Itäisen menneisyyden haltuunottajat: kolme historioitsijaa Vanhasta Suomesta

Anu Koskivirta

Kolmen Vanhassa Suomessa syntyneen paikallisen koululaitoksen kasvatin, Gabriel Reinin, Matthias Akianderin ja A. J. Europaeuksen panos suomalaiselle historiantutkimukselle on ollut kiinnostava. Historioitsijana kolmikosta oli merkittävin Gabriel Rein (1800–1867), josta Suomen modernin historiantutkimuksen katsotaan alkaneen. Rein oli Jääskessä syntynyt papin poika, jonka isäpuolesta, kollegineuvos C. A. Sattlerista, tuli Vanhan Suomen muuhun Suomeen liittämisen jälkeen 1812 Suomen hallituskonseljin oikeusosaston jäsen. Sattlerin tytär solmi avioliiton tulevan arkkipiispan ja yliopiston rehtorin, Vanhan Suomen koululaitostakin johtaneen E. G. Melartinin kanssa, mistä yhteydestä muodostui merkittävä myös nuorelle Gabriel Reinille ja tämän urakehitykselle. Reinistä kehkeytyi 1820-luvulta lähtien tuottelias keskiajantutkija, joka vakiinnutti dosenttina ja historian professorina Suomen historian yliopisto-opetukseen ja syvensi teoksissaan merkittävästi Suomen varhaishistorian tuntemusta.

Jääskestä niin ikään kotoisin ollut talollisen poika Matthias Akiander (1802–1871) ei puolestaan ollut ystävänsä Reinin tavoin ammattihistorioitsija, vaan venäjän kielen ja kirjallisuuden opettaja, myöhempi professori. Historia-alalla hän ansioitui venäläisten lähteiden kokoajana ja kääntäjänä, laajojen matrikkelien koostajana sekä herätysliikkeiden ja lahjoitusmaakysymyksen tutkijana.

Kolmikon täydensi Kuolemajärvellä syntynyt ja Parikkalassa varttunut kirkkoherran poika A. J. (Anders Josef) Europaeus (1797–1870). Europaeus työskenteli 1820-luvun puolivälistä 1830-luvun alkuvuosiin Viipurin lukion historian lehtorina, kunnes sai Henrik Renqvistin eron myötä vapautuneen kirkkoherran viran Liperistä. Europaeuksesta tuli Pohjois-Karjalan-vuosinaan valistushenkinen maalaisrovasti, tanskalaista tiedesarjaa aktiivisesti avustanut muinaistutkija ja maallikkohistorioitsija.

Reinin, Akianderin ja Europaeuksen lapsuusvuosina Vanhan Suomen koululaitos tarjosi historia-alalle toisenlaisia lähtökohtia kuin muun Suomen vielä pappisvaltainen opinkäynnin tie. Seudun edistyksellisenä pidetty koululaitos ei toiminut kirkon, vaan vuonna 1803 perustetun Tarton yliopiston koulukomission alaisena. Reinin ja Akianderin kiinnostuksen historiaan sytytti Viipurin saksankielisen piirikoulun historianopettaja, runoilija Johann Carl Evert, joka osasi entisenä teatteriseurueen jäsenenä havainnollistaa ilmein ja elein menneisyyden henkilöitä ja tapahtumia. Vieläkin olennaisempaa kolmikon tulevalle urakehitykselle oli alkeis- ja piirikoulutasolta karttunut venäjän taito, jossa heidän ikäluokkansa sai huomattavan etumatkan muun Suomen nuoriin nähden. Kielitaito ja kulttuurinen ymmärrys Venäjän hallintotavoista osoittautuivat odotettuakin hyödyllisemmäksi, kun Vanha Suomi liitettiin vuodesta 1812 Suomen suuriruhtinaskuntaan. Näinä aikoina Suomen kulttuuristen arvostusten painopiste ja historiantutkimuksen katse olivat kääntymässä kohti itää.

Reiniä, Akianderia ja Europaeusta vain vähän vanhempaan ikäluokkaan kuuluivat useimmat niin kutsutut Turun romantikot, joista monet olivat opiskelleet Porvoon lukiossa ja innostuneet Herderin esimerkistä itähämäläisen tai savolaisen kotiseutunsa kielestä ja kansankulttuurista. Tästä ylioppilaiden piiristä lähtivät Pietariin ensimmäiset venäjän kielistipendiaatit 1810-luvun alussa. Nämä saivat tehtäväkseen myös etsiä Venäjältä Suomen historiaa valaisevia dokumentteja. Venäläisiä lähteitä hyödynsi etnologisissa, varhaishistoriaankin ulottuvissa tutkimuksissaan 1810-luvun puolivälistä lähtien etenkin iittiläisen pitäjänsuutarin poika A. J. Sjögren, joka yleni Pietarin tiedeakatemian jäseneksi. Rein, Akiander ja Europaeus solmivat Turun romantikkoihin kontakteja myöhemmin, mutta kielistipendejä he eivät tarvinneet.

Reinin, Akianderin ja Europaeuksen historialliset tiedonintressit suuntautuivat luonnollisista syistä paljolti Itä-Suomeen ja erityisesti kotiseudulle Karjalaan, joka oli ollut muun Suomen asukkaille pitkään rajan takaista maailmaa. Kiinnostuksen kohteena oli Turun romantikkojen johtohahmon A. I. Arwidssonin ja Ruotsin gööttiläisten esimerkkien mukaisesti erityisesti Suomen keskiaika, josta 1800-luvun alkupuolella haluttiin etsiä omaleimaisen kansallisen identiteetin aineksia.

Rein: opettaja, verkostoituja ja varhaisten valloitusten tuntija

Akateeminen historiantutkimus, etenkin Suomen historian tutkimus, oli ollut lamaannuksissa Porthanin kuoleman (1804) jälkeen, eikä arvostetun kirkkohistoriasta julkaisseen teologi Jakob Tengströmin arkkipiispaksi nimittäminen ja poleemisen A. I. Arwidssonin erottaminen akatemiasta (1822) ollut ainakaan parantanut tilannetta. Venäläisiä aineistoja ryhtyikin Suomessa hyödyntämään lähteenä laajamittaisesti ja systemaattisesti vasta Gabriel Rein 1820-luvun puolivälistä alkaen. Rein tutki Karjalan varhaishistoriaa ensimmäisessä väitöskirjasarjassaan De vetere Carelia ante occupationem Suecanam (1825–1830), joka hyödynsi läntisinä aineksina esimerkiksi Olaus Magnuksen Pohjoisten kansojen historiaa, Porthanin teoksia, Christfrid Gananderin Mythologia Fennicaa, Z. Topelius vanhemman ja saksalaisen R. Schröterin suomalaisten kansanrunojen kokoelmia, sanastovertailuja sekä Friedrich Rühsin Ruotsin historiaa, itäisinä aineksina puolestaan N. Karamzinin ja A. C. Lehrbergin Venäjän historioita ja joitakin venäläisiä annaaleja. Tutkimus ruotsalaisvalloitusta edeltäneestä Karjalasta osoitti, että novgorodilaiset olivat kastaneet karjalaisia ortodoksikirkon jäseniksi jo 1220-luvulla – ennen kuin läntiset valloittajat saapuivat kastamaan asukkaita roomalaiskatolisiksi. Karjalaisiin Rein palasi vielä myöhemmässä tutkimuksessaan venäläisten annaalien mainitsemista curoneista: hän tulkitsi 1100–1200-luvuilla Suomeen hyökkäilleen, kuurinmaalaisiksi uskotun kansan karjalaisiksi.

Gabriel Rein vuonna 1886. Kuva: P. Chr. Liebert; Historian kuvakokoelma, Museovirasto, Finna.

Rein tutki 1820-luvun puolivälin jälkeen esimerkiksi akatemian perustamista varhaisemman ajan Suomen historian tutkijoita, joita käsittelevä tutkimus tarkastettiin dramaattisesti Turun palon raunioilla. Palon aikaan hän oli ollut Akianderin kanssa pelastamassa akatemiarakennuksesta sen arkiston asiakirjoja katoamasta liekkeihin.

Yliopiston siirryttyä Helsinkiin Rein osallistui Snellmanin, Lönnrotin ja muiden nuorten kansallisista kysymyksistä kiinnostuneiden oppineiden kanssa Lauantaiseuran keskusteluihin ja kuului Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran perustajiin vuonna 1831 – kuten myös Tiedeseuran perustajiin vuosikymmenen lopulla. SKS:n esimiehenä hän toimi 1840-luvulta 1850-luvun alkupuolelle. Seuran julkaisemaan Suomi-sarjaan hän muun ohessa kirjoitti artikkelisarjan siihenastisesta suomalaisesta historiografiasta ja Suomen historian lähteistä (kirjallisuutta ja asiakirjalähteitä vielä suoranaisesti erottamatta).

Luennoimalla säännöllisesti Suomen historiasta Rein vakiinnutti 1820-luvun puolivälistä lähtien Reinhold von Beckerin jalanjäljissä Suomen historian kurssit osaksi akatemian/yliopiston opetusohjelmaa – ja joskus hämmästytti opiskelevaa nuorisoa näkemyksillä, joita läntisemmästä Suomesta tulleet ylioppilaat tulkitsivat jopa venäläismielisiksi. Aikanaan hän tosin joutui yliopiston rehtorina itsekin vaikeuksiin venäläisen hallinnon kanssa. Aikaansa seuraavana ja kansainvälisesti verkottuneena historioitsijana hän kävi tapaamassa henkilökohtaisesti niin Erik Gustaf Geijeriä kuin Leopold von Rankeakin.

