Metsäkuva Viipurin läänin paikallishistorioissa

Eeva Haapala

Paikallishistorioissa on tyypillisesti paikkakunnan luonto kuvaava osuus, josta selviävät yleisimmät puulajit ja mahdollisesti myös kirjoitushetkellä metsäiset seudut. Metsäkuvaa voidaan rakentaa monilla muillakin tavoilla, joita käsitellään tässä tekstissä. Huomio kiinnitetään Viipurin läänin pitäjien paikallishistorioihin, joista tarkastellaan niissä luotua kuvaa alueen metsistä ja metsänkäytöstä 1800-luvulla ja seuraavan vuosisadan alussa.

Metsätiedon määrä

Metsät ja metsävarallisuus ovat kiinteä osa Viipurin läänin paikallista historiankirjoitusta. Läänin pitäjien historiat eivät asetu kaikin osin yhtenäiseen muottiin, mutta niistä voidaan kuitenkin muodostaa suuripiirteinen vertaileva kuva. Kun paikallishistoriat (n. 70 kpl) luokitellaan metsistä kirjoitetun tiedon määrän mukaan karkeasti asteikolla yhdestä viiteen (ei lainkaan; vähän; kohtuullisesti; hyvin; paljon), nähdään, että kahdessa teoksessa kolmesta tietoa on vähintään kohtuullisesti. Suurimmassa osassa näistä on tietoa hyvin tai paljon. Vastaavasti kolmasosassa metsistä on kirjoitettu vähän tai ei lainkaan (luokat 1 ja 2). Kolmas luokka, “tietoa kohtuullisesti”, on määrällisesti pienin. Esitetyn luokituksen perusteella metsät vaikuttavat olevan paikallishistorioissa ääripäihin sijoittuva juonne, joka kulkee mukana ja nousee esiin useassa yhteydessä tai ei ole mukana juuri lainkaan.

Paikallishistorioihin kirjoitetun metsiä käsittelevän tekstin määrän voidaan nähdä kertovan metsien merkityksestä. Metsävarojen määrä muovasi paikkakunnalla elämisen edellytyksiä, elinkeinoja ja arkisia toimia, joihin kaikkiin tarvittiin puuta. Metsistä voitiin kirjoittaa joko mahdollisuuksia tarjoavien runsaiden tai mahdollisuuksia rajoittavien puutteellisten metsävarojen kautta. Korostuuko jompikumpi näkökulma paikallishistorioissa? Vaikuttaa siltä, että metsien riittävyys tai niukkuus on nostettu esiin suunnilleen yhtä monessa paikallishistoriassa. Ei siis myöskään voida sanoa, että viranomaislähteiden painottamaa 1800-luvun jälkipuoliskon Viipurin läänin metsäpulaa olisi erityisesti yritetty piilotella tai korostettu hyväkuntoisia ja riittäviä metsiä.

Edellä kuvatun luokittelun perusteella havaitaan, että ennen 1970-lukua kirjoitetuissa paikallishistorioissa metsistä on keskimäärin kirjoitettu vähintään kohtuullisen paljon. Paikallishistorioiden kulta-ajat, 1950–1960-luvut, erottuvat edukseen, sillä näinä vuosikymmeninä julkaistuissa paikallishistorioissa korostuvat hyvin ja paljon metsätietoa sisältävät teokset. Vuosina 1970–2020 kirjoitettujen teosten kohdalla tilanne kuitenkin muuttuu. Tällöin metsistä on kirjoitettu keskimääräisesti enintään kohtuullisesti. Tätä selittää osaltaan se, että joistakin paikkakunnista on luokittelussa mukana useampia teoksia. Yleensä ensimmäisenä julkaistussa paikallishistoriassa on kirjoitettu metsistä eniten, kun taas myöhemmin ilmestyneissä, samaa aikaa käsittelevissä teoksissa on tyydytty tiiviimpään sisältöön. Seuraavassa on esitelty erilaisia yhteyksiä, joissa metsiä (tai niiden puutetta) on käsitelty.

Elinkeinojen määrä

Metsätalouden merkitys Suomen elinkeinoelämässä on ollut suuri, joten ei ole yllättävää, että tämä korostuu myös Viipurin läänin paikallishistorioissa. Tyypillisiä aiheita ovat pitkään jatkunut kaskeaminen sekä 1800-luvulla vilkastunut metsätuotteiden kauppa. Metsäkuvan kannalta kiinnostavaa on, miten näistä ja muista metsäaiheista on kirjoitettu.

Itäisessä Suomessa verrattain pitkään jatkuneen kaskeamisen yleisyys ei ole jäänyt huomioimatta paikallishistorioissa. Teosten väliltä löytyy eroa kuitenkin siinä, mikä merkitys ja vaikutus sillä oli. Esimerkiksi Uukuniemen historiassa Simo Hämäläinen korostaa metsän hyvälaatuisuuden olevan kaskeamisen ansiota, eikä Räisälän historiassakaan kaskeamista nähdä vahingollisena toimena (Hämäläinen 1970, 101–102; Äijälä & Kuisma 1952, 349). Osassa teoksia kaskitalous on esitetty yhtäältä metsiä tuhoavana, mutta toisaalta välttämättömänä peltojen raivaamisen kannalta. Kuitenkin useammin kaskeaminen on esitetty negatiivisemmassa valossa metsien hävittämisenä (esim. Jurvanen 1987, 21–23, 149; Paaskoski 1998, 163–164; Syrjö 1985, 659–661; vrt. Jaakkola 1936, 84–85; Sokka 1955, 263). Kaskeaminen oli monella seudulla välttämätöntä toimeentulon saamiseksi, mikä selittää sen, ettei kaskitaloutta esitetä yksistään huonona tai hyvänä asiana.

Ratilan hovi Uukuniemellä (Viktor Svaetichin, 1916). Lahden museot.

Kaskeamisen lisäksi Viipurin lääni paikallishistoriankirjoituksessa korostuu 1700–1800-lukujen osalta lahjoitusmaa-aika, jonka yhteydessä metsiä usein käsitellään. Kirjoitettaessa niistä pitäjistä, joissa lahjoitusmaita oli, korostuvat metsienkäytön rajoittaminen sekä talonpoikien ja lahjoitusmaaisäntien väliset kiistat metsän laittomasta käytöstä. (Esim. Montonen 1957, 40–41; Sirkiä 1957, 62–64; Kähönen 1951, 60.) Kyse oli osaltaan metsävaroista, mutta ennen kaikkea siitä, kuka niitä sai käyttää. Raskaiden päivätöiden lisäksi rajoitukset ja riidat metsänkäytöstä liittyivät olennaisesti paikallisen väestön negatiivisiin kokemuksiin lahjoitusmaa-ajasta. Lahjoitusmaiden metsille ajanjakso tarkoitti yhtäältä isäntien harjoittamaa metsänhakkausta, mutta toisaalta joillakin seuduilla metsät säilyivät rajoitusten ansiosta hyvinä (Montonen 1957, 63–64; Repo 1952, 162–163; Vilska 1928, 133).

1800-luvun jälkipuoliskolla metsien kannalta keskeistä oli kaskeamisen hiipuminen ja lahjoitusmaiden takaisinlunastaminen. Tähän aikaan useisiin pitäjiin alkoi kertymään rautateiden rakentamisen myötä ennennäkemätöntä vaurautta muun muassa puukaupan ja sahatoiminnan lisääntyessä (Hämäläinen 1970, 101–102; Sarkanen 1958, 396–397). Paikallishistorioiden metsäkuvan kannalta ajanjakso ei kuitenkaan näyttäydy pelkästään kasvaneen vaurauden ja parannuksen aikana. Useassa paikallishistoriassa 1800–1900-lukujen taitteen vuosikymmeniin viitataan ns. “tukkihuijauksen” aikana, jolloin ahneet metsänostajat keinottelivat itselleen metsää ja hävittivät sitä. Kyseisestä ajasta kirjoitettaessa korostuu vahvimmin nimenomaan talonpoikien kokema epäoikeudenmukainen kohtelu metsien hävityksen jäädessä sivuun. (Esim. Kemppinen 1972, 108–109; Simonen & Kurki 1951, 25–27, 45; Vainio 1960, 197; vrt. Ollikainen 1951, 237–238.)

