historialliseen tietoon tai tutkijan sananvapaus suurempi hyvä kuin haitta, joka menneisyyden ihmisen henkilökohtaisimpien prosessien kuvaamisesta syntyy?

Teloitusrituaalit olivat aikalaisyleisölle vahvoja aistikokemuksia, ja joskus myös historiankirjoituksen kuvaukset teilatuista rikollisista hipovat lukijan sietokyvyn rajoja. Yksittäisen vainajan biologisiin prosesseihin eteneviä kuvauksia ei voi pääsääntöisesti pitää tahdikkaina. Kuolleet ovat niin ihmisyyden symboleita kuin joskus eläneen ihmisen jäänteitä. Heillä on tästä syystä oikeus postuumiin arvokkuuteen, kuten de Baets on todennut. Arvokkuuden epääminen yksittäiseltä vainajalta loukkaisi sekä symbolisesti kohdettaan että ihmisyyttä yleisesti.

Käsitys teloituksesta puhdistavana sovitusaktina on yksipuolinen ja romantisoitu. Menettelyn traagisuutta korostaa se, että lapsenmurhasta teloitettujen syyllisyys rikokseen oli kaukana yksiselitteisestä, kuten Mona Rautelin on osoittanut. Yhteisön tasapainon palauttamisen sijaan lopputulos saattoi olla päinvastainen. Keski- ja uuden ajan taitteen Ruotsissa esimerkiksi eläimeen sekaantumisesta teloitettujen polttamista kavahdettiin, koska näiden tuhkaa pidettiin vaarallisena pelloille ja niityille. Tiedetään myös, että Suomen viimeisimmästä rauhanaikaisesta naisen, ahvenanmaalaisen Gustavan, teloituksesta maaliskuussa 1822 jäi elämään suulliseen perinteeseen kummitusjuttuja, joita motivoi käsitys teloitetun kohtalon epäoikeudenmukaisuudesta (ks. Voigt 2010). Föglössa mestauslavalle nousi rutiköyhä piika, jolta olivat puuttuneet mahdollisuudet aviottomien lastensa elättämiseen. Hänet tuomittiin kolmen aviottoman lapsensa murhaamisesta.

Aviottomien äitien ja lasten kohtalo – kuuluuko siitä enää haastaa?

Gustavan kohtalo ei ollut poikkeuksellinen. Kaikista varhaismodernina aikana Suomessa teloitetuista 42 prosenttia oli naisia, kuten tietokirjailija Mikko Moilanen on osoittanut laajan oikeustapausaineiston pohjalta. Kolmessa tapauksessa neljästä naisen teloittamisen juridisena perusteena oli lapsenmurharikos.

Lapsenmurhien pohjasyynä oli aviottomien äitien ja lasten syrjitty asema ja yhteisöllisten turvaverkkojen heikkous. Lapsen synnyttänyt naimaton nainen merkittiin kirkonkirjoihin halventavin nimityksin 1770-luvulle saakka, ja tämän oli tultava nöyryyttävällä tavalla kirkotetuksi häpeäpenkissä. Tilattomalle naiselle toimeentulon saaminen sylilapsen kanssa oli tiukassa etenkin aikoina, jolloin työvoimasta oli ylitarjontaa. Lasta puolestaan seurasi merkintä aviottomasta syntyperästä.

Lukemattomien aviottomien lasten elämä katkesikin väkivaltaisesti jo syntymään tai ensimmäisiin elinviikkoihin. Vähintään kahdeksansadan lapsenmurhaajaksi päätyneen synnyttäjän elämä päättyi ennenaikaisesti teloitusrituaalissa. Näistä naisista useimmat olivat nuoria ja rikollisina ensikertalaisia.

Mikko Moilanen on tutkimuksissaan arvioinut noin 3000–4000 ihmisen joutuneen teloitetuksi Suomessa 1500-luvun alusta vuoteen 1825. Kuva: Docendo.

Tutkimuseettisen neuvottelukunnan toive menneisyyden epäkohtien paljastamisesta on vireyttänyt tutkimusta. Niin ikään se on herättänyt kysymyksiä historiallisten vääryyksien hyvittämisen tarpeesta. Tämän kaltaisiin kysymyksiin on maailmalla vastattu jo pitkään. Eri syistä perustettujen totuuskomissioiden suosituksesta monet kirkkokunnat ja kirkot ovat esittäneet historiallisia anteeksipyyntöjä rakenteellisen väkivallan kohteiksi joutuneille ihmisryhmille: inkvisition uhreille, juutalaisille, köyhille ja hyväksikäytetyille naisille ja lapsille sekä esimerkiksi vanhemmistaan eristetyille ja kaltoinkohdelluille alkuperäiskansojen lapsille Kanadassa. Suomessa arkkipiispa (emeritus) John Vikström on pyytänyt anteeksi romanien syrjintää, piispa Samuel Salmi saamelaisten alistamista ja arkkipiispa Kari Mäkinen homoseksuaalien kaltoinkohtelua. Ruotsissa totuuskomissio on hiljattain esittänyt, että kirkon ja valtion olisi pyydettävä meänkielisiltä anteeksi kielivähemmistöön kohdistettua pakkoruotsalaistamista.

Vaikka tieteelliseen raamatuntutkimukseen tutustuminen vieraannutti minut nuorena uskonnosta, arvostan syvästi Suomen luterilaisen kirkon sosiaalieettistä työtä enkä koe mielekkääksi kritisoida nykykirkkoa menneisyyden teoista. Kantaako Suomen luterilainen kirkko ylipäätään enää puhdasoppisuuden ajan ankaran rikosoikeuden painolastia, jota olisi hyvä käsitellä ja purkaa? Selvitykset ja anteeksipyynnöt eivät enää tavoita teloitettuja ihmisiä. Kuolemalla rangaistuista rikosmuodoista esimerkiksi noituudella vahingoittamiselle ja eläimeen sekaantumiselle ei liioin hahmotu historiallisen anteeksipyynnön kohdetta nykyajassa. Ilmiöiden ajallinen ja kulttuurinen etäisyys nykyajasta on siihen liian pitkä.

Toisin on lapsenmurhasta teloitettujen naisten kohdalla. Uuden ajan alkuvuosisatoina papisto oli huolestunut kastamatta surmattujen vastasyntyneiden aviottomien lasten sielun joutumisesta kadotukseen. Samaan aikaan kirkko ja muu yhteiskunta jättivät elossa olleet aviottomat lapset äiteineen vaille suojelua ehkäistäkseen aviottoman syntyvyyden kasvua. Armoton suhtautuminen altisti vastasyntyneitä kuolemalle ja teki näiden synnyttäjistä murhaajia, jotka päätyivät varoittaviksi esimerkeiksi mestauslavoille ja polttorovioille. Lapsenmurhista teloittaminen päättyi Gustavan tapaukseen, ja lapsenmurhat vähenivät 1900-luvun taitteen molemmin puolin. Au-äitien ja -lasten hyljeksintä jatkui silti monissa ahtaissa yhteisöissä toisen maailmansodan jälkeisiin vuosikymmenin saakka.

Niille ihmisryhmille, joita papisto ja paikallisyhteisöt ovat syrjineet hairahtuneina naisina tai synnin hedelminä vielä lähellä nykyaikaa, voi vähäinenkin symbolinen myötätunnon ele olla korjaava. Varhaismodernin ajan papistoa ja paikallisyhteisöä ei voi tuomita siitä, että he ovat toimineet oman aikansa ymmärryksen mukaisesti. Näillä tahoilla suhtaudutaan nykyisin ihmisarvoon ja ihmiselämän loukkaamattomuuteen perustavasti eri tavalla, eikä näille voi asettaa kollektiivista vastuuta menneisyyden teoista. Voisiko jonkinlainen myötätunnon ele tilanteeseensa syyttömiä, heikossa asemassa olleita aviottomia lapsia kohtaan silti tavoittaa jotain merkittävää vielä tänäkin päivänä?

Teksti perustuu kirjoittajan esitelmään Kirkkohistorian päivässä 3.12.2021.

Anu Koskivirta (Koskivirta-Karonen) on Suomen ja Pohjoismaiden historian dosentti Helsingin yliopistossa ja Suomen historian dosentti Itä-Suomen yliopistossa. Hän työskentelee julkisella sektorilla ja harrastaa historiaa vapaa-ajalla.

Kirjallisuutta

Ahtiainen, Pekka & Jukka Tervonen. Menneisyyden tutkijat ja metodien vartijat. Matka suomalaiseen historiankirjoitukseen. Suomen Historiallinen Seura 1996.

de Baets, Anton. A. “Declaration of the Responsibilities of Present Generations toward Past Generations”. History and Theory 43:4 (2004), 130–164.

Beccaria, Cesare. Rikoksesta ja rangaistuksesta (alk. Dei delitti e delle pene). Edita 1998.

Foucault, Michel. Tarkkailla ja rangaista (alk. Surveiller et punir: Naissance de la prison). Otava. Helsinki 1980.

Heikkinen, Antero. Paholaisen liittolaiset. Noita- ja magiakäsityksiä ja -oikeudenkäyntejä Suomessa 1600-luvun jälkipuoliskolla (n. 1640–1712). Suomen Historiallinen Seura 1969.

Heikkinen, Antero & Heikki Ylikangas. ”Kaksi historiaa”, Historiallinen Aikakauskirja 69:1 (1971), 53–59.

Kaartinen, Marjo. ”Eettinen käänne – hyvä ja oikea historia?” Teoksessa Marjo Kaartinen & Anu Korhonen (toim.), Historian kirjoittamisesta. Kirja-Aurora 2005, 205–244.

Kalela, Jorma. Historiantutkimus ja historia. Gaudeamus 2000.

Karonen, Petri. Pohjoinen suurvalta. Ruotsi ja Suomi 1521–1809. WSOY 2014.

Katajala, Kimmo. ”Historiantutkimus, politiikka, vaikuttavuus ja eettiset ratkaisut”. Historiallinen Aikakauskirja 107:2 (2009), 228–232.

