Rikoshistoriaa 2020-luvulla – seminaariraportti Kustaa Vaasa 4.–5.6.2024

Petteri Impola

Jyväskylän yliopiston Historian ja etnologian laitoksella järjestettiin perinteikäs Kustaa Vaasa -seminaari. Vuoden 2024 teemana oli ”RIKOS: historiantutkimuksen ja lähitieteiden näkökulmia ja tulkintoja 1500-luvulta 2000-luvulle”. Kunkin ajanjakson rikokset kertovat tutkittavan aikakauden normeista ja kontrollista, rikollisuuden kokonaismäärien kuvatessa muun muassa sosiaalisia oloja. Ilmiönä rikos läpäisee yhteiskuntaa ja menneisyyttä laajasti. Rikoksia ja niiden historiaa on tutkittu jo pitkään useilla tieteenaloilla, kuten historiantutkimuksen ja kriminologian piirissä. Myös Kustaa Vaasa -seminaarissa käyty keskustelu oli monitieteistä, painottuen historiantutkimukseen. Suomessa oli suuria rikoshistoriahankkeita 1900-luvun lopulla ja uudelle vuosituhannelle siirryttäessä, ja osa vanhemman kaartin edustajista vitsaili ”paluustaan ysärille”. Toisaalta rikoshistoria ei ole kadonnut välissä minnekään, vaikkakin seminaarin perusteella se on taas tekemässä nousua niin perinteisin rikostilastollisin kuin uusin näkökulmin. Puheenohjaajana läpi seminaarin toimi professori Petri Karonen (Jyväskylän yliopisto).

Seminaarin avasi kriminologian professori Janne Kivivuori (Helsingin yliopisto). Keynote-luennossaan hän kertoi noin vuodesta 2018 alkaneesta historiallisen kriminologian noususta. Osana sitä on vuodesta 2021 alettu julkaista Kriminologia-lehteä ja parin vuoden tähtäimellä päivänvalon saattaa nähdä kansainvälinen historiallisen kriminologian journaali. Erityisesti Kivivuori kertoi Historical Homicide Monitor -hankkeesta, konkreettisesta historiantutkijoiden ja kriminologien pohjoismaisesta yhteistyöstä. Kyseessä on tietokanta, jolla voidaan vertailla alueittain henkirikollisuuden pitkän aikavälin muutoksia. Samalla voidaan testata väkivaltarikollisuuden teorioita, joita on hankkeen puitteissa huomattu samankaltaisiksi niin kriminologiassa kuin historiantutkimuksessa, vaikka tieteenalat ovat käyttäneet niistä osin eri nimityksiä. Datan puutteista huolimatta HHM:n tarjoamia selkeitä tuloksia on ollut muun muassa se, että pitkällä aikavälillä Tanskassa ja Ruotsissa väkivalta on laskenut enemmän kuin Suomessa. Sivilisoituminen on vähentänyt miesten välistä väkivaltaa, mutta samalla naisuhrien suhteellinen osuus on noussut, samoin päihteiden vaikutus. (Kivivuori et al. 2022.) Henkilökohtaisesti Kivivuori on erityisen kiinnostunut henkirikospiikeistä, kuten 1600-luvun demobilisaatiosta, Suomen sisällissodan seurauksista ja uusimpana 1970-luvun ”keskiolutpiikistä”.

Historical Homiciden Monitor -hankkeen tähänastinen pääteos julkaistiin avoimesti luettavana vuonna 2022. Helsinki University Press.

HHM:n myötä on huomattu myös modernimman henkirikollisuuden piirteenä aiempiin vuosisatoihin verrattuna privaatimmat tapahtumapaikat ja läheissuhdekontekstit, jotka väkivallan sukupuolittuneisuuden kanssa sisältävät uutta tutkittavaa. Väitöstutkija Anna Kantanen (Jyväskylän yliopisto) on syventynyt juuri näihin ilmiöihin. Hän esitteli laajaa keräämäänsä aineistoa sekä alustavaa analyysia henkirikoksista ja vakavasta parisuhdeväkivallasta 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun Suomessa. Noin 240 tapausta sisältävän datan perusteella Kantanen kertoi lähisuhdeväkivallassa murhien korostuneen, mikä kertoo suunnitelmallisuudesta. Tekijöinä oli useammin miehet, mutta myös naiset harjoittivat vakavaa lähisuhdeväkivaltaa, minkä lisäksi tekotavoissa oli sukupuolittuneita eroja. Sukupuoliteemaan kytkeytyy myös väitöstutkija Merja Pyykkösen (Oulun yliopisto) tuore väitöskirjaprojekti, jossa hän selvittää naisten roolia väkivaltarikosten uhreina ja tekijöinä 1800-luvun Etelä-Pohjanmaalla, tuoden näin uutta näkökulmaa perinteiseen puukkojunkkaritutkimukseen. Seminaarissa hän keskittyi tarkemmin Vaasan kaupungin ja ympäröivän maaseudun monikielisyyteen suhteessa 1800-luvun alkupuolen rikollisuuteen. Esimerkiksi puukkojunkkarius sai alkunsa ruotsinkielisissä pitäjissä, vaikka ilmiötä on populaarikulttuurissa pidetty perisuomalaisena.

Väitöstutkija Ville-Pekka Kääriäinen (Helsingin yliopisto) avasi valtionmuodostusta 1600-luvun Iisalmen pitäjässä käsittelevää tutkimustaan. Erityisesti hän esitteli väitöstutkimuksensa yhtä päälukua, joka tulee keskittymään väkivaltaan. Kääriäinen on läpikäynyt koneluvun avulla kaikki pitäjän tuomiokirjat ja systemaattisesti tilastoinut myös rikokset. Hän pohtikin lähdekriittisesti, että kihlakunnanoikeuteen eteni luultavasti vain murto-osa todellisista tappeluista jo senkin perusteella, että niitä käsiteltiin oikeudessa vähemmän kuin henkirikoksia. Siinä missä HHM-hanke, myös Kääriäinen vertaa dataansa ”suuriin teorioihin” huomioiden valtionmuodostuksen vaikutuksia väkivaltaan, joka itse asiassa pääsääntöisesti väheni 1660-luvulta eteenpäin. Hän myös korosti jo aiemman tutkimuksen havaintoa sotilaiden, erityisesti palveluksesta karanneiden, runsaasta määrästä väkivaltaisuuksissa.

Sakkoluettelot ja oikeudenkäyntipöytäkirjat ovat yhä tärkein lähdeaineisto varhaismodernin ajan rikoksia tutkittaessa, vaikka seminaarissakin keskusteltiin piiloluvun ongelmasta eli siitä, mikä määrä tapauksia ei edes päätynyt oikeuteen. Yliopistonlehtori, varadekaani Mirkka Lappalainen (Helsingin yliopisto) pohti seminaarin toisessa keynote-luennossaan tuomiokirjojen rikoksista välittämää tietoa niin yksityiskohtineen kuin laajempine näkökulmineen: kenen ääni tuomiokirjoissa lopulta välittyy, ja mitä tietoa jää välittymättä nykypäivän tutkijalle. Lappalainen korosti kihlakunnanoikeuden pöytäkirjoissa välittyvän eritoten tuomarin/lainlukijan ääneen, ei niinkään paikallisyhteisön, vaikka sekin todistajanlausunnoissa sai sanansa kuuluviin. Vaikka kyse on perinteisestä lähdekritiikistä, on se jokaisessa tutkimuksessa pohdittava uudelleen juuri tutkittavan tapauksen tai ilmiön osalta. Lappalainen käytti erityisenä esimerkkinään 1600-luvun Sköldvikissä tapahtunutta Nils Rosenschmidtin eli Smittenin murhaa. Monimutkaisesta tapauksesta säilyneet lähdeaineistotkaan eivät anna täydellistä kuvaa tapahtumista, etenkin kun ruumis löytyi kaivosta vuosien viiveellä, vaan tulkinnoille jää sijaa. Samalla rikos kertoo myös yhteiskunnan marginaaleissa eläneiden historiasta. (Lappalainen 2022.)

Smittenin murha -teoksessaan Mirkka Lappalainen ratkoo 1600-luvun murhamysteeriä. Siltala. 

Varhaisia 1400-luvun ja 1500-luvun alun Tukholman kaupungin tuomiokirjoja, tai tarkemmin sanottuna muistikirjoja, hyödynsi esityksessään dosentti, erikoistutkija Marko Lamberg (Åbo Akademi). Hän syventyi siihen, kuinka rikoksista voitiin rangaista myös karkottamalla rikollinen yhteisöstä. Keskiaikainen maanlaki tunsi vain rauhattomaksi julistamisen, mutta kaupunginlaki sisälsi useita rikostyyppejä, kuten seksuaalirikokset, varkaudet ja uhkapelin, joihin syyllistynyt voitiin konkreettisesti poistaa kaupungista. Aikakauden oloissa yhteisöstä poissulkeminen oli häpeällinen ja usein kohtalokas rangaistus. Lambergin löydös oli, että karkotuksia käytetiin enemmän kuin laki salli, mikä osaltaan osoitti armeliaisuutta tilanteissa, joissa kuolemantuomio olisi ollut lainkirjaimen mukainen rangaistusvaatimus. Samaa karkotusten ja sakkorangaistusten tematiikka käsitteli HuK Mariaana Korpela (Turun yliopisto) 1700-luvun Porvoon kaupungissa ja pitäjässä. Hän osoitti tapauksia, joissa samankaltaisista rikoksista, esimerkiksi eriasteisista varkauksista, oli annettu toisistaan poikkeavia tuomioita. FM Kai Viiliäinen (Jyväskylän yliopisto) käsitteli irtolaisuuden määritelmä sekä irtolaisuuden suhdetta rikollisuuteen. Irtolaisuutta ei ollut varsinaisesti kriminalisoitu vaan kyse oli ennemmin viranomaisten antamasta pakkotyöseuraamuksesta ja statusrikkeestä. Näin pyrittiin kontrolloimaan vaarallisena koettua alaluokkaa ja passittamaan esimerkiksi irtolaisnaisia 1800-luvun kehruuhuoneisiin. Jatkossa Viiliäistä kiinnostaisi syventyä irtolaisuuden pitkäaikaisiin vaikutuksiin irtolaiselle itselleen.

