Yhteinen Maailman Historia ja kirjoittajansa

Kaisa Kyläkoski

Vuonna 1830 painetun kirjan Yhteinen Maailman Historia oli nimikesivunsa mukaan “Päälleluotettavimpain Historian-kirjottajain käsialoista koonnut ja Suomeksi kääntänyt” Johan Ahlholm (1802–1875). Martti Rapolan sanastossa tämä on ensimmäinen esimerkki sanasta historiankirjoittaja, mikä kertoo työn pioneeriasemasta suomenkielisessä historiankirjoituksessa. Sen historiassa Ahlholm on kuitenkin jäänyt katveeseen, sillä teos ei käsitellyt Suomen historiaa ja sen jatko-osat jäivät julkaisematta.

Torpasta kappalaisen sijaiseksi

Tuleva historiankääntäjä Johan Antinpoika syntyi Oulaisissa vuoden 1802 ensimmäisenä päivänä. Johanin isä on matrikkeleissa mainittu sekä torppariksi että uudistilalliseksi ja perheen muutettua vuonna 1807 Pyhäjärvelle hänet kirjattiin rippikirjaan itselliseksi ja mäkitupalaiseksi. Yksi mahdollinen syy muuttoon juuri Pyhäjärvelle oli se, että seurakunnan lukkari Johan Ahlholm (1753–1817) oli Johan Antinpojan isän veli. 

Sukunimi Ahlholm oli peräisin yhteisen isoisän asuinpaikasta, Pyhäjoen Leppäluodosta. Niinpä Johan otti käyttöön saman nimen päästessään 18-vuotiaana Vaasan triviaalikouluun. Oltuaan siellä kolme vuotta hän siirtyi vielä vuodeksi 1823 Oulun triviaalikouluun, joka tuolloin toimi Raahessa. Enemmän varoja vaatinut opintojen jatkokin saatiin järjestymään ja Johan Ahlholm otettiin Turun yliopiston kirjoihin 17.2.1825.

Näkymä Suomussalmen Jalokoskelle. Lennart Forstén 1845, Finna.

Opinnot Turussa jäivät vähäisiksi, sillä Johan Ahlholm vihittiin papiksi jo 14.12.1825. Akuutti tarve papille oli Suomussalmella, jonka kappalaiselle Carl Saxalle oli mielenhäiriön takia annettu virkavapaus kahdeksi vuodeksi. Kappalaisen sijaisuus ei ollut tukeva leipäpuu, mutta tästä huolimatta Johan Ahlholm solmi maaliskuussa 1826 avioliiton Ylivieskan lukkarintyttären Carolina Gustava Kemellin kanssa. Ennen vuotta 1830 perheeseen syntyivät Suomussalmella tyttäret Johanna Andronica, Maria Gustava ja Catharina Jacobina.

Suomussalmelta kauppamatkoja tehtiin Ouluun, jossa vuonna 1829 C. E. Barckin kirjapaino alkoi julkaista suomenkielistä sanomalehteä Oulun Wiikko-Sanomia. Edellisenä vuonna saman kirjapainon tuotteisiin kuului kirjanen Koottuja Suomalaisia Lauluja. Ensimmäinen osa, jossa nimikirjaimin C. S. merkityt tekstit olivat Carl Saxan tekemiä. Samoilla nimikirjaimilla merkittiin Oulun Wiikko-Sanomissa 17.4.1830 julkaistu virsisuomennos. Kappalaisen puustellissa lähellä Suomen suuriruhtinaskunnan itärajaa oltiin siis mukana suomen kirjakielen kehityksessä. Myöhemmän kirjeenvaihdon perusteella Ahlholm myös tapasi Elias Lönnrotin Suomussalmella ollessaan.

Yhteinen Maailman Historia, edellinen osa

Johan Ahlholm ei ryhtynyt Suomussalmella historiankirjoitustyöhönsä palkintoa tai kiitosta etsien. Tarkoituksensa oli kirjoittaa “Kotomaan Yhteiselle Kansalle Lyhykäistä ja Skoulun käymättömällekin sekä huvittavaista että ylösvalaisevaista Johdatusta Maailman Historian tuntemiseen” (SKS. Ahlholm A1531).

Vuonna 1830 painettu Yhteinen Maailman Historia sisälsi 99 pientä sivua. Tekijän mukaan “Historiaa kutsutaan Yhteiseksi, silloin kuin koko ihmis-sukukunnan tapauksia siinä mainitaan”. Historian hän puolestaan määritteli heti ensimmäisen alaotsikon Johdatus Yhteisen Historian Käsitykseen alla.

Historiaksi kutsutaan sitä Oppia, josta me taidamme tietä ne tapaukset, kuin ihmisten keskellä maailmasa ovat tapahtuneet.

Se sisällään pitää sentähen totisia ja päälleluotettavia ilmotuksia, joista meidän ei tarvihte epäillä niitten tapausten ihte työsä tapahtuneen, kuin siinä eteenasetetaan.

Sadut ja tarinat ovat sitä vastaan enimmitten senkaltaisia loruja, joita lystilliset päät ovat kokoon ajatelleet.

Historian lukeminen ja sen tieto taitaa sangen paljo edesauttaa sielun korotusta; sillä siitä opimma me tuntemaan meidän sukukuntamme käytökset; siitä saamme kehoituksia ja ojennuksia ihtellemme meidän maallisesa vaelluksesamme.

Jatkosta selviää, että Ahlholmin mielestä Maailman-historia piti kirjoittaa kokoon “Asiain selkiällä tiedolla ja ahkeroilla utelemuksilla”. Utelemisen kohteistakin hän kertoo.

Historian Lähteiksi kutsutaan muinaisten aikain jätteitä, konstillisia rakennuksia ja ikivanhoja rahoja, joisa on löytty monenlaisia kuvauksia ja päällekirjoituksia. Sen Lähteiksi kutsutaan myöskin vanhuudesta tapana pidetyitä tapoja, juttuja, elämänkeinoja ja maneereita; Suupuheita, sanan-laskuja, runoja ja historiallisia lauluja; omilla silmillään nähnetten todistajain ilmoituksia, perivanhoja kirjoja ja edesmennetten kirjottajain kokouksia.

Mutta Ahlholm ei selosta sitä, mistä “Päälleluotettavimpain Historian-kirjottajain käsialoista” hän tekstinsä kokosi. Oulussa kirjanpainaja C. E. Barckin kirjakaupassa oli joulukuussa 1829 myynnissä ensimmäinen osa saksasta ruotsiksi käännetystä C. F. Beckerin Werldshistoriasta, jota jatko-osineen Elias Lönnrot mukaili kirjassaan Muistelmia Ihmisten Elosta Kaikkina Aikoina (1836). Ahlholm on voinut saada Beckerin kirjan käsiinsä, mutta sen rakenteesta ei ole jälkiä Yhteisessä Maailman Historiassa, jonka viesti voi myös perustua yhteen tai useampaan muuhun kirjaan. Turussa oli ollut kaupan yli tusina erilaista ruotsinkielistä maailmanhistorian esitystä, joista suurin osa oli käännöksiä saksasta. Ahlholm osasi myös lukea saksaa, joten kappalaisen puustellissa käsillä olleiden tekstien jäljitys olisi mittava urakka.

Alkusanojen jälkeen Ahlholmin kirjassa kerrataan Raamatun luomiskertomus ja siirrytään sitten nykyisestä maailmanhistorian kerronnasta poiketen Intiaan, jonka "luultaan kaikkian ensiksi olleen asutun siistemmiltä ja oppineimmilta ihmisiltä". Seuraavassa luvussa ollaan Egyptissä, jonka "ensimmäiset asukkaat ovat uskottavasti tulleet ensiksi Indiasta Abyssiniaan ja sieltä sitten sen entisen Meroë nimisen kaupungin kautta Egyptiin". Neljäs luku kertoo lyhyesti israelilaisista, mutta Ahlholm ohjaa alaviitteessä lisätietoa kaipaavat Vanhan testamentin pariin. Viidennessä luvussa "Pohjaseen päin Israelitain maasta soukalla ranta maalla asuivat muinan Phenisiläiset" eli nykysuomeksi foinikialaiset. Vasta heidän jälkeensä esitetään tietoja "Babylonilaisista, Assyriläisistä ja Mediläisistä". Edellisiä huomattavasti pidempi luku käsittelee kreikkalaisia ja tietenkin myös roomalaisista on paljon kerrottavaa. Varhaisimman historian jälkeen rakenne muuttuu kronologiseksi ja käsittelee toisena jaksona vuodet 555–333 eaa, kolmantena jaksona vuodet ajanlaskun alkuun sekä neljäntenä vuodet läntisen Rooman kukistumiseen vuonna 476.

Yhteinen Maailman Historia, jälkimmäinen osa

Kirja Yhteinen Maailman Historia painettiin Oulussa vuonna 1830, mutta Barck mainosti sitä sanomalehdessään ensimmäistä kertaa ja “vasta ulostulleena” maaliskuussa 1831. Kirjan lopussa Johan Ahlholm esittää mahdolliseksi jälkimmäisen osan “keskiajan, uuden ajan ja Nykyisen Ajan Historiata”, jos “Jumala suopi ja korkeimmasti kunnijoitettavat Esimiehet sen suinkin kelpaavaiseksi näkevät”.

Ote kirjeestä Lönnrotille 15.9.1859, jossa Ahlholm sanailee "Ettei jäisi keskitekoiseksi nîn kuin muinoin Maailman historia, jota Kiannolla ollessani, nuorempana Nuhjatessani koetin kuvailla." Elias Lönnrotin kirjeenvaihto, SKS.

Tällaista jatko-osaa ei koskaan ilmestynyt. Ahlholm oli kuitenkin tehnyt toisenlaisen jatkon, jossa hän kertoi “Vanhan Maailman ihmisten Ylösvalistuksesta ja heidän Religionistaan; niinkuin myöskin heidän elämän-muodostaan, töistään ja tavoistaan”. Tämä käsikirjoitus oli arvatenkin valmiina, kun Ahlholm päiväsi sen alkusanat Suomussalmella 10.12.1830. Niiden lopussa hän toteaa: “Mitkä syyt ovat estäneet, etten koko Kirjaa ole kerrassaan präntättäväksi toimittanut, mietiisäni senkaltaista kirjoittaa, saattaa monikin Hyvätahtoinen Lukia sen melkiään ihtestään arvata.”