Viipurin läänissä metsienkäytön osalta suuri merkitys oli kasvavilla kaupungeilla, erityisesti Pietarilla. Useassa pitäjänhistoriassa mainitaan puutavaran myymisen olleen tärkeä elinkeino 1900-luvun alkuun asti. Kolikolla oli kuitenkin myös kääntöpuolensa, kuten Säkkijärven historiassa (Hovi 1952, 388) kyseistä aikaa kuvataan: halkoja myytiin niin innokkaasti, että paikallisia metsiä hakattiin usein paljaiksi. Sama huomio nostetaan esiin myös esimerkiksi Kuolemajärven ja Kirvun historioissa (Kojo 1957, 84–85; Ylönen 1954, 304–305). Rannikkopitäjissä oli puunviennin lisäksi laivojenrakennustoimintaa, jonka yhteydessä metsien riittävyyttä tai riittämättömyyttä on usein arvioitu (esim. Jurvanen 1987, 145–147; Seppä 1952, 403–404). Vaikuttaa siltä, että 1900-luvun taite on paikallishistorioissa esitetty metsistä puhuttaessa kaksijakoisena aikana. Toisaalta metsät osaltaan mahdollistivat monessa pitäjässä elintason nousun, mutta samalla on myös korostettu metsien hävitykseen johtanutta kehityksen hintaa.

Kiinnostus metsänhoitoa kohtaan kasvaa

Paikallishistorioita lukiessa saa käsityksen, että paikallisen väestön suhtautumisessa metsiinsä oli suuria alueellisia eroja. Esimerkiksi Kurkijoella lahjoitusmaiden lunastamisen jälkeen uusilla maanomistajilla ei aina ollut edes tietoa siitä, kuinka paljon metsää heillä todellisuudessa oli. Toisessa ääripäässä olivat Suursaaren kaltaiset paikat, joissa paikalliset arvostivat metsäänsä niin paljon, että haasteeksi muodostui pikemminkin sen harventamattomuus (Peltola 1960, 26). Paikallishistoriankirjoituksen mukaan Viipurin läänille leimaavaa näyttää kuitenkin pitkään olleen metsien aliarvostus (esim. Hovi 1952, 388; Vainio 1960, 196–197; Vilska 1928, 133).

Ennen toista maailmansotaa pitäjien metsiä muovasivat metsähoidollisen tietämyksen kasvaminen ja metsänhoitoyhdistysten perustaminen 1930-luvulla. Yleisesti paikallishistorioissa käsitelty aihe, paikkakunnan sivistys- ja seuratoiminta, liittyy myös metsiin. Useilla paikkakunnilla 1900-luvun taitteessa vilkastunut sivistystoiminta muutti aikalaisten käsityksiä metsänhoidosta, joskin enemmän painoarvoa on annettu erityisesti Viipurin läänissä huonossa kunnossa olleen maanviljelyksen kohentumiselle. Maanviljelysseurojen ja myöhemmin metsänhoitoyhdistysten aktiivisen, käytännön opetusta painottavan toiminnan myötä metsien tila parani ja metsien arvostus kasvoi (esim. Kaasalainen 1951, 243; Kojo 1957, 83–85). Seurojen ja yhdistysten lisäksi muutamat erityisesti metsänhoitoa pitäjässään edistäneet henkilöt, kuten tohtori Winter Jaakkimalta ja viljelijä Juho Torsti Räisälässä, ovat saaneet nimensä paikallishistorian sivuille (Kilpiö 1955, 602; Äijälä & Kuisma 1952, 350).

Muistojen metsät

Paikallishistorioiden esittämää metsäkuvaa rikastuttavat muistitietoaineistot, joissa muistellaan kauniita metsämaisemia, mutta myös puihin ja metsiin liittyviä ilmiöitä. Viipurin läänistä puhuttaessa oman lisänsä muisteluaineistoon tuo se, että useissa muistoissa kyse on menetetyistä Karjalan alueista. Voi olla, että maisemista tuli vielä hieman vehmaampia nostalgian ja kotiseutuikävän myötä. Joka tapauksessa paikallishistorioiden muistitietoaineisto tuo metsäkuvaan osaksi aikalaisten metsiin liittyvät kokemukset.

Usean muistelijan kohdalla entisten kotiseutujen luonto metsät mukaan lukien näyttävät jääneen hyvin mieleen. Paikallishistorioiden muistoissa heijastuvat nimenomaan metsät, ei niiden puute. Muistoissa moni läänin pitäjä näyttäytyy metsärikkaana ja luonnonkauniina. (Esim. Forsman 1973, 288; Ihalainen 1950, 256–266.) Toisaalta esimerkiksi Valkjärvellä entiset asukkaat muistelivat sitä, miten metsät saattoivat näyttäytyä myös synkkinä tai pienen lapsen silmissä pelottavina (Seppänen 1953, 26, 29, 600). Metsät saatettiin siis aikanaan kokea eri lailla, mutta yhteistä muistoille on metsien runsaus. Paikallishistorian tuottaman metsäkuvan kannalta on huomionarvoista, että mahdollinen puute puusta ei nouse muistitietoaineistossa lainkaan esiin.

Mäntymetsää säästömetsässä, ikä noin 130 vuotta (Valkjärvi 1925). Kuvan takana teksti: "Hoidettua arvopuumetsää. Jos tällaista metsää kuvaavan postikortin lähettää ystävälleen ulkomaille, antaa se hänelle aihetta kokonaan toisiin mietteisiin ja käsitykseen Suomesta, kuin esim. kiihkeää suuteloa esittävä kortti!". Lusto.

Maisemien lisäksi paikallishistorioiden muistoissa näkyvät samat ilmiöt, joista edellä on kirjoitettu. Ihmiset ovat muistelleet lahjoitusmaa-aikaa, metsäkauppoja, tukinuittoa ja valistustoimintaa, jonka myötä metsien tila parani 1900-luvun alussa (esim. Montonen 1957, 40–41; Sarkanen 1958, 795–796; Seppänen 1953, 31; Äijälä & Kuisma 1952, 350–351). Metsämaisemiin ja metsänkäyttöön liittyvät useat tarinat kertovat siitä, millainen merkitys metsillä oli aikalaisten elämässä. Muistitietoaineiston rooli metsäkuvan luomisessa on paikallishistorioissa keskeinen; niin muistelijat kuin paikallishistorioiden kirjoittajat vaikuttavat siihen, millainen kuva metsistä muistojen välityksellä lukijalle välittyy.

Lopuksi

Metsistä on Viipurin läänin paikallishistorioissa kirjoitettu vaihtelevissa määrin, mutta suurimmassa osassa ne nousevat keskeiseksi aiheeksi muiden rinnalle. Tyypillisin käsittely-yhteys on metsien merkitys tärkeänä elinkeinona. Kaskeaminen, tukki- ja halkokauppa sekä laivanrakennus ovat saaneet osakseen paljon huomiota. Metsäkuvassa korostuu tällöin metsistä saatu taloudellinen hyöty. Toisaalta kuitenkin myös hyödyn hintaa on paikallishistorioissa pohdittu. Monessa teoksessa nousee esille metsien kohtaama hävitys, johon olivat syynä kaskeaminen ja 1900-luvun taitteessa kiihtynyt metsäkauppa.

Paikallishistorioissa metsäkuvassa on muitakin puolia elinkeinojen lisäksi. Metsiä on käsitelty esimerkiksi lahjoitusmaa-aikaisten riitojen, valistustoiminnan ja maisemakuvausten kautta. Tärkeä lisä on muistitietoaineisto, joka tuo teoksiin tavallisten ihmisten kokemukset metsistä ja metsänkäytöstä. Kaiken kaikkiaan Viipurin läänin paikallishistorioiden tuottama metsäkuva on monipuolinen. Ilmiöitä ei esitetä hyvinä tai huonoina, vaan metsät saavat erilaisia merkityksiä riippuen siitä, miltä kannalta niitä käsitellään.

