Anu Koskivirta
Kuolemanrangaistusta vastustetaan tänä päivänä oikeuseettisin perustein erityisesti kahdesta syystä: rangaistus on peruuttamaton ja sisältää syyttömänä tuomitsemisen riskin. Esimerkiksi Euroopan ihmisoikeussopimus vuodelta 2002 kieltää kuolemanrangaistuksen. Varhaismoderniin aikaan verrattuna nykyiset käsitykset oikeasta ja väärästä eroavat suuresti, kun puhutaan kuolemanrangaistuksesta.
Menneisyyden ja nykyisyyden ristiriitaisuus korostuu siinä, kuinka syvästi kirkon suhtautuminen kuolemanrangaistukseen on muuttunut. Katolinen, ortodoksinen ja luterilainen kirkkokunta eivät enää hyväksy ihmisen teloittamista missään olosuhteissa. Kuolemanrangaistus nähdään perustavasti kristillisen etiikan vastaiseksi, koska se rikkoo oikeuden elämään ja vie mahdollisuuden rikoksen sovittamiseen. Rangaistusmuotoa kannatetaan lähinnä fundamentalistien piireissä, kun Raamatun sanaa ei ole suhteutettu oman aikansa tuotteeksi.
Kuolemanrangaistusten historian ja nykyisyyden vuoropuhelu vaatii tulkkina toimivalta historioitsijalta mielenmalttia perustavien arvoristiriitojen edessä. Monien protestanttisten maiden tavoin Ruotsin valtiovalta käytti reformaatiota seuranneen runsaan parin vuosisadan ajan Raamatun kirjainta argumenttina kuolemanrangaistusten alan laventamiseen. Ankarasta rikosoikeudesta tuli osa valtionrakennusprosessia. Paikallisen, sovintoon pyrkineen oikeuden syrjäytti keskitetysti ohjattu rankaiseva rikosoikeus. Aatelin ja kuninkaan vallan vahvistuessa ja rahvaan köyhtyessä rikoslaista muodostui alempiin yhteiskunnan kerroksiin suunnatun vallankäytön muoto.
 |
| Mestauskirves 1800-luvun alkupuolen Suomesta. Kuva: Vankilamuseon kokoelma, Suomen kansallismuseo, Finna. |
Rikoslain koventamisen välineeksi tuli puhdasoppinen luterilainen usko, jonka täytäntöönpanoon sidottiin niin maallinen kuin hengellinenkin regimentti. Aiemmin synniksi nähdyt teot siirtyivät rikoksina maallisten tuomioistuinten tuomiovallan piiriin, mutta kirkko säilytti samalla oman pitkälti häpeäkeskeisen kurinpitojärjestelmänsä. Ankarat rangaistukset olivat samalla osa määrätietoista kampanjaa sukupuolielämän sitomiseksi pelkästään avioliittoon.
Jo Kustaa Vaasa varoitti vuonna 1536 muun ohella tapon ja huoruuden kymmenen käskyn vastaisina rikoksina vihastuttavan Jumalan. Yleistyvän katsomuksen mukaan taposta syntyi verivelka, jonka saattoi sovittaa vain rikoksen kanssa yhtäläinen rangaistus. Kostohenkisen talio- eli sovitusperiaatteen kiteytti I Mooseksen kirjan 9. luvun kuudes jae: ”Joka ihmisen veren vuodattaa, hänen verensä on ihminen vuodattava.” Muussa tapauksessa maata kohtaisi kollektiivinen Jumalan viha. Teokraattiseksi sovitusopiksi nimetty näkemys tekee yhteisöstä osasyyllisen rikokseen, mikäli siitä ei rangaista kuolemalla.