Viime vuosina true crimesta on tullut merkittävä ilmiö. FT Kaisa Kyläkoski esitteli rikosten julkisuuden varhaisempia vaiheita 1700-luvun lopulla. Jo tuolloin Ruotsissa tehtiin elämäkertoja muutamista tunnetuimmista rikollisista, englantilaisten esikuvien innoittamana. Kyläkoski listasi, kuinka rikoksilla oli monia muitakin julkisuuden muotoja, jotka olivat usein paikallisia: oikeudenkäynnit, kadonneen omaisuuden kuulutukset, julkiset rangaistusmuodot ja niin edelleen. Tärkeänä sivuhuomiona Kyläkoski ihmetteli, ettei mikään instituutio pitänyt tilastoa rikollisuudesta, vaikka kaikkea muuta mitattiin innolla 1700-luvun Ruotsissa. Myös päihteet ovat aikakaudet ylittävässä sidoksessa rikollisuuteen. Väitöstutkija Pirjo Ovaskainen (Helsingin yliopisto) avasi tutkimustaan rikkeistä väkijuomalakia vastaan 1930-luvulla. Hän on verrannut Helsingin, Tampereen, Kuopion ja Jyväskylän ravintolaelämää huomaten, että vuoden 1932 väkijuomalain jälkeen ravintolat syyllistyivät rikkeisiin, mutta niihin reagoiminen oli jossain määrin tapauskohtaista. Ravintoloiden alkoholilupien kontrolli oli myös jakaantunut useammalle viranomaiselle.

Monet toimenkuvat, myös rikosten selvittämisen saralla, alkoivat professionalisoitua 1800-luvulla ja 1900-luvun alussa. Jyväskylän yliopiston väitöstutkijat Iida Luukkonen ja Katja Palokangas esittelivät analyysejaan lääkäreiden suorittamista tutkimuksista ja lausunnoista henkirikosten tuomioistuinprosesseissa 1800-luvun Suomessa. Luukkonen keskittyi lääketieteellisiin ruumiinavauksiin ja kuolinsyylausuntoihin Palokankaan tutkiessa henkirikoksen tehnteistä laadittuja mielentilalausuntoja. Näiden alojen ammattimaistuminen kasvatti asiantuntivaltaa, jota edesauttoi oikeusprosessien kirjallinen menettely, koska lääkärin ei ollut pakko mennä paikan päälle oikeuteen vaan painava lausuntoteksti riitti.

Väitöstutkija Marko Piipponen (Itä-Suomen yliopisto) esitteli tutkimustaan 1926 perustetusta Rikostutkimuskeskuksesta, joka 1954 muuntautui Keskusrikospoliisiksi. Vapaan todistusharkinnan kehittyminen mahdollisti teknisen rikostutkinnan löydösten käytön myös oikeudessa. Poliisien asenne vaativaan tekniseen tutkintaan ei ollut aina positiivinen ajankäytöllisistä syistä. Silti Rikostutkimuskeskus oli jo ensimmäisinä toimintavuosinaan mukana parissa sadassa tapauksessa ja 1950-luvulla jo kymmenkertaisessa määrässä. Tietotaitoa haettiin ulkomailta kuten Saksasta. Siinä missä ammattilaiset imivät oppeja ulkomailta 1900-luvun alussa, kehittyi myös kansainvälinen rikostorjunta. Väitöstutkija Juho Pitkänen (Turun yliopisto) selvittää kansainvälisen rikollisuuden asemaa Suomessa toisen maailmansodan aikaan kansainvälisen rikospoliisikomission IKPK:n (nyk. Interpol) aineistoja hyödyntäen. Suomi liittyi vuonna 1923 Wienissä perustettuun komissioon vuonna 1928. Tämän Interpolin edeltäjän puheenjohtaja oli sotavuosina natsi-Saksan edustaja. Tuolloin eurooppalainen yhteistyö vaikeutui eikä Suomenkaan osallistuminen ollut systemaattista. Tärkein toimintamuoto oli tiedostuskortistojen, valokuvien ja esimerkiksi romanien vastaisten rekisterien ylläpito.

Omana rikostyyppinään useampi Jyväskylän yliopiston tutkija käsitteli varkaus- ja omaisuusrikoksia varhaismodernissa kontekstissa. Menneiden vuosisatojen rikostilastoissa varkaudet on huomioitu niiden vakavuuden takia, mutta laajaa ilmiölähtöistä tutkimusta niistä ei ole aiemmin tehty. Dosentti Antti Räihä keskittyi 1700-luvu kirkkovarkauksiin, josta vielä vuoden 1734 lainkin jälkeen saattoi saada kuolemantuomion. Räihän tutkimat tapaukset sijoittuivat Vanha-Suomeen. Niissä tekijät olivat yhteisöön kuuluneita henkilöitä ja he varastivatkin vain rahaa, eivät kirkon yhteisöllisesti merkityksellisiä esineitä. Muualta Suomesta on tietoja, että kirkkovarkaita olisivat usein olleet nimenomaan yhteisön ulkopuoliset, kuten sotilaat. Dosentti Olli Matikainen pohti laajalla aineistolla varkauden tuomitsemista ”pitkällä” 1500-luvulla. Esimerkiksi jos varkaus pysyi kauan salassa, kuten henkirikoskin, tuomio lieveni suhteessa siihen, että tekijä jäi tuoreeltaan kiinni. Matikainen korosti varkauden ja anastetun omaisuuden sosiaalista luonnetta. Esimerkiksi rikoksista epäilty saatettiin ”merkitä” viemällä tältä vaikkapa hattu. Myös väitöstutkija Petteri Impola tarkasteli varkauksien suhdetta materiaaliseen kulttuuriin. Tutkimuksessaan anastuksista suurvalta-ajan Kajaanissa hän listasi yleisempiä omaisuuseriä, joita varastettiin ja toisaalta sitä, mitä ei varastettu sekä sitä, miten nimenomaan viety omaisuus, sen laatu ja määrä, vaikutti kaupunkiyhteisön ja raastuvanoikeuden reaktioihin.

Varhaismodernina aikana varkaus leimasi tekijänsä jopa henkirikollista negatiivisemmin. FT Merja Uotila analysoi tapausesimerkkien avulla, mitä seurasi 1700-luvun Hollolassa varkauteen syyllistyneille käsityöläisille. Uotila myös avasi konkreettisia tapoja, joilla paikallisyhteisö osallistui rikostutkintaan, etsintöihin ja osallisten kuulemisiin. FT Maare Paloheimo ja yliopistotutkija Piia Einonen olivat puolestaan tutkineet 1800-luvun kaupunkipalojen aikaan toteutettuja varkauksia. Laajemmin käytettiin niin sanottua sisu- eli ilkivarkauden käsitettä, mikäli rikos kohdistui hädänalaisessa tilassa olevaan. Kaupunkipalojen aikaan viedyn omaisuuden kirjo oli suuri, mutta toisaalta kaupunkilaiset myös valvoivat tulipalojen aikaan kaupunkien laitamille pelastettua omaisuutta ja tutkinnat anastuksista aloitettiin usein jopa välittömästi, kun savu alkoi laskeutua. Paloheimo ja Einonen huomauttivat, että venäläisten sotilaiden roolia tulipalojen sekasortoa hyödyntäneinä varkaina on saatettu liioitella.

Varkaudet kuten muutkin seminaarissa käsitellyt rikostyypit osoittavat, että niitä voidaan tutkia erilaisista näkökulmista käsin aikakauden kontekstit huomioiden. Kyse ei ole ainoastaan teosta, sen kontrollista ja rangaistuksesta, vaan laajemmin henkilökohtaisista, yhteisöllisistä ja laajemmin sosiaalisista yhteiskunnallisista syistä ja seurauksista. Myös erilaisia lähestymistapoja esitelleet keynote-luennot osoittavat hyvin, kuinka menneisyyden rikoksia kannattaa jatkossakin tutkia monitieteisesti erilaisia lähdeaineistoja niin laadullisesti kuin määrällisesti analysoiden. Vaikka rikoshistorialla ja historiallisella kriminologialla lähitieteineen on perinteensä, on paljon uusia näkökulmia vielä tutkimatta. Samalla yhä enemmän painottuu myös rikostorjuntaan ja -tutkintaan sekä oikeusprosesseihin liittyvien professioiden sekä tieteenalojen historian tutkiminen. Kivivuorikin korosti, että kriminologia on yhtäältä rikollisuuden ja sen kontrollin historiallista tutkimusta mutta toisaalta kriminologian tieteenalan historiaa.

FM Petteri Impola on projekti- ja väitöstutkija Historian ja etnologian laitoksella Jyväskylän yliopistossa.

Kirjallisuus

Historical Homicide Monitor -hankesivu. https://blogs.helsinki.fi/historicalhomicidemonitor/

Lappalainen, Mirkka, Smittenin murha: katoamistapaus 1600-luvulta. Siltala 2022.

Kivivuori, J., Rautelin, M., Bergsdóttir, G. S., Granath, S., Jónasson, J. O., Karonen, P., Koskivirta, A., Lehti, M., Lindström, D., Netterstrøm, J. B., & Okholm, M. M., Historical Homicide Monitor 2.0. Research Briefs 40. Helsingin yliopisto 2020. http://urn.fi/URN:ISBN:978-951-51-0673-5

Kivivuori, J., Rautelin, M., Büchert Netterstrøm, J., Lindström, D., Bergsdóttir, G. S., Jónasson, J., Lehti, M., Granath, S., Okholm, M. M., & Karonen, P., Nordic Homicide in Deep Time: Lethal Violence in the Early Modern Era and Present Times. Helsinki University Press 2022. https://doi.org/10.33134/HUP-15

Kriminologia, https://kriminologia.journal.fi/

Varhaismodernit kuolemanrangaistukset. Osa 2. Kunnioittava kuvaus

Anu Koskivirta

Kulttuurihistorioitsija Marjo Kaartinen totesi vuonna 2005 historiantutkimuksen eettisen käänteen palauttaneen toden, hyvän ja oikean kaltaiset ihanteet avoimesti tutkimusprosessin lähtökohdiksi. Samaan ilmiöön kietoutui uudenlainen tietoisuus tutkijan subjektiviteetista. Se on korostanut tarvetta tunnustaa historioitsijan moraalinen toimijuus ja vastuu. Kaartinen katsookin, että menneisyyden luonnetta koskevien käsitysten uudelleenarvioiminen on osittain muuttanut historiantutkijan työn suuntaa. Perinteisten menneisyyden tulkitsemiseen liittyvien eettisten velvoitteiden ohi on nousemassa historiantutkimuksen velvollisuus suhteessa nykypäivään ja tulevaisuuteen.

Vakavaan rikokseen syyllistyneen teloittaminen toteutti rangaistuksen erityisestävää funktiota, eli se esti yksilöä toistamasta rikosta poistamalla tämän yhteisöstä. Ennen muuta julkisten kuolemanrangaistusten funktio oli silti yleisestävä, eli tavoitteena oli pelottaa muita potentiaalisia rikoksentekijöitä.

