Henkilöhistoria tieteellisen ja populaarin rajamaastossa

Mari Välimäki

Henkilöhistoria on aihe, joka kiinnostaa niin tutkijoita kuin suurta yleisöä vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen. Sen näkee jo siitä, miten paljon erilaisia henkilöiden elämäntarinoiden varaan laadittuja teoksia julkaistaan ja myydään (Suomen kustannusyhdistyksen listaus myydyimmistä kirjoista, linkki). Myös Kansalliskirjaston laatimat tilastot osoittavat, että henkilöhistorialliset teokset ovat eniten julkaistujen teosten joukossa. Niinpä jälleen marraskuussa, isänpäivän edellä kirjakauppojen mainoskatalogit täyttyvät miesten elämäkerroista (ja sotahistoriasta). Myös naisten historiaa on kirjoitettu ja kirjoitetaan edelleen henkilöiden kautta. Viimeisimpiä henkilöhistoriallisia teoksia on elokuussa julkaistu Satu Jaatisen laatima Suomen kuningattaret: tuontimorsiamia ja valtapolitiikkaa (Otava 2024).

Vaikka sekä naisten että miesten elämäntarinat kiinnostavat laajasti, henkilöhistoria on historiantutkimuksen kentässä genre, joka jää usein historiografisissa tarkasteluissa katveeseen. Petri Karonen osoittaa artikkelissaan ”Research on early modern Sweden” (2024), että henkilöhistoria on yksi yleisimpiä historiantutkimuksen osa-alueita, kun tarkastellaan varhaismodernia aikaa käsittelevää suomalaista ja ruotsalaista historiantutkimusta. Analysoitaessa historiallisen julkaisemisen trendejä 1800-luvun lopulta 2000-luvulle huomataan, että henkilöhistoria on lähes koko tarkasteluajan viiden suosituimman historiantutkimuksen alan joukossa. Ainoastaan 1950-luvulla henkilöhistoria katoaa tilastosta antaen tilaa aate-, sota-, talous, kulttuuri- ja poliittiselle historialle. Samoin Petteri Impola on osoittanut artikkelissaan "The Finnish and Swedish historiography of estate society" (2024), että samanlainen trendi on nähtävissä myös suomalaisissa ja ruotsalaisissa väitöskirjoissa. Tästä huolimatta henkilöhistoriallisia tutkimuksia analysoidaan harvoin, kun tarkastellaan laajempia historiografisia kehityslinjoja. Esimerkiksi Päiviö Tommilan klassikkoteoksessa Suomen historiankirjoitus: tutkimuksen historia (1989) henkilöhistoriaa on käsitelty lyhyesti genealogiaa eli sukututkimusta käsittelevän luvun yhteydessä.

Miksi henkilöhistoria sitten jää usein vaille tarkempaa analyysia historiografisessa tutkimuksessa? Tähän tuskin on yhtä selittävää tekijää, mutta yksi syy lienee se, että henkilöhistoria on historiantutkimuksen genreistä ehkä se populaarein ja helpoimmin lähestyttävä suurelle yleisölle. Henkilöhistorialliset julkaisut voivat olla hyvin erityyppisiä, sillä saman kategorian alle voivat lukeutua laajat alkuperäisaineistoon perustuvat tutkimukset, jo olemassa olevaan tutkimukseen pohjautuvat kokoavat teokset sekä ryhmäelämäkerrat kuten Kansallisbiografia. Kuten Heini Hakosalo, Seija Jalagin, Marianne Junila ja Heidi Kurvinen ovat todenneet: "Elämäkertakirjallisuudessa kaikki kukat ovat perinteisesti saaneet kukkia. Tämä voi olla yksi syy siihen, että ammattihistorioitsijat ovat ajoittain suhtautuneet biografiseen lähestymistapaan vähätellen tai epäluuloisesti ja vain harvoin intoutuneet käymään siitä metodologista tai teoreettista keskustelua" (Hakosalo et al. 2014, 1).

Elämäkerrat ja henkilöhistoriallinen tutkimus

Henkilöhistoriallisen tutkimussuuntauksen sijoittuminen sekä populaarin että tieteellisen julkaisemisen kentille aiheutti keskustelua tutkijoiden keskuudessa vuosituhannen vaihteessa. Erityisesti 2010-luvulla julkaistiin sekä Suomessa että kansainvälisesti teoksia, joissa henkilöhistoriaa pohditaan teoreettisesti ja metodisesti. Kun jotkut puhuivat 2000-luvun alkupuolella henkilöhistoriallisesta käänteestä, toiset totesivat, ettei tällaista käännettä voida todeta olleen, sillä henkilöhistoriaahan on tehty aina. Joka tapauksessa 2000-luvun alun jälkeen alettiin yhä enenevässä määrin pohtia henkilöhistoriallisen tutkimuksen teorioita ja metodologiaa. Maarit Leskelä-Kärki ja Karoliina Sjö ovat kuvanneet (2022), kuinka tämä johti henkilöhistoriallisen kentän jakautumiseen. Pääasiassa pohjoismaisista tutkijoista koostunut ryhmä pohti ja edisti elämäkerrallisen ja elämänkerronnallisen (engl. life writing) tutkimuksen laaja-alaisia, poikkitieteellisiä sekä tieteellis-taiteellisia metodeja. Pohjoismaiset tutkijat suhtautuivat myönteisesti myös siihen, että henkilöhistorioita julkaistiin niin akateemiselle kuin populaarille yleisölle. Pohjoismaisten tutkijoiden vastapooliksi asettuivat hollantilaiset tutkijat Hans Renders ja Binne de Haan, joiden toimittamassa ja julkaisemassa teoksessa (2014) henkilöhistoria haluttiin palauttaa nimenomaan historiantutkimuksen kenttään. Heille oli tärkeää tehdä ero historiantutkimukselliseen metodologiseen työskentelyyn pohjautuvan elämäkertakirjallisuuden ja populaarin elämäkertakirjallisuuden välillä. He myös kyseenalaistivat poikkitieteellisen elämäkerrallisen tutkimuksen ja erityisesti elämänkerronnallisen tutkimuksen. Elämänkerronnallisen tutkimuksen lisäksi Rendersin ja de Haanin kritiikin kohteena olivat muiden kuin historioitsijoiden laatimat populaarit elämäkertateokset.

