Varhaismodernin Ruotsin säätyjä käsittelevien väitöstutkimusten jakautuminen yliopistoittain ja ohjaajittain

Petteri Impola

Varhaismoderni Ruotsi oli sääty-yhteiskunta. Valtiosäädyt edustivat poliittista valtaa, mutta samalla nelisäätyjärjestelmä jäsensi aikalaisten sosiaalista hierarkiaa ja toimenkuvia. Varhaismodernin yhteiskunnan ymmärtämisessä säädyt ovatkin olennainen tutkimuskohde tai vähintään muuttuja, joka tulee huomioida hyvinkin erilaisissa tutkimusaiheissa.

Olen selvittänyt tutkimusartikkelissani (Impola 2023 (tulossa)) sitä, millaisin painotuksin Ruotsin varhaismodernin ajan (n. 1520–1810) aatelistoa, papistoa, porvaristoa ja talonpoikia sekä muita sosiaali- ja ammattiryhmiä sekä sukupuolta, perheitä ja kotitalouksia on tutkittu Suomessa ja Ruotsissa. Analyysi perustuu ruotsalaisiin (n=802) ja suomalaisiin (n=265) historian – kattaen myös aate-, kirkko-, talous- ja oikeushistorian – väitöskirjoihin 1850-luvulta vuoteen 2020. Näistä yli tuhannesta väitöskirjasta seuloin ne tutkimukset, joiden ensisijaisena tutkimuskohteena tai vähintään merkittävässä roolissa kulloisenkin tutkimusaiheen kannalta on jokin sääty tai muu sosiaali- ja ammattiryhmä.

Luokittelussani esimerkiksi papistoa on voinut edustaa suoraan pappien toimintaa tutkiva väitöskirja. Toisaalta mukaan on otettu myös tutkimukset, joiden kohteena on ollut esimerkiksi lapsenmurhat tai noituus, sillä tapausten oikeuskäsittelyiden sekä mentaalismoraalisen ymmärryksen yhteydessä papistolla on ollut merkittävä rooli aikalaisille – ja siksi myös tutkijoille ilmiön analyysissa. Luonnollisesti yhdessä väitöskirjassa on voinut olla edustettuna yksi tai useampi sääty. Sen sijaan jätin pois sellaiset väitökset, joissa säädyt jäävät vain yleismaininnoiksi eivätkä niiden edustajat näyttäydy aktiivisina toimijoina tai analyysille olennaisena sosiaalisena ryhmänä. Kaikkinensa vähintään yhden tai useamman säädyn tai muun ryhmän havaitsin 665 ruotsalaisessa (83 % kaikista) ja 198 suomalaisessa (75 % kaikista) väitöskirjassa. Säätyjä ja muita toimijaryhmiä on siis tutkittu paljon.

Luokittelun avulla vertailin artikkelissani ruotsalaisen ja suomalaisen historiankirjoituksen painotuseroja säätyjen ja muiden ryhmien huomioimisessa. Esimerkiksi Ruotsin yliopistoissa on tehty perinteisesti paljon väitöskirjoja kuninkaallisista ja aatelistosta. Sen sijaan Suomessa koko tarkastelujaksoa leimannut talonpoikien tutkimus on vahvistunut ruotsalaisissa väitöskirjoissa vasta 1900-luvun lopulta alkaen. Molemmissa maissa papisto oli toiseksi tutkituin ja porvaristo määrällisesti vähiten tutkittu sääty. (Impola 2023 (tulossa).)

Eri säätyihin kohdistuvassa tutkimuksessa on merkittäviä painotuseroja niin eri yliopistojen kuin väitöskirjaohjaajien välillä. Syvennyn niihin tässä tekstissä. Väitöskirjat muodostavat tutkimusaineiston, johon keskittyminen mahdollistaa yhtäältä yleisnäkymän luomisen perustutkimuksen korostuksiin sekä toisaalta ohjaaja-ohjattava-suhteiden peilaamien painotuserojen, jopa koulukuntien, havainnoinnin. (Partti 2019; Karonen 2019 & 2020, 2023 (tulossa).)

Säätyjen tutkimus eri yliopistoissa

Alla olevasta taulukosta 1 ilmenee Ruotsin varhaismodernin ajan eri säätyjä koskevien väitöskirjojen jakautuminen yliopistoittain (ja korkeakouluittain) Ruotsissa ja Suomessa. Sama väitöskirja on laskettu useampaan säätyryhmään, jos siinä on käsitelty eri säätyjä ja niiden edustajia. Vanhimmissa opinahjoissa (etenkin Uppsala, Lund, Helsinki) on varhaismodernia aikaa käsitteleviä väitöskirjoja tehty ylipäätään kauemmin ja runsaammin, kuin vasta 1950- ja 1960-luvulla perustetuissa yliopistoissa. Ruotsissa maiden yhteistä varhaismodernia historiaa koskevaa tutkimusta on tehty ylipäätään enemmän kuin Suomessa (Karonen 2020).

