Varhaismodernin Ruotsin säätyjä käsittelevien väitöstutkimusten jakautuminen yliopistoittain ja ohjaajittain

Petteri Impola

Varhaismoderni Ruotsi oli sääty-yhteiskunta. Valtiosäädyt edustivat poliittista valtaa, mutta samalla nelisäätyjärjestelmä jäsensi aikalaisten sosiaalista hierarkiaa ja toimenkuvia. Varhaismodernin yhteiskunnan ymmärtämisessä säädyt ovatkin olennainen tutkimuskohde tai vähintään muuttuja, joka tulee huomioida hyvinkin erilaisissa tutkimusaiheissa.

Olen selvittänyt tutkimusartikkelissani (Impola 2023 (tulossa)) sitä, millaisin painotuksin Ruotsin varhaismodernin ajan (n. 1520–1810) aatelistoa, papistoa, porvaristoa ja talonpoikia sekä muita sosiaali- ja ammattiryhmiä sekä sukupuolta, perheitä ja kotitalouksia on tutkittu Suomessa ja Ruotsissa. Analyysi perustuu ruotsalaisiin (n=802) ja suomalaisiin (n=265) historian – kattaen myös aate-, kirkko-, talous- ja oikeushistorian – väitöskirjoihin 1850-luvulta vuoteen 2020. Näistä yli tuhannesta väitöskirjasta seuloin ne tutkimukset, joiden ensisijaisena tutkimuskohteena tai vähintään merkittävässä roolissa kulloisenkin tutkimusaiheen kannalta on jokin sääty tai muu sosiaali- ja ammattiryhmä.

Luokittelussani esimerkiksi papistoa on voinut edustaa suoraan pappien toimintaa tutkiva väitöskirja. Toisaalta mukaan on otettu myös tutkimukset, joiden kohteena on ollut esimerkiksi lapsenmurhat tai noituus, sillä tapausten oikeuskäsittelyiden sekä mentaalismoraalisen ymmärryksen yhteydessä papistolla on ollut merkittävä rooli aikalaisille – ja siksi myös tutkijoille ilmiön analyysissa. Luonnollisesti yhdessä väitöskirjassa on voinut olla edustettuna yksi tai useampi sääty. Sen sijaan jätin pois sellaiset väitökset, joissa säädyt jäävät vain yleismaininnoiksi eivätkä niiden edustajat näyttäydy aktiivisina toimijoina tai analyysille olennaisena sosiaalisena ryhmänä. Kaikkinensa vähintään yhden tai useamman säädyn tai muun ryhmän havaitsin 665 ruotsalaisessa (83 % kaikista) ja 198 suomalaisessa (75 % kaikista) väitöskirjassa. Säätyjä ja muita toimijaryhmiä on siis tutkittu paljon.

Luokittelun avulla vertailin artikkelissani ruotsalaisen ja suomalaisen historiankirjoituksen painotuseroja säätyjen ja muiden ryhmien huomioimisessa. Esimerkiksi Ruotsin yliopistoissa on tehty perinteisesti paljon väitöskirjoja kuninkaallisista ja aatelistosta. Sen sijaan Suomessa koko tarkastelujaksoa leimannut talonpoikien tutkimus on vahvistunut ruotsalaisissa väitöskirjoissa vasta 1900-luvun lopulta alkaen. Molemmissa maissa papisto oli toiseksi tutkituin ja porvaristo määrällisesti vähiten tutkittu sääty. (Impola 2023 (tulossa).)

Eri säätyihin kohdistuvassa tutkimuksessa on merkittäviä painotuseroja niin eri yliopistojen kuin väitöskirjaohjaajien välillä. Syvennyn niihin tässä tekstissä. Väitöskirjat muodostavat tutkimusaineiston, johon keskittyminen mahdollistaa yhtäältä yleisnäkymän luomisen perustutkimuksen korostuksiin sekä toisaalta ohjaaja-ohjattava-suhteiden peilaamien painotuserojen, jopa koulukuntien, havainnoinnin. (Partti 2019; Karonen 2019 & 2020, 2023 (tulossa).)

Säätyjen tutkimus eri yliopistoissa

Alla olevasta taulukosta 1 ilmenee Ruotsin varhaismodernin ajan eri säätyjä koskevien väitöskirjojen jakautuminen yliopistoittain (ja korkeakouluittain) Ruotsissa ja Suomessa. Sama väitöskirja on laskettu useampaan säätyryhmään, jos siinä on käsitelty eri säätyjä ja niiden edustajia. Vanhimmissa opinahjoissa (etenkin Uppsala, Lund, Helsinki) on varhaismodernia aikaa käsitteleviä väitöskirjoja tehty ylipäätään kauemmin ja runsaammin, kuin vasta 1950- ja 1960-luvulla perustetuissa yliopistoissa. Ruotsissa maiden yhteistä varhaismodernia historiaa koskevaa tutkimusta on tehty ylipäätään enemmän kuin Suomessa (Karonen 2020).

Taulukko 1. Varhaismodernin Ruotsin yhden tai useamman säädyn huomioineiden ruotsalaisten ja suomalaisten väitöskirjojen jakautumien yliopistoittain vuosina 1850–2020. Tutkituimmat säädyt yliopistoittain lihavoitu.

Ruotsalaisissa väitöksissä painottuu aateliston tutkimus, joka on ollut suosituin sääty niin Uppsalan kuin Lundin yliopistojen väitöskirjoissa. Suomessa aatelistoa käsittelevillä aiheilla väitteleminen on painottunut eritoten Helsinkiin muiden yliopistojen seuratessa kauempana perässä. Suomessa aatelisto ei ole kuitenkaan ollut missään yliopistossa määrällisesti suosituin sääty. Uppsalan, Lundin ja Helsingin yliopistojen osalta aateliston tutkimuksen roolia korostaa erityisesti 1800-luvun jälkipuoliskolla ja 1900-luvun alussa tehty kuninkaita ja muita suurmiehiä valtakunnan politiikassa, sotimassa ja hallinnossa korostanut tutkimus (vrt. Koskinen & Einonen 2014). Nimenomaan Uppsala (124 kpl) ja Helsinki (12 kpl) erottuvatkin selvästi yliopistoina, joissa on aateliston lisäksi ohjattu Ruotsin hallitsijoita ja kuningasperheitä käsitelleitä väitöksiä. Toisaalta ”aatelistotutkimuksen renessanssi” 2000-luvulle tultaessa on vaikuttanut positiivisesti myös Tukholman, Göteborgin sekä Jyväskylän ja Turun väitösmääriin. (Vrt. Haikari et al. 2020.)

Ruotsissa ja Suomessa papisto on väitösten toiseksi tutkituin sääty. Aihepiirin tutkimusta on ilmestynyt varsin tasaiseen tahtiin 1800-luvulta 2000-luvulle. Uppsalan, Lundin, Helsingin ja Åbo Akademin kohdalla papistotutkimuksen määrää selittää osaltaan yliopistoissa toimivat teologiset tiedekunnat tai osastot ja etenkin kirkkohistorian oppiaine, jonka piirissä varhaismoderniakin aikaa ja nimenomaan papiston toimintaa koskevaa tutkimusta on tehty tasaisesti (Jarlert & Tammela 2023 (tulossa)). Papiston rooli on tosin korostunut viime vuosikymmeninä myös muissa yliopistoissa, koska papiston asemoituminen on pitänyt huomioida profaaneissakin aiheissa, esimerkiksi rikollisuutta, mentaliteetteja tai vaikkapa pyhäpäivien viettoa tutkittaessa.

Porvaristo on vähiten tutkittu sääty niin ruotsalaisissa kuin suomalaisissa väitöksissä. Verrattuna runsaslukuiseen talonpoikaistoon oli kaupunkiväestön osuus varhaismodernissa Ruotsissa karkeasti vain viiden prosentin luokkaa. Toisaalta myös aatelin ja pappien määrä oli vähäinen, mutta väitöstutkimuksissa ne ovat selvästi kiilanneet porvariston ohi. Yliopistojen välisessä jaottelussa erityisesti Tukholmassa tehdyn porvaristotutkimuksen määrä korostuu, jota selittää muun muassa vuonna 1919 perustetun Stads(- och kommun)historiska institutetin toiminta mutta eritoten juuri varhaismoderniin Tukholmaan ja sen porvaristoon kohdistuva tutkimus. Vastaavanlainen yliopiston kotikaupungin ja sen lähiympäristön varhaismodernin ajan merkityksen, ainakin osittainen, korostuminen näkyy myös Turun yliopistossa tehdyissä väitöksissä, jotka ovat huomioineet kauppias- ja käsityöläiselämän määrällisesti parhaiten verrattuna muihin säätyihin. Maantieteellisesti hiukan yllättäen Pohjanmeren kauppakaupungissa Göteborgissa on porvariston sijaan keskitytty huomattavasti enemmän talonpoikiin ja muuhun rahvaaseen, minkä taustalla ovat 1970-luvulta alkaen omaksutut ”proletariaattiteoriat”.

