Kirsi Laine
Torppiin liittyvästä suomalaisesta historiankirjoituksesta
tulee ensimmäisenä mieleen Viljo Rasilan tutkimukset torpparikysymyksestä (1961
ja 1970) ja Matti Peltosen teos Talolliset ja torpparit (1992). Suomalaisessa
historiankirjoituksessa torpat tarkoittavat ongelmia kuten Arvo M. Soininen
(1999) on todennut. Hänen mukaansa ”käsitteellä torpparilaitos on siitä
puhuttaessa yleensä negatiivinen arvovaraus. Torppia on pidetty viljelijöilleen
epäedullisina. Tämä johtuu nimenomaan torpparilaitoksen viimeisten aikojen
kehityksestä” (s. 25). Kuten Soininen jatkaa, ”näin ei kuitenkaan aina ole
ollut. Alkuaikoinaan 1700-luvulla torpparilaitosta voi pikemminkin luonnehtia
edistykselliseksi maankäyttömuodoksi” (s. 25).
Suomessa torpat, eli maanviljelyä ja asumista varten vuokralle annetut maatilan osat, olivat yleisiä erityisesti länsisuomalaisella maaseudulla. Suomen torpat olivat peruja Ruotsin valtakunnan lainsäädännöstä ja maankäytön käytännöistä. Autonomian ajalla torpparilaitos kehittyi Suomessa eri suuntaan kuin Ruotsissa. Ruotsissa torppien määrä väheni voimakkaasti 1800-luvun jälkipuolella. 1860-luvun 100 000 torpasta määrä putosi 30 000 torppaan vuoteen 1920 mennessä. Vuokramaan viljelemisestä ei muodostunut samalla tavoin yhteiskuntaa ravistelevaa kysymystä kuin Suomessa. Kehityskulkujen erot luovat mielenkiintoisen tarkastelukulman torpparilaitosta koskevaan historiankirjoitukseen. Jos kohdistetaan katse 1700-luvun puolivälistä sata vuotta eteenpäin, koko aikaväli voidaan nähdä sekä suomalaisilla että ruotsalaisilla alueilla torpparilaitoksen laajenemisen aikana. Miten tuon ajan torppia on käsitelty historiankirjoituksessa? Näkyykö torpparilaitoksen erilainen päättyminen myös varhaisempaa torpparikautta kuvaavassa tutkimuksessa?
Noin 1780 perustettu Kulmalan torppa Loimaan Kauhanojankylässä 1920 kuvattuna. Urho Järveläinen, Järveläisen kokoelma, Loimaan kotiseutumuseo, Loimaa-seura. |
Lainsäädännön ja tilastotietojen varassa
Maanvuokrasuhteiden kriisiytyminen on saanut suomalaisessa tutkimuksessa osakseen suurimman torppareihin liittyvän kiinnostuksen. 1700-luvun ja 1800-luvun alun torpparilaitoksesta on olemassa yksi erikoistutkimus, Edvard Gyllingin Torpparilaitoksen kehityksen pääpiirteet Ruotsinvallan aikana (1909). Gyllingin tutkimus keskittyy lainsäädännössä tapahtuneisiin muutoksiin ja torppien määrän kehitykseen. Myöhemmin torpparilaitoksesta kirjoittaneet ovat saaneet Gyllingin tutkimuksesta tukevan selkänojan, minkä vuoksi lainsäädäntö ja torppien määrä hallitsevat kaikkea, mitä Ruotsin ajan torpista on myöhemminkin kirjoitettu.
Erikoistutkimuksen puuttumisesta huolimatta torpat ovat aihe, jota ei ole voitu maaseutua käsittelevässä talous- ja sosiaalihistoriallisessa tutkimuksessa väistää. Jotain on ollut pakko kirjoittaa esimerkiksi torpparien asemasta ja vuokraehdoista. Tekstien pintaa raaputtamalla voidaan selvittää, minkälaisia keinoja historiantutkijat ovat käyttäneet, kun ovat joutuneet kirjoittamaan asiasta, josta täsmällistä tietoa ei ole ja sen hankkiminen tutkimuksen keinoin olisi hyvin työlästä.
