Itäisen menneisyyden haltuunottajat: kolme historioitsijaa Vanhasta Suomesta

Anu Koskivirta

Kolmen Vanhassa Suomessa syntyneen paikallisen koululaitoksen kasvatin, Gabriel Reinin, Matthias Akianderin ja A. J. Europaeuksen panos suomalaiselle historiantutkimukselle on ollut kiinnostava. Historioitsijana kolmikosta oli merkittävin Gabriel Rein (1800–1867), josta Suomen modernin historiantutkimuksen katsotaan alkaneen. Rein oli Jääskessä syntynyt papin poika, jonka isäpuolesta, kollegineuvos C. A. Sattlerista, tuli Vanhan Suomen muuhun Suomeen liittämisen jälkeen 1812 Suomen hallituskonseljin oikeusosaston jäsen. Sattlerin tytär solmi avioliiton tulevan arkkipiispan ja yliopiston rehtorin, Vanhan Suomen koululaitostakin johtaneen E. G. Melartinin kanssa, mistä yhteydestä muodostui merkittävä myös nuorelle Gabriel Reinille ja tämän urakehitykselle. Reinistä kehkeytyi 1820-luvulta lähtien tuottelias keskiajantutkija, joka vakiinnutti dosenttina ja historian professorina Suomen historian yliopisto-opetukseen ja syvensi teoksissaan merkittävästi Suomen varhaishistorian tuntemusta.

Jääskestä niin ikään kotoisin ollut talollisen poika Matthias Akiander (1802–1871) ei puolestaan ollut ystävänsä Reinin tavoin ammattihistorioitsija, vaan venäjän kielen ja kirjallisuuden opettaja, myöhempi professori. Historia-alalla hän ansioitui venäläisten lähteiden kokoajana ja kääntäjänä, laajojen matrikkelien koostajana sekä herätysliikkeiden ja lahjoitusmaakysymyksen tutkijana.

Kolmikon täydensi Kuolemajärvellä syntynyt ja Parikkalassa varttunut kirkkoherran poika A. J. (Anders Josef) Europaeus (1797–1870). Europaeus työskenteli 1820-luvun puolivälistä 1830-luvun alkuvuosiin Viipurin lukion historian lehtorina, kunnes sai Henrik Renqvistin eron myötä vapautuneen kirkkoherran viran Liperistä. Europaeuksesta tuli Pohjois-Karjalan-vuosinaan valistushenkinen maalaisrovasti, tanskalaista tiedesarjaa aktiivisesti avustanut muinaistutkija ja maallikkohistorioitsija.

Reinin, Akianderin ja Europaeuksen lapsuusvuosina Vanhan Suomen koululaitos tarjosi historia-alalle toisenlaisia lähtökohtia kuin muun Suomen vielä pappisvaltainen opinkäynnin tie. Seudun edistyksellisenä pidetty koululaitos ei toiminut kirkon, vaan vuonna 1803 perustetun Tarton yliopiston koulukomission alaisena. Reinin ja Akianderin kiinnostuksen historiaan sytytti Viipurin saksankielisen piirikoulun historianopettaja, runoilija Johann Carl Evert, joka osasi entisenä teatteriseurueen jäsenenä havainnollistaa ilmein ja elein menneisyyden henkilöitä ja tapahtumia. Vieläkin olennaisempaa kolmikon tulevalle urakehitykselle oli alkeis- ja piirikoulutasolta karttunut venäjän taito, jossa heidän ikäluokkansa sai huomattavan etumatkan muun Suomen nuoriin nähden. Kielitaito ja kulttuurinen ymmärrys Venäjän hallintotavoista osoittautuivat odotettuakin hyödyllisemmäksi, kun Vanha Suomi liitettiin vuodesta 1812 Suomen suuriruhtinaskuntaan. Näinä aikoina Suomen kulttuuristen arvostusten painopiste ja historiantutkimuksen katse olivat kääntymässä kohti itää.

Reiniä, Akianderia ja Europaeusta vain vähän vanhempaan ikäluokkaan kuuluivat useimmat niin kutsutut Turun romantikot, joista monet olivat opiskelleet Porvoon lukiossa ja innostuneet Herderin esimerkistä itähämäläisen tai savolaisen kotiseutunsa kielestä ja kansankulttuurista. Tästä ylioppilaiden piiristä lähtivät Pietariin ensimmäiset venäjän kielistipendiaatit 1810-luvun alussa. Nämä saivat tehtäväkseen myös etsiä Venäjältä Suomen historiaa valaisevia dokumentteja. Venäläisiä lähteitä hyödynsi etnologisissa, varhaishistoriaankin ulottuvissa tutkimuksissaan 1810-luvun puolivälistä lähtien etenkin iittiläisen pitäjänsuutarin poika A. J. Sjögren, joka yleni Pietarin tiedeakatemian jäseneksi. Rein, Akiander ja Europaeus solmivat Turun romantikkoihin kontakteja myöhemmin, mutta kielistipendejä he eivät tarvinneet.

Reinin, Akianderin ja Europaeuksen historialliset tiedonintressit suuntautuivat luonnollisista syistä paljolti Itä-Suomeen ja erityisesti kotiseudulle Karjalaan, joka oli ollut muun Suomen asukkaille pitkään rajan takaista maailmaa. Kiinnostuksen kohteena oli Turun romantikkojen johtohahmon A. I. Arwidssonin ja Ruotsin gööttiläisten esimerkkien mukaisesti erityisesti Suomen keskiaika, josta 1800-luvun alkupuolella haluttiin etsiä omaleimaisen kansallisen identiteetin aineksia.

Rein: opettaja, verkostoituja ja varhaisten valloitusten tuntija

Akateeminen historiantutkimus, etenkin Suomen historian tutkimus, oli ollut lamaannuksissa Porthanin kuoleman (1804) jälkeen, eikä arvostetun kirkkohistoriasta julkaisseen teologi Jakob Tengströmin arkkipiispaksi nimittäminen ja poleemisen A. I. Arwidssonin erottaminen akatemiasta (1822) ollut ainakaan parantanut tilannetta. Venäläisiä aineistoja ryhtyikin Suomessa hyödyntämään lähteenä laajamittaisesti ja systemaattisesti vasta Gabriel Rein 1820-luvun puolivälistä alkaen. Rein tutki Karjalan varhaishistoriaa ensimmäisessä väitöskirjasarjassaan De vetere Carelia ante occupationem Suecanam (1825–1830), joka hyödynsi läntisinä aineksina esimerkiksi Olaus Magnuksen Pohjoisten kansojen historiaa, Porthanin teoksia, Christfrid Gananderin Mythologia Fennicaa, Z. Topelius vanhemman ja saksalaisen R. Schröterin suomalaisten kansanrunojen kokoelmia, sanastovertailuja sekä Friedrich Rühsin Ruotsin historiaa, itäisinä aineksina puolestaan N. Karamzinin ja A. C. Lehrbergin Venäjän historioita ja joitakin venäläisiä annaaleja. Tutkimus ruotsalaisvalloitusta edeltäneestä Karjalasta osoitti, että novgorodilaiset olivat kastaneet karjalaisia ortodoksikirkon jäseniksi jo 1220-luvulla – ennen kuin läntiset valloittajat saapuivat kastamaan asukkaita roomalaiskatolisiksi. Karjalaisiin Rein palasi vielä myöhemmässä tutkimuksessaan venäläisten annaalien mainitsemista curoneista: hän tulkitsi 1100–1200-luvuilla Suomeen hyökkäilleen, kuurinmaalaisiksi uskotun kansan karjalaisiksi.

Gabriel Rein vuonna 1886. Kuva: P. Chr. Liebert; Historian kuvakokoelma, Museovirasto, Finna.

Rein tutki 1820-luvun puolivälin jälkeen esimerkiksi akatemian perustamista varhaisemman ajan Suomen historian tutkijoita, joita käsittelevä tutkimus tarkastettiin dramaattisesti Turun palon raunioilla. Palon aikaan hän oli ollut Akianderin kanssa pelastamassa akatemiarakennuksesta sen arkiston asiakirjoja katoamasta liekkeihin.

Yliopiston siirryttyä Helsinkiin Rein osallistui Snellmanin, Lönnrotin ja muiden nuorten kansallisista kysymyksistä kiinnostuneiden oppineiden kanssa Lauantaiseuran keskusteluihin ja kuului Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran perustajiin vuonna 1831 – kuten myös Tiedeseuran perustajiin vuosikymmenen lopulla. SKS:n esimiehenä hän toimi 1840-luvulta 1850-luvun alkupuolelle. Seuran julkaisemaan Suomi-sarjaan hän muun ohessa kirjoitti artikkelisarjan siihenastisesta suomalaisesta historiografiasta ja Suomen historian lähteistä (kirjallisuutta ja asiakirjalähteitä vielä suoranaisesti erottamatta).

Luennoimalla säännöllisesti Suomen historiasta Rein vakiinnutti 1820-luvun puolivälistä lähtien Reinhold von Beckerin jalanjäljissä Suomen historian kurssit osaksi akatemian/yliopiston opetusohjelmaa – ja joskus hämmästytti opiskelevaa nuorisoa näkemyksillä, joita läntisemmästä Suomesta tulleet ylioppilaat tulkitsivat jopa venäläismielisiksi. Aikanaan hän tosin joutui yliopiston rehtorina itsekin vaikeuksiin venäläisen hallinnon kanssa. Aikaansa seuraavana ja kansainvälisesti verkottuneena historioitsijana hän kävi tapaamassa henkilökohtaisesti niin Erik Gustaf Geijeriä kuin Leopold von Rankeakin.

Luentokurssinsa kertausmateriaaliksi Rein laati kronikoivan väitössarjan Finlands forntid i chronologisk översigt (1831). Katsaus etsi Suomen historian linjaa sijoittamalla keskeiset tapahtumat 600-luvulta 1520-luvun alkuun niin Venäjän kuin Ruotsinkin historian yhteyteen. Historian aamuhämärän Rein nojasi kansanrunouteen tulkitsemalla Väinämöisen ja Ilmarisen 600-luvulla eläneiksi merkkimiehiksi, joiden saavutuksia oli ajan saatossa ryhdytty paisuttelemaan. Tässä käsityksessä hän poikkesi seuraavan sukupolven historioitsijasta Yrjö Koskisesta (1830–1903), joka jo nojasi historiankirjoituksen yksiselitteisesti asiakirjalähteisiin. Niin kutsuttujen Suomen muinaiskuninkaiden historiallisuuden Rein Porthanin tavoin kiisti kaiken evidenssin puuttuessa.

Ote Gabriel Reinin teoksesta Finlands forntid (1831) havainnollistaa tyyliä esittää Ruotsin ja Venäjän tapahtumat rinnakkain Suomen historian käänteiden kanssa. Kuva: Google Books.