Ruotsin ja Suomen yliopistoissa tehtyjen säätyihin suuntautuneiden väitöstutkimusten suurin ero koskee talonpoikia. Suomessa talonpojat ovat olleet väitöskirjoissa eniten tutkittu sääty niin Helsingissä, Jyväskylässä, Joensuussa (myöh. Itä-Suomen yliopisto) kuin Tampereella. Tämä alleviivaa laajempaa huomiota talonpoikien ja yleisemmin rahvaan historian merkityksestä suomalaisessa historiografiassa. Vastaavasti talonpojat ovat Ruotsissa olleet määrällisesti korostunein tutkimuskohde vain Göteborgissa, Uumajassa ja Keski-Ruotsin Mittuniversitetissä. Ruotsissakin talonpoikien suhteellinen osuus tutkimuksessa on siis korostunut uudemmissa ja maakunnallisissa yliopistoissa, kun taas Uppsalassa ja Lundissa talonpojat ovat vasta kolmanneksi ja Tukholmassa vähiten tutkittu sääty.

Säädyt ja ohjaajat

Yliopistojen väliset korostukset kuten myös varjokohdat eri säätyjä koskevassa tutkimuksessa juontuvat sekä pidemmistä traditioista ja koulukunnista että aktiivisista yksittäisistä tutkijoista. Väitöskirja-aiheiden valikoitumisessa sekä käytännön tutkimustyön suuntautumisessa keskeinen merkitys on väitöskirjojen ohjaajilla, joilla on myös rooli tutkimuksellisten koulukuntien portinvartijoina, uudistajina tai säilyttäjinä. Ohjaajatiedot on kerätty pääosin väitöskirjojen esipuheista. Kaikki ohjaajat on huomioitu, mikäli väitöksellä on useampia ohjaajia. Säätyjä käsitelleistä väitöskirjoista ohjaajatiedot puuttuvat Ruotsin osalta reilusta kymmenestä prosentista ja Suomesta reilusta viidestä prosentista töitä. Aukot keskittyvät lähinnä vanhimpiin väitöstutkimuksiin, joiden ohjaajatiedot on ilmaistu vaihtelevasti.

Ruotsissa säätypainotteisten väitösten ohjaukset ovat personoidusti jakaantuneet seuraavasti: aatelisto 107:lle, papisto 140:lle, porvaristo 106:lle ja talonpojat 126:lle eri ohjaajalle (yksi ohjaaja voi tosin olla useamman säädyn alaisuudessa ja ohjannut yhtä säätyä koskien useitakin väitöksiä); Suomessa vastaavat lukemat ovat 53, 61, 52 ja 61. Jos kunkin säädyn osalta niitä koskevien väitöskirjojen määrä suhteutetaan näihin personoitavissa oleviin ohjaajayksilöihin, on Suomessa ohjaajamäärä ollut varsin tasainen säädyittäin. Ruotsissa erityisesti aatelistoa käsittelevät väitöskirjaohjaukset ovat sen sijaan jakaantuneet suhteellisesti pienemmälle historioitsijajoukolle. Sekä Suomessa että Ruotsissa on ohjaajajoukko ollut suhteellisesti lavein ja siten myös hajanaisin porvariston kohdalla. Suomessa on väitösmääriin suhteutettuna ohjaajapooli ollut ylipäätään laajempi kuin Ruotsissa (vrt. Karonen 2023 (tulossa)).

Seuraavassa taulukossa olen laskenut kymmenen eniten kutakin säätyä käsittelevää väitöskirjaa ohjannutta tutkijaa niin Ruotsista kuin Suomesta. Yhden väitöskirjan osalta sama ohjaaja on sisällytetty kaikkiin niihin säätyihin, yhteen tai useampaan, joita väitöstutkimus käsittelee. Näiden kärkiohjaajien joukosta olen korostanut eri väreillä ne ohjaajat, jotka ovat ohjanneet joko kaikkia neljää, kolmea tai kahta säätyä tarkastelevia väitöksiä.

Taulukko 2. Ruotsin varhaismodernia aikaa koskevien väitöskirjojen ohjauksien jakaantuminen ja määrät säädyittäin kymmenelle eniten ohjanneelle tutkijalle Ruotsissa ja Suomessa vuosina 1850–2020. Näiden kärkiohjaajien joukosta on korostettu vihreällä kaikkiin neljään, oranssilla kolmeen ja sinisellä kahteen säätyyn liittyviä väitöskirjoja kymmenen kärjessä ohjanneet ohjaajat.

Maittain aatelistoon linkittyviä väitöksiä on Ruotsissa ohjannut selvästi eniten Harald Hjärne. Suomessa Gunnar Suolahti ja Petri Karonen eivät juurikaan erotu seuraajistaan. Ruotsalaisten aatelistoaiheita useimmin ohjanneiden henkilöiden joukossa painottuvat 1800-luvun ja 1900-luvun väitökset, mikä alleviivaa aihepiirin tuolloista valtavirtaisuutta. Suomalaisten kärkiohjaajien joukossa on puolestaan suhteessa enemmän tuoreempaa osaamista tähdentäen osaltaan aatelistotutkimuksen nousua.

Molemmissa maissa papiston osalta tehokkaimpien ohjaajien joukossa on useita teologisten oppiaineiden professoreita, eritoten Hilding Pleijel, Hjalmar Holmquist ja Sven Kjöllerstöm sekä Kauko Pirinen ja Simo Heininen. Lisäksi lukuisat profaanihistorioitsijat ovat joutuneet ohjauksissaan huomioimaan papiston toimijuutta ja ajatusmaailmoja.

Porvaristoa huomioivia väitöskirjoja on ylipäätään vähiten, mutta aihepiirin moniulotteisuus näkyy niin Ruotsissa kuin Suomessa ohjaajajoukon laveutena. Sven A. Nilsson ja Kirsi Vainio-Korhonen ovat kärjessä, mutta jakauma on muutoin tasainen. Taloushistoriasta ponnistavia ohjaajia on joukossa mukana ainoastaan muutamia: Ruotsista Rolf Adamson, Eli F. Heckscher, Ernst Söderlund ja Suomesta vain J. H. Vennola. Olenkin jättänyt kategorisoinnin ulkopuolelle pelkästään kauppakäynti- tai vastaaviin tilastoihin perustuvat väitöskirjat, ellei niissä ole otettu selvästi porvareita huomioon toimijoina tai säätynä. Ohjausmäärissä näkyykin sellaisia ohjaussuhteita, joissa väitökset ovat käsitelleet kaupankäynnin ja käsityöammattien lisäksi kaupunkiyhteisöä ja -hallintoa sekä esimerkiksi porvareitakin koskeneita rikoksia.

Talonpoikia käsitteleviä väitöksiä on Ruotsissa eniten ohjannut Eva Österberg, jota seuraavat Sven A. Nilsson ja Torkel Jansson. Suomessa kärkeä pitävät Petri Karonen, Toivo Nygård ja Heikki Ylikangas, jonka oikeus- ja rikoshistoriallisetkin ohjaustyöt ovat käsitelleet talonpoikaisyhteisöjen dynamiikkaa ja oikeuskäytäntöjä (vrt. Koskivirta 2022).

Ruotsissa ohjausmäärien kärkiporukassa kaikkia neljää säätyä käsitteleviä väitöksiä on ohjannut vain Sven A. Nilsson Uppsalassa. Hänen oma tutkimuksensa keskittyi Ruotsin suurvalta-ajan sotapolitiikkaan ja -talouteen sekä aateliston ja hallitsijoiden valtakamppailuun. Suomessa ohjauskärjessä olevista kaikkia neljää säätyä ovat ohjanneet Gunnar Suolahti ja Pentti Renvall Helsingissä sekä Petri Karonen Jyväskylässä. He kaikki ovat itsekin tutkineet varhaismodernin Ruotsin säätyjä ja muita toimijaryhmiä. Edellä mainittuja voidaankin pitää laaja-alaisina tutkija-ohjaajina suhteessa varhaismoderniin sääty-yhteiskuntaan. Tosin heidän rooliaan nostaa ylipäätään kuuluminen eniten varhaismodernia aikaa koskevia väitöskirjoja ohjanneiden joukkoon (Karonen 2020). Varovaisesti voidaan kuitenkin päätellä, että Suomessa eniten ohjanneiden on keskimäärin täytynyt hallita useampia eri säätyjä, ja siten myös laajasti varhaismodernin Ruotsin sosiaalisia ja toiminnallisia dynamiikoita, kun taas ruotsalaisten huippuohjaajien joukossa on selkeämpiä mutta kapea-alaisempia kärkiä, mitä tulee säätyjen huomioimiseen.