Eeva Haapala on historianopiskelija Jyväskylän yliopistossa. Hän työskenteli tutkimusavustajana Koneen Säätiön Metsän puolella -aloitteen rahoittamassa tutkimushankkeessa Metsäkuvan kääntöpuoli. Metsäkatoalueiden yhteiskuntahistoria ja maisemakuvasto Suomessa ja Ruotsissa n. 1820–1920 (MetSuRi), linkki.

 

Kirjallisuus

Forsman, K.-B. (1973). Tukkitöissä Valamossa. Teoksessa Kemppinen, I. (toim.). Valamo: Historiaa ja kuvia Laatokan luostarisaarilta. [Helsinki]: Valamo-seura ry, 285–289.

Hovi, H. (1952). Metsät ja puuliike. Teoksessa Seppä, V. (toim.). Säkkijärvi kautta aikojen: Muistojulkaisu. Helsinki: Säkkijärvi-säätiö, 387–393.

Hämäläinen, S. (1970). Uukuniemen metsätaloudesta. Teoksessa Uukuniemi. Rajan halkoma pitäjä. 2. uudistettu painos. (toim. Uukuniemi-seuran johtokunta). Uukuniemi: Uukuniemen kunta ja seurakunta, 101–103.

Ihalainen, H. (1950). Rautua ristiin rastiin. Teoksessa Ihalainen, H. (toim.). Entinen Rautu: Kovien kohtaloiden ja rakkaiden muistojen pitäjä Karjalan Kannaksella. Pieksämäki: Muistojulkaisutoimikunta, 253–266.

Jaakkola, T. (1936). Vehkalahden maatalous v. 1850–1925. Teoksessa Kivenoja, Y., Lonka, J., & Suikkanen, K. Vehkalahti: 600-vuotisjuhlan muistojulkaisu 8–9.VIII.1936. Hamina, 83–144.

Jurvanen, P. (1987). Taipalsaari: Pitäjä Saimaan sylissä. [Taipalsaari]: Taipalsaaren kunta: Taipalsaaren seurakunta.

Kaasalainen, V. (1951). Maataloudellisen järjestötoiminnan vaiheita. Teoksessa Kaasalainen, V. (toim.). Sakkolan historiaa. Pieksämäki: Sakkolan historiatoimikunta, 240–245.

Kemppinen, I. (1972). Hiitolan kylähistoria. Vammala: Hiisi-säätiö.

Kilpiö, T. (1955). Jaakkima. Muistoja ja kuvia Laatokan rantamilta. Ilmajoki: Jaama-säätiö.

Kojo, O. (1957). Kuolemajärven kappelikunta. Teoksessa Kojo, O. et. al. (toim.). Kuolemajärvi: Historia, muistelmia ja kuvauksia. Vammala: Kuolemajärvi-säätiö, 57–186.

Kähönen, E. (1951). Lintulan hovitilan alaisuudessa. Teoksessa Salokas, M., Salokas, V., Kähönen, E., Rajainen, M., Mutru, V. & Nikkanen, E. (toim.). Terijoki: Kuvia ja kuvauksia entisestä kotipitäjästä. Lahti: Teri-Säätiö, 54–64.

Montonen, P. (1957). Kanneljärvi: Kahdeksan kylän pitäjä. [Lohja] Kanneljärven historiatoimikunta.

Ollikainen, S. (1951). Metsänmyyjiä ja –ostajia. Teoksessa Kaasalainen, V. (toim.). Sakkolan historiaa. Pieksämäki: Sakkolan historiatoimikunta, 235–240.

Paaskoski, J. (1998). Vanhan Suomen lahjoitusmaat. Teoksessa Zilliacus, V. (toim.). Muolaan muotokuva. Totta ja tarinoita Keski-Kannakselta. Helsinki: WSOY, 134–153.

Peltola, S. (1960). Suursaari menneinä aikoina. Helsinki: Suursaaren historiatoimikunta.

Repo, K. (1952). Elinkeinot. Teoksessa Luukka, E. et. al. (toim.). Muolaa ja Äyräpää vv. 1870–1944. Helsinki, 110–166.

Sarkanen, J. (1958). Käkisalmen kaupungin ja maalaiskunnan historia III: 1870–1939. Teoksessa Kuujo, E., Puramo, E., & Sarkanen, J. (1958). Käkisalmen historia: Käkisalmen kaupungin ja maalaiskunnan vaiheita. Lahti: Käki-säätiö, 385–910.

Seppä, V. (1952). Merenkulkijoita ja laivojen rakentajia. Teoksessa Seppä, V. (toim.). Säkkijärvi kautta aikojen: Muistojulkaisu. Helsinki: Säkkijärvi-säätiö, 398–420.

Seppänen, U. (1953). Valkjärvi: Pitäjä kohtaloitten kannaksella. Lahti: Valkjärven historiatoimikunta.

Simonen, S. & Kurki, J. (1951). Antrea: Antrean ja Vuoksenrannan kuntien muistojulkaisu. Helsinki: Vuoksen säätiö.

Sirkiä, K. (1955). Uusikirkko muistelmina ja kuvina. Karjalohja: Uusikirkko-säätiö.

Sokka, A. (1955). Maatalous. Teoksessa Lappalainen, E. (toim.). Heinjoki: Kertomuksia ja kuvia Heinjoen pitäjästä. Helsinki: Heinä-säätiö, 261–266.

Syrjö, V.-M. (1976). Jääsken kihlakunnan historia: 2, Suuresta Pohjan sodasta 1860-luvulle. Imatra: Jääsken kihlakunnan historiatoimikunta.

Syrjö, V.-M. (1985). Lappeen kihlakunnan historia II. 1620-luvulta 1860-luvulle. Lappeenranta: Lappeen kihlakunnan historiatoimikunta.

Vainio, V. H. (1960). Kurkijoen historia. IV. Myöhäisin osa 1860-luvulta seurakunnan ja pitäjän hallintoelimien lakkauttamiseen. Kurki-säätiö.

Vilska, M. (1928). Parikkalan historia, 2. osa. Parikkala: Parikkalan Historiatoimikunta.

Ylönen, A. (1954). Kirvun kirja. Helsinki: Helisevä-säätiö.

Äijälä, M. & Kuisma, E. (1952), Taloudellinen kehitys. Teoksessa Rainio, R., Kähäri, M., Lallukka, S., Helasvuo, J., Haikonen, J. & Kuisma, E. (toim.). Räisälän historia. Piirteitä Räisälän vaiheista 1865–1944. Toinen painos. Tiurinlinnan säätiö, 299–398.

Mieheys ja maskuliinisuus luterilaisessa kontekstissa reformaatiosta 1900-luvulle: hanke-esittely

Sini Mikkola, Miia Kuha, Tapio Leinonen & Hanna Pöyry

Yksi luterilaisen reformaation johtohahmoista, Martin Luther totesi 1530-luvulla pidetyillä Ensimmäistä Mooseksen kirjaa käsittelevillä luennoillaan: 

[…] ihminen ainoastaan on Jumalan kuva […] mutta ihmisessä, etenkin Aadamissa, Hän on todella tunnistettavissa, koska Aadamissa on sellainen viisaus, oikeudenmukaisuus ja tieto kaikista asioista, että häntä voi oikeutetusti kutsua maailmaksi pienoiskoossa (μικρόκοσμος). (D. Martin Luthers Werke. Kritische Gesamtausgabe. Band 42. Weimar 1883–, 51. Genesis-luennot 1535–38. Suomennos: Sirpa Aalto.)

