Varhaismodernin Ruotsin säätyjä käsittelevien väitöstutkimusten jakautuminen yliopistoittain ja ohjaajittain

Petteri Impola

Varhaismoderni Ruotsi oli sääty-yhteiskunta. Valtiosäädyt edustivat poliittista valtaa, mutta samalla nelisäätyjärjestelmä jäsensi aikalaisten sosiaalista hierarkiaa ja toimenkuvia. Varhaismodernin yhteiskunnan ymmärtämisessä säädyt ovatkin olennainen tutkimuskohde tai vähintään muuttuja, joka tulee huomioida hyvinkin erilaisissa tutkimusaiheissa.

Olen selvittänyt tutkimusartikkelissani (Impola 2023 (tulossa)) sitä, millaisin painotuksin Ruotsin varhaismodernin ajan (n. 1520–1810) aatelistoa, papistoa, porvaristoa ja talonpoikia sekä muita sosiaali- ja ammattiryhmiä sekä sukupuolta, perheitä ja kotitalouksia on tutkittu Suomessa ja Ruotsissa. Analyysi perustuu ruotsalaisiin (n=802) ja suomalaisiin (n=265) historian – kattaen myös aate-, kirkko-, talous- ja oikeushistorian – väitöskirjoihin 1850-luvulta vuoteen 2020. Näistä yli tuhannesta väitöskirjasta seuloin ne tutkimukset, joiden ensisijaisena tutkimuskohteena tai vähintään merkittävässä roolissa kulloisenkin tutkimusaiheen kannalta on jokin sääty tai muu sosiaali- ja ammattiryhmä.

Luokittelussani esimerkiksi papistoa on voinut edustaa suoraan pappien toimintaa tutkiva väitöskirja. Toisaalta mukaan on otettu myös tutkimukset, joiden kohteena on ollut esimerkiksi lapsenmurhat tai noituus, sillä tapausten oikeuskäsittelyiden sekä mentaalismoraalisen ymmärryksen yhteydessä papistolla on ollut merkittävä rooli aikalaisille – ja siksi myös tutkijoille ilmiön analyysissa. Luonnollisesti yhdessä väitöskirjassa on voinut olla edustettuna yksi tai useampi sääty. Sen sijaan jätin pois sellaiset väitökset, joissa säädyt jäävät vain yleismaininnoiksi eivätkä niiden edustajat näyttäydy aktiivisina toimijoina tai analyysille olennaisena sosiaalisena ryhmänä. Kaikkinensa vähintään yhden tai useamman säädyn tai muun ryhmän havaitsin 665 ruotsalaisessa (83 % kaikista) ja 198 suomalaisessa (75 % kaikista) väitöskirjassa. Säätyjä ja muita toimijaryhmiä on siis tutkittu paljon.

Luokittelun avulla vertailin artikkelissani ruotsalaisen ja suomalaisen historiankirjoituksen painotuseroja säätyjen ja muiden ryhmien huomioimisessa. Esimerkiksi Ruotsin yliopistoissa on tehty perinteisesti paljon väitöskirjoja kuninkaallisista ja aatelistosta. Sen sijaan Suomessa koko tarkastelujaksoa leimannut talonpoikien tutkimus on vahvistunut ruotsalaisissa väitöskirjoissa vasta 1900-luvun lopulta alkaen. Molemmissa maissa papisto oli toiseksi tutkituin ja porvaristo määrällisesti vähiten tutkittu sääty. (Impola 2023 (tulossa).)

Eri säätyihin kohdistuvassa tutkimuksessa on merkittäviä painotuseroja niin eri yliopistojen kuin väitöskirjaohjaajien välillä. Syvennyn niihin tässä tekstissä. Väitöskirjat muodostavat tutkimusaineiston, johon keskittyminen mahdollistaa yhtäältä yleisnäkymän luomisen perustutkimuksen korostuksiin sekä toisaalta ohjaaja-ohjattava-suhteiden peilaamien painotuserojen, jopa koulukuntien, havainnoinnin. (Partti 2019; Karonen 2019 & 2020, 2023 (tulossa).)

Säätyjen tutkimus eri yliopistoissa

Alla olevasta taulukosta 1 ilmenee Ruotsin varhaismodernin ajan eri säätyjä koskevien väitöskirjojen jakautuminen yliopistoittain (ja korkeakouluittain) Ruotsissa ja Suomessa. Sama väitöskirja on laskettu useampaan säätyryhmään, jos siinä on käsitelty eri säätyjä ja niiden edustajia. Vanhimmissa opinahjoissa (etenkin Uppsala, Lund, Helsinki) on varhaismodernia aikaa käsitteleviä väitöskirjoja tehty ylipäätään kauemmin ja runsaammin, kuin vasta 1950- ja 1960-luvulla perustetuissa yliopistoissa. Ruotsissa maiden yhteistä varhaismodernia historiaa koskevaa tutkimusta on tehty ylipäätään enemmän kuin Suomessa (Karonen 2020).

Taulukko 1. Varhaismodernin Ruotsin yhden tai useamman säädyn huomioineiden ruotsalaisten ja suomalaisten väitöskirjojen jakautumien yliopistoittain vuosina 1850–2020. Tutkituimmat säädyt yliopistoittain lihavoitu.

Ruotsalaisissa väitöksissä painottuu aateliston tutkimus, joka on ollut suosituin sääty niin Uppsalan kuin Lundin yliopistojen väitöskirjoissa. Suomessa aatelistoa käsittelevillä aiheilla väitteleminen on painottunut eritoten Helsinkiin muiden yliopistojen seuratessa kauempana perässä. Suomessa aatelisto ei ole kuitenkaan ollut missään yliopistossa määrällisesti suosituin sääty. Uppsalan, Lundin ja Helsingin yliopistojen osalta aateliston tutkimuksen roolia korostaa erityisesti 1800-luvun jälkipuoliskolla ja 1900-luvun alussa tehty kuninkaita ja muita suurmiehiä valtakunnan politiikassa, sotimassa ja hallinnossa korostanut tutkimus (vrt. Koskinen & Einonen 2014). Nimenomaan Uppsala (124 kpl) ja Helsinki (12 kpl) erottuvatkin selvästi yliopistoina, joissa on aateliston lisäksi ohjattu Ruotsin hallitsijoita ja kuningasperheitä käsitelleitä väitöksiä. Toisaalta ”aatelistotutkimuksen renessanssi” 2000-luvulle tultaessa on vaikuttanut positiivisesti myös Tukholman, Göteborgin sekä Jyväskylän ja Turun väitösmääriin. (Vrt. Haikari et al. 2020.)