Tehokkaimmin säätyaiheita ohjanneiden joukosta kolmen säädyn kategoriaan kuuluvat Ruotsista Sven Tunberg, Torkel Jansson, Eva Österberg ja Maria Sjöberg sekä Suomesta Markku Kuisma ja Toivo Nygård. Väitöksiä kahteen eri säätyyn liittyen ovat ohjanneet Ruotsissa Gottfrid Carlsson, Jerker Rosén, Harald Gustafsson, Arne Jarrick, Jan Lindegren ja Stellan Dahlgren sekä Suomessa Eino Jutikkala, Heikki Ylikangas, A. R. Cederberg, Panu Pulma ja E. G. Palmén. Näitä lukuja tarkasteltaessa on huomattava, että kyseessä on kunkin säädyn kohdalla vain kymmenen kärki eli osa ohjaajista on taulukon lukemien ulkopuolella voinut tehdä ohjauksia useita tai kaikkia säätyjä koskien, mutta vähäisemmissä määrin. Lisäksi niin väitöskirjojen kuin niiden ohjausten jakautuminen näyttäytyisi toisenlaisena, jos säätyjen lisäksi huomioitaisiin muutkin sosiaaliset ryhmät. Ylipäätään tutkijoiden aktiivisuus ja erilaiset koulukunnat näyttäytyisivät todennäköisesti hieman erilaisina, jos tarkastelu laajennettaisiin väitöskirjoista ja niiden ohjauksista kaikkeen tehtyyn tutkimukseen.

***

Säätyjen korostuminen eri tavoin eri yliopistoissa vaikuttaa selittyvän yliopistojen historiallisilla vaiheilla sekä jossain määrin myös maantieteellisellä asemoitumisella esimerkiksi rannikon historiallisten kauppa- ja hallintokaupunkien sekä toisaalta syrjäisemmän ja maaseutumaisemman ympäristön välillä.

Säätyjä käsittelevien väitöskirjojen ohjaajilla on ollut keskeinen rooli tutkimuksen suuntaamisessa. Suomessa ohjaajat ovat hieman laveammin ottaneet useampia säätyjä haltuunsa – tai laaja-alaisuutta on toisaalta voitu vaatia pienempiä resurssien takia – kun taas Ruotsissa ohjaukset eri säätyjä koskien ovat hiukan enemmän koulukunnittaisia. Vaikka tässä tekstissä ei ole huomioitu muita kuin väitöstutkimuksia, voidaan väitöskirjojen monissa tapauksissa nähdä suunnanneen väittelijän jatkohankkeita, jos ei aina täysin samojen säätyjen pariin niin hyvin usein kuitenkin juuri joidenkin toimijaryhmien tutkimiseen.

FM, väitöstutkija, projektitutkija Petteri Impola, historian ja etnologian laitos, Jyväskylän yliopisto. Impola on toiminut tutkijana Koneen Säätiön rahoittamassa hankkeessa Yhteinen menneisyys, erilaiset tulkinnat: Bibliometrinen ja kvalitatiivinen analyysi varhaismodernista Ruotsin valtakunnasta Ruotsin ja Suomen historiografiassa 1860–2020 (Hirsu).

Kirjallisuus

Haikari, Janne, Hakanen, Marko, Lahtinen, Anu & Snellman, Alex. Aatelin historia Suomessa. Siltala 2020.

Impola, Petteri, “The Finnish and Swedish Historiography of the Early Modern Swedish Patriarchal Estate Society: Individuals, Social Groups, Household, and Gender in Dissertations, 1850–2020”. Teoksessa Swedish and Finnish Historiographies of the Swedish Realm, c. 1520–1809: Shared Past, Different Interpretations?, eds. Petri Karonen & Miia Kuha. Routledge 2023 (tulossa).

Jarlert, Anders & Tammela, Joonas, “Church history of the Swedish realm, 1520–1809”. Teoksessa Swedish and Finnish Historiographies of the Swedish Realm, c. 1520–1809: Shared Past, Different Interpretations?, eds. Petri Karonen & Miia Kuha. Routledge 2023 (tulossa).

Karonen, Petri, “Research on Early Modern Sweden: Resources, Research Areas, and Prominent Scholars, 1850–2020”. Teoksessa Swedish and Finnish Historiographies of the Swedish Realm, c. 1520–1809: Shared Past, Different Interpretations?, eds. Petri Karonen & Miia Kuha. Routledge 2023 (tulossa).

Karonen, Petri, “Varhaismodernin Ruotsin tutkijat: Ruotsin ja Suomen yhteistä menneisyyttä koskevan tutkimuksen päälinjojen, tutkimusalojen ja ohjaussuhteiden vertailu”, Historiallinen Aikakauskirja 118:2 (2020), 152–165.

Karonen, Petri, ”Historiantutkimuksen ja yhteiskunnan yli puolitoistavuosisatainen vuoropuhelu: resurssit, rakenteet ja tulokset”. Teoksessa Tiede ja yhteiskunta: Suomen Historiallinen Seura ja historiantutkimus, toim. Petri Karonen, 13–41. SKS 2019.

Koskinen, Ulla & Einonen, Piia, ”Hallinnon sankarilliset yksilöt ja kasvoton koneisto”. Teoksessa Kansallisten instituutioiden muotoutuminen: Suomalainen historiakuva Oma Maa -kirjasarjassa 1900–1960, toim. Petri Karonen & Antti Räihä, 115–145. SKS 2014.

Koskivirta, Anu, ”Historiallisen kriminologian tulo Suomeen”, Pohjolan historiankirjoitus: tiedeblogi Suomen ja muiden Pohjoismaiden historiografiasta, 10.6.2022.

Partti, Kenneth, Taking the Language of the Past Seriously: The Linguistic Turns in Finnish and Swedish History Dissertations, 1970–2010. Jyväskylän yliopisto 2019.

J.J. Nordström ja 1800-luvun historiantutkimuksen institutionaalinen kehitys

Petteri Norring

Suomalainen historiantutkimus kehittyi voimakkaasti 1800-luvulla. Tieteelliset menetelmät vankistuivat ja kansallisen historiakulttuurin kannalta keskeiset instituutiot aloittivat toimintansa. Johan Jakob Nordströmin (1801–1874) ura suomalaisen ja ruotsalaisen tiedemaailman keskiössä valaisee kiintoisalla tavalla aikakauden historiantutkimuksen historiaa sekä auttaa hahmottamaan eroja ja yhtäläisyyksiä Suomen ja Ruotsin historiakulttuurien välillä.

Nordström syntyi Turussa vuonna 1801 vaatimattomiin oloihin. Taloudellisista haasteista huolimatta hänen opintiensä oli menestyksekäs. Nordström perehtyi opinnoissaan ja tutkimuksissaan kustavilaisiin perustuslakeihin ja suomalaisen valtiosäännön historiaan. Nordströmistä tuli maisteri vuonna 1823 ja kolme vuotta myöhemmin valmistui hänen väitöskirjansa juridiikan apulaisprofessuuriin (Om länsförfattningen i svenska Norden intill Gustaf I:s tid 1826). Vuonna 1832 hän väitteli juridiikan tohtorin arvoa varten teoksella Skildring af bevisningsmetoderne i brottmål efter de gamla landskaps lagarne ja julkaisi samana vuonna virkaväitöskirjansa De municipiorum in Fennia constitutione I–II. Nordström oli jo vuodesta 1828 alkaen toiminut kansainvälisen ja valtio-oikeuden sekä kansantalouden virkaatekevänä professorina ja vuodesta 1834 eteenpäin hän oli oppituolin varsinainen haltija. Valtiomuoto ja yhteiskuntajärjestys sekä näiden historia olivat Nordströmin tiedonintressin keskiössä.

Nordström ei saavuttanut 1820–1830-luvuilla mainetta vain yliopistoyhteisön sisällä. Hän osallistui 1830-luvulla muun muassa Lauantaiseuran toimintaan ja oli perustamassa Suomalaisen kirjallisuuden Seuraa vuonna 1831. Niin ikään hänen nimensä löytyy vuonna 1838 toimintansa aloittaneen Suomen Tiedeseuran perustajajäsenten joukosta esimerkiksi J. L. Runebergin (ks. linkki) ja J. J. Nervanderin (ks. linkki) tavoin. 1840-luvulla Nordströmin povattiin etenevän tieteellisellä urallaan jopa yliopiston rehtoriksi tai senaattoriksi.

Haartman, A. A., Kustannusosakeyhtiö Otava, k. & Tilgmannin kirja- ja kivipaino, p. Lauantaiseura 1830-1837. 1908. Historian kuvakokoelma. Antellin kokoelmat. Museovirasto.

