Ville-Pekka Kääriäinen
Sato epäonnistui Iisalmessa ja Kuopiossa vuonna 1662 ainakin osittain. Kajaanin vapaaherrakuntaan (1650–1681) kuuluneiden pitäjien vouti Johan Argillander ilmoitti seuraavana keväänä läänityksen omistajalle, kreivi Per Brahelle, että maassa oli suuri taistelu viljasta ja pelkona oli, että osa pelloista ja kaskista jäisi kylvämättä.1 Syksyllä vouti kertoi sadon olleen pelloissa kohtuullinen, mutta halla oli vienyt kaskiin kylvetyn rukiin. Maksaakseen veroja rahvas oli kuitenkin edeltävänä kesänä ”suuressa nälässä” ja ”petun voimalla” tehnyt tervaa, vaikka pelkona oli, ettei sitä saataisi tervakomppanian rajoitusten vuoksi kaupaksi.2 Brahe ohjeisti jatkamaan tervanpolttoa, sillä tarpeen vaatiessa vouti voisi ottaa verot tervana ja myydä tynnyrit eteenpäin.3
Katojen sarja jatkui jo seuraavana vuonna. Kesällä 1665 ilmoitettiin, että iisalmelaiset halusivat lunastaa veroviljansa takaisin, minkä lisäksi he olivat piilotelleet viljaa, jottei sitä rahdattaisi pois pitäjästä.4 Välissä saatettiin saada parempi sato, mutta jälleen syksyllä 1666 vouti ilmoitti, että ruissato oli keskinkertainen, mutta ohrasato oli sumun ja hallan vuoksi jäänyt huonoksi.5
 |
|
Kajaanin vapaaherrakunta 1651–1680. Kartan laatija: Ville-Pekka Kääriäinen. |
Seuraava kato koettiin viimeistään vuonna 1669, mutta tällä kertaa tuho oli kokonaisvaltaisempi. Halla oli vienyt sadon sekä pelloilta että kaskista ja jättänyt myös nauris- ja kaalisadot epävarmoiksi. Voudin mukaan ”kylistä kuuluu vaikerointia ja valitusta” ja ”vain Jumala tietää, miten vuodesta selvitään”.6 Brahe reagoi tilanteeseen neuvottelemalla viljakaupoista viipurilaisen raatimiehen kanssa ja määräsi voudin takaamaan talonpojat, jotka eivät kyenneet maksamaan raatimiehelle.7 Samaan aikaan Raaheen saapui Brahen lähettämä 460 tynnyrin viljalähetys, josta 48 tynnyriä ohjattiin Pohjois-Savoon.8
Vuonna 1672 vouti kertoi jälleen joutuneensa jakamaan veroviljasta 200 tynnyriä köyhimmille talonpojille siemenviljaksi. Samassa yhteydessä hän esitti toivomuksen, että Jumala suojelisi maata hallalta ja muulta pahalta.9 Tätä ei kuitenkaan ollut näköpiirissä, sillä vuosina 1672–1678 koettiin useita ankaria katovuosia.10
Tämä melko tyypillinen tapahtumien kulku sisältää paljon arvokasta tietoa katovuosien vaikutuksesta rahvaan elämään 1600-luvun Suomessa. Tästä huolimatta katovuosi- ja nälänhätätutkimus on yllättävän vähäistä.11 Tutkimuksessa pääpaino on myös lähes kokonaan ollut vuosien 1695–1697 ja 1866–1868 nälänhädissä. Nälänhätätutkija Miikka Voutilaisen mukaan nämä suuret nälänhädät ovat jättäneet varjoonsa kaikki niiden ympärillä olleet pienemmät kriisit.12
