Merja Uotila, Maare Paloheimo & Susanna Niiranen
Käsityksemme menneisyyden ihmisten elinympäristön värimaailmasta on usein haalistunut liki värittömäksi. Esimerkiksi alun perin kirkkailla väreillä maalatut antiikin patsaat menettivät väriloistonsa altistuttuaan ajan kuluttavalle vaikutukselle. Myöhemmin valkeista patsaista ja puhtaan vaaleasta marmorista muodostui klassisen taiteen ihanne, jota ei sovi edelleenkään rikkoa. Samalla tavalla kuluneet vuosisadat ovat haalistaneet ja vieneet värit Suomen keskiaikaisista puuveistoksista. Keskiaikaisten kirkkosalien värikäs kuvamaailma puolestaan katosi, kun ne maalattiin piiloon puhdasoppisuuden aikana. Kuvat löydettiin maalikerrosten alta uudelleen vasta reilu vuosisata sitten, jolloin paljastui seinämaalausten hahmojen värikäs vaatetus.
Entisaikain ”resurssiviisaassa” maailmassa vaatteet ja niiden materiaalit kierrätettiin ja kulutettiin loppuun, jos ei muutoin, niin lumppupaperin raaka-aineena. Suomen museoihin on siis talletettu vähän vanhoja vaatekappaleita – tämä koskee etenkin arki- ja työvaatteita. Aika on käsitellyt museoesineitäkin haurastuttaen ja haalistaen niitä. Auringon valon ja saasteiden vaikutuksesta muuttuneet ja hävinneet värit ja sävyt vaikeuttavat kokonaiskuvan saamista menneisyyden ihmisten elinympäristön väreistä ja värikkyydestä. Uuden tutkimuksen ja teknologian edistymisen myötä tekstiilien sekä rakennetun ympäristön alkuperäisistä väreistä on kuitenkin saatu luotua parempi käsitys. Nykyään mennyttä maailmaa voidaan myös värittää, sillä teknologian avulla on mahdollista lisätä jälkikäteen värejä vanhoihin mustavalkovalokuviin. Tämä on lisännyt kuvien kiinnostavuutta.
Värit vaatetutkimuksessa
Suomalaisessa pukeutumis- ja vaatekirjallisuudessa värit ja niitä tuottaneet värjärit näkyvät vaihtelevasti. Taidehistorioitsija, pukuhistorian tutkimuksen edelläkävijä Riitta Pylkkänen luo kattavaan ja monipuoliseen lähdeaineistoon (mm. maalaustaide, perukirjat, tuontitilastot, tuomiokirjat) pohjautuvilla tutkimuksillaan perustan suomalaisen vaatetushistorian tutkimuksille. Pylkkäsen klassikkoteoksissa, kuten Säätyläispuku Suomessa vanhemmalla Vaasa-ajalla 1550–1620 (1956) ja Barokin pukumuoti Suomessa 1620–1720 (1970), päähuomio on kuitenkin säätyläistön vaatteissa, vaikka Pylkkänen on tuntenut rahvaan puvunparren ja tekee siitäkin mainintoja. Pukujen värit ja värjääminen saavat osansa huomiosta, vaikka ne eivät ole olleet varsinaisesti tutkimuskohteena. Pylkkänen nostaa kattavasti esille myös ylellisyysasetusten rajoitukset materiaalien saatavuudelle ja käytölle. Valitettavasti kirjojen laaja kuvitus on usein mustavalkoinen.
Historioitsijat eivät ole juurikaan tehneet erillistutkimuksia vaatteista tai pukeutumisesta, vaikka paikallis- ja kaupunkihistorian kaanoniin kuuluu käsitellä lyhyesti paikallista pukumuotia. Tämä tehdään yleensä yksittäisin esimerkein ja perukirjoihin tukeutuen. Toisinaan muistetaan mainita ylellisyysasetusten vaikutus. Paikkakunnalla toimineet värjäämöt ja värjärit voivat saada oman osuutensa. Historioitsija Saini Laurikkala on teoksessaan Varsinais-Suomen talonpoikain asumukset ja kotitalousvälineet 1700-luvulla (1947) sivunnut värjäämisperinnettä, vaikka näkökulma on naisten kotityönä tapahtuneessa värjäämisessä. Värimaailman hän toteaa olleen edelleen luonnonväreihin pohjautuva. Laurikkala on kuitenkin huomioinut ostovärien yleistymisen 1700-luvun loppupuolella.
Perinteisen kansatieteen kohteeksi vaatteet ja pukeutuminen ovat sen sijaan sopineet hyvin. Kansanomaiset puvunparret ovat olleet kansatieteilijöiden kiinnostuksen kohteina jo 1800-luvun lopusta lähtien, jolloin säätyläistö ja oppineisto heräsivät niin käyttämään kuin tutkimaankin niitä. U.T. Sirelius kirjoittaa teoksessaan Suomen kansallispukuja (1915) alueellisista puvunparsista, mutta värit tai värjääminen eivät olleet teoksessa kovin suuressa roolissa. Sen sijaan Sireliuksen Suomen kansanomaista kulttuuria I (1919) kotivärjäys saa oman osuutensa. Etnologinen tutkimus on voinut pohjata kerättyihin vaatekokoelmiin ja muistitietoon, mutta toisinaan tutkijat ovat käyttäneet myös historiallisia lähteitä, kuten perukirjoja. Niin Bo Lönnqvist kuin Seija Johnsson ovat voineet tukeutua näihin lähteisiin kirjoittaessaan naisten vaatekappaleiden väreistä.