Antropologisesti teloituksia on lähestytty tarkoin säänneltyinä sovitusrituaaleina, jotka palauttivat rikoksen järkyttämän yhteisöllisen tasapainon ennalleen ja henkivät parhaassa tapauksessa uuden testamentin armokäsitystä. Papit olivat keskeisessä roolissa ohjaamassa aktia, jonka tavoitteena oli lepyttää rikoksen vihastuttama Jumala. Pappi kulki tuomitun rinnalla vankilasta teloituslavalle ja johti saattokulkueen kärjessä virrenveisuuta. Hän saarnasi teloituslavalla, ripitti rikoksentekijän ja antoi katuvalle synninpäästön ennen kuolemaa. Juuri ennen pyövelin saapumista pappi lupasi teloitettavalle ikuisen elämän Jeesuksen luona.

Kulttuurisissa tulkinnoissa teloituksissa on voitu nähdä jopa makaaberia kauneutta. Kuolemanrangaistuksen täytäntöönpano oli rituaali, joka toi näkyväksi kaikkein vähäisimpiä ja näkymättömimpiä yhteisön jäseniä, jotka syntinsä julkisesti tunnustaessaan saivat käyttää myös omaa ääntään, jota siinä tilanteessa kuunneltiin. Tästä syystä teloitetuksi tuleminen oli jopa alkanut houkutella joitakin kaupunkien alimpien yhteiskuntaryhmien nuoria ja turvaverkkoja vailla eläneitä naisia.

Teilipyöriä ja teilausta eri tavoin 1500-luvun lopun Saksassa. Kuva: Lucas Mayer 1589, Wikimedia.

Kaikkein törkeimpien rikosten seuraamukseksi rikoslaki määräsi kovennetun kuolemanrangaistuksen. Täytäntöönpano imitoi itse rikosta, kun rikoksen tehnyt oikea käsi lyötiin ranteen kohdalta irti ennen kuin teloitettavan kaula katkaistiin. Mestauksen jälkeen naisen jäänteet poltettiin roviolla, miesten ruumiinosat puolestaan asetettiin julkisesti esille kärrynpyörän eli teilipyörien päälle näkyvälle paikalle. Toisin sanoen ne teilattiin kuoleman jälkeen. Häpäistyjen kalmojen piti varoittaa potentiaalisia rikoksentekijöitä, mutta niiden näkemiseltä eivät voineet välttyä lainkuuliaisimmatkaan, eivät edes pikkulapset.

Koska julkisesti häpäistyiltä vainajilta oli riistetty oikeus asialliseen kuolemaan, on heidän kuolemaansa käsiteltävä erityisen sensitiivisesti ja ihmisarvoa kunnioittavasti. Hyviin tapoihin ei kuulu nostaa uudelleen sellaiseen elämän ja kuoleman välitilaan, johon heidät aikalaiskäsityksissä jätettiin teloitusrituaalin jälkeen. Heillä on oikeus tulla unohdetuiksi. Kulttuurisen tai yhteiskunnallisen viestin on oltava erityisen painava, mikäli nimettyjen ihmisten kuoleman jälkeistä olomuotoa kuvaillaan yksityiskohtaisesti. Omien kerronnallisten valintojen kestävyyttä voi punnita esimerkiksi alankomaalaisen ihmisoikeushistorioitsijan Antoon de Baetsin suositteleman suhteellisuuskokeen avulla: onko yleisön oikeus historialliseen tietoon tai tutkijan sananvapaus suurempi hyvä kuin haitta, joka menneisyyden ihmisen henkilökohtaisimpien prosessien kuvaamisesta syntyy?

Teloitusrituaalit olivat aikalaisyleisölle vahvoja aistikokemuksia, ja joskus myös historiankirjoituksen kuvaukset teilatuista rikollisista hipovat lukijan sietokyvyn rajoja. Yksittäisen vainajan biologisiin prosesseihin eteneviä kuvauksia ei voi pääsääntöisesti pitää tahdikkaina. Kuolleet ovat niin ihmisyyden symboleita kuin joskus eläneen ihmisen jäänteitä. Heillä on tästä syystä oikeus postuumiin arvokkuuteen, kuten de Baets on todennut. Arvokkuuden epääminen yksittäiseltä vainajalta loukkaisi sekä symbolisesti kohdettaan että ihmisyyttä yleisesti.

Käsitys teloituksesta puhdistavana sovitusaktina on yksipuolinen ja romantisoitu. Menettelyn traagisuutta korostaa se, että lapsenmurhasta teloitettujen syyllisyys rikokseen oli kaukana yksiselitteisestä, kuten Mona Rautelin on osoittanut. Yhteisön tasapainon palauttamisen sijaan lopputulos saattoi olla päinvastainen. Keski- ja uuden ajan taitteen Ruotsissa esimerkiksi eläimeen sekaantumisesta teloitettujen polttamista kavahdettiin, koska näiden tuhkaa pidettiin vaarallisena pelloille ja niityille. Tiedetään myös, että Suomen viimeisimmästä rauhanaikaisesta naisen, ahvenanmaalaisen Gustavan, teloituksesta maaliskuussa 1822 jäi elämään suulliseen perinteeseen kummitusjuttuja, joita motivoi käsitys teloitetun kohtalon epäoikeudenmukaisuudesta (ks. Voigt 2010). Föglössa mestauslavalle nousi rutiköyhä piika, jolta olivat puuttuneet mahdollisuudet aviottomien lastensa elättämiseen. Hänet tuomittiin kolmen aviottoman lapsensa murhaamisesta.

Aviottomien äitien ja lasten kohtalo – kuuluuko siitä enää haastaa?

Gustavan kohtalo ei ollut poikkeuksellinen. Kaikista varhaismodernina aikana Suomessa teloitetuista 42 prosenttia oli naisia, kuten tietokirjailija Mikko Moilanen on osoittanut laajan oikeustapausaineiston pohjalta. Kolmessa tapauksessa neljästä naisen teloittamisen juridisena perusteena oli lapsenmurharikos.

Lapsenmurhien pohjasyynä oli aviottomien äitien ja lasten syrjitty asema ja yhteisöllisten turvaverkkojen heikkous. Lapsen synnyttänyt naimaton nainen merkittiin kirkonkirjoihin halventavin nimityksin 1770-luvulle saakka, ja tämän oli tultava nöyryyttävällä tavalla kirkotetuksi häpeäpenkissä. Tilattomalle naiselle toimeentulon saaminen sylilapsen kanssa oli tiukassa etenkin aikoina, jolloin työvoimasta oli ylitarjontaa. Lasta puolestaan seurasi merkintä aviottomasta syntyperästä.

Lukemattomien aviottomien lasten elämä katkesikin väkivaltaisesti jo syntymään tai ensimmäisiin elinviikkoihin. Vähintään kahdeksansadan lapsenmurhaajaksi päätyneen synnyttäjän elämä päättyi ennenaikaisesti teloitusrituaalissa. Näistä naisista useimmat olivat nuoria ja rikollisina ensikertalaisia.

Mikko Moilanen on tutkimuksissaan arvioinut noin 3000–4000 ihmisen joutuneen teloitetuksi Suomessa 1500-luvun alusta vuoteen 1825. Kuva: Docendo.

Tutkimuseettisen neuvottelukunnan toive menneisyyden epäkohtien paljastamisesta on vireyttänyt tutkimusta. Niin ikään se on herättänyt kysymyksiä historiallisten vääryyksien hyvittämisen tarpeesta. Tämän kaltaisiin kysymyksiin on maailmalla vastattu jo pitkään. Eri syistä perustettujen totuuskomissioiden suosituksesta monet kirkkokunnat ja kirkot ovat esittäneet historiallisia anteeksipyyntöjä rakenteellisen väkivallan kohteiksi joutuneille ihmisryhmille: inkvisition uhreille, juutalaisille, köyhille ja hyväksikäytetyille naisille ja lapsille sekä esimerkiksi vanhemmistaan eristetyille ja kaltoinkohdelluille alkuperäiskansojen lapsille Kanadassa. Suomessa arkkipiispa (emeritus) John Vikström on pyytänyt anteeksi romanien syrjintää, piispa Samuel Salmi saamelaisten alistamista ja arkkipiispa Kari Mäkinen homoseksuaalien kaltoinkohtelua. Ruotsissa totuuskomissio on hiljattain esittänyt, että kirkon ja valtion olisi pyydettävä meänkielisiltä anteeksi kielivähemmistöön kohdistettua pakkoruotsalaistamista.

Vaikka tieteelliseen raamatuntutkimukseen tutustuminen vieraannutti minut nuorena uskonnosta, arvostan syvästi Suomen luterilaisen kirkon sosiaalieettistä työtä enkä koe mielekkääksi kritisoida nykykirkkoa menneisyyden teoista. Kantaako Suomen luterilainen kirkko ylipäätään enää puhdasoppisuuden ajan ankaran rikosoikeuden painolastia, jota olisi hyvä käsitellä ja purkaa? Selvitykset ja anteeksipyynnöt eivät enää tavoita teloitettuja ihmisiä. Kuolemalla rangaistuista rikosmuodoista esimerkiksi noituudella vahingoittamiselle ja eläimeen sekaantumiselle ei liioin hahmotu historiallisen anteeksipyynnön kohdetta nykyajassa. Ilmiöiden ajallinen ja kulttuurinen etäisyys nykyajasta on siihen liian pitkä.

Toisin on lapsenmurhasta teloitettujen naisten kohdalla. Uuden ajan alkuvuosisatoina papisto oli huolestunut kastamatta surmattujen vastasyntyneiden aviottomien lasten sielun joutumisesta kadotukseen. Samaan aikaan kirkko ja muu yhteiskunta jättivät elossa olleet aviottomat lapset äiteineen vaille suojelua ehkäistäkseen aviottoman syntyvyyden kasvua. Armoton suhtautuminen altisti vastasyntyneitä kuolemalle ja teki näiden synnyttäjistä murhaajia, jotka päätyivät varoittaviksi esimerkeiksi mestauslavoille ja polttorovioille. Lapsenmurhista teloittaminen päättyi Gustavan tapaukseen, ja lapsenmurhat vähenivät 1900-luvun taitteen molemmin puolin. Au-äitien ja -lasten hyljeksintä jatkui silti monissa ahtaissa yhteisöissä toisen maailmansodan jälkeisiin vuosikymmenin saakka.

Niille ihmisryhmille, joita papisto ja paikallisyhteisöt ovat syrjineet hairahtuneina naisina tai synnin hedelminä vielä lähellä nykyaikaa, voi vähäinenkin symbolinen myötätunnon ele olla korjaava. Varhaismodernin ajan papistoa ja paikallisyhteisöä ei voi tuomita siitä, että he ovat toimineet oman aikansa ymmärryksen mukaisesti. Näillä tahoilla suhtaudutaan nykyisin ihmisarvoon ja ihmiselämän loukkaamattomuuteen perustavasti eri tavalla, eikä näille voi asettaa kollektiivista vastuuta menneisyyden teoista. Voisiko jonkinlainen myötätunnon ele tilanteeseensa syyttömiä, heikossa asemassa olleita aviottomia lapsia kohtaan silti tavoittaa jotain merkittävää vielä tänäkin päivänä?