Luentokurssinsa kertausmateriaaliksi Rein laati kronikoivan väitössarjan Finlands forntid i chronologisk översigt (1831). Katsaus etsi Suomen historian linjaa sijoittamalla keskeiset tapahtumat 600-luvulta 1520-luvun alkuun niin Venäjän kuin Ruotsinkin historian yhteyteen. Historian aamuhämärän Rein nojasi kansanrunouteen tulkitsemalla Väinämöisen ja Ilmarisen 600-luvulla eläneiksi merkkimiehiksi, joiden saavutuksia oli ajan saatossa ryhdytty paisuttelemaan. Tässä käsityksessä hän poikkesi seuraavan sukupolven historioitsijasta Yrjö Koskisesta (1830–1903), joka jo nojasi historiankirjoituksen yksiselitteisesti asiakirjalähteisiin. Niin kutsuttujen Suomen muinaiskuninkaiden historiallisuuden Rein Porthanin tavoin kiisti kaiken evidenssin puuttuessa.

Ote Gabriel Reinin teoksesta Finlands forntid (1831) havainnollistaa tyyliä esittää Ruotsin ja Venäjän tapahtumat rinnakkain Suomen historian käänteiden kanssa. Kuva: Google Books.

Toimittuaan 1830-luvun alkupuolella Helsingissä yliopiston saksan kielen lehtorina Rein sai vuonna 1834 historian professuurin – osin laajan julkaisutoimintansa ansiosta, ja osin ilmeisesti Melartinin myötävaikutuksella. Rein oli tässä vaiheessa jo pätevöitynyt Hämeeseen suuntautuneen toisen ristiretken ajan tuntijaksi ja vakiinnuttanut Suomen historian periodijakoa muistuttamalla Pähkinäsaaren rauhan merkityksestä ruotsalaisen yhteiskuntajärjestyksen ja katolisen sivistyksen vakiinnuttajana sekä Ruotsin ja Venäjän myöhempienkin rauhansopimusten pohjana. Tutkimustensa pohjalta hän laati sittemmin laajemman, omana aikanaan uudenaikaisen synteesitutkimuksen Biskop Tomas och Finland i hans tid. Reinin pitkään tavoittelema yleisesitys Suomen historiasta ei sitä vastoin ehtinyt valmistua hänen elinaikanaan, vaan hänen luentojensa pohjalta koottu Föreläsningar öfver Finlands historia I–II ilmestyi postuumisti. Yleisen historian professorin Yrjö Koskisen suomenkielinen, Suomen historian erillisyyttä korostanut Oppikirja Suomen kansan historiasta (1869) jätti kuitenkin Reinin valtiokeskeisen teoksen varjoonsa.

Itäisen kulttuurihistorian koostaja Akiander ja valistusmies, muinaistutkija Europaeus

Rein ei ollut suoranainen asiakirjatutkija toisin kuin ystävänsä Matthias Akiander, joka vahvisti Suomen – ja etenkin itäisen Suomen – historian tutkimuksen edellytyksiä kokoamalla ja kääntämällä laajoja asiakirja-aineistoja. Vaikka Akiander ei suorittanut yliopistollista loppututkintoa, hänkin päätyi Helsingin triviaalikoulun rehtorina työskenneltyään yliopiston palvelukseen, ensin 1830-luvun lopulla venäjän kielen ja kirjallisuuden lehtoriksi, saman alan ylimääräiseksi professoriksi vuonna 1853 ja vakinaiseen professuuriin vuonna 1862 (pappisvihkimyksen hän oli ottanut ainoastaan äitinsä mieliksi vuonna 1848). Yliopisto-opetukseen liittyi esimerkiksi Akianderin kirjoittama kevyt Venäjän historian yleisesitys Ryska Rikets historia. Virkatyönsä ohessa Akiander tutki monipuolisesti suomen kielioppia sekä itäistä Suomea ja Venäjää koskevia asiakirja-aineistoja.

SKS:n sihteerinäkin 1830-luvun lopulla toimineen Akianderin luonteva julkaisufoorumi oli SKS:n Suomi. Tidskrift i fosterländska ämnen -aikakauskirja. Akianderin kääntäminä ja selityksin varustamina lehti julkaisi 1840-luvun alusta lähtien Ruotsin ja Venäjän väliset rauhansopimukset Pähkinäsaaren rauhasta Haminan rauhaan sekä erilaisia valtiollisia ja läänien välisiä rajakirjeitä. Näitäkin merkittävämpi oli Suomi-lehdessä julkaistu Utdrag ur ryska annaler (1849). Lähes 300-sivuinen teos sisälsi, paikansi ja osin selitti johdonmukaisesti 15 venäläisen aikakirjan (annaalin) maininnat Suomeen liittyneistä, pitkälti sotaisista tapahtumista 800-luvun loppupuolelta Pultavan taisteluun ja Viipurin piiritykseen (1710) saakka. Teosta varten Akiander oli tutkinut Venäjän kronikkaa, joka perustui Nestorin kronikan eri versioihin, sekä Novgorodin, Sofian, Pihkovan, Solovetskin ja Dvinin kronikoita, ja varmistanut ja taustoittanut tietojaan Nikolai Karamzinin kuulun Venäjän valtakunnan historian avulla. Akiander käsitti aikakirjoissa mainittujen historiallisten tapahtumien todellisuuspohjan kirjaimellisemmin kuin nykyaikainen tutkimus (ks. tarkemmin Korpela 2023), mutta kaikkein varhaisimpia aikoja koskenutta myyttistä ainesta hän ei koosteeseen sisällyttänyt.

Matthias Akiander 1860-luvulla. Kuva: Carl Adolph Hårdh; Historian kuvakokoelma, Museovirasto.

Vuosikymmenten tutkimustyö kirkonarkistoissa tuotti matrikkelit itäisen hiippakunnan koululaitoksesta (Skolverket inom fordna Wiborgs och nuvarande Borgå stift,1865), paimenmuiston Herdaminne för fordna Wiborgs och nuvarande Borgå stift (1868–1869), pappiselämäkertoja sisältävän teoksen Finlands minnesvärda män (1853, 1855) sekä Inkerin luterilaisten seurakuntien paimenmuiston (Bidrag till kännedom om Evangelisk-lutherska Församlingarne i Ingermanlands stift, 1865) ja siihen liittyneen tutkimuksen Itä-Suomen herätysliikkeiden vaiheista. Ne laajensivat ja tasapainottivat alueellisesti käsitystä Suomen sivistyshistoriasta, jota oli pitkään tutkittu pääasiassa Turun ja muun läntisen Suomen näkökulmasta. Akiander niin ikään vastasi valtiopäivien poliittisen päätöksenteon tarpeisiin laatimalla omatoimisesti tutkimuksen Vanhan Suomen lahjoitusmaiden historiasta (1864). Aikalaisten arvostuksesta kertoi, että oppineiden seurapiireistä etäällä pysytellyt Akiander nimitettiin maallikkotaustastaan huolimatta 1860-luvulla SKS:n Historiallisen osakunnan esimieheksi. Taustavaikuttajan roolia kuvasti sekin, että viimeisinä töinään hän toimitti yhdessä Thiodolf Reinin kanssa Gabriel Reinin luennot laajaksi Suomen historian yleisesitykseksi.

Reinin nuoruuden ystäviin kuului myös Anders Josef Europaeus, valistusmies, joka sai ylioppilasvuosinaan vaikutteita Turun romantikkojen historiaharrastuksista ja ystävystyi heistä etenkin muinaistutkimustakin harrastaneen filologin C. A. Gottlundin kanssa. Viipurin lukion lehtorina toimiessaan Europaeus oli yksi Sanan Saattaja Viipurista -sanomalehden julkaisijoista ja avustajista ja omaksui vaikutteita orastavasta itäisestä, valistuksellisesta fennomaniasta. Saatuaan pastoraatin Liperistä Europaeus paransi määrätietoisesti virkapiirinsä sivistysoloja perustamalla asemapaikkakunnalleen esimerkiksi kansan- ja pappiskirjastot sekä kansakoulun. Rovastiksi edettyään hän ryhtyi julkaisemaan muinaistieteellisiä tekstejä. Ansiot kirkkolakikomiteassa painoivat silti tieteellisiä töitä enemmän, kun Europaeukselle, joka sittemmin toimi myös valtiopäiväedustajana, myönnettiin teologian kunniatohtorin arvonimi vuonna 1857.

Europaeuksen kiinnostus varhaishistoriaan kumpusi porthanilaisesta näkemyksestä, jonka mukaan vahvemmat naapurikansat määrittivät Suomen myöhemmät kohtalot. Aitoa kansallista toimijuutta oli siksi etsittävä muinaisajoista. Europaeus suhtautui suomalaiseen mytologian ja historiallisten asiakirjalähteiden yhdistämiseen vapaamielisemmin kuin akateemisissa piireissä uraa tehneet ikätoverinsa. Europaeuksen tutkimuksellisena intohimona oli järjestää muinaisuudesta kertovat muistomerkit, kuten asiakirjat, kertova kansanperinne ja nimistö, yhtenäiseksi ajassa eteneväksi kokonaisuudeksi, ja löytää varhaishistoriasta tekijöitä, joka yhdistivät suomalaisia lähimpiin sukulaiskansoihin. Lähteinään hän käytti suomalaisten, venäläisten ja saksalaisten asiakirjojen ohella islantilaisia saagoja, mikä joissain yhteyksissä yhdistyi kirjaimellisiin tulkintoihin Kalevalan tapahtumista.