Ahlholmin käsikirjoituksessa on sensorin antama painolupa, mutta tämäkään jatko-osa ei ilmestynyt. Lähes kolmekymmentä vuotta myöhemmin hän selitti Wolmar Schildtille, että Barckilta saamansa 200 kappaletta ensimmäistä kirjaa eivät menneet kaupaksi. Taloudelliset vaikeudet ovat siis todennäköinen syy jatko-osista luopumiselle.

Muut kirjalliset työt

Johan Ahlholmin ura eteni Suomussalmelta Haapajärven kappalaisen apulaiseksi vuonna 1833, Kokkolan pitäjänapulaisen virkaan vuonna 1837 ja lopulta Lappajärven kappalaiseksi vuonna 1842.

Vasta Lappajärvellä hän aloitti uudestaan kirjalliset harjoitukset “kiusauksia kärsiessään”, kuten Ahlholm Schildtille kirjeitse selitti. Ruotsalaisesta alkuteoksesta muokattu Kristillinen Päiväkirja: Ilmoittava Kristin Uskokunnan Historiasta Tietoja Pyhistä Martyyreistä Ja Muista Ihmisistä, Joitten Nimet Ovat Vuosittain Almanakassa: Niin Myöskin Vähäinen Tutkinto Sielun Huvituksesta oli työn alla jo vuonna 1854 mutta painettiin vasta vuonna 1857 Turussa.

Samana vuonna Ahlholm seurasi Suomettaressa Wolmar Schildtin ja Yrjö Koskisen sanasotaa suomen kirjoittamistavasta. Ahlholm asettui Schildtin venykekirjaimien puolelle ja lähetti itsekin Suomettareen yhden kirjoituksen alkuvuodesta 1859. Syksyllä Schildt lähestyi Ahlholmia kirjeellä, jossa hän tiedusteli julkaistavaksi joko Yhteisen Maailman Historian jatkoa tai vaihtoehtoisesti kehotti suomentamaan toista historian esitystä.

Vastauksessaan Ahlholm kertoi, että hänellä oli lainassa “Yrjö Koskisen setaelta” Gottlob Edvard Leon kirkkohistoria. Tämän suomennos sai tukea Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralta ja painettiin Kuopiossa 1862. Schildt sai julkaistavakseen ruotsalaisen Jakob Ekelundin kirjan lyhennetyn suomennoksen, joka ilmestyi nimellä Oppikirja Vanhan Ajan Historiassa eli Tosinessa vuonna 1865. Samana vuonna Jyväskylässä painettiin myös Ahlholmin suomentama saksalainen uskonnollinen teos. Näissä kolmessa kirjassa Ahlholm käytti nimeä Joh. Sârinen.

Lappajärven vaivaisukko. Santeri Viinamäki 2014, Wikimedia.

Kirjeessään Schildtille helmikuussa 1861 Ahlholm kertoi, että hän oli yhdessä rovasti Fellmanin ja pitäjänkirjuri Wallen kanssa tilannut useita lehtiä: Mehiläinen, Suometar, Oulun Wiikko-Sanomia, Tapio, Otava, Hämäläinen, Finlands Allmänna Tidning ja Litteraturbladet. Hän oli varmasti tätä ennenkin pyrkinyt seuraamaan lehtiä ja on vaikea kuvitella, että kirjoitus Suomettareen ja pari muuta nimimerkkien perusteella tunnistettavissa olevaa tekstiä olisivat Ahlholmin ainoat sanomalehtiin lähettämät kirjoitukset. Ahlholmin muistosanoissakin todetaan, että "Sanomalehtiin kirjoitti Ahlholm niinikään aika ajoin". 

Muistokirjoituksen aika oli kesällä 1875. Sen kirjoittajan, todennäköisesti tyttärenpojan A. W. Forsman (myöh. Koskimies), mielestä:

Vaikka kohta vainajamme ei olekkaan noita maailman valloittajia neroja, vaikka ei hän olekkaan aivan loistavilla kirjaimilla nimeään piirtänyt Suomen sivistyshistoriaan, ei hän kuitenkaan mielestämme saa omilta aikalaisiltaan jäädä unhotuksiin. Meidän onehissa oloissa on vähäpätöisinkin työntekijä, joka edes hiukankin viepi kansaansa valistuksen tiellä eteenpäin, arvollinen eikä niinkään mitätön, kuin hänen vertaisensa miehet oisivat noissa miekkoisissa suurissa sivistysmaissa, missä eivät he ensinkään pääsisi joukosta näkyviin.

FT Kaisa Kyläkoski on vieraileva tutkija Helsingin yliopistossa.

Lähteet ja kirjallisuus 

Kansallisarkisto

Oulaisten seurakunta: kastetut

Pyhäjärven seurakunta: rippikirjat 1801–09, 1810–16, 1817–23

Suomussalmen seurakunta: kastetut, rippikirja 1824–33, 144

 

Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkisto

Johan Ahlholmin arkisto. A1531 Lyhyt kertomus Vanhan Maailman ihmisten Ylösvalistuksesta… Taikka Jatko Siihen Yhteisen Maailman Historian edelliseen osaan… 1830.

Wolmar Schildt-Kilpisen arkisto. Kirjeet 1017:1:1-18 Ahlholm > Schildt

Kirjekokoelma. 365:81:1 Ahlholm > Lönnrot 

Elias Lönnrotin kirjeenvaihto, verkkojulkaisu (http://lonnrot.finlit.fi/). 5590-5592 Ahlholm > Lönnrot

 

Johan Ahlholmin julkaisut kronologisessa järjestyksessä

Yhteinen Maailman Historia: Päälleluotettavimpain Historian-kirjottajain käsialoista koonnut ja Suomeksi kääntänyt Johan Ahlholm. Edellinen Osa. Oulusa: Chr. Ev. Barck, 1830.

Kristillinen Päiväkirja: Ilmoittava Kristin Uskokunnan historiasta tietoja pyhistä martyyreistä ja muista Ihmisistä, joitten nimet ovat vuosittain Almanakassa: Niin myöskin Vähäinen tutkinto sielun huvituksesta. Suomentanut J. A. Turku: Frenckelliläinen kirjapaino: Granlund, 1857.

J. K:la ja J. A. “Naimiskaupat Lappajärvellä”. Suometar 9.1.1857.

Sàrinen. W. “Kilpisen vanhalle ystävälle hra S:lle!” Suometar 6.5.1859.

Leo, Gottlob Edvard. Kristillinen Uskonnon Ja Kirkon Historia Eli Tosine. Saksan kielestä suomensi Joh Sârinen. Kuopio: Aschan, osa I 1862 & osa II 1863.

J. S:nen ja J. K:la. “Lappajärveltä Tammikuun 25 p:nä”. Tapio 14.2.1863.

J. Sârinen (A-m). “Kuiku vînanjutusta Lappajaerveltae”. Tapio 24.12.1863.

Ekelund, Jakob. Oppikirja Vanhan Ajan Historiassa eli Tosinessa. Suomentanut J. Sârinen. Jyväskylä: Schildt, 1865.

Hachenburg, Hermann Wilhelm. Kristillinen Koulu-Sârna: næyttæwæ Pyhæn Râmatun todistusten ja kristillisen jærjen mukân, mikæ kallis ja arwosa tyø nuorten sieluin oikea jaswatus on. Suomentanut Joh. Sârinen. [Jyväskylä]: [W.S. Schildt], 1865.

J. A. "Lappajärveltä". Suomalainen Wirallinen Lehti 3.2.1866.

J. A. "Lappajärveltä". Suomalainen Wirallinen Lehti 30.5.1866.

 

Muut aikalaisjulkaisut

Koottuja Suomalaisia Lauluja. Ensimmäinen osa. 1828.

 

Maailmanhistoriaa esittävien kirjojen myynti-ilmoituksia 

Åbo Tidningar 4.7.1796; Åbo Tidningar 29.5.1797; Åbo Tidning 18.8.1802; Åbo Tidning 30.7.1806; Åbo Tidning 17.9.1806; Åbo Allmänna Tidning 14.7.1810; Åbo Allmänna Tidning 17.12.1812; Åbo Allmänna Tidning 8.10.1816; Åbo Allmänna Tidning 31.10.1816; Åbo Tidningar 28.8.1822; Åbo Tidningar 18.12.1822; Finlands Allmänna Tidning 10.7.1824; Oulun Wiikko-Sanomia 5.12.1829; Oulun Wiikko-Sanomia 5.3.1831.

 

Matrikkelit

Kotivuori, Yrjö. Ylioppilasmatrikkeli 1640–1852: Claes Johan Kemell. Verkkojulkaisu 2005. (https://ylioppilasmatrikkeli.fi/henkilo.php?id=13890)

Kotivuori, Yrjö. Ylioppilasmatrikkeli 1640–1852: Johan Ahlholm. Verkkojulkaisu 2005. (https://ylioppilasmatrikkeli.fi/henkilo.php?id=14032)

Yrjö Kotivuori, Ylioppilasmatrikkeli 1640–1852: Karl Saxa. Verkkojulkaisu 2005. (https://ylioppilasmatrikkeli.fi/henkilo.php?id=12847)

Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran jäsenet 1831–1892: Ahlholm, Johan. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. (https://kansallisbiografia.fi/jasenet/henkilo/1334)

Suomen papisto 1800–1920 -verkkojulkaisu: Ahlholm Johan. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2012–2022. (https://kansallisbiografia.fi/papisto/henkilo/3537)

Suomen papisto 1800–1920 -verkkojulkaisu: Saxa, Karl. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2012–2022. (https://kansallisbiografia.fi/papisto/henkilo/2475)

 

Sanastot

Rapolan 1800-luvun sanasto. Toimittanut Petri Lauerma. Kielipankki 2019. (https://sanat.csc.fi/wiki/Rapolan_1800-sanasto)

 

Kirjallisuus

Anttila, Aarne. Lönnrot, elämä ja toiminta I. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia 190. 1931.

"Ikimenneiden armahien haudalle". Ilmarinen 14.7.1875.