Teksti perustuu kirjoittajan esitelmään Kirkkohistorian päivässä 3.12.2021.

Anu Koskivirta (Koskivirta-Karonen) on Suomen ja Pohjoismaiden historian dosentti Helsingin yliopistossa ja Suomen historian dosentti Itä-Suomen yliopistossa. Hän työskentelee julkisella sektorilla ja harrastaa historiaa vapaa-ajalla.

Kirjallisuutta

Ahtiainen, Pekka & Jukka Tervonen. Menneisyyden tutkijat ja metodien vartijat. Matka suomalaiseen historiankirjoitukseen. Suomen Historiallinen Seura 1996.

de Baets, Anton. A. “Declaration of the Responsibilities of Present Generations toward Past Generations”. History and Theory 43:4 (2004), 130–164.

Beccaria, Cesare. Rikoksesta ja rangaistuksesta (alk. Dei delitti e delle pene). Edita 1998.

Foucault, Michel. Tarkkailla ja rangaista (alk. Surveiller et punir: Naissance de la prison). Otava. Helsinki 1980.

Heikkinen, Antero. Paholaisen liittolaiset. Noita- ja magiakäsityksiä ja -oikeudenkäyntejä Suomessa 1600-luvun jälkipuoliskolla (n. 1640–1712). Suomen Historiallinen Seura 1969.

Heikkinen, Antero & Heikki Ylikangas. ”Kaksi historiaa”, Historiallinen Aikakauskirja 69:1 (1971), 53–59.

Kaartinen, Marjo. ”Eettinen käänne – hyvä ja oikea historia?” Teoksessa Marjo Kaartinen & Anu Korhonen (toim.), Historian kirjoittamisesta. Kirja-Aurora 2005, 205–244.

Kalela, Jorma. Historiantutkimus ja historia. Gaudeamus 2000.

Karonen, Petri. Pohjoinen suurvalta. Ruotsi ja Suomi 1521–1809. WSOY 2014.

Katajala, Kimmo. ”Historiantutkimus, politiikka, vaikuttavuus ja eettiset ratkaisut”. Historiallinen Aikakauskirja 107:2 (2009), 228–232.

Koskivirta, Anu. "Sisäinen vihollinen". Henkirikos ja kontrolli Pohjois-Savossa ja Karjalassa Ruotsin vallan ajan viimeisinä vuosikymmeninä. Helsinki 2001.

Koskivirta, Anu. “Crimes of desperation. Poverty-related filicides in 1810–1860”, Journal of Finnish Studies 20:1 (2017), 97–131.

Koskivirta, Anu & Olli Matikainen. ”Väkivallan ja valtion uhrit. Henkirikosten ja kuolemanrangaistuksen historiaa”. Teoksessa Ilona Pajari, Jussi Jalonen, Riikka Miettinen, & Kirsi Kanerva (toim.), Suomalaisen kuoleman historia. Gaudeamus 2019, 208–246.

Lenman, Bruce & Geoffrey Parker. Crime and the Law. The Social History of Crime in Western Europe since 1500. Europa Publications 1980.

Lidman, Satu, Anu Koskivirta ja Jari Eilola (toim.). Historiantutkimuksen etiikka. Gaudeamus 2017.

Linebaugh, Peter. The London Hanged. Crime and Civil Society in the Eighteenth Century. Cambridge University Press 2006.

Löfström, Jan (toim.). Voiko historiaa hyvittää? Historiallisten vääryyksien korjaaminen ja anteeksiantaminen. Gaudeamus 2012. 

Löppönen, Paavo, Pirjo H. Mäkelä & Keijo Paunio (toim.). Tiede ja etiikka. WSOY 1991.

Moilanen, Mikko. Kohtalona mestauslava. Kuolemanrangaistus Suomessa 1500–1825. Docendo 2021.

Rautelin, Mona. En förutbestämd sanning. Barnamord och delaktighet i 1700-talets Finland belysta genom kön, kropp och social kontroll. Helsingfors 2009.

Takala, Martti. Lex Dei – Lex Politica Dei. Lex Politica Dei -teos ja Kaarle IX:n lainsäädäntö. Suomen Kirkkohistoriallinen Seura (& Suomen Historiallinen Seura) 1993.

Voigt, Vibeke. Vittring. Renfana förlag 2010.

Ylikangas, Heikki. “Major fluctuations in crimes of violence in Finland. A historical analysis”, Scandinavian Journal of History 1:1–4 (1976), 81–103.

Ylikangas, Heikki. Puukkojunkkareitten esiinmarssi. Väkivaltarikollisuus Etelä-Pohjanmaalla 1790–1825. Otava 1976.

Österberg, Eva. “Criminality, Social Control, and the Early Modern State. Evidence and Interpretations in Scandinavian Historiography”. Teoksessa Eric A. Johnson & Eric H. Monkkonen (eds.), Violence in Town and Country since the Middle Ages. University of Illinois Press 1996, 35–62.

Varhaismodernit kuolemanrangaistukset. Osa 1. Tutkimuseettisiä kysymyksiä

Anu Koskivirta

Kuolemanrangaistusta vastustetaan tänä päivänä oikeuseettisin perustein erityisesti kahdesta syystä: rangaistus on peruuttamaton ja sisältää syyttömänä tuomitsemisen riskin. Esimerkiksi Euroopan ihmisoikeussopimus vuodelta 2002 kieltää kuolemanrangaistuksen. Varhaismoderniin aikaan verrattuna nykyiset käsitykset oikeasta ja väärästä eroavat suuresti, kun puhutaan kuolemanrangaistuksesta.

Menneisyyden ja nykyisyyden ristiriitaisuus korostuu siinä, kuinka syvästi kirkon suhtautuminen kuolemanrangaistukseen on muuttunut. Katolinen, ortodoksinen ja luterilainen kirkkokunta eivät enää hyväksy ihmisen teloittamista missään olosuhteissa. Kuolemanrangaistus nähdään perustavasti kristillisen etiikan vastaiseksi, koska se rikkoo oikeuden elämään ja vie mahdollisuuden rikoksen sovittamiseen. Rangaistusmuotoa kannatetaan lähinnä fundamentalistien piireissä, kun Raamatun sanaa ei ole suhteutettu oman aikansa tuotteeksi.

Kuolemanrangaistusten historian ja nykyisyyden vuoropuhelu vaatii tulkkina toimivalta historioitsijalta mielenmalttia perustavien arvoristiriitojen edessä. Monien protestanttisten maiden tavoin Ruotsin valtiovalta käytti reformaatiota seuranneen runsaan parin vuosisadan ajan Raamatun kirjainta argumenttina kuolemanrangaistusten alan laventamiseen. Ankarasta rikosoikeudesta tuli osa valtionrakennusprosessia. Paikallisen, sovintoon pyrkineen oikeuden syrjäytti keskitetysti ohjattu rankaiseva rikosoikeus. Aatelin ja kuninkaan vallan vahvistuessa ja rahvaan köyhtyessä rikoslaista muodostui alempiin yhteiskunnan kerroksiin suunnatun vallankäytön muoto.

Mestauskirves 1800-luvun alkupuolen Suomesta. Kuva: Vankilamuseon kokoelma, Suomen kansallismuseo, Finna.

Rikoslain koventamisen välineeksi tuli puhdasoppinen luterilainen usko, jonka täytäntöönpanoon sidottiin niin maallinen kuin hengellinenkin regimentti. Aiemmin synniksi nähdyt teot siirtyivät rikoksina maallisten tuomioistuinten tuomiovallan piiriin, mutta kirkko säilytti samalla oman pitkälti häpeäkeskeisen kurinpitojärjestelmänsä. Ankarat rangaistukset olivat samalla osa määrätietoista kampanjaa sukupuolielämän sitomiseksi pelkästään avioliittoon.

Jo Kustaa Vaasa varoitti vuonna 1536 muun ohella tapon ja huoruuden kymmenen käskyn vastaisina rikoksina vihastuttavan Jumalan. Yleistyvän katsomuksen mukaan taposta syntyi verivelka, jonka saattoi sovittaa vain rikoksen kanssa yhtäläinen rangaistus. Kostohenkisen talio- eli sovitusperiaatteen kiteytti I Mooseksen kirjan 9. luvun kuudes jae: ”Joka ihmisen veren vuodattaa, hänen verensä on ihminen vuodattava.” Muussa tapauksessa maata kohtaisi kollektiivinen Jumalan viha. Teokraattiseksi sovitusopiksi nimetty näkemys tekee yhteisöstä osasyyllisen rikokseen, mikäli siitä ei rangaista kuolemalla.

Taistelua erityisesti uskontoon ja siveellisyyteen kohdistuneita rikoksia vastaan kiihdytti kuningas Erik XIV patentissaan törkeistä rikoksista (1563). Yhden ainoan sovittamattoman teon korostettiin vieneen häviöön kokonaisia valtakuntia. Jotta Jumalan vihan lankeaminen sodan, ruton ja nälänhätien muodossa voitaisiin välttää, Erik julisti murhan, jumalanpilkan, valtiopetoksen, raiskauksen, aviorikokset, sukurutsan ja eläimeen sekaantumisen sovitettavaksi vastedes vain kuolemalla. Verivelkaoppi oikeutti julkiset teloitukset yhteisön suojelemisena onnettomuuksilta. Niin ikään se velvoitti paikallisviranomaiset ja papiston, joka toimi oman aikansa tietämyksen valossa, valvomaan tarkoin Jumalan lain toteutumista.

Ruotsin valtiovalta velvoitti 1600-luvun alkuvuosikymmeninä paikalliset tuomioistuimet soveltamaan entistä ankarampaa rikosoikeutta Raamatun sanaan nojaten. Vuonna 1608 hallitsija Kaarle IX lisäsi Mooseksen kirjojen rikosoikeudelliset säädökset maanlain liitteeksi ja teki niistä sellaisenaan käypää oikeutta. Erityisesti kovenivat rangaistusmääräykset väkivalta- ja siveysrikoksista sekä rikoksista uskontoa vastaan. Osa kuolemanrangaistuksista tosin poistettiin kuningatar Kristiinan vuonna 1653 antamassa rangaistusjärjestyksessä, koska lain kirjaimen ja rangaistuskäytännön suuren eroavaisuuden pelättiin heikentävän oikeuslaitoksen arvovaltaa. Vuoden 1734 Ruotsin valtakunnanlaissa suuri osa Mooseksen lain määräyksistä siirtyi pappissäädynkin myötävaikutuksella uuden, ikuiseksi ajatellun rikoslain osaksi.

