Anu Koskivirta & Petri Karonen
Kuva Viipurin menetyksestä alkaa muuttua
J. W. Snellmanin (1806–1881) perustamassa Litteraturblad för allmän medborgerlig bildning -aikakauskirjassa nimimerkki A. R. julkaisi syyskuun alussa 1852 laajan kirjoituksen otsikolla ”Viipurin kaatuminen 1710”. Kirjoittajan mukaan tsaari Pietari I:n tavoitteena oli muuttaa Viipuri, ”Suomen etumuuri”, Venäjän vastaperustetun pääkaupungin Pietarin etuvarustukseksi. Tekstissä toistetaan totuttuun tapaan puolustajien ja hyökkääjien voimasuhteet: venäläisillä oli aluksi 18 000 miestä ja runsaasti erilaista tykistöä. Myöhemmin sotajoukon vahvuus nousi 23 000 mieheen. Ensimmäisen kerran Viipurin puolustajien ylipäällikkö eversti Stiernstråhle sai ansaitsemaansa huomiota, sillä kyseinen juttu julkaistiin monissa lehdissä sekä ruotsiksi että suomeksi: everstillä kerrottiin olleen käytössään 4 000 vakinaisen armeijan ja nostoväen sotilasta. Kirjoituksen mukaan puolustajat kestivät piiritystä 13 viikkoa, jonka jälkeen Stiernstråle taipui jättämään Apraxinille antautumisehtonsa. A. R. jätti kuitenkin häveliäästi mainitsematta, kuinka puolustajille lopulta kävi.
Aihepiirin julkinen muistelu alkoi laajentua sanomalehdistössä 1800-luvun puoliväliin mennessä. Sanomia Turusta julkaisi vuonna 1857 suomeksi käännettynä suositun ruotsalaisen papin, koulumiehen ja amatöörihistorioitsijan Anders Fryxellin (1795–1881) kertomuksen kaupungin valtauksesta. Kirjoitus perustui Fryxellin samana vuonna ilmestyneen Berättelser ur svenska historien -teossarjan tuoreimpaan niteeseen. Sotajoukkojen voimasuhteet ja perustarina kuvattiin aiempien tietojen mukaisesti, mutta tekstissä todettiin myös sodankäynnin huoltovaikeuksista ja puolustajien epätoivoisesta vahvistusten odotuksesta. Samoin mainittiin, kuinka puolustajille eli ”[w]artowäelle luwattiin wapaa lähtö ja asujamille wapaus ja turwa. Mutta kaikilla wiekottelemisillä rikottiin lupaus.” Lisäksi 400 sotilaan – myöhempi tutkimus on osoittanut määräksi puolisen tuhatta – kerrottiin siirtyneen vapaaehtoisesti Venäjän palvelukseen. Teksti kertoi myös muista piirityksen jälkiseurauksista: venäläisten hirmuteoista, ryöstöistä, murhista, kidutuksista, raiskauksista ja siviilien viemisestä orjuuteen Venäjälle. Myös merkittävä suomen kielen kehittäjä, lehtimies ja kirjailija Pietari Hannikainen (1813–1899) kirjoitti vuonna 1864 mainituista raakuuksista Karjalaa käsittelevässä teoksessaan Kuwaelmia Suomen maakunnista.
Viktor Löfgren (1843–1909, vuodesta 1906 Lounasmaa), viipurilaistaustainen filosofian ylioppilas ja tuleva Uuden Suomettaren päätoimittaja (1870–1906), kirjoitti vuonna 1866 Maiden ja Merten Takaa -lehden vahvasti taustoitetussa jutussaan muun muassa antautumisehtojen yhteydessä siitä, kuinka ”siinä Suomalaiset [!] saivat kokea kuinka vähän vihollisen sanaan on luottamista”. Siviileihin kohdistuneet raakuudet mainittiin, minkä lisäksi kirjoittaja nosti esille väitetyt ruotsalaisten rikokset venäläisiä kohtaan. Näistä myöhemmin valheelliseksi osoitetuista syytöksistä kirjoittaja totesi: ”vaikka niissä olisikin vähän perää, niin ei ne kuitenkaan voisi tehdä puhtaaksi Wenäläisten petollista ja kauheaa käytöstä Wiipurissa. Se on yhtähyvin pysyvä häwiämättömänä tahrana Pietari Suuren sotakunniassa, sillä se tapahtui epäilemättä hänen käskystään.”