Impiwaara, Heikki. “Raahen porvari- ja kauppiassukuja II”. Kirjassa Raahen porvari- ja kauppakoulu. Kertomus viidenneltäneljättä lukuvuodelta 1916–1917. Toimittanut Eino Kuusi. 1917, 53–90.

Kallio, V. J.. Fennica-kirjallisuuden salanimiä ja nimimerkkejä vuoteen 1885. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia 211. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 1939.

Sata vuotta Jyväskylän yliopiston Suomen historian professori Mauno Jokipiin syntymästä

Petri Karonen

Rintamalta Jyväskylän Seminaarinmäelle

Elokuun 21. päivänä 2024 tulee sata vuotta Jyväskylän yliopiston historian laitoksen perustajan, Suomen historian professorina yli 30 vuotta toimineen Mauno Kalevi Jokipiin (1924–2007) syntymästä. Helsingissä syntynyt ja koulunsa käynyt Jokipii julistettiin muiden ikäluokkansa abiturienttien tavoin kesällä 1943 ilman ylioppilaskirjoituksia ylioppilaaksi Helsingin suomalaisesta normaalilyseosta. Tuolloin hän suoritti jo asepalvelustaan Laatokan Karjalan Maaselän kannaksella joukkoyksikkönsä kuopuksena.

Jatkosodan jälkeen Jokipii kotiutettiin viimein valvontakomission vaatimuksesta keskeytetyltä Upseerikurssilta joulun alla 1944. Hän jatkoi saman tien rintamalla alkaneita historianopintojaan Helsingissä, aluksi Suomen historian professori Jalmari Jaakkolan johdolla. Jokipii on maininnut tärkeiksi opettajikseen myös esimerkiksi myöhemmin tieteen akateemikoiksi nimitetyt Eino Jutikkalan (Suomen ja taloushistoria) ja Kustaa Vilkunan (kansatiede). Jutikkala olikin Jokipiille merkittävä esikuva ja elinikäinen vertailukohta; kansatieteen näkökulmia hän taas viljeli monissa julkaisuissaan.

Mauno Jokipii laati aikanaan pro gradu -työnsä hankalana pidetystä Kallialan keskiaikaisia kirkontilejä koskeneesta aiheesta. Sen valmistuttua Jalmari Jaakkola rekrytoi hänet keräämään aineistoa tuolloin alulla olleeseen Satakunnan maakuntahistoriaan. Tällä tavoin Jokipii vahvisti sekä tuntemustaan paikallisista oloista ja niihin liittyvistä tutkimusnäkökulmista että kokemustaan monenlaisten lähdeaineistojen käytöstä ja tutkimusmahdollisuuksista. Tukholman Riksarkivetiin kesällä 1951 suuntautunut arkistomatka poiki onnekkaan lähdelöydön myötä ensin artikkeleita ja pian laajan väitöskirjan Suomen kreivi- ja vapaaherrakunnista 1500–1600-luvulla (väitöskirja julkaistiin 1956, toinen osa ilmestyi vuonna 1960).

Jokipii työskenteli Helsingin yliopistossa maan ensimmäisenä historia-alan assistenttina vuosina 1955–1958 esimiehinään aikakauden johtavat Suomen historian tuntijat Eino Jutikkala ja Pentti Renvall. Väittelyä seuranneena vuonna (1957) hänet otettiin Helsinkiin Suomen historian dosentiksi. Vuoden 1958 alusta Jokipii siirtyi Jyväskylän Kasvatusopilliseen Korkeakouluun hoitamaan virkaa tekevänä vasta perustettua Suomen historian professuuria. Hakuprosessin jälkeen tehtävä vakinaistettiin kaksi vuotta myöhemmin. Jokipii hoiti Jyväskylän yliopistoksi vuonna 1966 muuttuneen korkeakoulun Suomen historian virkaa menestyksellisesti aina eläkkeelle siirtymiseensä eli elokuuhun 1991 asti. Aktiivinen tutkimustyö jatkui aina tammikuussa 2007 tapahtuneeseen kuolemaan saakka ja joitakin julkaisuja ilmestyi vielä postuumistikin.

Mauno Jokipii työpöytänsä ääressä Rakennus III:n (nyk. Historica) ensimmäisessä kerroksessa vuonna 1975. Kun professori Jokipii jäi eläkkeelle elokuun päättyessä vuonna 1991, tämän tekstin kirjoittaja sijoitettiin samalle työpisteelle hoitamaan vs. assistentin tehtävää syyskuun ensimmäisestä päivästä alkaen. Lähde: Jyväskylän yliopiston Tiedemuseo, valokuva-arkisto. Kuvaaja Matti Salmi.

Laaja ja monipuolinen julkaisutuotanto

Mauno Jokipiin painosta ilmestyneiden julkaisujen määrä on poikkeuksellisen laaja ja koskee monia historian aloja kaikilta Suomen historian aikakausilta keskiajalta 1900-luvun lopulle saakka. Yhteensä yli 560 luetteloitua julkaisua käsittävä tuotanto on mykistävä myös siksi, että todistettavasti Jokipii kirjoitti kaikki tekstinsä käsin, eikä hän opetellut itse käyttämään edes kirjoituskonetta, tietokoneesta puhumattakaan. Jokipiin aikana nyttemmin yleistynyt yhteiskirjoittaminen oli vielä harvinaista, joten hän laati suurimman osan kirjoituksistaan itsenäisesti. Osa teksteistä toki ilmestyi hieman varioituina ja erilaisissa formaateissa eri foorumeilla, mikä oli ajalle (kuten edelleenkin) varsin tyypillistä. 

Kuvion 1 tietojen perusteella Jokipii näyttäytyy monenlaisten julkaisujen laatijana. Kuvion suhteellisia osuuksia vääristää osin se, että kukin julkaisu on laskettu yhdeksi riippumatta niiden laajuudesta. Siinä mielessä erityisesti tieteellisten monografioiden kahden prosentin osuus hämää, sillä 12 laajan teoksen laatiminen vaati enemmän aikaa kuin tiivis kirjoitelma kausijulkaisuun. Tällaisenaankin kuvio todistaa silti Jokipiin energisyyden ja halun saada julkisuuteen eri yhteyksissä ja monenlaisilla foorumeilla pidetyt esitelmät, luennot ja muut esitykset. Hanakkuus julkaista tuloksia ja levittää tietoa eri ryhmille oli Jokipiille luonteenomaista ja tässä suhteessa hän oli selvästi aikaansa edellä. Yhteiskunnallisesta vaikuttavuudesta ja tiedonjulkistamisesta kertovat erityisesti toistasataa sanomalehtiartikkelia. Kirjoitukset käsittelivät käytännössä aina historiantutkimusta eri näkökulmilta ja olivat usein niin sanottuja juhlapäiväkirjoituksia – tasavuosiin ja juhlavuosiin painottuneita tekstejä. Keskisuomalainen oli tärkeä julkaisija, mutta kirjoitelmia ilmestyi myös esimerkiksi Helsingin Sanomissa, Aamulehdessä, Uudessa Suomessa, Satakunnan Kansassa, Länsi-Suomessa ja Turun Sanomissa. Yhteensä Jokipiin kirjoituksia painettiin yli 30 sanomalehdessä eri puolilla Suomea. 

Jokipii ehti muun ohella toimia 1950-luvulla ensin Kotiseudun (1950–1952) ja sitten Historiallisen Aikakauskirjan (1956–1958) toimitussihteerinä. Hän osallistui ahkerasti kummankin julkaisun sisällöntuotantoon myöhemminkin. Historiallista Aikakauskirjaa Jokipii avusti peräti seitsemällä vuosikymmenellä ja on yhä edelleen vuonna 2024 lähes sadalla erityyppisellä kirjoituksellaan yli 120 vuotta ilmestyneen lehden seitsemänneksi ahkerin julkaisija.

Kuvio 1. Mauno Jokipiin kirjallinen tuotanto vuosina 1946–2007 (n=563). Lähde: Suomen historialliset bibliografiat 1926–1990; Nygård, Kuivalainen, Jokinen (toim.) 2006. Huom! jälkimmäinen Mauno Jokipiin julkaisutoimintaa luetteloiva bibliografia on kirjauksissaan merkittävästi Suomen historiallista bibliografiaa tarkempi.

Tieteellisesti vaikuttavimpia julkaisuja ovat monografiat, tieteelliset artikkelit sekä erilaiset toimitustyöt. Niitä Jokipiin tuotantoon kertyi yhteensä 240. Suhteellisesti eniten eli lähes neljäsosa (n=54) mainituista julkaistuista liittyi sotahistoriaan, erityisesti toisen maailmansodan aikaan. Usein useampaa historiallista ajanjaksoa käsitelleet paikallishistorialliset kirjoitukset edustivat noin viidesosaa (n=46) julkaisuista sekä poliittisen historian tekstit nekin yli 15 prosenttia (n=39) kokonaismäärästä. 

Sotahistoriasta muodostui pian Jyväskylään siirtymisen jälkeen yksi Jokipiin erityisaloista. Sen ensimmäinen laajempi näyttö oli vuonna 1968 julkaistu suomalaisia SS-sotilaita käsittelevä teos Panttipataljoona. Suomalaisen SS-pataljoonan historia (Weilin & Göös 1968, 868 s.). Teoksesta on otettu yhteensä neljä painosta. Jokipii palasi aiheen pariin vielä vuonna 2002 vertailevan Hitlerin Saksa ja sen vapaaehtoisliikkeet. Waffen-SS:n suomalaispataljoona vertailtavana (Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2002, 463 s., toinen painos 2012) kautta.

2010-luvun lopussa Jokipiitä kohtaan esitettiin erityisesti Panttipataljoona-teokseen liittynyttä kohtuutonta ja vain niukkoihin tai olemattomiin faktoihin nojaavaa kritiikkiä. Kriitikoilta näytti jääneen huomaamatta, että ilman Jokipiin 1960-luvulla keräämää ja säntillisesti arkistoon talletettua laajaa aikalaisaineistoa nykyisiä aihepiirin tutkimuksia ei olisi pystytty tekemään, koska aineistoja ei olisi olemassakaan. Lisäksi tuolloin, reilut 20 vuotta sodan päättymisen jälkeen ilmestyneen teoksen julkaisuaikaan, kaikki sittemmin 2000-luvulla käytössä ollut aineisto ei ollut tutkijan saatavilla. Nyttemmin kritiikki näyttääkin, syystä, vaienneen.