Toisaalta vuosien 1695–1697 kriisin kohdalla myös varsinainen nälänhätätutkimus on ollut hyvin vähäistä. Jos jätetään huomioimatta pitäjän- ja maakuntahistorioiden nälänhätiä käsittelevät osuudet, joissa mahdollisuudet kriisin tarkasteluun ovat rajalliset, varsinaiset 1690-luvun nälänhätää koskevat tutkimukset on nopeasti lueteltu.13 Asiaan pintaa syvemmälle ovat perehtyneet Eino Jutikkala (1951 ja 1955), Ilkka Mäntylä (1988), Seppo Muroma (1991), Kimmo Katajala (1994) ja Mirkka Lappalainen (2012).14 Lappalaisen teos on ensimmäinen ja toistaiseksi ainoa kokonaisvaltainen tarkastelu 1690-luvun nälänhädästä. Seppo Muroman lisensiaatintyö on puolestaan kansainvälisestikin tunnettu, sillä hän on tarkkaan lähdetyöhön pohjautuen esittänyt toistaiseksi uskottavimman arvion nälänhädän aikaisesta kuolleisuudesta. Erittäin korkea kuolleisuusarvio, 28 %, joka vastasi noin 140 000 ihmishenkeä 500 000 hengen väestöstä, herättää vielä nykyäänkin ihmetystä kansainvälisen nälänhätätutkimuksen piirissä ja peittoaa jopa tunnetun Irlannin suuren nälänhädän (1845–1852).15
Vaikka kaikki tutkijat ainakin mainitsevat ja jotkut (erityisesti Mäntylä) käsittelevät nälkävuosia edeltäneitä ja seuranneita vuosia, tutkimusotetta voidaan pääasiassa pitää melko kriisiaikakeskeisenä, mikä on tutkimuksen yleisen vähyyden vuoksi ymmärrettävää. 1690-luvun kriisi on siten sijoitettu lähinnä itsevaltiusajan kontekstiin, eikä sen taustasyinä ole juurikaan pidetty pitkän aikavälin rakenteellisia tekijöitä, vaan ennen kaikkea oikullisia luonnonvoimia.16 Tässä mielessä tutkijat ovat omaksuneet melko samanlaisen asenteen kuin aikalaisetkin: kyseessä oli Jumalan langettama rangaistus Ruotsin valtakunnan ylle, joskin sekularisaation hengessä yliluonnollisen voiman tilalle on vaihdettu ”pieni jääkausi”.
Jos 1860-luvun nälänhätää koskevassa tutkimuksessa nähtiin 2010-luvun jälkipuoliskolla uusi aalto, jossa uusi tutkijapolvi ryhtyi tarkastelemaan ja tulkitsemaan nälänhätää uusista näkökulmista, uusien metodien ja kansainvälisten esikuvien pohjalta, samaa ilmiötä ei ole ollut nähtävissä 1690-luvun nälänhädän kohdalla.17 Tämä ”uusi tutkijapolvi” on pitänyt Suomessa vallitsevia nälänhätien selitysmalleja usein suoraviivaisina ja deterministisinä. Tutkimus on pohjautunut vahvasti malthusilaiseen näkemykseen, jossa nälänhädät näyttäytyvät lähinnä väestönkasvua tasapainottavana tekijänä, vaikka teoreettiset mallit ovat kehittyneet huomattavasti jo 1980-luvulla nälänhätätutkimusta uudistaneen taloustieteilijä Amartya Senin työstä alkaen, jossa huomio siirtyi ruoan kokonaismäärästä sen jakautumiseen ja saavutettavuuteen.18
Nykytutkimuksen lähtökohtana on, etteivät nälänhädät synny pelkästään luonnonmullistusten seurauksena. Etenkin taloushistoriaa edustava Miikka Voutilainen ja ilmastohistoriaa edustava Heli Huhtamaa ovat painottaneet, että katojen ja nälänhädän välille tehty yhtäsuuruusmerkki johtaa helposti yksinkertaistaviin johtopäätöksiin nälänhätien synnystä. Todellisuudessa kyse oli huomattavasti monimutkaisempien tapahtumaketjujen summasta. Historia tuntee runsaasti katovuosia ja jopa perättäisten katovuosien sarjoja, jotka eivät kriisiytyneet kuolleisuuskatastrofiksi.19 Voutilaisen mukaan rajaus luonnonkatastrofeihin on puolestaan jättänyt