Ruotsissa ja Suomessa papisto on väitösten toiseksi tutkituin sääty. Aihepiirin tutkimusta on ilmestynyt varsin tasaiseen tahtiin 1800-luvulta 2000-luvulle. Uppsalan, Lundin, Helsingin ja Åbo Akademin kohdalla papistotutkimuksen määrää selittää osaltaan yliopistoissa toimivat teologiset tiedekunnat tai osastot ja etenkin kirkkohistorian oppiaine, jonka piirissä varhaismoderniakin aikaa ja nimenomaan papiston toimintaa koskevaa tutkimusta on tehty tasaisesti (Jarlert & Tammela 2023 (tulossa)). Papiston rooli on tosin korostunut viime vuosikymmeninä myös muissa yliopistoissa, koska papiston asemoituminen on pitänyt huomioida profaaneissakin aiheissa, esimerkiksi rikollisuutta, mentaliteetteja tai vaikkapa pyhäpäivien viettoa tutkittaessa.

Porvaristo on vähiten tutkittu sääty niin ruotsalaisissa kuin suomalaisissa väitöksissä. Verrattuna runsaslukuiseen talonpoikaistoon oli kaupunkiväestön osuus varhaismodernissa Ruotsissa karkeasti vain viiden prosentin luokkaa. Toisaalta myös aatelin ja pappien määrä oli vähäinen, mutta väitöstutkimuksissa ne ovat selvästi kiilanneet porvariston ohi. Yliopistojen välisessä jaottelussa erityisesti Tukholmassa tehdyn porvaristotutkimuksen määrä korostuu, jota selittää muun muassa vuonna 1919 perustetun Stads(- och kommun)historiska institutetin toiminta mutta eritoten juuri varhaismoderniin Tukholmaan ja sen porvaristoon kohdistuva tutkimus. Vastaavanlainen yliopiston kotikaupungin ja sen lähiympäristön varhaismodernin ajan merkityksen, ainakin osittainen, korostuminen näkyy myös Turun yliopistossa tehdyissä väitöksissä, jotka ovat huomioineet kauppias- ja käsityöläiselämän määrällisesti parhaiten verrattuna muihin säätyihin. Maantieteellisesti hiukan yllättäen Pohjanmeren kauppakaupungissa Göteborgissa on porvariston sijaan keskitytty huomattavasti enemmän talonpoikiin ja muuhun rahvaaseen, minkä taustalla ovat 1970-luvulta alkaen omaksutut ”proletariaattiteoriat”.

Ruotsin ja Suomen yliopistoissa tehtyjen säätyihin suuntautuneiden väitöstutkimusten suurin ero koskee talonpoikia. Suomessa talonpojat ovat olleet väitöskirjoissa eniten tutkittu sääty niin Helsingissä, Jyväskylässä, Joensuussa (myöh. Itä-Suomen yliopisto) kuin Tampereella. Tämä alleviivaa laajempaa huomiota talonpoikien ja yleisemmin rahvaan historian merkityksestä suomalaisessa historiografiassa. Vastaavasti talonpojat ovat Ruotsissa olleet määrällisesti korostunein tutkimuskohde vain Göteborgissa, Uumajassa ja Keski-Ruotsin Mittuniversitetissä. Ruotsissakin talonpoikien suhteellinen osuus tutkimuksessa on siis korostunut uudemmissa ja maakunnallisissa yliopistoissa, kun taas Uppsalassa ja Lundissa talonpojat ovat vasta kolmanneksi ja Tukholmassa vähiten tutkittu sääty.

Säädyt ja ohjaajat

Yliopistojen väliset korostukset kuten myös varjokohdat eri säätyjä koskevassa tutkimuksessa juontuvat sekä pidemmistä traditioista ja koulukunnista että aktiivisista yksittäisistä tutkijoista. Väitöskirja-aiheiden valikoitumisessa sekä käytännön tutkimustyön suuntautumisessa keskeinen merkitys on väitöskirjojen ohjaajilla, joilla on myös rooli tutkimuksellisten koulukuntien portinvartijoina, uudistajina tai säilyttäjinä. Ohjaajatiedot on kerätty pääosin väitöskirjojen esipuheista. Kaikki ohjaajat on huomioitu, mikäli väitöksellä on useampia ohjaajia. Säätyjä käsitelleistä väitöskirjoista ohjaajatiedot puuttuvat Ruotsin osalta reilusta kymmenestä prosentista ja Suomesta reilusta viidestä prosentista töitä. Aukot keskittyvät lähinnä vanhimpiin väitöstutkimuksiin, joiden ohjaajatiedot on ilmaistu vaihtelevasti.

Ruotsissa säätypainotteisten väitösten ohjaukset ovat personoidusti jakaantuneet seuraavasti: aatelisto 107:lle, papisto 140:lle, porvaristo 106:lle ja talonpojat 126:lle eri ohjaajalle (yksi ohjaaja voi tosin olla useamman säädyn alaisuudessa ja ohjannut yhtä säätyä koskien useitakin väitöksiä); Suomessa vastaavat lukemat ovat 53, 61, 52 ja 61. Jos kunkin säädyn osalta niitä koskevien väitöskirjojen määrä suhteutetaan näihin personoitavissa oleviin ohjaajayksilöihin, on Suomessa ohjaajamäärä ollut varsin tasainen säädyittäin. Ruotsissa erityisesti aatelistoa käsittelevät väitöskirjaohjaukset ovat sen sijaan jakaantuneet suhteellisesti pienemmälle historioitsijajoukolle. Sekä Suomessa että Ruotsissa on ohjaajajoukko ollut suhteellisesti lavein ja siten myös hajanaisin porvariston kohdalla. Suomessa on väitösmääriin suhteutettuna ohjaajapooli ollut ylipäätään laajempi kuin Ruotsissa (vrt. Karonen 2023 (tulossa)).