Sanomalehdet levittävät tietoja Viipurin kohtalosta
Edellä kuvatunlaiset kertomukset toistuivat tästedes niin ruotsin- kuin suomenkielisissä sanomalehdissä. Toisinaan ne esitettiin edelleen jonkun ajallaan merkittävän tutkijan tai kirjailijan nimissä. Niinpä Wiborgs Tidning julkaisi kesäkuussa 1870 käännöksen Helsingin yliopiston yleisen historian professorin Yrjö Koskisen [Yrjö Sakari Yrjö-Koskinen, 1830–1903] uunituoreen Oppikirja Suomen kansan historiasta -teoksen sievistelemättömästä esityksestä. Koskinen oli jo viisi vuotta aiemmin julkaissut tärkeän asiakirjakokoelman Lähteitä ison vihan historiaan, joten kirjoituksen faktapohja oli aikakauden mittapuun mukaan moitteeton. Teksti noudatteli osapuilleen jo edellä havaittuja tulkintoja.
Uusi Suometar puolestaan julkaisi keväällä 1873 toisen historian professorin, Zacharias Topeliuksen (1818–1898), vastikään suomennetun ”Pakolainen” -tekstin teoksesta Wälskärin juttuja. Vaikka siinäkin toistuivat entuudestaan tunnetut perustiedot, monet lehdet lainailivat jatkossa sujuvakynäisen Topeliuksen tekstiä. Siviiliväestön raakaa kohtelua Viipurissa ja sitä ympäröivällä maaseudulla ei unohdettu, vaikka Viipurin puolustajien kohtaloa sievisteltiin esimerkiksi kertomalla linnan väen antautuneen sotavangiksi. Topelius rinnasti venäläisten sotarikokset pohjalaisten isovihan ajan kärsimyksiin. Pari vuotta myöhemmin suomeksi käännetyssä Maamme-kirjassa mainittiin myös venäläisten rikkoneen sovittuja antautumisehtoja.
Tunnettujen ja suosittujen kirjoittajien merkitys tapahtumien kuvauksessa, muistamisessa ja historiakulttuurin luojina oli suuri. Samaa tarkoitusta palveli tekstien julkaiseminen aikakauden olosuhteissa laajalevikkisissä julkaisuissa sekä ruotsiksi että suomeksi. Osittain Topeliuksen jalanjälkiä seurattiin viipurilaisessa Ilmarinen -sanomalehdessä talvella ja keväällä 1885 peräti 20-osaisena jatkokertomuksena julkaistussa elävässä kaunokirjallisessa esityksessä ”Elämän raunioilla. Kertomus Wiipurin walloitusajoilta wuonna 1710”. Anonyymiksi jäävän kirjoittajan julkaisu oli ensimmäinen, jossa kuvattiin Viipurin kaupunkia taistojen tauottua. Jo tiedettyjen tosiasioiden ohessa tekstissä todettiin aiempaa selvemmin muun muassa kuinka ”raunio-kaupunki on itse kääntynyt muukalaisen korjaustyöväen ryöväriluolaksi”. Tällä viitattiin kaupungin linnoituksia kunnostamaan rahdattuihin venäläisiin maaorjiin samalla kun Ruotsin armeijan soturit ja osa porvaristosta oli viety sotavankeuteen, siviilejä orjiksi ja osa Pietaria rakentamaan. Maaliskuun alun jatkokertomuksessa palattiin antautumissopimuksen pettämiseen: ”tuskin oli walloittaja päässyt kaupungin sisään, kun nuo koreat lupaukset nähtiin olewankin paljasta ”wenättä”, tuiki tyhjiä puheita, valehia wallan kaikki.” Kuten tullaan näkemään, neljännesvuosisata myöhemmin sama lupausten pettäminen muodostui lähes kestoaiheeksi ja silloinkin Viipurin valtausta käytettiin esimerkkinä venäläisten petollisuudesta.
200 vuotta Viipurin kukistumisesta: ilon vai surun muisto?