Suomessa henkilöhistoriallisen tutkimuksen kenttä ei ole mielestäni näin tiukasti jakautunut, mutta myös meillä on keskusteltu tieteellisemmästä ja populaarimmasta henkilöhistoriallisen tutkimuksesta. Heini Hakosalo, Seija Jalagin, Marianne Junnila ja Heidi Kurvinen pohtivat toimittamansa teoksen johdannossa henkilöhistorialliselle tutkimuksen kentällä käytettyjä nimikkeitä ja erityisesti termien henkilöhistoria ja elämäkerta eroja. He arvelevat, että historioitsijat ovat halunneet erottaa tutkimuksensa populaarimmista esityksistä puhumalla nimenomaan henkilöhistoriallisesta tutkimuksesta elämäkertojen sijaan.

Yleisesti voidaan sanoa, että henkilöhistoria on jotakin sellaista, jonka voidaan katsoa asettuvan historiantutkimuksen kovaan ytimeen, mutta myös jonnekin populaarien teosten ja tutkimusten rajamaastoon. Tähän viittaa myös se, että Päiviö Tommila tarkastelee henkilöhistoriallista tutkimusta Suomen historiankirjoitus -teoksessaan genealogian rinnalla. Sukututkijat ovat usein historiasta kiinnostuneita maallikoita, vaikka genealogian metodit ovat hyvin samankaltaisia kuin esimerkiksi prosopografisessa historiantutkimuksessa.

Bellman soittaa luuttua Kustaa III:lle ja Kustaa Mauri Armfeltille Haagassa. Albert Edelfelt 1884. Wikimedia Commons.

Henkilöhistoria ja varhaismoderni aika

Edellä esitetyt keskustelut henkilöhistorian teoreettisesta ja metodologisesta kehittämisestä on käyty pääasiassa modernin ja postmodernin ajan historiaa tutkivien tutkijoiden välillä. Kesällä 2024 Suomalaisen Kirjallisuuden Seura julkaisi teoksen Henkilöhistoria ja varhaismoderni aika, jota olin mukana kirjoittamassa ja toimittamassa yhdessä Jenni Lareksen, Tiina Miettisen ja Raisa Maria Toivon kanssa. Teos on päätulos Toivon Tampereen yliopistossa (2021–2024) vetämästä hankkeesta Henkilöhistoria varhaismodernin historian tutkimuksena. Hankkeessa pohdimme, mitä se tarkoittaa, että henkilöhistoriaa kirjoitetaan nimenomaan varhaismodernin ajan henkilöistä.

Tutkittava aikakausi, oli se sitten varhaismoderni, moderni tai postmoderni, tuo mukanaan muun muassa tutkimuksen lähdepohjaan liittyviä metodologisia näkökulmia, jotka väistämättä vaikuttavat siihen, miten henkilöhistoriaa tehdään. Varhaismodernin ajan kohdalla tämä tarkoittaa lähdepohjan fragmentaarisuutta ja aukkoja lähdesarjoissa. Erityisesti talonpoikaiston tai niin sanotun maata omistamattoman rahvaan kohdalla ei ole juurikaan säilynyt henkilöiden itse tuottamia lähteitä kuten kirjeitä tai päiväkirjoja, joita tutkia. Tutkijan tuleekin olla kykenevä käyttämään laajasti erilaisia lähteitä ja osata sijoittaa niiden antama tieto kontekstiinsa. Henkilöhistorian tutkimus tulee lähelle mikrohistoriaa, josta tuttu johtolankametodi toimii usein apuna elämänpolkujen selvittämisessä.

Toisaalta osana hanketta toteutettu aatelisneito Jacobina Charlotta Munsterhjelmin päiväkirjamerkintöjen twiittaaminen päivittäin ja niinä päivinä kuin Jacobin oli päiväkirjaansa kirjoittanut, avasi tutkijalle uudella tavalla päiväkirjan sisältöä sekä ajan kulumista. Jacobina kasvaa päiväkirjaansa kirjoittaen tytöstä nuoreksi naiseksi. Näin suurelle yleisölle suunnatut lyhyet väläykset 1700-luvun ja 1800-lukujen taitteen säätyläistön elämästä avasi tutkimuskohteen elämää myös tutkijalle uudella tavalla. Voisiko siis olla, että populaarin ja tieteellisen risteyskohdassa on mahdollista luoda uusi tapa tuottaa historiallista tietoa?