Toimittuaan 1830-luvun alkupuolella Helsingissä yliopiston saksan kielen lehtorina Rein sai vuonna 1834 historian professuurin – osin laajan julkaisutoimintansa ansiosta, ja osin ilmeisesti Melartinin myötävaikutuksella. Rein oli tässä vaiheessa jo pätevöitynyt Hämeeseen suuntautuneen toisen ristiretken ajan tuntijaksi ja vakiinnuttanut Suomen historian periodijakoa muistuttamalla Pähkinäsaaren rauhan merkityksestä ruotsalaisen yhteiskuntajärjestyksen ja katolisen sivistyksen vakiinnuttajana sekä Ruotsin ja Venäjän myöhempienkin rauhansopimusten pohjana. Tutkimustensa pohjalta hän laati sittemmin laajemman, omana aikanaan uudenaikaisen synteesitutkimuksen Biskop Tomas och Finland i hans tid. Reinin pitkään tavoittelema yleisesitys Suomen historiasta ei sitä vastoin ehtinyt valmistua hänen elinaikanaan, vaan hänen luentojensa pohjalta koottu Föreläsningar öfver Finlands historia I–II ilmestyi postuumisti. Yleisen historian professorin Yrjö Koskisen suomenkielinen, Suomen historian erillisyyttä korostanut Oppikirja Suomen kansan historiasta (1869) jätti kuitenkin Reinin valtiokeskeisen teoksen varjoonsa.

Itäisen kulttuurihistorian koostaja Akiander ja valistusmies, muinaistutkija Europaeus

Rein ei ollut suoranainen asiakirjatutkija toisin kuin ystävänsä Matthias Akiander, joka vahvisti Suomen – ja etenkin itäisen Suomen – historian tutkimuksen edellytyksiä kokoamalla ja kääntämällä laajoja asiakirja-aineistoja. Vaikka Akiander ei suorittanut yliopistollista loppututkintoa, hänkin päätyi Helsingin triviaalikoulun rehtorina työskenneltyään yliopiston palvelukseen, ensin 1830-luvun lopulla venäjän kielen ja kirjallisuuden lehtoriksi, saman alan ylimääräiseksi professoriksi vuonna 1853 ja vakinaiseen professuuriin vuonna 1862 (pappisvihkimyksen hän oli ottanut ainoastaan äitinsä mieliksi vuonna 1848). Yliopisto-opetukseen liittyi esimerkiksi Akianderin kirjoittama kevyt Venäjän historian yleisesitys Ryska Rikets historia. Virkatyönsä ohessa Akiander tutki monipuolisesti suomen kielioppia sekä itäistä Suomea ja Venäjää koskevia asiakirja-aineistoja.

SKS:n sihteerinäkin 1830-luvun lopulla toimineen Akianderin luonteva julkaisufoorumi oli SKS:n Suomi. Tidskrift i fosterländska ämnen -aikakauskirja. Akianderin kääntäminä ja selityksin varustamina lehti julkaisi 1840-luvun alusta lähtien Ruotsin ja Venäjän väliset rauhansopimukset Pähkinäsaaren rauhasta Haminan rauhaan sekä erilaisia valtiollisia ja läänien välisiä rajakirjeitä. Näitäkin merkittävämpi oli Suomi-lehdessä julkaistu Utdrag ur ryska annaler (1849). Lähes 300-sivuinen teos sisälsi, paikansi ja osin selitti johdonmukaisesti 15 venäläisen aikakirjan (annaalin) maininnat Suomeen liittyneistä, pitkälti sotaisista tapahtumista 800-luvun loppupuolelta Pultavan taisteluun ja Viipurin piiritykseen (1710) saakka. Teosta varten Akiander oli tutkinut Venäjän kronikkaa, joka perustui Nestorin kronikan eri versioihin, sekä Novgorodin, Sofian, Pihkovan, Solovetskin ja Dvinin kronikoita, ja varmistanut ja taustoittanut tietojaan Nikolai Karamzinin kuulun Venäjän valtakunnan historian avulla. Akiander käsitti aikakirjoissa mainittujen historiallisten tapahtumien todellisuuspohjan kirjaimellisemmin kuin nykyaikainen tutkimus (ks. tarkemmin Korpela 2023), mutta kaikkein varhaisimpia aikoja koskenutta myyttistä ainesta hän ei koosteeseen sisällyttänyt.

Matthias Akiander 1860-luvulla. Kuva: Carl Adolph Hårdh; Historian kuvakokoelma, Museovirasto.

Vuosikymmenten tutkimustyö kirkonarkistoissa tuotti matrikkelit itäisen hiippakunnan koululaitoksesta (Skolverket inom fordna Wiborgs och nuvarande Borgå stift,1865), paimenmuiston Herdaminne för fordna Wiborgs och nuvarande Borgå stift (1868–1869), pappiselämäkertoja sisältävän teoksen Finlands minnesvärda män (1853, 1855) sekä Inkerin luterilaisten seurakuntien paimenmuiston (Bidrag till kännedom om Evangelisk-lutherska Församlingarne i Ingermanlands stift, 1865) ja siihen liittyneen tutkimuksen Itä-Suomen herätysliikkeiden vaiheista. Ne laajensivat ja tasapainottivat alueellisesti käsitystä Suomen sivistyshistoriasta, jota oli pitkään tutkittu pääasiassa Turun ja muun läntisen Suomen näkökulmasta. Akiander niin ikään vastasi valtiopäivien poliittisen päätöksenteon tarpeisiin laatimalla omatoimisesti tutkimuksen Vanhan Suomen lahjoitusmaiden historiasta (1864). Aikalaisten arvostuksesta kertoi, että oppineiden seurapiireistä etäällä pysytellyt Akiander nimitettiin maallikkotaustastaan huolimatta 1860-luvulla SKS:n Historiallisen osakunnan esimieheksi. Taustavaikuttajan roolia kuvasti sekin, että viimeisinä töinään hän toimitti yhdessä Thiodolf Reinin kanssa Gabriel Reinin luennot laajaksi Suomen historian yleisesitykseksi.

Reinin nuoruuden ystäviin kuului myös Anders Josef Europaeus, valistusmies, joka sai ylioppilasvuosinaan vaikutteita Turun romantikkojen historiaharrastuksista ja ystävystyi heistä etenkin muinaistutkimustakin harrastaneen filologin C. A. Gottlundin kanssa. Viipurin lukion lehtorina toimiessaan Europaeus oli yksi Sanan Saattaja Viipurista -sanomalehden julkaisijoista ja avustajista ja omaksui vaikutteita orastavasta itäisestä, valistuksellisesta fennomaniasta. Saatuaan pastoraatin Liperistä Europaeus paransi määrätietoisesti virkapiirinsä sivistysoloja perustamalla asemapaikkakunnalleen esimerkiksi kansan- ja pappiskirjastot sekä kansakoulun. Rovastiksi edettyään hän ryhtyi julkaisemaan muinaistieteellisiä tekstejä. Ansiot kirkkolakikomiteassa painoivat silti tieteellisiä töitä enemmän, kun Europaeukselle, joka sittemmin toimi myös valtiopäiväedustajana, myönnettiin teologian kunniatohtorin arvonimi vuonna 1857.

Europaeuksen kiinnostus varhaishistoriaan kumpusi porthanilaisesta näkemyksestä, jonka mukaan vahvemmat naapurikansat määrittivät Suomen myöhemmät kohtalot. Aitoa kansallista toimijuutta oli siksi etsittävä muinaisajoista. Europaeus suhtautui suomalaiseen mytologian ja historiallisten asiakirjalähteiden yhdistämiseen vapaamielisemmin kuin akateemisissa piireissä uraa tehneet ikätoverinsa. Europaeuksen tutkimuksellisena intohimona oli järjestää muinaisuudesta kertovat muistomerkit, kuten asiakirjat, kertova kansanperinne ja nimistö, yhtenäiseksi ajassa eteneväksi kokonaisuudeksi, ja löytää varhaishistoriasta tekijöitä, joka yhdistivät suomalaisia lähimpiin sukulaiskansoihin. Lähteinään hän käytti suomalaisten, venäläisten ja saksalaisten asiakirjojen ohella islantilaisia saagoja, mikä joissain yhteyksissä yhdistyi kirjaimellisiin tulkintoihin Kalevalan tapahtumista.

Europaeus verkostoitui Liperistä käsin pohjoismaisten muinaistieteilijöiden kanssa ja spekuloi alan tanskalaisessa vuosikirjassa Aarboger for Nordisk Oldkyndighed og Historie osin sattumanvaraisten sanavertailujen pohjalta hunnien ja suomalaisten yhteydestä, muinaisajan savolaisista sekä Pähkinäsaaren rauhansopimuksen seurauksista. Europaeuksen pääteos oli 1850-luvun lopulla julkaistu Karjalan ajan-tiedot Täyssinän rauhaan. Ajan-tiedot oli Karjalan varhaishistorian yleisesitys, jonka johtavana ajatuksena oli sijoittaa Kalevalan tapahtumat Karjalaan. Teos yhdisti seikkaperäisen Vatjan viidenneksen verokirjan, Akianderin julkaisemien annaalikatkelmien, tanskalaisten muinaistutkijoiden Antiquités russes -kokoelman sekä Arwidssonin lähdejulkaisujen luennan mielikuvituksellisiin tulkintoihin Kalevalan tapahtumien ja Laatokan paikannimistön yhteyksistä.

Anders Josef Europaeus, n.1830–1840. Kuva: tuntematon tekijä; Wikimedia. 

Kokonaisuutena Ajan-tiedot täydensi Suomen varhaishistorian kronikoiden sarjaa, jossa Suomen alueen varhaishistoriaa ankkuroitiin pitkällä aikavälillä maakunnallisesti ja geopoliittisesti itään. Reinin Finlands forntid oli sijoittanut Suomen tapahtumat 600-luvulta Tukholman kapinaan saakka niin Ruotsin kuin Novgorod-Moskovankin vaiheisiin, Akianderin Utrag ur ryska annaler rakentanut venäläisten aikakirjojen taistelukuvauksista ja Suomi-huomioista kronologisen kokonaisuuden siinä missä Europaeuksen Karjalan ajan-tiedot paikansi ja kokosi aikajärjestykseen itäisen maakunnan tunnetun – ja osin kuvitellunkin – tapahtumahistorian ristiretkiajalta Täyssinän rauhaan 1595. Ajoittavat, selittävät ja jäsentävät kronikat olivat tarpeellinen vaihe historiankirjoituksen tiellä syntetisoivien kokonaisesitysten tasolle.