Europaeus verkostoitui Liperistä käsin pohjoismaisten muinaistieteilijöiden kanssa ja spekuloi alan tanskalaisessa vuosikirjassa Aarboger for Nordisk Oldkyndighed og Historie osin sattumanvaraisten sanavertailujen pohjalta hunnien ja suomalaisten yhteydestä, muinaisajan savolaisista sekä Pähkinäsaaren rauhansopimuksen seurauksista. Europaeuksen pääteos oli 1850-luvun lopulla julkaistu Karjalan ajan-tiedot Täyssinän rauhaan. Ajan-tiedot oli Karjalan varhaishistorian yleisesitys, jonka johtavana ajatuksena oli sijoittaa Kalevalan tapahtumat Karjalaan. Teos yhdisti seikkaperäisen Vatjan viidenneksen verokirjan, Akianderin julkaisemien annaalikatkelmien, tanskalaisten muinaistutkijoiden Antiquités russes -kokoelman sekä Arwidssonin lähdejulkaisujen luennan mielikuvituksellisiin tulkintoihin Kalevalan tapahtumien ja Laatokan paikannimistön yhteyksistä.

Anders Josef Europaeus, n.1830–1840. Kuva: tuntematon tekijä; Wikimedia. 

Kokonaisuutena Ajan-tiedot täydensi Suomen varhaishistorian kronikoiden sarjaa, jossa Suomen alueen varhaishistoriaa ankkuroitiin pitkällä aikavälillä maakunnallisesti ja geopoliittisesti itään. Reinin Finlands forntid oli sijoittanut Suomen tapahtumat 600-luvulta Tukholman kapinaan saakka niin Ruotsin kuin Novgorod-Moskovankin vaiheisiin, Akianderin Utrag ur ryska annaler rakentanut venäläisten aikakirjojen taistelukuvauksista ja Suomi-huomioista kronologisen kokonaisuuden siinä missä Europaeuksen Karjalan ajan-tiedot paikansi ja kokosi aikajärjestykseen itäisen maakunnan tunnetun – ja osin kuvitellunkin – tapahtumahistorian ristiretkiajalta Täyssinän rauhaan 1595. Ajoittavat, selittävät ja jäsentävät kronikat olivat tarpeellinen vaihe historiankirjoituksen tiellä syntetisoivien kokonaisesitysten tasolle.

Europaeus kuului kansanperinteen ja historian yhdistämisestä innostuneena maallikkotutkijana itäsuomalaisen fennomanian jatkumoon: yleisen käsityksen itäsuomalaiset suuntautuivat kansallisten tieteiden harjoittajina useammin kieleen ja kansanperinteeseen siinä missä länsisuomalaiset historioitsijat Yrjö Koskisen johdolla rankelaiseen, julkishallinnon asiakirjoihin nojautuvaan lähdekriittiseen historiantutkimukseen. Vaikka 1870-luvun tieteen historian tilanteeseen perustuva yleistys ei tee täyttä oikeutta ammattimaisen historiantutkimuksen eriytymisen alla uraansa tehneiden Europaeuksen, Reinin ja Akianderin tutkijaprofiileille, on selvää, että historiantutkijoiden ammatillinen jälkikasvu Viipurin läänistä jäi seuraavina vuosikymmeninä niukanlaiseksi. Vuonna 1875 perustetun Suomen Historiallisen Seuran ensimmäisten tutkijajäsenten joukkoon kutsuttiin kaksi Viipurin läänistä kotoisin ollutta tutkijaa: kansanrunouden ja kirjallisuuden historian tutkija, folkloristiikan tieteellisen metodin kehittäjä Julius Krohn (s. Viipuri 1838) sekä tuottelias paikallishistorian dokumentoija Johan Magnus Salenius (s. Valkjärvi 1846), jotka kumpikaan eivät edustaneet aikansa ammattimaistuneen historiantutkimuksen edistyneimpiä virtauksia. Varhaisiin jäseniin kuuluivat myös Reinin poika Thiodolf ja tyttärenpoika Kustavi Grotenfelt, jotka kiistatta kuuluivat historia-ammattilaisiin, mutta taustaltaan olivat jo syntyperäisiä helsinkiläisiä. 1800-luvun lopun historiantutkijoiden piiriin ei enää muodostunut Reinin, Akianderin ja Europaeuksen kaltaista kolmikkoa, jonka historialliset tiedonintressit suuntautuivat Karjalan vaiheisiin ja Itä-Suomen historiaan.

Anu Koskivirta, FT, Suomen ja Pohjoismaiden historian dosentti, tutkija, Suomen kulttuurirahasto.

Kirjallisuutta

Valikoituja julkaisuja tekstissä käsitellyiltä tutkijoilta

Matthias Akiander:

”Fredsfördrag, Gräntsetractater och Råbref”, Suomi – Tidskrift i fosterländska ämnen 1841–1843. Finska litteratursällskapet.

Ryska Rikets historia. Första delen. Äldre historien. Wasenius'ska boktryckeriet 1844.

”Utdrag ur ryska annaler”, Suomi–Tidskrift i fosterländska ämnen 1848. Finska litteratursällskapet 1849.

Historiska upplysningar om de religiösa rörelserna i Finland i äldre och nyare tider, osat 1–7. Kejserliga Alexanders Universitet 1857–1863.

Muutamia tietoja Inkerinmaan ja Itäsuomen lahkolaisuuksista. Simelius 1864.

Om donationerna i Wiborgs län. Historisk utredning om deras uppkomst och natur samt öfriga förhållanden under ryska tiden. Simelius 1864.

Bidrag till kännedom om Evangelisk-lutherska församlingarne i Ingermanlands stift. J. C. Frenckell & Son 1865.

Skolverket inom fordna Wiborgs och nuvarande Borgå stift. Bidrag till kännedom af Finlands natur och folk 9. Finska Vetenskaps-Societen 1866.

Herdaminne för fordna Wiborgs och nuvarande Borgå stift intill år 1868, osat 1–2. Finska Vetenskaps-Societeten 1868–1869.

A. J. Europaeus:

Karjalan ajan-tiedot Täyssinän rauhaan asti, vuonna 1595. Aschan 1859.

”Om Savo och savolaxarnes forntid”, Annaler for Nordisk Oldkyndighed og Historie. Kongelige Nordiske Oldskrift-Selskab 1858, 29–51.

”Några hypotheser angående Väinölä, Pohjola och andra i Kalevala förekommande namn”, Annaler for Nordisk Oldkyndighed og Historie. Kongelige Nordiske Oldskrift-Selskab 1861.

”Något om hunner och finnar”, Annaler for Nordisk Oldkyndighed og Historie. Kongelige Nordiske Oldskrift-Selskab 1866, 232–242.

”Om det nöteborgska fredsfördraget och dess följder”, Annaler for Nordisk Oldkyndighed og Historie. Kongelige Nordiske Oldskrift-Selskab 1866, 14–26.

Gabriel Rein:

De vetere Carelia ante occupationem Svecanam. Frenckell 1825–1830.

De rerum Fennicarum scriptoribus ante conditam Academiam Aboensem. Frenckell 1828.

Finlands forntid i Chronologisk öfversigt, åtföljd af de förnämsta händelser ur Rysslands och Sveriges historia. Frenckell & son 1831.

De loco, quo, arma Tavastis illaturus, appulerit Birgerus Dux. Frenckell 1833.

Biskop Thomas och Finland i hans tid. Frenckell 1838–1839.

”Bidrag till finska häfdeteckningens historia”. Suomi 1841, 1 häftet, 3–59, 1842, 1. häftet 3–36, 1843, 1. häftet 3–33, 6. häftet 311–354.

Statistisk teckning af Storfurstendömet Finland. 1843.

Statistisk teckning af Storfurstendömet Finland. 1853.

Föreläsningar öfver Finlands historia I–II (koonneet ja toimittaneet Matthias Akiander ja Thiodolf Rein). G. W. Edlund 1870–1871.

Muu kirjallisuus

Cederberg, A. R. & Thiodolf Rein, Suomalaisuuden merkkimiehiä. 4, Gabriel Rein. Kansanvalistusseura 1917.

Cederbrg, A. R., Suomalaisuuden merkkimiehiä. 4, Matthias Akiander. Kansanvalistusseura 1917.

Jalava, Marja, ”Kansallisen menneisyyden todistaminen”. Teoksessa Tiede ja yhteiskunta: Suomen Historiallinen Seura ja historiantutkimus, toim. Petri Karonen. SKS 2019, 161–215.

Karonen, Petri, ”Historiantutkimuksen ja yhteiskunnan yli puolitoistavuosisatainen vuoropuhelu: resurssit, rakenteet ja tulokset”. Teoksessa Tiede ja yhteiskunta: Suomen Historiallinen Seura ja historiantutkimus, toim. Petri Karonen. SKS 2019, 13–14.

Korpela, Jukka, Muinais-Venäjän myytti. Kiovan Rus, Ukraina ja vanhan Venäjän historia. Gaudeamus 2023.

Klinge, Matti, Suomalainen ja eurooppalainen menneisyys — historiankirjoitus ja historiakulttuuri keisariaikana. SKS 2010.

Landgrén, Lars-Folke, ”Rein, Gabriel (1800–1867)”. Kansallisbiografia-verkkojulkaisu. SKS 2006. http://urn.fi/urn:nbn:fi:sks-kbg-003595 Luettu 26.6.2023.

Luther, Georg, ”Akiander, Matthias (1802–1871), professor, historieforskare”. Biografiskt lexikon för Finland. Svenska litteratursällskapet i Finland 2009. https://www.blf.fi/artikel.php?id=3107 Luettu 16.6.2021.

Mustelin, Olof, Studier i finländsk historieforskning 1809–1865. Svenska Litteratursällskapet i Finland 1957.

Petersen-Jessen, Anne, Liperin rovasti Anders Josef Europaeus. Suomen Sukututkimusseura 1987.

Ruutu, Martti, ”Liperi eräänä heräävän kansallisen harrastuksen tukikohtana”. Historiallinen aikakauskirja 35:2 (1937), 85–109.

Ruutu, Martti, ”Rovasti A. J. Europaeus Suomen muinaisuuden tutkijana”. Historiallinen Aikakauskirja 37:3–4 (1939), 329–344.