Koskivirta, Anu. "Sisäinen vihollinen". Henkirikos ja kontrolli Pohjois-Savossa ja Karjalassa Ruotsin vallan ajan viimeisinä vuosikymmeninä. Helsinki 2001.

Koskivirta, Anu. “Crimes of desperation. Poverty-related filicides in 1810–1860”, Journal of Finnish Studies 20:1 (2017), 97–131.

Koskivirta, Anu & Olli Matikainen. ”Väkivallan ja valtion uhrit. Henkirikosten ja kuolemanrangaistuksen historiaa”. Teoksessa Ilona Pajari, Jussi Jalonen, Riikka Miettinen, & Kirsi Kanerva (toim.), Suomalaisen kuoleman historia. Gaudeamus 2019, 208–246.

Lenman, Bruce & Geoffrey Parker. Crime and the Law. The Social History of Crime in Western Europe since 1500. Europa Publications 1980.

Lidman, Satu, Anu Koskivirta ja Jari Eilola (toim.). Historiantutkimuksen etiikka. Gaudeamus 2017.

Linebaugh, Peter. The London Hanged. Crime and Civil Society in the Eighteenth Century. Cambridge University Press 2006.

Löfström, Jan (toim.). Voiko historiaa hyvittää? Historiallisten vääryyksien korjaaminen ja anteeksiantaminen. Gaudeamus 2012. 

Löppönen, Paavo, Pirjo H. Mäkelä & Keijo Paunio (toim.). Tiede ja etiikka. WSOY 1991.

Moilanen, Mikko. Kohtalona mestauslava. Kuolemanrangaistus Suomessa 1500–1825. Docendo 2021.

Rautelin, Mona. En förutbestämd sanning. Barnamord och delaktighet i 1700-talets Finland belysta genom kön, kropp och social kontroll. Helsingfors 2009.

Takala, Martti. Lex Dei – Lex Politica Dei. Lex Politica Dei -teos ja Kaarle IX:n lainsäädäntö. Suomen Kirkkohistoriallinen Seura (& Suomen Historiallinen Seura) 1993.

Voigt, Vibeke. Vittring. Renfana förlag 2010.

Ylikangas, Heikki. “Major fluctuations in crimes of violence in Finland. A historical analysis”, Scandinavian Journal of History 1:1–4 (1976), 81–103.

Ylikangas, Heikki. Puukkojunkkareitten esiinmarssi. Väkivaltarikollisuus Etelä-Pohjanmaalla 1790–1825. Otava 1976.

Österberg, Eva. “Criminality, Social Control, and the Early Modern State. Evidence and Interpretations in Scandinavian Historiography”. Teoksessa Eric A. Johnson & Eric H. Monkkonen (eds.), Violence in Town and Country since the Middle Ages. University of Illinois Press 1996, 35–62.

Varhaismodernit kuolemanrangaistukset. Osa 1. Tutkimuseettisiä kysymyksiä

Anu Koskivirta

Kuolemanrangaistusta vastustetaan tänä päivänä oikeuseettisin perustein erityisesti kahdesta syystä: rangaistus on peruuttamaton ja sisältää syyttömänä tuomitsemisen riskin. Esimerkiksi Euroopan ihmisoikeussopimus vuodelta 2002 kieltää kuolemanrangaistuksen. Varhaismoderniin aikaan verrattuna nykyiset käsitykset oikeasta ja väärästä eroavat suuresti, kun puhutaan kuolemanrangaistuksesta.

Menneisyyden ja nykyisyyden ristiriitaisuus korostuu siinä, kuinka syvästi kirkon suhtautuminen kuolemanrangaistukseen on muuttunut. Katolinen, ortodoksinen ja luterilainen kirkkokunta eivät enää hyväksy ihmisen teloittamista missään olosuhteissa. Kuolemanrangaistus nähdään perustavasti kristillisen etiikan vastaiseksi, koska se rikkoo oikeuden elämään ja vie mahdollisuuden rikoksen sovittamiseen. Rangaistusmuotoa kannatetaan lähinnä fundamentalistien piireissä, kun Raamatun sanaa ei ole suhteutettu oman aikansa tuotteeksi.

Kuolemanrangaistusten historian ja nykyisyyden vuoropuhelu vaatii tulkkina toimivalta historioitsijalta mielenmalttia perustavien arvoristiriitojen edessä. Monien protestanttisten maiden tavoin Ruotsin valtiovalta käytti reformaatiota seuranneen runsaan parin vuosisadan ajan Raamatun kirjainta argumenttina kuolemanrangaistusten alan laventamiseen. Ankarasta rikosoikeudesta tuli osa valtionrakennusprosessia. Paikallisen, sovintoon pyrkineen oikeuden syrjäytti keskitetysti ohjattu rankaiseva rikosoikeus. Aatelin ja kuninkaan vallan vahvistuessa ja rahvaan köyhtyessä rikoslaista muodostui alempiin yhteiskunnan kerroksiin suunnatun vallankäytön muoto.

Mestauskirves 1800-luvun alkupuolen Suomesta. Kuva: Vankilamuseon kokoelma, Suomen kansallismuseo, Finna.

Rikoslain koventamisen välineeksi tuli puhdasoppinen luterilainen usko, jonka täytäntöönpanoon sidottiin niin maallinen kuin hengellinenkin regimentti. Aiemmin synniksi nähdyt teot siirtyivät rikoksina maallisten tuomioistuinten tuomiovallan piiriin, mutta kirkko säilytti samalla oman pitkälti häpeäkeskeisen kurinpitojärjestelmänsä. Ankarat rangaistukset olivat samalla osa määrätietoista kampanjaa sukupuolielämän sitomiseksi pelkästään avioliittoon.

Jo Kustaa Vaasa varoitti vuonna 1536 muun ohella tapon ja huoruuden kymmenen käskyn vastaisina rikoksina vihastuttavan Jumalan. Yleistyvän katsomuksen mukaan taposta syntyi verivelka, jonka saattoi sovittaa vain rikoksen kanssa yhtäläinen rangaistus. Kostohenkisen talio- eli sovitusperiaatteen kiteytti I Mooseksen kirjan 9. luvun kuudes jae: ”Joka ihmisen veren vuodattaa, hänen verensä on ihminen vuodattava.” Muussa tapauksessa maata kohtaisi kollektiivinen Jumalan viha. Teokraattiseksi sovitusopiksi nimetty näkemys tekee yhteisöstä osasyyllisen rikokseen, mikäli siitä ei rangaista kuolemalla.

Taistelua erityisesti uskontoon ja siveellisyyteen kohdistuneita rikoksia vastaan kiihdytti kuningas Erik XIV patentissaan törkeistä rikoksista (1563). Yhden ainoan sovittamattoman teon korostettiin vieneen häviöön kokonaisia valtakuntia. Jotta Jumalan vihan lankeaminen sodan, ruton ja nälänhätien muodossa voitaisiin välttää, Erik julisti murhan, jumalanpilkan, valtiopetoksen, raiskauksen, aviorikokset, sukurutsan ja eläimeen sekaantumisen sovitettavaksi vastedes vain kuolemalla. Verivelkaoppi oikeutti julkiset teloitukset yhteisön suojelemisena onnettomuuksilta. Niin ikään se velvoitti paikallisviranomaiset ja papiston, joka toimi oman aikansa tietämyksen valossa, valvomaan tarkoin Jumalan lain toteutumista.

Ruotsin valtiovalta velvoitti 1600-luvun alkuvuosikymmeninä paikalliset tuomioistuimet soveltamaan entistä ankarampaa rikosoikeutta Raamatun sanaan nojaten. Vuonna 1608 hallitsija Kaarle IX lisäsi Mooseksen kirjojen rikosoikeudelliset säädökset maanlain liitteeksi ja teki niistä sellaisenaan käypää oikeutta. Erityisesti kovenivat rangaistusmääräykset väkivalta- ja siveysrikoksista sekä rikoksista uskontoa vastaan. Osa kuolemanrangaistuksista tosin poistettiin kuningatar Kristiinan vuonna 1653 antamassa rangaistusjärjestyksessä, koska lain kirjaimen ja rangaistuskäytännön suuren eroavaisuuden pelättiin heikentävän oikeuslaitoksen arvovaltaa. Vuoden 1734 Ruotsin valtakunnanlaissa suuri osa Mooseksen lain määräyksistä siirtyi pappissäädynkin myötävaikutuksella uuden, ikuiseksi ajatellun rikoslain osaksi.

Kun puhutaan lain sijaan rangaistuskäytännöstä, teloittamisen perusteena oli enimmillään runsas tusina rikosmuotoa, ja kuolemalla rangaistujen rikosten määrä taittui laskuun melko pian vuoden 1734 lain voimaan astumisen jälkeen. 1700-luvun puolivälissä teloitusten tavallisena perusteena Suomessa olivat eläimeen sekaantuminen, sukurutsa, tappo, murha ja lapsenmurha, ja vuosisadan lopulla enää pääsääntöisesti henkirikokset. 1770-luvun lopulla kuningas Kustaa III:n yritykset lakkauttaa kuolemanrangaistus esimerkiksi lapsenmurhasta olivat kaatuneet valtiopäivillä pappissäädyn vastustukseen. Suomen papistokaan ei juuri kyseenalaistanut kuolemanrangaistuksia ennen kuin niiden täytäntöönpaneminen lopetettiin Suomessa keisarin määräyksellä vuonna 1826 (ja Venäjään kuuluneessa Vanhassa Suomessa jo vuonna 1753).

Historiantutkijan on arvioitava menneisyyden ihmisten toimintaa ja ajattelua kohteen oman ajan tiedon ja ymmärryksen valossa. Tähän velvoitteeseen sisältyy sen ottaminen huomioon, millaisina käsitykset hyvästä, oikeasta ja eettisestä olivat näyttäytyneet kohdehenkilöiden elinaikana.  Kuolemanrangaistusta oikeutti valistusajan oikeusajattelun murrokseen saakka rikosten syiden näkeminen yksilön pahuudessa ja huonotapaisuudessa, lapsenmurhissa myös siveysrikoksen paljastumisesta johtuvassa häpeässä. Yksilökeskeisten selitysten rinnalla elivät varsinkin 1600-luvulla myös demonologiset tulkinnat rikosten syistä. Vanhatestamentillisten rangaistusten ankaruuden on yhtäältä uskottu olleen laajojen kansankerrosten oikeustajun vastaisia ja kuvastaneen sosiaalista epäoikeudenmukaisuutta. Toisaalta aikalaislähteet kertovat myös siitä, että Raamattuun pohjautuva henki hengestä -ajattelu vastasi törkeimmissä rikosmuodoissa alamaisten odotuksia.