Kun puhutaan lain sijaan rangaistuskäytännöstä, teloittamisen perusteena oli enimmillään runsas tusina rikosmuotoa, ja kuolemalla rangaistujen rikosten määrä taittui laskuun melko pian vuoden 1734 lain voimaan astumisen jälkeen. 1700-luvun puolivälissä teloitusten tavallisena perusteena Suomessa olivat eläimeen sekaantuminen, sukurutsa, tappo, murha ja lapsenmurha, ja vuosisadan lopulla enää pääsääntöisesti henkirikokset. 1770-luvun lopulla kuningas Kustaa III:n yritykset lakkauttaa kuolemanrangaistus esimerkiksi lapsenmurhasta olivat kaatuneet valtiopäivillä pappissäädyn vastustukseen. Suomen papistokaan ei juuri kyseenalaistanut kuolemanrangaistuksia ennen kuin niiden täytäntöönpaneminen lopetettiin Suomessa keisarin määräyksellä vuonna 1826 (ja Venäjään kuuluneessa Vanhassa Suomessa jo vuonna 1753).

Historiantutkijan on arvioitava menneisyyden ihmisten toimintaa ja ajattelua kohteen oman ajan tiedon ja ymmärryksen valossa. Tähän velvoitteeseen sisältyy sen ottaminen huomioon, millaisina käsitykset hyvästä, oikeasta ja eettisestä olivat näyttäytyneet kohdehenkilöiden elinaikana.  Kuolemanrangaistusta oikeutti valistusajan oikeusajattelun murrokseen saakka rikosten syiden näkeminen yksilön pahuudessa ja huonotapaisuudessa, lapsenmurhissa myös siveysrikoksen paljastumisesta johtuvassa häpeässä. Yksilökeskeisten selitysten rinnalla elivät varsinkin 1600-luvulla myös demonologiset tulkinnat rikosten syistä. Vanhatestamentillisten rangaistusten ankaruuden on yhtäältä uskottu olleen laajojen kansankerrosten oikeustajun vastaisia ja kuvastaneen sosiaalista epäoikeudenmukaisuutta. Toisaalta aikalaislähteet kertovat myös siitä, että Raamattuun pohjautuva henki hengestä -ajattelu vastasi törkeimmissä rikosmuodoissa alamaisten odotuksia.

Ihmistieteiden etiikan nousu

Laaja ja monitieteinen keskustelu tieteen etiikasta alkoi Suomessa Suomen Akatemian tuella 1990-luvun alussa. Historia-alan ääntä käytti tuolloin sosiaalihistorian professori Hannu Soikkanen. Hänen ajatuksiaan taustoitti käsitys siitä, että valtiovalta oli pitkään rahoittanut pääasiassa sellaista historiantutkimusta, joka oli tukenut yhteiskuntaa säilyttäviä voimia eli varsin elitistisiä tutkimusasetelmia. Toisen maailmansodan jälkeisten vuosikymmenten ilmapiirille oli samalla leimallista käsitys siitä, että menneisyyden objektiiviset tosiasiat paljastuisivat ainoastaan lähteistä. Historiantutkimukseen eivät näin kuuluneet yleistykset, jotka ylittivät lähteiden kirjaukset. Koska yhteiskuntaa koskevat käsitykset rinnastettiin mielipiteisiin, tutkimuskohteeseen liittyvät eettiset tai moraaliset näkemykset tai intohimot oli kätkettävä. Moraalisten kannanottojen välttäminen oli rinnasteista maan ulkopoliittisen liikkumatilan ahtaudelle.

Oli käänteentekevää, että Soikkanen liitti vuonna 1991 ilmestyneessä Tiede ja etiikka -kokoelmassa historiantutkimuksen etiikan ennen muuta historian yhteiskuntakriittiseen tehtävään. Sillä hän viittasi menneisyyden epäkohtien paljastamiseen ja näistä epäkohdista kumpuaviin muutosvaatimuksiin. Vuonna 2009 Tutkimuseettinen neuvottelukunta (TENK) nimesi tämän työn historiantutkimuksen erityistehtäväksi.

Vuonna 1991 ilmestynyt Tiede ja etiikka -teos avasi suomalaista tutkimuseettistä keskustelua. Kuva: Anu Koskivirta.

Kuolemanrangaistusten oikeutuksen tavoin myös hyväksi ja oikeaksi katsottu tapa kirjoittaa rangaistusjärjestelmän ja kuolemanrangaistuksen historiaa on ollut muuttuvaista. 1970-luvulle vallinnut käsitys historiallisesta tiedosta asetti raameja sekä rikoksen että rangaistuksen tutkimuksille ja tulkinnoille. Tiukka lähdepositivismi ja objektiivisuuden vaatimus johtivat esimerkiksi vanhojen oikeudenkäyntikirjojen värittyneiden kirjausten näkemiseen tiedollisesti vähäarvoisina. Menneisyyden rikoksista ei ylipäätään uskottu voitavan saada objektiivista tietoa. Näkemystä ryhtyivät kyseenalaistamaan 1970-luvun vaihteen molemmin puolin Antero Heikkinen väitöskirjassaan noitaoikeudenkäynneistä ja Heikki Ylikangas tutkimuksissaan väkivallan historiasta. Samaan aikaan he ryhtyivät peräämään historialliselta tiedolta yleistettävyyttä.

Tiedon saamiseen rangaistusten historiasta ei aiemminkaan ollut suhtauduttu yhtä epäillen, mutta rangaistusten tutkiminen kuului Pohjoismaissa ennen 1990-lukua pitkälti oikeushistorian alaan.

Aiheen omakohtaisuus

Niin kutsutut uudet historiat – kuten arjen historia tai mikrohistoria – olivat Suomessa nousevia tutkimusvirtauksia, kun aloin 1990-luvun puolivälissä tehdä opinnäytettä rikoksen ja rangaistuksen historiasta. Tässä vaiheessa kielellinen käänne ja postmodernistinen ajattelu olivat ehtineet tuulettaa käsityksiä objektiivisen historiallisen tiedon saavutettavuudesta. Tiedon asetelmallisuutta havainnollistivat esimerkiksi Michel Foucault’n ja marxilaisten brittitutkijoiden näkemykset ankarista rangaistuksista köyhimpien ryhmien kontrollointina ja hallitsijan vallan demonstraationa. Niille loi vastakuvan eteläruotsalaisten historiantutkijoiden (esim. Eva Österberg, Marie Lindstedt Cronberg) kulttuurinen tulkinta rangaistusten tasapainottavasta funktiosta, jossa laki kaikessa ankaruudessaankin nähtiin yhteiskuntia koossa pitävänä ideologisena liimana. Samoin vaikutti brittitutkijoiden ajatus oikeudellisesta vallankumouksesta, joka korosti oikeusprosessin täsmentymistä ja ammattimaistumista.

Väitöskirjani aiheena oli henkirikollisuus ja kontrolli itäisessä Suomessa Ruotsin ajan lopulla. Valintaa ohjanneet tiedonintressit olivat varsin hahmottomia. Aiheenvalintaa ja rajausprosessia ei vielä tuolloin ajateltu koko tutkimuksen läpikäyvien tutkimuseettisten arvopunnintojen osaksi. Aihe löytyi oikeudenkäyntipöytäkirjoja lukemalla, ja valinnan mahdollistivat – esikuvana ja vertailukohtana – Heikki Ylikankaan tutkimukset henkirikollisuuden historiasta.

Historian tohtorikoulutettavien ei ollut 1990-luvun puolivälissä tapana asemoida itseään julkisesti tutkimusaiheeseen, eikä se sensitiivisessä aihepiirissä olisi ollut edes asianmukaista. Henkilökohtaisesti uskoin nuoruusvuosien selviytymiskokemusteni antavan ymmärrystä fyysisen ja hengellisenkin väkivallan dynamiikasta, vaikka ymmärsin, ettei menneisyyden murhenäytelmiä pidä käyttää henkilökohtaisten traumojen purkamiseen.

Fyysistä väkivaltaa raskaammin kohdattava ilmiö oli ankarista elinoloista kumpuava armottomuus ja rakenteellinen väkivalta, joka kuului sääty-yhteiskunnan olemukseen. Henkirikoksiin saattoi ajaa hätä ja ahdinko. Ei liioin ollut tavatonta mestata kirveellä 15–20-vuotiaita poikia ja tyttöjä ja rangaistusseremonian osana häpäistä näiden ruumiit. Toisaalta kävi myös selväksi, että kokeneemmilla ja häikäilemättömämmillä ryöstö- ja palkkamurhien tekijöillä oli keinoja välttää rangaistukset kokonaan. 

Tutkimusprosessin alussa lähestyin rikostapauksia kliinisesti, mutta vaikeiden tunteiden eristäminen alkoi pian kuormittaa ja aihevalinta tuntua harkitsemattomalta. Henkirikoksista ja julkisista rangaistusnäytelmistä lukeminen korruptoi huomaamatta ihmiskäsitystä ja provosoi jossain pinnan alla epämääräistä valtion ja kirkon vastaista kritiikkiä, jolle ei nykyelämästä oikein hahmottunut konkreettista kohdetta. Ei ollut älyllisesti vaativaa tulkita 1700-luvun rangaistusjärjestelmää epäoikeudenmukaiseksi – mutta tällainen hyvinvointivaltion ajan arvoja projisoiva itsestäänselvyys ei ollut mikään tulos. Pelkkä tietoisuus menneisyyden epäkohtien paljastamisesta ei siis voinut yksin tarjota välineitä rakenteellisesta väkivallasta kertovien aineistojen työstämiseen.

Useimpien kuolemalla rangaistujen rikosten, kuten lapsenmurhien ja eläimeen sekaantumisen, taustat saattoi tunnistaa välilliseksi tai suoraksi seuraukseksi sääty-yhteiskuntaan sisäänrakennetusta eriarvoisuudesta, mutta niiden tekojen erittelemisestä nykylukijoille puuttui mieli: ajallinen ja kulttuurinen etäisyys tuntui katkaisseen ilmiöiden historiallisen jatkuvuuden. Kun tie menneisyyden ja nykyisyyden vuoropuheluun tuntui sulkeutuneen, aihepiiri alkoi tuntua merkityksettömältä. 1700-luvun henkirikokset ja valtiolliset rangaistusnäytelmät kiinnostivat sellaisenaan vain harvoja. Synkkä teemavalinta tuntui toiseuttavalta, vaikka tutkimushankkeen jäsenenä oli mahdollista saada ja antaa vertaistukea.

Alkoi tuntua siltä, että teen opinnäytettä äärimmäisen murheellisesta aiheesta, koska olen liian huono tutkimaan miellyttävämpiä asioita – ja vielä enemmän: koko aihe ylipäätään oli merkityksetön ja tutkittava aikakausi historian turhin. Olin ymmärtänyt väärin vielä merkityksellisenä pidetyn rankelaisen ohjeen itsensä sammuttamisesta. Kyynistyminen kieli sijaistraumatisoitumisesta: inhimillisen kärsimyksen tutkija ei pääse pitkälle koteloimalla tutkimus- ja kirjoitusprosessin ajaksi tunteet, joita onnettomien ihmiskohtaloiden selvittäminen väistämättä herättää.