Taistelua erityisesti uskontoon ja siveellisyyteen kohdistuneita rikoksia vastaan kiihdytti kuningas Erik XIV patentissaan törkeistä rikoksista (1563). Yhden ainoan sovittamattoman teon korostettiin vieneen häviöön kokonaisia valtakuntia. Jotta Jumalan vihan lankeaminen sodan, ruton ja nälänhätien muodossa voitaisiin välttää, Erik julisti murhan, jumalanpilkan, valtiopetoksen, raiskauksen, aviorikokset, sukurutsan ja eläimeen sekaantumisen sovitettavaksi vastedes vain kuolemalla. Verivelkaoppi oikeutti julkiset teloitukset yhteisön suojelemisena onnettomuuksilta. Niin ikään se velvoitti paikallisviranomaiset ja papiston, joka toimi oman aikansa tietämyksen valossa, valvomaan tarkoin Jumalan lain toteutumista.
Ruotsin valtiovalta velvoitti 1600-luvun alkuvuosikymmeninä paikalliset tuomioistuimet soveltamaan entistä ankarampaa rikosoikeutta Raamatun sanaan nojaten. Vuonna 1608 hallitsija Kaarle IX lisäsi Mooseksen kirjojen rikosoikeudelliset säädökset maanlain liitteeksi ja teki niistä sellaisenaan käypää oikeutta. Erityisesti kovenivat rangaistusmääräykset väkivalta- ja siveysrikoksista sekä rikoksista uskontoa vastaan. Osa kuolemanrangaistuksista tosin poistettiin kuningatar Kristiinan vuonna 1653 antamassa rangaistusjärjestyksessä, koska lain kirjaimen ja rangaistuskäytännön suuren eroavaisuuden pelättiin heikentävän oikeuslaitoksen arvovaltaa. Vuoden 1734 Ruotsin valtakunnanlaissa suuri osa Mooseksen lain määräyksistä siirtyi pappissäädynkin myötävaikutuksella uuden, ikuiseksi ajatellun rikoslain osaksi.
Kun puhutaan lain sijaan rangaistuskäytännöstä, teloittamisen perusteena oli enimmillään runsas tusina rikosmuotoa, ja kuolemalla rangaistujen rikosten määrä taittui laskuun melko pian vuoden 1734 lain voimaan astumisen jälkeen. 1700-luvun puolivälissä teloitusten tavallisena perusteena Suomessa olivat eläimeen sekaantuminen, sukurutsa, tappo, murha ja lapsenmurha, ja vuosisadan lopulla enää pääsääntöisesti henkirikokset. 1770-luvun lopulla kuningas Kustaa III:n yritykset lakkauttaa kuolemanrangaistus esimerkiksi lapsenmurhasta olivat kaatuneet valtiopäivillä pappissäädyn vastustukseen. Suomen papistokaan ei juuri kyseenalaistanut kuolemanrangaistuksia ennen kuin niiden täytäntöönpaneminen lopetettiin Suomessa keisarin määräyksellä vuonna 1826 (ja Venäjään kuuluneessa Vanhassa Suomessa jo vuonna 1753).
Historiantutkijan on arvioitava menneisyyden ihmisten toimintaa ja ajattelua kohteen oman ajan tiedon ja ymmärryksen valossa. Tähän velvoitteeseen sisältyy sen ottaminen huomioon, millaisina käsitykset hyvästä, oikeasta ja eettisestä olivat näyttäytyneet kohdehenkilöiden elinaikana. Kuolemanrangaistusta oikeutti valistusajan oikeusajattelun murrokseen saakka rikosten syiden näkeminen yksilön pahuudessa ja huonotapaisuudessa, lapsenmurhissa myös siveysrikoksen paljastumisesta johtuvassa häpeässä. Yksilökeskeisten selitysten rinnalla elivät varsinkin 1600-luvulla myös demonologiset tulkinnat rikosten syistä. Vanhatestamentillisten rangaistusten ankaruuden on yhtäältä uskottu olleen laajojen kansankerrosten oikeustajun vastaisia ja kuvastaneen sosiaalista epäoikeudenmukaisuutta. Toisaalta aikalaislähteet kertovat myös siitä, että Raamattuun pohjautuva henki hengestä -ajattelu vastasi törkeimmissä rikosmuodoissa alamaisten odotuksia.