Europaeus kuului kansanperinteen ja historian yhdistämisestä innostuneena maallikkotutkijana itäsuomalaisen fennomanian jatkumoon: yleisen käsityksen itäsuomalaiset suuntautuivat kansallisten tieteiden harjoittajina useammin kieleen ja kansanperinteeseen siinä missä länsisuomalaiset historioitsijat Yrjö Koskisen johdolla rankelaiseen, julkishallinnon asiakirjoihin nojautuvaan lähdekriittiseen historiantutkimukseen. Vaikka 1870-luvun tieteen historian tilanteeseen perustuva yleistys ei tee täyttä oikeutta ammattimaisen historiantutkimuksen eriytymisen alla uraansa tehneiden Europaeuksen, Reinin ja Akianderin tutkijaprofiileille, on selvää, että historiantutkijoiden ammatillinen jälkikasvu Viipurin läänistä jäi seuraavina vuosikymmeninä niukanlaiseksi. Vuonna 1875 perustetun Suomen Historiallisen Seuran ensimmäisten tutkijajäsenten joukkoon kutsuttiin kaksi Viipurin läänistä kotoisin ollutta tutkijaa: kansanrunouden ja kirjallisuuden historian tutkija, folkloristiikan tieteellisen metodin kehittäjä Julius Krohn (s. Viipuri 1838) sekä tuottelias paikallishistorian dokumentoija Johan Magnus Salenius (s. Valkjärvi 1846), jotka kumpikaan eivät edustaneet aikansa ammattimaistuneen historiantutkimuksen edistyneimpiä virtauksia. Varhaisiin jäseniin kuuluivat myös Reinin poika Thiodolf ja tyttärenpoika Kustavi Grotenfelt, jotka kiistatta kuuluivat historia-ammattilaisiin, mutta taustaltaan olivat jo syntyperäisiä helsinkiläisiä. 1800-luvun lopun historiantutkijoiden piiriin ei enää muodostunut Reinin, Akianderin ja Europaeuksen kaltaista kolmikkoa, jonka historialliset tiedonintressit suuntautuivat Karjalan vaiheisiin ja Itä-Suomen historiaan.

Anu Koskivirta, FT, Suomen ja Pohjoismaiden historian dosentti, tutkija, Suomen kulttuurirahasto.

Kirjallisuutta

Valikoituja julkaisuja tekstissä käsitellyiltä tutkijoilta

Matthias Akiander:

”Fredsfördrag, Gräntsetractater och Råbref”, Suomi – Tidskrift i fosterländska ämnen 1841–1843. Finska litteratursällskapet.

Ryska Rikets historia. Första delen. Äldre historien. Wasenius'ska boktryckeriet 1844.

”Utdrag ur ryska annaler”, Suomi–Tidskrift i fosterländska ämnen 1848. Finska litteratursällskapet 1849.

Historiska upplysningar om de religiösa rörelserna i Finland i äldre och nyare tider, osat 1–7. Kejserliga Alexanders Universitet 1857–1863.

Muutamia tietoja Inkerinmaan ja Itäsuomen lahkolaisuuksista. Simelius 1864.

Om donationerna i Wiborgs län. Historisk utredning om deras uppkomst och natur samt öfriga förhållanden under ryska tiden. Simelius 1864.

Bidrag till kännedom om Evangelisk-lutherska församlingarne i Ingermanlands stift. J. C. Frenckell & Son 1865.

Skolverket inom fordna Wiborgs och nuvarande Borgå stift. Bidrag till kännedom af Finlands natur och folk 9. Finska Vetenskaps-Societen 1866.

Herdaminne för fordna Wiborgs och nuvarande Borgå stift intill år 1868, osat 1–2. Finska Vetenskaps-Societeten 1868–1869.

A. J. Europaeus:

Karjalan ajan-tiedot Täyssinän rauhaan asti, vuonna 1595. Aschan 1859.

”Om Savo och savolaxarnes forntid”, Annaler for Nordisk Oldkyndighed og Historie. Kongelige Nordiske Oldskrift-Selskab 1858, 29–51.

”Några hypotheser angående Väinölä, Pohjola och andra i Kalevala förekommande namn”, Annaler for Nordisk Oldkyndighed og Historie. Kongelige Nordiske Oldskrift-Selskab 1861.

”Något om hunner och finnar”, Annaler for Nordisk Oldkyndighed og Historie. Kongelige Nordiske Oldskrift-Selskab 1866, 232–242.

”Om det nöteborgska fredsfördraget och dess följder”, Annaler for Nordisk Oldkyndighed og Historie. Kongelige Nordiske Oldskrift-Selskab 1866, 14–26.

Gabriel Rein:

De vetere Carelia ante occupationem Svecanam. Frenckell 1825–1830.

De rerum Fennicarum scriptoribus ante conditam Academiam Aboensem. Frenckell 1828.

Finlands forntid i Chronologisk öfversigt, åtföljd af de förnämsta händelser ur Rysslands och Sveriges historia. Frenckell & son 1831.

De loco, quo, arma Tavastis illaturus, appulerit Birgerus Dux. Frenckell 1833.

Biskop Thomas och Finland i hans tid. Frenckell 1838–1839.

”Bidrag till finska häfdeteckningens historia”. Suomi 1841, 1 häftet, 3–59, 1842, 1. häftet 3–36, 1843, 1. häftet 3–33, 6. häftet 311–354.

Statistisk teckning af Storfurstendömet Finland. 1843.

Statistisk teckning af Storfurstendömet Finland. 1853.

Föreläsningar öfver Finlands historia I–II (koonneet ja toimittaneet Matthias Akiander ja Thiodolf Rein). G. W. Edlund 1870–1871.

Muu kirjallisuus

Cederberg, A. R. & Thiodolf Rein, Suomalaisuuden merkkimiehiä. 4, Gabriel Rein. Kansanvalistusseura 1917.

Cederbrg, A. R., Suomalaisuuden merkkimiehiä. 4, Matthias Akiander. Kansanvalistusseura 1917.

Jalava, Marja, ”Kansallisen menneisyyden todistaminen”. Teoksessa Tiede ja yhteiskunta: Suomen Historiallinen Seura ja historiantutkimus, toim. Petri Karonen. SKS 2019, 161–215.

Karonen, Petri, ”Historiantutkimuksen ja yhteiskunnan yli puolitoistavuosisatainen vuoropuhelu: resurssit, rakenteet ja tulokset”. Teoksessa Tiede ja yhteiskunta: Suomen Historiallinen Seura ja historiantutkimus, toim. Petri Karonen. SKS 2019, 13–14.

Korpela, Jukka, Muinais-Venäjän myytti. Kiovan Rus, Ukraina ja vanhan Venäjän historia. Gaudeamus 2023.

Klinge, Matti, Suomalainen ja eurooppalainen menneisyys — historiankirjoitus ja historiakulttuuri keisariaikana. SKS 2010.

Landgrén, Lars-Folke, ”Rein, Gabriel (1800–1867)”. Kansallisbiografia-verkkojulkaisu. SKS 2006. http://urn.fi/urn:nbn:fi:sks-kbg-003595 Luettu 26.6.2023.

Luther, Georg, ”Akiander, Matthias (1802–1871), professor, historieforskare”. Biografiskt lexikon för Finland. Svenska litteratursällskapet i Finland 2009. https://www.blf.fi/artikel.php?id=3107 Luettu 16.6.2021.

Mustelin, Olof, Studier i finländsk historieforskning 1809–1865. Svenska Litteratursällskapet i Finland 1957.

Petersen-Jessen, Anne, Liperin rovasti Anders Josef Europaeus. Suomen Sukututkimusseura 1987.

Ruutu, Martti, ”Liperi eräänä heräävän kansallisen harrastuksen tukikohtana”. Historiallinen aikakauskirja 35:2 (1937), 85–109.

Ruutu, Martti, ”Rovasti A. J. Europaeus Suomen muinaisuuden tutkijana”. Historiallinen Aikakauskirja 37:3–4 (1939), 329–344.

Ruutu, Martti, ”A. J. Europaeus koulukysymysten ajajana 1850- ja 1860-luvuilla”. Historiallinen Arkisto 47. Suomen Historiallinen Seura 1940, 355–379.

Sarjala, Jukka, Turun romantiikka. Aatteita, lukuvimmaa ja yhteistoimintaa 1810-luvun Suomessa. SKS 2020.

Sulkunen, Irma, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 1831–1892. SKS 2004. 

Tommila, Päiviö, Suomen historiankirjoitus. Tutkimuksen historia. WSOY 1989.

Tuominen, Uuno, Suomen Historiallinen Seura 1875–1975 [Seuran tutkijajäsenten matrikkeli 1870–1900, 92–93]. Suomen Historiallinen Seura 1975.

Ajan haalistamat värit? Värit ja värjärit historiantutkimuksessa

Merja Uotila, Maare Paloheimo & Susanna Niiranen

Käsityksemme menneisyyden ihmisten elinympäristön värimaailmasta on usein haalistunut liki värittömäksi. Esimerkiksi alun perin kirkkailla väreillä maalatut antiikin patsaat menettivät väriloistonsa altistuttuaan ajan kuluttavalle vaikutukselle. Myöhemmin valkeista patsaista ja puhtaan vaaleasta marmorista muodostui klassisen taiteen ihanne, jota ei sovi edelleenkään rikkoa. Samalla tavalla kuluneet vuosisadat ovat haalistaneet ja vieneet värit Suomen keskiaikaisista puuveistoksista. Keskiaikaisten kirkkosalien värikäs kuvamaailma puolestaan katosi, kun ne maalattiin piiloon puhdasoppisuuden aikana. Kuvat löydettiin maalikerrosten alta uudelleen vasta reilu vuosisata sitten, jolloin paljastui seinämaalausten hahmojen värikäs vaatetus.

Entisaikain ”resurssiviisaassa” maailmassa vaatteet ja niiden materiaalit kierrätettiin ja kulutettiin loppuun, jos ei muutoin, niin lumppupaperin raaka-aineena. Suomen museoihin on siis talletettu vähän vanhoja vaatekappaleita – tämä koskee etenkin arki- ja työvaatteita. Aika on käsitellyt museoesineitäkin haurastuttaen ja haalistaen niitä. Auringon valon ja saasteiden vaikutuksesta muuttuneet ja hävinneet värit ja sävyt vaikeuttavat kokonaiskuvan saamista menneisyyden ihmisten elinympäristön väreistä ja värikkyydestä. Uuden tutkimuksen ja teknologian edistymisen myötä tekstiilien sekä rakennetun ympäristön alkuperäisistä väreistä on kuitenkin saatu luotua parempi käsitys. Nykyään mennyttä maailmaa voidaan myös värittää, sillä teknologian avulla on mahdollista lisätä jälkikäteen värejä vanhoihin mustavalkovalokuviin. Tämä on lisännyt kuvien kiinnostavuutta.