Seuraavassa taulukossa olen laskenut kymmenen eniten kutakin säätyä käsittelevää väitöskirjaa ohjannutta tutkijaa niin Ruotsista kuin Suomesta. Yhden väitöskirjan osalta sama ohjaaja on sisällytetty kaikkiin niihin säätyihin, yhteen tai useampaan, joita väitöstutkimus käsittelee. Näiden kärkiohjaajien joukosta olen korostanut eri väreillä ne ohjaajat, jotka ovat ohjanneet joko kaikkia neljää, kolmea tai kahta säätyä tarkastelevia väitöksiä.

Taulukko 2. Ruotsin varhaismodernia aikaa koskevien väitöskirjojen ohjauksien jakaantuminen ja määrät säädyittäin kymmenelle eniten ohjanneelle tutkijalle Ruotsissa ja Suomessa vuosina 1850–2020. Näiden kärkiohjaajien joukosta on korostettu vihreällä kaikkiin neljään, oranssilla kolmeen ja sinisellä kahteen säätyyn liittyviä väitöskirjoja kymmenen kärjessä ohjanneet ohjaajat.

Maittain aatelistoon linkittyviä väitöksiä on Ruotsissa ohjannut selvästi eniten Harald Hjärne. Suomessa Gunnar Suolahti ja Petri Karonen eivät juurikaan erotu seuraajistaan. Ruotsalaisten aatelistoaiheita useimmin ohjanneiden henkilöiden joukossa painottuvat 1800-luvun ja 1900-luvun väitökset, mikä alleviivaa aihepiirin tuolloista valtavirtaisuutta. Suomalaisten kärkiohjaajien joukossa on puolestaan suhteessa enemmän tuoreempaa osaamista tähdentäen osaltaan aatelistotutkimuksen nousua.

Molemmissa maissa papiston osalta tehokkaimpien ohjaajien joukossa on useita teologisten oppiaineiden professoreita, eritoten Hilding Pleijel, Hjalmar Holmquist ja Sven Kjöllerstöm sekä Kauko Pirinen ja Simo Heininen. Lisäksi lukuisat profaanihistorioitsijat ovat joutuneet ohjauksissaan huomioimaan papiston toimijuutta ja ajatusmaailmoja.

Porvaristoa huomioivia väitöskirjoja on ylipäätään vähiten, mutta aihepiirin moniulotteisuus näkyy niin Ruotsissa kuin Suomessa ohjaajajoukon laveutena. Sven A. Nilsson ja Kirsi Vainio-Korhonen ovat kärjessä, mutta jakauma on muutoin tasainen. Taloushistoriasta ponnistavia ohjaajia on joukossa mukana ainoastaan muutamia: Ruotsista Rolf Adamson, Eli F. Heckscher, Ernst Söderlund ja Suomesta vain J. H. Vennola. Olenkin jättänyt kategorisoinnin ulkopuolelle pelkästään kauppakäynti- tai vastaaviin tilastoihin perustuvat väitöskirjat, ellei niissä ole otettu selvästi porvareita huomioon toimijoina tai säätynä. Ohjausmäärissä näkyykin sellaisia ohjaussuhteita, joissa väitökset ovat käsitelleet kaupankäynnin ja käsityöammattien lisäksi kaupunkiyhteisöä ja -hallintoa sekä esimerkiksi porvareitakin koskeneita rikoksia.

Talonpoikia käsitteleviä väitöksiä on Ruotsissa eniten ohjannut Eva Österberg, jota seuraavat Sven A. Nilsson ja Torkel Jansson. Suomessa kärkeä pitävät Petri Karonen, Toivo Nygård ja Heikki Ylikangas, jonka oikeus- ja rikoshistoriallisetkin ohjaustyöt ovat käsitelleet talonpoikaisyhteisöjen dynamiikkaa ja oikeuskäytäntöjä (vrt. Koskivirta 2022).

Ruotsissa ohjausmäärien kärkiporukassa kaikkia neljää säätyä käsitteleviä väitöksiä on ohjannut vain Sven A. Nilsson Uppsalassa. Hänen oma tutkimuksensa keskittyi Ruotsin suurvalta-ajan sotapolitiikkaan ja -talouteen sekä aateliston ja hallitsijoiden valtakamppailuun. Suomessa ohjauskärjessä olevista kaikkia neljää säätyä ovat ohjanneet Gunnar Suolahti ja Pentti Renvall Helsingissä sekä Petri Karonen Jyväskylässä. He kaikki ovat itsekin tutkineet varhaismodernin Ruotsin säätyjä ja muita toimijaryhmiä. Edellä mainittuja voidaankin pitää laaja-alaisina tutkija-ohjaajina suhteessa varhaismoderniin sääty-yhteiskuntaan. Tosin heidän rooliaan nostaa ylipäätään kuuluminen eniten varhaismodernia aikaa koskevia väitöskirjoja ohjanneiden joukkoon (Karonen 2020). Varovaisesti voidaan kuitenkin päätellä, että Suomessa eniten ohjanneiden on keskimäärin täytynyt hallita useampia eri säätyjä, ja siten myös laajasti varhaismodernin Ruotsin sosiaalisia ja toiminnallisia dynamiikoita, kun taas ruotsalaisten huippuohjaajien joukossa on selkeämpiä mutta kapea-alaisempia kärkiä, mitä tulee säätyjen huomioimiseen.