Tämä huomautus miessukupuolen ylivertaisuudesta kuvaa mainiosti niin 1500-luvun kuin sitä edeltäneiden ja seuranneidenkin vuosisatojen käsitystä sukupuolten järjestyksestä. Toisaalta siinä heijastuu myös historiantutkimuksessa pitkään vallinnut – tosin useimmiten ääneen lausumaton, ellei jopa tunnistamattomaksi jäänyt – käsitys miehestä ensisijaisena ihmisyyden edustajana. Mies on edustanut ihmisyyden normia. Samalla miesten sukupuolta ei ole kuitenkaan ollut tapana pitää analyysin kategoriana. Sukupuoli käsitteenä on näin ollen historiantutkimuksessa pitkään liittynyt nimenomaan naisten tutkimiseen. Historiantutkijoiden piirissä on vasta viime vuosikymmeninä ja aivan erityisesti viimeisen kymmenen vuoden aikana alettu ottaa huomioon, että menneisyyden miesten toimintaa, ajattelua ja kokemuksia on myös muovannut heidän sukupuolensa (yhtenä mainiona esimerkkinä kotimaisesta tutkimuksesta Markkola, Östman & Lamberg 2014). Miesten ja maskuliinisuuksien tutkimuksen metodologiaa kehittelevää kirjallisuutta on niin ikään ollut enenevästi tarjolla viime vuosina (ks. esim. Pini & Pease 2013; Aho, Nieminen & Salo 2021).    

Syyskuussa 2024 tutkimusryhmämme käynnisti "Luterilaiset maskuliinisuudet 1517–1937" -hankkeen Itä-Suomen yliopiston filosofisen tiedekunnan teologian osastolla. Hankkeessa työskentelee neljä tutkijaa: TT, dos. Sini Mikkola (hankkeen johtaja), FT, dos. Miia Kuha, TM Tapio Leinonen ja TM, HuK Hanna Pöyry. Suomen Kulttuurirahasto rahoittaa tätä nelivuotiseksi tarkoitettua projektia vuosien 2026/27 vaihteeseen asti. Pyrimme selvittämään, miten maskuliinisuuteen liittyvät ihanteet, odotukset ja normit ovat näkyneet, muovautuneet ja muuttuneet luterilaisuuden kontekstissa reformaatiosta 1900-luvun alkuun. Luterilaisuus valikoitui tutkimuksemme viitekehykseksi sen vuoksi, että se on syvälle juurtunut suomalaiseen yhteiskuntaan: se on vaikuttanut merkittävästi niin lainsäädäntöön ja institutionaalisiin rakenteisiin kuin arkiajatteluun ja kulttuurisiin kertomuksiin. Suomalaisen miehen representaatio ja uskonnollis-kulttuuriset odotukset ovat monin tavoin kietoutuneet toisiinsa. 

Pohjoismaisella tutkimuskentällä maskuliinisuuksien historiallista pitkittäistarkastelua on tehty jonkin verran aiemmin (ks. esim. Berggren 1999; Schmale 2003; Fjelkestam & Hill & Tjeder 2013) ja jotkin näistä tutkimuksista ovat ottaneet uskonnon keskeiseksi analyysin kategoriaksi maskuliinisuuden lisäksi (ks. esim. Werner 2021). Tavallisempaa kuitenkin on, että uskonnon ja maskuliinisuuden intersektiota tarkastelevat tutkimukset keskittyvät yhteen historian ajanjaksoon (ks. esim. Hendrix & Karant-Nunn 2008; Simons 2011). Mieheyden ja maskuliinisuuksien historiallista tutkimusta on tehty Suomen kontekstissa toistaiseksi varsin maltillisesti, ja uskonto – tarkemmin ottaen luterilaisuus – on ollut vain harvoin keskiössä näissä tutkimuksissa. Hanke koostuu neljästä osahankkeesta, jotka rakentavat kuvaa luterilaisen mieheyden ja maskuliinisuuden tulkinnoista eri ajanjaksoja, konteksteja ja monenlaisia lähdeaineistoja tarkastelemalla.

Reformaatioajan keskeisten miesvaikuttajien kuvauksissa myös ulkoiset seikat saivat painoarvoa: tässä 1600-luvun maalauksessa Lutheria lukuun ottamatta kaikilla "oikeaa" uskontulkintaa edustavilla miehillä oli runsaat parrat. Parrat muun muassa sitoivat heidät Vanhan testamentin patriarkkoihin ja viestittivät näin heidän vakaumuksensa ja oppinsa pitkiä historiallisia juuria luoden heille uskottavuutta. Martin Luther and Reformers, Wikimedia Commons.

Ihanteellinen mieheys ja maskuliinisuuksien moninaisuus reformaatioajan Saksassa

Tapio Leinosen osahanke keskittyy hankkeen kannalta keskeisiin teologianhistoriallisiin juuriin Martin Lutherin teologisessa ajattelussa. Kuten tekstin aloittanut sitaatti Genesis-luennoista osoittaa, miessukupuolen lähtökohtainen oletusarvo reformaattorin teksteissä asettaa Lutherin osaksi aikansa ajattelua. Luther asettuu Erfurtissa oppinsa saaneena augustinolaismunkkina osaksi keskiajan henkistä ja hengellistä perintöä. Luterilaisen varhaismodernin pappisihanteen maskuliinisuusideaali koki niin yhteiskunnallisella kuin Lutherin henkilökohtaisella tasolla murroksen selibaattilupauksista luopumisen, vanhemmuuden sekä avio- ja perhe-elämän myötä. Tarkastelemalla Lutherin kirjeitä, pamfletteja ja raamattuluentoja Leinonen tarkastelee pastoreille, perheenisille ja ruhtinaille osoitettua teologista opetusta maskuliinisuusideaalien näkökulmasta. 

Ihanteellisten miesten, kuten johtavaan asemaan valittavien, tuli olla järkeviä, jämptejä ja tunteensa hallitsevia. Näitä maskuliinisia ominaisuuksia saattoi kuitenkin Lutherin auliisti myöntämänä löytyä myös naisilta, joiden hän tiesi toimineen rohkeasti ja määrätietoisesti evankelisen uskon edistämiseksi ja miehille malliksi (ks. esim. Mikkola 2024; Pak 2018). Lutherin kirjoitusten tarkempi tarkastelu paljastaa yksinkertaistuksia ja yleistyksiä laajemman moninaisuuden tunnustavan ajattelijan. Teologiset peruspremissit uskonvanhurskaudesta, yleisestä pappeudesta ja Jumalan asettamasta maallisesta ja hengellisestä hallintovallasta muodostivat lähtökohdan hänen opetukselleen, mutta lain ja Raamatun soveltaminen tapauskohtaisesti oli jämptillekin johtajalle tiukkaa laintulkintaa tärkeämpi taito. Lutherin katekismukset ja muut keskeiset teokset levisivät Saksasta nopeasti pohjoiseen, joten teokset ja niiden käännökset muodostivat olennaisen osan seurakuntien opetuksesta myöhempinä vuosisatoina.

Lutherin omien kirjoitusten lisäksi Leinonen tarkastelee, miten Lutherin aikalaiskollegat ja häntä seuranneet teologit käsittelivät hänen persoonaansa ja opetustaan varhaisissa biografioissa, muistokirjoituksissa ja esimerkiksi Lutherin hautajaisissa pidetyissä puheissa. Varhaismoderneissa biografioissa faktapohjaisen informaation välittämisen rinnalla korostui kohteena olevan henkilön esittäminen esimerkillisessä valossa (ks. esim. Gordon 2024). Lutherin omassa tuotannossa esiintyi käsite Wundermann lähes pyhimyksen kaltaisena historiallisena sankarina, jota hän sovelsi paitsi Raamatun henkilöihin, myös historian ja oman aikansa merkkihenkilöihin. Luther itse kritisoi keskiaikaisia pyhimyskertomuksia niiden päähenkilöiden inhimillisyyden kätkemisestä ja tavoittamattomien roolimallien luomisesta. Alustavien tulosten mukaan ihmemiehen viittaa soviteltiin häntä muistavissa teoksissa myös Lutherin itsensä hartioille. Lutherin merkitystä reformaation keulakuvana ja mallina on pidetty tutkimuksessa itsestäänselvyytenä. Mieheyden ja maskuliinisuuden näkökulma avaa moninaisempia ajatuksia patsaaksi valetulle ja puupaneelipiirroksiin ikuistetulle tuimailmeiselle reformaattorille. Sini Mikkola täydentää kuvaa mieheydestä Saksan kontekstissa tutkimalla sopivan ja epäsopivan mieheyden normittamista 1500-luvun maallikkoteologinaisten kirjoituksissa.