Maksullisilla kuvankäsittelyohjelmilla tai ilmaisilla verkkopalveluilla voi lisätä värejä digitoituihin vanhoihin valokuviin. Verkkopalveluissa tekoälyn avustuksella luotu värimaailma vaikuttaa usein todentuntuiselta. Alkuperäinen kuva: Kahvitauko risukarhin luona. Puumalan talon väkeä 1930-luvun lopulla. Pitkälänmäki, Varpaisjärvi. Jyväskylän yliopisto, Avoimen tiedon keskus, Tiedemuseo, Ahti Rytkösen kokoelma. Kuvan muokkaus https://www.myheritage.fi/incolor -sivustolla Riina Turunen. Kuvapari on julkaistu Ylä-Savon elämisen ehdot 1500–1900-hankkeen Facebook-sivulla.

Värit ja värisävyt ovat saaneet osansa tutkijoiden kiinnostuksesta, mutta väritutkimuksessa on keskitytty paljolti estetiikkaan ja symboliikkaan. Suomessa varhaisempien aikojen tutkimus on ollut taidehistorioitsijoiden ja arkeologien harteilla. Tutkimusteknologian kehitys on esimerkiksi arkeologiassa lisännyt mahdollisuuksia analysoida säilyneitä tekstiilinosia ja määrittää niiden värejä ja väriaineita. Historiatieteissä painopiste on taas ollut enemmänkin eliitin materiaalisessa kulttuurissa, pukeutumisessa ja kulutuksessa.

Värit vaatetutkimuksessa

Suomalaisessa pukeutumis- ja vaatekirjallisuudessa värit ja niitä tuottaneet värjärit näkyvät vaihtelevasti. Taidehistorioitsija, pukuhistorian tutkimuksen edelläkävijä Riitta Pylkkänen luo kattavaan ja monipuoliseen lähdeaineistoon (mm. maalaustaide, perukirjat, tuontitilastot, tuomiokirjat) pohjautuvilla tutkimuksillaan perustan suomalaisen vaatetushistorian tutkimuksille. Pylkkäsen klassikkoteoksissa, kuten Säätyläispuku Suomessa vanhemmalla Vaasa-ajalla 1550–1620 (1956) ja Barokin pukumuoti Suomessa 1620–1720 (1970), päähuomio on kuitenkin säätyläistön vaatteissa, vaikka Pylkkänen on tuntenut rahvaan puvunparren ja tekee siitäkin mainintoja. Pukujen värit ja värjääminen saavat osansa huomiosta, vaikka ne eivät ole olleet varsinaisesti tutkimuskohteena. Pylkkänen nostaa kattavasti esille myös ylellisyysasetusten rajoitukset materiaalien saatavuudelle ja käytölle. Valitettavasti kirjojen laaja kuvitus on usein mustavalkoinen.

Historioitsijat eivät ole juurikaan tehneet erillistutkimuksia vaatteista tai pukeutumisesta, vaikka paikallis- ja kaupunkihistorian kaanoniin kuuluu käsitellä lyhyesti paikallista pukumuotia. Tämä tehdään yleensä yksittäisin esimerkein ja perukirjoihin tukeutuen. Toisinaan muistetaan mainita ylellisyysasetusten vaikutus. Paikkakunnalla toimineet värjäämöt ja värjärit voivat saada oman osuutensa. Historioitsija Saini Laurikkala on teoksessaan Varsinais-Suomen talonpoikain asumukset ja kotitalousvälineet 1700-luvulla (1947) sivunnut värjäämisperinnettä, vaikka näkökulma on naisten kotityönä tapahtuneessa värjäämisessä. Värimaailman hän toteaa olleen edelleen luonnonväreihin pohjautuva. Laurikkala on kuitenkin huomioinut ostovärien yleistymisen 1700-luvun loppupuolella.

Perinteisen kansatieteen kohteeksi vaatteet ja pukeutuminen ovat sen sijaan sopineet hyvin. Kansanomaiset puvunparret ovat olleet kansatieteilijöiden kiinnostuksen kohteina jo 1800-luvun lopusta lähtien, jolloin säätyläistö ja oppineisto heräsivät niin käyttämään kuin tutkimaankin niitä. U.T. Sirelius kirjoittaa teoksessaan Suomen kansallispukuja (1915) alueellisista puvunparsista, mutta värit tai värjääminen eivät olleet teoksessa kovin suuressa roolissa. Sen sijaan Sireliuksen Suomen kansanomaista kulttuuria I (1919) kotivärjäys saa oman osuutensa. Etnologinen tutkimus on voinut pohjata kerättyihin vaatekokoelmiin ja muistitietoon, mutta toisinaan tutkijat ovat käyttäneet myös historiallisia lähteitä, kuten perukirjoja. Niin Bo Lönnqvist kuin Seija Johnsson ovat voineet tukeutua näihin lähteisiin kirjoittaessaan naisten vaatekappaleiden väreistä.

Kansanomaista pukeutumista käsittelevistä yleisteoksista kannattaa nostaa esiin kaksi. Kansatieteilijä Toini-Inkeri Kaukonen on Suomalaiset kansanpuvut ja kansallispuvut (1985) teoksessaan huomioinut vaatteiden värin ja paikoitellen kertonut niiden värjäämisestä painopisteen ollessa kotivärjäyksessä. Ammattivärjäreiden vaikutus näkyi kuitenkin esimerkiksi savolaisten sinisen eri vivahteista käytetyissä nimityksissä, kuten mellasini ja perlyysi. Pirkko Sihvo puolestaan kirjoittaa teoksessa Rahwaan puku (2005) vaatteiden ohella ylellisyysasetusten ja normiston aiheuttamista värienkäyttörajoituksista, rahvaan käyttämistä väreistä sekä niiden nimistä. Teoksen runsas kuvitus on osin värillistä. Kaikkinensa värien tuottajat ovat jääneet vaatetutkimuksessa pieneen rooliin.

Savolaisen Akka sinisessä päällystakissaan ja siniraitaisessa hameessaan. Kuva: R. W. Eklund Julkaisussa C. A. Gottlund: Otawa eli suomalaisia huvituksia 1. 1828. Doria.

Värit ja värjärit teollisuuslaitosten historiateoksissa

Historiantutkijat ovat olleet vaatteiden yksityiskohtien sijaan enemmän kiinnostuneita niiden tekemisestä ja tuotannosta, eivätkä värisävyt ole saaneet suurta roolia. Verkatehtaita käsittelevissä historiateoksissa mainitaan kuitenkin usein värjärit, sillä värjäämö oli kutomon, vanuttamon ja leikkaamon ohella yksi verkatehtaan osista. Moni verkatehdas oli myös joko värjärin perustama, hoitama tai vuokraama. Esimerkiksi Littoisten verkatehtaan alkuvaiheet ovat värjäri, myöhempi tehtailija Esaias Wechterin (1701–1776) Turkuun sijoittuneessa toiminnassa. Yrjö Koskelainen on sivunnut Littoisten verkatehtaan historia ynnä piirteitä Wecterin manufaktuurilaitoksen vaiheista (1923) teoksessaan myös aikaisempaa turkulaista värjäämötoimintaa. K. V. Kaukovalta on puolestaan kirjoittanut yhteen kietoutuneiden Jokioisten verkatehtaan ja tästä kehittyneiden Tampereen verkatehtaan (1947) sekä Forssan puuvillatehtaan historiat (1934). Teosten tyyli on kuvailevaa ja Suomen kontekstiin sidottua tapahtumahistoriaa keskeisiä henkilöitä, myös värjäreitä, nimellä mainiten.

Osa värjäreitä työskenteli itsenäisinä käsityöläisammattilaisina kaupungeissa, mutta myöhemmin myös maaseudulla. Tieteellisintä tutkimusta värjäreiden lukumäärästä edustaa Per Schybergson, jonka teokset Hantverk och fabriker. Finlands konsumtionsvaruindustri 1815–1870 I–III esittelee värjäysalan toimijoita sekä tuotantoa osana kulutustavaratuotantoa. Hänellä on ollut mahdollista käyttää lähdeaineistona 1800-luvulla kerättyä tilastoaineistoa, vaikka hän on myös tehnyt suuren työn kootessaan omia tilastoja.

Yksittäisistä värjäreistä on tehty muutamia sukututkimuksen luonteisia selvityksiä. Harvinainen erikoisartikkeli värjäreistä on taide- ja tekstiilihistorioitsija Ingegerd Henschen-Ingvarin Tygtryckare och färgare i Finland (1943), jossa hän luettelee kaupunkien värjäreitä nimellä. Yksittäisistä värjäreistä ja heidän pienistä manufaktuureistaan löytyy tietoa pitäjänhistorioista tai pienistä muistojulkaisuista, kuten V. J. Kallion kirjasesta Ammattimaisesta vanhanaikaisesta tekstiilituotteiden värjäyksestä yleensä ja erikoisesti Liljeroosin tehtaassa Tampereella (1942), jossa mielenkiintoisin osuus on vanhan värjärin muistelmat väriaineiden käytöstä. Suomessa ei ole tehty varsinaista erikoisteosta värjäysalan ammattilaisista toisin kuin Ruotsissa, jossa on julkaistu esimerkiksi etnologi Eva Bergströmin nimensä mukaisesti vain värjäreihin keskittyvä Den blå handen: om Stockholms färgare 1650–1900.

Hämeenlinnassa värjärit olivat keskittyneet pitkälti samalla alueelle. Kuvassa on Carl Sven Lindin rakennuttama värjäämörakennus (1852). Värjäämössä oli kolme huonetta: kuivaushuone, värihuone, josta oli erotettu "plooveri" sinivärjäystä varten sekä oppipoikien asuintila omalla sisäänkäynnillä. Kuva: “Lindin värjäämö,” DIGI - Yleisten kirjastojen digitoimaa aineistoa.

Monipuolistuva värien tutkimus

Luonnonväriaineet ja niiden käyttö tekstiilivärjäyksessä sekä värjäykseen liittyvän tietotaidon leviäminen ja reitit ovat saaneet osakseen vain vähän tutkimuksellista huomiota suomalaisessa historiantutkimuksessa. Viime aikoina tutkimukselliset näkökulmat ovat kuitenkin laajentuneet ja monipuolistuneet. Esimerkkinä voidaan mainita Arja Turusen ja Anna Niirasen toimittama Säädyllistä ja säädytöntä. Pukeutumisen historiaa renessanssista nykypäivään (2019). Värien ja niiden käytön tutkimuksessa huomioidaan nykyään laajemmin arkipäivän ja tavallisen kansan näkökulma – toisin sanoen tutkimuksellinen mielenkiinto ohjautuu lisääntyvissä määrin laajempien kansanosien pukeutumiseen, arkipäiväiseen värien käyttöön sekä värjäreihin ja näiden ammattiosaamiseen. Ennen ja nyt – historian tietosanomat -journaalin vuoden 2022 Väri ja historia -teemanumerossa aihetta tarkasteltiin talous- ja valokuvahistorian sekä maisema- ja taiteentutkimuksen näkökulmista. Oma kontribuutiomme teemanumeroon käsitteli luonnonväriaineiden tuontia Suomeen. Väreillä on ollut ja on edelleenkin niin kulttuurista, sosiaalista, poliittista kuin psykologista merkitystä, minkä vuoksi niiden tutkiminen menneisyydessä auttaa ymmärtämään värien monien merkityksien pitkiä juuria.