Taulukko 1. Varhaismodernin Ruotsin yhden tai useamman säädyn huomioineiden ruotsalaisten ja suomalaisten väitöskirjojen jakautumien yliopistoittain vuosina 1850–2020. Tutkituimmat säädyt yliopistoittain lihavoitu.

Ruotsalaisissa väitöksissä painottuu aateliston tutkimus, joka on ollut suosituin sääty niin Uppsalan kuin Lundin yliopistojen väitöskirjoissa. Suomessa aatelistoa käsittelevillä aiheilla väitteleminen on painottunut eritoten Helsinkiin muiden yliopistojen seuratessa kauempana perässä. Suomessa aatelisto ei ole kuitenkaan ollut missään yliopistossa määrällisesti suosituin sääty. Uppsalan, Lundin ja Helsingin yliopistojen osalta aateliston tutkimuksen roolia korostaa erityisesti 1800-luvun jälkipuoliskolla ja 1900-luvun alussa tehty kuninkaita ja muita suurmiehiä valtakunnan politiikassa, sotimassa ja hallinnossa korostanut tutkimus (vrt. Koskinen & Einonen 2014). Nimenomaan Uppsala (124 kpl) ja Helsinki (12 kpl) erottuvatkin selvästi yliopistoina, joissa on aateliston lisäksi ohjattu Ruotsin hallitsijoita ja kuningasperheitä käsitelleitä väitöksiä. Toisaalta ”aatelistotutkimuksen renessanssi” 2000-luvulle tultaessa on vaikuttanut positiivisesti myös Tukholman, Göteborgin sekä Jyväskylän ja Turun väitösmääriin. (Vrt. Haikari et al. 2020.)

Ruotsissa ja Suomessa papisto on väitösten toiseksi tutkituin sääty. Aihepiirin tutkimusta on ilmestynyt varsin tasaiseen tahtiin 1800-luvulta 2000-luvulle. Uppsalan, Lundin, Helsingin ja Åbo Akademin kohdalla papistotutkimuksen määrää selittää osaltaan yliopistoissa toimivat teologiset tiedekunnat tai osastot ja etenkin kirkkohistorian oppiaine, jonka piirissä varhaismoderniakin aikaa ja nimenomaan papiston toimintaa koskevaa tutkimusta on tehty tasaisesti (Jarlert & Tammela 2023 (tulossa)). Papiston rooli on tosin korostunut viime vuosikymmeninä myös muissa yliopistoissa, koska papiston asemoituminen on pitänyt huomioida profaaneissakin aiheissa, esimerkiksi rikollisuutta, mentaliteetteja tai vaikkapa pyhäpäivien viettoa tutkittaessa.

Porvaristo on vähiten tutkittu sääty niin ruotsalaisissa kuin suomalaisissa väitöksissä. Verrattuna runsaslukuiseen talonpoikaistoon oli kaupunkiväestön osuus varhaismodernissa Ruotsissa karkeasti vain viiden prosentin luokkaa. Toisaalta myös aatelin ja pappien määrä oli vähäinen, mutta väitöstutkimuksissa ne ovat selvästi kiilanneet porvariston ohi. Yliopistojen välisessä jaottelussa erityisesti Tukholmassa tehdyn porvaristotutkimuksen määrä korostuu, jota selittää muun muassa vuonna 1919 perustetun Stads(- och kommun)historiska institutetin toiminta mutta eritoten juuri varhaismoderniin Tukholmaan ja sen porvaristoon kohdistuva tutkimus. Vastaavanlainen yliopiston kotikaupungin ja sen lähiympäristön varhaismodernin ajan merkityksen, ainakin osittainen, korostuminen näkyy myös Turun yliopistossa tehdyissä väitöksissä, jotka ovat huomioineet kauppias- ja käsityöläiselämän määrällisesti parhaiten verrattuna muihin säätyihin. Maantieteellisesti hiukan yllättäen Pohjanmeren kauppakaupungissa Göteborgissa on porvariston sijaan keskitytty huomattavasti enemmän talonpoikiin ja muuhun rahvaaseen, minkä taustalla ovat 1970-luvulta alkaen omaksutut ”proletariaattiteoriat”.

Ruotsin ja Suomen yliopistoissa tehtyjen säätyihin suuntautuneiden väitöstutkimusten suurin ero koskee talonpoikia. Suomessa talonpojat ovat olleet väitöskirjoissa eniten tutkittu sääty niin Helsingissä, Jyväskylässä, Joensuussa (myöh. Itä-Suomen yliopisto) kuin Tampereella. Tämä alleviivaa laajempaa huomiota talonpoikien ja yleisemmin rahvaan historian merkityksestä suomalaisessa historiografiassa. Vastaavasti talonpojat ovat Ruotsissa olleet määrällisesti korostunein tutkimuskohde vain Göteborgissa, Uumajassa ja Keski-Ruotsin Mittuniversitetissä. Ruotsissakin talonpoikien suhteellinen osuus tutkimuksessa on siis korostunut uudemmissa ja maakunnallisissa yliopistoissa, kun taas Uppsalassa ja Lundissa talonpojat ovat vasta kolmanneksi ja Tukholmassa vähiten tutkittu sääty.