Oli varsin tavanomaista, että reformaatioajan kuvastossa epäsopivaa mieheyttä edustavat miehet kuten munkit riisuttiin jopa heidän ihmisyydestään. Das Munchkalb zu Freyberg, Pitts Digital Collections.

Mieheyden normit Suomen ja Ruotsin valtakunnan kontekstissa 1600-luvulta 1900-luvulle

Miia Kuha käsittelee osahankkeessaan mieheyden normeja ja ihanteita 1600- ja 1700-luvuilta säilyneissä ruumissaarnojen elämäkerroissa. Painettuja ruumissaarnoja on säilynyt Suomesta ja muualta Ruotsin valtakunnasta 1600-luvun alusta lähtien (Rimpiläinen 1973; Ström 1994; Stenberg 1998). Ruumissaarnan loppuun liitetyn elämäkerran tarkoitus oli antaa konkreettisia esimerkkejä ihanteellisen kristityn elämästä, joten niiden kautta voi lähestyä sukupuolittuneita normeja ja ihanteita luterilaisessa kontekstissa. Esimerkiksi saksalainen historiantutkija Heike Talkenberger on tutkinut aiemmin sitä, miten miesten rooleja rakennettiin Württembergistä säilyneissä ruumissaarnoissa. Päälähteenä toimivat miesten ruumissaarnat, kun taas naisten ruumissaarnoja Talkenberger käytti vertailuryhmänä havaitakseen sukupuolispesifejä esitystapoja. Talkenberger havaitsi tutkimuksessaan, että ruumissaarnoissa kuvatut miesten roolit olivat moninaisempia kuin mitä voisi odottaa, ja niissä nousee esille esimerkiksi rakastavan aviomiehen ja isän rooli. Miehiin liitettiin myös luonteenpiirteitä ja ominaisuuksia, joita voisi pitää feminiinisinä, kuten nöyryys, siveys ja hellyys (Talkenberger 1998). Tämä havainnollistaa mieheyden ja maskuliinisuuden käsitteiden eroa: ihanteelliseen mieheyteen saatettiin liittää myös feminiinisiä ominaisuuksia, samoin kuin naisilla saattoi olla maskuliiniseksi katsottuja ominaisuuksia.

Kuha tarkastelee hankkeessa Talkenbergeristä poiketen erityisesti naisten ruumissaarnojen elämäkertoja päästäkseen syvemmin käsiksi siihen, miten miehiä kuvataan nimenomaan aviomiehen roolissa. Naisten ruumissaarnoissa aviomiehen rooliin liitetyt normit, ihanteet ja odotukset tulevat esille monipuolisemmin kuin useimmissa miesten ruumissaarnoissa, joissa kirjoittaja yleensä keskittyi miehen julkiseen rooliin kodin ulkopuolella. Varhaismodernilla aikakaudella miesten roolia kotitaloudessa ja yhteiskunnassa laajemmin normitti erityisesti Lutherin kolmisäätyoppi, joka kiteytyi Katekismuksen huoneentaulussa (tuoretta tutkimusta esim. Claesson & Koefoed 2024). Huoneentaulun mukaan miehen tuli olla vaimon pää ja vaimon miehelleen alamainen. Kuhan alustavat havainnot ruumissaarna-aineistosta vastaavat Talkenbergerin havaintoja Saksasta esimerkiksi siinä, että aviomiehen rooli esitettiin naisten elämäkerroissa vivahteikkaampana kuin mitä esimerkiksi huoneentaulun normit antaisivat olettaa. Useista naisten ruumissaarnojen elämäkerroista nousee esille miehen auktoriteetin sijaan kumppanuus, jossa miehet luottivat vaimon päätösvaltaan monissa kotitalouteen, perheen arkeen ja jopa uskonnolliseen elämään liittyneissä asioissa.

Hanna Pöyry tarkastelee omassa artikkeliväitöstutkimuksessaan pojille ja miehille asetettuja normeja ja ihanteita kristillisessä lasten- ja nuortenkirjallisuudessa sekä kahdessa pietistipappien aikakauslehdessä 1830- ja 1840-lukujen Suomessa. 1800-luvun alkuvuosikymmeninä kirjallinen kulttuuri oli vasta kehittymässä Suomen suuriruhtinaskunnassa. Tutkimusaineisto heijasteleekin autonomisen Suomen kristillisen ilmapiirin lisäksi myös laajempaa luterilaisuuden, pietismin ja evankelikaalisuuden kenttää. Lastenkirjoja sekä lehti- ja hartauskirjoituksia lainattiin ja käännettiin ennen kaikkea entisestä emämaasta Ruotsista, mutta myös muualta Euroopasta, kuten Saksasta ja Englannista. 

Pöyryn väitöskirja kytkeytyy osaksi aiempaa pohjoismaista 1800-luvun luterilaisia miehiä tarkastellutta maskuliinisuustutkimusta. Esimerkiksi Kristin Felde Tjelle on tutkinut Afrikassa työskennelleiden norjalaisten lähetyssaarnaajien maskuliinisuutta ja Aleksander Maurits ruotsalaisten pappien roolia esikuvallisen kristityn miehen mallina sekä yhdessä Tine van Osselaerin kanssa katolisen ja luterilaisen sankarimiehen arkkityyppejä (Maurits 2014; Tjelle 2014; van Osselaer & Maurits 2021). 1800-luvun keskiluokkaisesta maskuliinisuudesta väitöskirjansa tehnyt ruotsalainen David Tjeder on kuitenkin peräänkuuluttanut tutkimuksen tarvetta maskuliinisuuksien ja uskonnon suhteesta erityisesti saarnoissa ja muissa uskonnollisissa kirjoituksissa (Tjeder 2002; Tjeder 2003).

Pietistipappien ideoima ja toimittama lehtipari Tidningar i andliga ämnen/Hengellisiä sanomia (1836–1838) oli Suomen ensimmäinen uskonnollinen aikakauslehti, jonka ruotsinkielinen versio oli suunnattu lähinnä papistolle ja suomenkielinen taas rahvaalle kristilliseen valistukseen. Koska lehtien tehtävänä oli ohjata ihmisiä oikeanlaiseen uskoon ja kristilliseen elämäntapaan, voidaan niitä tarkastelemalla tehdä johtopäätöksiä miehille asetetuista ihanteista ja normeista. Vaikka pietismin nähtiin 1800-luvun alussa haastavan luterilaisen valtakirkon auktoriteettia niin opillisesti kuin toimintatavoiltaan, voidaan Tidningar i andliga ämnen ja Hengellisiä sanomia -lehtiä tarkastella myös luterilaisen mieheyden tuottamisen ja määrittelyn kautta, koska tiukka kirkollinen sensuuri esti kirkollista yhtenäisyyttä haastavien poleemisten tekstien julkaisemisen.

Pietistipappien lehdissä oli tarkoitus julkaista kirjoituksia ennen kaikkea Suomen “heränneiltä” papeilta, mutta kansanherätykseen tähdänneet tai ajankohtaisia kiistanalaisia aiheita käsitelleet tekstit tulivat muokatuiksi tai sensuroiduiksi pietismiä kohtaan tunnetun epäluulon vuoksi. Lehdissä julkaistut kirjoitukset ovatkin pääosin lainattuja ja muokattuja tekstejä ruotsin- ja saksankielisistä hartauskirjoista, kertomuksista, lähetyskenttäkuvauksista, saarnoista ja pietistisistä kirjoituksista. Kotimaisia tekstejä, kuten virsiä, runoja ja saarnoja, kirjoittivat muun muassa lehden toimittamisesta vastanneet Johan Fredrik Bergh, Julius Immanuel Bergh sekä Jonas Lagus. Lehtikirjoituksissa esiintyy monenlaisia miehiä piispoista pappeihin ja lähetystyöntekijöistä talonpoikiin sekä käsityöläisistä opiskelijoihin ja sotilaista hallitsijoihin. Mieheyden kuvauksissa keskitytään ennen kaikkea miesten luonteeseen ja elämäntapaan, Jumalan tahdon mukaiseen elämään.