FT Merja Uotila, FT Maare Paloheimo ja dosentti Susanna Niiranen työskentelevät Koneen Säätiön rahoittamassa hankkeessa Säädellyt sävyt: väriaineet, värjärit ja välittäjät yhteiskunnallisen muutoksen kuvaajina, 1400–1850. Hankkeessa tutkitaan erityisesti värjäreiden sekä värien välittäjien ja myyjien roolia yhteiskunnan ja materiaalisen kulttuurin kehityksessä 1400-luvulta 1800-luvun puoliväliin asti (https://saadellytsavyt.blogspot.com/).

Kirjallisuus

Ennen ja nyt – Historian tietosanomat. 22:2 (2022): Väri ja historia.

Henschen-Ingvar, I, Tygtryckare och färgare i Finland från 1700-talet och fram till 1809. Finskt Museum Vol 50 (1943).

Johnsson, Seija, I den folkliga modedräktens fotspår. Bondekvinnors välstånd, ställning och modemedvetenhet i Gamlakarleby socken 1740–1800. Jyväskylän yliopisto 2018.

Kallio, V. J., Ammattimaisesta vanhanaikaisesta tekstiilituotteiden värjäyksestä yleensä ja erikoisesti Liljeroosin tehtaassa Tampereella. Helsinki 1942.

Kaukonen, Toini-Inkeri, Suomalaiset kansanpuvut ja kansallispuvut. Werner Söderström Osakeyhtiö 1985.

Kaukovalta, K. V., Forssan puuvillatehtaan historia 1847–1934. Osakeyhtiö Forssa 1934.

Kaukovalta, K. V. & Riipinen, Ale-Einari, Tampereen verkatehdas 1797–1947: muistojulkaisu. 1–2. Tampereen verkatehdas 1947.

Koskelainen, Yrjö, Littoisten verkatehtaan historia ynnä piirteitä Wechterin manufaktuurilaitoksen vaiheista 1738–1823–1923. Littoisten verkatehdas 1923.

Laurikkala, Saini, Varsinais-Suomen talonpoikain asumukset ja kotitalousvälineet 1700-luvulla. Turun yliopisto 1947.

Lehtinen, Ildikó & Sihvo, Pirkko, Rahwaan puku. Näkökulmia Suomen kansallismuseon kansanpukukokoelmiin. Museovirasto 2005 3. uud. ja laaj. p.

Lönnqvist, Bo, Dräkt och mode i ett landsbygdssamhälle 1870–1920. Suomen muinaismuistoyhdistys, 1972.

Pylkkänen, Riitta, Säätyläispuku Suomessa vanhemmalla Vaasa-ajalla 1550–1620. Suomen Muinaismuistoyhdistys 1956.

Pylkkänen, Riitta, Barokin pukumuoti Suomessa 1620–1720. Weilin + Göös 1970.

Pylkkänen, Riitta, Säätyläisnaisten pukeutuminen Suomessa 1700-luvulla. Suomen Muinaismuistoyhdistys 1982.

Pylkkänen, Riitta, Kaksi pukuhistoriallista tutkielmaa. (Miehen muotipuku Suomessa 1700-luvulla). Suomen Muinaismuistoyhdistys 1984.

Schybergson, Per, Hantverk och fabriker I. Finlands konsumtionsvaruindustri 1815–1870: Helhetsutveckling. Finska vetenskaps-societeten 1973.

Schybergson, Per, Hantverk och fabriker II. Finlands konsumtionsvaruindustri 1815–1870: Branschutveckling. Finska vetenskaps-societeten 1974.

Sirelius, U. T., Suomen kansanomaista kulttuuria: Esineellisen kansatieteen tuloksia I–II. Otava 1919–1921.

Sirelius, U. T., Suomen kansallispukuja: Kuvia ja ohjeita käytäntöä varten 1–2. Tietosanakirja. Helsinki 1921–1922, näköispainos 1989.

Turunen, Arja & Niiranen, Anna (toim.), Säädyllistä ja säädytöntä. Pukeutumisen historiaa renessanssista nykypäivään. SKS 2019.

Tiainen, Timo, Uotila, Merja & Paloheimo, Maare, ”Indigon sinisestä kokenillin punaiseen: Tekstiilivärjäyksessä käytettyjen luonnonväriaineiden tuonti Suomeen (1791–1856)” Ennen ja nyt – Historian tietosanomat, 22: 2 (2022), 3–26.

Uotila, Merja & Paloheimo, Maare, “Textiles in blue production, consumption and material culture in rural areas in early-nineteenth century Finland”, Scandinavian Economic History Review, 71:2 (2021), 199–217.

Ongelmallinen torppa historiankirjoituksessa

Kirsi Laine

Torppiin liittyvästä suomalaisesta historiankirjoituksesta tulee ensimmäisenä mieleen Viljo Rasilan tutkimukset torpparikysymyksestä (1961 ja 1970) ja Matti Peltosen teos Talolliset ja torpparit (1992). Suomalaisessa historiankirjoituksessa torpat tarkoittavat ongelmia kuten Arvo M. Soininen (1999) on todennut. Hänen mukaansa ”käsitteellä torpparilaitos on siitä puhuttaessa yleensä negatiivinen arvovaraus. Torppia on pidetty viljelijöilleen epäedullisina. Tämä johtuu nimenomaan torpparilaitoksen viimeisten aikojen kehityksestä” (s. 25). Kuten Soininen jatkaa, ”näin ei kuitenkaan aina ole ollut. Alkuaikoinaan 1700-luvulla torpparilaitosta voi pikemminkin luonnehtia edistykselliseksi maankäyttömuodoksi” (s. 25).

Suomessa torpat, eli maanviljelyä ja asumista varten vuokralle annetut maatilan osat, olivat yleisiä erityisesti länsisuomalaisella maaseudulla. Suomen torpat olivat peruja Ruotsin valtakunnan lainsäädännöstä ja maankäytön käytännöistä. Autonomian ajalla torpparilaitos kehittyi Suomessa eri suuntaan kuin Ruotsissa. Ruotsissa torppien määrä väheni voimakkaasti 1800-luvun jälkipuolella. 1860-luvun 100 000 torpasta määrä putosi 30 000 torppaan vuoteen 1920 mennessä. Vuokramaan viljelemisestä ei muodostunut samalla tavoin yhteiskuntaa ravistelevaa kysymystä kuin Suomessa. Kehityskulkujen erot luovat mielenkiintoisen tarkastelukulman torpparilaitosta koskevaan historiankirjoitukseen. Jos kohdistetaan katse 1700-luvun puolivälistä sata vuotta eteenpäin, koko aikaväli voidaan nähdä sekä suomalaisilla että ruotsalaisilla alueilla torpparilaitoksen laajenemisen aikana. Miten tuon ajan torppia on käsitelty historiankirjoituksessa? Näkyykö torpparilaitoksen erilainen päättyminen myös varhaisempaa torpparikautta kuvaavassa tutkimuksessa?

Noin 1780 perustettu Kulmalan torppa Loimaan Kauhanojankylässä 1920 kuvattuna. Urho Järveläinen, Järveläisen kokoelma, Loimaan kotiseutumuseo, Loimaa-seura.

Lainsäädännön ja tilastotietojen varassa

Maanvuokrasuhteiden kriisiytyminen on saanut suomalaisessa tutkimuksessa osakseen suurimman torppareihin liittyvän kiinnostuksen. 1700-luvun ja 1800-luvun alun torpparilaitoksesta on olemassa yksi erikoistutkimus, Edvard Gyllingin Torpparilaitoksen kehityksen pääpiirteet Ruotsinvallan aikana (1909). Gyllingin tutkimus keskittyy lainsäädännössä tapahtuneisiin muutoksiin ja torppien määrän kehitykseen. Myöhemmin torpparilaitoksesta kirjoittaneet ovat saaneet Gyllingin tutkimuksesta tukevan selkänojan, minkä vuoksi lainsäädäntö ja torppien määrä hallitsevat kaikkea, mitä Ruotsin ajan torpista on myöhemminkin kirjoitettu.

Erikoistutkimuksen puuttumisesta huolimatta torpat ovat aihe, jota ei ole voitu maaseutua käsittelevässä talous- ja sosiaalihistoriallisessa tutkimuksessa väistää. Jotain on ollut pakko kirjoittaa esimerkiksi torpparien asemasta ja vuokraehdoista. Tekstien pintaa raaputtamalla voidaan selvittää, minkälaisia keinoja historiantutkijat ovat käyttäneet, kun ovat joutuneet kirjoittamaan asiasta, josta täsmällistä tietoa ei ole ja sen hankkiminen tutkimuksen keinoin olisi hyvin työlästä.

Torppien vuokraehdoista on olemassa Aksel Warénin laaja tutkimus Torpparioloista Suomessa vuodelta 1898. Se kuvaa oman aikansa sopimusten ehtoja, eikä ole pätevä kertomaan sata vuotta aikaisemmin esiintyneistä vuokraehdoista. Siitä huolimatta Warénin tutkimuksen tietoja on käytetty pääasiallisena lähteenä vuokrasopimuksista kirjoitettaessa. Yleensä tiedot kiinnitetään asianmukaisesti oikeaan aikaan, mutta erityisesti tutkijoiden viitatessa toistensa teksteihin on nähtävissä, että Warénin aineistosta tehdyt päätelmät ovat osittain valuneet kohti aikaisempia aikoja. Vastaavasti Arvo M. Soininen (1974) käyttää torpan vuokraehtojen määräytymisen perusteista lähteenään virkatalojen torppien verollepanoasiakirjoja 1890-luvulta, jotka hänen tulkintansa mukaan ”valaisevat ilmeisesti vanhoja ja syväänjuurtuneita käsityksiä torpparin asemasta” (s. 37).