esimerkiksi vuosien 1918 sekä 1941–1942 vankileirikuolemien kaltaiset, aliravitsemuksesta johtuneet kuolleisuuskriisit nälänhätäkeskustelun ulkopuolelle.20 Andrew G. Newbyn mukaan Suomea koskevassa tutkimuksessa tutkijan tausta vaikuttaa vahvasti siihen, miten nälänhädät on nähty: ”yleistutkijat” ovat usein tarkastelleet niitä yksittäisinä poikkeusvuosina, joihin ei voitu vaikuttaa luonnonolosuhteiden, kuten hallan, vuoksi, kun taas nälänhätätutkijat painottavat eri tekijöiden yhteisvaikutusta sekä sitä, että kriisi pikemminkin kärjisti jo ennestään olemassa olleita ongelmia.21
Kritiikin ytimessä on ajatus, että laajatkaan katotuhot eivät yksin riitä synnyttämään väestökriisiä. Harvat ihmiset kuolevat suoranaisesti aliravitsemukseen. Useammin kyse on siitä, että ruoka ei päädy sitä tarvitseville kuin siitä, että se olisi kokonaan loppunut.22 Toisaalta nälänhätien selittäminen pelkkinä tautiepidemioina siirtää vastuun kanssaihmisiltä ja esivallalta kerjäläislaumojen harteille.23
Nykytutkijat asettavat kyseenalaisiksi myös esitykset siitä, että katoja selitti heikko ja tehoton maatalous, jolle kylmät keväät ja syksyn hallat tulivat täytenä yllätyksenä. Nykyään tämä voimakas kahtiajako ”perinteiseen” ja ”moderniin” maatalouteen on hyvin kiistelty.24 Ylipäätään painotetaan enemmän sitä, kuinka agraariyhteiskunta oli vuosisatojen saatossa kehittynyt hyvin tietoiseksi, tottuneeksi ja sopeutuneeksi kylmemmän ilmaston aiheuttamiin katoihin ja niitä seuranneeseen satovaihteluun.25
Tätä uuden ajan alun Ruotsin valtakunnan talonpoikien kriisikestävyyttä ovat korostaneet erityisesti Petri Karonen ja Nils Erik Villstrand sekä monet muut tutkijat resilienssin käsitteen kautta. Vaikeiden ilmasto-olosuhteiden ohella rahvaan täytyi kestää jatkuvat sotaväenotot ja muut sotien tuomat rasitukset. Talonpojat käyttivätkin erilaisia strategioita, kuten maaomaisuutensa turvaamista, karkaamista sekä erilaisten pää- ja sivuelinkeinojen yhdistelmiä, selviytyäkseen erilaisista kriiseistä. Resilienssin vahvuudesta kertoo se, että kylmästä ilmastosta ja jatkuvista sodista huolimatta väkiluku, ansiot ja tuottavuus kasvoivat etenkin 1650-luvulta 1700-luvun loppupuoliskolle tultaessa, lukuun ottamatta 1690-luvun nälänhädän aiheuttamaa notkahdusta.26
Resilienssi voidaan ulottaa myös hallinnon toimiin: perinteisesti nälänhätien yhteydessä on tarkasteltu lähinnä kriisin aiheuttamaan shokkiin reagoimista, kun taas nykyään tuodaan esiin hallinnon onnistumisia ja epäonnistumisia pidemmän aikavälin näkökulmasta. Nykytutkijat haluavatkin entistä korostetummin tuoda esiin, että nälänhätien taustalla on lyhyen aikavälin laukaisevien tekijöiden sijaan pitkän aikavälin rakenteellisia tekijöitä.27 Tämän vuoksi myös kriisiaikojen ajoittaminen on muuttunut: kriisien rajavuosia on pidennetty, ja ylipäätään kyseenalaistetaan, missä määrin kriisit ovat vain poikkeamia ”normaalista” ja edelsikö tai seurasiko niitä todella jokin ”normaali” aika.28 Varsinkin vanhemmista nälänhädistä, joista on vähemmän tietoa ja epävarmemmat lähteet, korostuvat kertovien lähteiden kauhukuvaukset. Näiden kautta voi syntyä yksinkertaistettu kuva nälänhädästä ja sen syistä.29