Jatkosodan synty. Tutkimuksia Saksan ja Suomen sotilaallisesta yhteistyöstä 1940–41 (Otava 1987, 748 s., 2 painosta ja venäjänkielinen käännös vuonna 1999) -teosta pidetään Mauno Jokipiin merkittävimpänä tutkimuksena. Kirjajärkäleessään hän analysoi tarkasti suomalaisten poliitikkojen vaihtoehtoja ja valintoja toisen maailmansodan aikana. Teoksen ilmestymisen myötä voitiin lopullisesti päättää tieteellinen keskustelu niin sanotusta ajopuuteoriasta, jonka Jokipii upotti valtavan lähdeaineistonsa terävällä lähdekritiikillä ja tapahtuminen erinomaisella kansainvälisellä kontekstoinnilla. Sen sijaan yleinen keskustelu aihepiiristä oli äänekästä ja kenties jatkuu eri foorumeilla edelleen. Jatkosodan synty toi tekijälleen Urho Kekkosen säätiön tunnustuspalkinnon vuonna 1987.

Jokipii oli myös paikallis- ja maakuntahistorian tuntija, joka paneutui ennen muuta Satakunnan ja Keski-Suomen menneisyyteen. Sukusiteiden ja aikanaan Satakuntalaisen osakunnan järjestämien kotiseuturetkien ansiosta Satakunnasta muodostui Keski-Suomen ohella keskeinen osa Jokipiin julkaisutoimintaa ja tutkimustyötä. Hän julkaisi Satakunnan maakuntahistoriassa jyhkeän 1500–1700-luvun talouselämää käsittelevän niteen (Satakunnan talouselämä uuden ajan alusta isoonvihaan (Satakunnan maakuntaliitto 1974, 745 s.). Jokipii toimitti kolmeosaisen myös erittäin laajan Keski-Suomen maakuntahistorian (1988–1999) ja kirjoitti siihen itsekin laajoja osuuksia. Jokipiin aktiivisuudella ja sinnikkyydellä oli aikanaan suuri vaikutus, kun Jyväskylään perustettiin vuonna 1967 maakunta-arkisto. Jokipii kannusti oppilaitaan tutkimaan opinnäytteissään kotiseutujaan ja kehitti kymmeniin niteisiin kasvaneen pitäjänkirjasarjan. Kotiseutututkimuksen ansiosta monilla paikkakunnilla tietoisuus omasta paikallisidentiteetistä kasvoi ja herätti yleistä kiinnostusta historiaan ja menneisyyteen.

Taulukko 1. Mauno Jokipiin kirjallisen tuotannon aikakausi- ja julkaisuajanjaksot 1946–2007 (mukana ovat monografiat, tieteelliset artikkelit ja toimitustyöt). Lähde: Kuvio 1 ja siinä mainitut lähteet.

Jokipiin poikkeuksellinen tuotteliaisuus antaa harvinaisen tilaisuuden tarkastella myös hänen julkaisujensa kautta tapahtuneita tutkijan omien tieteellisten mielenkiinnon kohteiden muutoksia ja pysyvyyksiä. Taulukossa 1 on jaoteltu edellä mainitut keskeisimmät julkaisutyypit tutkimuksen pääasiallisen aikakauden ja julkaisuajan mukaan. Jako on jälleen varsin karkea, mutta osoittaa silti Jokipiin julkaisuprofiilin muutoksista. Ensinnäkin havaitaan merkittävä julkaisuvolyymin nousu, mikä viimeisellä (1981–2007) jaksolla johtunee ensinnä siitä, että Jokipiiltä jäivät raskaimmat hallinnolliset velvollisuudet pois, jolloin aikaa jäi enemmän tutkimukselle. Toisaalta vuoden 1991 jälkipuoliskolla tapahtuneen eläköitymisen jälkeen aikaa oli kylliksi nimenomaan kirjoittamiselle ja toimitustöille.

Mauno Jokipii aloitti keskiajan ja varhaismodernin ajan tutkijana eikä hän mainittuja aikakausia koskaan unohtanut. Vuosituhannen vaihteessa hän panosti vahvasti keskiaikaa koskeviin teemoihin. Silti siirtymä ennen muuta 1900-luvun historiaan tapahtui jo 1960-luvun alussa. Tällainen hyppäys tyystin erilaiselle aikakaudelle ei ollut tuolloin lainkaan tavallista, kuten ei edelleenkään. Erityisesti sotahistoriaan keskittyvässä tuotannossaan hän saattoi hyödyntää myös rintamakokemuksiaan ja pystyi luomaan luottamukselliset välit esimerkiksi sotaveteraaniyhteisöihin ja -järjestöihin. Siten hän kirjoitti sekä tieteellisiä julkaisuja että erilaisia populaariesityksiä, jotka on kuviossa 1 merkitty luokkaan ”muut julkaisut”.

Hallintomies ja tutkimuksen ohjaaja

Jokipii sai välittömästi Jyväskylään siirryttyään hallinnollisia vastuutehtäviä, hän toimi muun muassa historiallis-kielitieteellisen osaston dekaanina (1960–1966). Vuosina 1966–1971 hän oli Jyväskylän yliopiston vararehtori ja vielä vuonna 1978 toinen vararehtori. Tuo tehtävä jäi hänen viimeiseksi merkittäväksi yliopiston sisäiseksi hallinnolliseksi tehtäväkseen. Valtakunnallisia tiedehallinnon ja tiedepolitiikan tehtäviä kertyi ajan mittaan kosolti. Hän istui muun muassa korkeakouluneuvostossa 1966–1967, ja saman elimen humanistisessa jaostossa 1967–1969. Tämän lisäksi Jokipii toimi Paikallishistoriallisen toimiston puheenjohtajana 1969–1972 ja 1975–1987.

Mauno Jokipii tarttui tarmolla ja rohkeudella moniin vaikeisiinkin aiheisiin. Nämä piirteet tulivat esille jo esimerkiksi opiskelijaradikalismin aikaan 1960-luvun lopussa, jolloin Jokipii joutui vararehtorin asemassaan ankaran kritiikin kohteeksi. Sinänsä vastaavaa kuohuntaa esiintyi käytännössä kaikissa aikakauden korkeakouluissa ja myös monet muut historianprofessorit saivat osansa aikakauden yleisestä ilmapiiristä. Vastuksista huolimatta Jokipii pysyi usein omassa kannassaan, mikä ei välttämättä aina edistänyt asioiden sujuvaa käsittelyä. Professorina Jokipii oli oppilailleen innostava ja kannustava opettaja, jonka laaja tietämys ja lukeneisuus auttoi monia löytämään oman mielenkiinnonkohteensa. Kaiken kaikkiaan Jokipii ohjasi satoja pro gradu -töitä lukemattomista erilaisista aiheista, joita varten hänellä oli myös opinnäyteaihekortisto.

Mauno Jokipiin opinnäyteaiheita sisältävä kortistolaatikko. Lähde: Historian ja etnologian laitos, Petri Karosen hallussa.

Mauno Jokipii oli myös tehokas väitöskirjaohjaaja. Hän ohjasi, osin yhdessä toisten tutkijoiden kanssa ja joitakin töitä vielä eläkkeelle siirryttyään, yhteensä 25 väitöskirjaa. Jokipiin ohjaamien väitösten määrä on todella huomattava, sillä hän teki työnsä ennen 1990-luvun alusta alkanutta väittelijöiden määrän voimakasta nousua. Hänen aikalaisistaan eli 1920-luvulla ja seuraavan vuosikymmenen alussa syntyneistä historioitsijoista samaan väitelleiden oppilaiden määrään pääsi vain Turun ja Helsingin yliopiston Suomen historian professori, Helsingin yliopiston rehtori ja akateemikko Päiviö Tommila (1931–2022). Neljä Jokipiin oppilasta nimitettiin aikanaan historian professoreiksi neljään eri yliopistoon, mikä sekin on poikkeuksellista.

Lopuksi

Professori Mauno Jokipiin tutkimustyön kantavat periaatteet olivat vahva dokumentointi, väkevä lähdekriittisyys sekä kaikenlaisen moralisoinnin ja kauhistelun välttäminen. Hän painotti jyväskyläläiseen historiantutkimukseen edelleen sisältyvää lähtökohtaa, jonka mukaan aiempi tutkimus pitää tuntea perin pohjin ja myös viitata siihen. Käsitys saattaa tuntua äkkiseltään ankaralta tai jopa ylimitoitetulta vaatimukselta, mutta sen ansiot huomaa viimeistään silloin, jos sattuu törmäämään kynäelmiin, joissa näitä laadukkaan tutkimuksenteon kannalta keskeisiä periaatteita ei ole osattu, viitsitty tai muusta syystä vaivauduttu noudattamaan.

Mauno Jokipii eli ja hengitti historiasta. Hän tiivisti Miten meistä tuli historian tohtoreita -antologiassa uraansa toteamalla itsellään olleen ”onni yhdistää harrastukset ja työ.”

Tässä kirjoituksessa on pystytty vain sivuamaan Mauno Jokipiin laajaa tieteellistä ja yhteiskunnallista toimintaa. Nyt kun Jyväskylän yliopiston, suomalaisen historiantutkimuksen ja keskisuomalaisen maakuntaidentiteetin kannalta merkittävän toimijan syntymästä on kulunut tasan sata vuotta, olisi Jokipiin työtä ja toimintaa kriittisesti tarkastelevalle tieteelliselle elämäkerralle tilausta ja painavat perusteet. Tätä vaativaa tehtävää tukisivat hänen valtava julkaistu aineistonsa, hänet tunteneiden henkilöiden haastattelut ja muistelmatiedot sekä Jokipiin Kansallisarkiston Jyväskylän yksikköön sijoitettu laaja yksityisarkisto.

Petri Karonen, Suomen historian professori, historian ja etnologian laitos, Jyväskylän yliopisto.