Nordström omaksui kriittisen kannan suuriruhtinaskunnan oloihin perehtyessään muinaisiin lakeihin ja säädöksistä heijastuviin yhteiskuntajärjestelmien periaatteisiin. Nordströmin näkemys ruotsalaisen oikeusperinteen merkityksestä Suomelle ja tyytymättömyys yliopiston hallintoviranomaisia kohtaan johtivat 1830-luvulla peruuttamattomiin jännitteisiin hänen ja yliopiston hallinnon välille. Nordströmin mukaan hallintoviranomaisten itsevaltainen toiminta oli oire koko keisarillista hallintoa vaivaavasta byrokraattisuudesta ja omaneduntavoittelusta. Itsevaltainen hallinto esti yksilön oikeuksien toteutumista, mikä yliopistossa vaikeutti itsenäisen opetustoimen harjoittamista. Yleisemmin hallinto ei toteuttanut Nordströmin mukaan ruotsalaista oikeusperinnettä.

Kiistellessään viranomaisten kanssa ja kasvattaessaan samalla mainettaan ylioppilaiden keskuudessa Nordström julkaisi pääteoksensa. Kaksiosainen Bidrag till den svenska samhällsförfattningens historia – Efter de äldre lagarne till sednare hälften af sjuttonde seklet (1839–1840) oli perusteellinen ja mittava monografia ajan mittapuulla tarkasteltuna. Pituutta teoksella on yli toista tuhatta sivua. Nordström paneutui teoksessaan täysimittaisesti ruotsalaisen valtiosäännön eli yleisemmin ajateltuna yhteiskuntasopimuksen historiaan. Muuttuvien lakien lisäksi Nordström tarkasteli niin sanotun oikeustieteellisen historiallisen koulukunnan tradition pohjalta pitkien linjojen ilmaisemaa ruotsalaista yhteiskuntasopimusta ja sen vähittäistä kehittymistä. Keskiaikaiset maakuntalait saivat tarkastelussa korostetun arvon. Näistä säädöksistä Nordström nosti esiin maaomaisuuteen liittyvän perintöoikeuden, lakiin sidotun kuninkaanvallan ja lain yhdenvertaisuuden tärkeinä periaatteina, jotka läpäisevät Ruotsin yhteiskunnan. Nämä periaatteet saivat arvonsa monivuosisataisessa oikeusperinteessä ja ne henkilöityivät vapaan talonpojan (odalbonde) hahmoon. Samalla ne jäsensivät yhteiskuntaa monella tasolla – yksityisoikeus, hallitsijan ja rahvaan suhde, valtiopäivien nelisäätyinen instituutio – muodostaen ikään kuin pohjan yhteiskunnalliselle elämälle ja erottaen samalla ruotsalaisen yhteiskunnan vaikkapa englantilaisista tai saksalaisista verrokeistaan.

Nordströmin pääteos sai kotimaassaan vähän huomiota verrattuna siihen maineeseen, johon se nostatti tekijänsä Ruotsissa. Ristiriitaa selittää se, että muinaisia lakeja koskeva tutkimus oli suosittu ja tärkeä tapa tutkia perinteikkäiden valtakuntien, kuten Ruotsi, historiaa ja tarkastella valtioiden pitkän aikavälin kulttuurisia ominaisuuksia. Suomessa valtiosääntöoikeuden historiaa ei ollut juurikaan tutkittu ja Nordströmiä onkin tässä mielessä pidettävä tienraivaajana. 1800-luvun ruotsalaisen historiantutkimuksen keskeinen nimi, Erik Gustaf Geijer (1783–1847), oli omissa tutkimuksissaan syntetisoinut odalbonde-traditiota osaksi ruotsalaisen yhteiskunnan historiallista kivijalkaa. Lisäksi oikeushistorialliseen tutkimukseen erikoistunut Carl Johan Schlyter (1795–1888) oli julkaissut vuodesta 1827 alkaen Ruotsin vanhoja maakuntalakeja toimitettuina editioina, mikä puolestaan antoi mahdollisuuden muille tutkijoille tehdä niistä yhdisteleviä tulkintoja. Tähän voimakkaaseen ja vakiintuneeseen tutkimusperinteeseen kiinnittyi myös Nordströmin pääteos, minkä myötä hänen myönteinen maineensa Ruotsissa kasvoi merkittävästi. Myöhemmin hänen uraauurtava tutkimuksena alkoi vanhentua tavanomaisesta syystä: Yksityiskohtaisemmat tapaustutkimukset muuttivat vähitellen tiedeyhteisön käsityksiä valtiosäännön historiasta.

Pääteoksen ilmestymisen jälkeen vuosina 1842 ja 1843 Nordströmiä houkuteltiin muutamaan Ruotsiin ja tavoittelemaan juridiikan professuuria Uppsalassa. Tähän kutsuun hän vastasi kieltävästi, mutta jo parin vuoden päästä muutto tuli uudestaan ajankohtaiseksi. Ruotsin valtionarkistonhoitaja Hans Järtalle (1774–1847) etsittiin seuraajaa ja hänen tehtäviään hoitanut Bror Emil Hildebrand (1806–1884) kääntyi Nordströmin puoleen. Neuvotteluja käytiin jonkin aikaa ja kun taloudellisista reunaehdoista oli päästy yksimielisyyteen, Nordström hyväksyi tarjouksen ja irtisanoutui professuuristaan vuonna 1846.

Ero virasta ja muutto Ruotsiin koettiin Suomessa liberaalina mielenilmauksena Nikolai I:n hallintojärjestelmää vastaan. Tempaus toi Nordströmille mainetta, joka ei ollut yksinomaan suotuisaa. Yhtäältä Nordströmiä ihailtiin suoraselkäisestä oppositiotoiminnasta, toisaalta puolestaan hämmästeltiin hänen ohuenlaista isänmaanrakkauttaan. Nordströmin elämän kannalta olennaisinta oli kuitenkin se, että muutosta Tukholmaan tuli pysyvä, millä tuli olemaan vaikutusta myös hänen tieteelliseen uraansa.

Valtionarkistonhoitajana Nordströmin oma tutkijanura kärsi, mutta Ruotsin ja Suomen yhteistä menneisyyttä käsittelevän historian kannalta hänen toimintansa Riksarkivetissa oli keskeistä. Ajalle tyypillisesti Nordström edisti vanhempien aikojen asiakirja-aineiston painatuksia ja julkaisemista. Vuonna 1861 hän aloitti Kustaa Vaasan valtakunnanregistratuuran julkaisemisen. Arkistolaitoksen lisäksi Nordström osallistui aktiivisesti politiikkaan ja toimi luottamustehtävissä, muun muassa vuonna 1848 kruununprinssi Kaarlen opettajana valtio-oikeudellisissa asioissa. Tunnettuna ja arvostettuna yliopistomaailman vaikuttajana Nordström valittiin pappissäädyn edustajana valtiopäiville kolmesti vuosina 1853–1863. Valtiopäivillä hänen erikoisuutenaan olivat valtiontaloudelliset ja juridiset kysymykset, joiden parissa Nordström työskenteli myös valtionlainakonttorin valtuuskunnassa 1854–1866. Nordström vaikutti viimeiset elinvuotensa ensimmäisen kammarin jäsenenä. Monimuotoisen tieteellisen ja poliittisen vaikuttamisen myötä Nordström on yksi tunnetuimmista 1800-luvulla Ruotsiin muuttaneista suomalaisista. On jopa ajateltu, että F.M. Franzénin, A.I. Arwidssonin, A.E. Nordenskiöldin ja Fredrika Bremerin vaikutus vuosisadan ruotsalaiseen kulttuuri- ja yhteiskuntaelämään kalpenee Nordströmin toiminnan rinnalla.

Wilh. v. Boeckmann`s Atelier, k. Ruotsin valtionarkistonhoitaja, lakitieteen tohtori Johan Jakob Nordström. 1860-luvun loppu. Historian kuvakokoelmat. Museovirasto.

Suomessa Nordströmin pääteoksen aihepiiriä vaivannut historiakulttuurinen tyhjiö, hänen muuttonsa Tukholmaan ja hänen epäilevä kantansa fennomaanien pyrkimyksiin johtivat yhdessä siihen, että Nordströmin maine oli hänen omana aikanaan häilyvä. Vasta myöhemmin samalla, kun Nordströmin vaikutusvaltainen ura on saanut ansaittua arvostusta, on ymmärretty hänen pääteoksensa huomattava oppihistoriallinen merkitys, joka oli osa tärkeää yhteiskunnallista keskustelua Suomen perustuslaeista ja kulttuurisesta perinnöstä. Lisäksi Nordströmin toiminta instituutioissa, jotka ovat muotoutuneet historiantutkimuksen ja yleisemmin historiakulttuurin kannalta merkityksellisiksi, auttaa hahmottamaan sitä toimintaympäristöä, jossa 1800-luvun tieteellinen tutkimus ja historiankirjoitus hakivat muotoaan ja vähitellen vankistuivat.