Ihmistieteiden etiikan nousu
Laaja ja monitieteinen keskustelu tieteen etiikasta alkoi Suomessa Suomen Akatemian tuella 1990-luvun alussa. Historia-alan ääntä käytti tuolloin sosiaalihistorian professori Hannu Soikkanen. Hänen ajatuksiaan taustoitti käsitys siitä, että valtiovalta oli pitkään rahoittanut pääasiassa sellaista historiantutkimusta, joka oli tukenut yhteiskuntaa säilyttäviä voimia eli varsin elitistisiä tutkimusasetelmia. Toisen maailmansodan jälkeisten vuosikymmenten ilmapiirille oli samalla leimallista käsitys siitä, että menneisyyden objektiiviset tosiasiat paljastuisivat ainoastaan lähteistä. Historiantutkimukseen eivät näin kuuluneet yleistykset, jotka ylittivät lähteiden kirjaukset. Koska yhteiskuntaa koskevat käsitykset rinnastettiin mielipiteisiin, tutkimuskohteeseen liittyvät eettiset tai moraaliset näkemykset tai intohimot oli kätkettävä. Moraalisten kannanottojen välttäminen oli rinnasteista maan ulkopoliittisen liikkumatilan ahtaudelle.
Oli käänteentekevää, että Soikkanen liitti vuonna 1991 ilmestyneessä Tiede ja etiikka -kokoelmassa historiantutkimuksen etiikan ennen muuta historian yhteiskuntakriittiseen tehtävään. Sillä hän viittasi menneisyyden epäkohtien paljastamiseen ja näistä epäkohdista kumpuaviin muutosvaatimuksiin. Vuonna 2009 Tutkimuseettinen neuvottelukunta (TENK) nimesi tämän työn historiantutkimuksen erityistehtäväksi.
 |
| Vuonna 1991 ilmestynyt Tiede ja etiikka -teos avasi suomalaista tutkimuseettistä keskustelua. Kuva: Anu Koskivirta. |
Kuolemanrangaistusten oikeutuksen tavoin myös hyväksi ja oikeaksi katsottu tapa kirjoittaa rangaistusjärjestelmän ja kuolemanrangaistuksen historiaa on ollut muuttuvaista. 1970-luvulle vallinnut käsitys historiallisesta tiedosta asetti raameja sekä rikoksen että rangaistuksen tutkimuksille ja tulkinnoille. Tiukka lähdepositivismi ja objektiivisuuden vaatimus johtivat esimerkiksi vanhojen oikeudenkäyntikirjojen värittyneiden kirjausten näkemiseen tiedollisesti vähäarvoisina. Menneisyyden rikoksista ei ylipäätään uskottu voitavan saada objektiivista tietoa. Näkemystä ryhtyivät kyseenalaistamaan 1970-luvun vaihteen molemmin puolin Antero Heikkinen väitöskirjassaan noitaoikeudenkäynneistä ja Heikki Ylikangas tutkimuksissaan väkivallan historiasta. Samaan aikaan he ryhtyivät peräämään historialliselta tiedolta yleistettävyyttä.
Tiedon saamiseen rangaistusten historiasta ei aiemminkaan ollut suhtauduttu yhtä epäillen, mutta rangaistusten tutkiminen kuului Pohjoismaissa ennen 1990-lukua pitkälti oikeushistorian alaan.
Aiheen omakohtaisuus
Niin kutsutut uudet historiat – kuten arjen historia tai mikrohistoria – olivat Suomessa nousevia tutkimusvirtauksia, kun aloin 1990-luvun puolivälissä tehdä opinnäytettä rikoksen ja rangaistuksen historiasta. Tässä vaiheessa kielellinen käänne ja postmodernistinen ajattelu olivat ehtineet tuulettaa käsityksiä objektiivisen historiallisen tiedon saavutettavuudesta. Tiedon asetelmallisuutta havainnollistivat esimerkiksi Michel Foucault’n ja marxilaisten brittitutkijoiden näkemykset ankarista rangaistuksista köyhimpien ryhmien kontrollointina ja hallitsijan vallan demonstraationa. Niille loi vastakuvan eteläruotsalaisten historiantutkijoiden (esim. Eva Österberg, Marie Lindstedt Cronberg) kulttuurinen tulkinta rangaistusten tasapainottavasta funktiosta, jossa laki kaikessa ankaruudessaankin nähtiin yhteiskuntia koossa pitävänä ideologisena liimana. Samoin vaikutti brittitutkijoiden ajatus oikeudellisesta vallankumouksesta, joka korosti oikeusprosessin täsmentymistä ja ammattimaistumista.