Torppien vuokraehdoista on olemassa Aksel Warénin laaja tutkimus Torpparioloista Suomessa vuodelta 1898. Se kuvaa oman aikansa sopimusten ehtoja, eikä ole pätevä kertomaan sata vuotta aikaisemmin esiintyneistä vuokraehdoista. Siitä huolimatta Warénin tutkimuksen tietoja on käytetty pääasiallisena lähteenä vuokrasopimuksista kirjoitettaessa. Yleensä tiedot kiinnitetään asianmukaisesti oikeaan aikaan, mutta erityisesti tutkijoiden viitatessa toistensa teksteihin on nähtävissä, että Warénin aineistosta tehdyt päätelmät ovat osittain valuneet kohti aikaisempia aikoja. Vastaavasti Arvo M. Soininen (1974) käyttää torpan vuokraehtojen määräytymisen perusteista lähteenään virkatalojen torppien verollepanoasiakirjoja 1890-luvulta, jotka hänen tulkintansa mukaan ”valaisevat ilmeisesti vanhoja ja syväänjuurtuneita käsityksiä torpparin asemasta” (s. 37).
Toki tutkijat viittaavat myös torppien kontrahteihin ja nostavat niistä konkreettisia esimerkkejä esiin (ks. esim. Blomstedt 1976, Soininen 1990). Lukijalle ei kuitenkaan selviä, onko kyse eteen sattuneista vai systemaattisesti kerätyistä kontrahdeista ja minkälainen määrä niitä on käyty läpi. Toisaalta kartanohistoriat ovat tehneet juuri kartanotorppareiden asemaa näkyväksi. Kun torpparilaitoksen tausta oli nimenomaan kartanoiden työvoiman tarpeen täyttämisessä, päivätöiden merkitys on korostunut torppien vuokranmaksun tapoja kuvattaessa.
Yksi tyypillinen piirre suomalaisessa torppien historiankirjoituksessa on ääripäihin kiinnittyminen. Milloin tahansa irtisanottavissa olevan kartanon työmiestorpparin vastakohta oli ikuisen sopimuksen turvaama perintötorppari, jonka ei tarvinnut maksaa sen paremmin vuokraa kuin kruununverojakaan. Kärjistäen voikin nähdä lukijan tehtäväksi kuvitella koko se torppariuden kirjo, joka näiden ääripäiden välille on voinut sisältyä.
Sivujuonteita ja torpparitutkimuksen yksinäinen helmi
Ruotsalaisen historiantutkimuksen anti torppareista
kiinnostuneille jää Suomen tavoin melko ohueksi. Kuvaavaa on se, että vuonna
2014 ilmestynyt, Anders Wästfeltin toimittama vuokratun maan viljelemistä
käsittelevä antologia Att bruka men inte äga keskittyy lampuoteihin. Teos
käsittelee torppareita lähinnä sivulauseissa ja yhdessä aiheelle omistetussa
artikkelissa, joka sekin syventyy ajallisesti torpparilaitoksen loppuvaiheisiin.
Torppia koskevasta lainsäädännöstä ja torppien määrällisestä kehityksestä
Ruotsissa kirjoitti Edvard Gyllingin aikalainen Nils Wohlin. Siirtolaisuustutkimukseen
liittyvässä sarjassaan hän taustoitti aikansa yhteiskunnallisia ongelmia. Yksi teossarjan
osista on vuonna 1908 ilmestynyt Torpare- backstugu- och inhysesklasserna.
Toisaalta torpat kulkevat mukana maataloushistorian tutkimuksissa. Tilastotietoja
torpparien maataloudesta löytyy esimerkiksi Birgitta Olain isojakotutkimuksesta
(1983) ja Carl-Johan Gaddin tutkimuksesta Järn och potatis (1983).