Säädyt ja ohjaajat

Yliopistojen väliset korostukset kuten myös varjokohdat eri säätyjä koskevassa tutkimuksessa juontuvat sekä pidemmistä traditioista ja koulukunnista että aktiivisista yksittäisistä tutkijoista. Väitöskirja-aiheiden valikoitumisessa sekä käytännön tutkimustyön suuntautumisessa keskeinen merkitys on väitöskirjojen ohjaajilla, joilla on myös rooli tutkimuksellisten koulukuntien portinvartijoina, uudistajina tai säilyttäjinä. Ohjaajatiedot on kerätty pääosin väitöskirjojen esipuheista. Kaikki ohjaajat on huomioitu, mikäli väitöksellä on useampia ohjaajia. Säätyjä käsitelleistä väitöskirjoista ohjaajatiedot puuttuvat Ruotsin osalta reilusta kymmenestä prosentista ja Suomesta reilusta viidestä prosentista töitä. Aukot keskittyvät lähinnä vanhimpiin väitöstutkimuksiin, joiden ohjaajatiedot on ilmaistu vaihtelevasti.

Ruotsissa säätypainotteisten väitösten ohjaukset ovat personoidusti jakaantuneet seuraavasti: aatelisto 107:lle, papisto 140:lle, porvaristo 106:lle ja talonpojat 126:lle eri ohjaajalle (yksi ohjaaja voi tosin olla useamman säädyn alaisuudessa ja ohjannut yhtä säätyä koskien useitakin väitöksiä); Suomessa vastaavat lukemat ovat 53, 61, 52 ja 61. Jos kunkin säädyn osalta niitä koskevien väitöskirjojen määrä suhteutetaan näihin personoitavissa oleviin ohjaajayksilöihin, on Suomessa ohjaajamäärä ollut varsin tasainen säädyittäin. Ruotsissa erityisesti aatelistoa käsittelevät väitöskirjaohjaukset ovat sen sijaan jakaantuneet suhteellisesti pienemmälle historioitsijajoukolle. Sekä Suomessa että Ruotsissa on ohjaajajoukko ollut suhteellisesti lavein ja siten myös hajanaisin porvariston kohdalla. Suomessa on väitösmääriin suhteutettuna ohjaajapooli ollut ylipäätään laajempi kuin Ruotsissa (vrt. Karonen 2023 (tulossa)).

Seuraavassa taulukossa olen laskenut kymmenen eniten kutakin säätyä käsittelevää väitöskirjaa ohjannutta tutkijaa niin Ruotsista kuin Suomesta. Yhden väitöskirjan osalta sama ohjaaja on sisällytetty kaikkiin niihin säätyihin, yhteen tai useampaan, joita väitöstutkimus käsittelee. Näiden kärkiohjaajien joukosta olen korostanut eri väreillä ne ohjaajat, jotka ovat ohjanneet joko kaikkia neljää, kolmea tai kahta säätyä tarkastelevia väitöksiä.

Taulukko 2. Ruotsin varhaismodernia aikaa koskevien väitöskirjojen ohjauksien jakaantuminen ja määrät säädyittäin kymmenelle eniten ohjanneelle tutkijalle Ruotsissa ja Suomessa vuosina 1850–2020. Näiden kärkiohjaajien joukosta on korostettu vihreällä kaikkiin neljään, oranssilla kolmeen ja sinisellä kahteen säätyyn liittyviä väitöskirjoja kymmenen kärjessä ohjanneet ohjaajat.

Maittain aatelistoon linkittyviä väitöksiä on Ruotsissa ohjannut selvästi eniten Harald Hjärne. Suomessa Gunnar Suolahti ja Petri Karonen eivät juurikaan erotu seuraajistaan. Ruotsalaisten aatelistoaiheita useimmin ohjanneiden henkilöiden joukossa painottuvat 1800-luvun ja 1900-luvun väitökset, mikä alleviivaa aihepiirin tuolloista valtavirtaisuutta. Suomalaisten kärkiohjaajien joukossa on puolestaan suhteessa enemmän tuoreempaa osaamista tähdentäen osaltaan aatelistotutkimuksen nousua.

Molemmissa maissa papiston osalta tehokkaimpien ohjaajien joukossa on useita teologisten oppiaineiden professoreita, eritoten Hilding Pleijel, Hjalmar Holmquist ja Sven Kjöllerstöm sekä Kauko Pirinen ja Simo Heininen. Lisäksi lukuisat profaanihistorioitsijat ovat joutuneet ohjauksissaan huomioimaan papiston toimijuutta ja ajatusmaailmoja.