Henkilöhistoria säilynee myös tulevaisuudessa suosittuna genrenä niin tutkijoiden kuin suuren yleisön keskuudessa. Toivokaamme, että siihen liittyvä historiografinen tutkimus saisi laajemmin jalansijaa, että kenttää kehitettäisiin entisestään niin metodologisesti kuin teoreettisestikin ja että 2010- ja 2020-luvuilla julkaistut teokset toimisivat tälle tutkimustyölle pohjana.

FT Mari Välimäki toimi tutkijana Jalmari Finnen säätiön rahoittamassa Henkilöhistoria varhaismodernin historian tutkimuksena -hankkeessa. Tällä hetkellä Välimäki toimii tutkijatohtorina Turun yliopiston Suomen historian oppiaineessa.

Lähdeluettelo

Hakosalo, Heini, Seija Jalagin, Marianne Junnila & Heidi Kurvinen (toim.), Historiallinen elämä: biografia ja historiantutkimus. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2014.

Impola, Petteri, "The Finnish and Swedish historiography of the early modern Swedish patriarchal estate society: Individuals, social groups, household, and gender in dissertations, 1850–2020", teoksessa Miia Kuha & Petri Karonen (eds.), Swedish and Finnish Historiographies of the Swedish Realm, c. 1520–1809. Routledge 2024, 122–149. https://doi.org/10.4324/9781003219255-10. 

Jaatinen, Satu, Suomen kuningattaret: tuontimorsiamia ja valtapolitiikkaa. Otava 2024.

Karonen, Petri, ”Research on early modern Sweden: resources, research areas, and prominent scholars, 1850–2020”, teoksessa Miia Kuha & Petri Karonen (eds.), Swedish and Finnish Historiographies of the Swedish Realm, c. 1520–1809. Routledge 2024, 13–35. https://doi.org/10.4324/9781003219255-3.

Lares, Jenni, Raisa Maria Toivo & Mari Välimäki (toim.), Henkilöhistoria ja varhaismoderni aika. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2024, https://doi.org/10.21435/ht.292.

Leskelä-Kärki, Maarit & Karoliina Sjö, ”Yksilö, elämänkerronta ja kulttuurihistoria”, teoksessa Rami, Mähkä et al. (toim.), Kulttuurihistorian tutkimus: lähteistä menetelmiin ja tulkintaan. Kulttuurihistorian seura 2022, 51–67.

Miettinen, Tiina, ”Suomen kuningattarista ennen ja nyt”, Vähäisiä lisiä -blogi 27.9.2024. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, https://www.finlit.fi/ajankohtaista/blogi/suomen-kuningattarista-ennen-ja-nyt/ (luettu 2.10.2024).

Renders, Hans & Binne de Haan (eds.), Theorethical Discussion of Biography: Approaches from History, Microhistory, and Life Writing. Brill 2014.

Suomen kustannusyhdistys, Bestsellerit -tilastot eli myydyimpien kirjojen tilastot vuosilta 2010–2023, https://kustantajat.fi/tilastot/bestsellerit (luettu 4.10.2024).

Tommila, Päiviö, Suomen historiankirjoitus: tutkimuksen historia. WSOY 1989.

Kosmopoliitti Peter von Gerschau (1779–1852) – tuntemattoman historiankirjoittajan henkilökuva

Anu Koskivirta

Suomen sota (1808–1809) ja liittäminen Venäjän keisarikuntaan loivat kansainvälistä ja kotoperäistäkin kysyntää Suomen historiaa käsitteleville kokonaisesityksille. Ennen Suomen omia oppineita teoksen Suomen historiasta ehti julkaista kaksi saksankielistä kirjoittajaa. Näissä näkökulmiltaan vastakkaisissa rekonstruktioissa kävivät historiapoliittista kamppailua Suomen entinen ja uusi valtiollinen kehys, Ruotsi ja Venäjä. Tässä tekstissä keskitytään teoksista myöhemmän ja heikommin tunnetun, Versuch über die Geschichte des Grossfürstentums Finnlandin (1821) taustoihin ja tekijän henkilökuvaan.

Venäjän diplomaatin Peter von Gerschaun (1778–1854) kirjoittama Versuch über die Geschichte des Grossfürstentums Finnland syntyi vastakirjaksi greifswaldilaisen Ruotsin alamaisen Friedrich Rühsin (1779–1820) teokselle Finland und seine Bewohner (1808–1809). Rühs oli valistusajan maailmanhistorioitsija August Ludwig von Schlözerin oppilas, joka saavutti vuonna 1810 tunnustetun aseman Preussin pääkaupunkiin Berliinin perustetun yliopiston historian professorina. Hänen yleisesityksensä Suomen historiasta levitti saksan-, flaamin- ja ruotsinkielisinä painoksina 1810-luvun Eurooppaan kielteistä käsitystä Venäjän vaikutuksesta Suomen kohtaloihin – menneisyyden ohella myös tulevaisuusodotuksissa.