Nälänhätätutkijat ovat nykyään myös vahvasti kriittisiä sen suhteen, että kaikki selitys palautetaan ilmastoon. Etenkin muodikkaaseen ilmastokeskusteluun sopiva ”pienen jääkauden” käsite on saanut kovaa kritiikkiä. Tämän ”kaiken selittävän” mutta ajallisesti ja alueellisesti epäselvän käsitteen ympärille liitetään usein stereotypioita ja fatalismia. Historiantutkijoilla menevät toisinaan niin sanotusti puurot ja vellit sekaisin, kun yksittäisiä, paikallisia ja täysin poikkeuksellisia sääilmiöitä yritetään selittää pienen jääkauden kautta. Paleoklimatologian asiantuntijat ovat esimerkiksi tuoneet esiin, että syyshallat eivät selity pitkän aikavälin ilmastokehityksellä vaan pikemminkin lyhytaikaisilla sääolosuhteilla.30
Ilmaston merkitystä Suomen asutukseen pitkällä aikavälillä tutkinut Reijo Solantie on tuonut esiin, että ilmasto itsessään ei ollut ongelma, vaan ihmiset olivat jo vuosituhansia eläneet sen asettamien reunaehtojen mukaisesti. Pikemminkin ongelmia alkoi hiljalleen syntyä siitä, että väestönkasvun myötä otettiin käyttöön viljelyyn huonommin soveltuvia, hallanarkoja alueita. Samalla kasvanut väentiheys pakotti asteittain luopumaan kaskeamisesta, joka oli tasannut satovaihtelua. Siirtymässä vahvemmin peltoviljelyyn oli kuitenkin riskinä peltojen tuottavuuden heikentyminen, koska niittyjen raivaus ja sitä kautta karjan tuottaman lannan määrä laahasivat peltoalan kasvun perässä.31
Nykyään yhtenä tärkeimmistä nälänhätien taustalla vaikuttavista tekijöistä pidetään eriarvoisuuden kasvua ja erityisesti heikoimmassa asemassa olleiden kriisikestävyyden asteittaista heikentymistä. Tämä ei tarkoita Thomas Malthusin hengessä, että nälänhätä olisi väistämätön väestönkasvun, yleisen köyhyyden lisääntymisen ja rajallisten resurssien seuraus, vaan pikemminkin sitä, että yhteiskunta kehittyy sellaiseksi, jossa eriarvoisuus kasvaa ja kaikkien kyky selviytyä satovaihteluista ei ole lähtökohdiltaan samanlainen. Nykytutkijat korostavat erityisesti köyhyyden alueellisia eroja, joita selittävät paikalliset elinkeinot ja perhemallit. Köyhyyden perimmäisenä syynä ei tällöin nähdä luonnonoloja, vaan yhteiskunnan tuottamaa epätasa-arvoa ja rajoitteita.32
Avaus kohti uudenlaista katovuositutkimusta
Kuten edellä esitetystä historiografisesta katsauksesta käy ilmi, erityisesti katovuosia koskevassa tutkimuksessa on selkeä aukko ja tarve lisätutkimukselle. Yhtenä uutena avauksena voidaan pitää OLVI-säätiön rahoittamaa tutkimushankettani Katojen kaskiseutu: puute, nälkä ja selviytyminen Iisalmen pitäjässä 1623–1713, jossa tarkastelen Ylä-Savon alueen katotuhojen vaikutuksia pitkällä aikavälillä. Rajatun maantieteellisen alueen ansiosta voin hyödyntää pitkiä aikasarjoja ja käytännössä kaikkia saatavilla olevia lähteitä.