Tehokkaimmin säätyaiheita ohjanneiden joukosta kolmen säädyn kategoriaan kuuluvat Ruotsista Sven Tunberg, Torkel Jansson, Eva Österberg ja Maria Sjöberg sekä Suomesta Markku Kuisma ja Toivo Nygård. Väitöksiä kahteen eri säätyyn liittyen ovat ohjanneet Ruotsissa Gottfrid Carlsson, Jerker Rosén, Harald Gustafsson, Arne Jarrick, Jan Lindegren ja Stellan Dahlgren sekä Suomessa Eino Jutikkala, Heikki Ylikangas, A. R. Cederberg, Panu Pulma ja E. G. Palmén. Näitä lukuja tarkasteltaessa on huomattava, että kyseessä on kunkin säädyn kohdalla vain kymmenen kärki eli osa ohjaajista on taulukon lukemien ulkopuolella voinut tehdä ohjauksia useita tai kaikkia säätyjä koskien, mutta vähäisemmissä määrin. Lisäksi niin väitöskirjojen kuin niiden ohjausten jakautuminen näyttäytyisi toisenlaisena, jos säätyjen lisäksi huomioitaisiin muutkin sosiaaliset ryhmät. Ylipäätään tutkijoiden aktiivisuus ja erilaiset koulukunnat näyttäytyisivät todennäköisesti hieman erilaisina, jos tarkastelu laajennettaisiin väitöskirjoista ja niiden ohjauksista kaikkeen tehtyyn tutkimukseen.

***

Säätyjen korostuminen eri tavoin eri yliopistoissa vaikuttaa selittyvän yliopistojen historiallisilla vaiheilla sekä jossain määrin myös maantieteellisellä asemoitumisella esimerkiksi rannikon historiallisten kauppa- ja hallintokaupunkien sekä toisaalta syrjäisemmän ja maaseutumaisemman ympäristön välillä.

Säätyjä käsittelevien väitöskirjojen ohjaajilla on ollut keskeinen rooli tutkimuksen suuntaamisessa. Suomessa ohjaajat ovat hieman laveammin ottaneet useampia säätyjä haltuunsa – tai laaja-alaisuutta on toisaalta voitu vaatia pienempiä resurssien takia – kun taas Ruotsissa ohjaukset eri säätyjä koskien ovat hiukan enemmän koulukunnittaisia. Vaikka tässä tekstissä ei ole huomioitu muita kuin väitöstutkimuksia, voidaan väitöskirjojen monissa tapauksissa nähdä suunnanneen väittelijän jatkohankkeita, jos ei aina täysin samojen säätyjen pariin niin hyvin usein kuitenkin juuri joidenkin toimijaryhmien tutkimiseen.

FM, väitöstutkija, projektitutkija Petteri Impola, historian ja etnologian laitos, Jyväskylän yliopisto. Impola on toiminut tutkijana Koneen Säätiön rahoittamassa hankkeessa Yhteinen menneisyys, erilaiset tulkinnat: Bibliometrinen ja kvalitatiivinen analyysi varhaismodernista Ruotsin valtakunnasta Ruotsin ja Suomen historiografiassa 1860–2020 (Hirsu).

Kirjallisuus

Haikari, Janne, Hakanen, Marko, Lahtinen, Anu & Snellman, Alex. Aatelin historia Suomessa. Siltala 2020.

Impola, Petteri, “The Finnish and Swedish Historiography of the Early Modern Swedish Patriarchal Estate Society: Individuals, Social Groups, Household, and Gender in Dissertations, 1850–2020”. Teoksessa Swedish and Finnish Historiographies of the Swedish Realm, c. 1520–1809: Shared Past, Different Interpretations?, eds. Petri Karonen & Miia Kuha. Routledge 2023 (tulossa).

Jarlert, Anders & Tammela, Joonas, “Church history of the Swedish realm, 1520–1809”. Teoksessa Swedish and Finnish Historiographies of the Swedish Realm, c. 1520–1809: Shared Past, Different Interpretations?, eds. Petri Karonen & Miia Kuha. Routledge 2023 (tulossa).

Karonen, Petri, “Research on Early Modern Sweden: Resources, Research Areas, and Prominent Scholars, 1850–2020”. Teoksessa Swedish and Finnish Historiographies of the Swedish Realm, c. 1520–1809: Shared Past, Different Interpretations?, eds. Petri Karonen & Miia Kuha. Routledge 2023 (tulossa).

Karonen, Petri, “Varhaismodernin Ruotsin tutkijat: Ruotsin ja Suomen yhteistä menneisyyttä koskevan tutkimuksen päälinjojen, tutkimusalojen ja ohjaussuhteiden vertailu”, Historiallinen Aikakauskirja 118:2 (2020), 152–165.

Karonen, Petri, ”Historiantutkimuksen ja yhteiskunnan yli puolitoistavuosisatainen vuoropuhelu: resurssit, rakenteet ja tulokset”. Teoksessa Tiede ja yhteiskunta: Suomen Historiallinen Seura ja historiantutkimus, toim. Petri Karonen, 13–41. SKS 2019.

Koskinen, Ulla & Einonen, Piia, ”Hallinnon sankarilliset yksilöt ja kasvoton koneisto”. Teoksessa Kansallisten instituutioiden muotoutuminen: Suomalainen historiakuva Oma Maa -kirjasarjassa 1900–1960, toim. Petri Karonen & Antti Räihä, 115–145. SKS 2014.

Koskivirta, Anu, ”Historiallisen kriminologian tulo Suomeen”, Pohjolan historiankirjoitus: tiedeblogi Suomen ja muiden Pohjoismaiden historiografiasta, 10.6.2022.

Partti, Kenneth, Taking the Language of the Past Seriously: The Linguistic Turns in Finnish and Swedish History Dissertations, 1970–2010. Jyväskylän yliopisto 2019.

Kaarlo Blomstedt ja Henrik Klaunpoika Horn – sata vuotta yhä relevantista väitöksestä

Petteri Impola

Arkistonhoitaja ja historioitsija Kaarlo Blomstedtin (1880–1949) väitöksestä on kulunut sata vuotta. Blomstedtin Helsingin yliopistossa 12.2.1921 tarkastetun väitöskirjan Henrik Klaunpoika Horn, ajankuvaus 1, Kustaa Vaasan ja Juhana Herttuan palveluksessa ohjaajana toimi J. W. Ruuth, jota Blomstedt kiitti väitöskirjansa alkusanoissa ”oivallisesta kombinatsionikyvystä”. Blomstedtille Valtionarkistosta tuttu valtionarkistonhoitaja ja samaisena vuonna professoriksi nimetty Ruuth oli itse väitellyt Suomen ja Hansaliiton kauppasuhteista (1882) ja kunnostautunut erityisesti kaupunkihistorioiden laatijana. Vastaväittäjänä toimi varhaismodernin ajan tuntija professori Kustavi Grotenfelt.