Viimeistään 2000-luvun taitteeseen tultaessa yleismaailmallisten moraalisten pelisääntöjen puuttuminen historiatieteestä alettiin nähdä aiempaa ongelmallisemmaksi. Kielellisen käänteen ja postmodernistisen filosofian jälkeinen tieto-opillinen relativismi oli johtanut arvorelativismiin ja jopa arvonihilismiin. Historiantutkimuksessa eettinen käänne suuntautui tätä kehitystä vastaan. Sen myötä hyvä ja oikea haluttiin palauttaa historiaan.

Jorma Kalelan teos Historiantutkimus ja historia (2000) avasi henkilökohtaista umpisolmua, joka johtui näkökulmien valinnan mutkikkuudesta. Kalela nosti filosofi Paul Ricoeurin ohjeen oikeuden tekemisestä tutkimuskohteelle myös historiantutkimuksen läpikäyväksi eettiseksi periaatteeksi. Ajatus on nykyisin jo osin kulunut itsestäänselvyys. Ajatus oikeudenmukaisesta rekonstruktiosta tarjosi rajat ja selkärangan lähteistä nousevien havaintojen tulkitsemiseksi ja sitomiseksi oman aikansa konteksteihin ja itseymmärrykseen. Se auttoi ymmärtämään niin vallankäyttäjien kuin vallankäytön kohteiden valintoja kokonaisvaltaisesti historiallisessa asiayhteydessään.

Toisenlaisen ohjeen Kalela antoi tutkijan yleisösuhteesta: tutkimukselle antaa mielen se merkittävä sanoma, jonka siihen valittu näkökulma välittää nykyajan yleisölle. Sanomalla tai viestillä Kalela viittaa tiedolliseen oivallukseen, joka auttaa ymmärtämään omaa tilannetta ja maailmaa.

Tämä vapautti historioitsijan valjastamaan menneisyyden ihmisten kohtaloita hyviksi ja oikeiksi katsomiensa asioiden puolesta, mutta ”reilun ja oikeudenmukaisen” kerronnan puitteissa. Historia hahmottuu näin tulkiten allegoriseksi kertomukseksi, jonka viesti kohdistuu tavalla tai toisella nykyaikaan – ja jonka oikeuden tekemisen velvoite estää sen muotoutumisen yksiulotteiseksi nykyisyyden projektioksi menneisyyteen. Ajatus voimaannutti.

Jorma Kalela painotti historian merkityksellisyyttä nykypäivän yleisölle kirjoitettaessa. Kuva: Petteri Impola.

Tuoreiden historiavirtausten myötä sain mahdollisuuden alkaa ajatella, että varhaismodernien rangaistusnäytelmien kuvaaminen sisältää allegorisen viestin minkä tahansa yhteiskunnan sosiaalista epäoikeudenmukaisuutta, jyrkkiä jakoja ja muuta rakenteellista väkivaltaa vastaan. Tällaisen viestin viejiksi katsoin voivani valjastaa myös ne menneisyyden ihmiset, joilta oli mahdotonta enää kysyä suostumusta tutkimuksen aineistoksi.

Väitöskirjani tulokset olivat samansuuntaiset kuin lukuisien kriminologien aiemmin. Rangaistusten koventaminen on universaalisti leimallista yhteiskunnille, joissa sosiaaliryhmien väliset erot ovat jyrkentymässä. Lopulta oli helppo nähdä, että eurooppalainen varhaismodernien rikosten ja rangaistusten historian tutkimuskenttä oli pitkälti tulkintaa köyhyyden kriminalisoimisesta. Samaan aikaan se kantoi universaalia viestiä eriarvoistumiskehitystä vastaan. Omia tulkintoja auttoi suhteellistamaan se, että rikosoikeus oli Ruotsissa ja etenkin Suomen puolella kokonaisuutena huomattavasti Euroopan ydinalueita lievempää. Kapitalismin myöhäsyntyisyys säästi alimpia yhteiskuntaryhmiä julman repressiivisiltä keinoilta, joilla yksityisomaisuuden suojaa vahvistettiin esimerkiksi Brittein saarilla. Kuolemanrangaistukset väestöön suhteutettuna olivat paljon harvinaisempia ja niiden toteuttamistavat vähemmän raakoja Suomessa ja Ruotsissa kuin tiheään asutussa Keski-Euroopassa. Suomessa niistä luovuttiinkin (rauhan aikana) eurooppalaisittain huomattavan varhain. Mutta suhteellistaminen ei lievennä yksilötason murhenäytelmiä.

Julmimpien ja ankarimpien rangaistusten hyödyttömyydestä oli puhuttu jo valistusajattelija Cesare Beccarian ajalla. Hän argumentoi 1760-luvulla, että kuolemanrangaistuksia pantiin vakavista rikoksista täytäntöön niin satunnaisesti, etteivät teloitukset voineet pelottaa potentiaalisia rikoksentekijöitä. Rikoksia olisivat voineet ehkäistä tehokkaammin lievemmät rangaistukset, jos ne vain pantaisiin täytäntöön kattavasti. Empiiriset tutkimukset eivät ole kumonneet myöhemminkään Beccarian perusajatusta. Omakin tilastollinen analyysini rikosten ja rangaistusten jakautumasta viittasi siihen, etteivät julkiset teloitusnäytelmät ehkäisseet rikollisuutta, vaan päinvastoin kopioivat alkuperäistä rikosta ja raaistivat. Olennaiseksi osoittautui toimeenpanna vakavista rikoksista ylipäätään jokin rangaistus, sillä kokonaan selvittämättömien henkirikosten suuri paikallinen määrä provosoi harkittuja ja teonpiirteiltään törkeitä murhia.

Kalela on todennut, että oikeudenmukaisen rekonstruktion edellytykset syntyvät tutkijan tunnistaessa omat sidonnaisuutensa ja punnitessa niiden merkitystä koko tutkimusprosessille tutkimusasetelmasta kysymyksiin, näkökulmista rajaukseen sekä lähteiden valikoinnista analyysitapaan ja tulkintoihin. Jälkikäteen olen pohtinut, vastasivatko omat tulkintani rikoksen ja kuolemanrangaistuksen syy-yhteyksistä jo liikaakin tutkijan ennakkotoiveita. Olisiko metodinen rehellisyys velvoittanut argumentoimaan taustahypoteeseista ja valituista menetelmistä selkeämmin? Kyllä, näin olisi varmasti pitänyt tehdä – sidonnaisuuteni oli kiistatonta. En olisi esittänyt tuloksia, mikäli tulokseni olisivat viitanneet siihen, että kivuliaat rangaistusspektaakkelit ehkäisisivät vakavaa rikollisuutta, koska tulokset olisivat voinut päätyä argumentiksi keskusteluun kuolemanrangaistuksen palauttamisen puolesta. Tämän arvovalinnan läpinäkyväksi tekeminen olisi ollut reilua tutkimuksen lukijoille, jotta nämä olisivat voineet punnita tulkintojen objektiivisuutta.

Teksti perustuu kirjoittajan esitelmään Kirkkohistorian päivässä 3.12.2021.

Anu Koskivirta (Koskivirta-Karonen) on Suomen ja Pohjoismaiden historian dosentti Helsingin yliopistossa ja Suomen historian dosentti Itä-Suomen yliopistossa. Hän työskentelee julkisella sektorilla ja harrastaa historiaa vapaa-ajalla.

Kirjallisuutta

Ahtiainen, Pekka & Jukka Tervonen. Menneisyyden tutkijat ja metodien vartijat. Matka suomalaiseen historiankirjoitukseen. Suomen Historiallinen Seura 1996.

de Baets, Anton. A. “Declaration of the Responsibilities of Present Generations toward Past Generations”. History and Theory 43:4 (2004), 130–164.

Beccaria, Cesare. Rikoksesta ja rangaistuksesta (alk. Dei delitti e delle pene). Edita 1998.

Foucault, Michel. Tarkkailla ja rangaista (alk. Surveiller et punir: Naissance de la prison). Otava. Helsinki 1980.

Heikkinen, Antero. Paholaisen liittolaiset. Noita- ja magiakäsityksiä ja -oikeudenkäyntejä Suomessa 1600-luvun jälkipuoliskolla (n. 1640–1712). Suomen Historiallinen Seura 1969.

Heikkinen, Antero & Heikki Ylikangas. ”Kaksi historiaa”, Historiallinen Aikakauskirja 69:1 (1971), 53–59.

Kaartinen, Marjo. ”Eettinen käänne – hyvä ja oikea historia?” Teoksessa Marjo Kaartinen & Anu Korhonen (toim.), Historian kirjoittamisesta. Kirja-Aurora 2005, 205–244.

Kalela, Jorma. Historiantutkimus ja historia. Gaudeamus 2000.

Karonen, Petri. Pohjoinen suurvalta. Ruotsi ja Suomi 1521–1809. WSOY 2014.

Katajala, Kimmo. ”Historiantutkimus, politiikka, vaikuttavuus ja eettiset ratkaisut”. Historiallinen Aikakauskirja 107:2 (2009), 228–232.

Koskivirta, Anu. "Sisäinen vihollinen". Henkirikos ja kontrolli Pohjois-Savossa ja Karjalassa Ruotsin vallan ajan viimeisinä vuosikymmeninä. Helsinki 2001.

Koskivirta, Anu. “Crimes of desperation. Poverty-related filicides in 1810–1860”, Journal of Finnish Studies 20:1 (2017), 97–131.

Koskivirta, Anu & Olli Matikainen. ”Väkivallan ja valtion uhrit. Henkirikosten ja kuolemanrangaistuksen historiaa”. Teoksessa Ilona Pajari, Jussi Jalonen, Riikka Miettinen, & Kirsi Kanerva (toim.), Suomalaisen kuoleman historia. Gaudeamus 2019, 208–246.

Lenman, Bruce & Geoffrey Parker. Crime and the Law. The Social History of Crime in Western Europe since 1500. Europa Publications 1980.

Lidman, Satu, Anu Koskivirta ja Jari Eilola (toim.). Historiantutkimuksen etiikka. Gaudeamus 2017.

Linebaugh, Peter. The London Hanged. Crime and Civil Society in the Eighteenth Century. Cambridge University Press 2006.

Löfström, Jan (toim.). Voiko historiaa hyvittää? Historiallisten vääryyksien korjaaminen ja anteeksiantaminen. Gaudeamus 2012. 

Löppönen, Paavo, Pirjo H. Mäkelä & Keijo Paunio (toim.). Tiede ja etiikka. WSOY 1991.

Moilanen, Mikko. Kohtalona mestauslava. Kuolemanrangaistus Suomessa 1500–1825. Docendo 2021.