Teoksen Bidrag till den svenska samhällsförfattningens historia – Efter de äldre lagarne till sednare hälften af sjuttonde seklet kiinnittyminen osaksi ruotsalaista historiakulttuuria tarkoitti julkaisuajankohtana sitä, että sen kontribuutio jäi suomalaiseen historiakulttuuriin vähäiseksi. Jälkikäteen arvioituna Nordströmin teos voidaan kuitenkin liittää suomalaisen historiantutkimuksen pitkään traditioon, jossa talonpoikainen vapaus on nähty suomalaisen yhteiskunnan kannalta tärkeäksi kulttuuriseksi tekijäksi ja yhteiskunnallisen toiminnan perusperiaatteeksi. 1900-luvun osalta Eino Jutikkalan elämäntyö nousee tässä asiayhteydessä keskeiseksi. Suomen talonpojan historian (1942/1958) lisäksi Jutikkala tutki omissa tutkimuksissaan yksityiskohtaisesti suomalaisen ja pohjoismaisten yhteiskuntien historiallisia juuria ja paikansi ne usein Nordströmin tavoin hitaasti ja orgaanisesti muuttuvaan yhteiskunnalliseen kehitykseen, jota vapaaseen talonpoikaan henkilöitynyt periaate ilmensi.

Talonpoikaisen vapauden periaate toimii käsitteellisenä siltana Nordströmin ja Jutikkalan välillä ja sitä vahvistaa heidän molempien esiin nostama feodalismi, joka toimii historiallisena vastakäsitteenä ja -ilmiönä vapaudelle. Niin Jutikkala kuin Nordströmkin määrittelivät feodalismin jo lähtökohdiltaan ruotsalaiseen yhteiskuntaan yhteen sopimattomaksi ilmiöksi. Se edusti molemmille ulkopuolista ja eksoottista kasvia tai kasvannaista, joka ei vieraslajisena ilmiönä sopinut Ruotsin valtakuntaan. Tällaisten poissulkevien määrittelyjen avulla he vahvistivat oman yhteiskuntansa yhtenäisyyttä ja sen pohjaa laillisessa järjestyksessä.

Vaikka talonpoikainen vapaus yhdistyy mielikuvissa useimmiten pohjoismaiseen historiaan ja historiakulttuuriin, historiografinen tarkastelu osoittaa, että aihe on kiehtonut historiantutkijoita myös muualla. Monika Baár tarkastelee tutkimuksessaan Historians and Nationalism (2010) viittä keskieurooppalaista 1800-luvun historioitsijaa, jotka kaikki käsittelivät omien yhteiskuntiensa suhdetta feodalismiin (Liettua, Puola, Unkari, Romania, Tšekki). Vaikka näillä yhteiskunnilla oli erilaiset menneisyydet, kukin historioitsija pyrki etäännyttämään feodaalisen vallan ja siihen liitetyn epäoikeudenmukaisuuden ja epäkäytännöllisyyden omasta kansallisesta menneisyydestään. Baárin kohdetutkijat – kuten myös Nordström ja Jutikkala suhtautuivat feodalismiin laittomana järjestelmänä, joka ravisteli tai uhkasi historiallisena kategoriana yhteisön potentiaalista yhtenäisyyttä. Siinä missä Jutikkalan yhteiskunnallisessa ajattelussa feodalismi limittyi 1900-luvun sosialismiin, on mahdollista, että Nordströmin yhteiskunnallisessa ajattelussa feodalismiin liitetty vastakohtaisuus Ruotsin oikeusperinteen kanssa tarjosi tarttumapinnan hänen oman aikansa poliittisiin jänniteisiin kustavilaisten perustuslakien ja keisarin vallan välillä.

FT Petteri Norring toimii apurahatutkijana Helsingin yliopiston Filosofian, historian ja taiteiden tutkimuksen osastolla ja tutkii pohjoismaisen historiantutkimuksen historiaa hankkeessa The free peasant and the Nordic historiography, ca. 1800–2000.

Kirjallisuus

Historiografinen aineisto

Jutikkala, Eino, Suomen talonpojan historia: Sekä katsaus talonpoikien asemaan Euroopan muissa maissa. WSOY 1942.

Jutikkala, Eino, Pohjoismaisen yhteiskunnan historiallisia juuria. WSOY 1965.

Jutikkala, Eino, Bonden - adelsmannen - kronan: Godspolitik och jordegendomsförhållanden i Norden 1550–1750. Liber Läromedel & Nordisk Ministerråd 1979.

Nordström, Jacob Johan, Om länsförfattningen i den svenska norden intill Gustaf den förstes tid. J. C. Frenckell & son 1826.

Nordström, J. J., Skildring af bevisningsmethoderne i brottmål: efter de gamla landskaps lagarne. Helsingfors 1832.

Nordström, Johan Jakob, De Municipiorum in Fennia Constitutione: Skildring Af Municipal-författningen i Finland. Helsinforsiae 1832.

Nordström, Jacob Johan, Bidrag till den svenska samhälls-författningens historia: efter de äldre lagarne till sednare hälften af sjuttonde seklet I–II. Helsinki 1839–1840.

Tutkimuskirjallisuus

Baár, Monika, Historians and Nationalism: East-Central Europe in the Nineteenth Century. Oxford University Press 2010.

Carlsson, Sten, ”Johan Jakob Nordström.” Svenskt biografiskt lexicon. (viitattu 8.4.2022)

Iversen, Tore, John Ragnar Myking & Stefan Sonderegger (eds.), Peasants, Lords, and State: Comparing Peasant Conditions in Scandinavia and the Eastern Alpine Region, 1000–1700. Brill 2020.

Klinge, Matti, Suomalainen ja eurooppalainen menneisyys: Historiankirjoitus ja historiakulttuuri keisariaikana. SKS 2010.

Klinge, Matti et al., Helsingin Yliopisto 1640–1990: Toinen osa, Keisarillinen Aleksanterin Yliopisto 1808–1917. Otava 1989.

Lagus, Jakob Johan Wilhelm, Johan Jakob Nordström: Minnestal på Finska Vetenskapssocietetens års- och högtidsdag den 29 April 1875. 1877.

Lindman, Sven, Johan Jacob Nordström. Del I: Tiden intill 1854: Hans samhällssyn och politiska personlighet. Åbo akademi 1948.

Norberg, Erik, ”Emil Hildebrand, 1848–1919.” Teoksessa Ragnar Björk & Alf W. Johansson (toim.), Svenska historiker: Från medeltid till våra dagar, 237–247. Norstedts 2009.

Tarkiainen, Kari, ”Nordström, Johan Jakob.” Kansallisbiografia-verkkojulkaisu. Studia Biographica 4. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1997– (viitattu 8.4.2022)

Tommila, Päiviö, Suomalainen historiankirjoitus: Tutkimuksen historia. WSOY 1989.

Mahtivaltio ja vuorovaikutus – vuosikymmenten diskuteeraus ja tulevaisuus

Antti Räihä

Ruotsi kehittyi 1600-luvun alkupuolen kuluessa sotilaalliseksi mahtivaltioksi Euroopassa. Ruotsalaisessa ja suomalaisessa 1900-luvun loppupuolen ja 2000-luvun historiantutkimuksessa varhaismodernin ajan Ruotsin kruunun ja alamaisten välinen suhde on esitetty perinteisesti mahti-/sotilasvaltio–vuorovaikutus -dikotomiana (maktstat/militärstat – interaktion). Mahtivaltionäkökulman edustajat ovat nähneet valtionrakentamisen ja yhteiskunnan toiminnan voimakkaasti ylhäältä ohjattuna, kun taas vuorovaikutusta painottavat tutkijat ovat korostaneet yhteiskunnan eri toimijoiden välistä dialogia. Yksiselitteisen jakolinjan ja toisensa poissulkevien vastinparien sijaan kysymys on toki käytännössä enemminkin veteen piirretystä viivasta.

Toisistaan poikkeavat lähestymistavat tuottavat jo lähtökohtaisesti erilaista tietoa menneisyydestä. Kruunun ylivaltaa korostava mahtivaltiotematiikka pohjautuu historialliseen materialismiin ja makrotason systeemiteoriaan, kun taas dialogisuutta painottava lähestymistapa on rakentunut perinteisesti empiiristen mikrotason havaintojen ja analyysien varaan. Kummankin vastinparin haasteena on se, että ne tunnistavat korkeintaan heikosti varhaismodernin ajan ruotsalaisen konglomeraatti(komposiitti)valtion alueellisia ja kulttuurisia erityispiirteitä. Eurooppalaisten valtakuntien tavoin Ruotsi rakentui erilaisista alueista Itämeren piirissä, joilla oli omat kulttuuriset erityispiirteensä ja omanlaisensa suhde keskusvaltaan.