Toki tutkijat viittaavat myös torppien kontrahteihin ja nostavat niistä konkreettisia esimerkkejä esiin (ks. esim. Blomstedt 1976, Soininen 1990). Lukijalle ei kuitenkaan selviä, onko kyse eteen sattuneista vai systemaattisesti kerätyistä kontrahdeista ja minkälainen määrä niitä on käyty läpi. Toisaalta kartanohistoriat ovat tehneet juuri kartanotorppareiden asemaa näkyväksi. Kun torpparilaitoksen tausta oli nimenomaan kartanoiden työvoiman tarpeen täyttämisessä, päivätöiden merkitys on korostunut torppien vuokranmaksun tapoja kuvattaessa.

Yksi tyypillinen piirre suomalaisessa torppien historiankirjoituksessa on ääripäihin kiinnittyminen. Milloin tahansa irtisanottavissa olevan kartanon työmiestorpparin vastakohta oli ikuisen sopimuksen turvaama perintötorppari, jonka ei tarvinnut maksaa sen paremmin vuokraa kuin kruununverojakaan. Kärjistäen voikin nähdä lukijan tehtäväksi kuvitella koko se torppariuden kirjo, joka näiden ääripäiden välille on voinut sisältyä.

Saarikon torpan (tontti Z) pellot 1864 tehdyssä katselmuksessa Loimaan Tammiaistenkylässä. Peltojen raivaaminen oli aloitettu 45 vuotta aikaisemmin numeroilla 11 ja 5 merkityistä lohkoista. Kansallisarkisto, Maanmittaushallituksen uudistusarkisto.

Vakaata maata jalkojen alle olisi voinut vuokrasuhteidenkin osalta tarjota Edvard Gylling, mutta hän antaa vain pieniä vihjeitä keräämästään aineistosta. Aikaisemman opinnäytteensä (1907) Gylling teki Ikaalisten maatyöväen oloista, mikä ilmeisesti innoitti hänet kokoamaan Ylä-Satakunnan tuomiokirjoista vuosilta 1804–1809 torppien kontrahteja ja syyniasiakirjoja, joita kertyi ”hyvä joukko toista sataa”. Niihin nojaten Gylling kirjoittaa torpparitutkimuksessaan lyhyesti, että uudistorpparien avustamisen oli tavallista kaikenlaisilla tiloilla. Avustusmuotoina Gylling mainitsee vuokrasta vapaat vuodet, rakennusten luovuttamisen siirrettäväksi torpan rakennuskannan aluksi, mahdollisuuden viljellä tilan peltoa ensimmäisten vuosien ajan sekä viljalla ja karjalla avustamisen. Lisäksi Gylling kirjoittaa keräämistään kontrahdeista lyhyesti satakuntalaisessa kotiseutujulkaisussa (1907). Siinä Gylling kertoo esimerkiksi, että vuokraoikeuden ostaminen ja edelleen myyminen olivat yleisiä käytäntöjä ja että sopimus tehtiin usein määrävuosiksi, mutta lähtökohtaisesti määräajan kuluttua uusittavaksi.

Sivujuonteita ja torpparitutkimuksen yksinäinen helmi

Ruotsalaisen historiantutkimuksen anti torppareista kiinnostuneille jää Suomen tavoin melko ohueksi. Kuvaavaa on se, että vuonna 2014 ilmestynyt, Anders Wästfeltin toimittama vuokratun maan viljelemistä käsittelevä antologia Att bruka men inte äga keskittyy lampuoteihin. Teos käsittelee torppareita lähinnä sivulauseissa ja yhdessä aiheelle omistetussa artikkelissa, joka sekin syventyy ajallisesti torpparilaitoksen loppuvaiheisiin. Torppia koskevasta lainsäädännöstä ja torppien määrällisestä kehityksestä Ruotsissa kirjoitti Edvard Gyllingin aikalainen Nils Wohlin. Siirtolaisuustutkimukseen liittyvässä sarjassaan hän taustoitti aikansa yhteiskunnallisia ongelmia. Yksi teossarjan osista on vuonna 1908 ilmestynyt Torpare- backstugu- och inhysesklasserna. Toisaalta torpat kulkevat mukana maataloushistorian tutkimuksissa. Tilastotietoja torpparien maataloudesta löytyy esimerkiksi Birgitta Olain isojakotutkimuksesta (1983) ja Carl-Johan Gaddin tutkimuksesta Järn och potatis (1983).

Yksi helmi ruotsalaisella historiankirjoituksella on kuitenkin tarjottavanaan. Valter Elgeskogin väitöskirjassa Svensk torpbebyggelse från 1500-talet till laga skifte (1945) huomion herättää laaja torpparien vuokrasopimusten ja talouden käsittely kontrahtien ja perukirjojen kautta. Tutkimuksensa aineistona Elgeskogilla on muun muassa 1151 kontrahtia talonpoikaistiloilta Sunnerbon kihlakunnasta Smålandista vuosilta 1750–1827.

Vuokrasopimusten keston rajaaminen pisimmillään 50 vuoteen vuonna 1800 näkyy Elgeskogin tutkimissa sopimuksissa selvästi. Ajanjakson 1750–1799 torpankontrahdeista kolmannes oli ikuisia, mutta ne jäivät pois käytöstä 1800-luvun ensimmäisten vuosikymmenten aikana. Tilalle kehittyi uusi torpparin asemaa vahvistava sopimusmuoto, jota Elgeskog kutsuu panttaussopimukseksi (förpantningskontrakt). Vuosina 1816–1827 niitä oli jo lähes 60 prosenttia sopimuksista. Sopimusta tehtäessä torppari maksoi sovitun rahasumman, ja sopimuskauden päättyessä tilallisen tuli maksaa summa korkoineen lisättynä korvauksella torpparin tekemistä parannuksista takaisin torpparille lunastaakseen torpan takaisin itselleen. Takaisinlunastamisen ajateltiin olevan niin kallista, että torppari voisi pitää torppaa käytännössä omanaan. Elgeskogin tutkimat kontrahdit ovat mielenkiintoisia myös vuokranmaksun osalta, sillä tutkituista torppien kontrahdeista 63 prosenttia sisälsi pelkästään rahana suoritettavan vuokran ja kahdeksassa prosentissa ei ollut vuokraa lainkaan. Vain kahdessa prosentissa päivätyöt olivat ainoa vuokranmaksun muoto. Loput olivat erilaisia variaatioita ja yhdistelmiä rahamaksusta, päivätöistä tai muista luontoissuorituksista.

Keskeinen ero suomalaisen historiankirjoituksen ja Elgeskogin tutkimuksen välillä on torppien perustamisen huomioiminen osana tutkimusta. Elgeskog käytti kymmeniä sivuja sen pohtimiseen, miten torppien perustaminen talonpoikaismaalla tapahtui. Tutkimus torppien perustamisesta nojaa katselmuksiin suunnitelluista torpanpaikoista. Katselmuskäytäntö liittyi kaikkiin yhteismaille tehtäviin raivauksiin riippumatta siitä, tuliko uudisviljelys tilan omaan vai torpparin viljelykseen, ja lähdeaineistoa raivauskatselmuksista olisi käytettävissä Suomessakin. Suomalaisessa historiankirjoituksessa kuitenkin korostetaan torppien perustamisen yleistymistä vasta isojaon jälkeen, joten tämä kysymys on ohitettu. Ruotsissa vasta laga skifte -jako (1827 alkaen) toteutti laajassa mitassa yhteismaiden jakamisen, joten huomattava osa torpista perustettiin yhteismaille.

Huittisten syyskäräjillä 1775 esitetyn torpan perustamiskatselmuspöytäkirjan alku. Kansallisarkisto, Ylä-Satakunnan tuomiokunnan renovoidut tuomiokirjat.

Kohti uutta torpparitutkimusta

Jos maanvuokrauksen kriisi lasketaan pois torpparien historiankirjoituksesta, torpat ja torpparit eivät ole olleet erityisen kiinnostava tutkimuskohde sen paremmin Suomessa kuin Ruotsissakaan. Ruotsalaisessa historiankirjoituksessa torpat kulkevat mukana lähinnä maataloushistorian hiljaisena sivujuonteena. Suomalaisessa historiankirjoituksessa näkökulma on ollut enemmän sosiaalihistoriallinen epäilemättä juuri torpparikauden loppuvaiheiden seurauksena. Lisäksi varhaisia torppia käsittelevä suomalainen historiankirjoitus herättää kysymyksen, onko suomalaisessa historiankirjoituksessa ehkä koskaan tiedetty, miten torppiin ennen kriisiä pitäisi suhtautua.

Torppien historia on kuitenkin kummassakin maassa löytämässä uusia polkuja. Viime vuosien ruotsalaisessa tutkimuksessa torpparit ovat nousseet esiin osana tilatonta maalaisväestöä käsittelevää tutkimusta. Heitä on tutkittu pitkällä aikavälillä elintason näkökulmasta (Bengtsson & Svensson 2022) sekä osana kyläyhteisöään (Svensson 2022). Suomessa torpat ovat tutkimuksen kohteena niin ikään pitkällä aikavälillä ainakin maantieteellisen sijoittumisensa ja maataloutensa näkökulmista.

Kirsi Laine on Turun yliopiston tutkijatohtori, joka tekee Kulttuurirahaston Varsinais-Suomen rahaston rahoittamaa tutkimusta Torppia ja tontin muuttoja – lounaissuomalaisen maatalouden spatiaalinen murros 1700-luvun lopulta 1920-luvulle, joka jatkuu Koneen säätiön rahoittamana hankkeena Torpparin maatalous ja toimeentulo 1750–1930.

Kirjallisuus

Bengtsson Erik & Svensson, Patrick, “The living standards of labouring classes in Sweden, 1750–1900: Evidence from rural probate inventories”, The Agricultural History Review 70:1 (2022), 49–69.

Blomstedt, Yrjö, ”Hämäläisyhteiskunta isostavihasta nälkävuosiin”, Hämeen historia III:2, 71–162. Karisto 1976.

Gadd, Carl-Johan, Järn och potatis. Jordbruk, teknik och social omvandling i Skaraborgs län 1750–1860. Göteborgs universitet 1983.

Gadd, Carl-Johan, Det svenska jordbrukets historia 3. Den agrara revolutionen 1700–1870. Natur och kultur 2000. 

Elgeskog, Valter, Svensk torpbebyggelse från 1500-talet till laga skifte. En agrarhistorisk studie. Lunds universitet 1945.

Gylling, Edvard, Maanviljelystyöväen taloudellisista oloista Ikaalisten pitäjässä v. 1902. Otava 1907.

Gylling, Edvard, ”Ylä-Satakunnan torpparioloista”, Satakunta. Kotiseutututkimuksia I (1907), 235–239.

Gylling, Edvard, Suomen torpparilaitoksen kehityksen pääpiirteet Ruotsinvallan aikana. Helsingin yliopisto 1909.

Jutikkala, Eino, Suomen talonpojan historia. SKS 1958.