Ihmistieteiden etiikan nousu

Laaja ja monitieteinen keskustelu tieteen etiikasta alkoi Suomessa Suomen Akatemian tuella 1990-luvun alussa. Historia-alan ääntä käytti tuolloin sosiaalihistorian professori Hannu Soikkanen. Hänen ajatuksiaan taustoitti käsitys siitä, että valtiovalta oli pitkään rahoittanut pääasiassa sellaista historiantutkimusta, joka oli tukenut yhteiskuntaa säilyttäviä voimia eli varsin elitistisiä tutkimusasetelmia. Toisen maailmansodan jälkeisten vuosikymmenten ilmapiirille oli samalla leimallista käsitys siitä, että menneisyyden objektiiviset tosiasiat paljastuisivat ainoastaan lähteistä. Historiantutkimukseen eivät näin kuuluneet yleistykset, jotka ylittivät lähteiden kirjaukset. Koska yhteiskuntaa koskevat käsitykset rinnastettiin mielipiteisiin, tutkimuskohteeseen liittyvät eettiset tai moraaliset näkemykset tai intohimot oli kätkettävä. Moraalisten kannanottojen välttäminen oli rinnasteista maan ulkopoliittisen liikkumatilan ahtaudelle.

Oli käänteentekevää, että Soikkanen liitti vuonna 1991 ilmestyneessä Tiede ja etiikka -kokoelmassa historiantutkimuksen etiikan ennen muuta historian yhteiskuntakriittiseen tehtävään. Sillä hän viittasi menneisyyden epäkohtien paljastamiseen ja näistä epäkohdista kumpuaviin muutosvaatimuksiin. Vuonna 2009 Tutkimuseettinen neuvottelukunta (TENK) nimesi tämän työn historiantutkimuksen erityistehtäväksi.

Vuonna 1991 ilmestynyt Tiede ja etiikka -teos avasi suomalaista tutkimuseettistä keskustelua. Kuva: Anu Koskivirta.

Kuolemanrangaistusten oikeutuksen tavoin myös hyväksi ja oikeaksi katsottu tapa kirjoittaa rangaistusjärjestelmän ja kuolemanrangaistuksen historiaa on ollut muuttuvaista. 1970-luvulle vallinnut käsitys historiallisesta tiedosta asetti raameja sekä rikoksen että rangaistuksen tutkimuksille ja tulkinnoille. Tiukka lähdepositivismi ja objektiivisuuden vaatimus johtivat esimerkiksi vanhojen oikeudenkäyntikirjojen värittyneiden kirjausten näkemiseen tiedollisesti vähäarvoisina. Menneisyyden rikoksista ei ylipäätään uskottu voitavan saada objektiivista tietoa. Näkemystä ryhtyivät kyseenalaistamaan 1970-luvun vaihteen molemmin puolin Antero Heikkinen väitöskirjassaan noitaoikeudenkäynneistä ja Heikki Ylikangas tutkimuksissaan väkivallan historiasta. Samaan aikaan he ryhtyivät peräämään historialliselta tiedolta yleistettävyyttä.

Tiedon saamiseen rangaistusten historiasta ei aiemminkaan ollut suhtauduttu yhtä epäillen, mutta rangaistusten tutkiminen kuului Pohjoismaissa ennen 1990-lukua pitkälti oikeushistorian alaan.

Aiheen omakohtaisuus

Niin kutsutut uudet historiat – kuten arjen historia tai mikrohistoria – olivat Suomessa nousevia tutkimusvirtauksia, kun aloin 1990-luvun puolivälissä tehdä opinnäytettä rikoksen ja rangaistuksen historiasta. Tässä vaiheessa kielellinen käänne ja postmodernistinen ajattelu olivat ehtineet tuulettaa käsityksiä objektiivisen historiallisen tiedon saavutettavuudesta. Tiedon asetelmallisuutta havainnollistivat esimerkiksi Michel Foucault’n ja marxilaisten brittitutkijoiden näkemykset ankarista rangaistuksista köyhimpien ryhmien kontrollointina ja hallitsijan vallan demonstraationa. Niille loi vastakuvan eteläruotsalaisten historiantutkijoiden (esim. Eva Österberg, Marie Lindstedt Cronberg) kulttuurinen tulkinta rangaistusten tasapainottavasta funktiosta, jossa laki kaikessa ankaruudessaankin nähtiin yhteiskuntia koossa pitävänä ideologisena liimana. Samoin vaikutti brittitutkijoiden ajatus oikeudellisesta vallankumouksesta, joka korosti oikeusprosessin täsmentymistä ja ammattimaistumista.

Väitöskirjani aiheena oli henkirikollisuus ja kontrolli itäisessä Suomessa Ruotsin ajan lopulla. Valintaa ohjanneet tiedonintressit olivat varsin hahmottomia. Aiheenvalintaa ja rajausprosessia ei vielä tuolloin ajateltu koko tutkimuksen läpikäyvien tutkimuseettisten arvopunnintojen osaksi. Aihe löytyi oikeudenkäyntipöytäkirjoja lukemalla, ja valinnan mahdollistivat – esikuvana ja vertailukohtana – Heikki Ylikankaan tutkimukset henkirikollisuuden historiasta.

Historian tohtorikoulutettavien ei ollut 1990-luvun puolivälissä tapana asemoida itseään julkisesti tutkimusaiheeseen, eikä se sensitiivisessä aihepiirissä olisi ollut edes asianmukaista. Henkilökohtaisesti uskoin nuoruusvuosien selviytymiskokemusteni antavan ymmärrystä fyysisen ja hengellisenkin väkivallan dynamiikasta, vaikka ymmärsin, ettei menneisyyden murhenäytelmiä pidä käyttää henkilökohtaisten traumojen purkamiseen.

Fyysistä väkivaltaa raskaammin kohdattava ilmiö oli ankarista elinoloista kumpuava armottomuus ja rakenteellinen väkivalta, joka kuului sääty-yhteiskunnan olemukseen. Henkirikoksiin saattoi ajaa hätä ja ahdinko. Ei liioin ollut tavatonta mestata kirveellä 15–20-vuotiaita poikia ja tyttöjä ja rangaistusseremonian osana häpäistä näiden ruumiit. Toisaalta kävi myös selväksi, että kokeneemmilla ja häikäilemättömämmillä ryöstö- ja palkkamurhien tekijöillä oli keinoja välttää rangaistukset kokonaan. 

Tutkimusprosessin alussa lähestyin rikostapauksia kliinisesti, mutta vaikeiden tunteiden eristäminen alkoi pian kuormittaa ja aihevalinta tuntua harkitsemattomalta. Henkirikoksista ja julkisista rangaistusnäytelmistä lukeminen korruptoi huomaamatta ihmiskäsitystä ja provosoi jossain pinnan alla epämääräistä valtion ja kirkon vastaista kritiikkiä, jolle ei nykyelämästä oikein hahmottunut konkreettista kohdetta. Ei ollut älyllisesti vaativaa tulkita 1700-luvun rangaistusjärjestelmää epäoikeudenmukaiseksi – mutta tällainen hyvinvointivaltion ajan arvoja projisoiva itsestäänselvyys ei ollut mikään tulos. Pelkkä tietoisuus menneisyyden epäkohtien paljastamisesta ei siis voinut yksin tarjota välineitä rakenteellisesta väkivallasta kertovien aineistojen työstämiseen.

Useimpien kuolemalla rangaistujen rikosten, kuten lapsenmurhien ja eläimeen sekaantumisen, taustat saattoi tunnistaa välilliseksi tai suoraksi seuraukseksi sääty-yhteiskuntaan sisäänrakennetusta eriarvoisuudesta, mutta niiden tekojen erittelemisestä nykylukijoille puuttui mieli: ajallinen ja kulttuurinen etäisyys tuntui katkaisseen ilmiöiden historiallisen jatkuvuuden. Kun tie menneisyyden ja nykyisyyden vuoropuheluun tuntui sulkeutuneen, aihepiiri alkoi tuntua merkityksettömältä. 1700-luvun henkirikokset ja valtiolliset rangaistusnäytelmät kiinnostivat sellaisenaan vain harvoja. Synkkä teemavalinta tuntui toiseuttavalta, vaikka tutkimushankkeen jäsenenä oli mahdollista saada ja antaa vertaistukea.

Alkoi tuntua siltä, että teen opinnäytettä äärimmäisen murheellisesta aiheesta, koska olen liian huono tutkimaan miellyttävämpiä asioita – ja vielä enemmän: koko aihe ylipäätään oli merkityksetön ja tutkittava aikakausi historian turhin. Olin ymmärtänyt väärin vielä merkityksellisenä pidetyn rankelaisen ohjeen itsensä sammuttamisesta. Kyynistyminen kieli sijaistraumatisoitumisesta: inhimillisen kärsimyksen tutkija ei pääse pitkälle koteloimalla tutkimus- ja kirjoitusprosessin ajaksi tunteet, joita onnettomien ihmiskohtaloiden selvittäminen väistämättä herättää.

Viimeistään 2000-luvun taitteeseen tultaessa yleismaailmallisten moraalisten pelisääntöjen puuttuminen historiatieteestä alettiin nähdä aiempaa ongelmallisemmaksi. Kielellisen käänteen ja postmodernistisen filosofian jälkeinen tieto-opillinen relativismi oli johtanut arvorelativismiin ja jopa arvonihilismiin. Historiantutkimuksessa eettinen käänne suuntautui tätä kehitystä vastaan. Sen myötä hyvä ja oikea haluttiin palauttaa historiaan.