Mahtivaltionäkökulma yhdistää toisiinsa valtiota ja yhteiskuntaa käsittelevät lähestymistavat eri organisaatio- ja yhteisöllisillä tasoilla keskushallinnosta paikallistasolle. Tällöin tutkimuksen keskiössä on perinteisesti ollut kruunun kyky luoda ja muokata valtiollisia instituutioita sotatalouden ja aggressiivisen ulkopolitiikan tarpeisiin suoritetun resurssien keruun nimissä. Tutkimustulokset osoittavat, että Ruotsin suurvallaksi nousu perustui suhteellisen rajallisten materiaalisten ja inhimillisten resurssien tehokkaaseen valjastamiseen valtion sotakoneiston käyttöön.

Kritiikki mahtivaltionäkökulmaa kohtaan periytyy 1980-luvulle. Tuoreessa tutkimuksessa on lähestymistavan nähty ylikorostavan Ruotsin kruunun mahdollisuuksia ohjata kehitystä. Samalla sen on tulkittu jättävän liian vähälle huomiolle alueellisten vaikutusten, sisäisten ristiriitojen, kulttuuristen tekijöiden ja uskonnon merkityksen osana tapahtunutta kehitystä. Toisin sanoen alamaisten osallisuus ja heidän intressinsä osana vallankäyttöä loivat rajoja mahtivaltion toiminnalle ja institutionaaliselle rakenteelle. Äärimmilleen vietynä voidaan kysyä, oliko 1600-luvun ruotsalainen mahtivaltio itse asiassa esimerkiksi itäisimpien provinssien osalta paremminkin voimaton talonpoikaistottelemattomuuden ”riivaama” suurvalta.

Venäläiset valloittavat Narvan 1704. Kuva: Museovirasto, Antellin kokoelmat, Historian kuvakokoelma.

Ruotsalaisen mahtivaltion olemassaolon päättänyttä suurta Pohjan sotaa on tarkasteltu historiantutkimuksessa yleisimmin sotatapahtumien, suurvalta-aseman päättymisen ja Kaarle XII:sta kuoleman kautta, vaikka myös Ruotsin ”sisäinen” kehitys on saanut tutkimuksessa oman tilansa. Tutkimuksessa ei ole vielä vastattu kysymykseen, missä määrin Ruotsin tappioon päättyneen suuren Pohjan sodan kehityskulkua voidaan selittää mahtivaltion puutteilla ja rakenteellisilla ongelmilla. Joka tapauksessa on selvää, ettei suurvallan päättyminen johtunut valtakunnan ja sen väestön resurssien hyödyntämättömyydestä. Paremminkin Ruotsin mahtivaltion voidaan katsoa saavuttaneen jopa maksimaalisen tehokkuutensa 1700-luvun alussa.

Mahtivaltio – myös talonpojille?

Mahtivaltio on asetettu tutkimuskirjallisuudessa tunnetusti vuorovaikutusnäkökulman vastavoimaksi. Vuorovaikutustematiikkaa painottavan lähestymistavan yksi keskeinen kysymys on, kuinka ”mahtava” Ruotsin 1500–1600-lukujen ulkopoliittisesti ekspansiivinen mahtivaltioaika oli valtakunnan talonpojille, jotka elivät alati nousevien verojen ja jatkuvien sotaväenottojen paineessa. On kiistatonta, että ruotsalaisen talonpoikaisväestön sotilaallistaloudellisella painoarvolla oli vaikutusta Ruotsin suurvallan luomisessa. Toisaalta rahvaan levottomuuksien pelko pakotti Ruotsin kruunun integroimaan talonpoikaväestön osaksi valtiollista toimintaa ja jopa päätöksentekoa sekä luomaan vaikutuskanavia ja instituutioita, jotka pystyivät käsittelemään talonpoikien valituksia ja tyytymättömyyttä.

Kustaa Vaasa joukkoineen lähdössä kukistamaan vuosien 1542–1543 Dacke-kapinaa Smoolannissa. Kuva: Wikimedia Commons.

Eva Österbergin 1970-luvun alussa lanseeraama vuorovaikutusmalli (katso tässä blogissa marraskuussa 2021 julkaistu Petri Karosen teksti: linkki) ajankohtaistui seuraavan vuosikymmenen kuluessa. Österberg alleviivasi 1980–1990-lukujen taitteessa, ettei hänen vuorovaikutusperspektiiviänsä ollut tarkoitettu ehdottomaksi totuudeksi varhaismodernin ajan Ruotsin kruunun ja alamaisten välisestä suhteesta vaan keskustelunavaukseksi ja alustavaksi synteesiksi. Samalla hän totesi vuorovaikutusmallin keskittyvän kruunun ja alamaisten väliseen suhteeseen keskiajan lopun ja varhaismodernin ajan alun Ruotsin keskusalueilla. Toisin sanoen Österbergin malli ei sisältänyt lähtökohtaisesti esimerkiksi myöhempiä Skoonen ja Jämtlannin rajaseutuja, tai Suomea näiden valtakunnan keskusalueista poikkeavien poliittisten kulttuurien vuoksi. Tämä rajanveto ei ole kuitenkaan vaikuttanut myöhempien vuorovaikutuslähestymistapaa hyödyntäneiden tutkijoiden töihin, joissa näkökulmaa on hyödynnetty erilaisissa ajallisissa ja alueellisissa konteksteissa.

Mahtivaltio- ja vuorovaikutuslähestymistapojen välinen ”kädenvääntö” oli vilkaista 1900–2000-lukujen taitteessa. Tuolloin muun muassa huomautettiin mahtivaltionäkökulman sisältämästä legitimiteettipuutteesta sekä siitä, että sotilasvaltion materiaalisten ja inhimillisten tarpeiden painoarvo oli varhaismodernin ajan Ruotsissa huomattavasti suurempi kuin vuorovaikutusnäkökulma myöntää. Lisäksi vuorovaikutusnäkökulman teoreettinen köykäisyys ja vaihtoehtoisten näkökulmien sulkemien lähestymistavan ulkopuolelle sai osakseen kritiikkiä. Antti Kujalan (Kujala 2010, 82–83) mukaan:

”Vaikka kiinnittäisimme huomiota vain aikaan ennen vuotta 1695, emme voi kohtuudella tulla mihinkään muuhun johtopäätökseen kuin että talonpoikien tosiasiallinen tilanne jäi huomiotta eli vuorovaikutus toteutui kruununverotuksen tasossa vain erittäin puutteellisesti tai ei lainkaan. Neuvottelevasta valtiosta ei täällä kannattaisi puhua. Mitä kruunuun ja veronalennuksiin tulee, se mahtivaltionäkökulma, jonka monet niin helposti ovat paiskanneet tienposkeen, puoltaa varsin hyvin paikkaansa. Aatelisten ja heidän lampuotiensa suhteissa interaktionäkemys tuntuu sitä vastoin toimivan – syvästi eriarvoisten osapuolten interaktio, joka toteutui ristiriitojen kautta ja aatelisten ja heidän alaistensa kovan kurinpidon vääristämänä mutta jossa heikompikin osapuoli pystyi jonkin verran vaikuttamaan asioihin – ainakin Lounais-Suomessa. […] Kysymys on kaiken kaikkiaan erilaisista tarkastelutavoista, jotka sopivat vaihtelevassa määrin kuvaamaan yhteiskunnan eri puolia ja jotka heijastavat myös esittäjiensä yleistä yhteiskuntanäkemystä.”

Valittajien mahtivaltio, dialogin epäsymmetria ja empowering interaction

Huolimatta siitä, että kruunun ja alamaisten välinen vuorovaikutus tapahtui läpi varhaismodernin ajan kruunun ehdoilla ja sen kontrollin alaisuudessa valtion sotilaallisia tarpeita tukien, vallitsee ruotsalaisten ja suomalaisten tutkijoiden välillä konsensus siitä, että alamaisilla oli mahdollisuus vaikuttaa useita eri keinoja ja kanavia hyödyntäen heitä koskettaneisiin asioihin. Yksi keskeinen väline olivat moninaiset valitukset ja anomukset, jotka osaltaan toimivat tyytymättömyyttä purkaneina paineventtiileinä. Osin dialogin epäsymmetrisyydestä riippuen voitaneen nähdä, että vuorovaikutuksen muoto vaihteli konfliktista kompromissiin ja yhteisymmärrykseen.