Kansanomaista pukeutumista käsittelevistä yleisteoksista kannattaa nostaa esiin kaksi. Kansatieteilijä Toini-Inkeri Kaukonen on Suomalaiset kansanpuvut ja kansallispuvut (1985) teoksessaan huomioinut vaatteiden värin ja paikoitellen kertonut niiden värjäämisestä painopisteen ollessa kotivärjäyksessä. Ammattivärjäreiden vaikutus näkyi kuitenkin esimerkiksi savolaisten sinisen eri vivahteista käytetyissä nimityksissä, kuten mellasini ja perlyysi. Pirkko Sihvo puolestaan kirjoittaa teoksessa Rahwaan puku (2005) vaatteiden ohella ylellisyysasetusten ja normiston aiheuttamista värienkäyttörajoituksista, rahvaan käyttämistä väreistä sekä niiden nimistä. Teoksen runsas kuvitus on osin värillistä. Kaikkinensa värien tuottajat ovat jääneet vaatetutkimuksessa pieneen rooliin.
Savolaisen Akka sinisessä päällystakissaan ja siniraitaisessa hameessaan. Kuva: R. W. Eklund Julkaisussa C. A. Gottlund: Otawa eli suomalaisia huvituksia 1. 1828. Doria. |
Värit ja värjärit teollisuuslaitosten historiateoksissa
Historiantutkijat ovat olleet vaatteiden yksityiskohtien sijaan enemmän kiinnostuneita niiden tekemisestä ja tuotannosta, eivätkä värisävyt ole saaneet suurta roolia. Verkatehtaita käsittelevissä historiateoksissa mainitaan kuitenkin usein värjärit, sillä värjäämö oli kutomon, vanuttamon ja leikkaamon ohella yksi verkatehtaan osista. Moni verkatehdas oli myös joko värjärin perustama, hoitama tai vuokraama. Esimerkiksi Littoisten verkatehtaan alkuvaiheet ovat värjäri, myöhempi tehtailija Esaias Wechterin (1701–1776) Turkuun sijoittuneessa toiminnassa. Yrjö Koskelainen on sivunnut Littoisten verkatehtaan historia ynnä piirteitä Wecterin manufaktuurilaitoksen vaiheista (1923) teoksessaan myös aikaisempaa turkulaista värjäämötoimintaa. K. V. Kaukovalta on puolestaan kirjoittanut yhteen kietoutuneiden Jokioisten verkatehtaan ja tästä kehittyneiden Tampereen verkatehtaan (1947) sekä Forssan puuvillatehtaan historiat (1934). Teosten tyyli on kuvailevaa ja Suomen kontekstiin sidottua tapahtumahistoriaa keskeisiä henkilöitä, myös värjäreitä, nimellä mainiten.
Osa värjäreitä työskenteli itsenäisinä käsityöläisammattilaisina kaupungeissa, mutta myöhemmin myös maaseudulla. Tieteellisintä tutkimusta värjäreiden lukumäärästä edustaa Per Schybergson, jonka teokset Hantverk och fabriker. Finlands konsumtionsvaruindustri 1815–1870 I–III esittelee värjäysalan toimijoita sekä tuotantoa osana kulutustavaratuotantoa. Hänellä on ollut mahdollista käyttää lähdeaineistona 1800-luvulla kerättyä tilastoaineistoa, vaikka hän on myös tehnyt suuren työn kootessaan omia tilastoja.
Yksittäisistä värjäreistä on tehty muutamia sukututkimuksen luonteisia selvityksiä. Harvinainen erikoisartikkeli värjäreistä on taide- ja tekstiilihistorioitsija Ingegerd Henschen-Ingvarin Tygtryckare och färgare i Finland (1943), jossa hän luettelee kaupunkien värjäreitä nimellä. Yksittäisistä värjäreistä ja heidän pienistä manufaktuureistaan löytyy tietoa pitäjänhistorioista tai pienistä muistojulkaisuista, kuten V. J. Kallion kirjasesta Ammattimaisesta vanhanaikaisesta tekstiilituotteiden värjäyksestä yleensä ja erikoisesti Liljeroosin tehtaassa Tampereella (1942), jossa mielenkiintoisin osuus on vanhan värjärin muistelmat väriaineiden käytöstä. Suomessa ei ole tehty varsinaista erikoisteosta värjäysalan ammattilaisista toisin kuin Ruotsissa, jossa on julkaistu esimerkiksi etnologi Eva Bergströmin nimensä mukaisesti vain värjäreihin keskittyvä Den blå handen: om Stockholms färgare 1650–1900.