Jorma Kalelan teos Historiantutkimus ja historia (2000) avasi henkilökohtaista umpisolmua, joka johtui näkökulmien valinnan mutkikkuudesta. Kalela nosti filosofi Paul Ricoeurin ohjeen oikeuden tekemisestä tutkimuskohteelle myös historiantutkimuksen läpikäyväksi eettiseksi periaatteeksi. Ajatus on nykyisin jo osin kulunut itsestäänselvyys. Ajatus oikeudenmukaisesta rekonstruktiosta tarjosi rajat ja selkärangan lähteistä nousevien havaintojen tulkitsemiseksi ja sitomiseksi oman aikansa konteksteihin ja itseymmärrykseen. Se auttoi ymmärtämään niin vallankäyttäjien kuin vallankäytön kohteiden valintoja kokonaisvaltaisesti historiallisessa asiayhteydessään.

Toisenlaisen ohjeen Kalela antoi tutkijan yleisösuhteesta: tutkimukselle antaa mielen se merkittävä sanoma, jonka siihen valittu näkökulma välittää nykyajan yleisölle. Sanomalla tai viestillä Kalela viittaa tiedolliseen oivallukseen, joka auttaa ymmärtämään omaa tilannetta ja maailmaa.

Tämä vapautti historioitsijan valjastamaan menneisyyden ihmisten kohtaloita hyviksi ja oikeiksi katsomiensa asioiden puolesta, mutta ”reilun ja oikeudenmukaisen” kerronnan puitteissa. Historia hahmottuu näin tulkiten allegoriseksi kertomukseksi, jonka viesti kohdistuu tavalla tai toisella nykyaikaan – ja jonka oikeuden tekemisen velvoite estää sen muotoutumisen yksiulotteiseksi nykyisyyden projektioksi menneisyyteen. Ajatus voimaannutti.

Jorma Kalela painotti historian merkityksellisyyttä nykypäivän yleisölle kirjoitettaessa. Kuva: Petteri Impola.

Tuoreiden historiavirtausten myötä sain mahdollisuuden alkaa ajatella, että varhaismodernien rangaistusnäytelmien kuvaaminen sisältää allegorisen viestin minkä tahansa yhteiskunnan sosiaalista epäoikeudenmukaisuutta, jyrkkiä jakoja ja muuta rakenteellista väkivaltaa vastaan. Tällaisen viestin viejiksi katsoin voivani valjastaa myös ne menneisyyden ihmiset, joilta oli mahdotonta enää kysyä suostumusta tutkimuksen aineistoksi.

Väitöskirjani tulokset olivat samansuuntaiset kuin lukuisien kriminologien aiemmin. Rangaistusten koventaminen on universaalisti leimallista yhteiskunnille, joissa sosiaaliryhmien väliset erot ovat jyrkentymässä. Lopulta oli helppo nähdä, että eurooppalainen varhaismodernien rikosten ja rangaistusten historian tutkimuskenttä oli pitkälti tulkintaa köyhyyden kriminalisoimisesta. Samaan aikaan se kantoi universaalia viestiä eriarvoistumiskehitystä vastaan. Omia tulkintoja auttoi suhteellistamaan se, että rikosoikeus oli Ruotsissa ja etenkin Suomen puolella kokonaisuutena huomattavasti Euroopan ydinalueita lievempää. Kapitalismin myöhäsyntyisyys säästi alimpia yhteiskuntaryhmiä julman repressiivisiltä keinoilta, joilla yksityisomaisuuden suojaa vahvistettiin esimerkiksi Brittein saarilla. Kuolemanrangaistukset väestöön suhteutettuna olivat paljon harvinaisempia ja niiden toteuttamistavat vähemmän raakoja Suomessa ja Ruotsissa kuin tiheään asutussa Keski-Euroopassa. Suomessa niistä luovuttiinkin (rauhan aikana) eurooppalaisittain huomattavan varhain. Mutta suhteellistaminen ei lievennä yksilötason murhenäytelmiä.

Julmimpien ja ankarimpien rangaistusten hyödyttömyydestä oli puhuttu jo valistusajattelija Cesare Beccarian ajalla. Hän argumentoi 1760-luvulla, että kuolemanrangaistuksia pantiin vakavista rikoksista täytäntöön niin satunnaisesti, etteivät teloitukset voineet pelottaa potentiaalisia rikoksentekijöitä. Rikoksia olisivat voineet ehkäistä tehokkaammin lievemmät rangaistukset, jos ne vain pantaisiin täytäntöön kattavasti. Empiiriset tutkimukset eivät ole kumonneet myöhemminkään Beccarian perusajatusta. Omakin tilastollinen analyysini rikosten ja rangaistusten jakautumasta viittasi siihen, etteivät julkiset teloitusnäytelmät ehkäisseet rikollisuutta, vaan päinvastoin kopioivat alkuperäistä rikosta ja raaistivat. Olennaiseksi osoittautui toimeenpanna vakavista rikoksista ylipäätään jokin rangaistus, sillä kokonaan selvittämättömien henkirikosten suuri paikallinen määrä provosoi harkittuja ja teonpiirteiltään törkeitä murhia.

Kalela on todennut, että oikeudenmukaisen rekonstruktion edellytykset syntyvät tutkijan tunnistaessa omat sidonnaisuutensa ja punnitessa niiden merkitystä koko tutkimusprosessille tutkimusasetelmasta kysymyksiin, näkökulmista rajaukseen sekä lähteiden valikoinnista analyysitapaan ja tulkintoihin. Jälkikäteen olen pohtinut, vastasivatko omat tulkintani rikoksen ja kuolemanrangaistuksen syy-yhteyksistä jo liikaakin tutkijan ennakkotoiveita. Olisiko metodinen rehellisyys velvoittanut argumentoimaan taustahypoteeseista ja valituista menetelmistä selkeämmin? Kyllä, näin olisi varmasti pitänyt tehdä – sidonnaisuuteni oli kiistatonta. En olisi esittänyt tuloksia, mikäli tulokseni olisivat viitanneet siihen, että kivuliaat rangaistusspektaakkelit ehkäisisivät vakavaa rikollisuutta, koska tulokset olisivat voinut päätyä argumentiksi keskusteluun kuolemanrangaistuksen palauttamisen puolesta. Tämän arvovalinnan läpinäkyväksi tekeminen olisi ollut reilua tutkimuksen lukijoille, jotta nämä olisivat voineet punnita tulkintojen objektiivisuutta.

Teksti perustuu kirjoittajan esitelmään Kirkkohistorian päivässä 3.12.2021.

Anu Koskivirta (Koskivirta-Karonen) on Suomen ja Pohjoismaiden historian dosentti Helsingin yliopistossa ja Suomen historian dosentti Itä-Suomen yliopistossa. Hän työskentelee julkisella sektorilla ja harrastaa historiaa vapaa-ajalla.

Kirjallisuutta

Ahtiainen, Pekka & Jukka Tervonen. Menneisyyden tutkijat ja metodien vartijat. Matka suomalaiseen historiankirjoitukseen. Suomen Historiallinen Seura 1996.

de Baets, Anton. A. “Declaration of the Responsibilities of Present Generations toward Past Generations”. History and Theory 43:4 (2004), 130–164.

Beccaria, Cesare. Rikoksesta ja rangaistuksesta (alk. Dei delitti e delle pene). Edita 1998.

Foucault, Michel. Tarkkailla ja rangaista (alk. Surveiller et punir: Naissance de la prison). Otava. Helsinki 1980.

Heikkinen, Antero. Paholaisen liittolaiset. Noita- ja magiakäsityksiä ja -oikeudenkäyntejä Suomessa 1600-luvun jälkipuoliskolla (n. 1640–1712). Suomen Historiallinen Seura 1969.

Heikkinen, Antero & Heikki Ylikangas. ”Kaksi historiaa”, Historiallinen Aikakauskirja 69:1 (1971), 53–59.

Kaartinen, Marjo. ”Eettinen käänne – hyvä ja oikea historia?” Teoksessa Marjo Kaartinen & Anu Korhonen (toim.), Historian kirjoittamisesta. Kirja-Aurora 2005, 205–244.

Kalela, Jorma. Historiantutkimus ja historia. Gaudeamus 2000.

Karonen, Petri. Pohjoinen suurvalta. Ruotsi ja Suomi 1521–1809. WSOY 2014.

Katajala, Kimmo. ”Historiantutkimus, politiikka, vaikuttavuus ja eettiset ratkaisut”. Historiallinen Aikakauskirja 107:2 (2009), 228–232.

Koskivirta, Anu. "Sisäinen vihollinen". Henkirikos ja kontrolli Pohjois-Savossa ja Karjalassa Ruotsin vallan ajan viimeisinä vuosikymmeninä. Helsinki 2001.

Koskivirta, Anu. “Crimes of desperation. Poverty-related filicides in 1810–1860”, Journal of Finnish Studies 20:1 (2017), 97–131.

Koskivirta, Anu & Olli Matikainen. ”Väkivallan ja valtion uhrit. Henkirikosten ja kuolemanrangaistuksen historiaa”. Teoksessa Ilona Pajari, Jussi Jalonen, Riikka Miettinen, & Kirsi Kanerva (toim.), Suomalaisen kuoleman historia. Gaudeamus 2019, 208–246.

Lenman, Bruce & Geoffrey Parker. Crime and the Law. The Social History of Crime in Western Europe since 1500. Europa Publications 1980.

Lidman, Satu, Anu Koskivirta ja Jari Eilola (toim.). Historiantutkimuksen etiikka. Gaudeamus 2017.

Linebaugh, Peter. The London Hanged. Crime and Civil Society in the Eighteenth Century. Cambridge University Press 2006.

Löfström, Jan (toim.). Voiko historiaa hyvittää? Historiallisten vääryyksien korjaaminen ja anteeksiantaminen. Gaudeamus 2012. 

Löppönen, Paavo, Pirjo H. Mäkelä & Keijo Paunio (toim.). Tiede ja etiikka. WSOY 1991.