Lähteet ja kirjallisuus

Tietokannat

Yhteinen menneisyys, erilaiset tulkinnat: Bibliometrinen ja kvalitatiivinen analyysi varhaismodernista Ruotsin valtakunnasta Ruotsin ja Suomen historiografiassa 1860–2020 (Hirsu) -hankkeen tiimoilta laaditut tietokannat, jotka tullaan aikanaan julkaisemaan JYX-julkaisuarkistossa.

ARTO-tietokanta (aineisto koottu vuonna 2021, jonka jälkeen tietoja on saatettu muuttaa).

Bibliografiat

Nygård, Kaija, Kuivalainen, Anne, Jokinen, Marita, Professori Mauno Jokipiin julkaisuja 1946–2006. Jyväskylän yliopisto: Historian ja etnologian laitos 2006.

Suomen historialliset bibliografiat:

Antin, Kirsi, Suomen historiallinen bibliografia 1986–1990. Helsinki: Suomen Historiallinen Seura 1992.

Lamminen, Paavo, Suomen historiallinen bibliografia 1951–1960. Helsinki: Suomen Historiallinen Seura 1968.

Mankki, Raija, Rantanen, Tuula, Suomen historiallinen bibliografia 1981–1985. Helsinki: Suomen Historiallinen Seura 1995.

Rantanen, Tuula, Mankki, Raija, Suomen historiallinen bibliografia 1971–1980. Helsinki: Suomen Historiallinen Seura 1983.

Rantanen, Tuula, Pärssinen, Leena, Suomen historiallinen bibliografia 1961–1970. Helsinki: Suomen Historiallinen Seura 1983.

Vallinkoski, Jorma, Schauman, Henrik, Suomen historiallinen bibliografia 1926–1950. 1–2. Helsinki: Suomen Historiallinen Seura 1955.

Kaikki yllä mainitut bibliografiat ovat saatavilla myös pdf-muodossa Doriassa. Doria: http://www.doria.fi/handle/10024/136376

Matrikkelit

Autio, Veli-Matti, Suomen Historiallisen Seuran matrikkeli 1875–2007. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2007.

Tutkimuskirjallisuus ja muistelmat

Herlin, Ilkka, Suomi-neidon menetetty kunnia – ajopuuteorian historia. Teoksessa Tommila, Päiviö (toim.), Historiantutkijan muotokuva. Helsinki: Suomen Historiallinen Seura 1998.

Jokipii, Mauno, ”Linnoissa kreivien…”. Teoksessa Tommila, Päiviö (toim.), Miten meistä tuli historian tohtoreita. Helsinki: Suomen Historiallinen Seura 1998.

Kangas, Lasse, Jyväskylän yliopistokysymys 1847–1966, Tutkimus korkeakoulun perustamisesta ja kehityksestä yliopistoksi. Jyväskylä: Jyväskylän yliopisto 1992.

Karonen, Petri (toim.), Tiede ja yhteiskunta. Suomen Historiallinen Seura ja historiantutkimus 1800-luvulta 2010-luvulle. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia 1449. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2019.

Karonen, Petri, Varhaismodernin Ruotsin tutkijat. Ruotsin ja Suomen yhteistä menneisyyttä koskevan tutkimuksen päälinjojen, tutkimusalojen ja ohjaussuhteiden vertailu. Historiallinen Aikakauskirja 2020: 2, 152–165, 267.

Karonen, Petri, Research on early modern Sweden: resources, research areas, and prominent scholars, 1850–2020. Teoksessa Swedish and Finnish Historiographies of the Swedish Realm, c. 1520–1809. Shared Past, Different Interpretations? Edited by Miia Kuha and Petri Karonen. Routledge Research in Early Modern History. Routledge: London 2023, 13–35.

Karonen, Petri, Historiallinen Aikakauskirja 120 vuotta: lehti, julkaisut ja kirjoittajat. Historiallinen Aikakauskirja 2024: 1, 63–74.

Kyttä, Riikka, Perustelujen ja toimijoiden mittelöt. Jyväskylän ja Joensuun maakunta-arkistojen perustaminen. Suomen historian maisterintutkielma, Jyväskylän yliopiston historian ja etnologian laitos 2022, https://jyx.jyu.fi/handle/123456789/81566.

Kulha, Keijo K., Monitoimimies Mauno Jokipii. Teoksessa Keränen, Jorma, Markkanen, Erkki, Nummela, Ilkka, Nygård, Toivo, Rantatupa, Heikki (toim.), Historioitsija – taaksepäin katsova profeetta: Mauno Jokipiille omistettu juhlakirja. Jyväskylä: Jyväskylän yliopisto 1984, 31–40.

Meinander, Henrik, Sota, syyllisyys ja historian oikeudenkäynti. Teoksessa Tommila, Päiviö (toim.), Historiantutkijan muotokuva. Helsinki: Suomen Historiallinen Seura 1998.

Mäkelä-Alitalo, Anneli, ”Jokipii, Mauno”, Kansallisbiografia-verkkojulkaisu. Studia Biographica 4. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1997– (viitattu 3.7.2024), http://urn.fi/urn:nbn:fi:sks-kbg-007647.

Vilkuna, Kustaa H. J., Tutkimus ja opetus Jyväskylän yliopistossa. Teoksessa Einonen, Piia, Karonen, Petri, Nygård, Toivo (toim.), Jyväskylän yliopiston historia: Osa 2, Yliopisto 1966–2006. Jyväskylä: Jyväskylän yliopisto 2009, 141–382.

Virrankoski, Pentti, Historian professori ja laulajapoika. Kulttuurin kuvia suuren murroksen ajalta. Turku: Memnon-kirjat 2013.

Sanomalehdistö

Kallonen, Kari, Professori Jokipii ja virheellisesti kyseenalaistettu kunnia – ”Kaikki aineistot eivät silloin olleet vielä käytettävissä”. Päivänlehti 20.1.2021, 21.2.2021, https://www.paivanlehti.fi/professori-jokipii-ja-virheellisesti-kyseenalaistettu-kunnia-kaikki-aineistot-eivat-silloin-olleet-viela-kaytettavissa/.

Kiipula, Riitta, Emeritusprofessori tekee tulosta. Helsingin Sanomat 21.8.1994.

Mikkonen, Minttu, Kotiseutuhapatus vei tutkijan. Helsingin Sanomat 21.8.1999.

Siukonen, Timo, Jokipii jatkaa yhä vastarintaan. Helsingin Sanomat 14.9.1991.

Siukonen, Timo, Historioitsija kulki vastavirtaan. Helsingin Sanomat 4.1.2007.

Stranius, Susanna, Päätoimittaja Mervola HS:n jutusta, jossa käsiteltiin SS-​historiaa: "Mauno Jokipiin syyttäminen historian valkopesusta on kurja väite", Keskisuomalainen 17.3.2019, https://www.ksml.fi/paikalliset/2398270.

Nekrologit

Nygård, Toivo, Monipuolinen historiantutkija ja vaikuttaja Mauno Jokipii. Historiallinen Aikakauskirja 2007, 134–136.

Globaalihistorian unohdetut ruotsalaissaksalaiset alkuvaiheet – August Ludwig Schlözerin "Försök til en allmän historia om handel och sjöfart uti the äldsta tider" (1758)

Ere Nokkala

August Ludwig Schlözerin merkitys Pohjolan historialle ja globaalihistorialle

Suomen historiankirjoituksen perustajana tunnettu Henrik Gabriel Porthan (1739–1804) teki elämänsä aikana yhden merkittävän matkan ulkomaille. Hän vieraili saksan johtavaksi valistusyliopistoksi nousseessa Göttingenin yliopistossa kesällä 1779. Göttingenissä Porthan halusi tavata erityisesti historioitsija August Ludwig Schlözerin (1735–1809) ja Vanhan testamentin eksegetiikantutkijan, orientalisti Johann David Michaeliksen (1717–1791). Porthanin tapaaminen Schlözerin kanssa oli paitsi kahden historioitsijan tapaaminen myös kahden lehden toimittajan kohtaaminen. Schlözer toimitti kansainvälisesti erittäin suosittuja Briefwechseliä (1775–82) ja Stats-Anzeigenia (1782–93). Luonnollisesti Porthan oli myös äärimmäisen kiinnostunut Schlözerin Pohjolan historiaa käsittelevästä teoksesta Allgemeine Nordische Geschichte (1771).

Tuntemattoman taitelijan maalaus 43-vuotiaasta August Ludwig Schlözeristä vuodelta 1779. Lähde: Wikimedia.

Schlözerillä oli suuri merkitys Pohjolan historiankirjoitukselle, kuten koko historiankirjoitukselle ylipäätään. Hänen nimensä löytyy jokaisesta itseään arvostavasta historiankirjoituksen historiasta ja erityisesti viime vuosina Schlözerin nimi on noussut usein esiin globaalihistoriaan liittyvien keskustelujen ollessa pinnalla. Schlözer on tunnettu käsitteistään maailmanhistoria (Welt-Geschichte) ja universaalihistoria (Universalgeschichte). Schlözerin ansioksi on laskettu hänen lähestymistapansa. Sen sijaan, että Schlözer olisi korostanut eurooppalaisten asemaa muiden sivilisaatioiden yläpuolelle, hän painotti teknologisia läpimurtoja, kuten esimerkiksi foinikialaisten keksimää lasia historiaa eteenpäin vieneinä voimina. Schlözerille kommunikaatioverkostot ja kaupalliset verkostot mahdollistivat globaalin historiankirjoituksen, joka oli kansallisten ja alueellisten historioiden ylä- ja ulkopuolella (Osterhammel 2018, 64–65).

Schlözerin ensimmäisen monografian konteksti: Uppsalan ja Göttingenin vuorovaikutuksessa

Suhteet Göttingenin ja Uppsalan yliopistojen sekä Turun akatemian välillä olivat tiiviit. Porthanin suhteessa Schlözeriin sen paremmin kuin opinahjojen suhteessa muutenkaan ei suinkaan ollut kyse yhdensuuntaisesta mannermaisen historiallisen ajattelun valumisesta Ruotsiin. Suhteet olivat vastavuoroiset ja vaikutteita omaksuttiin ristiin. Käsitteellisten vaikutteiden lisäksi ihmiset matkustivat ja käsitteet heidän mukanaan.