Morell, Mats, Det Svenska jordbrukets historia 4. Jordbruket i industrisamhället 1870–1945. Natur och kultur 2001.

Olai, Birgitta, Storskifte i Ekebyborna. Svensk jordbruksutveckling avspeglad i en östgötasocken. Uppsala universitet 1983.

Peltonen, Matti, Talolliset ja torpparit. Vuosisadan vaihteen maatalouskysymys Suomessa. SHS 1992.

Rasila, Viljo, Suomen torpparikysymys vuoteen 1909. Yhteiskuntahistoriallinen tutkimus. SHS 1961.

Rasila, Viljo, Torpparikysymyksen ratkaisuvaihe. Suomen torpparikysymys vuosina 1909–1918. SHS 1970.

Rasila, Viljo, ”Torpparijärjestelmä”. Teoksessa Suomen maatalouden historia I. Perinteisen maatalouden aika esihistoriasta 1870-luvulle, toim. Viljo Rasila, Eino Jutikkala & Anneli Mäkelä-Alitalo, 365–395. SKS 2003.

Soininen, Arvo M., Vanha maataloutemme. Maatalous ja maatalousväestö Suomessa perinnäisen maatalouden loppukaudella 1720-luvulta 1870-luvulle. SHS 1974.

Soininen, Arvo M., ”Unohtunut torpparivapautus. Perintötorpparien itsenäistäminen vuonna 1895”. Teoksessa Arki ja murros. Tutkielmia keisariajan lopun Suomesta, toim. Matti Peltonen, 327–336. SHS 1990.

Soininen, Arvo M., ”Torpparilaitos yhteiskunnallisena instituutiona”, Historiallinen Aikakauskirja 97:1 (1999), 25–36.

Svensson, Patrick, De obesuttna i Stensjö by. Swedish University of Agricultural Sciences 2022.

Viitaniemi, Ella, ”Hyödyn aikakauden talouspolitiikka, vuokraviljely ja tilattomuuden kasvu”. Teoksessa Reunamailla. Tilattomat Länsi-Suomen maaseudulla 1600–1800, toim. Riikka Miettinen & Ella Viitaniemi, 380–417. SKS 2018.

Warén, Aksel, Torpparioloista Suomessa. SKS 1898.

Wohlin, Nils, Torpare-, backstugu- och inhysesklasserna. Öfversikt af deras uppkomst, tillväxt och aftagande med särskild hänsyn till torparklassens undergräfvande. Norstedt & söner 1908.

Wästfelt, Anders (red.), Att bruka men inte äga. Arrende och annan nyttjanderätt till mark i svenskt jordbruk från medeltid till idag. Kungl. skogs- och lantbruksakademien 2014.

Pax Nordica – kysymyksiä 1700-luvun rauhasta

Jenni Merovuo

Kirkkoherra Zacharias Cygnaeus (1733–1809) kertoo kirjoituksessaan Mäntyharjun seurakunnan historiasta (1780, linkki), että Turun rauhan (1743) jälkeen vihollisuudet Ruotsin ja Venäjän välillä olivat vaihtuneet tällöin ennenkuulumattomaan luottamukseen ja naapuruuteen. Siitä rajaseudun ihmisillä oli päivittäin kiittäminen Jumalaa, vaikkei rauhan saapuminen ollutkaan seurakuntalaisille yhtä väkevä kokemus kuin suuren Pohjan sodan rauhanteko vuonna 1721. Tuolloin rauhanuutisen saapumisen teki Cygnaeuksen mukaan tuhoisasta vihollisesta välittävän kanssakristityn yhdessä hetkessä. Turun rauhanteossa Mäntyharjusta jäi Venäjän puolelle kirkko ja vajaa puolet seurakuntaa. Tekstin kirjoittamisen aikaan rajat ylittävää arkea oli eletty jo lähes 40 yhtäjaksoista rauhan vuotta.

Sekä sodan ja vihollisuuden että rauhan ja naapuruuden teemat kuuluvat universaaliin rajaseutujen historiaan. Tämä näkyi myös Turun rauhan rajaseudulla. Rajat liikkuvat eniten sotien seurauksina, mutta ne elävät ja muuttuvat jatkuvasti niiden välilläkin. Rajojen läheisyydestä oli usein haittaa, mutta aina myös hyötyä eivätkä tavalliset ihmiset suosiolla taipuneet vallanpitäjien vaatimuksiin. Naapurit muuttuivat nopeasti vihollisiksi konfliktin uhatessa, mikä näkyi rajalla. Rauhaa tutkitaan usein keskusvallan näkökulmasta, mutta on tärkeää huomioida myös rajaseudut ja tavalliset ihmiset.

Mitä rauha on?

Osittainen syy rauhantutkimuksen vähyyteen on sen määrittelyn vaikeus. Pelkistetyn käsityksen mukaan rauha alkaa rauhansopimuksen ratifioimisesta ja jatkuu seuraavaan sodanjulistukseen saakka. Sota nähdään siis poikkeustilana, joka erotetaan normaalitilasta eli rauhasta julistuksilla ja sopimuksilla.

Tutkimuksen parissa ollaan kuitenkin yhtä mieltä siitä, että rauha ei ole vain sodan puuttumista. Sodan keskellä muun muassa solmittiin paikallisia rajarauhoja tuhojen minimoimiseksi ja kostonkierteen katkaisemiseksi. Rauhan aikojen sisälle taas säädetiin erityisiä rauhoja, kuten joulurauha, joiden rikkominen kriminalisoitiin. Valtakunnan sisäiset jännitteet, kuten vainot, kapinat tai niiden uhka, rikkoivat rauhaa sodan ulkopuolella. Rajan vetäminen sodan ja rauhan prosessien välille on siis haastavaa niin historiaa kirjoitettaessa kuin nykyisessä hybridivaikuttamisen ympäristössä.

Rauha voidaan ymmärtää sovinnon tilana ja sisäisenä tasapainona. Sunnuntairauha, Albert Gebhard 1896, Kansallisgalleria, Ateneum.

Asenteet rauhaa kohtaan heijastavat yhteiskunnallista tilannetta eivätkä ole aina positiivisia. Toisinaan rauhaa pidetään konsensuksena ja sotaa radikalismina. Toisinaan taas rauha nähdään passiivisuutena ja epäoikeudenmukaisuuden hyväksymisenä ja rauhaa puolustaneita on tuomittu heikoiksi pelkureiksi. Sotasankaruuden ihannoiminen on jättänyt varjoonsa väkivallattomia ratkaisuja puolustaneet.

Rauhantilan aikaansaaminen on monipolvinen prosessi, jossa ei palata vanhaan vaan sopeudutaan uuteen tulevaisuuteen. Yhteiskunnassa eletään tuolloin epävarmaa ja lyhytjännitteistä aikaa, jolloin rauhan kriisiytymisen mahdollisuus on korkea. Sodan päättymisen jälkeinen siirtymä rauhaan voi kestää useita kymmeniä vuosia, jos rauha tulkitaan laajasti. Sotatoimien päättyminen on toki yleensä helpotus ja ilon aihe, mutta rauhallisuus ja järjestys eivät palaudu itsestään. Sotien jälkeen ne pitää rakentaa aktiivisesti sekä uuden että vanhan vallan alaisuudessa. Petri Karonen kutsuu prosessia rauhankriisiksi. Jotta yhteiskunta voi palautua, on sodassa koetut taloudelliset sekä materiaaliset menetykset korvattava ja sen sosiaaliset ja mentaaliset vaikutukset on käsiteltävä.

Eräiden tulkintojen mukaan rauha moraalisena tavoitteena on vasta modernin ajan ilmiö. Esimerkiksi pasifismin ja rauhanliikkeen tutkimus johdattaa moderniin tulkintaan rauhasta. Myös puolueettomuus on merkitykseltään aikasidonnainen. Neutraliteetti nykymerkityksessään puolueettomuutena ei ollut 1700-luvun hallitsijoiden tavoitteena eikä sellaista katsottu hyödylliseksi. Se merkitsi pikemminkin sitä, ettei osallistunut sotaan aktiivisesti, vaikka solmikin liittoja osapuolten kanssa.

Viimeaikainen rauhan historiankirjoitus

Viime vuosina on ilmestynyt oivallista rauhaan keskittyvää historiantutkimusta. Kuusiosainen kirjasarja A Cultural History of Peace (Bloomsbury 2020) on mittava kokonaisuus rauhan kulttuurihistoriaa antiikista nykypäivään. Sen neljäs osa keskittyy valistusaikaan. Rauhaa tarkastellaan muuttuvana älyllisenä tai kulttuurisena konstruktiona ja inhimillisen toiminnan saavutuksena.

Ruotsin ja Tanska-Norjan historiankirjoituksessa 1700-luku näyttäytyy rauhan vuosisatana. Suuren Pohjan sodan rauhat päättivät yli 150 vuotta kestäneen lähes jatkuvien konfliktien sarjan, jolloin Pohjoismaissa elettiin enemmän sotavuosia kuin rauhanaikaa. Vuoden 1721 jälkeen sodittiin huomattavasti vähemmän ja vain muutamia vuosia kerrallaan. Thomas Daltveit Slettebøn, Ola Teigen ja Øystein Lydik Idsø Vikenin toimittama antologia Fredsårene. Norge i fred 1720–1807 (Dreyers Forlag 2022) tarkastelee tätä niin kutsuttua pitkää rauhaa kriittisesti Norjan näkökulmasta. Siinä rauhaa määritellään 1700-luvun tapahtumahistorian kautta poliittisena projektina, kokemuksena, käsitteellisestä ja symbolisesta näkökulmasta sekä retorisena välineenä. Vaikka kirja keskittyy Norjaan, se nostaa esiin rauhan problematiikkaa laajemminkin.

Suomen historiankirjoituksessa konflikti on näkyvä osa 1700-luvun historiaa. Isonvihan kauhut jättivät vahvan muiston yhteiskuntaan ja se on Suomessa selkeästi tutkitumpi teema kuin Ruotsissa (ks. Antti Räihän kirjoitus tässä blogissa 15.7.2021, linkki). Sitä seuranneet hattujen sota (1741–1743), Kustaa III:n sota (1788–1790) sekä Suomen sota (1808–1809) toivat konfliktit lähes jokaisen sukupolven kokemukseen. Edellisen vuosisadan sodat merkitsivät lähinnä raskaita sotaväenottoja, mutta 1700-luvulla jouduttiin sotatoimien keskelle.