Moilanen, Mikko. Kohtalona mestauslava. Kuolemanrangaistus Suomessa 1500–1825. Docendo 2021.

Rautelin, Mona. En förutbestämd sanning. Barnamord och delaktighet i 1700-talets Finland belysta genom kön, kropp och social kontroll. Helsingfors 2009.

Takala, Martti. Lex Dei – Lex Politica Dei. Lex Politica Dei -teos ja Kaarle IX:n lainsäädäntö. Suomen Kirkkohistoriallinen Seura (& Suomen Historiallinen Seura) 1993.

Voigt, Vibeke. Vittring. Renfana förlag 2010.

Ylikangas, Heikki. “Major fluctuations in crimes of violence in Finland. A historical analysis”, Scandinavian Journal of History 1:1–4 (1976), 81–103.

Ylikangas, Heikki. Puukkojunkkareitten esiinmarssi. Väkivaltarikollisuus Etelä-Pohjanmaalla 1790–1825. Otava 1976.

Österberg, Eva. “Criminality, Social Control, and the Early Modern State. Evidence and Interpretations in Scandinavian Historiography”. Teoksessa Eric A. Johnson & Eric H. Monkkonen (eds.), Violence in Town and Country since the Middle Ages. University of Illinois Press 1996, 35–62.

Historiallisen kriminologian tulo Suomeen

Anu Koskivirta

Historiallinen kriminologia on menneisyyden rikosten, rikosmäärittelyjen, rikollisuuden ja rangaistusten tutkimusta, joka hyödyntää historiallisia alkuperäislähteitä ja lähitieteiden teorioita (Matikainen 2000). Käsitteen toi suomalaiseen tutkimuskenttään historioitsija Heikki Ylikangas (s. 1937) tutkimusmonisteessaan Väkivallanaallon synty – puukkojunkkarikauden alku Etelä-Pohjanmaalla (1973). Humboldt-stipendiaattina Länsi-Saksan yliopistoissa tutkimustaan valmistanut Ylikangas loi teoksensa aluksi katsauksen saksalaiseen historiallisen kriminologian tutkimusperinteeseen. Hän juonsi alan juuret vuoteen 1931, jolloin saksalainen oikeustieteilijä Gustav Radbruch (1878–1949) oli esittänyt historiallisen kriminologian luomista rikosoikeushistorian haaraksi. Ylikangas näki historiallisen kriminologian saaneen myöhemmin pontta myös oman aikansa ilmiöitä tarkastelevan kriminologisen tutkimuksen noususta.

Menneisyyden rikoksia ja rangaistuksia kohtaan 1960-luvulla herännyt kiinnostus on myöhemmin liitetty osaksi yhteiskunnan marginaaliryhmiä historian toimijoiksi nostaneiden uusien historioiden – uuden sosiaali- tai kulttuurihistorian – nousua. Samoin se on nähty yhdeksi osoitukseksi yhteiskuntatieteellisten lähestymistapojen rantautumisesta historiantutkimukseen. Esimerkiksi angloamerikkalaisessa tutkimuksessa historiallisesta kriminologiasta oli tosin puhuttu rikosten ja rangaistusten historian ja sosiaalipatologian alan ilmiöiden tutkimuksen yhteydessä vähintään 1910-luvulta lähtien ja lisääntyvästi 1930-luvulta alkaen, mutta tarkastelua ei voitu alkuvaiheessa ulottaa kovin syvälle menneisyyteen.[1]

Ylikankaan ensimmäisten puukkojunkkaritutkimusten aikaan historiallisen kriminologian ala ja menetelmät hakivat vielä paikkaansa. Etelä-Pohjanmaan väkivaltarikollisuus ei esimerkiksi ollut sopinut vielä 1960-luvulla Suomen historian väitöskirjan aiheeksi paikallisen näkökulmansa vuoksi, mutta väitöskirjan jälkeisessä tutkimuksessa ei ollut tällaisia esteitä. Kansainvälisessäkin tutkimuksessa rikoshistoriallisen näkökulman validiutta toisinaan epäiltiin vielä 1970-luvun alussa, mikä johtui siitä, että käsitys rikollisista teoista on sidoksissa ajassa muuttuvaan lainsäädäntöön. Osa oikeus- ja yhteiskuntatieteilijöistä koki kyseenalaiseksi sisällyttää kriminologian alaan tekoja, joita uusimpien aikojen lait eivät enää nähneet rikoksiksi. Historiallisen kriminologian olisi tällä perusteella pitänyt keskittyä vain tekoihin, jotka määriteltiin rikoksiksi universaalisti, siis ajasta ja paikasta riippumatta. Tällaisiksi luonnollisiksi rikoksiksi oli jo uuden ajan alussa mielletty ennen muuta väkivallanteot, petokset ja väärennykset, raiskaukset sekä varkaudet ja ryöstöt. Ajassa muuttuviin ja sittemmin rikoslaista poistettuihin tekoihin olisivat lukeutuneet varhaismodernin Pohjolan rikoksista esimerkiksi salavuoteus, aviorikokset, noituus ja taikuus. Myös monenlaisten lievien rikosten aikakausittain vaihteleva kirjautuminen lähteisiin – eli niin kutsutun piilorikollisuuden riskin muuttuminen sekä ajassa että rikoksen laadusta riippuen – arvelutti.

Dosentti Heikki Ylikangas vuonna 1975. Kuva: Kalle Kultala, Apu 15/1975 "Kammioon ahdetut humanistit anovat: Antakaa meille tilaa”.

Luonnollisten rikosten tutkimisen vaatimus on myöhemmin näkynyt siinä, että yksittäisiin rikostyyppeihin keskittyneet, kriminologisia teorioita hyödyntävät rikoshistorian tutkimukset ovat käsitelleet pääasiassa väkivaltaa ja varkauksia. Taikuuden, huoruuden ja salavuoteuden kaltaisten tekojen tutkimuksellista viitekehystä on sitä vastoin haettu muualtakin kuin historiallisesta kriminologiasta, vaikka tutkimukset hyödyntävät yhteistä lähdepohjaa, eli sakkoluetteloita ja oikeudenkäyntimateriaaleja, ja liittävät ilmiön selitykset useimmiten kysymyksiin yhteiskunnallisesta vallankäytöstä (Heikkinen 1969; Aalto 1996; Keskisarja 2006). Sama koskee varhaismoderneja kapinoita, joita on usein tarkasteltu talonpoikaisen vastarinnan ja poliittisen kulttuurin tutkimuskehikossa (Katajala 1994). Eri aikakausien lainsäädännön kriminalisoinnit kertovat kunakin aikana valvonnan kohteiksi päätyneistä ihmisryhmistä. Kaikki edellä mainitut tutkimusteemat poliittisen historian alaan luettuja kapinoita lukuun ottamatta on luokiteltu Suomen ja Ruotsin historiallisissa bibliografioissa oikeushistorian alaan.

Suomessa historiallisen kriminologian pohjaa tuki vahva maakunta- ja pitäjähistorioiden perinne. Monissa alue- ja paikallishistorioissa oli tutkittu 1940-luvulta alkaen yhä systemaattisemmin sakotettujen käräjäjuttujen jakautumista erilaisiin juttu- ja rikostyyppeihin (esim. Renvall 1949; Blomstedt 1960; Oja 1966). Varhaisimpiin tilastollisiin havaintoihin ei vielä etsitty selityksiä kriminologisen syytutkimuksen alalta – joka tähän aikaan kattoi niin biologisia, yksilöpsykologisia kuin yhteiskunnallisiakin selitysmalleja. Tilanne muuttui, kun Ylikangas analysoi rikosjuttujen jakautumista Lohjalaisten historiaa varten (julk. 1973, alueena Suur-Lohja, Vihti, Siuntio, Nummi-Pusula) ja jalosti varhaisien sakotettujen rikostapausten analyysia artikkelissaan ”Väkivaltarikosten motivaatiopohja 1500-luvulla Suomessa” (1971). Sen voi nähdä moderniksi vastaukseksi Pentti Renvallin teokselle Suomalainen 1500-luvun ihminen oikeuskatsomustensa valossa (1949) – ja etenkin Renvallin evolutiivisille ja kehityspsykologisille selitysmalleille. ”Väkivaltarikosten motivaatiopohjassa” Ylikangas jäljitti varhaisimmista sakkoluetteloista paljastuneen väkivaltaisuuden yhdeksi tekijäksi ajan talonpoikien aran kunniantunnon, joka oli kytköksissä näiden vahvaan mutta vuosisadan loppua kohti heikkenevään asemaan.

Heikki Ylikangas huomioi rikostilastoja jo vuonna 1973 julkaistussa Lohjalaisten historian ensimmäisessä osassa. Kuva: Anu Koskivirta.

”Väkivaltarikosten motivaatiopohja” käynnisti historiallisen kriminologian tutkimussuuntauksen Suomessa ja Pohjoismaissa, vaikkei tekstissä vielä nimetty alaa suoraan. Ruotsissa ja muualla Pohjolassa yhtä varhaisien oikeusjuttujen kokonaisvaltaiset tilastolliset analyysit aloitettiin pääasiassa vasta 1980-luvun puolivälissä tai sen jälkeen.[2] Ruotsissa oli julkaistu jo vuosisadan alkuvuosikymmenistä lähtien painatettuina suuri määrä varhaismodernin ajan oikeudenkäyntipöytäkirjoja, mutta niitä oli hyödynnetty 1950-luvulta lähtien lähinnä noitaoikeudenkäyntien analyysissa ja mielenkiintoisista yksittäistapauksista kertovissa lehtijutuissa. 1970-luvun Ruotsissa tehtiin jo tilastollista rikoshistoriallista tutkimusta (Jan Sundin, A-M Fällström, Marja Taussi), mutta näkökulma keskittyi ensin lähinnä 1800-luvulle ja kaupunkeihin.[3] 1960-lukulaisten nykykriminologien esittämistä varauksista huolimatta kaikenlaisia omana aikanaan sakotettuja (tai muutoin rangaistuja) rikoksia on sittemmin pystytty tarkastelemaan pohjoismaisella tasolla ongelmattomasti esimerkiksi silloin, kun on tutkittu ja analysoitu varhaismodernin ajan yksittäisten tuomioistuinten oikeusjuttujen kokonaisuutta, työkuormaa ja jakautumista erilaisiin juttutyyppeihin.