Blomstedtin väitöskirja pohjautui yhdeksän vuoden tutkimustyöhön, joka oli jo vuonna 1918 poikinut Horn-suvun keskiajan historiaa taustoittaneen tutkimuksen. Väitöstutkimustaan Blomstedt edisti työskennellessään Valtionarkistossa, vuodesta 1909 amanuenssina ja vuodesta 1917 arkivarina eli arkistonhoitajana. Blomstedt ja ohjaajansa Ruuth edustivat 1800–1900-lukujen taitteelle ominaista historiantutkijatyyppiä, jossa yhdistyi toiminen rinnakkain niin arkistolaitoksen piirissä kuin historiantutkijana. He nostivat uusia lähdeaineistoja tieteelliseen keskusteluun ja toisaalta huolehtivat aineistojen arkistoinnista. Vastaväittäjä Grotenfeltin lausunnossakin näkyy, että aikakauden väitöskirjalle tyypillisesti oli juuri lähteisiin, niiden kattavuuteen sekä terävään lähdekritiikkiin kiinnitetty syvällistä huomiota. Tosin vastaväittäjän mielestä arkistoaineistojen paisuminen johti yksityiskohtien runsauteen ja paikoin asiakirjojen referoinnin tarpeellisuus herätti kritiikkiä.

Väitöstutkimus käsitteli – muun muassa tuomarina, kamarineuvoksena, Etelä-Suomen laamannina, Suomen sotaväen ylipäällikkönä, ritarina, Viron ja monien muiden alueiden käskynhaltijana ja valtaneuvoksena toimineen – Henrik Klaunpoika Hornin (Kankaisten sukuhaarasta, 1512/13–1595) elämänuran alkupuolta vuoteen 1563 asti. Väitöstutkimus on jäsennetty kronologisesti, alkaen sukutaustasta ja kasvatuksesta, jota seuraa aikuistuneen Henrik Klaunpojan toiminta keskushallinnossa ensiksi Kustaa Vaasan ”hovilaisena” ja kamarineuvoksena sekä sittemmin Suomen taloudellisten ja hallinnollisten olojen kehittäjänä, sotapäällikkönä sekä Juhana-herttuan neuvonantajana ja hovimestarina. Sivumitallisesti eniten huomiota saavat vuodet 1556–1563, jotka Blomstedtin katsannossa olivat kiinnostavia Henrik Klaunpojan henkilön mutta ennen kaikkea myös Suomen historian näkökulmasta. Tuolloin tuleva kuningas Juhana oli Suomen herttua ja käskynhaltija, joka tarvitsi apua Henrik Klaunpojan kaltaisilta monitaitoisilta ja paikallistaustaisilta luotetuiltaan.

Kankaisten kartanon päärakennus Maskussa, jonka kivisen linnan Henrik Klaunpoika Horn rakennutti 1500-luvulla. Lähde: Wikimedia, Antti Bilund.

Kronologisen henkilöhistorian ohessa Blomstedt nostaa kuitenkin vaivihkaa laajempia teemoja analyysinsä kohteeksi, joita pelkkä väitöskirjan sisällysluettelon tarkastelu ei paljasta. Osa teemoista korostuu nykytutkimuksessakin, tosin voimakkaammin teoretisoituina ja käsitteellistettyinä. Esimerkiksi tutkimuksen alkupuolella Blomstedt pohtii aatelispojan lapsuutta, kasvatusta ja koulutusta. Suorien lähteiden puuttuessa analyysi Henrik Klaunpojan nuoruusvuosista perustuu yleisempiin aikakautta koskeviin oletuksiin. Aateliskasvatukselle tyypillisestä Grand Tourista ei ole asiakirjalähteitä, mutta Blomstedt perustelee sivistysmatkan todennäköisyyden uskottavasti. Väitöstutkimuksen ensimmäinen Henrik Klaunpoikaa suoraan nimeltä koskeva lähde on kesäkuulta 1531. Henrik Klaunpoika toimi tuolloin kiinnemiehenä eli todistajana vaakunamies Jöns Knuutinpoika Kurjen huomenlahjassa. Tätä seuraa kolmen vuoden lähdeaukko, jonka ajan Blomstedt olettaa hänen olleen ulkomailla opissa. Tulkinnan perusteena on se, että seuraavan kerran Henrik Klaunpoika ilmestyy lähteisiin Suomen alueen ulkopuolella kuninkaan hovissa. Lisäksi juuri koulutuksen tuoma osaaminen oli oletettavimmin yksi tärkeimmistä tekijöistä Henrikin päästessä jo nuorena Kustaa Vaasan hoviin. Vastaväittäjä Grotenfelt olisi lähdeaukoista huolimatta päätynyt tekemään jopa rohkeampiakin tulkintoja Henrikin hyvästä opillisesta kasvatuksesta perustana tämän merkittäville elämänvaiheille.

Blomstedt näkee hovielämää edeltäneiden nuoruusvuosien olleen Henrikille ”ensimmäinen aste hänen kehityksessään”, mikä korostaa näkökulmaa kehittyvästä ihmisestä, elämästä kehityskertomuksena, huipentuen tärkeimpiin toimiin ja asemiin. Vastaavaa tulkintaa edusti Blomstedtin väitöskirjaan tukeutunut Pentti Renvall Vaasa-kauden voimahahmoja käsittelevässä teoksessaan Kuninkaanmiehiä ja kapinoitsijoita (1949). Kirjoittaessaan reilu kolmikymppisestä Henrik Klaunpojasta Helsingin kaupungin perustamisen taustahahmona, Renvallkin painotti, että hän ”oli henkiselle kehitykselleen ratkaisevimmasta ajasta palvellut vuosikymmenen (1534–1544) Kustaa Vaasan hovissa ja keskushallinnossa”. Myös Renvall korosti käytännön kokemusta osana kouluttautumista ja tietotaitojen haalimista, jonka suhteen Henrik Klaunpoika oli aitiopaikalla keskushallinnossa sen voimakkaalla uudistuskaudella. Hallinnossa pärjätäkseen tuli vanhojen alueellisten perinnäistapojen sijaan omata keskitettyä järjestelmällisyyttä ja uudenlaista harkintakykyä sekä valtiokeskeistä kuninkaanvallan vankkumatonta tukemista – Renvallin sanoin ”tarkoituksenmukaisuusnäkökohtia silmälläpitävää ajattelutapaa”. Vaikka historiantutkimuksessa on 2000-luvulla korostettu varhaismodernin ajan yksilöllistä työtä, toimijuutta ja kyvykkyyttä syntyperän ja säätyaseman merkityksen rinnalla sekä toisaalta huomioitu epämuodollisen käytännössä oppimisen tärkeys, on näitä yksilöiden pyrkimyksiin vaikuttaneita piirteitä osattu analysoida jo sata vuotta sitten.