Viipurin valtausta koskevia kirjoituksia julkaistiin lehdistössä 1880-luvun jälkeen harvakseltaan, kunnes aihe nousi uudelleen huomion kohteeksi valtauksen merkkivuoden 1910 tienoilla. Otettaan Suomen suuriruhtinaskunnasta tiukentanut Venäjän keisarikunta halusi muistuttaa suomalaisten alisteisesta asemasta myös erilaisin muistojuhlin, rituaalein ja konkreettisin teoin. Elettiin toisen sortokauden alkuvaiheita, mikä painoi vahvan leimansa myös lehdistön kirjoitteluun.
Suomalaisissa sanomalehdissä Viipurin valloituksen 200-vuotismuisto sanoitettiin lähinnä jo varhemmilta ajoilta tutuilla ilmauksilla, joten jo 1800-luvun puolimaissa faktoille rakentuneet kertomukset pysyivät voimissaan. Minkäänlaista iloa tai juhlantuntua ei muistamisessa näkynyt. Alkuvuodesta 1910 monien lehtien sisäsivuilla julkaistiin ”Pikku uutisia”-osastoon piilotettuja tiiviitä mainintoja Viipurin piirityksestä (esimerkiksi Helsingin Sanomat 1.4.1910, Karjala 5.6.1910, Työ 6.6.1910 ja Viipurin Sanomat 6.6.1910). Sama passiivinen innottomuus koski keisarin päätöstä uudelleen nimetä Viipurin linnoitusten osia juhlallisesti merkittävimpien venäläisvalloittajien mukaan. Monet lehdet julkaisivat tiedot hallitsijan päätöksistä kommenteitta sen jälkeen, kun Suomalainen Wirallinen Lehti oli ilmoittanut niistä marraskuun puolimaissa 1910.
Kesäkuun lopulla eli valtauksen 200-vuotismuiston tietämillä ei suomalaisessa lehdistössä eikä varsinkaan viipurilaisissa lehdissä ollut havaittavissa minkäänlaista intoa tai ylipäätään halua muistella koko tapahtumaa. Valtausta muistettiin kertaamalla jo monesti kirjoitettua, mutta aiempaa enemmän korostettiin valloittajan sodankäyntitapojen erityisyyttä, toisin sanoen raakalaismaisuutta.
Tekstit liitettiin enemmän tai vähemmän verhotusti kuumana käyneeseen päivänpolitiikkaan: elettiinhän uutta yleisvaltakunnallistamisen aikaa, jota monet suomalaiset perustellusti kutsuivat sorroksi. Tuona synkkänä aikana suuriruhtinaskunnan asukkailla oli vain niukasti mahdollisuuksia osoittaa tyytymättömyyttään venäläistämisen etenemisestä. Jo maaliskuussa 1910 Wiborgs Nyheter kirjoitti etusivullaan Viipurin vuoden 1710 puolustajien urhollisuudesta ja yhdisti keskustelun monista muistakin yhteyksistä tuttuun käsitykseen venäläisistä perivihollisina. Lehti julkesi kirjoittaa Vanhan Suomen ajasta ”100 vuoden vankeutena”, turvattomana ja epävarmuuden aikana. Asiaan kuului nostaa esille vanhat, ”yli 400 vuotta”, kehitetyt ruotsalaiset lait ja instituutiot, jotka lehden mukaan olivat ruotsalaisen ”yhteiskuntahengen vapauden perusta”. Sittemmin Suomessa oli yli sata vuotta eli koko autonomian ajan totuteltu uuteen, aivan erilaisille periaatteille pohjanneeseen järjestykseen. Vastaavanlaisia kytkentöjä tehtiin muissakin lehdissä, esimerkiksi kesäkuussa Helsingin Sanomissa ja Karjalassa.
Kesäkuun puoliväliin 1910 tultaessa Viipurin valloituksen 200-vuotismuisto antoi aihetta tavallista laajempiin lehtikirjoituksiin. Wiborgs Nyheter tiivisti kaiken oleellisen jo edellä esitellyn, mutta mainitsi myös voittajien aikanaan pitämän loisteliaan paraatin. Lehti jatkoi kitkerästi, kuinka ”lupaukset” urheille puolustajille ja kaupungin porvaristolle ”pidettiin - tuttuun venäläiseen tapaan.”