”Väkivaltarikosten motivaatiopohja” aloitti 1970-luvulla sarjan tutkimuksia, joissa Ylikangas jäljitti rikosaaltojen toistuvuuksia, niiden pitkän aikavälin lainalaisuuksia sekä rikosten kytkeytymistä yhteiskunnallisiin ilmiöihin ja muutoksiin. Yhdessä noitaoikeudenkäynneistä väitelleen nuoren historioitsijan Antero Heikkisen (s. 1941) kanssa Ylikangas puhui julkisuudessa nomoteettisen, toistuvia ilmiöitä tutkivan ja yleistävän historiantutkimuksen puolesta (esim. Heikkinen & Ylikangas 1971). Lähestymistapa tavoitteli rakenteellisia selityksiä keinonaan suurien aineistojen vertaileva analyysi. Vertailun avulla voitiin havaita ilmiöiden historiallisia säännönmukaisuuksia, joiden ajateltiin voivan määrittää universaalisti ihmisten käyttäytymistä. Suurten aineistojen pohjalta voitiin paitsi esittää ja vertailla tietoja menneisyyden rikollisuudesta ja sen muutoksista myös tulkita rikollisuuden ja muun yhteiskuntaelämän välisistä suhdetta.

Alue- ja paikallishistorioiden ohella suomalaisen historiallisen kriminologian varhaista käynnistymistä selittivät tilastoaktuaari, sosiologi, kriminologi Veli Verkon (1893–1955) merkittävät tilastolliset tutkimukset, jotka pohjautuivat menetelmiltään 1800-luvun ranskalaisessa kielimaailmassa kehittyneeseen tilastoivaan kriminologiaan. Tulkintoihinsa Verkko sai vaikutteita 1900-luvun alkuvuosikymmeninä poikkeavuuden tutkimusta ohjanneesta sosiaalipatologian kehikosta, jossa rikollisuus nähtiin yhteiskunnan sairauden oireena (ks. Dye). Merkittävimpään tutkimukseensa Lähimmäisen ja oma henki: Sosiaalipatologisia tutkimuksia Suomen kansasta (1949) Verkko kokosi varhaisimpien ruotsalaisten ja suomalaisten kuolemansyytilastojen pohjalta laajan selvityksen Suomen ja Ruotsin henkirikosten, lapsenmurhien ja itsemurhien määristä ja alueellisesta kehityksestä 1700-luvun puolivälistä 1900-luvulle saakka. Kansainvälisesti katsoen ainutlaatuinen aineisto mahdollisti käänteentekeviä havaintoja, joihin kuului se, että Suomi oli ollut Ruotsia selvästi väkivaltaisempi jo viimeistään ensimmäisten kuolemansyytilastojen valmistumisajankohdasta lähtien.

Vuonna 1949 ilmestyi Veli Verkon mittava tutkimus Lähimmäisen ja oma henki: Sosiaalipatologisia tutkimuksia Suomen kansasta. Kuva: Anu Koskivirta.

Uutta tutkimusta henkirikoksista (ei toisaalta niinkään lapsenmurhista ja itsemurhista) stimuloivat Verkon jo omana aikanaan banaaleiksi koetut, kansanluonteesta ja huonosta viinansietokyvystä ammentavat väkivaltaisuuden selitykset. Vastaavanlaisesta lähdepohjasta, mutta sosiaalihistoriaan sidotuin tulkinnoin ammensi vuonna 1958 postuumisti julkaistu Lassi Huttusen tutkimus ”Etelä-Pohjanmaan henkirikollisuudesta vv. 1749–1900”. Verkon ja Huttusen työt puolestaan loivat yhdessä empiirisiä lähtökohtia Ylikankaan tutkimukselle Etelä-Pohjanmaan puukkojunkkarikauden alkuvaiheista. Näitä tietoja hän yhdisti Lohjalaisten historia I:n aineistoihin varhaisemmilta vuosisadoilta esimerkiksi artikkelissaan ”Henkirikos keskiajan lopun ja uuden ajan alun Suomessa”.

Lohjan syyskäräjien 1585 sakkoluettelo. Kuva: Kansallisarkisto, Voudintilit.

Yhdysvaltalaisen Chicagon koulukunnan teoriat sosiaalisesta disorganisaatiosta sekä Robert K. Mertonin sosiologian klassikko Emile Durkheimin anomiateorian pohjalta jalostama paineteoria antoivat vaikutteita Ylikankaan tulkitsevalle synteesille väkivaltarikollisuuden nousukausien universaaleista yhteiskunnallisista syistä. Tällaisen synteesin Ylikangas julkaisi teoksessaan Puukkojunkkareitten esiinmarssi – väkivaltarikollisuus Etelä-Pohjanmaalla 1790–1820 (1976). Kansainväliselle lukijakunnalle tutkimus levisi artikkelin ”Major Fluctuations in Crimes of Violence in Finland. A Historical Analysis” välityksellä. Väkivallan nousukausille oli Ylikankaan mukaan ominaista yhteiskunnan polarisoituminen. Se tuotti aikakaudesta riippumatta pudokkaita, joille edelliseltä sukupolvelta peräisin olevien menestysodotusten täyttäminen osoittautui mahdottomaksi. Tämä johti erilaisten korvikenäyttöjen hakemiseen väkivalloin. Etelä-Pohjanmaalla kiivastakin debattia (vrt. esim. Kallio 1982; Backmanin matrikkelisarja 1984–1994) herättänyt edelleen relevantti tulkinta on profiloinut keskeisesti myöhemmänkin suomalaisen historiallisen kriminologian näkökulmia (vrt. esim. Kivivuori 2008).  Nyttemmin menneisyyden ja uusimman ajan rikosten yhteismitalliseen vertailemiseen – ja digitalisoitumisen myötä entistä suurempien tietomassojen hallitsemiseen –  on suunniteltu teknisiä analyysivälineitä, kuten Kriminologian ja oikeuspolitiikan instituutin ja pohjoismaisen yhteistyöverkoston piirissä kehitetty Historical Homicide Monitor, jonka ylläpitovastuu siirtyy vuoden 2022 aikana Jyväskylän yliopistolle.

FT, dosentti Anu Koskivirta, tutkija, Jyväskylän yliopisto, historian ja etnologian laitos / Suomen Kulttuurirahasto.

Viitteet

[1] JSTOR-artikkelitietokanta, hakusana ”historical criminology”, https://www.jstor.org/.

[2] Esim. Jan Sundin, Eva Österberg, Dag Lindström, Jens Christian Johansen, Ditlev Tamm, Marja Taussi.

[3] Svensk historisk bibliografi 1951–60, 1961–70, 1971–75, 1976, Svensk historisk bibliografi – digital 1971–2010, https://shb.kb.se/.

Kirjallisuus

Aalto, Seppo, Kirkko ja kruunu siveellisyyden vartijoina: Seksuaalirikollisuus, esivalta ja yhteisö Porvoon kihlakunnassa 1621–1700. Suomen Historiallinen Seura 1996.

Backman, Lars-Olof, Brott mot annans liv i Sydösterbotten I–III. 1984–1994.

Blomstedt, Yrjö, Hämeen historia II. Arvi A. Karisto Oy 1960.

Dye, Sarah, Social pathology period. Forensic, https://forensicpsych.umwblogs.org/psychological-theories/history-of-deviance/social-pathology-period/.

Heikkinen, Antero, Paholaisen liittolaiset: Noita- ja magiakäsityksiä ja oikeudenkäyntejä Suomessa 1600-luvun jälkipuoliskolla (n. 1640–1712). Suomen Historiallinen Seura 1969. 

Heikkinen, Antero & Ylikangas, Heikki, Kaksi historiaa. Historiallinen Aikakauskirja 69:1 (1971): 53–59.

Huttunen, Lassi, Etelä-Pohjanmaan henkirikollisuudesta vv. 1749–1900. Teoksessa Historiallinen arkisto 56, 125–174. 1958.

Kallio, Reino, Pohjanmaan suomenkielisten kylien oltermannihallinto. Tutkimus vuoden 1742 kyläjärjestysohjeen toteuttamisesta. Studia historica Jyväskyläensia 23. Jyväskylän yliopisto 1982.

Katajala, Kimmo, Nälkäkapina: Veronvuokraus ja talonpoikainen vastarinta Karjalassa 1683–1697. Suomen Historiallinen Seura 1994.

Keskisarja, Teemu, "Secoituxesta järjettömäin luondocappalden canssa": Perversiot, oikeuselämä ja kansankulttuuri 1700-luvun Suomessa. Helsingin yliopisto 2006.

Kivivuori, Janne, Rikollisuuden syyt. Nemo 2008.

Kivivuori, Janne & Rautelin, Mona & Bergsdóttir, Guðbjörg S. & Granath, Sven & Jónasson, Jónas O. & Karonen, Petri & Koskivirta, Anu & Lehti, Martti & Lindström, Dag & Büchert Netterstrøm, Jeppe & Okholm, Mikkel M. (2020). Historical Homicide Monitor 2.0. General Instructions and Coding Manual. Research Briefs 40/2020. University of Helsinki, Institute of Criminology and Legal Policy, Helsinki 2020.

Matikainen, Olli, Johdanto. Teoksessa Olli Matikainen (toim.), Rikos historiassa, 9–19. Jyväskylän historiallinen arkisto 5. Jyväskylän Historiallinen Yhdistys 2000.

Oja, Aulis, Pietarsaaren ylämaalaisten käräjäjutut vuosilta 1543–1600. Kytösavut X (1966): 133–152.

Radbruch, Gustav, Der Raub in der Carolina. Teoksessa Festschrift für Max Pappenheim. Kiel. Schleswig-holsteinische Univ. Ges. Veröffentlichungen 32. 1931.

Renvall, Pentti, Varsinais-Suomen historia V. Varsinais-Suomen historiantutkimusyhdistys 1949.