Ruotsalainen varhaismodernin ajan talonpoikien rauhanomaisen vaikutusmahdollisuuden kanavat sisältänyt poliittinen kulttuuri oli poikkeuksellinen aikansa Euroopassa. Eurooppalaisessa tutkimuksessa osana ”state-building from below” -lähestymistavan nousua syntynyt termi empowering interaction soveltuu kuvaamaan tilannetta varsin hyvin varhaismodernissa Ruotsissa. Termi painottaa sitä, että valtiollisen vallan keskittyminen ja ulottuminen valtakunnan syrjäisimmillekin seuduille lisäsi maaseudun paikallisväestön (rauhanomaisia) vaikutuskanavia ja -mahdollisuuksia. Oma kysymyksensä on puolestaan se, missä määrin varhaismodernin ajan ruotsalaisen yhteiskunnan ja sen poliittisen kulttuurin analysointiin luotu dialogisuutta korostava vuorovaikutusmalli soveltuu esimerkiksi keskisen saati itäisen Euroopan varhaismodernin ajan yhteiskuntien tutkimukseen. Vailla vastausta on myös se, tekikö ruotsalainen neljän säädyn varaan rakentunut poliittinen kulttuuri Ruotsista vahvan vai heikon varhaismodernin ajan konglomeraatti(sotilas)valtion.

FT, Dos. Antti Räihä (Jyväskylä yliopisto, historian ja etnologian laitos) toimii yliopistotutkijana hankkeessa In search of corruption and bad governance practices: Swedish and Finnish experiences, ca 1614–1917 (CorGo) (Suomen Akatemia) ja johtaa hanketta Tilaperimyskiistat ja pauperismi. Maatilojen sukupolvenvaihdokset Suomessa noin 1700–1900 (Koneen Säätiö).

Kirjallisuus

Dørum, Knut, Hallenberg, Mats & Katajala, Kimmo, Repertoires of state building from below in the Nordic countries, c. 1500–1800. Teoksessa Knut Dørum, Mats Hallenberg & Kimmo Katajala (toim.), Bringing the People Back In: State Building From Below in the Nordic Countries ca. 1500-1800, 3–22. Routledge 2021.

Glete, Jan, War and the State in Early Modern Europe: Spain, the Dutch Republic and Sweden as Fiscal-Military States, 1500–1660. Routledge 2002.

Hallenberg, Mats & Holm, Johan, Man ur huse. Hur krig, upplopp och förhandlingar påverkade svensk statsbildning i tidigmodern tid. Nordic Academic Press 2016.

Harnesk, Börje, Den svenska modellens tidigmoderna rötter?, Historisk tidskrift 122:1 (2002): 78–90.

Holenstein, André, Introduction: Empowering Interactions: Looking at Statebuilding from Below. Teoksessa Wim Blockmans et. al. (toim.), Empowering Interactions: Political cultures and the Emergence of the State in Europe 1300–1900, 1–31. Ashgate 2009.

Kepsu, Kasper, Den besvärliga provinsen. Reduktion, skattearrendering och bondeoroligheter i det svenska Ingermanland under slutet av 1600-talet. Finska Vetenskaps-Societeten 2014.

Kujala, Antti, Kruunu, aateli ja talonpojat 1630–1713. Verot, vuokrat ja valtasuhteet. Yliopistopaino 2010.

Linde, Martin, Statsmakt och bondemotstånd. Allmoge och överhet under stora nordiska kriget. Uppsala universitet 2000.

Lindegren, Jan, Utskrivning och utsugning. Produktion och reproduktion i Bygdeå 1620–1640. Uppsala universitet 1980.

Lindegren, Jan, The Swedish ‘Military State’, 1560–1720, Scandinavian Journal of History 10:4 (1985): 305–336.

Nilsson, Sven A., De stora krigens tid. Om Sverige som militärstat och bondesamhälle. Uppsala universitet 1990.

Rian, Øysten, Conclusions. Teoksessa Leon Jespersen (toim.), A Revolution from Above? The Power State of 16th and 17th Century Scandinavia, 317–342. Odense University Press 2000.

Räihä, Antti, Early Modern Swedish State-building in Swedish and Finnish Historiography. (artikkelikäsikirjoitus) 2022.

Villstrand, Nils Erik, Anpassning eller protest. Lokalsamhället inför utskrivningarna av fotfolk till den svenska krigsmakten 1620–1679. Åbo Akademis Förlag 1992.

Villstrand, Nils Erik, Monolog eller dialog? Den tidigmoderna svenska staten i möte med sina undersåtar, Historisk Tidskrift för Finland 102:3 (2017): 458–479.

Villstrand, Nils Erik, Einonen, Piia, Karonen, Petri & Räihä, Antti, Kriisikausien vuorovaikutuksen muodot ja vaikutukset. Teoksessa Petri Karonen, Nils Erik Villstrand & Pertti Haapala (toim.), Suomalaisen yhteiskunnan historia 1400–2000. Osa 1. Rakenteet ja instituutiot, 197–228. Vastapaino 2021.

Åmark, Klas, Teoriernas intåg i svensk historieforskning. Teoksessa Gunnar Artérus & Klas Åmark (toim.), Historieskrivningen i Sverige, 135–171. Studentlitteratur 2012.

Österberg, Eva, Bönder och centralmakt i det tidigmoderna Sverige. Konflikt – kompromiss – politisk kultur, Scandia 55:1 (1989): 73–95.

Österberg, Eva, Folklig mentalitet och statlig makt. Perspektiv på 1500- och 1600-talens Sverige, Scandia 58:1 (1992): 81–102.

Kruunun ja talonpoikien välisen vuorovaikutustutkimuksen alkuajoilta – 50 vuotta Eva Österbergin väitöksestä

Petri Karonen

Ruotsalainen vaikutusvaltainen historiantutkija, emeritaprofessori Eva Österberg (s. 1942) väitteli puoli vuosisataa sitten 20.11.1971 Lundin yliopistossa tutkimuksella Gränsbygd under krig. Ekonomiska, demografiska och administrativa förhållanden i sydvästra Sverige under och efter nordiska sjuårskriget (Bibliotheca Historica Lundensis XXVI. Lund: Lund universitet, 1971). Väitöskirjan teema vaikuttaa otsikkonsa perusteella varsin perinteiseltä historiantutkimukselta, sillä seitsenvuotisen pohjoismaisen sodan (1563–1570) aikoja oli tutkittu jo jonkin verran ennen Österbergiäkin. Sota oli yksi useista Ruotsille tappiollisista sodista, joita se kävi ennen kehittymistään 1600-luvun kuluessa Itämeren valtiaaksi ja eurooppalaiseksi suurvallaksi. Tanska valloitti sodassa Ruotsin ainoan valtamerisataman eli Älvsborgin, joka sijaitsi Göta-joen suulla Hallannissa. Sodan päätyttyä Ruotsi joutui maksamaan Tanskalle valtavan korvauksen, jotta se saisi takaisin kipeästi tarvitsemansa yhteyden Atlantille. Älvsborgin ensimmäiset lunnaat ja kaikkialta valtakunnasta kannettu hopeavero kattavine luetteloineen on sittemmin ollut merkittävä tutkijoiden aarreaitta aikakauden tutkimuksessa.

Österberg tutki nimenomaan Tanskan vastaisten rajaseutujen oloja Smoolannissa ja Länsi-Götanmaalla ja osoitti alueiden kärsineen raskaasti sodan aikana. Pahimmilla alueilla kaksi kolmesta tai jopa kaikki tilat olivat veronmaksukyvyttömiä (öde eli kameraalisesti autio) ja osa jopa fyysisesti autioita eli käytännössä asumattomaksi tuhottuja. Tällainen tilanne tuli valitettavan tutuksi vain hetkeä myöhemmin myös valtakunnan itärajalla, kun poltetun maan taktiikkaa noudatettiin yleisesti Venäjää vastaan käydyn 25-vuotisen sodan aikana (1570–1595). Tanskan ja Venäjän vastaiset rajaseudut erosivat kuitenkin merkittävästi toisistaan, sillä tuolloisessa Etelä-Ruotsissa – esimerkiksi Skoone kuului vielä tuolloin Tanskaan – sodasta toipuminen oli nopeaa.

Tanskan kuningas Fredrik II valtasi Älvsborgin vuonna 1563 Lähde: Wikimedia.

Eva Österbergin väitöstyön erityinen arvo perustuu hänen siinä tekemiin havaintoihinsa talonpoikien ja heiltä veroja keränneiden kruununvirkamiesten suhteista. Österberg selostaa työnsä johdannossa (luku 4.2, s. 53–57) tiiviisti, aikakautensa yhteiskuntatieteelliseen tutkimukseen viitaten, ”vuorovaikutusjärjestelmää” (interaktionssystem), josta hän on laatinut myös kaavion. Siinä hän hahmottelee kokonaiskuvaa, jossa esitellään kruunun vaatimukset verotulojen keräämisestä, veronkantajina toimineita kruununvouteja (agenter) ja muita ”aliagententteja” (subagenter) sekä paikallisyhteisöjen maksettaviksi koituvia rasituksia. Kaaviossa mainitaan lisäksi paikallisyhteisöjen kruunulle esittämät valitukset ja vaatimukset sekä kuninkaallisen majesteetin (toisinaan) niille myöntämät verovapaudet ja muut etuudet. Myöhemmästä merkittävyydestään huolimatta näkökulma jää Österbergin työssä lähes maininnan tasolle, kun päähuomio kohdistuu ennen muuta verotuksen muotoihin ja saantoon 1560–1580-luvulla ja toisinaan aina 1600-luvun alussakin.