Suomessa on viime aikoina ilmestynyt kiinnostavia tutkimuksia erityisesti Suomen sodan jälkeisestä rauhasta. Jaana Luttisen (2019) väitöskirja käsittelee siirtymistä sodasta rauhaan ja osaksi Venäjää paikallisesta näkökulmasta Ilomantsissa 1800-luvun alkuvuosikymmeninä. Luttinen osoittaa, että rauhanaikaa rakennettiin hyvin erilaisissa paikallisissa olosuhteissa. Antologia Suomen sodan jälkeen: 1800-luvun alun yhteiskuntahistoria (2020) tarkastelee saman ajanjakson yhteiskunnallisia teemoja kokonaisvaltaisesti. 1700-lukuun liittyen Aino Katermaa (2022) analysoi hiljattain julkaistussa artikkelissaan Olosuhteet ja neuvottelijoiden kunnia Uudenkaupungin rauhanneuvotteluissa 1721 rauhantekoa arjen ja tilallisuuden näkökulmasta.

Teemasta voidaan odottaa tulevaisuudessa lisää kotimaista sekä kansainvälistä tutkimusta. Vuoden 2022 lopulla pohjoismaiset tutkijat perustivat rauhaan keskittyvän verkoston Pax Nordica: Experiences and Lessons of the Nordic Peace 1721–1830. Verkoston tutkijoiden tavoitteena on vastata kysymyksiin, miten rauhaa rakennettiin ja ylläpidettiin Pohjolassa, mitä se lopulta tarkoitti ja oliko 1700-luku todella rauhan vuosisata. Kyse ei ole vain diplomatiasta tai sotien päättymisestä. Juuri erilaisten kokemusten kontrastisuus tekee tutkimusyhteistyöstä mielenkiintoista. Tarkastelujakson jatkaminen vuoteen 1830 huomioi 1800-luvun alussa käytyjen sotien ja Wienin kongressin jälkeiset rauhaan siirtymisen prosessit.

Rauha, valistus ja Pohjola

Valistusaikaan keskittyvä historiantutkimus voi selittää pitkän aikavälin kehitystä rauhan kulttuurisista, taloudellisista ja poliittisista merkityksistä. Valistuksen ihanteiden mukaisesti 1700-luvun rauha perustui tieteisiin, järkeen ja hyötyyn. Westfalenin rauha (1648) merkitsi uutta aikakautta eurooppalaisen rauhan historiassa. Siinä tähdättiin kaikkien konfliktien osapuolten väliseen rauhaan ja yhteisiin arvoihin. Rauhansopimukset olivat ”ikuisia”, mikä ei tosin tarkoittanut sitä, etteikö uutta sotaa voitaisi aloittaa.

Rauhan ylläpitäminen vaati sekä reagointia lyhyen aikavälin tarpeisiin että kauaskantoisen suunnittelun onnistumista. Valistusajan rauhan edellytyksenä ryhdyttiin näkemään valtakuntien välisten sopimusten verkosto. Vallan tasapaino oli osa 1700-luvun eurooppalaista rauhanpolitiikkaa. Yksi hallitsija ei saanut haalia liikaa valtaa ja territoriota. Silti valanperimyksistä sekä provinsseista käytiin useita sotia ja Euroopan hallitsijat ajoivat aktiivisesti etujaan niin siirtomaissa kuin globaalin talouden valtakamppailuissa.

Hallitsijan merkitys rauhalle ilmeni konkreettisesti esimerkiksi suuren Pohjan sodan aikana, jolloin raskaita tappioita kärsinyt Kaarle XII mitätöi rauhanpyrkimykset, joita tehtiin Ruotsissa hänen poissaolleessaan (ks. Petri Karosen kirjoitus tässä blogissa, linkki). Øystein Rianin (2022) mukaan suurta Pohjan sotaa seurannut Tanska-Norjan vakaus perustui vahvaan hallitsijaan ja ylläpidettyihin sotajoukkoihin. Talouden vakauttaminen ja kruunun kassan elvyttäminen olivat sotien jälkeen keskeisiä tavoitteita. Jatkuva varautuminen sotaan pitkitti rauhanaikaa ja kuninkaan ja valtakunnan intressit Välimeren kaupan osalta siirsivät konflikteja maantieteellisesti kauemmas Norjasta.

Brittitaiteilija William Hodgesin näkemykset rauhan ja sodan vaikutuksista vuodelta 1794. The Effects of Peace and The Effects of War, Europeana. Klikkaa kuvaparia katselleksasi sitä suurempana.

45-vuotinen Turun rauha

Jonas Nordinin ja Oskar Sjöströmin (2022) mukaan Ruotsissa ei vakavissaan vastustettu sotaa moraalisista lähtökohdista ennen hattujen sotaa vaan keskiössä oli pragmatismi. Revanssisotaa toivoivat niin hatut kuin myssyt, mutta Ruotsin valmiuksista saavuttaa voitto Venäjää vastaan oli suurta erimielisyyttä. Vapaudenajan lopulla äänet rauhan puolustamiseksi nousivat esiin erityisesti painovapauslain ansiosta.

Hattujen sotaa seurannut 45 vuotta kestänyt Turun rauha sekä vuoteen 1772 kestänyt säätyjen vapaudenaika tarjoavat kiinnostavan perspektiivin pohjoismaiseen rauhaan. Selkeitä rajoja pidettiin rauhansopimuksessa tärkeänä osana luotettavaa naapuruutta, mutta käytännössä rajat olivat epämääräisiä ja yhteydet naapurivaltojen puolelle arkisia. Se, mikä oli keskusvallan näkökulmasta hyödyllistä, saattoi muodostua rasitteeksi rahvaalle. Siksi on tärkeää tarkastella sitä, mitä rauha merkitsi ja mitä se vaati tavallisten ihmisten arjessa.

Turun rauha rikkoutui kesäkuussa 1788. Filosofia, jonka mukaan valtion tuli estää sotataidon hiipuminen alamaisten parissa ”kansan” luonnetta vahvistavia vaikeuksia kaihtamatta sopi hyvin Kustaa III valtapoliittiseen näkemykseen. Sodan tapahtumat Anjalassa osoittavat, että kysymyksiä rauhasta ja sodasta ei tuolloin esitetty pelkällä kuninkaan suulla vaan ääniä oli useita. Sodan jälkeen raja jäi sijoilleen, mutta sen konkreettiset vaikutukset osuivat rajan paikallisyhteisöjen, kuten mäntyharjulaisten elämään.

FM Jenni Merovuo työskentelee projektitutkijana Karjalan tutkimuslaitoksella Itä-Suomen yliopistossa Suomen Akatemian rahoittamassa hankkeessa Grand Duchy of Finland as Political Space. Hän on pohjoismaisen Pax Nordica: Experiences and Lessons of the Nordic Peace 1721–1830 -tutkijaverkoston jäsen.

Kirjallisuus

Turun rauhanopimus 7.8.1743, Suomi, Tidskrift i fosterländska ämnen, Fjerde Häftet 1843.

Bjerkås, Trond, ””Efter een saa lang og besværlig Krig”. Arbeidet med å sikre økonomien etter Den store nordiske krig – intensjoner og konsekvenser”. Teoksessa Thomas Daltveit Slettebø, Ola Teige & Øystein Lydik Idsø Viken (toim.), Fredsårene. Norge i fred 1720–1807. Dreyers Forlag 2022.

Einonen, Piia & Voutilainen, Miikka (toim.), Suomen sodan jälkeen: 1800-luvun yhteiskuntahistoria. Vastapaino 2020.

Griesse, Malte & Rönnqvist, Miriam, “The ethics of rule and the pragmatics of resistance. Laurentius Paulinus Gothus and Wilhelm Neumair von Ramsla on good governance and popular politics”. Teoksessa Knut Dørum, Mats Hallenberg & Kimmo Katajala (toim.), Bringing the People Back In. State Building from Below in the Nordic Countries ca. 1500–1800. Routledge 2021, 39–60.

Karonen, Petri, “Coping with peace after a debacle. The crisis of the transition to peace in Sweden after the Great Northern War (1700–1721)”, Scandinavian Journal of History 33:3 (2008), 203–225.

Karonen, Petri, ”Uudenkaupungin rauha (1721) ja sen vaikutukset Ruotsin valtakunnan suvereniteettiin ja asemaan”, Pohjolan historiankirjoitus -tiedeblogi 21.3.2022.

Katermaa, Aino, ”Olosuhteet ja neuvottelijoiden kunnia Uudenkaupungin rauhanneuvotteluissa 1721”, J@rgonia 20:39 (2022), 1–48.

Kokkonen, Jukka, Rajan rauha. Itäraja ja suojautumisen keinot 1490–1809. SKS 2020.

Koskenniemi, Martti, “Peace as Integration”. Teoksessa Stella Ghervas & David Armitage (toim.), A Cultural History of Peace in the Age of Enlightenment. Bloomsbury Academic 2020, 133–148.

Luttinen, Jaana, ”Miltä mielestä tuntui, ei arvaa kukkaan”. Sodan kuormittavuus ja kriisinkestävyys Iisalmen pitäjän kotitalouksissa 1800-luvun ensimmäisinä vuosikymmeninä. Jyväskylän yliopisto 2019.

Metcalf, Michael F., “Parliamentary Sovereignty and Royal Reaction, 1719–1809”. Teoksessa Michael F. Metcalf et al. (toim.), The Swedish Riksdag. A History of the Swedish Parliament [Riksdagen genom tiderna. English]. St. Martin’s Press 1987.

Nordin, Jonas & Sjöström, Oskar, “Fredsåren? Sverige i fred och ofred 1721–1814”. Teoksessa Thomas Daltveit Slettebø, Ola Teige & Øystein Lydik Idsø Viken (toim.), Fredsårene. Norge i fred 1720–1807. Dreyers Forlag 2022.

Pagden, Anthony, “Definitions of Peace”. Teoksessa Stella Ghervas & David Armitage (toim.), A Cultural History of Peace in the Age of Enlightenment. Bloomsbury Academic 2020, 19–34.

Rousseau, Jean-Jacques; Hakovirta, Harto & Aissaoui, Alex, Kirjoituksia sodasta ja rauhasta. Summa 2010.

Räihä, Antti, Jatkuvuus ja muutosten hallinta. Hamina ja Lappeenranta Ruotsin ja Venäjän alaisuudessa 1720–1760-luvuilla. Jyväskylän yliopisto 2012.

Räihä, Antti, ”Suomi, Ruotsi ja 300 vuotta Uudestakaupungista. Mitä muistellaan?”, Pohjolan historiankirjoitus -tiedeblogi 15.7.2021.

Teige, Ola, ”Over gransen (og tilbake igjen). Utlevering av forbrytere mellom Norge og Sverige 1720–1738”. Teoksessa Thomas Daltveit Slettebø, Ola Teige & Øystein Lydik Idsø Viken (toim.), Fredsårene. Norge i fred 1720–1807. Dreyers Forlag 2022.