Peter von Gerschau oli historian harrastaja, joka Rühsista poiketen oli asunut Suomessa. Häntä motivoi historiaesityksen kirjoittamiseen tarve oikaista Rühsin Venäjään kohdistamia syytöksiä. Teoksellaan von Gerschau halusi tarjota ”perusteellisen ja puolueettoman” esityksen Suomen historiasta. Tosiasiassa Turun akatemian kanslerille, historiaa suosineelle suuriruhtinas Nikolai Pavlovitshille (myöh. Nikolai I) omistettu teos tarkasteli Suomen historiaa Venäjän vallanpitäjien näkökulmasta. Teos edusti Venäjän keisarille lojaalia katsantotapaa, jossa tavoite ja hyvä usko syrjäyttivät välillä kiistattomiakin historiallisia tosiasioita. Historiankirjoituksen historian tutkija Olof Mustelin on tulkinnut von Gerschaun lähestymistavan opportunistiseksi, mutta epäilemättä kyse oli myös Venäjän ajan hallinnolle ominaisesta olojen vakauttamisen tarpeesta.

Peter von Gerschaun vuonna 1821 julkaistun teoksen kansilehti. Kuva: Google Books.

Versuch über die Geschichte des Grossfürstentums Finnlandia arvosteltiin Suomessa tietämättömyydestä ja aukkojen täyttämisestä mielikuvituksen avulla tutkitun tiedon sijaan. Tämä koski etenkin varhaisromantiikan ajalla suosittua muinaishistoriaa ja suomen kielen etymologioita.

Kritiikistä huolimatta teos oli silti osin merkittävä. Toisin kuin Rühsin teos, von Gerschaun yleisesitys kattoi koko Suomen suuriruhtinaskunnan alueen, myös niin kutsutun Vanhan Suomen eli Kymijoen itäpuoliset alueet, Savonlinnan seudun sekä Viipurin ja Käkisalmen Karjalan, jotka oli liitetty Venäjään jo 1700-luvun alkupuolella. Vaikka von Gerschaun työtä ei lähteiden käyttönsä ja lähdekritiikkinsä osalta pidetty tieteellisesti pätevänä teoksena, sen arvo nähtiin kuitenkin venäläisen tutkimuksen – tosin pintapuolisessa – hyödyntämisessä. Åbo Tidningarissa julkaistussa arviossaan pietarinsuomalainen pappi, opettaja ja historioitsija A. J. Hipping liitti teoksen tästä syystä baltiansaksalaisen etnologi-historioitsijan, akateemikko A. C. Lehrbergin (1770–1813) Venäjän historian traditioon; Rühs puolestaan ammensi H. G. Porthanin julkaisuista. Lehrbergiin juontui myös von Gerschaun historian periodijako, jossa ”Suomen ruotsalaisvalloituksen” keskeiseksi taitekohdaksi määritettiin Pähkinäsaaren rauha. Hipping jäi yhä odottamaan suomalaisen kirjoittamaa tasapuolista kokonaisesitystä maansa vaiheista.

Etnologi A. J. Sjögren totesi harmistuneena päiväkirjassaan, ettei von Gerschaun teos ollut yhtään vähempää aseenteellinen kuin Rühsin yleisesitys: hän jäi edelleen kaipaamaan Suomen historiasta ”aitoa ja todellista keskitien näkemystä”. Häntä tuohdutti teoksen taustalla pilkahteleva vakuuttelu Venäjän ikiaikaisesta oikeudesta Suomeen. Sjögren piti kirjaa vähäarvoisena ja sen niukkoja uusia näkökulmia vääränlaisina. Tuomion ankaruutta korostaa se, että von Gerschau oli tarjonnut Sjögrenille aktiivisesti apuaan kirjojen ja kirjeiden välityksessä.

Versuch über die Geschichte des Grossfürstentums Finnlandin politisoituneista lähihistorian kuvauksista ei Suomessa rohjettu kirjoittaa avoimesti. Upseeritaustainen Peter von Gerschau tulkitsi etenkin sota-aikojen tapahtumia raadollisesti eikä juuri kiinnittänyt huomiota Suomen sisäiseen kehitykseen. Hän tarkasteli Suomea maantieteellisistä lähtökohdista Ruotsin ja Venäjän välisenä pelinappulana, mikä oli Venäjän historiatradition mukaista. Siinä missä Rühs oli kertonut kasakoiden ja kalmukkien harjoittamasta kidutuksesta ja veriteoista suuren Pohjan sodan venäläismiehityksen aikana, von Gerschau kuittasi raakuudet sodankäynnin muodoksi ja ymmärrettäväksi keinoksi tukahduttaa siviilien vastarintaa. Hän ei ollut varma siitä, oliko suomalaisia esimerkiksi viety sodan aikana orjiksi Venäjälle, mutta totesi orjuuttamisen voineen olla kaukonäköisen Pietarin rauhoittamispolitiikkaa.