Porvaristoa huomioivia väitöskirjoja on ylipäätään vähiten, mutta aihepiirin moniulotteisuus näkyy niin Ruotsissa kuin Suomessa ohjaajajoukon laveutena. Sven A. Nilsson ja Kirsi Vainio-Korhonen ovat kärjessä, mutta jakauma on muutoin tasainen. Taloushistoriasta ponnistavia ohjaajia on joukossa mukana ainoastaan muutamia: Ruotsista Rolf Adamson, Eli F. Heckscher, Ernst Söderlund ja Suomesta vain J. H. Vennola. Olenkin jättänyt kategorisoinnin ulkopuolelle pelkästään kauppakäynti- tai vastaaviin tilastoihin perustuvat väitöskirjat, ellei niissä ole otettu selvästi porvareita huomioon toimijoina tai säätynä. Ohjausmäärissä näkyykin sellaisia ohjaussuhteita, joissa väitökset ovat käsitelleet kaupankäynnin ja käsityöammattien lisäksi kaupunkiyhteisöä ja -hallintoa sekä esimerkiksi porvareitakin koskeneita rikoksia.

Talonpoikia käsitteleviä väitöksiä on Ruotsissa eniten ohjannut Eva Österberg, jota seuraavat Sven A. Nilsson ja Torkel Jansson. Suomessa kärkeä pitävät Petri Karonen, Toivo Nygård ja Heikki Ylikangas, jonka oikeus- ja rikoshistoriallisetkin ohjaustyöt ovat käsitelleet talonpoikaisyhteisöjen dynamiikkaa ja oikeuskäytäntöjä (vrt. Koskivirta 2022).

Ruotsissa ohjausmäärien kärkiporukassa kaikkia neljää säätyä käsitteleviä väitöksiä on ohjannut vain Sven A. Nilsson Uppsalassa. Hänen oma tutkimuksensa keskittyi Ruotsin suurvalta-ajan sotapolitiikkaan ja -talouteen sekä aateliston ja hallitsijoiden valtakamppailuun. Suomessa ohjauskärjessä olevista kaikkia neljää säätyä ovat ohjanneet Gunnar Suolahti ja Pentti Renvall Helsingissä sekä Petri Karonen Jyväskylässä. He kaikki ovat itsekin tutkineet varhaismodernin Ruotsin säätyjä ja muita toimijaryhmiä. Edellä mainittuja voidaankin pitää laaja-alaisina tutkija-ohjaajina suhteessa varhaismoderniin sääty-yhteiskuntaan. Tosin heidän rooliaan nostaa ylipäätään kuuluminen eniten varhaismodernia aikaa koskevia väitöskirjoja ohjanneiden joukkoon (Karonen 2020). Varovaisesti voidaan kuitenkin päätellä, että Suomessa eniten ohjanneiden on keskimäärin täytynyt hallita useampia eri säätyjä, ja siten myös laajasti varhaismodernin Ruotsin sosiaalisia ja toiminnallisia dynamiikoita, kun taas ruotsalaisten huippuohjaajien joukossa on selkeämpiä mutta kapea-alaisempia kärkiä, mitä tulee säätyjen huomioimiseen.

Tehokkaimmin säätyaiheita ohjanneiden joukosta kolmen säädyn kategoriaan kuuluvat Ruotsista Sven Tunberg, Torkel Jansson, Eva Österberg ja Maria Sjöberg sekä Suomesta Markku Kuisma ja Toivo Nygård. Väitöksiä kahteen eri säätyyn liittyen ovat ohjanneet Ruotsissa Gottfrid Carlsson, Jerker Rosén, Harald Gustafsson, Arne Jarrick, Jan Lindegren ja Stellan Dahlgren sekä Suomessa Eino Jutikkala, Heikki Ylikangas, A. R. Cederberg, Panu Pulma ja E. G. Palmén. Näitä lukuja tarkasteltaessa on huomattava, että kyseessä on kunkin säädyn kohdalla vain kymmenen kärki eli osa ohjaajista on taulukon lukemien ulkopuolella voinut tehdä ohjauksia useita tai kaikkia säätyjä koskien, mutta vähäisemmissä määrin. Lisäksi niin väitöskirjojen kuin niiden ohjausten jakautuminen näyttäytyisi toisenlaisena, jos säätyjen lisäksi huomioitaisiin muutkin sosiaaliset ryhmät. Ylipäätään tutkijoiden aktiivisuus ja erilaiset koulukunnat näyttäytyisivät todennäköisesti hieman erilaisina, jos tarkastelu laajennettaisiin väitöskirjoista ja niiden ohjauksista kaikkeen tehtyyn tutkimukseen.

***

Säätyjen korostuminen eri tavoin eri yliopistoissa vaikuttaa selittyvän yliopistojen historiallisilla vaiheilla sekä jossain määrin myös maantieteellisellä asemoitumisella esimerkiksi rannikon historiallisten kauppa- ja hallintokaupunkien sekä toisaalta syrjäisemmän ja maaseutumaisemman ympäristön välillä.

Säätyjä käsittelevien väitöskirjojen ohjaajilla on ollut keskeinen rooli tutkimuksen suuntaamisessa. Suomessa ohjaajat ovat hieman laveammin ottaneet useampia säätyjä haltuunsa – tai laaja-alaisuutta on toisaalta voitu vaatia pienempiä resurssien takia – kun taas Ruotsissa ohjaukset eri säätyjä koskien ovat hiukan enemmän koulukunnittaisia. Vaikka tässä tekstissä ei ole huomioitu muita kuin väitöstutkimuksia, voidaan väitöskirjojen monissa tapauksissa nähdä suunnanneen väittelijän jatkohankkeita, jos ei aina täysin samojen säätyjen pariin niin hyvin usein kuitenkin juuri joidenkin toimijaryhmien tutkimiseen.