Henrik Klaunpojan henkilöhistorian avulla Blomstedt avaa laajemmin aikakauden siviili- ja sotahallinnon käytänteitä. Vastaväittäjäkin kiinnittää huomiota Henrik Klaunpoikaan hyvänä esimerkkinä siitä, kuinka samoilla henkilöillä saattoi olla useita risteäviä rooleja virkakoneistossa. Siksi Henrik Klaunpojankin kohdalla on vaikea hahmottaa, minkä virka-aseman nojalla hän kulloinkin toimi. Esimerkiksi Juhana-herttuan ollessa matkoilla ja kaikkien tärkeiden Suomea koskevien asioiden kuljettua Henrikin ja pienen lähipiirin käsien kautta, voidaan hänen katsoa olleen tosiasiallisesti Suomen käskynhaltijan asemassa – myöhemmissä elämänvaiheissa hän oli sitä virallisestikin. Tämä aiheutti tulkintavaikeuksia Blomstedtille, koska lähteisiin jäi merkintöjä Henrik Klaunpojalle annetuista määräyksistä ja toimeenpanosta, mutta monin paikoin on vaikea erotella, missä roolissa hänen niitä tarkoitettiin suorittavan. Vastaavia aikalaisten ajallisesti, paikallisesti, sosiaalisesti ja ammatillisesti limittyneitä positioita korostetaan nykyäänkin historiantutkimuksessa, koska aikalaiset halutaan nähdä moninaisina ja aktiivisina toimijoina, eikä vain passiivisena massana.

Blomstedtin väitöskirja on oman aikansa kriteerein laadittu eikä sisällä nykyisille opinnäytteille tyypillistä monisyistä metodologis-teoreettis-käsitteellistä johdantolukua, eivätkä lyhyt suomenkielinen yhteenveto tai saksankielinen tiivistelmä tarjoa koko tutkimuksen yhdistävää laajaa loppusynteesiä. Blomstedtin väitöksessä on kuitenkin useita nykytutkimuksellekin ominaisia näkökulmia. Näitä ovat esimerkiksi edellä mainitut tietotaitojen ja käytännön työssä oppimisen korostaminen sekä moninainen lomittainen toiminen erilaisissa virka- ja muissa toimissa. Näin ollen Blomstedtin varsinainen empiirinen analyysi näkökulmineen ei lopulta isossa mittakaavassa poikkea nykytutkimuksen tendensseistä niin paljoa kuin voisi olettaa, vaan erot ovat enemmin teoreettisen ja käsitteellisen tason synteesin syvyydessä. Nykytermein Blomstedtin väitöskirja kuuluisi toimijuusteoriaa hyödyntävien tutkimusten joukkoon ja sen tutkimusmenetelmänä voisi pitää biografista lähestymistapaa, jopa elämänkulkumenetelmää.

Viime vuosikymmeninä varhaismodernia aikaa koskevissa tutkimuksissa on kiinnitetty huomiota juuri toimijuuden ja yhteiskunnallissosiaalisten rakenteiden väliseen suhteeseen. Toimijakeskeisessä tutkimuksessa olennaista on, että yksittäisen ihmisen menneisyyden sijaan huomio kiinnitetään toimijan ja hänen toimijuutensa erilaisiin reunaehtoihin, joiden hahmottamisen avulla tarkastellaan laajempia toimintakenttiä erilaisine rakenteineen. Tässäkin mielessä Blomstedtin näkökulma on ajankohtainen. Vaikka Blomstedt ei aikakauden käytänteiden mukaisesti teoretisoi syvällisemmin tutkimustaan, mainitsee hän väitöstutkimuksena olevan ”esitys Henrik Klaunpojan elämästä ja toiminnasta sekä hänen aikakaudestaan”. Teoksen alaotsikossa painottuva sana ”ajankuvaus” kertoi vastaväittäjänkin mukaan tutkimuksen sisältävän sekä selvityksen Henrik Klaunpojan pitkäaikaisesta toiminnasta kruunun palveluksessa että laajemman kuvauksen 1500-luvun olosuhteita, ”mikäli ne ovat olleet yhteydessä kuvattavan henkilön toiminnan kanssa”. Vastaväittäjän mukaan tämä on aiheuttanut tutkimuksen paisumista ja rajausten venymistä, mutta toisaalta juuri toimijaa ympäröivän yhteiskunnan, ihmisten ja käytänteiden tarkasteleminen on lisännyt väitöstutkimuksen arvoa. Kyseessä ei ole pelkkä henkilöhistoria, vaan samalla se on analyysi Henrik Klaunpojan ja tämän lähipiirin toimijuudesta ja vuorovaikutuksesta sekä tämän kaiken laajemmista merkityksistä omana aikanaan. Näiltä osin väitöskirjan yksityiskohtainen ja lähderikas ajankuvaus on yhä pääosin relevanttia.