Tunnustamalla Ruotsin ansiot Suomen sivistämisessä teos puhui silti historiallisen sovinnon puolesta. Von Gerschau arvosti Suomen alamaisten uskollisuutta menneille hallitsijoilleen, vaikka sitä kummastelikin, koska kuninkaiden revanssihalu oli johtanut 1700-luvulla yhä uusiin raskaisiin sotiin. Suomen sotaa von Gerschau kuvasi valikoivasti lähes ohittaen Napoleonin roolin ja paikallisen väestön vastarinnan, ja aikalaisten hyvin muistamien tapahtumien yksinkertaistaminen rapautti teoksen uskottavuutta. Hyväksyttävämpänä Suomessa sitä vastoin pidettiin von Gerschaun kokonaistulkintaa, jonka mukaan Venäjään liittäminen vapautti Suomen jatkuvista sodista ja antoi maalle hallitsijan, joka piti aluetta arvossa.

Von Gerschaun historiatulkintoja selittää ja avartaa hänen vaiheikas sukutaustansa venäläisissä valtapiireissä. Hänen isänisänsä Ernst von Biron (1690–1772) oli ollut paitsi Kuurinmaan ja Semgallian herttua myös Venäjän keisarinna Annan kamariherra ja rakastaja. Ernst von Biron kahmi Venäjän taloudellisia resursseja omiin käsiinsä, järjesteli niin kutsutun saksalaispuolueen keskushahmona keisarikunnan merkittävimpiin tehtäviin saksalaisia aatelisia ja vainosi vastustajiaan. Bironovštšinaksi nimetty aika sai ikävän jälkikaiun. Keisarinnan kuoleman jälkeen von Biron toimi hetken Venäjän sijaishallitsijana, kunnes upseerit ajoivat hänet Siperiaan sisäiseen maanpakoon. Lyhytaikainen, henkisesti epävakaa keisari Pietari III palautti von Bironille Kuurinmaan ja Semgallian herttuan arvon vuonna 1762. Venäjän vahvassa vaikutuspiirissä ollut herttuakunta kuului tuolloin Puola-Liettuaan.

Suomen historiateoksen kirjoittaja Peter von Gerschau syntyi vuonna 1779 Ernst von Bironin pojan, Kuurinmaan ja Semgallian herttuan Peter von Bironin (1724–1800) tunnustettuna aviottomana – ja ainoana – poikana Behnenin kartanossa nykyisen Latvian alueella. Pojan varhaislapsuudessa kuolleen äidin, Agnes von Derschaun (1749–1783), suku kuului preussilaiseen sotilasaateliin. Äiti ei avioitunut kahdesti eronneen ja väkivaltaiseksi tiedetyn Peter von Bironin kanssa, vaan Peter von Biron vihittiin poikansa syntymävuonna kolmanteen avioliittoon aivan toisen morsiamen kanssa.

Maalaus Peter von Bironista vuodelta 1781. Kuva: Wikimedia Commons.

Vuonna 1795 isä Peter von Biron luovutti Puolan kolmannen jaon yhteydessä herttuakuntansa Venäjälle merkittävää rahakorvausta vastaan. Varoilla hän hankki huomattavia kiinteistöjä Berliinistä: palatsin Unter den Lindenin varrelta ja myöhemmin linnan nykyiseltä Tierparkin alueelta.

Luultavasti äidin sukuperintö vaikutti silti enemmän siihen, että Berliini oli myös nuoren Peter von Gerschaun koulukaupunki, jonka sotilasakatemiaan tämä kirjoittautui 13-vuotiaana tullakseen husaariupseeriksi. 1790-luvun lopulta von Gerschau toimi Preussin armeijassa ja taisteli neljännen liittokunnan sodassa 1806–1807 Napoleonin joukkoja vastaan. Kun Preussin joukot kotiutettiin tappiollisen Ratkaun taistelun jälkeen, sukujen entisillä tiluksilla Venäjän Kuurinmaalla ei ollut enää annettavaa von Gerschaulle, vaan hän hakeutui Venäjän keisarikunnan pääkaupunkiin Pietariin. Keisari Aleksanteri I:n alkuvuosien Venäjällä tarjoutui monenlaisia työtilaisuuksia baltiansaksalaiselle keski- ja yläluokalle, jolle imperiumin vakaat olot loivat tulevaisuudenuskoa läntisen Euroopan sotakaaosta vasten.

Peter von Gerschau ei joutunut kantamaan Venäjällä bironovštšinan taakkaa eikä tiedetä, kuinka laajasti hänen värikästä sukuhistoriaansa ylipäätään tunnistettiin. Von Gerschaulle myönnettiin Pietarissa majurin sotilasarvoa vastannut kollegiasessorin rankiasema, ja vuonna 1810 hän sai Viipurista kuvernementtihallinnon metsätarkastajan (ylimetsänhoitajan) viran. Hän hankki kasvavalle perheelleen Viipurista asuintalon (myöh. Karjaportinkatu 5, mallinnettu VirtuaaliViipuri-sivustolla: linkki), toimi aktiivisesti kaupungin saksankielisissä seurapiireissä ja ystävystyi muun muassa Monrepos’n kartanonisännän, kreivin, runoilijan ja akateemikon Ludwig Heinrich von Nicolayn (1737–1820) kanssa.