Rautelin, Mona. En förutbestämd sanning. Barnamord och delaktighet i 1700-talets Finland belysta genom kön, kropp och social kontroll. Helsingfors 2009.

Takala, Martti. Lex Dei – Lex Politica Dei. Lex Politica Dei -teos ja Kaarle IX:n lainsäädäntö. Suomen Kirkkohistoriallinen Seura (& Suomen Historiallinen Seura) 1993.

Voigt, Vibeke. Vittring. Renfana förlag 2010.

Ylikangas, Heikki. “Major fluctuations in crimes of violence in Finland. A historical analysis”, Scandinavian Journal of History 1:1–4 (1976), 81–103.

Ylikangas, Heikki. Puukkojunkkareitten esiinmarssi. Väkivaltarikollisuus Etelä-Pohjanmaalla 1790–1825. Otava 1976.

Österberg, Eva. “Criminality, Social Control, and the Early Modern State. Evidence and Interpretations in Scandinavian Historiography”. Teoksessa Eric A. Johnson & Eric H. Monkkonen (eds.), Violence in Town and Country since the Middle Ages. University of Illinois Press 1996, 35–62.

Historiallisen kriminologian tulo Suomeen

Anu Koskivirta

Historiallinen kriminologia on menneisyyden rikosten, rikosmäärittelyjen, rikollisuuden ja rangaistusten tutkimusta, joka hyödyntää historiallisia alkuperäislähteitä ja lähitieteiden teorioita (Matikainen 2000). Käsitteen toi suomalaiseen tutkimuskenttään historioitsija Heikki Ylikangas (s. 1937) tutkimusmonisteessaan Väkivallanaallon synty – puukkojunkkarikauden alku Etelä-Pohjanmaalla (1973). Humboldt-stipendiaattina Länsi-Saksan yliopistoissa tutkimustaan valmistanut Ylikangas loi teoksensa aluksi katsauksen saksalaiseen historiallisen kriminologian tutkimusperinteeseen. Hän juonsi alan juuret vuoteen 1931, jolloin saksalainen oikeustieteilijä Gustav Radbruch (1878–1949) oli esittänyt historiallisen kriminologian luomista rikosoikeushistorian haaraksi. Ylikangas näki historiallisen kriminologian saaneen myöhemmin pontta myös oman aikansa ilmiöitä tarkastelevan kriminologisen tutkimuksen noususta.

Menneisyyden rikoksia ja rangaistuksia kohtaan 1960-luvulla herännyt kiinnostus on myöhemmin liitetty osaksi yhteiskunnan marginaaliryhmiä historian toimijoiksi nostaneiden uusien historioiden – uuden sosiaali- tai kulttuurihistorian – nousua. Samoin se on nähty yhdeksi osoitukseksi yhteiskuntatieteellisten lähestymistapojen rantautumisesta historiantutkimukseen. Esimerkiksi angloamerikkalaisessa tutkimuksessa historiallisesta kriminologiasta oli tosin puhuttu rikosten ja rangaistusten historian ja sosiaalipatologian alan ilmiöiden tutkimuksen yhteydessä vähintään 1910-luvulta lähtien ja lisääntyvästi 1930-luvulta alkaen, mutta tarkastelua ei voitu alkuvaiheessa ulottaa kovin syvälle menneisyyteen.[1]

Ylikankaan ensimmäisten puukkojunkkaritutkimusten aikaan historiallisen kriminologian ala ja menetelmät hakivat vielä paikkaansa. Etelä-Pohjanmaan väkivaltarikollisuus ei esimerkiksi ollut sopinut vielä 1960-luvulla Suomen historian väitöskirjan aiheeksi paikallisen näkökulmansa vuoksi, mutta väitöskirjan jälkeisessä tutkimuksessa ei ollut tällaisia esteitä. Kansainvälisessäkin tutkimuksessa rikoshistoriallisen näkökulman validiutta toisinaan epäiltiin vielä 1970-luvun alussa, mikä johtui siitä, että käsitys rikollisista teoista on sidoksissa ajassa muuttuvaan lainsäädäntöön. Osa oikeus- ja yhteiskuntatieteilijöistä koki kyseenalaiseksi sisällyttää kriminologian alaan tekoja, joita uusimpien aikojen lait eivät enää nähneet rikoksiksi. Historiallisen kriminologian olisi tällä perusteella pitänyt keskittyä vain tekoihin, jotka määriteltiin rikoksiksi universaalisti, siis ajasta ja paikasta riippumatta. Tällaisiksi luonnollisiksi rikoksiksi oli jo uuden ajan alussa mielletty ennen muuta väkivallanteot, petokset ja väärennykset, raiskaukset sekä varkaudet ja ryöstöt. Ajassa muuttuviin ja sittemmin rikoslaista poistettuihin tekoihin olisivat lukeutuneet varhaismodernin Pohjolan rikoksista esimerkiksi salavuoteus, aviorikokset, noituus ja taikuus. Myös monenlaisten lievien rikosten aikakausittain vaihteleva kirjautuminen lähteisiin – eli niin kutsutun piilorikollisuuden riskin muuttuminen sekä ajassa että rikoksen laadusta riippuen – arvelutti.

Dosentti Heikki Ylikangas vuonna 1975. Kuva: Kalle Kultala, Apu 15/1975 "Kammioon ahdetut humanistit anovat: Antakaa meille tilaa”.

Luonnollisten rikosten tutkimisen vaatimus on myöhemmin näkynyt siinä, että yksittäisiin rikostyyppeihin keskittyneet, kriminologisia teorioita hyödyntävät rikoshistorian tutkimukset ovat käsitelleet pääasiassa väkivaltaa ja varkauksia. Taikuuden, huoruuden ja salavuoteuden kaltaisten tekojen tutkimuksellista viitekehystä on sitä vastoin haettu muualtakin kuin historiallisesta kriminologiasta, vaikka tutkimukset hyödyntävät yhteistä lähdepohjaa, eli sakkoluetteloita ja oikeudenkäyntimateriaaleja, ja liittävät ilmiön selitykset useimmiten kysymyksiin yhteiskunnallisesta vallankäytöstä (Heikkinen 1969; Aalto 1996; Keskisarja 2006). Sama koskee varhaismoderneja kapinoita, joita on usein tarkasteltu talonpoikaisen vastarinnan ja poliittisen kulttuurin tutkimuskehikossa (Katajala 1994). Eri aikakausien lainsäädännön kriminalisoinnit kertovat kunakin aikana valvonnan kohteiksi päätyneistä ihmisryhmistä. Kaikki edellä mainitut tutkimusteemat poliittisen historian alaan luettuja kapinoita lukuun ottamatta on luokiteltu Suomen ja Ruotsin historiallisissa bibliografioissa oikeushistorian alaan.

Suomessa historiallisen kriminologian pohjaa tuki vahva maakunta- ja pitäjähistorioiden perinne. Monissa alue- ja paikallishistorioissa oli tutkittu 1940-luvulta alkaen yhä systemaattisemmin sakotettujen käräjäjuttujen jakautumista erilaisiin juttu- ja rikostyyppeihin (esim. Renvall 1949; Blomstedt 1960; Oja 1966). Varhaisimpiin tilastollisiin havaintoihin ei vielä etsitty selityksiä kriminologisen syytutkimuksen alalta – joka tähän aikaan kattoi niin biologisia, yksilöpsykologisia kuin yhteiskunnallisiakin selitysmalleja. Tilanne muuttui, kun Ylikangas analysoi rikosjuttujen jakautumista Lohjalaisten historiaa varten (julk. 1973, alueena Suur-Lohja, Vihti, Siuntio, Nummi-Pusula) ja jalosti varhaisien sakotettujen rikostapausten analyysia artikkelissaan ”Väkivaltarikosten motivaatiopohja 1500-luvulla Suomessa” (1971). Sen voi nähdä moderniksi vastaukseksi Pentti Renvallin teokselle Suomalainen 1500-luvun ihminen oikeuskatsomustensa valossa (1949) – ja etenkin Renvallin evolutiivisille ja kehityspsykologisille selitysmalleille. ”Väkivaltarikosten motivaatiopohjassa” Ylikangas jäljitti varhaisimmista sakkoluetteloista paljastuneen väkivaltaisuuden yhdeksi tekijäksi ajan talonpoikien aran kunniantunnon, joka oli kytköksissä näiden vahvaan mutta vuosisadan loppua kohti heikkenevään asemaan.

Heikki Ylikangas huomioi rikostilastoja jo vuonna 1973 julkaistussa Lohjalaisten historian ensimmäisessä osassa. Kuva: Anu Koskivirta.

”Väkivaltarikosten motivaatiopohja” käynnisti historiallisen kriminologian tutkimussuuntauksen Suomessa ja Pohjoismaissa, vaikkei tekstissä vielä nimetty alaa suoraan. Ruotsissa ja muualla Pohjolassa yhtä varhaisien oikeusjuttujen kokonaisvaltaiset tilastolliset analyysit aloitettiin pääasiassa vasta 1980-luvun puolivälissä tai sen jälkeen.[2] Ruotsissa oli julkaistu jo vuosisadan alkuvuosikymmenistä lähtien painatettuina suuri määrä varhaismodernin ajan oikeudenkäyntipöytäkirjoja, mutta niitä oli hyödynnetty 1950-luvulta lähtien lähinnä noitaoikeudenkäyntien analyysissa ja mielenkiintoisista yksittäistapauksista kertovissa lehtijutuissa. 1970-luvun Ruotsissa tehtiin jo tilastollista rikoshistoriallista tutkimusta (Jan Sundin, A-M Fällström, Marja Taussi), mutta näkökulma keskittyi ensin lähinnä 1800-luvulle ja kaupunkeihin.[3] 1960-lukulaisten nykykriminologien esittämistä varauksista huolimatta kaikenlaisia omana aikanaan sakotettuja (tai muutoin rangaistuja) rikoksia on sittemmin pystytty tarkastelemaan pohjoismaisella tasolla ongelmattomasti esimerkiksi silloin, kun on tutkittu ja analysoitu varhaismodernin ajan yksittäisten tuomioistuinten oikeusjuttujen kokonaisuutta, työkuormaa ja jakautumista erilaisiin juttutyyppeihin.