Väitöskirjani aiheena oli henkirikollisuus ja kontrolli itäisessä Suomessa Ruotsin ajan lopulla. Valintaa ohjanneet tiedonintressit olivat varsin hahmottomia. Aiheenvalintaa ja rajausprosessia ei vielä tuolloin ajateltu koko tutkimuksen läpikäyvien tutkimuseettisten arvopunnintojen osaksi. Aihe löytyi oikeudenkäyntipöytäkirjoja lukemalla, ja valinnan mahdollistivat – esikuvana ja vertailukohtana – Heikki Ylikankaan tutkimukset henkirikollisuuden historiasta.
Historian tohtorikoulutettavien ei ollut 1990-luvun puolivälissä tapana asemoida itseään julkisesti tutkimusaiheeseen, eikä se sensitiivisessä aihepiirissä olisi ollut edes asianmukaista. Henkilökohtaisesti uskoin nuoruusvuosien selviytymiskokemusteni antavan ymmärrystä fyysisen ja hengellisenkin väkivallan dynamiikasta, vaikka ymmärsin, ettei menneisyyden murhenäytelmiä pidä käyttää henkilökohtaisten traumojen purkamiseen.
Fyysistä väkivaltaa raskaammin kohdattava ilmiö oli ankarista elinoloista kumpuava armottomuus ja rakenteellinen väkivalta, joka kuului sääty-yhteiskunnan olemukseen. Henkirikoksiin saattoi ajaa hätä ja ahdinko. Ei liioin ollut tavatonta mestata kirveellä 15–20-vuotiaita poikia ja tyttöjä ja rangaistusseremonian osana häpäistä näiden ruumiit. Toisaalta kävi myös selväksi, että kokeneemmilla ja häikäilemättömämmillä ryöstö- ja palkkamurhien tekijöillä oli keinoja välttää rangaistukset kokonaan.
Tutkimusprosessin alussa lähestyin rikostapauksia kliinisesti, mutta vaikeiden tunteiden eristäminen alkoi pian kuormittaa ja aihevalinta tuntua harkitsemattomalta. Henkirikoksista ja julkisista rangaistusnäytelmistä lukeminen korruptoi huomaamatta ihmiskäsitystä ja provosoi jossain pinnan alla epämääräistä valtion ja kirkon vastaista kritiikkiä, jolle ei nykyelämästä oikein hahmottunut konkreettista kohdetta. Ei ollut älyllisesti vaativaa tulkita 1700-luvun rangaistusjärjestelmää epäoikeudenmukaiseksi – mutta tällainen hyvinvointivaltion ajan arvoja projisoiva itsestäänselvyys ei ollut mikään tulos. Pelkkä tietoisuus menneisyyden epäkohtien paljastamisesta ei siis voinut yksin tarjota välineitä rakenteellisesta väkivallasta kertovien aineistojen työstämiseen.
Useimpien kuolemalla rangaistujen rikosten, kuten lapsenmurhien ja eläimeen sekaantumisen, taustat saattoi tunnistaa välilliseksi tai suoraksi seuraukseksi sääty-yhteiskuntaan sisäänrakennetusta eriarvoisuudesta, mutta niiden tekojen erittelemisestä nykylukijoille puuttui mieli: ajallinen ja kulttuurinen etäisyys tuntui katkaisseen ilmiöiden historiallisen jatkuvuuden. Kun tie menneisyyden ja nykyisyyden vuoropuheluun tuntui sulkeutuneen, aihepiiri alkoi tuntua merkityksettömältä. 1700-luvun henkirikokset ja valtiolliset rangaistusnäytelmät kiinnostivat sellaisenaan vain harvoja. Synkkä teemavalinta tuntui toiseuttavalta, vaikka tutkimushankkeen jäsenenä oli mahdollista saada ja antaa vertaistukea.