FM, väitöstutkija, projektitutkija Petteri Impola, historian ja etnologian laitos, Jyväskylän yliopisto. Impola on toiminut tutkijana Koneen Säätiön rahoittamassa hankkeessa Yhteinen menneisyys, erilaiset tulkinnat: Bibliometrinen ja kvalitatiivinen analyysi varhaismodernista Ruotsin valtakunnasta Ruotsin ja Suomen historiografiassa 1860–2020 (Hirsu).

Kirjallisuus

Haikari, Janne, Hakanen, Marko, Lahtinen, Anu & Snellman, Alex. Aatelin historia Suomessa. Siltala 2020.

Impola, Petteri, “The Finnish and Swedish Historiography of the Early Modern Swedish Patriarchal Estate Society: Individuals, Social Groups, Household, and Gender in Dissertations, 1850–2020”. Teoksessa Swedish and Finnish Historiographies of the Swedish Realm, c. 1520–1809: Shared Past, Different Interpretations?, eds. Petri Karonen & Miia Kuha. Routledge 2023 (tulossa).

Jarlert, Anders & Tammela, Joonas, “Church history of the Swedish realm, 1520–1809”. Teoksessa Swedish and Finnish Historiographies of the Swedish Realm, c. 1520–1809: Shared Past, Different Interpretations?, eds. Petri Karonen & Miia Kuha. Routledge 2023 (tulossa).

Karonen, Petri, “Research on Early Modern Sweden: Resources, Research Areas, and Prominent Scholars, 1850–2020”. Teoksessa Swedish and Finnish Historiographies of the Swedish Realm, c. 1520–1809: Shared Past, Different Interpretations?, eds. Petri Karonen & Miia Kuha. Routledge 2023 (tulossa).

Karonen, Petri, “Varhaismodernin Ruotsin tutkijat: Ruotsin ja Suomen yhteistä menneisyyttä koskevan tutkimuksen päälinjojen, tutkimusalojen ja ohjaussuhteiden vertailu”, Historiallinen Aikakauskirja 118:2 (2020), 152–165.

Karonen, Petri, ”Historiantutkimuksen ja yhteiskunnan yli puolitoistavuosisatainen vuoropuhelu: resurssit, rakenteet ja tulokset”. Teoksessa Tiede ja yhteiskunta: Suomen Historiallinen Seura ja historiantutkimus, toim. Petri Karonen, 13–41. SKS 2019.

Koskinen, Ulla & Einonen, Piia, ”Hallinnon sankarilliset yksilöt ja kasvoton koneisto”. Teoksessa Kansallisten instituutioiden muotoutuminen: Suomalainen historiakuva Oma Maa -kirjasarjassa 1900–1960, toim. Petri Karonen & Antti Räihä, 115–145. SKS 2014.

Koskivirta, Anu, ”Historiallisen kriminologian tulo Suomeen”, Pohjolan historiankirjoitus: tiedeblogi Suomen ja muiden Pohjoismaiden historiografiasta, 10.6.2022.

Partti, Kenneth, Taking the Language of the Past Seriously: The Linguistic Turns in Finnish and Swedish History Dissertations, 1970–2010. Jyväskylän yliopisto 2019.

Konservoidut papinlesket historiankirjoituksessa

Miia Kuha

Papiston asema varhaismodernissa Ruotsin valtakunnassa oli keskeinen, mutta pappien vaimot eivät ole kovinkaan suuressa määrin kiinnostaneet historiantutkijoita. Eniten huomiota on kiinnitetty papinleskien elatuksen järjestämiseen, sillä sen on nähty vaikuttaneen jopa virkanimityksiin. Konservointi oli epävirallinen järjestelmä, jonka avulla papinleskien elatus järjestettiin, kun virallista leskeneläkettä tai muuta yhteiskunnan tukijärjestelmää ei vielä ollut. Konservointi tarkoitti yksinkertaisimmillaan sitä, että leski avioitui miehensä seuraajan eli pitäjän uuden kirkkoherran tai kappalaisen kanssa. Se saattoi kuitenkin toteutua myös muilla tavoin. Papinleskien konservoinnit alkoivat jo 1500-luvulla sen jälkeen, kun papit olivat protestanttisilla alueilla alkaneet avioitua ja perustaa perheitä.