Kun huomioidaan Schlözerin asema historiankirjoituksen historiassa ja kasvava kiinnostus häntä kohtaan, on hämmästyttävää, miten vähän huomiota hänen ensimmäinen monografiansa on saanut. Hänen ensimmäinen kirjansa on kirjoitettu Ruotsissa ja ruotsiksi. Försök til en allmän historia om handel och sjöfart uti the äldsta tider (1758) on jäänyt ruotsalaisessa historiankirjoituksessa käsittelemättä ja saksalaisessa historiankirjoituksessa teosta on pidetty pelkkänä kehittymättömänä varhaisteoksena. Saksalaisen kirjoittajan ruotsiksi kirjoittama teos on ollut tutkijoille ilmeisen vaikea käsiteltävä.

Ensimmäinen Schlözerin koskaan kirjoittama monografia oli kaupankäynnin historia, joka oli tarkoitettu sivilisaation historiaksi. Försök julkaistiin, kun Schlözer oli 23-vuotias, ja se on todiste hänen historiallisen ajattelunsa varhaisvaiheista. Monet hänen ajattelunsa tunnetuista pääpiirteistä, kuten keksintöjen ja teknologisten läpimurtojen painottaminen hallitsijoiden perimäjärjestyksen sijaan, juontavat juurensa jo hänen ensimmäiseen monografiaansa. Schlözerin käsitykset vauraudesta ja kansojen kanssakäymisestä kytkeytyivät uusiin luonnonoikeudesta kumpuaviin sivilisaatioteorioihin. Näiden sivilisaatioteorioiden mukaan kaupankäynti loi kaupallisia yhteisöjä. Vastaavasti uudet teoriat kaupallisista yhteisöistä, joita sivilisaatioteoriat ruokkivat, toimivat perustana uudelle poliittiselle taloustieteelle. Teoksessaan Schlözer käytti sivilisaation käsitettä määritelläkseen ”ihmisen toisen luonnon”, toisin sanoen historiallisen prosessin tuloksena syntyneiden ihmisten luonteen. Tätä prosessia hän piti kaupan ohjaaman sivilisaation edistymisenä.

Schlözer oli yhdeksäntoistavuotias saapuessaan Tukholmaan toukokuussa 1755. Hän sai työpaikan opettajana kaupungin saksalaisen evankelisen seurakunnan dekaanin Andreas Murrayn taloudessa. Heti saapumisensa jälkeen hän aloitti työnsä toimittajana ja kommentaattorina Altonaer Reichs-Post-Reiterissä, yhdessä aikakauden merkittävimmistä saksankielisistä aikakauslehdistä, jolle hän tarjosi ruotsalaisia uutisia. Pian Schlözer muutti Uppsalaan jatkamaan Wittenbergissä ja Göttingenissä aloittamiaan yliopisto-opintoja. Schlözer oli ehtinyt opiskella Johann David Michaelisin (1717–1791) ohjauksessa lukuvuonna 1754–1755. Michaelis oli Göttingenin yliopiston johtohahmo ja yksi Euroopan merkittävimmistä Raamatun ja Lähi-idän kielten tutkijoista. Michaeliksin historiallisen analyysin tarkoituksena oli määritellä uudelleen kristinuskon ja muiden uskontojen käsitykset. Erityisen tärkeä tässä suhteessa oli Michaeliksen lähestymistapa Raamatun tutkimiseen. Hän piti Raamattua muinaisen israelilaisen sivilisaation kirjallisena ja filosofisena tuotteena. Hänen metodologiansa – jota Schlözer noudatti – oli historiallis-kriittinen ja hän asetti empiiriset havainnot etusijalle todennäköisyyshypoteeseihin nähden. Kun Schlözer kirjoitti teoksensa Försök, sovelsi hän Michaeliksin empiiristä metodologiaa. Micheliksen tavoin Schlözer ajatteli, että menneiden tapahtumien tutkimisesta on hyötyä pääteltäessä yleisiä lakeja ja maksiimeja. Schlözer omaksui varhain historiallisen kirjoittamisen tyyliin, joka myöhemmin tuli tunnetuksi laajasti Euroopassa vaikuttaneena Göttingenin koulukuntana.

Michaeliksella oli tiiviit yhteydet Uppsalaan, mikä näkyi yhteistyössä Uppsalan johtavien tutkijoiden kanssa. Michaelis, luonnontieteilijän Linné (1707–1778) ja filologi Johann Ihre (1707–1780) olivat kirjeenvaihdossa. Uppsalan ja Göttingenin välillä oli ollut vahvat yhteydet 1740-luvulta lähtien. Lukuisat ruotsalaiset opiskelijat lähtivät opiskelemaan saksalaiseen valistusyliopistoon, kun taas monet saksalaiset opiskelijat suuntasivat Göttingenistä Uppsalaan opiskelemaan muun muassa Linnén alaisuudessa. Näin oli myös Schlözerin kohdalla. Schlözer katsoi, että Ruotsi oli luonnonhistorian ja talouden (historiae naturalis et oeconomiae) tutkimuksen kehto. Muutettuaan Tukholmasta Uppsalaan Schlözer aloitti luonnonhistorian opinnot Linneauksen johdolla ja omistautui samalla myös kielihistorian tutkimukselle Johann Ihren oppilaana. Ihreä pidetään laajalti ruotsalaisen filologian perustajana. Ihren ohjauksessa Schlözer kirjoitti väitöskirjansa pohjoisten kansojen matkoista Kreikkaan. Hän viipyi Uppsalassa vain talven 1756–1757, jonka jälkeen hän palasi Tukholmaan, jossa hän työskenteli vielä puolitoista vuotta kauppatoimiston sihteerinä.

Kielentutkija, kanslianeuvos Johan Ihre (1707–1780) Gustaf Lundbergin maalaamana vuonna 1780. Lähde: Wikimedia.

Göttingenissä ja Uppsalassa Schlözerille kehittyi voimakas halu tutkia Raamatun kaupunkeja ja hän keskusteli tästä Michaeliksen kanssa. Tanskan kuninkaallisen Arabian retkikunnan (1761–1767) suunnittelua ohjattiin Göttingenistä käsin. Michaelis oli suurelta osin vastuussa tutkimusmatkan tieteellisestä ohjelmasta. Schlözer oli kiinnostunut osallistumaan ja hän oli kirjeenvaihdossa Michaeliksen kanssa mahdollisuudesta saada paikka tutkimusmatkalla. Schlözerin ensimmäinen monografia oli siten myös yritys perustella hänen pätevyyttänsä osallistua tutkimusmatkalle.

Schlözerin ensimmäisen kirjan synty liittyi Carl Wilhelm Seelen (1707–1781) avokätiseen tarjoukseen maksaa kaupan historiaa käsittelevän teoksen painatuskustannukset. Seele oli rikas ruotsalainen kauppias, joka oli yllättynyt kuullessaan Schlözeriltä, että muinaisina aikoina foinikialaiset olivat harjoittaneet maailmankauppaa (Welt-Handel). Schlözer omisti foinikialaisia käsittelevän kirjansa hänelle, ehkä siinä toivossa, että hän rahoittaisi myös retkikunnan. Teoksessaan Schlözer totesi, että aihe oli hyödyllinen paitsi kauppiaille myös hallitsijoille, mikä voidaan nähdä osana hänen yritystään herättää kauppiaiden ja merkittävissä asemissa olevien henkilöiden kiinnostus. Schlözer tunnisti selvästi kaupallisten etujen kasvavan vaikutuksen politiikassa.

Kauppa globaalien verkostojen luojana ja sivilisaation moottorina

Schlözerin Försök ei luonnollisesti syntynyt missään ruotsalaisessa tyhjiössä irti eurooppalaisesta poliittisesta ja taloudellisesta kirjallisuudesta. Kirjansa esipuheessa Schlözer kertoi saaneensa inspiraationsa Montesquieulta (1689–1755) ja Voltairelta (1694–1778), jotka lukuisissa julkaisuissa olivat tutkineet sitä, miten kauppa oli auttanut Eurooppaa nousemaan barbaarisuudesta. Schlözer päätteli, että jos kaupalla oli niin merkittävä vaikutus maailman tilaan, sen historian pitäisi olla olennainen osa maailmanhistorian (Welt-Geschichte) tutkimusta. Schlözer myönsi avoimesti rakentavansa teoksensa Montesquieun ajatusten varaan väittäessään, että kauppa oli sivistänyt eurooppalaiset barbaarit.

Schlözerin mukaan kauppa loi yhteyksiä ja johti ensimmäisten valtioiden perustamiseen. Foinikialaiset olivat vastuussa eurooppalaisten sivistämisestä, ja siksi Schlözer perusteli heidän asettamistaan kirjansa pääpainopisteeksi selittämällä, että heitä oli laiminlyöty ansaitsemattomasti kaupan historiassa. Foinikialaiset olivat muinaisen maailman ensimmäinen todellinen kauppaa käyvä kansakunta, ja harvat kansakunnat olivat myöhemmin saavuttaneet saman kaupallisen vallan ja vaurauden tason kuin he. Schlözerin tarkoituksena oli kirjoittaa muinaisen maailman kauppahistoria Aleksanteri Suuren aikaan asti, ja koska hän piti foinikialaisia ainoana kansakuntana, joka harjoitti tuolloin maailmankauppaa, hän piti perusteltuna keskittyä heihin. Hän väitti, että tällä lähestymistavalla kirjan sisältö oli itse asiassa paljon laajempi kuin miltä se olisi voinut näyttää, ja tämä oikeutti hänen teoksensa yleisen nimen. Kirjan arvioijat eivät olleet samaa mieltä.

Michaeliksen jalanjäljillä Schlözerin tärkein lähde oli Raamattu, ja Försök sisälsi vain vähän viittauksia muihin teoksiin. Hän selitti, että jos hän olisi nimennyt kaikki tutkimansa teokset, hänen kirjansa olisi kasvanut liian pitkäksi ilman, että hänen argumenttinsa olisi vahvistunut. Hän tunnusti olevansa velkaa Michaeliksen, Voltairen ja Montesquieun lisäksi Samuel Bochartin (1599–1667) teokselle Geographia Sacra seu Phaleg et Canaan (1648). Bochart oli protestanttinen raamatuntutkija, joka tunsi itämaisia kieliä ja oli kiinnostunut arabialaisista luonnontieteilijöistä.