Tällaista monipuolista ja kattavaa paikallistason tarkastelua ei ole, muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta, tehty edes 1860-luvun nälänhädästä.33 Nykytutkimuksessa on toistaiseksi vain vähän tietoa siitä, missä määrin katoja seurannut köyhtyminen oli pysyvää, kuinka pitkään autioituminen jatkui sekä millaisia todellisia taloudellisia ja sosiaalisia vaikutuksia sillä oli.34
Tutkimushankkeessa käyn systemaattisesti läpi kaikki kameraaliset lähteet, kuten maakirjat, henkikirjat sekä erilaiset lyhennys-, autio-, rästi- ja köyhäinluettelot. Näitä täydennetään tuomiokirjojen, Per Brahen kirjekokoelman ja rahvaanvalitusten kaltaisilla kertovilla lähteillä. Laajan lähdepohjan käyttö on mahdollista pitkälti siksi, että hanke on jatkoa viime vuonna valmistuneelle väitöskirjalleni, jossa tarkastelin paikallistason valtionmuodostusta Iisalmen pitäjässä vuosina 1639–1699.35
Hankkeessa käytettäviä autio- ja lyhenneluetteloita ei aiemmassa tutkimuksessa ole hyödynnetty kovinkaan laaja-alaisesti. Niitä käyttäneen Ilkka Mäntylän mukaan ne ovat kuitenkin ”ylivoimaisesti paras ja tarkin lähde tilojen veronmaksukyvyn muutoksia kuvaamaan”.36 Jaan tämän näkemyksen, ja olen havainnut, että näistä aineistoista voidaan saada runsaasti tietoa autioitumisen ajallisesta, spatiaalisesta ja eri sosiaaliryhmien välisestä kehityksestä.
 |
|
Iisalmen pitäjän autioituneiden ja verohelpotettujen tilojen osuus (%) kylittäin vuosina 1643–1651. Tummempi punainen kuvaa suurempaa osuutta. Harmaa alue tarkoittaa asumatonta aluetta. Kartan laatija: Ville-Pekka Kääriäinen. |
Tutkimuksessani olen muodostanut paikallisesta väestöstä relaatiotietokannan, joka mahdollistaa isäntien, tilojen ja perheiden elämänkulun tarkastelun pitkällä aikavälillä (1623–1713). Tämän metodin avulla voin arvioida esimerkiksi sitä, kuinka perusteltuna voidaan pitää Seppo Muroman käyttämää tapaa arvioida nälänhätäkuolleisuutta henkikirjoihin merkittyjen henkilömäärien tai ”vaihtuvien isäntien” perusteella. Uudempi tutkimus on suhtautunut varovaisemmin aiemmin varmoina pidettyihin Muroman arvioihin.37 Seuraamalla tilojen isäntiä voin myös ottaa kantaa kiisteltyyn kysymykseen siitä, tarjosiko nälänhätä mahdollisuuksia sosiaaliseen kiertoon esimerkiksi rengeille ja tilattomille vai pysyivätkö tilat saman suvun hallussa.38 Nykytutkimus on entistä vahvemmin tuonut ilmi, kuinka kriisiajat johtivat vain hyvin harvoin sosiaalisen nousuun.39
Ville-Pekka Kääriäinen (FT) toimii tutkijatohtorina Helsingin yliopistossa. Hän on erikoistunut periferioiden tutkimukseen ja paikkatietomenetelmiin.