Kirkkoherran vaimo oli miehensä uran aikana hoitanut omaa työsarkaansa kotona, pappilan tiluksilla ja seurakunnassa miehensä rinnalla. Papinrouvien asemaa ja roolia perheessä ja seurakuntayhteisössä on tutkittu toistaiseksi vain vähän. Pappissäätyä klassikkotutkimuksissaan tarkastelleen Gunnar Suolahden mukaan pappilan emännän päivät täyttyivät tilan taloudenhoidon tehtävistä. Suolahti piti pappisperheiden naisten roolia säädyn perinteiden välittäjinä tärkeänä, mutta muuten hän ei juurikaan käsitellyt pappien puolisoita tutkimuksissaan. Artikkelissaan (1994) papinrouvien asemaa ja roolia pääasiassa 1700-luvulla tarkastelleen Solveig Widénin mukaan papinrouvilla oli pitäjän talonemäntien joukossa johtava rooli. Sen myötä tällä oli velvollisuus huolehtia sairaista, vanhuksista ja köyhistä, järjestää kestityksiä sekä osallistua kirkollisiin elämänkaarijuhliin.

Miehen kuoltua lesken asema muuttui. Tämä jäi vaille puolison aiempia tuloja, minkä lisäksi hänen tuli armovuotensa jälkeen muuttaa pois ja luovuttaa pappila seuraajalle. Papinleskien varhaisimmat tukimuodot olivat leskentynnyri sekä armovuosi- ja konservointijärjestelmä. Kirkkoherrojen tuli 1600-luvulta lähtien osallistua hiippakuntansa papinleskistä huolehtimiseen luovuttamalla ajoittain tynnyri viljaa, kun taas pienempituloiset kappalaiset osallistuivat pienemmällä määrällä viljaa tulojensa mukaan. Papin leski sai jäädä pappilaan miehensä kuoleman jälkeen niin sanotuksi armovuodeksi ja kerätä tältä ajalta papille kuuluneet kymmenysverot, jotka maksettiin luontaistuotteina. Näiden tulojen turvin hänen tuli myös huolehtia armovuodensaarnaajan palkkauksesta.

Osa papinleskistä anoi armovuoteen pidennystä kuninkaalliselta majesteetilta vaikeaan tilanteeseensa, esimerkiksi elätettävien lasten määrään vedoten. Seurakunnan ja tuomiokapitulin tuli antaa lausunto anomuksesta ennen kuin se lähetettiin korkeimmalle taholle. Näitä anomuksia, lausuntoja ja päätöksiä on säilynyt 1600-luvulta lähtien, suuremmassa määrin kuitenkin 1700-luvulta, muun muassa tuomiokapitulien arkistoissa sekä Acta Ecclesiastica -kokoelmassa. Armovuosia myös myönnettiin suuressa määrin.

Katkelma Anna Ulriksdotter Carstenian, Hollolan kirkkoherra ja rovasti Gustaf Bernerin lesken, kolmisivuisesta kirjeestä Viipurin piispalle. Carstenia kertoi kirjeessä vaikeuksistaan elättää itseään ja lapsiaan miehensä kuoleman jälkeen. Perhe oli paennut isovihan aikana Ruotsiin, jossa Berner kuoli vuonna 1716. Miehityksen päätyttyä Carstenia palasi lastensa kanssa Hollolaan. Lähde: KA Hämeenlinna, Porvoon tuomiokapitulin arkisto I, Eb:1 Saapuneet asiakirjat (1594–1721).

Papinleskien elatus muodostui ongelmaksi myös siksi, että heitä oli melko paljon. Pappien kanssa avioituvat pappisperheiden ja muiden säätyläisperheiden tyttäret olivat yleensä nuoria, ja sulhanen oli lähes poikkeuksetta morsiantaan vanhempi. Kun varhaismodernilla ajalla elämä oli epävarmempaa ja eliniänodote nykyistä lyhempi, moni papinrouva jäi leskeksi jo melko nuorena, vaikka suurin osa leskeksi jääneistä pappien vaimoista olikin esimerkiksi 1700-luvulla Ragnar Norrmanin mukaan noin 50-vuotiaita. Moni ehti elämänsä aikana solmia kaksi tai jopa kolme avioliittoa, mutta huomattava osa papinleskistä ei avioitunut uudestaan. Leskeksi jääminen kosketti myös miehiä, jotka avioituivat uudelleen lähestulkoon aina. Pappien oli käytännössä hyvin vaikeaa sekä hoitaa virkatehtäviään että hallinnoida kotitilaa ja vielä lisäksi huolehtia liitosta syntyneistä lapsista, joten uusi puoliso pyrittiin löytämään nopeasti.

1990-luvun vaihteessa papinleskien elatuksen järjestämistä pitkällä aikavälillä selvitettiin perusteellisesti niin Ruotsissa kuin Suomessa. Tutkimukset keskittyivät pääasiassa 1700-luvulle ja sitä myöhempään aikaan. Solveig Widén tutki väitöskirjassaan papinleskien elatusta Turun hiippakunnassa (1988) ja Ragnar Norrman puolestaan Uppsalan hiippakunnassa (1993). Molempien tutkimusten aikarajaus alkoi 1720-luvulta, Widénin ulottui 1800-luvun alkuun ja Norrmanin 1920-luvulle saakka. Näkökulma oli hallinnollinen: tutkimukset selvittivät avustamisen rakenteita ja niiden toimintaa käytännössä, mutta etenkin Widén toi esille tutkimuksensa lopussa myös yksittäisiä elämänkohtaloita ja papinleskien omaa toimintaa.