Ruutu, Martti, ”A. J. Europaeus koulukysymysten ajajana 1850- ja 1860-luvuilla”. Historiallinen Arkisto 47. Suomen Historiallinen Seura 1940, 355–379.

Sarjala, Jukka, Turun romantiikka. Aatteita, lukuvimmaa ja yhteistoimintaa 1810-luvun Suomessa. SKS 2020.

Sulkunen, Irma, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 1831–1892. SKS 2004. 

Tommila, Päiviö, Suomen historiankirjoitus. Tutkimuksen historia. WSOY 1989.

Tuominen, Uuno, Suomen Historiallinen Seura 1875–1975 [Seuran tutkijajäsenten matrikkeli 1870–1900, 92–93]. Suomen Historiallinen Seura 1975.

Uudenkaupungin rauha (1721) ja sen vaikutukset Ruotsin valtakunnan suvereniteettiin ja asemaan

Petri Karonen

Suuri Pohjan sota (1700–1721) päätti Ruotsin suurvalta-ajan, joka oli alkanut Vironmaan eli Pohjois-Viron rauhanomaisesta liittymisestä valtakuntaan yli 150 vuotta aiemmin. Suuressa Pohjan sodassa Ruotsin naapurit hyökkäsivät sen kimppuun tarkoituksenaan saada revanssi Pohjolan valtiaaksi nousseesta harvaanasutusta ja köyhästä valtiosta. Nykyisen Ukrainan keskiosissa käyty Pultavan taistelu vuonna 1709 vauhditti Ruotsin mahtiaseman loppua.

Suurista menetyksistä huolimatta Ruotsi soti aina itsevaltaisen kuningas Kaarle XII:n (1682–1718) kaatumiseen saakka. Kaarle XII:n tärkeimmäksi avustajaksi oli vuoden 1715 tienoilla noussut Holstein-Gottorpin herttuakunnasta kotoisin ollut paroni Georg Heinrich von Görtz, joka järjesteli kuninkaan kanssa muun muassa sotavoimia ja valtakunnan raha-asioita uudelleen. Von Görtzistä tuli keskeinen toimija myös Ruotsin ulkopo­li­tiikassa. Hän neuvotteli hallitsijan mandaatilla ulko­valtojen kanssa tavoitteena saada aikaan Ruotsille suotuisat rauhansopimukset. Lopullinen päätösvalta sodasta ja rauhasta päätettäessä oli tässä vaiheessa kuitenkin yksin itsevaltaisella kuninkaalla, joka ei epäröinyt käyttää tätä Jumalan hänelle suomaa oikeutta.

Von Görtz aloitti rauhanneuvottelut venäläisten kanssa toukokuussa 1718 Ahvenanmaalla. Hän neuvotteli alkusyksyllä paljolti omin päin lähes valmiin sopimusluonnoksen Venäjän yksinvaltaisen tsaari Pietari Suuren (1672–1725) kanssa. Suunnitelman mukaan Ruotsi luovuttaisi Venäjälle jo de facto menettämänsä alueet Baltiasta, Inkerinmaalta ja Viipurin läänistä. Ruotsi saisi pitää loput Suomesta. Raskaiden aluemenetysten korvaukseksi Ruotsi saisi Venäjältä luvan valloittaa Tanskalle kuuluneen Norjan ja liittää sen valtakuntaan. Huomionarvoista on, että Pietarin turvallisuutta painottaneet Venäjän aluevaatimukset olivat lähes samat kuin lopulliset jo yli kolme vuotta ennen rauhansopimuksen allekirjoitusta.

Suunnitelmaa ei kuitenkaan päästy käytännössä panemaan toimeen, sillä Kaarle XII ei lopulta hyväksynyt jo pitkälle hierottua sopua. Hänen mukaansa Ruotsin valtakuntaa ei yksinkertaisesti voitu silpoa. Erityisen vaikea oli kysymys Baltian luovuttamisesta, sillä alueesta oli tullut kruunulle kultakaivos 1680-luvulla toteutetun isoreduktion eli aatelistolle aikanaan lahjoitettujen läänitysten valtion hallintaan palauttamisen jälkeen. Kaarle ei silti halunnut suoraan torjua tsaarin ehdotusta, mutta hyökkäsi silti omin päin Norjaan. Suunnitelmana oli lyödä ensin Norja ja suunnata sen jälkeen kaikki voimat Venäjän murskaamiseen. Norjan sotaretki jäi kuitenkin hänen viimeisekseen, sillä hän kaatui rintamalla marraskuun lopussa 1718.

Ruotsin tilanne kuninkaan kuoleman jälkeen oli erittäin vakava, mikä heikensi valtion valmistautumista myös edessä väistämättä oleviin rauhanneuvotteluihin. Tukholmassa aiemmin usein lamaantuneelta vaikuttanut valtaneuvosto alkoi viimein tosissaan hieroa rauhaa valtakunnan monien vihollisten kanssa. Itsevaltiudesta siirryttiin poikkeuksellisen nopeasti – vain muutamassa kuukaudessa – valtiopäiville kokoontuneiden säätyjen johtamaan järjestelmään. Kansa oli perin juurin kyllästynyt pakkovaltaan ja sodan aiheuttamiin kärsimyksiin. Lisäksi oli jo pitkään ollut selvää, että Ruotsi oli rutiköyhä maa. Tilanne vaati välitöntä rauhantilan palauttamista. Enää ei ollut kyse erilaisten vaihtoehtojen punnitsemisesta, vaan ennen muuta rauhan välttämättömyydestä.

Valtakunnan johdossa ei silti täysin ymmärretty tilanteen vakavuutta, mikä näkyi edelleen asioihin paneutumisen hitautena ja toiveajatteluna. Valtaneuvosto pyrki tekemään rauhansopimukset erikseen kaikkien vihollistensa kanssa. Tarkoitus oli käydä vasta viimeisenä neuvottelut kaikkein vaarallisimman vastustajan eli Venäjän kanssa. Strategia perustui ajatukseen, jonka mukaan Ruotsi voisi näin pakottaa Venäjän neuvotteluissa merkittäviin myönnytyksiin.

Ensiksi solmittiin Englannin välitystuella rauha syksyllä 1719 Hannoverin kanssa. Sopimuksen mukaan Hannover sai Ruotsilta Breme­nin ja Verde­nin. Vastaanottajan kompensaationa maksama miljoonan riikinta­alerin kertakorvaus tuli tarpeeseen. Samoin Englanti avusti Ruotsia vuoden 1720 alussa Preussin kanssa tehdyssä rauhansopimuksessa. Tällä kertaa Ruotsi menetti Stetti­nin kau­pungin, Oder- ja Peene-jokien välisen alueen sekä Use­do­min ja Wolli­nin saaret. Preussi maksoi korvauksena Ruotsille kaksi miljoo­naa riikin­taaleria. Samana vuonna päästiin sopuun myös Tanskan kanssa. Tällä kertaa alueluovutuksilta vältyttiin, mutta Ruotsi joutui muun muassa maksamaan sotakor­vauksina 600 000 riikintaaleria ja menetti ulkomaankaupalleen tärkeän Juutinrauman tulliva­pauden. Kaikkia edellä mainittuja neuvotteluja on pidetty epäonnistumisina: Ruotsissa ei tuolloin kerta kaikkiaan ollut riittävästi kansainvälisen politiikan osaajia ja selkä seinää vasten saadaan muutenkin vain harvoin hyviä tuloksia.

Viimein käännyttiin Venäjän puoleen. Ruotsi käytti tällä kertaa välittäjänä Ranskan Tukholman lähettiläs Jacques de Campredonia (1672–1749). Hän vei Pietariin tammikuussa 1721 ruotsalaisten tarjouksen, jossa Ruotsi tarjosi Venäjälle Käkisalmen lääniä, Inkerinmaata sekä Narvaa. Muut alueet eli Suomi (mukaan luettuna Viipuri), Viro ja Liivinmaa tuli ehdotuksen mukaan palauttaa Ruotsille. Esitys osoitti, ettei Ruotsin päättäjillä ollut realistista käsitystä tilanteesta. Venäjän kanssa rauhaa hahmotellut Georg Heinrich von Görtz ei ollut enää elävien kirjoissa, sillä hän – ”valtakunnan vihatuin mies” – oli pian Kaarle XII:n jälkeen tuomittu umpipoliittisen ja epäoikeudenmukaisen pikaoikeudenkäynnin jälkeen kuolemaan ja teloitettu helmikuussa 1719. Von Görtz oli ollut ainoa, joka tiesi, mitä Pietari Suuren kanssa oli puhuttu, suunniteltu ja sovittu.

Uudenkaupungin rauhansopimuksen kansilehti. Teksti on julkaistu yhtä aikaa sekä saksaksi että ruotsiksi. Sopimustekstissä on yhteensä 24 artiklaa ja sen laajuus on saatesanoineen ja liitteineen 40 liuskaa. Lähde: LIBRIS.

Keväällä 1721 ruotsalaiset olivat menossa tyhjin käsin ja mitättömin tiedoin neuvottelemaan voimansa tunnossa olevan tsaarin – jonka titteli oli jo lokakuussa 1721 muuttuva Venäjän keisariksi – edustajien kanssa valtakunnan tulevaisuuden kannalta hyvin merkittävästä rauhasta.  Rauhanneuvottelujen paikaksi sovittiin varsinaissuomalainen sodan ja miehityksen vuoksi ränsistynyt piskuinen Uusikaupunki (katso tässä blogissa heinäkuussa 2021 julkaistu Antti Räihän teksti, linkki. Venäläisten edustajat rauhankonferenssissa olivat kenraali Jakob Bruce (1669–1735) ja kanslianeuvos Andrej Osterman (1686–1747). Kummatkin olivat neuvotelleet jo aiemmin von Görtzin kanssa. Ruotsia edustivat parhaiten kenties runoilijana tunnettu valtaneuvos Johan Paulinus Lillienstedt (1655–1732) ja juristitaustainen maaherra Otto Reinhold Strömfelt (1679–1746). Ruotsalaisilla edustajilla oli kummallakin tuntemusta Baltian ja Suomen oloista, mutta heidän osaamisensa oli kevyttä verrattuna kokeneisiin venäläisiin virkaveljiin, joiden toimintaa motivoi ankaran itsevaltiaan käskyt.