Kenties ankarimmin menneisyyden ja nykyhetken rinnasti Framtid-lehden heinäkuun numeroon kirjoittanut nimimerkki Rf Lg. eli moraalifilosofi, tuolloinen dosentti, myöhempi Åbo Akademin filosofian professori Rolf Lagerborg (1874–1959). Väkevässä ”Viborgsjubileet”-tekstissään hän totesi muun muassa kuinka ”Viipurin antautumisen historia on yhdistelmä petosta ja raakuutta, joiden yksityiskohdat kannattaa ehkä palauttaa mieleen”. Lagerborg latasi tekstiinsä kaikki tunnetut tosiasiat ja päätteli niiden perusteella ”venäläisten epäluotettavuuden” ja ”lupausten pettämisen” olevan pysyvä olotila, myös nykyhetkessä.
 |
| Viipurin valloituksen 200-vuotisjuhla kesäkuussa 1910 joukko venäläisiä upseereita asettui Viipuriin pari vuotta aiemmin pystytetyn Pietari I:n patsaan juurelle. Läde: Aittomaa 2020, 221. |
Sitä vastoin keisarin suomalaisille alamaisille ei jaettu juuri lainkaan ensi käden tietoa Viipurissa kesäkuun lopulla 1910 pidetyistä kolmipäiväisistä Viipurin valloituksen 200-vuotisjuhlallisuuksista. Suomalaiset lehdet eivät omatoimisesti kirjoittaneet näistä, yksinomaan venäläisille tarkoitetuista seremonioista. Moni lehti kuitenkin painatti palstantäytteeksi tai osin varmasti myös varmistaakseen painolupansa jatkumisen vallanpitäjien viralliset tiedonannot, jotka saatiin joko suoraan Pietarin sähkösanomatoimistosta tai Suomalaisen Wirallisen Lehden etusivulta. Kauaksi paraatipaikoista sijoitettiin niin keisari Nikolai II:n Suomen kenraalikuvernöörille osoittama reskripti eli käskykirje Viipurin valloituksen merkityksestä Pietarin ja koko suuren Venäjänmaan turvallisuudelle, kenraalikuvernöörin ja keisarin välinen asiaa koskenut julkinen kirjeenvaihto, luettelomaiset esitykset Viipurin juhlallisuuksien etenemisestä kuin Pietari I:n patsaan paljastamisen yksityiskohdatkin. Virallisia ilmoituksia ei ollut lupa muuttaa tai tiivistää, mutta toisinaan toimittajat osoittivat lehden mielipiteen otsikoinneissaan. Niinpä tamperelainen Kansan Lehti otsikoi 27.6.1910 takasivulle painetun virallisen ilmoituksen seuraavasti: ”Iloitsewat Wanhoista woitoistaan, kun uusia ei ole saatu”. Saman päivän oululaisen Kansan Tahdon otsikko kuului ”Walloittajat juhlivat” ja seuraavan päivän Lahden puolestaan ”Wenäläiset juhlat Wiipurissa”.
Lahti osui asiassa naulankantaan, sillä suomalaisia ei 200-vuotisjuhliin toivottu tai sinne kutsuttu. Tosin osallistumishalukkuus olisikin otaksuttavasti ollut laimea, eivätkä varsinkaan viipurilaiset osoittaneet minkäänlaista mielenkiintoa osallistua valloittajiensa ilonpitoon. Asia käy ilmi juuri siitä, etteivät paikalliset lehdet – muista suomalaisista puhumattakaan – uutisoineet juhlallisuuksista muuta kuin aivan välttämättömimmät viralliset tiedot. Helsingin Sanomat siteerasi aiheesta erästä venäläistä lehteä, jossa juhlia kommentoitiin toteamalla ”[k]aupungilla olleen arkipäiväinen ulkonäkönsä, johon nähden ei luullut kaupungissa mitään juhlaa pidettävän. Suomalaiset owat, kuten yksin wenäläiset upseeritkin tunnustavat, esiintyneet --- erittäin tahdikkaasti. He ovat harwinaisen taitawasti noudattaneet puolueettomuuttaan, wieläpä osanneet antaa sille jonkinlaisen wälinpitämättömän arvonannon wiwahduksen.” Lainatun tekstin monimieliset sanavalinnat lienevät herättäneet lukijoissa ja niiden kynäilijöissä sanoinkuvaamatonta hilpeyttä; samaa Helsingin Sanomien juttua lainattiinkin monissa julkaisuissa eri puolilla Suomea.