Yksi helmi ruotsalaisella historiankirjoituksella on
kuitenkin tarjottavanaan. Valter Elgeskogin väitöskirjassa Svensk
torpbebyggelse från 1500-talet till laga skifte (1945) huomion herättää
laaja torpparien vuokrasopimusten ja talouden käsittely kontrahtien ja
perukirjojen kautta. Tutkimuksensa aineistona Elgeskogilla on muun muassa 1151 kontrahtia
talonpoikaistiloilta Sunnerbon kihlakunnasta Smålandista vuosilta 1750–1827.
Vuokrasopimusten keston rajaaminen pisimmillään 50
vuoteen vuonna 1800 näkyy Elgeskogin tutkimissa sopimuksissa selvästi.
Ajanjakson 1750–1799 torpankontrahdeista kolmannes oli ikuisia, mutta ne jäivät
pois käytöstä 1800-luvun ensimmäisten vuosikymmenten aikana. Tilalle kehittyi
uusi torpparin asemaa vahvistava sopimusmuoto, jota Elgeskog kutsuu
panttaussopimukseksi (förpantningskontrakt). Vuosina 1816–1827 niitä oli jo
lähes 60 prosenttia sopimuksista. Sopimusta tehtäessä torppari maksoi sovitun
rahasumman, ja sopimuskauden päättyessä tilallisen tuli maksaa summa korkoineen
lisättynä korvauksella torpparin tekemistä parannuksista takaisin torpparille
lunastaakseen torpan takaisin itselleen. Takaisinlunastamisen ajateltiin olevan
niin kallista, että torppari voisi pitää torppaa käytännössä omanaan. Elgeskogin
tutkimat kontrahdit ovat mielenkiintoisia myös vuokranmaksun osalta, sillä
tutkituista torppien kontrahdeista 63 prosenttia sisälsi pelkästään rahana
suoritettavan vuokran ja kahdeksassa prosentissa ei ollut vuokraa lainkaan.
Vain kahdessa prosentissa päivätyöt olivat ainoa vuokranmaksun muoto. Loput
olivat erilaisia variaatioita ja yhdistelmiä rahamaksusta, päivätöistä tai
muista luontoissuorituksista.
Keskeinen ero suomalaisen historiankirjoituksen ja Elgeskogin tutkimuksen välillä on torppien perustamisen huomioiminen osana tutkimusta. Elgeskog käytti kymmeniä sivuja sen pohtimiseen, miten torppien perustaminen talonpoikaismaalla tapahtui. Tutkimus torppien perustamisesta nojaa katselmuksiin suunnitelluista torpanpaikoista. Katselmuskäytäntö liittyi kaikkiin yhteismaille tehtäviin raivauksiin riippumatta siitä, tuliko uudisviljelys tilan omaan vai torpparin viljelykseen, ja lähdeaineistoa raivauskatselmuksista olisi käytettävissä Suomessakin. Suomalaisessa historiankirjoituksessa kuitenkin korostetaan torppien perustamisen yleistymistä vasta isojaon jälkeen, joten tämä kysymys on ohitettu. Ruotsissa vasta laga skifte -jako (1827 alkaen) toteutti laajassa mitassa yhteismaiden jakamisen, joten huomattava osa torpista perustettiin yhteismaille.
Huittisten syyskäräjillä 1775 esitetyn torpan perustamiskatselmuspöytäkirjan alku. Kansallisarkisto, Ylä-Satakunnan tuomiokunnan renovoidut tuomiokirjat. |
Kohti uutta torpparitutkimusta
Jos maanvuokrauksen kriisi lasketaan pois torpparien
historiankirjoituksesta, torpat ja torpparit eivät ole olleet erityisen
kiinnostava tutkimuskohde sen paremmin Suomessa kuin Ruotsissakaan.
Ruotsalaisessa historiankirjoituksessa torpat kulkevat mukana lähinnä
maataloushistorian hiljaisena sivujuonteena. Suomalaisessa
historiankirjoituksessa näkökulma on ollut enemmän sosiaalihistoriallinen epäilemättä
juuri torpparikauden loppuvaiheiden seurauksena. Lisäksi varhaisia torppia käsittelevä
suomalainen historiankirjoitus herättää kysymyksen, onko suomalaisessa
historiankirjoituksessa ehkä koskaan tiedetty, miten torppiin ennen kriisiä
pitäisi suhtautua.