Alkoi tuntua siltä, että teen opinnäytettä äärimmäisen murheellisesta aiheesta, koska olen liian huono tutkimaan miellyttävämpiä asioita – ja vielä enemmän: koko aihe ylipäätään oli merkityksetön ja tutkittava aikakausi historian turhin. Olin ymmärtänyt väärin vielä merkityksellisenä pidetyn rankelaisen ohjeen itsensä sammuttamisesta. Kyynistyminen kieli sijaistraumatisoitumisesta: inhimillisen kärsimyksen tutkija ei pääse pitkälle koteloimalla tutkimus- ja kirjoitusprosessin ajaksi tunteet, joita onnettomien ihmiskohtaloiden selvittäminen väistämättä herättää.
Viimeistään 2000-luvun taitteeseen tultaessa yleismaailmallisten moraalisten pelisääntöjen puuttuminen historiatieteestä alettiin nähdä aiempaa ongelmallisemmaksi. Kielellisen käänteen ja postmodernistisen filosofian jälkeinen tieto-opillinen relativismi oli johtanut arvorelativismiin ja jopa arvonihilismiin. Historiantutkimuksessa eettinen käänne suuntautui tätä kehitystä vastaan. Sen myötä hyvä ja oikea haluttiin palauttaa historiaan.
Jorma Kalelan teos Historiantutkimus ja historia (2000) avasi henkilökohtaista umpisolmua, joka johtui näkökulmien valinnan mutkikkuudesta. Kalela nosti filosofi Paul Ricoeurin ohjeen oikeuden tekemisestä tutkimuskohteelle myös historiantutkimuksen läpikäyväksi eettiseksi periaatteeksi. Ajatus on nykyisin jo osin kulunut itsestäänselvyys. Ajatus oikeudenmukaisesta rekonstruktiosta tarjosi rajat ja selkärangan lähteistä nousevien havaintojen tulkitsemiseksi ja sitomiseksi oman aikansa konteksteihin ja itseymmärrykseen. Se auttoi ymmärtämään niin vallankäyttäjien kuin vallankäytön kohteiden valintoja kokonaisvaltaisesti historiallisessa asiayhteydessään.
Toisenlaisen ohjeen Kalela antoi tutkijan yleisösuhteesta: tutkimukselle antaa mielen se merkittävä sanoma, jonka siihen valittu näkökulma välittää nykyajan yleisölle. Sanomalla tai viestillä Kalela viittaa tiedolliseen oivallukseen, joka auttaa ymmärtämään omaa tilannetta ja maailmaa.
Tämä vapautti historioitsijan valjastamaan menneisyyden ihmisten kohtaloita hyviksi ja oikeiksi katsomiensa asioiden puolesta, mutta ”reilun ja oikeudenmukaisen” kerronnan puitteissa. Historia hahmottuu näin tulkiten allegoriseksi kertomukseksi, jonka viesti kohdistuu tavalla tai toisella nykyaikaan – ja jonka oikeuden tekemisen velvoite estää sen muotoutumisen yksiulotteiseksi nykyisyyden projektioksi menneisyyteen. Ajatus voimaannutti.
 |
| Jorma Kalela painotti historian merkityksellisyyttä nykypäivän yleisölle kirjoitettaessa. Kuva: Petteri Impola. |
Tuoreiden historiavirtausten myötä sain mahdollisuuden alkaa ajatella, että varhaismodernien rangaistusnäytelmien kuvaaminen sisältää allegorisen viestin minkä tahansa yhteiskunnan sosiaalista epäoikeudenmukaisuutta, jyrkkiä jakoja ja muuta rakenteellista väkivaltaa vastaan. Tällaisen viestin viejiksi katsoin voivani valjastaa myös ne menneisyyden ihmiset, joilta oli mahdotonta enää kysyä suostumusta tutkimuksen aineistoksi.