Hengellisiä sanomia -lehden ensimmäisen numeron kansilehti 8.1.1836. Kansalliskirjasto.

Hankkeen ajallinen päätepiste sijoittuu 1900-luvun ensimmäisiin vuosikymmeniin ja mieheyden rakentamisen tarkastelu palaa ikään kuin hankkeen alkujuurille: Sini Mikkola tutkii, miten suomalaisissa 1800-luvun lopun sekä 1900-luvun alun biografioissa kuvattiin Lutheria ja Mikael Agricolaa, täkäläisen luterilaisen kertomuksen kahta kärkinimeä.

Hankkeessa pohdimme siis monipuolista lähdeaineistoa hyödyntämällä sitä, voimmeko havaita aikakausi- ja aluerajat ylittäviä luterilaisen mieheyden konstruktioita sekä sitä, millaisia aikaan ja tiettyyn kontekstiin liittyviä erityispiirteitä on löydettävissä. Projektimme tuottaa uusia tulkintoja mieheydestä, sen normeista ja merkityksistä eri konteksteissa 1500-luvun Saksasta 1900-luvun Suomeen.

Kirkkohistorian yliopistonlehtori (UEF), kirkkohistorian dosentti (HY) Sini Mikkola, tutkijatohtori (UEF, kirkkohistoria), historian dosentti (JY) Miia Kuha, TM, väitöskirjatutkija Tapio Leinonen ja TM, HuK, väitöskirjatutkija Hanna Pöyry työskentelevät hankkeessa Luterilaiset maskuliinisuudet 1517–1937. Hankkeen oma blogi on luettavissa täällä.

Kirjallisuus

Aho, Timo & Jiri Nieminen & Arttu Salo (toim.). 2021. Miestutkimuksen metodologiaa. Tampere: Vastapaino.

Berggren, Anne Marie (red.). 1999. Manligt och omanligt i ett historiskt perspektiv. Stockholm: Forskningsrådsnämnden.

Claesson, Urban & Nina Javette Koefoed (red.) 2024. Den nordiska hushållsstaten – variationer på ett tema av Luther. Auktoritet och ansvar i de tidigmoderna danska och svenska rikena. Skrifter utgivna av Svenska kyrkohistoriska föreningen. II Ny följd. Göteborg: Makadam.

Fjelkestam, Kristina & Helena Hill & David Tjeder (red.) 2013. Kvinnorna gör mannen. Maskulinitetskonstruktioner i kvinnors text och bild 1500–2000. Göteborg: Makadam.

Gordon, Bruce. (2024). Early Modern Biographies as a Window into Political Thought. Teoksessa Matthew Rowley & Marietta van der Tol (ed.), A Global Sourcebook in Protestant Political Thought, Volume I. London: Routledge, 15–22.

Hendrix, Scott and Susan C. Karant-Nunn (ed.). 2008. Masculinity in the Reformation Era. Sixteenth Century Essays & Studies 83. Missouri: Truman State University Press.

Julkunen, Lauri. 2021. Kynällä ja Sanalla. Yrjö Karilas poikien kasvattajana 1910–1960-luvuilla. Diss. Jyväskylän yliopisto.

Markkola, Pirjo & Ann-Catrin Östman & Marko Lamberg (toim.). 2014. Näkymätön sukupuoli: Mieheyden pitkä historia. Tampere: Vastapaino.

Maurits, Aleksander. 2014. “The Household of the Pastor. An Exponent of Christian Manliness.”. Teoksessa Tine Van Osselaer & Patrik Pasture (eds.), Christian Homes. Religion, Family and Domesticity in the 19th and 20th Centuries. Leuven: Leuven University Press, 53-66.

Mikkola, Sini. 2024. “Body and Gender in Martin Luther’s Anthropology (1520–1530). Tübingen: Mohr Siebeck.

Pak, G. Sujin. 2018. The Reformation of Prophecy: Early Modern Interpretations of the Prophet & Old Testament Prophecy. New York, NY: Oxford University Press.

Pini, Barbara & Bob Pease (ed.). 2013. Men, Masculinities and Methodologies. New York: Palgrave Macmillan.

Raittila, Pekka. 1991. “Uskonnollisen lehdistön valtakausi.” Teoksessa Päiviö Tommila (toim.), Suomen lehdistön historia. 9, Aikakauslehdistön historia: Erikoisaikakauslehdet. Kuopio: Kustannuskiila OY, 11–52.

Rimpiläinen, Olavi. 1973. Suomalainen hautauspuhe puhdasoppisuuden aikana. Helsinki: Suomalainen teologinen kirjallisuusseura.

Schmale, Wolfgang. 2003. Geschichte der Männlichkeit in Europa (1450–2000). Wien: Böhlau Verlag.

Simons, Patricia. 2011. The Sex of Men in Premodern Europe: A Cultural History. Cambridge: Cambridge University Press.

Stenberg, Göran. 1998. Döden dikterar. En studie av likpredikningar och gravtal från 1600- och 1700-talen. Stockholm: Atlantis.

Ström, Annika. 1994. Lachrymae Catharinae. Five Collections of Funeral Poetry from 1628. Stockholm: Almqvist & Wiksell.

Talkenberger, Heike. 1998. ”Konstruktion von Männerrollen in württembergischen Leichenpredigten des 16.-18. Jahrhunderts”. Teoksessa Martin Dinges (Hg.), Hausväter, Priester, Kastraten. Zur Konstruktion von Männlichkeit in Spätmittelalter und Früher Neuzeit. Göttingen: Vandenhoeck und Ruprecht, 29–74.

Tjeder, David. 2002. Maskulinum som problem: Genusforskningen om män. Historisk Tidskrift 122, 481–493.

Tjeder, David. 2003. The power of character: Middle-class masculinities, 1800–1900. Diss. Stockholm University.

Tjelle, Kristin Fjelde. 2014. Missionary Masculinity, 1870-1930. The Norwegian Missionaries in South-East Africa. London: Palgrave Macmillan.

Van Osselaer, Tine & Alexander Maurits. 2021. ”Heroic Men and Christian Ideals.2 Teoksessa Werner, Yvonne Maria (ed.). Christian Masculinity: Men and Religion in Northern Europe in the 19th and 20th Centuries. Leuven: Leuven University Press, 63–94.

Werner, Yvonne Maria (red.). 2008. Kristen manlighet. Ideal och verklighet 1830–1940. Lund: Nordic Academic Press.

Werner, Yvonne Maria (ed.). 2021. Christian Masculinity: Men and Religion in Northern Europe in the 19th and 20th Centuries. Leuven: Leuven University Press.

Santeri Ivalon "pari" historian väitöskirjaa

Kaisa Kyläkoski

Suomenkielisen historiallisen romaanin perustajaksi oikeutetusti kutsutun Santeri Ivalon (1866–1937, vuoteen 1907 Ingman) on todettu kirjoittaneen “pari väitöskirjaa”. Tämän ja muiden epämääräisten ilmauksien taakse piilotettiin merkkipäiväjutuissa ja muistokirjoituksissa se, ettei Ingmanin ensimmäinen väitöskirja tuottanut tavoiteltua lisensiaatin arvoa.

Ensimmäinen väitöskirja

Yliopisto-opintonsa Santeri Ingman aloitti syksyllä 1885. Hän kertoi myöhemmin, että oli jo ensimmäisenä opiskeluvuotenaan kirjoittanut “suurella innostuksella ja antaumuksella” Suomen historiaan perustuvaa laajaa murhenäytelmää. Meni kuitenkin useita vuosia, ennen kuin Santeri Ingman julkaisi historiallista fiktiota. 