Widén ja Norrman tulkitsivat tutkimuksissaan konservoinnin tarkoituksen hieman eri tavoin. Norrman korosti konservoinnin merkitystä pyrkimyksenä säilyttää vallitseva tilanne, papin perheen pysyminen pappilassa, joko niin, että papin leski avioitui miehensä seuraajan eli uuden papin kanssa, tai niin, että edellisen papin tytär avioitui isänsä seuraajan kanssa. Widénille puolestaan keskeisintä oli papinleskien elatuksen toteutuminen, joten hän tulkitsi konservoinnin laajemmin niin, että lesken konservointi toteutui myös silloin, jos lesken poika tai vävy nimitettiin isänsä tai appensa virkaan. Norrman kritisoi Widéniä siitä, että tämä tulkintatapa oli johtanut liian korkeisiin konservointilukuihin, kun taas hän itse korosti konservoinnin harvinaisuutta ja ilmiön päättymistä 1700-luvun puolivälin tienoille.

Muutkin tutkijat ovat valinneet jommankumman tulkintatavan, eikä lopullista yhteisymmärrystä asiassa saavutettu tematiikkaan keskittyneissä tutkimuksissa 1970–90-luvuilla. Alkuperäislähteet vähemmän tutkitulta 1600-luvulta vaikuttaisivat tukevan Widénin tulkintaa, sillä tuolloin papin leski saattoi pyytää käräjillä, että seurakunta asettuisi tukemaan hänen poikansa valintaa isänsä seuraajaksi kirkkoherrana. Tällöin leskiäiti jäisi todennäköisesti asumaan poikansa taloon tai ainakin pappilan maille. Kirkkoherran virka säilyisi suvussa ja vahvistaisi perheen sosiaalis-taloudellista asemaa sekä tulevien sukupolvien mahdollisuuksia hyviin virkoihin ja avioliittoihin. Tämä oli myös pitäjän asukkaiden etu, sillä silloin heidän ei tarvinnut huolehtia papinlesken elatuksesta.

Solveig Widén korosti tutkimuksessaan, että papinleskillä ei läheskään aina ollut valinnanvaraa sen suhteen, avioituivatko he uudelleen miehensä kuoleman jälkeen. Konservointiin suostuminen saattoi olla taloudellinen välttämättömyys. Näin oli etenkin syrjäseuduilla, joissa seurakunnasta saadut tulot olivat pienemmät. Papiston keskuudessa oli suuria varallisuuseroja, ja vauraammat papit saattoivat eläessään hankkia maatiloja, jotka turvasivat lesken ja lasten tulevaisuuden. Se, että moni papin leski eli leskenä useita vuosikymmeniä miehensä kuoleman jälkeen, saattaa viitata siihen, että leskenä pysyminen oli mieluisampi vaihtoehto, jos taloudellinen tilanne tämän mahdollisti.

Konservointijärjestelmä vaikutti myös pappisperheiden tytärten elämään. Avioliitosta toivottiin syntyvän lapsia, joten vanhemmat papinlesket eivät välttämättä olleet tästä näkökulmasta sopivia puolisoehdokkaita. Tällöin konservointi ja papinlesken elatus järjestyi niin, että virkaan nimitettävä pappi avioitui edeltäjänsä tyttären kanssa. Pappien tyttärille konservointi saattoi turvata tulevaisuuden, mutta johtaa myös siihen, että nuori nainen päätyi naimisiin itseään huomattavasti vanhemman miehen kanssa, eikä todennäköisesti voinut juurikaan vaikuttaa puolisonsa valintaan. Aina pariskunta ei ollut edes tavannut toisiaan ennen avioliittoon lupautumista. Toisaalta varhaismodernin ajan käsitysten mukaan aviorakkaus nähtiin velvollisuutena ja Jumalan lahjana, eikä romanttisen tunteen olemassaolo hääparin välillä ollut välttämätön.

Pappien virkanimityksiä käsitelleet tutkijat ovat joutuneet ottamaan kantaa myös konservointiin, koska vuoden 1686 kirkkolaissakin mainittiin viranhakijan eduksi, että tämä pystyisi elättämään edeltäjänsä perheen. Toisaalta virkaan tuli kuitenkin valita meritoitunein hakija, joten kirkkolain määräysten on todettu sekä tukeneen että rajoittaneen konservointia. Gunnar Suolahden klassikkotutkimuksen Suomen papisto 1600- ja 1700-luvuilla (1919) mukaan avioituminen edeltäjän perheeseen tuli virkanimitysten yhteydessä niin yleiseksi, että järjestelmä suosi naimattomia pappeja ja loi heidän lisäkseen avioliittomarkkinat pappien leskille ja tyttärille. Myös Tore Heldtander havaitsi tutkimuksessaan Uppsalan hiippakunnasta (1955), että konservoinnit olivat 1600-luvulla hyvin yleisiä. Etenkin seurakuntalaisten kannalta perheen elatuksen järjestyminen oli tärkeää, koska silloin se ei jäänyt pitäjäläisten harteille, mutta myös tuomiokapituli suosi yleensä ehdokasta, joka pystyi elättämään edeltäjänsä perheen.