Etenkin Suomessa ja osaltaan myös Virossa Henrik Klaunpojan elämä sivusi kaikkia olennaisia aikakauden hallintorakenteita ja toimintoja – jotka viime kädessä koskettivat myös paikallisyhteisöjä ja rahvasta – kuten hallinnon järjestämistä ja virkamiesten valvontaa, verollepanoa ja maakirjojen käyttöönottoa, erämaiden asuttamista, kaupunkien kuten Helsingin perustamista, sotatoimia, oikeudenkäyttöä ja niin edelleen. Henrik Klaunpojan henkilöhistorian avulla voidaan syventyä niin yksittäisiin paikallistason oikeudenkäynteihin kuin Kustaa Vaasan ja hänen seuraajiensa hallitseman uudenlaisen Ruotsin kuningaskunnan kehitykseen, joka vaati tuekseen Henrik Klaunpojan kaltaisia monipuolisia osaajia, jotka toisaalta itsekin hyötyivät asemansa suomista eduista. Hänen toiminnassa korostui lojaalius viime kädessä kulloinkin hallitsevalla kuninkaalle eli hänessä tiivistyi siirtymä feodaalista alueajattelusta valtiokeskeisyyteen. Lisäksi väitöstutkimus lisäsi tietoa aateliselämästä sekä tarkensi ja korjasi Hornien sukutietoja, joihin edelleen jäi pientä ristiriitaa vastaväittäjän kanssa

Blomstedtin mukaan Henrik Klaunpojasta on sekä omana aikanaan että myöhemminkin korostettu hänen rooliaan sotapäällikkönä, mikä ei tee riittävästi oikeutta hänen monipuoliselle uralle. Esimerkiksi Oma Maa -tietokirjasarjan 1900-luvun alun painoksessa Henrik Klaunpoika on mainittu Horn-suvun yleisen esittelyn yhteydessä ennen muuta ”soturina”, muiden roolien jäädessä maininnoiksi. Tätä vasten Blomstedt korostaakin Henrik Klaunpojan elämän alkupuolen olleen laajaa toimintaa ”sisäisen keskus- ja paikallishallinnon eri haaroissa ja valtiollisessa elämässä. Vain ohimennen hän joutui osalliseksi myös sotatoimiin.” Kun taas vasta elämänsä jälkipuolella hän oli nimenomaan ”sotapäällikkö” ja eri alueiden käskynhaltija. Väitöskirjan eduksi voidaankin katsoa, että siinä saa sijan uran alkupuolen monet rauhanaikojen teot. Ne olivat merkittäviä arkisen hallinnon juurruttamisen ja valtionmuodostumisen kannalta

Vaikka esimerkiksi Flemingien rinnalla Horn-suvun edustajia on Ruotsissa sivuttu osana 1500-luvun historiaa, ei Blomstedtin väitöskirjan suomenkielisyys edistänyt Henrik Klaunpojan nousemista arvoiseensa asemaan ruotsalaisessa tutkimuksessa, joka on painottunut Vaasa-kuninkaisiin ja ”ruotsalaisiin” aatelissukuihin. Jo varhaisessa Svenskt biografiskt handlexikonissa oli muutama lause Henrik Klaunpojasta, mutta ruotsinkielisen tutkimuskentän ymmärrystä täydensi 1970-luvulla Svenskt biografiskt lexiconissa Eric Anthonin kirjoittamana laajahko ja suomenkielistäkin tutkimuskirjallisuutta hyödyntävä biografia. Tultaessa 2000-luvulle Henrik Klaunpojan ovat ruotsalaistutkijoista maininneet muun muassa Lars Ericson (2004) ja Lars-Olof Larsson (2005), näistä edellisen viitatessa suoraan Blomstedtin väitöskirjaan. Molemmat mainitsevat Henrik Klaunpojan muutaman kerran, mutta vain Juhanan kautta nähtynä sivuhenkilönä ja toisaalta valtakunnan itärajaa turvanneena sotapäällikkönä. Ruotsalaisesta näkökulmasta Henrik Klaunpojan yksilöllinen rooli diplomaattina ja etenkin Suomen hallinnon kehittäjänä ei ole ollut niin kiinnostavaa.

Juuri arkinen aherrus siviili- ja sotahallinnossa takasi Henrik Klaunpojan uran jatkuvuuden ja nousujohteisuuden varsinaisten sotatoimien ollessa satunnaisempia tapahtumia. Tämä näkökulma sopii jossain määrin huonosti sellaisiin näkemyksiin, joiden mukaan itsenäistymisen aikoihin kirjoitettu Suomen historia olisi ollut ainoastaan itseriittoisen suomalaiskansallista ja sotaisaa suurmieshistoriaa – ainakin Blomstedtin väitöskirja oli perspektiiviltään huomattavasti laaja-alaisempi, vaikka sen kohteena eittämättä oli ylhäinen ja sodassakin ollut aatelisherra. Ennemmin Blomstedtin historiakuva Henrik Klaunpojasta sopiikin itsenäistyvän Suomen kontekstiin, jossa menneisyyden suurmiehiä ei nähty vain kuuluisina sotilaina vaan myös valtion – tässä tapauksessa Suomen – perusteita valaneina hallintomiehinä. Tutkimuksessa tällainen kuva henkilöityneestä hallinnosta katsottiin oikeutetuksi 1500- ja 1600-lukujen osalta, jolloin oikeusvaltioperiaatteet eivät olleet vielä siinä määrin juurtuneet, että yksittäisillä ja sooloilevillakin hallintotoimijoilla voitiin katsoa olleen merkittävä rooli; kun taas 1800-luvun historiaan tultaessa legalistisen hallinnon toiminta nähtiin jo vakiintuneen harmaaksi byrokraattiseksi virkakoneistoksi ilman yksilöiden korostumista.

Kaarlo Blomstedt. Lähde: Wikimedia.

Väitöskirjaa lukiessa sen kronologinen esitys loppuu kesken. Blomstedtin tarkoituksena olikin jakaa Henrikin elämä kahteen 32 vuoden osaan, väitöskirjan kattaessa vuodet ensimmäisestä lähdemaininnasta vuodelta 1531 vuoteen 1563 ja jatkotutkimuksen loppuelämän kuolemaan asti vuoteen 1595. Vuosi 1563 oli sikälikin taitekohta Henrik Klaunpojan elämässä, että tuolloin päättyi hänen toimi Juhana-herttuan neuvoksena ja hän siirtyi pidemmäksi ajaksi Viroon ensiksi Ruotsin joukkojen ylipäälliköksi ja sitten Viron käskynhaltijaksi, josta sittemmin palasi Suomeen. Uumoiltua yhtä suurella tarkkuudella kirjoitettua jatkotutkimusta Henrik Klaunpoika Hornin elämän jälkipuoliskosta Blomstedt ei kuitenkaan enää julkaissut – sotaisan 1500-luvun lopun tutkimustarvetta kuitenkin tyydyttivät samoihin aikoihin julkaistut Werner Tawaststjernan tutkimukset (esim. 1918–20, 1929). Muutoin Blomstedt pysyi tuotteliaana uuden ajan alun tutkijana julkaisten esimerkiksi jo väitösvuonnaan kaksi Hornejakin sivunnutta artikkelia ja tutkimuksen Aatelin maanhankinnasta 1500-luvulla (1932). Hän ohjasi Aarne Huuskosen, Aimo Halilan, Eino Suolahden ja Berndt Federleyn varhaismodernia aikaa käsittelevät väitöskirjat.