Väitöskirjani tulokset olivat samansuuntaiset kuin lukuisien kriminologien aiemmin. Rangaistusten koventaminen on universaalisti leimallista yhteiskunnille, joissa sosiaaliryhmien väliset erot ovat jyrkentymässä. Lopulta oli helppo nähdä, että eurooppalainen varhaismodernien rikosten ja rangaistusten historian tutkimuskenttä oli pitkälti tulkintaa köyhyyden kriminalisoimisesta. Samaan aikaan se kantoi universaalia viestiä eriarvoistumiskehitystä vastaan. Omia tulkintoja auttoi suhteellistamaan se, että rikosoikeus oli Ruotsissa ja etenkin Suomen puolella kokonaisuutena huomattavasti Euroopan ydinalueita lievempää. Kapitalismin myöhäsyntyisyys säästi alimpia yhteiskuntaryhmiä julman repressiivisiltä keinoilta, joilla yksityisomaisuuden suojaa vahvistettiin esimerkiksi Brittein saarilla. Kuolemanrangaistukset väestöön suhteutettuna olivat paljon harvinaisempia ja niiden toteuttamistavat vähemmän raakoja Suomessa ja Ruotsissa kuin tiheään asutussa Keski-Euroopassa. Suomessa niistä luovuttiinkin (rauhan aikana) eurooppalaisittain huomattavan varhain. Mutta suhteellistaminen ei lievennä yksilötason murhenäytelmiä.
Julmimpien ja ankarimpien rangaistusten hyödyttömyydestä oli puhuttu jo valistusajattelija Cesare Beccarian ajalla. Hän argumentoi 1760-luvulla, että kuolemanrangaistuksia pantiin vakavista rikoksista täytäntöön niin satunnaisesti, etteivät teloitukset voineet pelottaa potentiaalisia rikoksentekijöitä. Rikoksia olisivat voineet ehkäistä tehokkaammin lievemmät rangaistukset, jos ne vain pantaisiin täytäntöön kattavasti. Empiiriset tutkimukset eivät ole kumonneet myöhemminkään Beccarian perusajatusta. Omakin tilastollinen analyysini rikosten ja rangaistusten jakautumasta viittasi siihen, etteivät julkiset teloitusnäytelmät ehkäisseet rikollisuutta, vaan päinvastoin kopioivat alkuperäistä rikosta ja raaistivat. Olennaiseksi osoittautui toimeenpanna vakavista rikoksista ylipäätään jokin rangaistus, sillä kokonaan selvittämättömien henkirikosten suuri paikallinen määrä provosoi harkittuja ja teonpiirteiltään törkeitä murhia.
Kalela on todennut, että oikeudenmukaisen rekonstruktion edellytykset syntyvät tutkijan tunnistaessa omat sidonnaisuutensa ja punnitessa niiden merkitystä koko tutkimusprosessille tutkimusasetelmasta kysymyksiin, näkökulmista rajaukseen sekä lähteiden valikoinnista analyysitapaan ja tulkintoihin. Jälkikäteen olen pohtinut, vastasivatko omat tulkintani rikoksen ja kuolemanrangaistuksen syy-yhteyksistä jo liikaakin tutkijan ennakkotoiveita. Olisiko metodinen rehellisyys velvoittanut argumentoimaan taustahypoteeseista ja valituista menetelmistä selkeämmin? Kyllä, näin olisi varmasti pitänyt tehdä – sidonnaisuuteni oli kiistatonta. En olisi esittänyt tuloksia, mikäli tulokseni olisivat viitanneet siihen, että kivuliaat rangaistusspektaakkelit ehkäisisivät vakavaa rikollisuutta, koska tulokset olisivat voinut päätyä argumentiksi keskusteluun kuolemanrangaistuksen palauttamisen puolesta. Tämän arvovalinnan läpinäkyväksi tekeminen olisi ollut reilua tutkimuksen lukijoille, jotta nämä olisivat voineet punnita tulkintojen objektiivisuutta.