1700-luvun puolivälin jälkeen muut tekijät nousivat virkanimityksissä konservointia tärkeämmiksi, kuten esimerkiksi Antti Räihä on todennut tutkimuksessaan Vanhasta Suomesta (2017). Ragnar Norrmanin mukaan konservointi oli harvinaista jo 1700-luvun alkupuolella, eikä sitä juurikaan esiintynyt enää vuosisadan jälkipuoliskolla. Samaan lopputulokseen päätyi Sten Carlsson (1977) tutkimuksessaan naimattomista naisista ruotsalaisessa sääty-yhteiskunnassa. Widénin tulokset puolestaan osoittivat konservointien vähentyneen Turun hiippakunnassa selkeästi vasta 1700-luvun viimeisinä vuosikymmeninä. Myös pappien virkanimityksiä sekä Turun että Viipurin hiippakunnissa tutkinut Eero Matinolli totesi (1957), että lähempänä 1800-lukua erityisesti Turun hiippakunnassa lisääntyivät maininnat siitä, ettei virkanimityksen mukana tulevaa avioliittoa pidetty enää sopivana.

Joka tapauksessa aiemmin melko yleinen käytäntö sai väistyä viimeistään 1800-luvulle tultaessa. Syinä konservointien vähentymiselle on nähty niin hallinnolliset ratkaisut ja lainsäädännön muutokset kuin avioliittokäsityksen hidas muuttuminen enemmän puolisoiden välistä romanttista rakkautta painottavaksi. Papinleskien muut tukimuodot eivät kehittyneet samaa tahtia konservointien vähentymisen kanssa, jolloin köyhyys uhkasi entistä useampaa papinleskeä, kuten Ella Viitaniemi artikkelissaan (2018) osoittaa. Muut pappilat saattoivat tällaisissa tilanteissa toimia turvapaikkoina kodittomille leskille ja heidän lapsilleen.

Miia Kuha on tutkijatohtori Historian ja etnologian laitoksella Jyväskylän yliopistossa. Hän tutkii Suomen Akatemian rahoittamassa hankkeessaan pappien vaimoja ja leskiä 1600-luvun jälkipuoliskon Ruotsin valtakunnassa.

Lähteet

Carlsson, Sten, Fröknar, mamseller, jungfrur och pigor. Ogifta kvinnor i det svenska ståndssamhället. Uppsala: Uppsala universitet 1977.

Heldtander, Tore, Prästtillsättningar i Sverige under stormaktstiden. Tiden före kyrkolagen 1686. Uppsala: [T. Heldtander] 1955.

Hernroth, Uno, Den konserverade änkan: En studie i prästskapets äktenskapsbildning på 1600- och 1700-talet i Sverige. Göteborg: Tre böcker, 1985.

Lennartsson, Malin, I säng och säte. Relationer mellan kvinnor och män i 1600-talets Småland. Lund: Lund University Press, 1999.

Lindström, Peter, Prästval och politisk kultur 1650–1800. Umeå: Institutionen för historiska studier, Umeå universitet, 2003.

Matinolli, Eero, Porvoon hiippakunnan papinvaalit ja papinvirkojen täyttäminen aikakautena 1721–1808. Sosiaalihistoriallinen tutkimus. Turun yliopiston julkaisuja. Sarja B. Turku: Turun yliopisto (1957).

Norrman, Ragnar, Konserverade änkor och kvinnor på undantag. Prästänkornas villkor i Uppsala stift 1720–1920 – från änkehjälp till familjepension. Uppsala: Acta Universitatis Upsaliensis, 1993.

Räihä, Antti, “Normative Imperatives and Communal Influences: The Consistory's Role in Proposing Lutheran Clergy in the 18th-Century Russian Border Area.” Scandinavian Journal of History 42:5 (2017).

Suolahti, Gunnar, Suomen papisto 1600- ja 1700-luvuilla. Porvoo: Werner Söderström Osakeyhtiö, 1919.

Suolahti, Gunnar, Suomen pappilat 1700-luvulla. Porvoo: Werner Söderström Osakeyhtiö, 1912.

Viitaniemi, Ella, ”Pappisperhe ja sosiaalinen selviytyminen Ylä-Satakunnan uudisasutusseudulla 1770–1820”. Teoksessa Miettinen, Riikka & Viitaniemi, Ella (toim.) Reunamailla. Tilattomat Länsi-Suomen maaseudulla 1600–1800. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2018.

Widén, Solveig, ”Prästfruns ställning och roll i församlingarna i det svenska riket på 1700-talet.” Kyrkohistorisk årsskrift 94 (1994).

Widén, Solveig, Änkeomsorg i ståndssamhället. Försörjnings- och understödsformer för prästänkor i Åbo stift 1723–1807. Åbo: Åbo akademis förlag – Åbo Academy Press, 1988.