Filosofian kandidaatin tutkinnon Santeri Ingman suoritti vuonna 1889. Opintojen ohella hän oli jatkanut kaunokirjallista kirjoittamista ja vuoden lopulla hän sai Pohjalaisen osakunnan vuosijuhlassa kirjallisesta tuotannosta jaetuista palkinnoista ensimmäisen novellistaan Hellaassa. Samanniminen teos, joka kuvasi oman aikansa Helsinkiä, julkaistiin joulumarkkinoille 1890. Ingmanin nimi oli jo tullut sanomalehtien lukijoille tutuksi, sillä hän oli kuulunut alusta asti tammikuussa 1890 aloittaneen Päivälehden toimitukseen.

Santeri Ivalo 1890-luvulla. Kuva: Historian kuvakokoelma, Museovirasto, Finna.

Sanomalehtityön lomassa Ingman työsti väitöskirjaansa Tutkimuksia Pohjoissuomen historiassa vuosilta 1595–1635, jonka lähdeviitteissä on asiakirjoja Suomen arkistojen lisäksi Ruotsista. Väitöskirjassa ei ole esipuhetta, joka kertoisi Ingmanin tutkimusprosessista tai mahdollisesti siihen saamastaan tuesta. Työn motivaatio on helposti yhdistettävissä Ingmanin henkilöhistoriaan, sillä hän oli Sodankylän kirkkoherran poika. Väitöskirja meni painoon syksyn lopulla, sillä se tarkastettiin Helsingin yliopiston historiallis-kielitieteellisessä oppisalissa 6.12.1890. 

Virallisena vastaväittäjänä oli Hannes Gebhard, joka oli puolustanut omaa väitöskirjaansa vain puolitoista vuotta aikaisemmin. Ylimääräisenä vastaväittäjänä esiintyi vuonna 1887 väitellyt Kustavi Grotenfelt, jolla oli hieman enemmän kokemusta. Grotenfelt oli toiminut virallisena vastaväittäjänä sekä Gebhardille että Y. K. Yrjö-Koskiselle. Ylimääräiset vastaväittäjät olivat historian väitöstilaisuuksissa 1880- ja 1890-luvuilla sanomalehdissä julkaistujen tiedotteiden mukaan enemmän sääntö kuin poikkeus. Grotenfelt mainittiin ylimääräisenä vastaväittäjänä jo ennen omaa väitöstään. 

Kustavi Grotenfelt julkaisi osan näkemyksistään Ingmanin väitöskirjasta syksyllä 1891:

Minkätähden tekijä koskettelee ainoastaan venäjänpuolisia sovitteluja ja meteleitä näinä aikoina, ei voi ymmärtää, sillä myöskin riidat norjalaisten kanssa koskivat Suomen Lappia ja kuuluvat samalla oikeudella kuin venäjänpuolisetkin Pohjois-Suomen historiaan mainitulla ajalla. Esitys jääkin tämän tähden puolinaiseksi, ja muutenkin tuntuu tekijä paikoittain vähemmän tarkasti ja liiaksi "runoilijan vapaudella" esittävän ainettansa. (Grotenfelt 1891)

Kyseessä oli useamman tuoreen tutkimuksen arvostelu, jossa Ingmanin väitöskirja saa muita pienemmän osuuden. Mistään ei käy kuitenkaan suoraan ilmi, että työ ei tehnyt Santeri Ingmanista filosofian lisensiaattia. Arvostelunsa alkupuolella Grotenfelt oli todennut: “Sanottakoon mitä tahansa akatemiallisesta väitöstavasta, varmaa on kuitenkin, että sen suojassa ilmestyy suurin ja varsin arvokas osa niistä uusista tutkimuksista, jotka isänmaan menneitä vaiheita valaisevat.” (Grotenfelt 1891) Julkisuuteen ei sopinut yliopiston kritiikki eikä myöskään kollegoiden epäonnistumisesta suoraan kertominen.

Toinen väitöskirja

Santeri Ingmanilla oli työ Päivälehdessä ja mahdollisuus julkaista tekstejään myös kirjoina. Kesällä 1891 julkaistiin Iltapuhteeksi. Kokoelma pieniä kertomuksia, keväällä 1892 ilmestyi kirjana aiemmin Päivälehdessä ilmestynyt kirjoitussarja Reservikasarmista. Muistoja sotamiesajoiltani ja joulumarkkinoille 1892 tuli edellisen kesän kotimaan kiertomatkasta kertova Tuokiokuvia matkan varrelta. Viimeistään kirjamainoksien ja kirjeenvaihtajana toimimisen myötä Santeri Ingmanin nimi oli tunnettu ympäri lukevaa Suomea. Tuotteliaisuuteensa viittasi kirjoittaja Savonlinnasta jo vuoden 1892 alussa todeten, että kotiseudullaan "olisi aiheita vaikka kahdelle Santeri Ingmanille" (Päivälehti 16.2.1892).

Alunperin Päivälehdessä ilmestynyt Reservikasarmista-kirjoitussarja painettiin kirjaksi keväällä 1892. Kuva: Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot.

Historiasta Ingman ei vielä julkaissut fiktiota 1890-luvun alkuun tultaessa. Sen sijaan hänen historiallinen kontribuutionsa vuoden 1892 Päivälehden joulualbumiin Nuori Suomi oli asiallinen artikkeli Piirteitä sivistysoloista Pohjanmaalla 16-sataluvun alulla. Ingman tunnustaa tekstissään esittelemänsä piirteet hajanaisiksi: "[p]oimittuja kun ovat kuivista asiakirjoista, joissa joskus, vaan harvassa, tapaa jonkun kuvaavan yksityistiedon, ei niistä tietenkään voi saada läheskään yhtenäistä kuvaa Pohjanmaan kansan silloisesta sivistysmäärästä, vaan aina nuo sentään luovat oloille hienosen värityksen" (Ingman 1892). 

Uudessa Kuvalehdessä vuonna 1893 ilmestyneessä kirjoitussarjassa Piirteitä Lapin kansan vaiheista Ingman ei kommentoi käyttämiään lähteitä tai kirjallisuutta. Huomionarvoista on, että kuvaus päättyy 1600-luvulle Ingmanin molempien väitöskirjojen tavoin. Toisen väitöskirjansa (1894) ensimmäisessä lähdeviitteessä Ingman viittaakin verottamisen osalta "kansantajuiseen esitykseensä" Uudessa Kuvalehdessä. Kansantajuisuus ei kuitenkaan Ingmanille riittänyt, vaan hän halusi yrittää uudelleen akateemista tutkimusta. 

Ingmanin toisen väitöskirjan viitteissä on Ruotsin lisäksi asiakirjoja tanskalaisesta arkistosta eli hänen 8.4.1893 alkanut muutaman kuukauden mittainen ulkomaanmatkansa liittyi ainakin jossain määrin historiallisen tutkimuksen tekoon. Ingman sai kesällä 1893 Helsingin yliopiston rehtorin rahastosta 500 markkaa arkistotutkimusten tekemiseen Tanskassa ja Ruotsissa. Päätöksen valmistuessa Ingman oli jo siirtynyt Ruotsista Tanskaan, mistä hän jatkoi kesäkuun lopussa Pariisiin. Pariisista Ingman raportoi levottomuuksista Päivälehteen, jonne hän oli lähettänyt aiemminkin matkakirjeitä julkaistavaksi. Suomeen Santeri Ingman palasi elokuun puolivälissä.

Vuoden vaihduttua julkisuuteen kerrottiin, että keväällä 1894 ilmestyisi Santeri Ingmanin historiallinen romaani Juho Vesainen. Suomen Kuvalehden lukijat saivat luvun verran maistiaisia maalis–huhtikuun vaihteessa ja huhtikuun puolivälissä koko kirjan saattoi ostaa kaupasta. Markkinoinnissa ei viitattu Ingmanin asiaosaamiseen. Ingmanin yhteistyökumppani Juhani Aho kehui Päivälehden kirja-arviossa “historiallista totuutta” ja “ajan- ja luonteenkuvausten todenmukaisuutta”, mutta ei maininnut näiden muodostamiseen liittynyttä työtä.