Teksti perustuu kirjoittajan esitelmään Kirkkohistorian päivässä 3.12.2021.
Anu Koskivirta (Koskivirta-Karonen) on Suomen ja Pohjoismaiden historian dosentti Helsingin yliopistossa ja Suomen historian dosentti Itä-Suomen yliopistossa. Hän työskentelee julkisella sektorilla ja harrastaa historiaa vapaa-ajalla.
Kirjallisuutta
Heikkinen, Antero & Heikki Ylikangas. ”Kaksi historiaa”, Historiallinen Aikakauskirja 69:1 (1971), 53–59.
Kaartinen, Marjo. ”Eettinen käänne – hyvä ja oikea historia?” Teoksessa Marjo Kaartinen & Anu Korhonen (toim.), Historian kirjoittamisesta. Kirja-Aurora 2005, 205–244.
Kalela, Jorma. Historiantutkimus ja historia. Gaudeamus 2000.
Karonen, Petri. Pohjoinen suurvalta. Ruotsi ja Suomi 1521–1809. WSOY 2014.
Katajala, Kimmo. ”Historiantutkimus, politiikka, vaikuttavuus ja eettiset ratkaisut”. Historiallinen Aikakauskirja 107:2 (2009), 228–232.
Koskivirta, Anu. "Sisäinen vihollinen". Henkirikos ja kontrolli Pohjois-Savossa ja Karjalassa Ruotsin vallan ajan viimeisinä vuosikymmeninä. Helsinki 2001.
Koskivirta, Anu. “Crimes of desperation. Poverty-related filicides in 1810–1860”, Journal of Finnish Studies 20:1 (2017), 97–131.
Koskivirta, Anu & Olli Matikainen. ”Väkivallan ja valtion uhrit. Henkirikosten ja kuolemanrangaistuksen historiaa”. Teoksessa Ilona Pajari, Jussi Jalonen, Riikka Miettinen, & Kirsi Kanerva (toim.), Suomalaisen kuoleman historia. Gaudeamus 2019, 208–246.
Lenman, Bruce & Geoffrey Parker. Crime and the Law. The Social History of Crime in Western Europe since 1500. Europa Publications 1980.
Lidman, Satu, Anu Koskivirta ja Jari Eilola (toim.). Historiantutkimuksen etiikka. Gaudeamus 2017.
Linebaugh, Peter. The London Hanged. Crime and Civil Society in the Eighteenth Century. Cambridge University Press 2006.
Löfström, Jan (toim.). Voiko historiaa hyvittää? Historiallisten vääryyksien korjaaminen ja anteeksiantaminen. Gaudeamus 2012.
Löppönen, Paavo, Pirjo H. Mäkelä & Keijo Paunio (toim.). Tiede ja etiikka. WSOY 1991.
Moilanen, Mikko. Kohtalona mestauslava. Kuolemanrangaistus Suomessa 1500–1825. Docendo 2021.
Rautelin, Mona. En förutbestämd sanning. Barnamord och delaktighet i 1700-talets Finland belysta genom kön, kropp och social kontroll. Helsingfors 2009.
Takala, Martti. Lex Dei – Lex Politica Dei. Lex Politica Dei -teos ja Kaarle IX:n lainsäädäntö. Suomen Kirkkohistoriallinen Seura (& Suomen Historiallinen Seura) 1993.
Voigt, Vibeke. Vittring. Renfana förlag 2010.
Ylikangas, Heikki. “Major fluctuations in crimes of violence in Finland. A historical analysis”, Scandinavian Journal of History 1:1–4 (1976), 81–103.
Ylikangas, Heikki. Puukkojunkkareitten esiinmarssi. Väkivaltarikollisuus Etelä-Pohjanmaalla 1790–1825. Otava 1976.
Österberg, Eva. “Criminality, Social Control, and the Early Modern State. Evidence and Interpretations in Scandinavian Historiography”. Teoksessa Eric A. Johnson & Eric H. Monkkonen (eds.), Violence in Town and Country since the Middle Ages. University of Illinois Press 1996, 35–62.