Sarkastinen lehdistö, välinpitämättömät kaupunkilaiset
Viipurin valloituksen 200-vuotismuiston vaalimisesta kirjoitettiin myös suorasanaisen sarkastisesti. Viipurilaisen pilalehti Ampiaisen heinäkuun alun numerossa todettiin kuinka ”[j]uhlittu on Viipurissakin niin repäsevästi [!], etteivät alkuasukkaat olleet tietääksensä koko juhlasta. Joka oikein olikin, sillä se oli pitkätukkaisten kauhtanamiesten ja pistinniekkojen juhla.” Mustinta huumoria viljeli silti Karjala-lehden pakinoitsija Simuna, joka valitteli työnsä paljoutta – kirjoitettavaa kun oli vaikkapa yleisvaltakunnallisesta lainsäädännöstä ja muista samaan aikaan Suomen autonomista asemaa heikentävistä hallituksen toimista – ja pahoitteli, ettei yksikään toimittaja ollut ehtinyt tai muistanut kirjoittaa ”Wiipurin juhlasta”. Korjatakseen puutteen pakinoitsija raportoi jälkikäteen pilailun varjolla vakavaa asiaa: ”juhlat wietettiin Wenäjän woitokkaan armeijan kunniakkaiden tekojen muistoksi. Ja samalla tietysti Karjalan kansan onneksi ja menestykseksi. Kuinkas muutoin! --- Ihmeellistä muuten on, miten olot tänään woivat olla prikulleen samanlaiset kuin 200 wuotta sitten. Aiwan yhtä onnellisiksi tunsiwat Wiipurin ja Karjalanmaan asujamet itsensä tänäkin muistopäiwänä kuin 200 wuotta sitten. --- Sellainen yhtäläisyys woisi tuskin muualla olla mahdollistakaan kuin Wenäjän kotkan siipien suojaamissa maissa. Niissä kumminkin on saawutettu tuo ihannetila.”
Sanomalehdistön yleinen vaikeneminen oli ilmeisen tietoista. Wiborgs Nyheter katkaisi lopulta korviahuumaavan hiljaisuuden heinäkuun ensimmäisellä viikolla referoimalla vuolaasti juhlallisuuksia paikan päällä seuranneen nimimerkki ”Katon” laajaa kirjoitusta ruotsalaisessa Dagens Nyheter -lehdessä. Wiborgs Nyheter julkaisi koko joukon toimittajan kriittisiä huomiota, joskin alkuperäisestä tekstistä olisi irronnut paljon enemmänkin meheviä lohkaisuja. Kirjoittaja kuvaili kaduilla marssivia paraatiasuisia venäläisiä joukko-osastoja, reippaita marsseja, ortodoksipappien eriskummallista liikehdintää ja kajauttamaa harrasta kirkkolaulua. Venäläiset kutsuivat tilaisuutta Viipurin ruotsalaisilta valloittamisen 200-vuotismuistojuhlaksi, ”vaikka olisi parempi reilusti sanoa, että tässä juhlittiin ”finis Finlandiae’a”. Mainittu käsite oli ajankohtainen, sillä yleisvaltakunnallinen lainsäädäntö oli suomalaisten raivokkaasta vastustuksesta huolimatta juuri hyväksytty Venäjän duumassa.
Kato piti juhlan puitteita yleisesti hienoina ja järjestelyjä toimivina. Kaikki oli suorastaan hyvin paitsi itse juhla, joka oli ”perusteellisen epäonnistunut”. Kirjoittajan mukaan venäläiset eivät olleet kyenneet ”200 vuodessa tekemään Viipurista venäläistä kaupunkia, eivätkä he onnistuneet antamaan sille pinnallista juhlakuorrutusta edes muutamaksi tunniksi. Liian paljon puuttuu – muutakin kuin venäläinen likaisuus (den ryska smutsen)”. Poliisikin oli ollut varuillaan mahdollisten mielenosoitusten varalta, mutta ”yleisö pysyi poissa ja juhlanjärjestäjät saivat viettää juhlaansa yksin --- kaupunki on sokea ja kuuro venäläiselle juhlalle.”