Österberg pystyy silti osoittamaan työssään, että kruununvoudit ja hänen apurinsa pyrkivät esimerkiksi verohelpotusten yhteydessä neuvottelemaan paikallisten kanssa, että verotuksen ja verovapauksien kohdentumiseen saataisiin oikeudenmukaisuutta. Österberg tulkitsi, että osapuolilla oli usein sekä keskinäistä vuorovaikutusta että konsensusta veronkannon toteuttamisesta. Tässä mielessä Gränsbydg under krig oli perustana sittemmin paljolti Österbergin kehittelemään malliin, jonka lähtökohta on, että varhaismodernissa Ruotsissa hallitsevien ja hallittavien välillä oli aitoa vuorovaikutusta.

Österberg palasi vuorovaikutusteemoihin vasta toistakymmentä vuotta väitöksensä jälkeen. Häneltä ilmestyi 1980-luvun puolimaista aina 2000-luvun alkuun lukuisia aihepiiriä käsitelleitä artikkeleita (osin erikielisinä versioina), joista monet ovat osoittautuneet ajatuksia herättäviksi ja runsaasti viitatuiksi (katso tämän tekstin kirjallisuusluettelo). Österbergin näkemys ei kuitenkaan ole saavuttanut jakamatonta suosiota, vaan erityisesti niin sanottua sotilasvaltionäkökulmaa (militärstat) painottaneet tutkijat esittivät osin varsin kirpeääkin kritiikkiä vuorovaikutustutkijoita kohtaan. Vastakkainasettelu kumpusi siitä, että he korostivat valtiollisen vallankäytön ja jatkuvan sodankäynnin alamaisille asettamia vaatimuksia. Viimeaikaisessa historiantutkimuksessa on alettu entistä paremmin ymmärtää, että niin vuorovaikutus- kuin sotilasvaltionäkökulmassa kyse on ideaalityypeistä, joille ei puhtaaksiviljeltyinä löydy vastinetta todellisuudesta.

Petri Karonen on Suomen historian professori Jyväskylän yliopiston historian ja etnologian laitoksessa. Karonen johtaa muun muassa Koneen Säätiön rahoittamaa tutkimushanketta Yhteinen menneisyys, erilaiset tulkinnat: Bibliometrinen ja kvalitatiivinen analyysi varhaismodernista Ruotsin valtakunnasta Ruotsin ja Suomen historiografiassa 1860–2020 (Hirsu).

Kirjallisuus

Ericsson, Peter, Stora nordiska kriget förklarat. Karl XII och det ideologiska tilltalet. Studia Historica Upsaliensia 202. Uppsala universitet 2002.

Harnesk, Börje, Den svenska modellens tidigmoderna rötter? Historisk tidskrift 122 (2002), 78–90.

Karonen, Petri, Varhaismodernin Ruotsin tutkijat. Ruotsin ja Suomen yhteistä menneisyyttä koskevan tutkimuksen päälinjojen, tutkimusalojen ja ohjaussuhteiden vertailu. Historiallinen Aikakauskirja 118 (2020), 152–165.

Linde, Martin, Statsmakt och bondemotstånd. Allmoge och överhet under stora nordiska kriget. Studia Historica Upsaliensia 194. Uppsala universitet 2000.

Linde, Martin, I fädrens spår? Bönder och överhet i Dalarna under 1700-talet. Gidlund 2009.

Lindegren, Jan, Utskrivning och utsugning. Produktion och reproduktion i Bygdeå 1620–1640. Studia Historica Upsaliensia 117. Uppsala universitet 1980.

Mäkinen, Anssi, Linnaleirit ja vainovalkeat. Viipurin läänin asutus kaksikymmentäviisivuotisen sodan (1570–1595) jaloissa. Bibliotheca historica 73. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2002.

Nilsson, Sven A., Den karolinska militärstaten. Fredens problem och krigets. Teoksessa Gudrun Ekstrand (ed.), Tre Karlar: Karl X Gustav, Karl XI, Karl XII. Livrustkammaren 1984.

Nilsson, Sven A., De stora krigens tid. Om Sverige som militärstat och bondesamhälle. Studia Historica Upsaliensia 161. Uppsala universitet 1990.

Villstrand, Nils Erik, ”Monolog eller dialog? Den tidigmoderna svenska staten i möte med sina undersåtar”. Historisk Tidskrift för Finland 102 (2017), 458–479.

Villstrand, Nils Erik, Einonen, Piia, Karonen, Petri & Räihä, Antti, Kriisikausien vuorovaikutuksen muodot ja vaikutukset. Teoksessa Petri Karonen, Nils Erik Villstrand & Pertti Haapala (toim.), Suomalaisen yhteiskunnan historia 1400–2000. Osa 1. Rakenteet ja instituutiot. Vastapaino 2021.

Österberg, Eva, “Den gamla goda tiden”. Bilder och motbilder i ett modernt forskningsläge om det äldre agrarsamhället. Scandia 48 (1982), 31–60.

Österberg, Eva, Våld och våldsmentalitet bland bönder. Jämförande perspektiv på 1500- och 1600-talens Sverige. Scandia 49 (1983), 5–30.

Österberg, Eva, Civilisationsprocesser och 1600-talets svenska bondesamhälle. En historia med förhinder. Saga och sed 1985, 13–23.

Österberg, Eva, Bönder och annat folk. Det äldre svenska agrarsamhället i historiografisk belysning. Historisk tidskrift 106 (1986), 298–325.

Österberg, Eva, Svenska lokalsamhällen i förändring ca 1550–1850. Participation, representation och politisk kultur i den svenska självstyrelsen. Ett angeläget forskningsområde. Historisk tidskrift 107 (1987), 321–340.

Österberg, Eva & Lindström, Dag, Crime and social control in medieval and early modern Swedish towns. Studia historica Upsaliensia 152. Uppsala universitet 1988.

Österberg, Eva, Bönder och centralmakt i det tidigmoderna Sverige. Konflikt – kompromiss – politisk kultur. Scandia 55 (1989), 73–95.

Österberg, Eva, Compromise instead of conflict? Patterns of contact between local peasant communities and the early modern state: Sweden in the sixteenth to eighteenth centuries. Teoksessa Agrarian society in history. Edited by Mats Lundahl & Thommy Svensson. Routledge 1990, 263–281.

Österberg, Eva, Mentalities and other realities. Lund studies in international history 28. Lund University Press 1991.

Österberg, Eva, Kontroll och kriminalitet i Sverige från medeltid till nutid. Tendenser och tolkningar. Scandia 57 (1991), 65–87.

Österberg, Eva, Brott och social kontroll i Sverige från medeltid till stormaktstid. Godtycke och grymhet, eller sunt förnuft och statskontroll? Historisk tidsskrift (Oslo) 70 (1991), 150–165.

Österberg, Eva, Folklig mentalitet och statlig makt. Perspektiv på 1500- och 1600-talens Sverige. Scandia 58 (1992), 81–102.

Österberg, Eva, Vardagens sträva samförstånd. Bondepolitik i den svenska modellen från vasatid till frihetstid. Teoksessa Svensk historia underifrån. Redaktion: Gunnar Broberg, Ulla Wikander & Klas Åmark. Ordfront 1993, 126–146.

Österberg, Eva, Brott och rättspraxis i det förindustriella samhället. Tendenser och tolkningar i skandinavisk forskning. Historisk tidskrift 113 (1993), 201–226.

Österberg, Eva, Stat, makt och bönder i modern svensk historieforskning. En historiografisk skis. Teoksessa Struktur og function. [Redaktion: Carsten Due-Nielsen ...]. Odense University studies in history and social sciences 174. Odense Universitet forlag 1994, 153–167.

Österberg, Eva, Normbrott och rättspraxis i Norden under förindustriell tid. Problem och positioner. Teoksessa Nordiska historikermötet. Det 22. nordiske historikermøte. Redaktør: Kåre Tønnesson. Rapport 2. Koordinator Sølvi Sogner. 1994, 14–31.

Österberg, Eva, Folk förr: historiska essäer. Atlantis 1995.

Österberg, Eva, Gender, class and the courts: Scandinavia. Teoksessa Crime history and histories of crime. Edited by Clive Emsley and Louis A. Knafla. Greenwood, 1996, 47–65.

Österberg, Eva & Sølvi Sogner (eds.), People meet the law. Control and conflict-handling in the courts: the Nordic countries in the post-reformation and pre-industrial period. Translated into English by Alan Crozier. Universitetsforl. cop. 2000.