Renvall, Pentti, Suomalainen 1500-luvun ihminen oikeuskatsomustensa valossa. Turun yliopiston julkaisuja, Sarja B, Humaniora 33. Turun yliopisto 1949.

Verkko, Veli, Lähimmäisen ja oma henki: Sosiaalipatologisia tutkimuksia Suomen kansasta. Suomalaisen lakimiesyhdistyksen julkaisuja, B-sarja 33. Gummerus 1949.

Ylikangas, Heikki, Henkirikos keskiajan lopun ja uuden ajan alun Suomessa. Oikeustiede VIII (1976): 88–104.

Ylikangas, Heikki, Puukkojunkkareitten esiinmarssi – väkivaltarikollisuus Etelä-Pohjanmaalla 1790–1820. Otava 1976.

Ylikangas, Heikki, Major Fluctuations in Crimes of Violence in Finland. A Historical Analysis. Scandinavian Journal of History 1 (1976): 81–103.

Ylikangas, Heikki, Väkivallanaallon synty – puukkojunkkarikauden alku Etelä-Pohjanmaalla. Helsingin yliopiston historian laitoksen julkaisuja 3. Helsingin yliopisto, Historian laitos 1973.

Ylikangas, Heikki, Lohjalaisten historia, 1. Lohjan Kotiseutututkimuksen Ystävät ry 1973.

Ylikangas, Heikki, Väkivaltarikosten motivaatiopohja 1500-luvulla Suomessa. Teoksessa Historiallinen arkisto 65, 86–205. Suomen Historiallinen Seura 1971.

J.J. Nordström ja 1800-luvun historiantutkimuksen institutionaalinen kehitys

Petteri Norring

Suomalainen historiantutkimus kehittyi voimakkaasti 1800-luvulla. Tieteelliset menetelmät vankistuivat ja kansallisen historiakulttuurin kannalta keskeiset instituutiot aloittivat toimintansa. Johan Jakob Nordströmin (1801–1874) ura suomalaisen ja ruotsalaisen tiedemaailman keskiössä valaisee kiintoisalla tavalla aikakauden historiantutkimuksen historiaa sekä auttaa hahmottamaan eroja ja yhtäläisyyksiä Suomen ja Ruotsin historiakulttuurien välillä.

Nordström syntyi Turussa vuonna 1801 vaatimattomiin oloihin. Taloudellisista haasteista huolimatta hänen opintiensä oli menestyksekäs. Nordström perehtyi opinnoissaan ja tutkimuksissaan kustavilaisiin perustuslakeihin ja suomalaisen valtiosäännön historiaan. Nordströmistä tuli maisteri vuonna 1823 ja kolme vuotta myöhemmin valmistui hänen väitöskirjansa juridiikan apulaisprofessuuriin (Om länsförfattningen i svenska Norden intill Gustaf I:s tid 1826). Vuonna 1832 hän väitteli juridiikan tohtorin arvoa varten teoksella Skildring af bevisningsmetoderne i brottmål efter de gamla landskaps lagarne ja julkaisi samana vuonna virkaväitöskirjansa De municipiorum in Fennia constitutione I–II. Nordström oli jo vuodesta 1828 alkaen toiminut kansainvälisen ja valtio-oikeuden sekä kansantalouden virkaatekevänä professorina ja vuodesta 1834 eteenpäin hän oli oppituolin varsinainen haltija. Valtiomuoto ja yhteiskuntajärjestys sekä näiden historia olivat Nordströmin tiedonintressin keskiössä.

Nordström ei saavuttanut 1820–1830-luvuilla mainetta vain yliopistoyhteisön sisällä. Hän osallistui 1830-luvulla muun muassa Lauantaiseuran toimintaan ja oli perustamassa Suomalaisen kirjallisuuden Seuraa vuonna 1831. Niin ikään hänen nimensä löytyy vuonna 1838 toimintansa aloittaneen Suomen Tiedeseuran perustajajäsenten joukosta esimerkiksi J. L. Runebergin (ks. linkki) ja J. J. Nervanderin (ks. linkki) tavoin. 1840-luvulla Nordströmin povattiin etenevän tieteellisellä urallaan jopa yliopiston rehtoriksi tai senaattoriksi.

Haartman, A. A., Kustannusosakeyhtiö Otava, k. & Tilgmannin kirja- ja kivipaino, p. Lauantaiseura 1830-1837. 1908. Historian kuvakokoelma. Antellin kokoelmat. Museovirasto.

Nordström omaksui kriittisen kannan suuriruhtinaskunnan oloihin perehtyessään muinaisiin lakeihin ja säädöksistä heijastuviin yhteiskuntajärjestelmien periaatteisiin. Nordströmin näkemys ruotsalaisen oikeusperinteen merkityksestä Suomelle ja tyytymättömyys yliopiston hallintoviranomaisia kohtaan johtivat 1830-luvulla peruuttamattomiin jännitteisiin hänen ja yliopiston hallinnon välille. Nordströmin mukaan hallintoviranomaisten itsevaltainen toiminta oli oire koko keisarillista hallintoa vaivaavasta byrokraattisuudesta ja omaneduntavoittelusta. Itsevaltainen hallinto esti yksilön oikeuksien toteutumista, mikä yliopistossa vaikeutti itsenäisen opetustoimen harjoittamista. Yleisemmin hallinto ei toteuttanut Nordströmin mukaan ruotsalaista oikeusperinnettä.

Kiistellessään viranomaisten kanssa ja kasvattaessaan samalla mainettaan ylioppilaiden keskuudessa Nordström julkaisi pääteoksensa. Kaksiosainen Bidrag till den svenska samhällsförfattningens historia – Efter de äldre lagarne till sednare hälften af sjuttonde seklet (1839–1840) oli perusteellinen ja mittava monografia ajan mittapuulla tarkasteltuna. Pituutta teoksella on yli toista tuhatta sivua. Nordström paneutui teoksessaan täysimittaisesti ruotsalaisen valtiosäännön eli yleisemmin ajateltuna yhteiskuntasopimuksen historiaan. Muuttuvien lakien lisäksi Nordström tarkasteli niin sanotun oikeustieteellisen historiallisen koulukunnan tradition pohjalta pitkien linjojen ilmaisemaa ruotsalaista yhteiskuntasopimusta ja sen vähittäistä kehittymistä. Keskiaikaiset maakuntalait saivat tarkastelussa korostetun arvon. Näistä säädöksistä Nordström nosti esiin maaomaisuuteen liittyvän perintöoikeuden, lakiin sidotun kuninkaanvallan ja lain yhdenvertaisuuden tärkeinä periaatteina, jotka läpäisevät Ruotsin yhteiskunnan. Nämä periaatteet saivat arvonsa monivuosisataisessa oikeusperinteessä ja ne henkilöityivät vapaan talonpojan (odalbonde) hahmoon. Samalla ne jäsensivät yhteiskuntaa monella tasolla – yksityisoikeus, hallitsijan ja rahvaan suhde, valtiopäivien nelisäätyinen instituutio – muodostaen ikään kuin pohjan yhteiskunnalliselle elämälle ja erottaen samalla ruotsalaisen yhteiskunnan vaikkapa englantilaisista tai saksalaisista verrokeistaan.

Nordströmin pääteos sai kotimaassaan vähän huomiota verrattuna siihen maineeseen, johon se nostatti tekijänsä Ruotsissa. Ristiriitaa selittää se, että muinaisia lakeja koskeva tutkimus oli suosittu ja tärkeä tapa tutkia perinteikkäiden valtakuntien, kuten Ruotsi, historiaa ja tarkastella valtioiden pitkän aikavälin kulttuurisia ominaisuuksia. Suomessa valtiosääntöoikeuden historiaa ei ollut juurikaan tutkittu ja Nordströmiä onkin tässä mielessä pidettävä tienraivaajana. 1800-luvun ruotsalaisen historiantutkimuksen keskeinen nimi, Erik Gustaf Geijer (1783–1847), oli omissa tutkimuksissaan syntetisoinut odalbonde-traditiota osaksi ruotsalaisen yhteiskunnan historiallista kivijalkaa. Lisäksi oikeushistorialliseen tutkimukseen erikoistunut Carl Johan Schlyter (1795–1888) oli julkaissut vuodesta 1827 alkaen Ruotsin vanhoja maakuntalakeja toimitettuina editioina, mikä puolestaan antoi mahdollisuuden muille tutkijoille tehdä niistä yhdisteleviä tulkintoja. Tähän voimakkaaseen ja vakiintuneeseen tutkimusperinteeseen kiinnittyi myös Nordströmin pääteos, minkä myötä hänen myönteinen maineensa Ruotsissa kasvoi merkittävästi. Myöhemmin hänen uraauurtava tutkimuksena alkoi vanhentua tavanomaisesta syystä: Yksityiskohtaisemmat tapaustutkimukset muuttivat vähitellen tiedeyhteisön käsityksiä valtiosäännön historiasta.

Pääteoksen ilmestymisen jälkeen vuosina 1842 ja 1843 Nordströmiä houkuteltiin muutamaan Ruotsiin ja tavoittelemaan juridiikan professuuria Uppsalassa. Tähän kutsuun hän vastasi kieltävästi, mutta jo parin vuoden päästä muutto tuli uudestaan ajankohtaiseksi. Ruotsin valtionarkistonhoitaja Hans Järtalle (1774–1847) etsittiin seuraajaa ja hänen tehtäviään hoitanut Bror Emil Hildebrand (1806–1884) kääntyi Nordströmin puoleen. Neuvotteluja käytiin jonkin aikaa ja kun taloudellisista reunaehdoista oli päästy yksimielisyyteen, Nordström hyväksyi tarjouksen ja irtisanoutui professuuristaan vuonna 1846.

Ero virasta ja muutto Ruotsiin koettiin Suomessa liberaalina mielenilmauksena Nikolai I:n hallintojärjestelmää vastaan. Tempaus toi Nordströmille mainetta, joka ei ollut yksinomaan suotuisaa. Yhtäältä Nordströmiä ihailtiin suoraselkäisestä oppositiotoiminnasta, toisaalta puolestaan hämmästeltiin hänen ohuenlaista isänmaanrakkauttaan. Nordströmin elämän kannalta olennaisinta oli kuitenkin se, että muutosta Tukholmaan tuli pysyvä, millä tuli olemaan vaikutusta myös hänen tieteelliseen uraansa.