Viipurin valloituksen muistamisen kaksi vuosisataa
Viipurin kaupungin ja linnan valtaus vuonna 1710 olivat merkittävä tapaus, vaikka sen muistamisessa on useita vaiheita ja monia aikoja, jolloin asiaan ei kiinnitetä erityistä huomiota. Varhaisin kertomus ilmestyi jo Ruotsin ja Suomen erkaantumisen vuonna 1809 Venäjä-vastaisen Friedrich Rühsin rajussa saksankielisessä kuvauksessa. Sitä seurasi koulumies Georg Ernst von Platen maltillinen koululaiskertomus valtauksen muistovuonna 1810, jossa tapahtumien kronologia ja faktat olivat jo pitkälti samat kuin monissa myöhemmissä esityksissä. Tosin venäläinen diplomaatti Peter von Gerschau koki tärkeäksi kiistää monia venäläisiä kohtaan esitettyjä syytöksiä Suomen historiaa käsitelleessä yleisesityksessään 1820-luvun alussa, eikä näitä tapahtumia käsitelty avoimesti Nikolai I:n aikaisessa historiankirjoituksessakaan. Venäjän raaoista sodankäyntimuodoista vaiennut historian professori Gabriel Rein, joka on joskus mainittu Porthanin perinnön jatkajaksi, poikkesi tässä suhteessa esikuvastaan – varmasti reaalipoliittisista syistä.
Valloituksen peruskertomus, josta ei raakoja yksityiskohtiakaan unohdettu, vakiintui 1800-luvun jälkipuoliskolla. Juuri mitään aiemmin esitettyä ei tarinasta enää jäänyt pois, vain valloitettujen pakotettu uskollisuudenvala unohdettiin tarinasta tyystin. Siihen lienee syynä yhtäältä aiemmin kuolemanvakavina akteina pidettyjen uskollisuudenvalojen merkityksen huomattava vähentyminen ajan mittaan. Toisaalta erityisesti 1800-luvun lopulta alkaen yleinen venäläisen esivallan kunnioitus rapistui sortotoimenpiteiden voimistuessa ja suomalaisten kansallistunnon vahvistuessa. Valloituksen 200-vuotismuiston tietämissä julkisuus oli paljolti kaksijakoista: samalla kun voittajien juhlinta ja ilonpito aktiivisesti painettiin maton alle, osa julkaisuista otti asiakseen parodioida, ironisoida ja käyttää pitkälle meneviä sarkastisia tehokeinoja mitätöidäkseen koko asiaa. Ensimmäisen maailmansodan aattona tapahtuma painui muistojen joukkoon, mutta tilalle nousi vuoden 1913 tienoilla parin sadan vuoden takaisten isovihan kauhujen kertaaminen.
Anu Koskivirta on dosentti Helsingin ja Itä-Suomen yliopistoissa. Hän toimii Jyväskylän yliopiston Historian ja etnologian laitoksella tutkijana Koneen Säätiön rahoittamassa hankkeessa, joka tutkii metsäkatoalueiden yhteiskuntahistoriaa ja maisemakuvastoa.
Petri Karonen on Suomen historian professori Jyväskylän yliopiston Historian ja etnologian laitoksella.
Lähteet
Alkuperäisaineisto
Ampiainen 2.7.1910.
Framtid 1.7.1910.
Helsingin Sanomat 1.4.1910, 12.6.1910, 28.6.1910, 29.8.1910.
Hufvudstadsbladet 29.6.1910.
Ilmarinen 21.2.1885–18.6.1885.
Kaleva 30.6.1910.
Kansan lehti 27.6.1910.
Kansan tahto 27. 6.1910.
Karjala 5.6.1910, 14.6.1910, 3.7.1910, 20.11.1910.
Karjalan sanomat 19.11.1910
Keski-Suomi 30.6.1910.
Lahti 28.06.1910.
Litteraturblad för allmän medborgerlig bildning 1.9.1852.
Lördagsqvällen 22.6.1889.
Maiden ja Merien Takaa 1866, 17–18, 26–28.
Sanan saattaja Viipurista 13.4.1833; 20.4.1833
Sanomia Turusta 2.6.1857.
Savon sanomat 1.7.1910.
Suomalainen kansa 18.11.1910.
Suomalainen 29.6.1910.
Suomalainen Wirallinen Lehti 29.6.1910, 17.11.1910.
Tampereen sanomat 29. 6.1910.
Työ 6.6.1910.
Uusimaa 23.11.1910.
Uusi Suometar 7.3.1870, 25.4.1873, 5.5.1873.
Uusmaalainen 29.06.1910.
Wiborgs Nyheter 21.3.1910, 13.6.1910, 25.6.1910, 30.6.1910, 5.7.1910.
Wiborgs tidning 11.6.1870.