Monipuolistuva värien tutkimus
Luonnonväriaineet ja niiden käyttö tekstiilivärjäyksessä sekä värjäykseen liittyvän tietotaidon leviäminen ja reitit ovat saaneet osakseen vain vähän tutkimuksellista huomiota suomalaisessa historiantutkimuksessa. Viime aikoina tutkimukselliset näkökulmat ovat kuitenkin laajentuneet ja monipuolistuneet. Esimerkkinä voidaan mainita Arja Turusen ja Anna Niirasen toimittama Säädyllistä ja säädytöntä. Pukeutumisen historiaa renessanssista nykypäivään (2019). Värien ja niiden käytön tutkimuksessa huomioidaan nykyään laajemmin arkipäivän ja tavallisen kansan näkökulma – toisin sanoen tutkimuksellinen mielenkiinto ohjautuu lisääntyvissä määrin laajempien kansanosien pukeutumiseen, arkipäiväiseen värien käyttöön sekä värjäreihin ja näiden ammattiosaamiseen. Ennen ja nyt – historian tietosanomat -journaalin vuoden 2022 Väri ja historia -teemanumerossa aihetta tarkasteltiin talous- ja valokuvahistorian sekä maisema- ja taiteentutkimuksen näkökulmista. Oma kontribuutiomme teemanumeroon käsitteli luonnonväriaineiden tuontia Suomeen. Väreillä on ollut ja on edelleenkin niin kulttuurista, sosiaalista, poliittista kuin psykologista merkitystä, minkä vuoksi niiden tutkiminen menneisyydessä auttaa ymmärtämään värien monien merkityksien pitkiä juuria.
Kirjallisuus
Ennen ja nyt –
Historian tietosanomat. 22:2 (2022): Väri ja historia.
Henschen-Ingvar, I, Tygtryckare och färgare i Finland från 1700-talet och fram till 1809. Finskt Museum Vol 50 (1943).
Kallio, V. J., Ammattimaisesta vanhanaikaisesta
tekstiilituotteiden värjäyksestä yleensä ja erikoisesti Liljeroosin tehtaassa
Tampereella. Helsinki
1942.
Kaukonen, Toini-Inkeri, Suomalaiset
kansanpuvut ja kansallispuvut. Werner Söderström Osakeyhtiö 1985.
Kaukovalta, K. V., Forssan puuvillatehtaan
historia 1847–1934. Osakeyhtiö Forssa 1934.
Kaukovalta, K. V. & Riipinen, Ale-Einari, Tampereen
verkatehdas 1797–1947: muistojulkaisu. 1–2. Tampereen verkatehdas
1947.
Koskelainen, Yrjö, Littoisten verkatehtaan
historia ynnä piirteitä Wechterin manufaktuurilaitoksen vaiheista
1738–1823–1923. Littoisten verkatehdas 1923.
Laurikkala, Saini, Varsinais-Suomen
talonpoikain asumukset ja kotitalousvälineet 1700-luvulla. Turun yliopisto
1947.
Lehtinen, Ildikó & Sihvo, Pirkko, Rahwaan
puku. Näkökulmia Suomen kansallismuseon kansanpukukokoelmiin. Museovirasto 2005 3. uud. ja laaj. p.
Lönnqvist, Bo, Dräkt och
mode i ett landsbygdssamhälle 1870–1920. Suomen muinaismuistoyhdistys, 1972.
Pylkkänen, Riitta, Säätyläispuku Suomessa vanhemmalla
Vaasa-ajalla 1550–1620. Suomen Muinaismuistoyhdistys 1956.
Pylkkänen, Riitta, Barokin pukumuoti Suomessa
1620–1720. Weilin + Göös 1970.
Pylkkänen, Riitta, Säätyläisnaisten
pukeutuminen Suomessa 1700-luvulla. Suomen Muinaismuistoyhdistys 1982.
Pylkkänen, Riitta, Kaksi pukuhistoriallista
tutkielmaa. (Miehen muotipuku Suomessa 1700-luvulla). Suomen Muinaismuistoyhdistys 1984.
Schybergson, Per, Hantverk
och fabriker I. Finlands konsumtionsvaruindustri 1815–1870: Helhetsutveckling.
Finska vetenskaps-societeten 1973.
Schybergson, Per, Hantverk
och fabriker II. Finlands konsumtionsvaruindustri 1815–1870: Branschutveckling.
Finska
vetenskaps-societeten 1974.
Sirelius, U. T., Suomen kansanomaista
kulttuuria: Esineellisen kansatieteen tuloksia I–II. Otava 1919–1921.
Sirelius, U. T., Suomen kansallispukuja: Kuvia
ja ohjeita käytäntöä varten 1–2. Tietosanakirja. Helsinki 1921–1922,
näköispainos 1989.
Turunen, Arja & Niiranen, Anna (toim.), Säädyllistä
ja säädytöntä. Pukeutumisen historiaa renessanssista nykypäivään. SKS 2019.