Päivälehti ei myöskään erityisemmin noteerannut toimittajansa toista väitöskirjaa Kaarlo IX:nen jäämerenpolitiikka I. Akatemiallinen väitöskirja. Se painettiin Päivälehden kirjapainossa, jossa oli varmasti totuttu ripeyteen ja joustavuuteen. Tämä oli tarpeen, sillä Helsingin yliopiston seuraava promootio oli toukokuun lopussa 1894. 

Ingman ei ollut ainoa tohtoripromootioon tähdännyt historiantutkija, sillä yliopistolla koettiin väitössuma. Toukokuun 23. päivä väitöskirjaansa puolusti Hjalmar Crohns vastaväittäjänään Grotenfelt, seuraavana päivänä Santeri Ingman vastaväittäjänään dosentti C. G. Bonsdorff ja kaksi päivää myöhemmin Artturi Snellman virallisena vastaväittäjänään Grotenfelt ja ylimääräisenä professori M. G. Schybergson. Ingmanin työ oli väitöskirjoista lyhyin, mikä johtui todennäköisesti siitä, että tutkimuksen loppuosa oli vielä keskeneräinen, kun painatus tuli ajankohtaiseksi.

Työnsä loppuosalle Ingman haki syksyn 1894 alussa painatustukea Helsingin yliopistolta. Konsistori ei apua myöntänyt vedoten siihen, ettei Ingman enää kuulunut yliopistoon. Tekstin julkaisu järjestyi osana Suomen Historiallisen Seuran sarjaa Historiallinen arkisto ja vuosia 1603–1613 käsittelevä tutkimus ilmestyi lokakuussa 1894. Vain hieman ennen tätä oli tullut painosta Juho Vesaisen ruotsinnos.

Luova ilmaisu

Santeri Ingman jatkoi toisen väitöskirjansa jälkeen historiallisen fiktion tuotantoa, joka ilmestyi vuodesta 1907 alkaen sukunimellä Ivalo. Kun sanomalehdet kertoivat hänen elämästään 50-, 60- ja 70-vuotispäivien yhteydessä sekä pian viimeksi mainitun jälkeen muistokirjoituksissa, historialliset romaanit olivat pääosassa. Teksteissä oli kuitenkin myös konventionaalisesti kuvattava Ingmanin elämän alku ja koulunkäynti sekä selitettävä ja ajoitettava tohtorinarvon saavuttaminen.

Jotkut päätyivät kutsumaan ensimmäistä väitöskirjaa "julkaistuksi teokseksi" ja toiset toteamaan, että arkistotyöstä oli syntynyt "pari väitöskirjaa". Suomen lehdistö onnistui muodostamaan version, jossa Ivalo oli valmistunut lisensiaatiksi vuonna 1892 ja tämän jälkeen julkaistu työ oli “tutkimus”.

Santeri Ivalon työpaikalla Helsingin Sanomissa ohitettiin ensimmäinen väitöskirja ja mainittiin vain toinen. Sitten jatkettiin.

Vaikka Ivalo on julkaissut muitakin tieteellisiä tutkimuksia, tehnyt opintomatkoja ulkomaille j.n.e., niin voimme ne kuitenkin luetteloa jatkamatta sivuuttaa, sillä Santeri Ivalon varsinainen elämäntyö, se, joka on tehnyt hänen nimensä tunnetuksi ja kunnioitetuksi kautta maan, ei kuulu tiedemiehen arkistoissa ja hiljaisessa lukukammiossa ahertelun piiriin. Syvimmän valonsa maamme sivistyselämässä on hän kyntänyt kirjailijana, sanomalehtimiehenä ja yhteiskunnallisena toimihenkilönä. (Helsingin Sanomat 9.6.1916)

Totuus Santeri Ivalon ensimmäisestä väitöskirjasta ei siis ole mahtunut eikä kuulunut yhteenkään tekstiin. Näin siitä on tullut osa tarinaa, jossa väitöskirjoja ei käytännöllisesti katsoen koskaan hylätty. Kuitenkin vertaamalla historian osalta Helsingin yliopiston 1800-luvun lopun väitöskirjalistaa ylioppilasmatrikkelin tietoihin, on selvää, että kolmessa tapauksessa puolustettu väitöskirja ei tuottanut tavoiteltua lisensiaatin arvoa.

Kaisa Kyläkoski on vieraileva tutkija Helsingin yliopistossa. Hän on aiemmin kirjoittanut J. W. Ronimuksen kahdesta väitöskirjasta, linkki.

Lähteet

Sanomalehtien pikku-uutiset, kirjamainokset ja henkilöjutut (Suupohjan kaiku 8.6.1916; Tampereen Sanomat 9.6.1916; Turun Sanomat 9.6.1916; Kaiku 9.6.1916; Helsingin Sanomat 9.6.1916; Suomen lehdistö 7/1936) sekä

[Aho, Juhani] J. A., Kirjallisuutta, Päivälehti 18.4.1894

Grotenfelt, Kustavi, Katsaus Suomen uusimpaan historialliseen kirjallisuuteen III, Valvoja 11(9), 1891, 387–404

Ingman, Santeri, Tutkimuksia Pohjoissuomen historiassa vuosilta 1595–1635. Akatemiallinen väitöskirja. 1890

Ingman, Santeri, Piirteitä sivistysoloista Pohjanmaalla 16-sataluvun alulla, Nuori Suomi. Päivälehden joulualbumi II. 1892, 14–22

Ingman, Santeri, Piirteitä Lapin kansan vaiheista, Uusi Kuvalehti 3(30, 31 & 33), 1893

[Ingman,] Santeri. Siirtolaisuus Hankoniemeltä katsottuna. Päivälehti 15.4.1893

[Ingman,] Santeri. Pikkupakinata Ruotsista. Päivälehti 11.5.1893

[Ingman,] Santeri. Kööpenhaminan Tivolissa. Päivälehti 10.6.1893

Ingman, Santeri. Pikajunalla kesäkuumalla (Pariisi kesäkuun 27 p:nä). Päivälehti 1.7.1893

[Ingman,] Santeri. Ylioppilasten katumeteli Pariisissa. Päivälehti 8.7.1893

[Ingman,] Santeri. Katumetelit Pariisissa (5 p. heinäkuuta). Päivälehti 11.7.1893

[Ingman,] Santeri. Vieläkin Pariisin katumeteleistä (Heinäkuun 7 p:nä). Päivälehti 12.7.1893

[Ingman,] Santeri. Heinäkuun 14:s päivä (Pariisista 15 p. heinäk.). Päivälehti 22.7.1893

Ingman, Santeri. Vapautta ja vallattomuutta (Pariisissa heinäk. 23 p:nä). Päivälehti 28.7.1893

[Ingman,] Santeri. Kylpylaitoselämästä (Dieppessä elok. 6 p.). Päivälehti 15.8.1893

Ingman, Santeri. Kaarlo IX:nen jäämerenpolitiikka I. Akatemiallinen väitöskirja. 1894

Kirjallisuus

Kalemaa, Kalevi, Ivalo, Santeri, Kansallisbiografia-verkkojulkaisu. Studia Biographica 4, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 6.6.2016(13.10.2004) http://urn.fi/urn:nbn:fi:sks-kbg-002819.

Kärki, Niilo, Historiallinen kertomakirjallisuutemme. III. Santeri Ivalo, Kansanvalistus. Kansanvalistusseuran julkaisema vapaan valistustyön äänenkannattaja 4(1–2), 1919, 17–20.

Niiniluoto, Marja, Santeri Ivalo, Päivälehden perämies, Helsingin Sanomat 9.6.1966, 6.

Tikka, Maija. Kahdeksankymmenluvun ylioppilas. Päivälehden piiristä II. Helsingin Sanomat 5.7.1964, 6.