Viipuri 21.8.1903, 6.6.1910.
Wiipuri 28.6.1910, 19.11.1910.
Viipurin Sanomat 6.6.1910, 29.6.1910.
Svenska tidningar, https://tidningar.kb.se/
Dagens Nyheter 30.6.1910, 3.7.1910.
Aikalaiskirjallisuus
Fryxell, Anders, Karl den tolftes regering. H. 4. Sverige och svenskarna under konungens frånvaro 1700–1712. Berättelser ur svenska historien. 24. Stockholm: Joh. Beckman 1857. https://runeberg.org/svhistfry/24/0157.html
von Gerschau, Peter, Versuch über die Geschichte des Grossfürstenthums Finnland. Odense: S. Hempel 1821.
Hannikainen, P., Kuwaelmia Suomen maakunnista. III. Karjala. Turku: O. W. Wilén ja kumpp. 1864.
Kainonen, J. F. [Juhana Fredrik Cajan], Suomen historia. Koetteeksi kerrottu lyhykäisessä järjestyksessä. Helsinki: G. O. Vasenius, 1839–1840. Julkaistu myös Mehiläinen-lehden liitteenä 1839–1840.
Koskinen, Yrjö, Oppikirja Suomen kansan historiasta. Toinen wihko. Ruotsin mahtawuuden aikakausi, ww. 1617–1721. [Kustannuspaikka tuntematon]: Tekijä 1870.
Von Plate, Georg Ernst, Grundzüge aus Finnlands Bildungsgeschichte, von Georg Ernst Plate, Oberlehrer am Gymnasium zu Wiburg. Im Anhang eine kurze historische Darstellung der Eroberung Wiburgs durch Peter I. im Jahre 1710. St. Petersburg: Friedrich Drechsler 1810.
Rühs, Friedrich:Finland und seine Bewohner. Leipzig: Georg Joachim Göschen 1809.
-Finland och dess invånare. Första Delen. Stockholm: Olof Grahn 1811.
-Finland och dess invånare. Anda och tredje delen. Stockholm: Strinnholm och Häggström 1813.
-Finland och dess invånare, öfversättning, andra upplagan, tillökt och omarbetad af A.I. Arwidsson. Stockholm: Johan Hörberg 1827.
Topelius, Z., Lukukirja alimmaisille oppilaitoksille Suomessa: 2 jakso : Maamme kirja : Z. Topeliusʼelta. Suomentanut Joh. Bäckwall. Helsingissä: G. W. Edlundʼin kustannuksella 1876. https://www.doria.fi/handle/10024/69393
Lähdejulkaisut
Koskinen, Yrjö (toim.), Lähteitä ison vihan historiaan = Handlingar till upplysande af Finlands öden under det stora nordiska kriget. Helsinki 1865.Kirjallisuus
Karonen, Petri, Viipurin neljä vuosisataa. – Teoksessa Petri Karonen (toim.), Arki, kirkko, artefakti. Viipurin kulttuurihistoriaa Ruotsin ajalla (n. 1300–1710). Viipurin Suomalaisen Kirjallisuusseuran Toimitteita osa 19. Helsinki: Viipurin Suomalainen Kirjallisuusseura 2017, 7–25.
Kiuru, Silva, Hannikainen, Pietari. Kansallisbiografia-verkkojulkaisu. Studia Biographica 4. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2016. http://urn.fi/urn:nbn:fi:sks-kbg-002887
Kujala, Antti, Miekka ei laske leikkiä: Suomi suuressa Pohjan sodassa 1700–1714. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2001.
Luntinen, Pertti, F. A. Seyn: A political biography of a tsarist imperialist as administrator of Finland. Helsinki: Suomen Historiallinen Seura 1985.
Paavolainen, Erkki, Sanomalehti Karjalan kohtaloita 1904–1954. Lahti: Karjalan kirjapaino.
Ruuth, J. W., Halila, Aimo, Viipurin kaupungin historia II osa. Vuodet 1617–1710. Helsinki: Torkkelin Säätiö 1974.
Torstendahl, Rolf, Anders Fryxell, Svenskt biografiskt lexikon (urn:sbl:14527).
Tuusvuori, Jarkko S., Kulttuurilehti 1771–2007. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2007.
Vilkuna, Kustaa H. J., Viha: Perikato, katkeruus ja kertomus isostavihasta. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2005.