Schlözer esitti, että sivilisaatioiden edistyminen johtui ihmisen luontaisesta halusta käydä kauppaa. Schlözerin mukaan kauppa ei ollut jumalallisen käskyn tulos, vaan hän käytti antropologista argumenttia selittääkseen, että kauppa sai alkunsa ihmisen luonnollisesta taipumuksesta etsiä nautintoa. Hänen tulkintansa mukaan välttämättömyydet synnyttivät kaupan, halut kasvattivat sitä ja ahneus ja ylellisyys muokkasivat sen kohti lopullista muotoa. Lisäksi kauppa loi yhteisöjä ja paransi kommunikaatiota, mikä sitten tuki osaltaan kaupan laajentumista. Kauppa ohjasi politiikkaa ja oli taiteiden ja tieteiden äiti. Toisin kuin Rousseau Schlözer korosti suuresti kaupan myönteisiä vaikutuksia. Sinänsä on merkillistä, että Schlözer esitti nämä näkemyksensä pitkälti kaupallisten ristiriitojen aiheuttaman seitsenvuotisen sodan (1756–1763) ollessa käynnissä. Schlözerin käsitykset olivat todennäköisesti Turgot'n Plan de deux discourse sur l'histoire universellen (1751/52) innoittamia. Viitaten Montesquieuhun Schlözer totesi, että kaupan historia oli kanssakäymisen ja vaihdon historiaa muiden kansojen kanssa. Yksi sen tärkeä piirre oli suora tiedonvaihto kauppiaiden välillä. Kauppa oli se mikä kietoi yhteisöt yhteen. Foinikialaiset ja hollantilaiset olivat olleet tässä suhteessa esimerkillisiä, ja heidän panoksensa sivilisaatioiden kehitykseen oli siksi ollut suuri.

Schlözer näki tavaroiden ostamisen ja myymisen sivilisaation moottorina ja käsitti sivilisaation edistymisen jumalallisen kaitselmuksen määrittelemänä prosessina. Schlözer esitti, että tämän edistyksen edustajia olivat kukoistavat foinikialaiset, sivistyneet kreikkalaiset, roomalaiset ja myöhemmin venetsialaiset, genovalaiset ja hollantilaiset. Schlözerin mukaan Pohjolalla ei ollut koskaan ollut vastaavaa roolia.

Försök ja globaalihistorian mahdollisuus

Kriittisistä arvioista huolimatta Schlözer ei koskaan ottanut etäisyyttä ensimmäiseen monografiaansa. Se sisälsi monia niistä elementeistä, joista hän tuli tunnetuksi. Kommunikaation ja kaupan luomat verkostot olivat tärkeitä myös Schlözerin myöhemmässä tuotannossa. Juuri ne tekivät globaalihistorian mahdolliseksi.

Ere Nokkala on yhteiskunnallisen ja taloudellisen ajattelun historian apulaisprofessori Jyväskylän yliopiston historian ja etnologian laitoksessa. Hän johtaa ERC-hanketta De-Centering Eighteenth-Century Political Economy: Rethinking Growth, Wealth and Welfare in the Swedish Empire.

Funded by the European Union (ERC, DEPE, 101088549). Views and opinions expressed are however those of the author(s) only and do not necessarily reflect those of the European Union or the European Research Council. Neither the European Union nor the granting authority can be held responsible for them.

Lähteet

Schlözer, August Ludwig, Försök til en allmän historia om handel och sjöfart uti the äldsta tider. Grefing, 1758.

Kirjallisuus

Callmer, Christian, "Svenska studenter i Göttingen under 1700-talet," Lynchos. Lärdomshistoriska samfundets årsbok (1956), 1–30.

Nokkala, Ere, "August Ludwig Schlözer´s General History of Trade and of Seafaring (1758): Cameralism, Natural history and the Rise of Civilisation", teoksessa Histories of Trade as Histories of Civilisation, toim. Antonella Alimento & Aris Della Fontana. Palgrave MacMillan 2021, 217–244.

Osterhammel, Jürgen, Unfabling the East: The Enlightenment´s Encounter with Asia. Princeton University Press 2018.

Peters, Martin, Atles Reich und Europa: Der Historiker, Statistiker und Publizist August Ludwig (v.) Schlözer (1735–1809). Lit Verlag 2003.

Isältä pojalle? Maanluovutuksen historiankirjoitus Suomessa ja Ruotsissa

Kirsi Laine

Joitakin vuosia sitten eräs loimaalaisisäntä kertoi saaneensa tehtyä tilallaan sukunsa 450. kylvöt. Näin ilmaistuna sukupolvien ketju kuulostaa vaikuttavalta, jopa uskomattomalta. Useimmilla maatiloilla ei ole useiden vuosisatojen ketjua sukulaisia. Niillä, joilla on, ylpeys juurista näkyy esimerkiksi sukutilaviireinä katonharjoilla. Kääntöpuolena osa maatilojen lapsista kokee painetta siitä, ettei sukupolvien ketju saisi katketa.

Varhaismodernissa yhteiskunnassa maankäyttöoikeus ja maanomistaminen määrittivät sosiaalisen aseman, minkä vuoksi maan periminen oli keskeinen instituutio. Sukumaan erityisasema perustui keskiajalle periytyvään sukuoikeuteen, jonka oli tarkoitus estää maan siirtyminen suvun ulkopuolelle. Tästä on saanut alkunsa myös lainhuutoinstituutio. Se tarkoitti alun perin sitä, että maan luovutus suvun ulkopuolelle piti kuuluttaa kolmilla käräjillä, jotta sukulaiset saivat mahdollisuuden lunastaa maan ja siten pitää sen suvun hallussa.

Historiankirjoituksen historiassa sukutilojen näkökulmasta keskeinen kysymys sekä Suomessa että Ruotsissa on ollut, milloin maatilat muuttuivat kauppatavaraksi. Tällainen kysymyksenasettelu sisältää jo itsessään ajatuksen siitä, että ”ennen” maan säilyminen suvussa ja siirtyminen perintönä sukupolvelta nähtiin sekä päämääränä että kyseenalaistamattomana tosiasiana.

Sukutilaviiri aitan harjalla. Kuva: Rauni Säisä, Kuopion kulttuurihistoriallinen museo, Alamuseo khm valokuvakokoelma.

Ruotsissa tulkinta maatilojen omistajanvaihdoksista perustui Nils Wohlinin työhön 1910-luvulla, jonka lähteistönä oli eri puolilta maata kerätyn siirtolaisuuskyselyn vastausaineisto. Wohlinin tulkinnan mukaan 1800-luvulla individualististen virtausten voimistumista seurasi perinnönjaon tapojen muuttuminen. Tästä syystä talonpoikaisluokan tunne juurien ja perinteiden merkityksestä oli kadonnut ja koko talonpoikaisluokka taantunut. Vastaavaa keskustelua käytiin Suomessa. Muun muassa Santeri Alkio kirjoitti 1900-luvun alkuvuosina ”maahengen katoamisesta”. Tältä pohjalta useat tutkimukset ovat etsineet maatilojen kauppatavaraksi muuttumisen ajoitusta 1800-luvulta.

Ruotsalainen tutkimuskenttä – kaupallisuuden esiinmarssi

Maatilojen omistajanvaihdosten – yleensä perinnön, kaupan tai vaihdon kautta – historiografia on Ruotsissa huomattavasti laajempi ja monipuolisempi kuin Suomessa. Kiinnostus maanluovutusten historiaan alkoi herätä vähitellen Ruotsissa 1970-luvulla. Esimerkiksi Lars Herlitzin väitöstutkimus Jordegendom och ränta (1975) on myöhemmin muodostanut lähtökohdan monelle tutkimukselle. Herlitzin tutkimustulokset perintömaan hinnan huomattavasta noususta vapaudenajalla 1700-luvun puolivälin molemmin puolin, mutta myös suurista hinnaneroista sukulaiskauppojen ja ei-sukulaisten kauppojen välillä, ovat olleet omiaan herättämään ajatuksia maan, maanomistajan ja suvun suhteesta.

Ruotsissa maanluovutusten tutkimuksen kulta-aikaa oli 1990-luku, jolloin aiheeseen tavalla tai toisella liittyviä väitöskirjoja ja muita opinnäytteitä valmistui yliopistoissa eri puolilla Ruotsia. Monet tutkimukset käsittelivät 1800-lukua, mutta myös Suomen ja Ruotsin yhteisen historian aika sai huomiota (seuraavien esimerkkien lisäksi esim. Sjöberg 1993, Zernell-Durhán 1990). Tutkimusten näkökulmat ja kysymyksenasettelut ovat olleet monipuolisia, vaikka töille onkin ollut tyypillistä kohdentuminen pienelle alueelle muutamasta kylästä yhteen pitäjään nyky-Ruotsin alueella.

Pysyvyyttä, jatkuvuutta ja sukupolvien ketjua korostanutta kuvaa maanluovutuksista haastoivat erityisesti maakauppoja käsitelleet tutkimukset. Esimerkiksi Maria Ågrenin väitöskirja Jord och gäld (1992) keskustelee Herlitzin tutkimustulosten kanssa. Eteläistä Taalainmaata käsittelevässä tutkimuksessaan Ågren havaitsi muun muassa, että 1700-luvun puolen välin jälkeen maanomistajien keskinäisten vaihtokauppojen sijaan maa alkoi vaihtaa omistajaa markkinaperusteisesti.

Laajimmin maanluovutusten kokonaisuutta, sekä perinnönjakoja että maakauppoja, käsitteli Ulla Rosén väitöskirjassaan Himlajord och handelsvara (1994), jossa hän tutki maanluovutuksia Kumlan pitäjässä 1780–1880. Johtopäätöksissään Rosén totesi käsityksen pitkään sukupolvelta toiselle siirtyneistä sukutiloista myytiksi. Hänen tutkimusalueellaan useiden sukupolvien ajan samalla suvulla pysyneet tilat olivat poikkeus ja tyypillisesti saman suvun sisällä tapahtui korkeintaan kaksi omaisuuden luovutusta sukupolvelta toiselle.