Viitteet
1. RA, Rydboholmssamlingen Vol 4d (E7453), Johan Ivarsson Argillander Pehr Brahelle, Kuopio 24.5.1663.
2. RA, Rydboholmssamlingen Vol 4d (E7453), Johan Ivarsson Argillander Pehr Brahelle, Lappeenranta 10.10.1663.
3. RA, II Skokolstersamlingen N;o 43 (E8170), Pehr Brahe Johan Ivarsson Argillanderille, 27.11.1663.
4. RA, Rydboholmssamlingen Vol 4i (E7458), Samuel Lång Pehr Brahelle, Kajaani 1.6.1665.
5. RA, Rydboholmssamlingen Vol 4d (E7453), Johan Ivarsson Argillander Pehr Brahelle, Kuopio 13.11.1666.
6. RA, Rydboholmssamlingen Vol 4d (E7453), Johan Ivarsson Argillander Pehr Brahelle, Kuopio 29.8.1669.
7. RA, II Skokolstersamlingen N;o 43 (E8170), Pehr Brahe Johan Ivarsson Argillanderille, Tukholma 15.10.1669.
8. Jokipii 1956, 205.
9. RA, Rydboholmssamlingen Vol 4d (E7453), Johan Ivarsson Argillander Pehr Brahelle, Viipuri 16.7.1672.
10. Muroma 1991, 14; Voutilainen 2017, 128; Huhtamaa 2017, 43.
11. Nälänhätä käsitteen määrittelystä ks. esim. Soikkanen 1991; Voutilainen 2016, 50–53; Voutilainen 2017, 28–32, 39–42.
12. Voutilainen 2016, 18–19. Esim. 1830-luvulla Pohjois-Suomen nälänhätää on tutkinut lähinnä Kaisa Kauranen (1999). Iisalmessa vuosien 1808–1809 kriisi oli kuolleisuuden näkökulmasta yhtä merkittävä kuin 1860-luvun kriisi (Luttinen 2019, 47–48, 227–236,427).
13. Paikallis- ja aluehistorioiden laatu vaihtelee. Osa on varsin korkeatasoisia (Kujala 2010), mutta yhtä lailla on tyypillistä esittää nälänhätä stereotyyppisen kuvan kautta, jossa korostuvat paikalliseen muistitietoon pohjautuvat, kohua herättävät kauhukuvaukset sekä nälänhädän tulkinta eräänlaisena vanhan ja uuden välisenä murroksena (Jussila & Rantanen 2017, 20).
14. Itä-Suomea ei ole Katajalan (1994) Pohjois-Karjalan erityistapausta lukuun ottamatta juurikaan tutkittu.
15. Muroma 1991, 180; Voutilainen 2017, 36.
16. Ks. esim. Muroma 1991, 198.
17. Voutilainen 2017; Huhtamaa 2017; Nälkävuodet 1867–1868 (2017, toim. Jussila & Rantanen); Forsberg 2020.
18. Pitkänen 1991a, 42–43; Voutilainen 2016, 62–72; Voutilainen 2017, 149–159; Jussila & Rantanen 2017, 15–16.
19. Voutilainen 2016, 24, 52, 56–57, 96, 196–197; Voutilainen 2017, 19, 29, 43, 126–130; Huhtamaa 2017, 15, 18–19, 40–43, 46–48; Voutilainen & Kämäräinen 2024, 243. Vrt. Soikkanen 1991, 17.
20. Voutilainen 2017, 187–188.
21. Newby 2023, 59–60.
22. Lappalainen 2012, 16; Voutilainen 2017, 150.
23. Voutilainen 2016, 22–23; Voutilainen 2017, 47–62; Voutilainen & Kämäräinen 2024, 252–253; Newby 2023, 54. Tutkimuksessa vallitsee yksimielisyys siitä, että nälkään kuolemista myös aliraportoitiin. Tautiepidemioiden korostajana puolestaan pidetään yleisesti Oiva Turpeista (1986).
24. Voutilainen 2016, 26–27, 99–101, 114–115; Voutilainen 2017, 204–205; Rekonen 2018. Vrt. Solantie 2012, 19, 216–225.
25. Voutilainen 2016, 56, 92; Voutilainen 2017, 126–129; Huhtamaa 2017, 29, 35–37.
26. Ks. Karonen & Villstrand 2017; Luttinen 2019; Karonen et al. 2021; Lamberg & Koskinen & Karonen 2021.
27. Jussila & Rantanen 2017, 16–17; Newby 2023, 30–40.
28. Jussila & Rantanen 2017, 17; Voutilainen 2017, 29, 39. Ajoituksesta Newby 2023, 9–10.
29. Voutilainen 2017, 66–69.
30. Pienen jääkauden kritiikistä ks. erityisesti Voutilainen 2016, 93–94; Voutilainen 2017, 131–141; Huhtamaa 2017, 19–20, 28–29, 37, 46; Huhtamaa 2018. Myös Solantie (2012, 32, 223) näkee, että 1860-luvun kriisiä ei voi selittää ilmastolla.