Neuvottelut olivat ruotsalaisille hyvin vaikeat. Pietari Suuri ei luopuisi valloittamistaan alueista, mutta hän oli silti halukas tekemään rauhan, sillä sota oli kuluttanut myös Venäjän voimia. Tukholmasta saamiensa ohjeiden mukaisesti ruotsalaiset neuvottelijat yrittivät aluksi palauttaa jokseenkin kaikki jo pitkään Venäjän hallussa olleet provinssit takaisin Ruotsille. Venäläisten asenne ei käytännössä koko aikana lieventynyt, mutta silti Tukholmassa pohdittiin vielä pitkin kevättä 1721 erilaisia vaihtoehtoisia suunnitelmia. Valtaneuvokset esittivät ilmeisen vakavalla naamalla ja toistuvasti ajatuksia muun muassa siitä, kuinka Viipuria ja Tallinnaa voitaisiin käyttää toistensa vaihtoehtoina eli Ruotsi luovuttaisi vain toisen niistä. Myös Viipurin tai Liivinmaan vaihtoehtoisuudesta spekuloitiin. Valtaneuvosto oli pitkään lähes yksimielinen siitä, että Viipuri oli ehdottomasti pidettävä Ruotsilla. Tallinnan menetys oli pelottavaa ennen muuta siksi, että sieltä Venäjä voisi sotalaivastollaan tehdä suoria hyökkäyksiä Ruotsin keskusalueille.

Vasta Itämeren pohjoisosia suvereenisti hallinneen Venäjän laivaston suorittamat tuhoamisretket Ruotsin puoleisen valtakunnan rannikon kaupunkeihin, teollisuuslaitoksille ja kyliin purjehduskauden alettua keväällä 1721 kypsyttivät valtaneuvoston viimein antamaan neuvottelijoille vapaat kädet alistua käytännössä kaikkiin venäläisten vaatimuksiin.

Uudessakaupungissa elokuun 30. päivänä vuonna 1721 laaditun rauhansopimuksen mukaan Ruotsi me­net­ti Liivinmaan, Viron ja Inkerinmaan, suuren osan Kä­kisal­men lääniä ja Viipurin lääniä sekä Ruot­sin Itämeren meriher­ruu­den kannal­ta aikanaan erittäin tärkeät Hii­den­maan ja Saaren­maan.

Rauhansopimuksen aluemenetysten ohella asiakirjan seitsemäs artikla kävi myöhemmin ongelmalliseksi Ruotsille. Ruot­sa­lai­set olivat jo aikaisem­min tiedosta­neet venäläis­ten halun vaikut­taa Ruotsin sisäisiin asioi­hin ja ennen kaikkea hallitsi­jan valin­taan. Maan suvereniteetti haluttiin turvata sopimuksessa, minkä vuoksi siihen kirjattiin artik­la, jonka tarkoi­tukse­na oli estää Venäjän puuttuminen Ruotsin sisäpoli­tiik­kaan. Klausuulin muotoilu epäonnistui kuitenkin surkeasti. Käytännössä teksti voitiin tulkita niin, että se antoi Venäjälle oikeuden puuttua Ruotsin sisäisiin asioihin, mikäli Ruotsin juuri vuosina 1719 ja 1720 hyväksyttyjä ”vapaita” hallitusmuodon määräyksiä oltaisiin muuttamassa. Nämä perustuslait olivat vieneet lähes kaiken vallan sekä itsenäiset toimintaedellytykset hallitukselta eli monarkilta ja valtaneuvostolta. Valta oli siirtynyt virkamiehille ja valtiopäiville kokoontuneille säätyjen edustajille. 1700-luvun Euroopassa tällainen ei-hallitsijakeskeinen valta-asetelma oli uusi, poikkeuksellinen ja suorastaan outo. Se edusti monille aikalaisille ennen muuta heikkoa järjestelmää, jota ulkovaltojen oli mahdollista manipuloida mieleisekseen. Todellisuudessa Ruotsin vapaudenajalla (1718–1772) tilanne ei aina ollut näin synkkä, mutta mainittu määräys oli tarkoitettu pitämään Ruotsi heikkona ja ainakin osittain Venäjän määräysvallassa.

Ote rauhansopimuksesta, seitsemäs artikla. Lähde: LIBRIS.

Venäjä pyrittiin pitämään erossa Ruotsin sisäisistä asioista, mutta rauhansopimuksen seitsemännen artiklan muotoilu antoi Venäjälle legitiimin syyn puuttua sisäpolitiikkaan. Venäjän vaikutusvalta Ruotsin asioihin oli suurimmillaan hattujen sodan (1741–1743) jälkeen. Tuolloin valtakunnassa elettiin eräänlaisia ”vaaran vuosia” aina 1750-luvun alkuun saakka. Kysymys Ruotsin tulevasta hallitsijasta aktivoitui 1740-luvulle tultaessa, sillä Ruotsia kuninkaana vuodesta 1720 olleen Fredrik I:n avioliitto Ulrika Eleonooran kanssa oli lapseton. Kruunuperimys oli esillä esimerkiksi Turun rauhansopimusneuvotteluissa vuonna 1743.

Itäinen naapuri painosti ja pystyi vaikuttamaan 1700-luvun kuluessa moniin Ruotsin sisäisiin asioihin, mitä myös suoranaiseen maanpetturuuteen syyllistyneet ruotsalaiset valtiopäiväpoliitikot yrittivät käyttää hyväkseen omien etujensa ajamisessa. Kustaa III:n (1746–1792) valtaannousu 1771 ja seuraavana vuonna toteutettu vallankaappaus veivät suuren osan Venäjän vaikutusmahdollisuuksista ja viimein Kustaa III:n Venäjän sodan (1788–1790) päättäneessä Värälän rauhassa (1790) Uudenkaupungin rauhansopimuksen seitsemäs artikla kumoutui.

(Teksti on muokattu versio kirjoituksesta, joka on ilmestynyt Postimees-lehdessä 4.9.2021 otsikolla ”Uusikaupunki rahu tähendas Rootsi suurriikluse löppu ja Vene suurriikluse algust”.)

Petri Karonen on Suomen historian professori Jyväskylän yliopiston historian ja etnologian laitoksessa.

Lähdeaineistoja

Uudenkaupungin rauhaan liittyvää aineistoa löytyy esimerkiksi Agricola – Suomen humanistiverkko -portaalista: https://agricolaverkko.fi/vintti/julkaisut/julkaisusarja/uudenkaupungin-rauha/.

Uudenkaupungin rauhan teksti on digitoituna esimerkiksi LIBRIS-kirjastotietokannassa: https://libris.kb.se/bib/16889026.

Kirjallisuus

Alanen, Aulis J., Suomen historia vapaudenajalla. Professori Jalmari Jaakkolan johdolla laaditun Suomen historian IX osa. WSOY 1963.

Behre, Göran, Frihetstiden och gustavianska tiden. Teoksessa Behre, Göran, Larsson, Lars-Olof, Österberg, Eva, Sveriges historia 1521─1809. Stormaktsdröm och småstatsrealiteter, 189–279. Scandinavian University Books 1985.

Carlsson, Einar, Freden i Nystad. 1. Almquist & Wiksell 1932.

Carlsson, Sten & Rosén, Jerker, Svensk historia I. Tiden efter 1718. Av Sten Carlsson. Bonniers 1961.

Hainari, O. A. & Grotenfelt, Kustavi, Suomen historia Ruotsin mahtavuuden aikakaudella 1617─1721. Gummerus 1922.

Hartman, K. J., Åländska kongressen och dess förhistoria. 3, Fredstraktaternas tillkomst (juni – august 1718); 4. Den Gottorp-Hessiska dragkampen. Åbo Akademi 1925–1928.

Hartman, K. J., Åländska kongressen och dess förhistoria. 1–2, 1: Förspelet 1716–1717. 2: Förberedelser: kongressens första månad. Åbo Akademi 1921.

Hartman, K. J., Åländska kongressen och dess förhistoria. 5, 1–2. Minor och kontraminor. Åbo Akademi 1930–1931.

Helander, Abel, Daniel Niklas v. Höpken 1669–1727. Stockholms högskola 1927.

Hornborg, Eirik, Finlands hävder. Tredje delen. Det svenska väldets upplösning. Tiden 1697─1809. Holger Schildts Förlag 1931.

Häggman, Jean, Studier i frihetstidens försvarspolitik. Ett bidrag till Sveriges inre historia 1721–1727. Nordiska bokhandel 1922.

Jern, Kurt, Frihetstiden och gustavianska tiden 1721─1809. Teoksessa Fagerlund, Rainer, Jern, Kurt, Villstrand, Nils Erik, Finlands historia 2. Schildts Förlag 1993.

Jutikkala, Eino, Vapaudenaika. Suomen historian käsikirja. Edellinen osa. Suomen tiedettä N:o 1, 1. Arvi Korhonen (toim.). WSOY 1949.

Juva, Einar W. & Juva, Mikko, Suomen kansan historia III. Ruotsin ajan loppukausi. Kirjoittajat Einar W. Juva, Mikko Juva. Otava 1965.

Juvelius, Einar W., Suomen puolustuskysymys ison- ja pikkuvihan välisenä aikana. Historiallisia tutkimuksia 2. Suomen Historiallinen Seura 1919.