Rosénin tutkimus herättää kysymyksen siitä, olisiko hän löytänyt pidempiä sukupolvien jatkumoja ulottamalla tutkimuksensa varhaisempaan aikaan. Väitöskirjassaan Den rotfaste bonden – myt eller verkligheten? (1998) Magnus Perlestam totesi 1600- ja 1700-lukujen osalta tilojen siirtyneen Smoolannissa pääasiassa perhepiirissä. Tulkinnasta huolimatta hän kiisti käsityksen pysyvyydestä ja staattisuudesta, sillä isännyydet vaihtuivat usein ja isännyyskaudet saattoivat olla hyvinkin lyhyitä. Maa siirtyi siis suvun sisällä monenlaisten luovutusten kautta, eikä vain isältä pojalle.

Maahan kiinnittyvän tutkimuksen boomi on kantanut 2000-luvulle asti. Samalla näkökulmien laajentuminen on tuonut esiin moninaisen kuvan suhteesta maahan. Esimerkiksi sopii hyvin Rosemarie Fiebranzin väitöskirja Jord, linne eller träkol? (2002), joka korostaa sukutilojen merkitystä tutkimusalueella. Fiebranzin mukaan perityllä maalla oli Bjuråkerin pitäjässä Gävleborgin läänissä keskeinen merkitys vielä 1800-luvullakin, ja kotitalouksien strategiset valinnat liittyivät perintömaan säilyttämiseen.

Perinnönjaon ja kaupallisuuden välisen ristivedon kannalta merkittävä huomio sisältyy myös Sofia Holmlundin väitöskirjaan Jorden vi ärvde (2007), joka käsittelee ajanjaksoa 1810–1930 Upplannissa. Hänen mukaansa sosiaalisen aseman ja toimeentuloedellytysten kannalta merkityksellistä oli nimenomaan maan periminen, ei se kuinka pitkään maa oli suvulla ollut. Holmlund havaitsi maakauppojen suuren määrän liittyneen osaltaan siihen, että vanhemmat loivat useammille lapsille edellytyksiä menestyä sosiaalisesti eriytyvässä yhteiskunnassa.

Maanluovutusten suomalainen historiografia

Suomessa tutkimusta maatilojen luovutuksista niin perintönä kuin muillakin tavoilla on määrällisesti selvästi vähemmän kuin Ruotsissa. Yleisesti suomalaista maataloushistorian tutkimusta on hallinnut makrotason analyysi, joka on jättänyt tilatason näkökulmat pimentoon. Makrotason analyysiin sisältyy myös väistämätön näköharha. Maanluovutusten historia kuten muutkin ilmiöt näyttävät helposti liian yksinkertaisilta, kun moninaisuus häipyy näkyvistä kaukaa katsottaessa. Suomalaisessa historiankirjoituksessa on tyydytty yleistykseen, jonka mukaan tilojen hallinta siirtyi suvussa isältä pojalle ja poikkeustapauksissa muille sukulaisille. Tämän näkemyksen kiteyttää muun muassa Eino Jutikkalan Suomen talonpojan historia. (1942/1958).

Kolme sukupolvea Rönnin tilalla uuden Ford 7610 -traktorin vierellä. Vasemmalla vanhaisäntä Heimo ja oikealla kuvanottohetkellä tilaa isännöinyt Jouni. Keskellä vuodesta 2008 tilaa isännöinyt Kalle. Kuva: Timo Tervala, Suomen maatalousmuseo Sarka.

Suomen ja Ruotsin historiantutkimuksen kentässä on myös merkittävä ero siinä, että Suomessa huomattava osa agraarista historiantutkimuksesta on tehty paikallis- ja pitäjänhistorioiden muodossa. Vaikka paikallishistorialliset esitykset avaavat hienoja mahdollisuuksia paikallisten ja alueellisten erojen vertailuun, kovin syvälle eri teemoihin niiden rajoissa ei päästä. Sukutilojen näkökulmasta osa pitäjänhistorioista sisältää mielenkiintoisen osan, talonhaltijaluettelon.

Samoihin aikoihin, kun Ruotsissa julkaistiin useita tutkimuksia perinnönjaoista ja maakaupoista, myös Eino Jutikkala alkoi pohtia sitä, oliko tilojen siirtyminen isältä pojalle niin itsestään selvää, kuin oli aina kuvattu. Voidakseen luoda yleiskuvan aiheesta ilman laajamittaista lähdetyöskentelyä, hän tarttui pitäjähistorioiden talonhaltijaluetteloihin. Koska isännyyskaudet osoittautuivat keskimäärin lyhyemmiksi kuin olisi säännöllisen periytymisen oloissa pitänyt olla, Jutikkala palasi aiheeseen uudelleen tarkemman paikallistutkimuksen avulla. Siinä hän selvitti sitä, kuinka usein tila siirtyi pojalle tai muille sukulaisille tai vieraille.

Jutikkalan ensimmäiset pohdinnat jäivät suurelta yleisöltä pimentoon, sillä hän julkaisi tutkimuksensa kahtena artikkelina ulkomailla ilmestyneissä juhlakirjoissa. Sääksmäen pitäjään kohdistuneen suppeahkon tilastollisen katsauksen tulokset ovat luettavissa artikkelista ”Suku ja talo”, joka julkaistiin puolestaan Antero Heikkisen juhlakirjassa Ihmisiä, ilmiöitä ja rakenteita historian virrassa (2001). Laajempaan tietoisuuteen Jutikkalan tutkimukset pääsivät Anneli Mäkelä-Alitalon referoitua niitä Suomen maatalouden historian (2003) ensimmäisessä osassa.

2000-luvulla ymmärrys tilan jatkamisen problematiikasta Suomessa on lisääntynyt erityisesti Beatrice Moringin perhesuhteita ja taloudellista toimeentuloa käsittelevien tutkimusten kautta (esim. Moring 2009). Siitä huolimatta työsarkaa suomalaisten maatilojen perimyskäytäntöjen selvittämisessä riittää. Myös maanvaihtojen kaupallistumiseen kantaa ottavat Kaaperi Kivialhon tutkimus Halikon pitäjästä (1927) ja Hugo Högnäsin tutkimus Keski-Pohjanmaan rannikolta (1938) kaipaavat jo kipeästi jatkoa. Erityisesti maamme maatalouden ja perinnönjakokäytäntöjen kulttuurisen moninaisuuden paikallistasolta itä–länsi-polarisaatioon huomioiva tutkimus tarjoaa paljon uusia välineitä sekä maatalouden että yleisemmin yhteiskunnan kehityskulkujen ymmärtämiseen.

FT Kirsi Laine, Suomen maatalousmuseo Sarka, on tutkija Koneen Säätiön rahoittamassa hankkeessa Tilaperimyskiistat ja pauperismi – maatilojen sukupolvenvaihdokset Suomessa noin 1700–1900.

Kirjallisuus

Alkio, Santeri, Kun Suomesta maahenki katosi. Ilkka 1908.

Fiebranz, Rosemarie, Jord, linne eller träkol? Genusordning och hushållsstrategier, Bjuråker 1750–1850. Uppsala universitet 2002.

Herlitz, Lars, Jordegendom och ränta. Omfördelningen av jordbrukets merprodukt i Skaraborgs län under frihetstiden. Göteborgs universitet 1974.

Holmlund, Sofia, Jorden vi ärvde. Arvsöverlåtelser och familjestrategier på den uppländska landsbygden 1810–1930. Stockholms universitet 2007.

Högnäs, Hugo, Sytning och arvlösen i den folkliga sedvänjan uti Pedersöre och Nykarlebybygden 1810–1914. Svesnk-österbottniska samfundet 1938.

Jutikkala, Eino, Suomen talonpojan historia. Toinen, uudistettu ja lisätty laitos. SKS 1958.

Jutikkala, Eino, Stannade hemmanet inom släkten? Åbobytena i några finländska områden, ca 1550–1850. Teoksessa Peter Aronsson, Börje Björkman & Lennart Johansson (red.), …och fram träder landsbygdens människor… Studier i nordisk och småländsk historia tillägnade Lars-Olof Larsson på 60-årsdagen den 15 november 1994. Högskolan i Växjö 1994, 174–180.

Jutikkala, Eino, Suku ja talo. Teoksessa Jukka Korpela, Tapio Hämynen & Arto Nevala (toim.), Ihmisiä, ilmiöitä ja rakenteita historian virrassa. Professori Antero Heikkiselle 60-vuotispäivänä omistettu juhlakirja. Joensuun yliopiston humanistinen tiedekunta 2001, 49–53.

Kivialho, K., Maatalouskiinteistöjen omistajanvaihdokset ja hinnanmuodostus Halikon tuomiokunnassa 1851–1910. Tilastollinen tutkimus. Kansantaloustieteellinen yhdistys 1927.

Moring, Beatrice, Men, woman and property in Finland and Sweden in the 18 th and 19^th centuries. Teoksessa Margarida Durães, Antoinette Fauve-Chamoux, Llorenç & Jan Kok (Eds.), The transmisson of well-being. Gendered marriage strategies and inheritance systems in Europe (17th–20th centuries). Peter Lang 2009, 229–257.

Mäkelä-Alitalo, Anneli, Periytyminen ja naisen asema. Teoksessa Viljo Rasila, Eino Jutikkala & Anneli Mäkelä-Alitalo (toim.), Suomen maatalouden historia, osa 1. Perinteisen maatalouden aika esihistoriasta 1870-luvulle. SKS 2003, 207–222.

Perlestam, Magnus, Den rotfaste bonden – myt eller verkligheten? Brukaransvar i Ramkvilla socken 1620–1820. Lunds universitet 1998.

Rosén, Ulla, Himlajord och handelsvara. Ägobyten av egendom i Kumla socken 1780–1880. Lund University Press 1994.

Sjöberg, Maria, Järn och jord. Bergsmän på 1700-talet. Stads- och Kommunhistoriska Institututet 1993.

Wohlin, Nils, Emigrationutredningen, Bilaga X, Bondeklassens undergräfvande. Stockholm 1910.

Zernell-Durhán, Ewa, Arvet och hemmanet. Generationsstrategier i det norrländska bondesamhället 1750–1895. Licentiat avhandling i historia. Umeå universitet 1990.

Ågren, Maria, Jord och gäld. Social skiktning och rättslig konflikt i södra Dalarna ca 1650–1850. Uppsala universitet 1992.