”Väkivaltarikosten motivaatiopohja” aloitti 1970-luvulla sarjan tutkimuksia, joissa Ylikangas jäljitti rikosaaltojen toistuvuuksia, niiden pitkän aikavälin lainalaisuuksia sekä rikosten kytkeytymistä yhteiskunnallisiin ilmiöihin ja muutoksiin. Yhdessä noitaoikeudenkäynneistä väitelleen nuoren historioitsijan Antero Heikkisen (s. 1941) kanssa Ylikangas puhui julkisuudessa nomoteettisen, toistuvia ilmiöitä tutkivan ja yleistävän historiantutkimuksen puolesta (esim. Heikkinen & Ylikangas 1971). Lähestymistapa tavoitteli rakenteellisia selityksiä keinonaan suurien aineistojen vertaileva analyysi. Vertailun avulla voitiin havaita ilmiöiden historiallisia säännönmukaisuuksia, joiden ajateltiin voivan määrittää universaalisti ihmisten käyttäytymistä. Suurten aineistojen pohjalta voitiin paitsi esittää ja vertailla tietoja menneisyyden rikollisuudesta ja sen muutoksista myös tulkita rikollisuuden ja muun yhteiskuntaelämän välisistä suhdetta.

Alue- ja paikallishistorioiden ohella suomalaisen historiallisen kriminologian varhaista käynnistymistä selittivät tilastoaktuaari, sosiologi, kriminologi Veli Verkon (1893–1955) merkittävät tilastolliset tutkimukset, jotka pohjautuivat menetelmiltään 1800-luvun ranskalaisessa kielimaailmassa kehittyneeseen tilastoivaan kriminologiaan. Tulkintoihinsa Verkko sai vaikutteita 1900-luvun alkuvuosikymmeninä poikkeavuuden tutkimusta ohjanneesta sosiaalipatologian kehikosta, jossa rikollisuus nähtiin yhteiskunnan sairauden oireena (ks. Dye). Merkittävimpään tutkimukseensa Lähimmäisen ja oma henki: Sosiaalipatologisia tutkimuksia Suomen kansasta (1949) Verkko kokosi varhaisimpien ruotsalaisten ja suomalaisten kuolemansyytilastojen pohjalta laajan selvityksen Suomen ja Ruotsin henkirikosten, lapsenmurhien ja itsemurhien määristä ja alueellisesta kehityksestä 1700-luvun puolivälistä 1900-luvulle saakka. Kansainvälisesti katsoen ainutlaatuinen aineisto mahdollisti käänteentekeviä havaintoja, joihin kuului se, että Suomi oli ollut Ruotsia selvästi väkivaltaisempi jo viimeistään ensimmäisten kuolemansyytilastojen valmistumisajankohdasta lähtien.

Vuonna 1949 ilmestyi Veli Verkon mittava tutkimus Lähimmäisen ja oma henki: Sosiaalipatologisia tutkimuksia Suomen kansasta. Kuva: Anu Koskivirta.

Uutta tutkimusta henkirikoksista (ei toisaalta niinkään lapsenmurhista ja itsemurhista) stimuloivat Verkon jo omana aikanaan banaaleiksi koetut, kansanluonteesta ja huonosta viinansietokyvystä ammentavat väkivaltaisuuden selitykset. Vastaavanlaisesta lähdepohjasta, mutta sosiaalihistoriaan sidotuin tulkinnoin ammensi vuonna 1958 postuumisti julkaistu Lassi Huttusen tutkimus ”Etelä-Pohjanmaan henkirikollisuudesta vv. 1749–1900”. Verkon ja Huttusen työt puolestaan loivat yhdessä empiirisiä lähtökohtia Ylikankaan tutkimukselle Etelä-Pohjanmaan puukkojunkkarikauden alkuvaiheista. Näitä tietoja hän yhdisti Lohjalaisten historia I:n aineistoihin varhaisemmilta vuosisadoilta esimerkiksi artikkelissaan ”Henkirikos keskiajan lopun ja uuden ajan alun Suomessa”.

Lohjan syyskäräjien 1585 sakkoluettelo. Kuva: Kansallisarkisto, Voudintilit.

Yhdysvaltalaisen Chicagon koulukunnan teoriat sosiaalisesta disorganisaatiosta sekä Robert K. Mertonin sosiologian klassikko Emile Durkheimin anomiateorian pohjalta jalostama paineteoria antoivat vaikutteita Ylikankaan tulkitsevalle synteesille väkivaltarikollisuuden nousukausien universaaleista yhteiskunnallisista syistä. Tällaisen synteesin Ylikangas julkaisi teoksessaan Puukkojunkkareitten esiinmarssi – väkivaltarikollisuus Etelä-Pohjanmaalla 1790–1820 (1976). Kansainväliselle lukijakunnalle tutkimus levisi artikkelin ”Major Fluctuations in Crimes of Violence in Finland. A Historical Analysis” välityksellä. Väkivallan nousukausille oli Ylikankaan mukaan ominaista yhteiskunnan polarisoituminen. Se tuotti aikakaudesta riippumatta pudokkaita, joille edelliseltä sukupolvelta peräisin olevien menestysodotusten täyttäminen osoittautui mahdottomaksi. Tämä johti erilaisten korvikenäyttöjen hakemiseen väkivalloin. Etelä-Pohjanmaalla kiivastakin debattia (vrt. esim. Kallio 1982; Backmanin matrikkelisarja 1984–1994) herättänyt edelleen relevantti tulkinta on profiloinut keskeisesti myöhemmänkin suomalaisen historiallisen kriminologian näkökulmia (vrt. esim. Kivivuori 2008).  Nyttemmin menneisyyden ja uusimman ajan rikosten yhteismitalliseen vertailemiseen – ja digitalisoitumisen myötä entistä suurempien tietomassojen hallitsemiseen –  on suunniteltu teknisiä analyysivälineitä, kuten Kriminologian ja oikeuspolitiikan instituutin ja pohjoismaisen yhteistyöverkoston piirissä kehitetty Historical Homicide Monitor, jonka ylläpitovastuu siirtyy vuoden 2022 aikana Jyväskylän yliopistolle.

FT, dosentti Anu Koskivirta, tutkija, Jyväskylän yliopisto, historian ja etnologian laitos / Suomen Kulttuurirahasto.

Viitteet

[1] JSTOR-artikkelitietokanta, hakusana ”historical criminology”, https://www.jstor.org/.

[2] Esim. Jan Sundin, Eva Österberg, Dag Lindström, Jens Christian Johansen, Ditlev Tamm, Marja Taussi.

[3] Svensk historisk bibliografi 1951–60, 1961–70, 1971–75, 1976, Svensk historisk bibliografi – digital 1971–2010, https://shb.kb.se/.

Kirjallisuus

Aalto, Seppo, Kirkko ja kruunu siveellisyyden vartijoina: Seksuaalirikollisuus, esivalta ja yhteisö Porvoon kihlakunnassa 1621–1700. Suomen Historiallinen Seura 1996.

Backman, Lars-Olof, Brott mot annans liv i Sydösterbotten I–III. 1984–1994.

Blomstedt, Yrjö, Hämeen historia II. Arvi A. Karisto Oy 1960.

Dye, Sarah, Social pathology period. Forensic, https://forensicpsych.umwblogs.org/psychological-theories/history-of-deviance/social-pathology-period/.

Heikkinen, Antero, Paholaisen liittolaiset: Noita- ja magiakäsityksiä ja oikeudenkäyntejä Suomessa 1600-luvun jälkipuoliskolla (n. 1640–1712). Suomen Historiallinen Seura 1969. 

Heikkinen, Antero & Ylikangas, Heikki, Kaksi historiaa. Historiallinen Aikakauskirja 69:1 (1971): 53–59.

Huttunen, Lassi, Etelä-Pohjanmaan henkirikollisuudesta vv. 1749–1900. Teoksessa Historiallinen arkisto 56, 125–174. 1958.

Kallio, Reino, Pohjanmaan suomenkielisten kylien oltermannihallinto. Tutkimus vuoden 1742 kyläjärjestysohjeen toteuttamisesta. Studia historica Jyväskyläensia 23. Jyväskylän yliopisto 1982.

Katajala, Kimmo, Nälkäkapina: Veronvuokraus ja talonpoikainen vastarinta Karjalassa 1683–1697. Suomen Historiallinen Seura 1994.

Keskisarja, Teemu, "Secoituxesta järjettömäin luondocappalden canssa": Perversiot, oikeuselämä ja kansankulttuuri 1700-luvun Suomessa. Helsingin yliopisto 2006.

Kivivuori, Janne, Rikollisuuden syyt. Nemo 2008.

Kivivuori, Janne & Rautelin, Mona & Bergsdóttir, Guðbjörg S. & Granath, Sven & Jónasson, Jónas O. & Karonen, Petri & Koskivirta, Anu & Lehti, Martti & Lindström, Dag & Büchert Netterstrøm, Jeppe & Okholm, Mikkel M. (2020). Historical Homicide Monitor 2.0. General Instructions and Coding Manual. Research Briefs 40/2020. University of Helsinki, Institute of Criminology and Legal Policy, Helsinki 2020.

Matikainen, Olli, Johdanto. Teoksessa Olli Matikainen (toim.), Rikos historiassa, 9–19. Jyväskylän historiallinen arkisto 5. Jyväskylän Historiallinen Yhdistys 2000.

Oja, Aulis, Pietarsaaren ylämaalaisten käräjäjutut vuosilta 1543–1600. Kytösavut X (1966): 133–152.

Radbruch, Gustav, Der Raub in der Carolina. Teoksessa Festschrift für Max Pappenheim. Kiel. Schleswig-holsteinische Univ. Ges. Veröffentlichungen 32. 1931.

Renvall, Pentti, Varsinais-Suomen historia V. Varsinais-Suomen historiantutkimusyhdistys 1949.

Renvall, Pentti, Suomalainen 1500-luvun ihminen oikeuskatsomustensa valossa. Turun yliopiston julkaisuja, Sarja B, Humaniora 33. Turun yliopisto 1949.

Verkko, Veli, Lähimmäisen ja oma henki: Sosiaalipatologisia tutkimuksia Suomen kansasta. Suomalaisen lakimiesyhdistyksen julkaisuja, B-sarja 33. Gummerus 1949.

Ylikangas, Heikki, Henkirikos keskiajan lopun ja uuden ajan alun Suomessa. Oikeustiede VIII (1976): 88–104.

Ylikangas, Heikki, Puukkojunkkareitten esiinmarssi – väkivaltarikollisuus Etelä-Pohjanmaalla 1790–1820. Otava 1976.

Ylikangas, Heikki, Major Fluctuations in Crimes of Violence in Finland. A Historical Analysis. Scandinavian Journal of History 1 (1976): 81–103.

Ylikangas, Heikki, Väkivallanaallon synty – puukkojunkkarikauden alku Etelä-Pohjanmaalla. Helsingin yliopiston historian laitoksen julkaisuja 3. Helsingin yliopisto, Historian laitos 1973.

Ylikangas, Heikki, Lohjalaisten historia, 1. Lohjan Kotiseutututkimuksen Ystävät ry 1973.

Ylikangas, Heikki, Väkivaltarikosten motivaatiopohja 1500-luvulla Suomessa. Teoksessa Historiallinen arkisto 65, 86–205. Suomen Historiallinen Seura 1971.