Kangas, Tomi, Uudenkaupungin ”siunattu” rauha 1721. Suuren Pohjan sodan ja isonvihan päätös. Uudenkaupungin merihistoriallinen yhdistys 1996.

Karonen, Petri, The Council of the Realm and the Quest for Peace in Sweden, 1718–1721. Teoksessa Karonen, Petri (toim.), Hopes and Fears for the Future in Early Modern Sweden, 1500–1800, 262–287. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2009.

Karonen, Petri, Pohjoinen suurvalta. Ruotsi ja Suomi 1521–1809. 5. painos. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2020.

Luukko, Armas, Suomen historia 1617─1721. Professori Jalmari Jaakkolan johdolla laaditun Suomen historian VIII osa. WSOY 1967.

Malmström, Carl Gustaf, Sveriges politiska historia från konung Karl XII:s död till statshvälfningen 1772. Andra upplagan, delvis omarbetad. Första delen. P. A. Norstedt & söner 1893.

Mäntylä, Ilkka, Suurvaltakausi. Suomen historian pikkujättiläinen. Neljäs painos. WSOY 1990.

Paloposki, Toivo J., Vapauden aika. Suomen historia 4. Weilin & Göös 1986.

Rosén, Jerker, Den svenska utrikespolitikens historia. II: 1. 1697–1721. Norstedt 1952.

Stavenow, Ludvig, Frihetstiden 1718─1772. Sveriges historia intill tjugonde seklet. Sjunde afdelningen. Stockholm 1903.

Sundberg, Ulf, Svenska freder och stillestånd 1249–1814. Arete 1997.

Suolahti, Eino E., Isoviha. Suomen historian käsikirja. Edellinen osa. Suomen tiedettä N:o 1, 1. Arvi Korhonen (toim.). WSOY 1949.

Villstrand, Nils Erik, Stormaktstiden 1617─1721. Teoksessa Fagerlund, Rainer, Jern, Kurt, Villstrand, Nils Eriks, Finlands historia 2. Schildts Förlag 1993.

Wensheim, Göran, Studier kring freden i Nystad. Bibliotheca Historica Lundensis XXIX. Lunds universitet 1973.

Kosmopoliitti Peter von Gerschau (1779–1852) – tuntemattoman historiankirjoittajan henkilökuva

Anu Koskivirta

Suomen sota (1808–1809) ja liittäminen Venäjän keisarikuntaan loivat kansainvälistä ja kotoperäistäkin kysyntää Suomen historiaa käsitteleville kokonaisesityksille. Ennen Suomen omia oppineita teoksen Suomen historiasta ehti julkaista kaksi saksankielistä kirjoittajaa. Näissä näkökulmiltaan vastakkaisissa rekonstruktioissa kävivät historiapoliittista kamppailua Suomen entinen ja uusi valtiollinen kehys, Ruotsi ja Venäjä. Tässä tekstissä keskitytään teoksista myöhemmän ja heikommin tunnetun, Versuch über die Geschichte des Grossfürstentums Finnlandin (1821) taustoihin ja tekijän henkilökuvaan.

Venäjän diplomaatin Peter von Gerschaun (1778–1854) kirjoittama Versuch über die Geschichte des Grossfürstentums Finnland syntyi vastakirjaksi greifswaldilaisen Ruotsin alamaisen Friedrich Rühsin (1779–1820) teokselle Finland und seine Bewohner (1808–1809). Rühs oli valistusajan maailmanhistorioitsija August Ludwig von Schlözerin oppilas, joka saavutti vuonna 1810 tunnustetun aseman Preussin pääkaupunkiin Berliinin perustetun yliopiston historian professorina. Hänen yleisesityksensä Suomen historiasta levitti saksan-, flaamin- ja ruotsinkielisinä painoksina 1810-luvun Eurooppaan kielteistä käsitystä Venäjän vaikutuksesta Suomen kohtaloihin – menneisyyden ohella myös tulevaisuusodotuksissa.

Peter von Gerschau oli historian harrastaja, joka Rühsista poiketen oli asunut Suomessa. Häntä motivoi historiaesityksen kirjoittamiseen tarve oikaista Rühsin Venäjään kohdistamia syytöksiä. Teoksellaan von Gerschau halusi tarjota ”perusteellisen ja puolueettoman” esityksen Suomen historiasta. Tosiasiassa Turun akatemian kanslerille, historiaa suosineelle suuriruhtinas Nikolai Pavlovitshille (myöh. Nikolai I) omistettu teos tarkasteli Suomen historiaa Venäjän vallanpitäjien näkökulmasta. Teos edusti Venäjän keisarille lojaalia katsantotapaa, jossa tavoite ja hyvä usko syrjäyttivät välillä kiistattomiakin historiallisia tosiasioita. Historiankirjoituksen historian tutkija Olof Mustelin on tulkinnut von Gerschaun lähestymistavan opportunistiseksi, mutta epäilemättä kyse oli myös Venäjän ajan hallinnolle ominaisesta olojen vakauttamisen tarpeesta.

Peter von Gerschaun vuonna 1821 julkaistun teoksen kansilehti. Kuva: Google Books.

Versuch über die Geschichte des Grossfürstentums Finnlandia arvosteltiin Suomessa tietämättömyydestä ja aukkojen täyttämisestä mielikuvituksen avulla tutkitun tiedon sijaan. Tämä koski etenkin varhaisromantiikan ajalla suosittua muinaishistoriaa ja suomen kielen etymologioita.

Kritiikistä huolimatta teos oli silti osin merkittävä. Toisin kuin Rühsin teos, von Gerschaun yleisesitys kattoi koko Suomen suuriruhtinaskunnan alueen, myös niin kutsutun Vanhan Suomen eli Kymijoen itäpuoliset alueet, Savonlinnan seudun sekä Viipurin ja Käkisalmen Karjalan, jotka oli liitetty Venäjään jo 1700-luvun alkupuolella. Vaikka von Gerschaun työtä ei lähteiden käyttönsä ja lähdekritiikkinsä osalta pidetty tieteellisesti pätevänä teoksena, sen arvo nähtiin kuitenkin venäläisen tutkimuksen – tosin pintapuolisessa – hyödyntämisessä. Åbo Tidningarissa julkaistussa arviossaan pietarinsuomalainen pappi, opettaja ja historioitsija A. J. Hipping liitti teoksen tästä syystä baltiansaksalaisen etnologi-historioitsijan, akateemikko A. C. Lehrbergin (1770–1813) Venäjän historian traditioon; Rühs puolestaan ammensi H. G. Porthanin julkaisuista. Lehrbergiin juontui myös von Gerschaun historian periodijako, jossa ”Suomen ruotsalaisvalloituksen” keskeiseksi taitekohdaksi määritettiin Pähkinäsaaren rauha. Hipping jäi yhä odottamaan suomalaisen kirjoittamaa tasapuolista kokonaisesitystä maansa vaiheista.

Etnologi A. J. Sjögren totesi harmistuneena päiväkirjassaan, ettei von Gerschaun teos ollut yhtään vähempää aseenteellinen kuin Rühsin yleisesitys: hän jäi edelleen kaipaamaan Suomen historiasta ”aitoa ja todellista keskitien näkemystä”. Häntä tuohdutti teoksen taustalla pilkahteleva vakuuttelu Venäjän ikiaikaisesta oikeudesta Suomeen. Sjögren piti kirjaa vähäarvoisena ja sen niukkoja uusia näkökulmia vääränlaisina. Tuomion ankaruutta korostaa se, että von Gerschau oli tarjonnut Sjögrenille aktiivisesti apuaan kirjojen ja kirjeiden välityksessä.

Versuch über die Geschichte des Grossfürstentums Finnlandin politisoituneista lähihistorian kuvauksista ei Suomessa rohjettu kirjoittaa avoimesti. Upseeritaustainen Peter von Gerschau tulkitsi etenkin sota-aikojen tapahtumia raadollisesti eikä juuri kiinnittänyt huomiota Suomen sisäiseen kehitykseen. Hän tarkasteli Suomea maantieteellisistä lähtökohdista Ruotsin ja Venäjän välisenä pelinappulana, mikä oli Venäjän historiatradition mukaista. Siinä missä Rühs oli kertonut kasakoiden ja kalmukkien harjoittamasta kidutuksesta ja veriteoista suuren Pohjan sodan venäläismiehityksen aikana, von Gerschau kuittasi raakuudet sodankäynnin muodoksi ja ymmärrettäväksi keinoksi tukahduttaa siviilien vastarintaa. Hän ei ollut varma siitä, oliko suomalaisia esimerkiksi viety sodan aikana orjiksi Venäjälle, mutta totesi orjuuttamisen voineen olla kaukonäköisen Pietarin rauhoittamispolitiikkaa.

Tunnustamalla Ruotsin ansiot Suomen sivistämisessä teos puhui silti historiallisen sovinnon puolesta. Von Gerschau arvosti Suomen alamaisten uskollisuutta menneille hallitsijoilleen, vaikka sitä kummastelikin, koska kuninkaiden revanssihalu oli johtanut 1700-luvulla yhä uusiin raskaisiin sotiin. Suomen sotaa von Gerschau kuvasi valikoivasti lähes ohittaen Napoleonin roolin ja paikallisen väestön vastarinnan, ja aikalaisten hyvin muistamien tapahtumien yksinkertaistaminen rapautti teoksen uskottavuutta. Hyväksyttävämpänä Suomessa sitä vastoin pidettiin von Gerschaun kokonaistulkintaa, jonka mukaan Venäjään liittäminen vapautti Suomen jatkuvista sodista ja antoi maalle hallitsijan, joka piti aluetta arvossa.