31. Solantie 2012, 18, 98–99, 151–160.
32. Voutilainen 2016, 21, 144–163, 184–185, 198–202; Newby 2023, 8, 60; Voutilainen & Kämäräinen 2024, 253–255. Eriarvoisuus on taustalla myös vanhemmassa tutkimuksessa ks. esim. Soikkanen 1991, 14; Pitkänen 1991a, 44–45, 68–69; Pitkänen 1991b, 214–222.
33. Voutilainen & Kämäräinen 2024, 241; Luttinen 2019, 445.
34. Voutilainen 2017, 130–131; Voutilainen & Kämäräinen 2024, 262.
35. Kääriäinen 2025.
36. Mäntylä 1988, 9.
37. Voutilainen 2017, 70.
38. Mäntylä 1988, 8, 63–64; Lappalainen 2012, 220–222.
39. Ks. esim. Luttinen 2019, 437–438; Räihä et al. 2024.
Lähteet ja kirjallisuus
Arkistolähteet
Riksarkivet, Tukholma (RA)
Rydboholmsamlingen, Skoklostersamlingen II (Per Brahen arkistoja)
Kirjallisuus
Forsberg, Henrik (2020). Famines in mnemohistory and national narratives in Finland and Ireland, c. 1850-1970. Helsinki: University of Helsinki.
Huhtamaa, Heli (2017). Exploring the climate-society nexus with tree-ring evidence: climate, crop yields, and hunger in medieval and early modern north-east Europe. Joensuu: University of Eastern Finland.
Jokipii, Mauno (1956). Suomen kreivi- ja vapaaherrakunnat I. Helsinki: Suomen historiallinen seura.
Jussila, Tuomas & Lari Rantanen (2018). Nälkävuodet 1867–1868. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
Jutikkala, Eino (1951). Vuoden 1697 kansallisonnettomuus, sen tuhot ja väistämismahdollisuudet. Turun Historiallinen Arkisto XI.
Jutikkala, Eino (1955). The Great Finnish Famine in 1696-97. The Scandinavian Economic History Review. Stockholm: Taylor & Francis Group, 3(1), 48–63.
Karonen, Petri, Antti Räihä, Nils Erik Villstrand & Miikka Voutilainen (2021). Yhteiskunnan kestokyky koetuksella: resilienssi ja sen tekijät. Teoksessa Petri Karonen, Nils Erik Villstrand, & Pertti Haapala (toim.), Suomalaisen yhteiskunnan historia 1400–2000. Osa 1, Rakenteet ja instituutiot. Tampere: Vastapaino, 231–261.
Karonen, Petri & Nils Erik Villstrand (2017). Kriser och resiliens i Finlands historia 1400–2000. Historisk tidskrift för Finland. 102(4), 618–639.
Katajala, Kimmo (1994). Nälkäkapina: veronvuokraus ja talonpoikainen vastarinta Karjalassa 1683–1697. Helsinki: Suomen historiallinen seura.
Kauranen, Kaisa (1999). Rahvas, kauppias ja virkamiehet: katovuodet Pohjois-Suomessa 1830-luvulla. Helsinki: Helsingin Yliopisto.
Kujala, Antti (2010). Viipurin Karjala, Käkisalmen Lääni ja Inkerinmaa Ruotsin suurvaltakaudella 1617–1710. Teoksessa Yrjö Kaukiainen, Risto Marjomaa, & Jouko Nurmiainen (toim.), Viipurin läänin historia III: Suomenlahdelta Laatokalle. Lappeenranta: Karjalan kirjapaino, 239–461.