Valtionarkistonhoitajana Nordströmin oma tutkijanura kärsi, mutta Ruotsin ja Suomen yhteistä menneisyyttä käsittelevän historian kannalta hänen toimintansa Riksarkivetissa oli keskeistä. Ajalle tyypillisesti Nordström edisti vanhempien aikojen asiakirja-aineiston painatuksia ja julkaisemista. Vuonna 1861 hän aloitti Kustaa Vaasan valtakunnanregistratuuran julkaisemisen. Arkistolaitoksen lisäksi Nordström osallistui aktiivisesti politiikkaan ja toimi luottamustehtävissä, muun muassa vuonna 1848 kruununprinssi Kaarlen opettajana valtio-oikeudellisissa asioissa. Tunnettuna ja arvostettuna yliopistomaailman vaikuttajana Nordström valittiin pappissäädyn edustajana valtiopäiville kolmesti vuosina 1853–1863. Valtiopäivillä hänen erikoisuutenaan olivat valtiontaloudelliset ja juridiset kysymykset, joiden parissa Nordström työskenteli myös valtionlainakonttorin valtuuskunnassa 1854–1866. Nordström vaikutti viimeiset elinvuotensa ensimmäisen kammarin jäsenenä. Monimuotoisen tieteellisen ja poliittisen vaikuttamisen myötä Nordström on yksi tunnetuimmista 1800-luvulla Ruotsiin muuttaneista suomalaisista. On jopa ajateltu, että F.M. Franzénin, A.I. Arwidssonin, A.E. Nordenskiöldin ja Fredrika Bremerin vaikutus vuosisadan ruotsalaiseen kulttuuri- ja yhteiskuntaelämään kalpenee Nordströmin toiminnan rinnalla.

Wilh. v. Boeckmann`s Atelier, k. Ruotsin valtionarkistonhoitaja, lakitieteen tohtori Johan Jakob Nordström. 1860-luvun loppu. Historian kuvakokoelmat. Museovirasto.

Suomessa Nordströmin pääteoksen aihepiiriä vaivannut historiakulttuurinen tyhjiö, hänen muuttonsa Tukholmaan ja hänen epäilevä kantansa fennomaanien pyrkimyksiin johtivat yhdessä siihen, että Nordströmin maine oli hänen omana aikanaan häilyvä. Vasta myöhemmin samalla, kun Nordströmin vaikutusvaltainen ura on saanut ansaittua arvostusta, on ymmärretty hänen pääteoksensa huomattava oppihistoriallinen merkitys, joka oli osa tärkeää yhteiskunnallista keskustelua Suomen perustuslaeista ja kulttuurisesta perinnöstä. Lisäksi Nordströmin toiminta instituutioissa, jotka ovat muotoutuneet historiantutkimuksen ja yleisemmin historiakulttuurin kannalta merkityksellisiksi, auttaa hahmottamaan sitä toimintaympäristöä, jossa 1800-luvun tieteellinen tutkimus ja historiankirjoitus hakivat muotoaan ja vähitellen vankistuivat.

Teoksen Bidrag till den svenska samhällsförfattningens historia – Efter de äldre lagarne till sednare hälften af sjuttonde seklet kiinnittyminen osaksi ruotsalaista historiakulttuuria tarkoitti julkaisuajankohtana sitä, että sen kontribuutio jäi suomalaiseen historiakulttuuriin vähäiseksi. Jälkikäteen arvioituna Nordströmin teos voidaan kuitenkin liittää suomalaisen historiantutkimuksen pitkään traditioon, jossa talonpoikainen vapaus on nähty suomalaisen yhteiskunnan kannalta tärkeäksi kulttuuriseksi tekijäksi ja yhteiskunnallisen toiminnan perusperiaatteeksi. 1900-luvun osalta Eino Jutikkalan elämäntyö nousee tässä asiayhteydessä keskeiseksi. Suomen talonpojan historian (1942/1958) lisäksi Jutikkala tutki omissa tutkimuksissaan yksityiskohtaisesti suomalaisen ja pohjoismaisten yhteiskuntien historiallisia juuria ja paikansi ne usein Nordströmin tavoin hitaasti ja orgaanisesti muuttuvaan yhteiskunnalliseen kehitykseen, jota vapaaseen talonpoikaan henkilöitynyt periaate ilmensi.

Talonpoikaisen vapauden periaate toimii käsitteellisenä siltana Nordströmin ja Jutikkalan välillä ja sitä vahvistaa heidän molempien esiin nostama feodalismi, joka toimii historiallisena vastakäsitteenä ja -ilmiönä vapaudelle. Niin Jutikkala kuin Nordströmkin määrittelivät feodalismin jo lähtökohdiltaan ruotsalaiseen yhteiskuntaan yhteen sopimattomaksi ilmiöksi. Se edusti molemmille ulkopuolista ja eksoottista kasvia tai kasvannaista, joka ei vieraslajisena ilmiönä sopinut Ruotsin valtakuntaan. Tällaisten poissulkevien määrittelyjen avulla he vahvistivat oman yhteiskuntansa yhtenäisyyttä ja sen pohjaa laillisessa järjestyksessä.

Vaikka talonpoikainen vapaus yhdistyy mielikuvissa useimmiten pohjoismaiseen historiaan ja historiakulttuuriin, historiografinen tarkastelu osoittaa, että aihe on kiehtonut historiantutkijoita myös muualla. Monika Baár tarkastelee tutkimuksessaan Historians and Nationalism (2010) viittä keskieurooppalaista 1800-luvun historioitsijaa, jotka kaikki käsittelivät omien yhteiskuntiensa suhdetta feodalismiin (Liettua, Puola, Unkari, Romania, Tšekki). Vaikka näillä yhteiskunnilla oli erilaiset menneisyydet, kukin historioitsija pyrki etäännyttämään feodaalisen vallan ja siihen liitetyn epäoikeudenmukaisuuden ja epäkäytännöllisyyden omasta kansallisesta menneisyydestään. Baárin kohdetutkijat – kuten myös Nordström ja Jutikkala suhtautuivat feodalismiin laittomana järjestelmänä, joka ravisteli tai uhkasi historiallisena kategoriana yhteisön potentiaalista yhtenäisyyttä. Siinä missä Jutikkalan yhteiskunnallisessa ajattelussa feodalismi limittyi 1900-luvun sosialismiin, on mahdollista, että Nordströmin yhteiskunnallisessa ajattelussa feodalismiin liitetty vastakohtaisuus Ruotsin oikeusperinteen kanssa tarjosi tarttumapinnan hänen oman aikansa poliittisiin jänniteisiin kustavilaisten perustuslakien ja keisarin vallan välillä.

FT Petteri Norring toimii apurahatutkijana Helsingin yliopiston Filosofian, historian ja taiteiden tutkimuksen osastolla ja tutkii pohjoismaisen historiantutkimuksen historiaa hankkeessa The free peasant and the Nordic historiography, ca. 1800–2000.

Kirjallisuus

Historiografinen aineisto

Jutikkala, Eino, Suomen talonpojan historia: Sekä katsaus talonpoikien asemaan Euroopan muissa maissa. WSOY 1942.

Jutikkala, Eino, Pohjoismaisen yhteiskunnan historiallisia juuria. WSOY 1965.

Jutikkala, Eino, Bonden - adelsmannen - kronan: Godspolitik och jordegendomsförhållanden i Norden 1550–1750. Liber Läromedel & Nordisk Ministerråd 1979.

Nordström, Jacob Johan, Om länsförfattningen i den svenska norden intill Gustaf den förstes tid. J. C. Frenckell & son 1826.

Nordström, J. J., Skildring af bevisningsmethoderne i brottmål: efter de gamla landskaps lagarne. Helsingfors 1832.

Nordström, Johan Jakob, De Municipiorum in Fennia Constitutione: Skildring Af Municipal-författningen i Finland. Helsinforsiae 1832.

Nordström, Jacob Johan, Bidrag till den svenska samhälls-författningens historia: efter de äldre lagarne till sednare hälften af sjuttonde seklet I–II. Helsinki 1839–1840.

Tutkimuskirjallisuus

Baár, Monika, Historians and Nationalism: East-Central Europe in the Nineteenth Century. Oxford University Press 2010.

Carlsson, Sten, ”Johan Jakob Nordström.” Svenskt biografiskt lexicon. (viitattu 8.4.2022)

Iversen, Tore, John Ragnar Myking & Stefan Sonderegger (eds.), Peasants, Lords, and State: Comparing Peasant Conditions in Scandinavia and the Eastern Alpine Region, 1000–1700. Brill 2020.

Klinge, Matti, Suomalainen ja eurooppalainen menneisyys: Historiankirjoitus ja historiakulttuuri keisariaikana. SKS 2010.

Klinge, Matti et al., Helsingin Yliopisto 1640–1990: Toinen osa, Keisarillinen Aleksanterin Yliopisto 1808–1917. Otava 1989.

Lagus, Jakob Johan Wilhelm, Johan Jakob Nordström: Minnestal på Finska Vetenskapssocietetens års- och högtidsdag den 29 April 1875. 1877.

Lindman, Sven, Johan Jacob Nordström. Del I: Tiden intill 1854: Hans samhällssyn och politiska personlighet. Åbo akademi 1948.

Norberg, Erik, ”Emil Hildebrand, 1848–1919.” Teoksessa Ragnar Björk & Alf W. Johansson (toim.), Svenska historiker: Från medeltid till våra dagar, 237–247. Norstedts 2009.

Tarkiainen, Kari, ”Nordström, Johan Jakob.” Kansallisbiografia-verkkojulkaisu. Studia Biographica 4. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1997– (viitattu 8.4.2022)

Tommila, Päiviö, Suomalainen historiankirjoitus: Tutkimuksen historia. WSOY 1989.