Von Gerschaun historiatulkintoja selittää ja avartaa hänen vaiheikas sukutaustansa venäläisissä valtapiireissä. Hänen isänisänsä Ernst von Biron (1690–1772) oli ollut paitsi Kuurinmaan ja Semgallian herttua myös Venäjän keisarinna Annan kamariherra ja rakastaja. Ernst von Biron kahmi Venäjän taloudellisia resursseja omiin käsiinsä, järjesteli niin kutsutun saksalaispuolueen keskushahmona keisarikunnan merkittävimpiin tehtäviin saksalaisia aatelisia ja vainosi vastustajiaan. Bironovštšinaksi nimetty aika sai ikävän jälkikaiun. Keisarinnan kuoleman jälkeen von Biron toimi hetken Venäjän sijaishallitsijana, kunnes upseerit ajoivat hänet Siperiaan sisäiseen maanpakoon. Lyhytaikainen, henkisesti epävakaa keisari Pietari III palautti von Bironille Kuurinmaan ja Semgallian herttuan arvon vuonna 1762. Venäjän vahvassa vaikutuspiirissä ollut herttuakunta kuului tuolloin Puola-Liettuaan.

Suomen historiateoksen kirjoittaja Peter von Gerschau syntyi vuonna 1779 Ernst von Bironin pojan, Kuurinmaan ja Semgallian herttuan Peter von Bironin (1724–1800) tunnustettuna aviottomana – ja ainoana – poikana Behnenin kartanossa nykyisen Latvian alueella. Pojan varhaislapsuudessa kuolleen äidin, Agnes von Derschaun (1749–1783), suku kuului preussilaiseen sotilasaateliin. Äiti ei avioitunut kahdesti eronneen ja väkivaltaiseksi tiedetyn Peter von Bironin kanssa, vaan Peter von Biron vihittiin poikansa syntymävuonna kolmanteen avioliittoon aivan toisen morsiamen kanssa.

Maalaus Peter von Bironista vuodelta 1781. Kuva: Wikimedia Commons.

Vuonna 1795 isä Peter von Biron luovutti Puolan kolmannen jaon yhteydessä herttuakuntansa Venäjälle merkittävää rahakorvausta vastaan. Varoilla hän hankki huomattavia kiinteistöjä Berliinistä: palatsin Unter den Lindenin varrelta ja myöhemmin linnan nykyiseltä Tierparkin alueelta.

Luultavasti äidin sukuperintö vaikutti silti enemmän siihen, että Berliini oli myös nuoren Peter von Gerschaun koulukaupunki, jonka sotilasakatemiaan tämä kirjoittautui 13-vuotiaana tullakseen husaariupseeriksi. 1790-luvun lopulta von Gerschau toimi Preussin armeijassa ja taisteli neljännen liittokunnan sodassa 1806–1807 Napoleonin joukkoja vastaan. Kun Preussin joukot kotiutettiin tappiollisen Ratkaun taistelun jälkeen, sukujen entisillä tiluksilla Venäjän Kuurinmaalla ei ollut enää annettavaa von Gerschaulle, vaan hän hakeutui Venäjän keisarikunnan pääkaupunkiin Pietariin. Keisari Aleksanteri I:n alkuvuosien Venäjällä tarjoutui monenlaisia työtilaisuuksia baltiansaksalaiselle keski- ja yläluokalle, jolle imperiumin vakaat olot loivat tulevaisuudenuskoa läntisen Euroopan sotakaaosta vasten.

Peter von Gerschau ei joutunut kantamaan Venäjällä bironovštšinan taakkaa eikä tiedetä, kuinka laajasti hänen värikästä sukuhistoriaansa ylipäätään tunnistettiin. Von Gerschaulle myönnettiin Pietarissa majurin sotilasarvoa vastannut kollegiasessorin rankiasema, ja vuonna 1810 hän sai Viipurista kuvernementtihallinnon metsätarkastajan (ylimetsänhoitajan) viran. Hän hankki kasvavalle perheelleen Viipurista asuintalon (myöh. Karjaportinkatu 5, mallinnettu VirtuaaliViipuri-sivustolla: linkki), toimi aktiivisesti kaupungin saksankielisissä seurapiireissä ja ystävystyi muun muassa Monrepos’n kartanonisännän, kreivin, runoilijan ja akateemikon Ludwig Heinrich von Nicolayn (1737–1820) kanssa.

Viipuri oli venäläisen Viipurin (Suomen) kuvernementin pääkaupunki, kunnes Vanha Suomi liitettiin Viipurin lääninä Suomen suuriruhtinaskuntaan vuoden 1812 alussa. Muutos päätti seudun saksankielisen kulttuurin voimakkaan nousukauden. Useimmat vanhan hallinnon edustajat erotettiin viroistaan. Läntisemmästä Suomesta lähetettyjä, Ruotsin ajan perintöä vaalineita ja Vanhan Suomen oloihin ja lähimenneisyyteen alentuvasti suhtautuneita uusia virkamiehiä katsottiin Viipurin läänissä karsaasti.

Von Gerschau selvisi vaihdoksesta ongelmitta, sillä hän säilytti entisen virkansa vuosien ajan eikä muistellut aikaa pahalla myöhemminkään. Ylimetsänhoitajaan luottivat myös muut paikalliset tahot: von Gerschau sai huolehtiakseen esimerkiksi Napoleonin Moskovan-retken aikana kannakselaisilta kerätyistä puolustusvaroista. Rauhan tultua hän oli perustamassa Viipurin tanssiseuraa.

Vanhan Suomen metsänhoito siirtyi suoraan Suomen kenraalikuvernöörin valvontaan, kunnes alan virasto lakkautettiin vuonna 1816. Monista Vanhan Suomen ajan virkamiehistä poiketen von Gerschau oli Suomen ja Venäjänkin hallinnon suosiossa: upseeritaustainen Viipurin läänin maaherra Carl Johan Stiernvall luonnehti von Gerschauta arvostetuksi älyn ja kunnian mieheksi seudun muutoin moititulla metsäalalla. Yhtä lailla von Gerschauta arvosti Suomen suuriruhtinaskunnan kenraalikuvernööri Fabian Steinheil, johon hänellä oli ylimetsänhoitajana ja virastonsa johtajana suora kontakti vuosina 1812–1816. Miehillä oli baltiansaksalaisina upseereina yhteisiä kiinnekohtia, sillä molemmat olivat taistelleet liittolaisina Itä-Preussin kentillä Napoleonin joukkoja vastaan.

Vuonna 1814 von Gerschau nousi venäläisessä rankiasteikoissa kuudenteen luokkaan eli kollegineuvokseksi. Se vastasi everstin sotilasarvoa ja loi lupauksia uranoususta. Odotetun lunastuksen aika koitti pian, vaikka kariutui saman tien. Kun Viipurin läänin maaherra Stiernvall menehtyi äkillisesti vuonna 1815, Steinheil ehdotti seuraajaksi Peter von Gerschauta. Keisari Aleksanteri I kuitenkin epäsi nimityksen puuttuvan Suomen kansalaisuuden takia.

Von Gerschaulle myönnettiin metsähallinnon lakkauttamisen myötä kolmevuotinen eläke, jonka aikana hän kaavaili kirjoittavansa arvovaltaisten (nimeämättä jääneiden) apuvoimien tuella laajan tilastollisen esityksen Suomen suuriruhtinaskunnasta. Hanketta hidastivat uudet tehtävät ulkomaanhallinnossa. Von Gerschau nimitettiin vuonna 1816 karanteeniagentiksi Tanskaan Nyborgiin, josta hän eteni Kööpenhaminaan diplomaatin uralle. Vuonna 1823 hänet nimitettiin Venäjän Tanskan-pääkonsuliksi, ja rankiasemaltaan hän nousi vielä valtioneuvokseksi. Tanskasta käsin hän vaali edelleen yhteyksiään suomalaisiin: muun ohessa hän välitti kirjoja ja kirjeitä Venäjällä matkustaneen etnologi A. J. Sjögrenin ja tanskalaisen suomalais-ugrilaisten kielten tutkijan Rasmus Raskin kesken. Tanskasta käsin von Gerschau ehti kirjoittaa ja julkaista Suomen historian ja painattaa vävynsä kannustamana vanhan käsikirjoituksensa Monrepos’n isäntä Nicolayn muistoksi (julk. Hampurissa 1834). Tilastollinen tietoteos Suomesta sen sijaan jäi valmistumatta.

Maalaus Peter von Gerschausta vuodelta 1807. Kuva: Wikimedia Commons.

Peter von Gerschaun aristokraattiset suku- ja ystäväverkostot sekä ristiriitainen sukutausta selittävät hänen näkökulmiaan Suomen historiaan. Tulkinnan myötäsukaisuus valtapiireille avautuu sitäkin inhimillisempänä, kun kirjoittajan asemoi vihatun sijaiskeisarin pojanpojaksi, joka oli tullut melko hiljattain Venäjälle hakeutuakseen tappiollisen sodan myötä siviiliuralle. Historiateos vahvisti hänen paikkansa venäläisessä suosikkijärjestelmässä. Suomen asukkaiden omista lähtökohdista ponnistavan lähestymistavan sijaan seutu jäi von Gerschaun teoksessa kilpailevien valtapiirien heittopussin asemaan. Kenties upseerilta niin ikään puuttuivat kosketukset saksalaisen myöhäisvalistuksen ja varhaisromantiikan aatteisiin, joita esimerkiksi saksalaiset lehtorit vaalivat Viipurin kymnaasissa 1810-luvun taitteen molemmin puolin. Von Gerschau ei viitannut historiateoksessaan opettajien Suomea käsitteleviin teksteihin, joista osa oli julkaistu pietarilaisessa Ruthenia-lehdessä.