Torppien historia on kuitenkin kummassakin maassa löytämässä uusia polkuja. Viime vuosien ruotsalaisessa tutkimuksessa torpparit ovat nousseet esiin osana tilatonta maalaisväestöä käsittelevää tutkimusta. Heitä on tutkittu pitkällä aikavälillä elintason näkökulmasta (Bengtsson & Svensson 2022) sekä osana kyläyhteisöään (Svensson 2022). Suomessa torpat ovat tutkimuksen kohteena niin ikään pitkällä aikavälillä ainakin maantieteellisen sijoittumisensa ja maataloutensa näkökulmista.
Kirjallisuus
Blomstedt, Yrjö, ”Hämäläisyhteiskunta isostavihasta nälkävuosiin”, Hämeen historia III:2, 71–162. Karisto 1976.
Gadd, Carl-Johan, Järn och potatis. Jordbruk, teknik och social omvandling i Skaraborgs län 1750–1860. Göteborgs universitet 1983.
Gadd, Carl-Johan, Det svenska jordbrukets historia 3. Den agrara revolutionen 1700–1870. Natur och kultur 2000.
Elgeskog, Valter, Svensk torpbebyggelse från 1500-talet till laga skifte. En agrarhistorisk studie. Lunds universitet 1945.
Gylling, Edvard, Maanviljelystyöväen taloudellisista oloista Ikaalisten pitäjässä v. 1902. Otava 1907.
Gylling, Edvard, Suomen torpparilaitoksen kehityksen pääpiirteet Ruotsinvallan aikana. Helsingin yliopisto 1909.
Jutikkala, Eino, Suomen talonpojan historia. SKS 1958.
Morell, Mats, Det Svenska jordbrukets historia 4. Jordbruket i industrisamhället 1870–1945. Natur och kultur 2001.
Olai, Birgitta, Storskifte i Ekebyborna. Svensk jordbruksutveckling avspeglad i en östgötasocken. Uppsala universitet 1983.
Peltonen, Matti, Talolliset ja torpparit. Vuosisadan vaihteen maatalouskysymys Suomessa. SHS 1992.
Rasila, Viljo, Suomen torpparikysymys vuoteen 1909. Yhteiskuntahistoriallinen tutkimus. SHS 1961.
Rasila, Viljo, Torpparikysymyksen ratkaisuvaihe. Suomen torpparikysymys vuosina 1909–1918. SHS 1970.
Rasila, Viljo, ”Torpparijärjestelmä”. Teoksessa Suomen maatalouden historia I. Perinteisen maatalouden aika esihistoriasta 1870-luvulle, toim. Viljo Rasila, Eino Jutikkala & Anneli Mäkelä-Alitalo, 365–395. SKS 2003.
Soininen, Arvo M., ”Unohtunut torpparivapautus. Perintötorpparien itsenäistäminen vuonna 1895”. Teoksessa Arki ja murros. Tutkielmia keisariajan lopun Suomesta, toim. Matti Peltonen, 327–336. SHS 1990.
Viitaniemi, Ella, ”Hyödyn aikakauden talouspolitiikka, vuokraviljely ja tilattomuuden kasvu”. Teoksessa Reunamailla. Tilattomat Länsi-Suomen maaseudulla 1600–1800, toim. Riikka Miettinen & Ella Viitaniemi, 380–417. SKS 2018.
Warén, Aksel, Torpparioloista Suomessa. SKS 1898.
Wohlin, Nils, Torpare-, backstugu- och inhysesklasserna. Öfversikt af deras uppkomst, tillväxt och aftagande med särskild hänsyn till torparklassens undergräfvande. Norstedt & söner 1908.
Wästfelt, Anders (red.), Att bruka men inte äga. Arrende och annan nyttjanderätt till mark i svenskt jordbruk från medeltid till idag. Kungl. skogs- och lantbruksakademien 2014.