Kääriäinen, Ville-Pekka (2025). Mielikuvien periferia: valtionmuodostus, vastarinta ja väkivalta Iisalmen pitäjässä 1639–1699. Helsinki: Helsingin yliopisto, http://urn.fi/URN:ISBN:978-952-84-1348-6.
Lamberg, Marko, Ulla Koskinen & Petri Karonen (2021). Selviäminen kylmenneessä ilmastossa ja vihamielisessä ympäristössä. Teoksessa Petri Karonen, Nils Erik Villstrand, & Pertti Haapala (toim.), Suomalaisen yhteiskunnan historia 1400–2000. Osa 1, Rakenteet ja instituutiot. Tampere: Vastapaino, 107–149.
Lappalainen, Mirkka (2012). Jumalan vihan ruoska: suuri nälänhätä Suomessa 1695–1697. Helsinki: Siltala.
Luttinen, Jaana (2019). ”Miltä mielestä tuntui, ei arvaa kukkaan”: sodan kuormittavuus ja kriisinkestävyys Iisalmen pitäjän kotitalouksissa 1800-luvun ensimmäisinä vuosikymmeninä. Jyväskylä: Jyväskylän yliopisto.
Muroma, Seppo (1991). Suurten kuolovuosien (1696–1697) väestönmenetys Suomessa. Historiallisia tutkimuksia, 161. Helsinki: Suomen historiallinen seura.
Mäntylä, Ilkka (1988). Kruunu ja alamaisten nälkä: 1690-luvun katovuosien verotulojen vähennys Pohjanmaalla ja esivallan vastatoimenpiteet. Oulu: Oulun historiaseura.
Newby, Andrew G. (2023). Finland’s Great Famine, 1856-68. Basingstoke: Palgrave Macmillan.
Pitkänen, Kari (1991a). Kärsimysten ja ahdingon vuosikymmen: 1860-luvun yleiskuva. Teoksessa Antti Häkkinen, Hannu Soikkanen, & Vappu Ikonen (toim.), Kun halla nälän tuskan toi: miten suomalaiset kokivat 1860-luvun nälkävuodet. Porvoo: WSOY, 36–77.
Pitkänen, Kari (1991b). ”Ruumiita kuin puita pinossa”: kuoleman satoisat vuodet. Teoksessa Antti Häkkinen, Hannu Soikkanen, & Vappu Ikonen (toim.), Kun halla nälän tuskan toi: miten suomalaiset kokivat 1860-luvun nälkävuodet. Porvoo: WSOY, 207–223.
Räihä, Antti, Kirsi Laine, Jaana Luttinen & Petri Talvitie (2024). Från generation till generation? Husbondeskiften vid gårdar i Finland cirka 1700–1900. Historisk Tidskrift för Finland. 109(2), 149–182.
Soikkanen, Hannu (1991). ”Miekalla, nälällä ja rutolla”: kriisit historiassa. Teoksessa Antti Häkkinen, Hannu Soikkanen, & Vappu Ikonen (toim.), Kun halla nälän tuskan toi: miten suomalaiset kokivat 1860-luvun nälkävuodet. Porvoo: WSOY, 11–35.
Solantie, Reijo (2012). Ilmasto ja sen määräämät luonnonolot Suomen asutuksen ja maatalouden historiassa. Jyväskylä: Jyväskylän yliopisto.
Turpeinen, Oiva (1986). Nälkä vai tauti tappoi?: kauhunvuodet 1866–1868. Helsinki: Suomen historiallinen seura.
Voutilainen, Miikka (2016). Poverty, inequality and the Finnish 1860s famine. Jyväskylä: University of Jyväskylä.
Voutilainen, Miikka (2017). Nälän vuodet: nälänhätien historia. Jyväskylä: Atena.
Voutilainen, Miikka & Heikki Kämäräinen (2024). Köyhyydestä katastrofiin. Teoksessa Jari Ojala & Riina Turunen (toim.), Uudisraivaajien maa: Ylä-Savon asutus ja elämisen ehdot. Historiallisia tutkimuksia 291. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 240–263.