Myös ohueksi jäänyt yhteys Suomen suuriruhtinaskunnan läntisempiin osiin tekee ymmärrettäväksi teoksen Suomessa vieroksuttuja painotuksia. Vanhaan Suomeen asettunut kosmopoliitti näki Suomen vaiheet erilaisessa perspektiivissä kuin oppineet Ruotsin alamaiset Turussa ja Ruotsin Etu-Pommerissa, joissa Suomen historiaa oli aiemmin pääasiallisesti kirjoitettu. Idästä käsin oli itsestään selvää kuvata menneisyys vakiintuneeseen tapaan keisarille lojaalista näkökulmasta, mutta lisäksi tarkastella Vanhan Suomen vaiheita tasavertaisesti muun suuriruhtinaskunnan kanssa. Läntisessä Suomessa tällaisilta tulkinnoilta puuttui perinnettä tai kaikupohjaa. Saksankielisessä Wiburgs Wochenblattissa entisen paikallisen merkkimiehen teosta sitä vastoin referoitiin asiallisessa hengessä vuonna 1823 ilmestyneessä kirjoitussarjassa.

Versuch über die Geschichte des Grossfürstentums Finnland -teoksen on katsottu jääneen merkityksettömäksi, koska se ei täyttänyt aikansa historiantutkimuksen kriteereitä asenteellisuutensa ja puutteellisen tieto- ja lähdepohjansa takia. Erilaisten jäämistöhuutokauppojen luettelot osoittavat silti, että monet suomalaiset oppineet ja lukuseurat olivat hankkineet teoksen hyllyynsä – ja esimerkiksi Pietarin tiedeakatemian akateemikoksi noussut A. J. Sjögren ja ulkomaalaiset auktorit myös viittasivat teokseen. Todennäköisesti kirja saavutti tavoiteltua yleisöä myös Venäjällä. Sitä vastoin Suomessa teos muistettiin suomalaiskansallisten näkökulmien vahvistuttua 1800-luvun puolivälin jälkeen enää historiallisena kuriositeettina. 1900-luvun taitteessa Suomen johtaville historioitsijoille tuli yllätyksenä, että von Gerschau oli ylipäätään tehnyt arvostettua uraa Suomessa.

Oli odotettavaa, että von Gerschaun historiaesitys provosoi Rühsin kömpelönä vastakirjana esiin sitä opponoivia tulkintoja. Näin kävikin: Ruotsiin karkotettu Turun romantiikan ajan ylioppilasaktiivi A. I. Arwidsson piti Versuch uber die Geschichte des Grossfürstentums Finnland jo tuoreeltaan äärimmäisen yksinkertaisena, ja sai kirjasta pontimen laatia Rühsin historiateoksesta ajantasainen laitos, jossa von Gerschaun venäjämieliset tulkinnat kiistettiin. Arwidssonin historiateoksen (1827) levittäminen kiellettiin Suomessa. Venäläisiä lähteitä hyödyntävälle historiankirjoitukselle oli Suomessa silti tarvetta, ja alkava traditio sai osaavia jatkajia suomalaisten piirissä. Taitavimmin Venäjän ja Ruotsin historiankirjoituksen perinteitä yhdistivät ja rikastivat viimeiset Vanhan Suomen ajalla syntyneet tutkijat, Matthias Akiander (1802–1872) ja Gabriel Rein (1800–1867), jotka nousivat merkittäviin akateemisiin asemiin 1830-luvulla.

FT, dosentti Anu Koskivirta, tutkija, Jyväskylän yliopisto, historian ja etnologian laitos / Suomen Kulttuurirahasto

Lähteet

Aus Gerschau’s Versuch über die Geschichte des Grossfürstentums Finnland (1821). Wiburgs Wochenblatt, nrot 13, 18 ja 23, 29.3., 3.5. ja 7.6. 1823.

Catteau-Calleville, J. V. “Ansichten uber Finnland”. Europäische Annalen 1814, 246–256.

von Gerschau, Peter, Aus dem Leben des Freiherrn Heinrich Ludwig von Nicolay. Perthes & Besser 1834.

von Gerschau, Peter, Versuch über die Geschichte des Grossfürstenthums Finnland. 1821.

Recencion (A. J. Hipping). Peter von Gerschau: Versuch über die Geschichte des Grossfurstentums Finnland. Åbo Tidningar nrot 89–92, 1821.

Rasmus Rasks korrespondens med språkforskare i Finland. Utgiven av Esko Häkli. Kansalliskirjasto 2017.

Rühs, Friedrich,

-‘IV Vermischte Nachrichten’ – Geographisch-statistische Nachrichten von Finnland, Gesammelt von Fr. Rühs, Allgemeine Geographische Ephemeriden: IX. Bds. Sechtes Stück. Junius 1802. Verlage des Industrie-Comptoirs 1802, 562–567.

-Finland und seine Bewohner. Georg Joachim Göschen 1809.

-Finland och dess invånare. Första Delen. Olof Grahn 1811.

-Finland och dess invånare. Anda och tredje delen. Strinnholm och Häggström 1813.

-Finland en de Finnen. Steenbergen van Goor 1815.

-Finland och dess invånare, öfversättning, andra upplagan, tillökt och omarbetad af A.I. Arwidsson. Johan Hörberg 1827.

Sanomalehdet, lähde https://digi.kansalliskirjasto.fi, hakusana ”Gerschau”.

Sjögren, A. J. Allmänna Ephemerider. Dagböckerna 1806–1855. Utgivna av Mikael Branch, Esko Häkli & Marja Leinonen. Nationalbiblioteket 2020.

Suomen Historiallisen Seuran pöytäkirjat: 4 p:stä jouluk. 1900 – 9 p:ään marrask. 1902. SHS 1902.

Ur anteckningar om Wiborgs landshövdingar 1812–1819. Wiborgs Nyheter nro 94, 24.4.1901.

Kirjallisuus

Engman, Max, Pitkät jäähyväiset. Suomi Ruotsin ja Venäjän välissä vuoden 1809 jälkeen. WSOY 2009.

Гершау Пётр Петрович (Gerschau, Pjotr Petrovitsh) (1779–1852). Наполеон и Революция.

Kalleinen, Kristiina, Steinheil, Fabian. Kansallisbiografia-verkkojulkaisu. Studia Biographica 4. SKS 2007.

Kallio, O. A., Viipurin läänin järjestämisestä muun Suomen yhteyteen. Weilin & Göös 1901.

Klinge, Matti, Suomalainen ja eurooppalainen menneisyys — historiankirjoitus ja historiakulttuuri keisariaikana. SKS 2010.

Knapas, Rainer, Monrepos – Ranskalaisen kulttuurin pohjoinen keidas. SKS 2008.

Knapas, Rainer, Opinkäynti ja kulttuurielämä 1800-luvun alun Vanhassa Suomessa. Teoksessa Vanhan Suomen aika. Viipurin läänin historia 4, toim. Yrjö Kaukiainen, Risto Marjomaa & Jouko Nurmiainen. Karjalan kirjapaino 2013, 440–446.

Koskivirta, Anu, Saksalainen sivistys, suomalainen kansa: kirjallisuus, kotiseutu ja kansankieli 1800-luvun alun Viipurin koulumaailmassa. Kuvaukset, mielikuvat, identiteetit. Viipurin kulttuurihistoriaa 1710–1840, toim. Piia Einonen & Antti Räihä. Viipurin Suomalainen Kirjallisuusseura 2018, 193–242.

Lipski, Alexander, A Re-Examination of the ‘Dark Era’ of Anna Ioannovna. American Slavic and East European Review 15, no. 4 (1956): 477–88.

Mustelin, Olof, Studier i finländsk historieforskning 1809–1865. SLS 1957.

Niitemaa, Vilho & Kalervo Hovi, Baltian historia. Tammi 1991.

Tommila, Päiviö, Suomen historiankirjoitus. Tutkimuksen historia. WSOY 1989.

Paaskoski, Jyrki, Epäluuloinen Paavali I. Vanhan Suomen aika. Viipurin läänin historia 4, toim. Yrjö Kaukiainen, Risto Marjomaa & Jouko Nurmiainen. Karjalan kirjapaino 2013, 416–437.

Päivärinta, Katri, Suomi muinoin ja nyt: Friedrich Rühsin ja A. I. Arwidssonin näkemyksiä 1800-luvun alkuvuosikymmeniltä teoksessa Suomi ja sen asukkaat. Yleisen historian painamaton pro gradu -tutkielma, Jyväskylän yliopisto 2008.

Rauhala, K. W., Suomen keskushallinnon järjestämisestä vuosina 1808–1817 1–2: Ylimmät virkakunnat 1808–1812; Ylimmät virkakunnat 1812–1817. SHS 1910.

Räihä, Antti, Vanha Suomi ja yhdenmukainen suuriruhtinaskunta? Lähentyminen Venäjään ja venäläisyyden kitkeminen 1800-luvun alkupuolen Suomessa. Suomen sodan jälkeen: 1800-luvun alun yhteiskuntahistoria, toim. Piia Einonen & Miikka Voutilainen. Vastapaino 2020, 125–151.

Sarviaho, Samu, Ikuinen rauha: vuoden 1323 Pähkinäsaaren rauha suomalaisessa historiantutkimuksessa ja historiakulttuurissa 1800- ja 1900-luvuilla. Oulun yliopisto 2017.

Teerijoki, Ilkka, Stjernvall, Carl Johan. Kansallisbiografia-verkkojulkaisu. Studia Biographica 4. SKS 2001.

Venäjän historia, toimittanut Heikki Kirkinen. Otava 1986 [2004].

Vilkuna, K. H. J., Suomen kansan kärsimyshistoria 1810–1900. Suomen sodan jälkeen: 1800-luvun alun yhteiskuntahistoria, toim. Piia Einonen & Miikka Voutilainen. Vastapaino 2020, 43–66.

Wassholm, Johanna, Svenskt, finskt och ryskt: nationens, språkets och historiens dimensioner hos E. G. Ehrström 1808–1835. Åbo Akademi 2008.