Viipuri oli venäläisen Viipurin (Suomen) kuvernementin pääkaupunki, kunnes Vanha Suomi liitettiin Viipurin lääninä Suomen suuriruhtinaskuntaan vuoden 1812 alussa. Muutos päätti seudun saksankielisen kulttuurin voimakkaan nousukauden. Useimmat vanhan hallinnon edustajat erotettiin viroistaan. Läntisemmästä Suomesta lähetettyjä, Ruotsin ajan perintöä vaalineita ja Vanhan Suomen oloihin ja lähimenneisyyteen alentuvasti suhtautuneita uusia virkamiehiä katsottiin Viipurin läänissä karsaasti.

Von Gerschau selvisi vaihdoksesta ongelmitta, sillä hän säilytti entisen virkansa vuosien ajan eikä muistellut aikaa pahalla myöhemminkään. Ylimetsänhoitajaan luottivat myös muut paikalliset tahot: von Gerschau sai huolehtiakseen esimerkiksi Napoleonin Moskovan-retken aikana kannakselaisilta kerätyistä puolustusvaroista. Rauhan tultua hän oli perustamassa Viipurin tanssiseuraa.

Vanhan Suomen metsänhoito siirtyi suoraan Suomen kenraalikuvernöörin valvontaan, kunnes alan virasto lakkautettiin vuonna 1816. Monista Vanhan Suomen ajan virkamiehistä poiketen von Gerschau oli Suomen ja Venäjänkin hallinnon suosiossa: upseeritaustainen Viipurin läänin maaherra Carl Johan Stiernvall luonnehti von Gerschauta arvostetuksi älyn ja kunnian mieheksi seudun muutoin moititulla metsäalalla. Yhtä lailla von Gerschauta arvosti Suomen suuriruhtinaskunnan kenraalikuvernööri Fabian Steinheil, johon hänellä oli ylimetsänhoitajana ja virastonsa johtajana suora kontakti vuosina 1812–1816. Miehillä oli baltiansaksalaisina upseereina yhteisiä kiinnekohtia, sillä molemmat olivat taistelleet liittolaisina Itä-Preussin kentillä Napoleonin joukkoja vastaan.

Vuonna 1814 von Gerschau nousi venäläisessä rankiasteikoissa kuudenteen luokkaan eli kollegineuvokseksi. Se vastasi everstin sotilasarvoa ja loi lupauksia uranoususta. Odotetun lunastuksen aika koitti pian, vaikka kariutui saman tien. Kun Viipurin läänin maaherra Stiernvall menehtyi äkillisesti vuonna 1815, Steinheil ehdotti seuraajaksi Peter von Gerschauta. Keisari Aleksanteri I kuitenkin epäsi nimityksen puuttuvan Suomen kansalaisuuden takia.

Von Gerschaulle myönnettiin metsähallinnon lakkauttamisen myötä kolmevuotinen eläke, jonka aikana hän kaavaili kirjoittavansa arvovaltaisten (nimeämättä jääneiden) apuvoimien tuella laajan tilastollisen esityksen Suomen suuriruhtinaskunnasta. Hanketta hidastivat uudet tehtävät ulkomaanhallinnossa. Von Gerschau nimitettiin vuonna 1816 karanteeniagentiksi Tanskaan Nyborgiin, josta hän eteni Kööpenhaminaan diplomaatin uralle. Vuonna 1823 hänet nimitettiin Venäjän Tanskan-pääkonsuliksi, ja rankiasemaltaan hän nousi vielä valtioneuvokseksi. Tanskasta käsin hän vaali edelleen yhteyksiään suomalaisiin: muun ohessa hän välitti kirjoja ja kirjeitä Venäjällä matkustaneen etnologi A. J. Sjögrenin ja tanskalaisen suomalais-ugrilaisten kielten tutkijan Rasmus Raskin kesken. Tanskasta käsin von Gerschau ehti kirjoittaa ja julkaista Suomen historian ja painattaa vävynsä kannustamana vanhan käsikirjoituksensa Monrepos’n isäntä Nicolayn muistoksi (julk. Hampurissa 1834). Tilastollinen tietoteos Suomesta sen sijaan jäi valmistumatta.

Maalaus Peter von Gerschausta vuodelta 1807. Kuva: Wikimedia Commons.

Peter von Gerschaun aristokraattiset suku- ja ystäväverkostot sekä ristiriitainen sukutausta selittävät hänen näkökulmiaan Suomen historiaan. Tulkinnan myötäsukaisuus valtapiireille avautuu sitäkin inhimillisempänä, kun kirjoittajan asemoi vihatun sijaiskeisarin pojanpojaksi, joka oli tullut melko hiljattain Venäjälle hakeutuakseen tappiollisen sodan myötä siviiliuralle. Historiateos vahvisti hänen paikkansa venäläisessä suosikkijärjestelmässä. Suomen asukkaiden omista lähtökohdista ponnistavan lähestymistavan sijaan seutu jäi von Gerschaun teoksessa kilpailevien valtapiirien heittopussin asemaan. Kenties upseerilta niin ikään puuttuivat kosketukset saksalaisen myöhäisvalistuksen ja varhaisromantiikan aatteisiin, joita esimerkiksi saksalaiset lehtorit vaalivat Viipurin kymnaasissa 1810-luvun taitteen molemmin puolin. Von Gerschau ei viitannut historiateoksessaan opettajien Suomea käsitteleviin teksteihin, joista osa oli julkaistu pietarilaisessa Ruthenia-lehdessä.