Väitellessään Blomstedt oli jo yli nelikymppinen. Tohtoroituminen ja pitkä ura arkistolaitoksessa siivittivätkin Blomstedtin valtionarkistonhoitajaksi vuonna 1926, väitöskirjaohjaajansa Ruuthin luovuttua virasta samana vuonna. Blomstedt oli erittäin merkittävässä roolissa kehittämässä niin arkistolainsäädäntöä, arkistojen toimintakäytänteitä ja arkistokoulutusta kuin perustamassa viittä maakunta-arkistoa 1920- ja 30-luvuilla. Hän teki lukuisia tieteellisiä toimitustöitä ja oli aktiivi useissa tieteellisissä seuroissa. Professoriksi hänet nimettiin vuonna 1933. Tutkijataustansa tähden Blomstedtilla oli byrokratian ja arkistoinnin lisäksi näkemystä kehittää Valtionarkistoa tutkijaystävällisemmäksi, kunnes hän luopui virastaan hieman ennen kuolemaansa vuonna 1949.

FM Petteri Impola on Suomen historian väitöskirjatutkija Jyväskylän yliopiston historian ja etnologian laitoksella. Impola toimii myös tutkijana hankkeessa Yhteinen menneisyys, erilaiset tulkinnat: Bibliometrinen ja kvalitatiivinen analyysi varhaismodernista Ruotsin valtakunnasta Ruotsin ja Suomen historiografiassa 1860–2020 (Hirsu).

 

Kirjallisuus

Anthoni, Eric, Henrik Klasson (Horn). Svenskt biografiskt lexikon, 19. 1971–1973 (verkkojulkaisuun viitattu 2.9.2021).

Blomstedt, Kaarlo, Horn-suvun alkuhistoria. Piirteitä Suomen aateliston oloista keskiajan loppupuolella. Historiallinen arkisto 27, 5. Suomen Historiallinen Seura 1918.

Blomstedt, Kaarlo, Henrik Klaunpoika Horn, ajankuvaus 1, Kustaa Vaasan ja Juhana Herttuan palveluksessa. Historiallisia tutkimuksia 3, 1. Suomen Historiallinen Seura 1921.

Blomstedt, Kaarlo, Suomen miesten vaikutus valtakunnan yleisiin asioihin 1500-luvulla. Historiallinen Aikakauskirja 19:1–2 (1921): 74–80.

Blomstedt, Kaarlo, Juhana herttuasta v. 1563 luopuneiden suhde hallitsijanvaihdokseen v. 1568. Historiallinen Aikakauskirja 19:4 (1921): 273–295.

Blomstedt, Kaarlo, Aatelin maanhankinnasta 1500-luvulla. Historiallinen arkisto 39, 2. Suomen Historiallinen Seura 1932.

Ericon, Lars, Johan III. En biografi. Historiska Media 2004.

Grotenfelt Kustavi, Virallinen vastaväittäjän lausunto Kaarlo Blomstedtin väitöskirjasta Henrik Klaunpoika Horn. Ajankuvaus I. Kustaa Vaasan ja Juhana herttuan palveluksessa. Historiallinen Aikakauskirja 19:3 (1921): 264–267.

Hofberg, Herman et al., Svenskt biografiskt handlexikon I. 1906, 517.

Jaakkola, Jalmari, Kaarlo Blomstedt. Historiallinen Aikakauskirja 47:1 (1949): 1–6.

Karonen, Petri toim., Tiede ja yhteiskunta. Suomen Historiallisen Seura ja historiantutkimus 1800-luvulta 2010-luvulle. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 1449. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2019.

Larsson, Lars-Olof, Arvet efter Gustav Vasa. En berättelse om fyra kungar och ett rike. Prisma 2005.

Koskinen, Ulla & Einonen, Piia, Hallinnon sankarilliset yksilöt ja kasvoton koneisto. Teoksessa Petri Karonen & Antti Räihä (toim.), Kansallisten instituutioiden muotoutuminen. Suomalainen historiakuva Oma Maa -kirjasarjassa 1900–1960. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2014, 115–145.

Nuorteva, Jussi & Happonen, Päivi, Suomen arkistolaitos 200 vuotta – Arkivverket i Finland 200 år. Kansallisarkisto 2016.

Orrman, Eljas, Blomstedt, Kaarlo. Kansallisbiografia-verkkojulkaisu. Studia Biographica 4. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 1997 (viitattu 26.8.2021).

Renvall, Pentti, Kuninkaanmiehiä ja kapinoitsijoita Vaasa-kauden Suomessa. Tammi 1949.

Ruuth, J. W., Tutkimuksia Suomen ja Hansan välisistä suhteista ennen vuotta 1435: akatemiallinen väitöskirja. 1882.

Syrjö, Veli-Matti, Horn, Henrik Klaunpoika. Kansallisbiografia-verkkojulkaisu. Studia Biographica 4. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 1997 (viitattu 24.8.2021).

Tawaststjerna, Werner, Pohjoismaiden viisikolmattavuotinen sota: vuosien 1570 ja 1590 välinen aika. Historiallisia tutkimuksia 1. Suomen Historiallinen Seura 1918–1920.

Tawaststjerna, Werner, 1929. Pohjoismaiden viisikolmattavuotinen sota: sotavuodet 1590–1595 ja Täysinän rauha. Historiallisia tutkimuksia 11. Suomen Historiallinen Seura 1929.