Myös ohueksi jäänyt yhteys Suomen suuriruhtinaskunnan läntisempiin osiin tekee ymmärrettäväksi teoksen Suomessa vieroksuttuja painotuksia. Vanhaan Suomeen asettunut kosmopoliitti näki Suomen vaiheet erilaisessa perspektiivissä kuin oppineet Ruotsin alamaiset Turussa ja Ruotsin Etu-Pommerissa, joissa Suomen historiaa oli aiemmin pääasiallisesti kirjoitettu. Idästä käsin oli itsestään selvää kuvata menneisyys vakiintuneeseen tapaan keisarille lojaalista näkökulmasta, mutta lisäksi tarkastella Vanhan Suomen vaiheita tasavertaisesti muun suuriruhtinaskunnan kanssa. Läntisessä Suomessa tällaisilta tulkinnoilta puuttui perinnettä tai kaikupohjaa. Saksankielisessä Wiburgs Wochenblattissa entisen paikallisen merkkimiehen teosta sitä vastoin referoitiin asiallisessa hengessä vuonna 1823 ilmestyneessä kirjoitussarjassa.

Versuch über die Geschichte des Grossfürstentums Finnland -teoksen on katsottu jääneen merkityksettömäksi, koska se ei täyttänyt aikansa historiantutkimuksen kriteereitä asenteellisuutensa ja puutteellisen tieto- ja lähdepohjansa takia. Erilaisten jäämistöhuutokauppojen luettelot osoittavat silti, että monet suomalaiset oppineet ja lukuseurat olivat hankkineet teoksen hyllyynsä – ja esimerkiksi Pietarin tiedeakatemian akateemikoksi noussut A. J. Sjögren ja ulkomaalaiset auktorit myös viittasivat teokseen. Todennäköisesti kirja saavutti tavoiteltua yleisöä myös Venäjällä. Sitä vastoin Suomessa teos muistettiin suomalaiskansallisten näkökulmien vahvistuttua 1800-luvun puolivälin jälkeen enää historiallisena kuriositeettina. 1900-luvun taitteessa Suomen johtaville historioitsijoille tuli yllätyksenä, että von Gerschau oli ylipäätään tehnyt arvostettua uraa Suomessa.

Oli odotettavaa, että von Gerschaun historiaesitys provosoi Rühsin kömpelönä vastakirjana esiin sitä opponoivia tulkintoja. Näin kävikin: Ruotsiin karkotettu Turun romantiikan ajan ylioppilasaktiivi A. I. Arwidsson piti Versuch uber die Geschichte des Grossfürstentums Finnland jo tuoreeltaan äärimmäisen yksinkertaisena, ja sai kirjasta pontimen laatia Rühsin historiateoksesta ajantasainen laitos, jossa von Gerschaun venäjämieliset tulkinnat kiistettiin. Arwidssonin historiateoksen (1827) levittäminen kiellettiin Suomessa. Venäläisiä lähteitä hyödyntävälle historiankirjoitukselle oli Suomessa silti tarvetta, ja alkava traditio sai osaavia jatkajia suomalaisten piirissä. Taitavimmin Venäjän ja Ruotsin historiankirjoituksen perinteitä yhdistivät ja rikastivat viimeiset Vanhan Suomen ajalla syntyneet tutkijat, Matthias Akiander (1802–1872) ja Gabriel Rein (1800–1867), jotka nousivat merkittäviin akateemisiin asemiin 1830-luvulla.

FT, dosentti Anu Koskivirta, tutkija, Jyväskylän yliopisto, historian ja etnologian laitos / Suomen Kulttuurirahasto

Lähteet

Aus Gerschau’s Versuch über die Geschichte des Grossfürstentums Finnland (1821). Wiburgs Wochenblatt, nrot 13, 18 ja 23, 29.3., 3.5. ja 7.6. 1823.

Catteau-Calleville, J. V. “Ansichten uber Finnland”. Europäische Annalen 1814, 246–256.

von Gerschau, Peter, Aus dem Leben des Freiherrn Heinrich Ludwig von Nicolay. Perthes & Besser 1834.

von Gerschau, Peter, Versuch über die Geschichte des Grossfürstenthums Finnland. 1821.

Recencion (A. J. Hipping). Peter von Gerschau: Versuch über die Geschichte des Grossfurstentums Finnland. Åbo Tidningar nrot 89–92, 1821.

Rasmus Rasks korrespondens med språkforskare i Finland. Utgiven av Esko Häkli. Kansalliskirjasto 2017.

Rühs, Friedrich,

-‘IV Vermischte Nachrichten’ – Geographisch-statistische Nachrichten von Finnland, Gesammelt von Fr. Rühs, Allgemeine Geographische Ephemeriden: IX. Bds. Sechtes Stück. Junius 1802. Verlage des Industrie-Comptoirs 1802, 562–567.

-Finland und seine Bewohner. Georg Joachim Göschen 1809.

-Finland och dess invånare. Första Delen. Olof Grahn 1811.

-Finland och dess invånare. Anda och tredje delen. Strinnholm och Häggström 1813.

-Finland en de Finnen. Steenbergen van Goor 1815.

-Finland och dess invånare, öfversättning, andra upplagan, tillökt och omarbetad af A.I. Arwidsson. Johan Hörberg 1827.

Sanomalehdet, lähde https://digi.kansalliskirjasto.fi, hakusana ”Gerschau”.

Sjögren, A. J. Allmänna Ephemerider. Dagböckerna 1806–1855. Utgivna av Mikael Branch, Esko Häkli & Marja Leinonen. Nationalbiblioteket 2020.

Suomen Historiallisen Seuran pöytäkirjat: 4 p:stä jouluk. 1900 – 9 p:ään marrask. 1902. SHS 1902.

Ur anteckningar om Wiborgs landshövdingar 1812–1819. Wiborgs Nyheter nro 94, 24.4.1901.

Kirjallisuus

Engman, Max, Pitkät jäähyväiset. Suomi Ruotsin ja Venäjän välissä vuoden 1809 jälkeen. WSOY 2009.

Гершау Пётр Петрович (Gerschau, Pjotr Petrovitsh) (1779–1852). Наполеон и Революция.

Kalleinen, Kristiina, Steinheil, Fabian. Kansallisbiografia-verkkojulkaisu. Studia Biographica 4. SKS 2007.

Kallio, O. A., Viipurin läänin järjestämisestä muun Suomen yhteyteen. Weilin & Göös 1901.

Klinge, Matti, Suomalainen ja eurooppalainen menneisyys — historiankirjoitus ja historiakulttuuri keisariaikana. SKS 2010.

Knapas, Rainer, Monrepos – Ranskalaisen kulttuurin pohjoinen keidas. SKS 2008.

Knapas, Rainer, Opinkäynti ja kulttuurielämä 1800-luvun alun Vanhassa Suomessa. Teoksessa Vanhan Suomen aika. Viipurin läänin historia 4, toim. Yrjö Kaukiainen, Risto Marjomaa & Jouko Nurmiainen. Karjalan kirjapaino 2013, 440–446.

Koskivirta, Anu, Saksalainen sivistys, suomalainen kansa: kirjallisuus, kotiseutu ja kansankieli 1800-luvun alun Viipurin koulumaailmassa. Kuvaukset, mielikuvat, identiteetit. Viipurin kulttuurihistoriaa 1710–1840, toim. Piia Einonen & Antti Räihä. Viipurin Suomalainen Kirjallisuusseura 2018, 193–242.

Lipski, Alexander, A Re-Examination of the ‘Dark Era’ of Anna Ioannovna. American Slavic and East European Review 15, no. 4 (1956): 477–88.

Mustelin, Olof, Studier i finländsk historieforskning 1809–1865. SLS 1957.

Niitemaa, Vilho & Kalervo Hovi, Baltian historia. Tammi 1991.

Tommila, Päiviö, Suomen historiankirjoitus. Tutkimuksen historia. WSOY 1989.

Paaskoski, Jyrki, Epäluuloinen Paavali I. Vanhan Suomen aika. Viipurin läänin historia 4, toim. Yrjö Kaukiainen, Risto Marjomaa & Jouko Nurmiainen. Karjalan kirjapaino 2013, 416–437.

Päivärinta, Katri, Suomi muinoin ja nyt: Friedrich Rühsin ja A. I. Arwidssonin näkemyksiä 1800-luvun alkuvuosikymmeniltä teoksessa Suomi ja sen asukkaat. Yleisen historian painamaton pro gradu -tutkielma, Jyväskylän yliopisto 2008.

Rauhala, K. W., Suomen keskushallinnon järjestämisestä vuosina 1808–1817 1–2: Ylimmät virkakunnat 1808–1812; Ylimmät virkakunnat 1812–1817. SHS 1910.

Räihä, Antti, Vanha Suomi ja yhdenmukainen suuriruhtinaskunta? Lähentyminen Venäjään ja venäläisyyden kitkeminen 1800-luvun alkupuolen Suomessa. Suomen sodan jälkeen: 1800-luvun alun yhteiskuntahistoria, toim. Piia Einonen & Miikka Voutilainen. Vastapaino 2020, 125–151.

Sarviaho, Samu, Ikuinen rauha: vuoden 1323 Pähkinäsaaren rauha suomalaisessa historiantutkimuksessa ja historiakulttuurissa 1800- ja 1900-luvuilla. Oulun yliopisto 2017.

Teerijoki, Ilkka, Stjernvall, Carl Johan. Kansallisbiografia-verkkojulkaisu. Studia Biographica 4. SKS 2001.

Venäjän historia, toimittanut Heikki Kirkinen. Otava 1986 [2004].

Vilkuna, K. H. J., Suomen kansan kärsimyshistoria 1810–1900. Suomen sodan jälkeen: 1800-luvun alun yhteiskuntahistoria, toim. Piia Einonen & Miikka Voutilainen. Vastapaino 2020, 43–66.

Wassholm, Johanna, Svenskt, finskt och ryskt: nationens, språkets och historiens dimensioner hos E. G. Ehrström 1808–1835. Åbo Akademi 2008.