Konservoidut papinlesket historiankirjoituksessa

Miia Kuha

Papiston asema varhaismodernissa Ruotsin valtakunnassa oli keskeinen, mutta pappien vaimot eivät ole kovinkaan suuressa määrin kiinnostaneet historiantutkijoita. Eniten huomiota on kiinnitetty papinleskien elatuksen järjestämiseen, sillä sen on nähty vaikuttaneen jopa virkanimityksiin. Konservointi oli epävirallinen järjestelmä, jonka avulla papinleskien elatus järjestettiin, kun virallista leskeneläkettä tai muuta yhteiskunnan tukijärjestelmää ei vielä ollut. Konservointi tarkoitti yksinkertaisimmillaan sitä, että leski avioitui miehensä seuraajan eli pitäjän uuden kirkkoherran tai kappalaisen kanssa. Se saattoi kuitenkin toteutua myös muilla tavoin. Papinleskien konservoinnit alkoivat jo 1500-luvulla sen jälkeen, kun papit olivat protestanttisilla alueilla alkaneet avioitua ja perustaa perheitä.

Kirkkoherran vaimo oli miehensä uran aikana hoitanut omaa työsarkaansa kotona, pappilan tiluksilla ja seurakunnassa miehensä rinnalla. Papinrouvien asemaa ja roolia perheessä ja seurakuntayhteisössä on tutkittu toistaiseksi vain vähän. Pappissäätyä klassikkotutkimuksissaan tarkastelleen Gunnar Suolahden mukaan pappilan emännän päivät täyttyivät tilan taloudenhoidon tehtävistä. Suolahti piti pappisperheiden naisten roolia säädyn perinteiden välittäjinä tärkeänä, mutta muuten hän ei juurikaan käsitellyt pappien puolisoita tutkimuksissaan. Artikkelissaan (1994) papinrouvien asemaa ja roolia pääasiassa 1700-luvulla tarkastelleen Solveig Widénin mukaan papinrouvilla oli pitäjän talonemäntien joukossa johtava rooli. Sen myötä tällä oli velvollisuus huolehtia sairaista, vanhuksista ja köyhistä, järjestää kestityksiä sekä osallistua kirkollisiin elämänkaarijuhliin.

Miehen kuoltua lesken asema muuttui. Tämä jäi vaille puolison aiempia tuloja, minkä lisäksi hänen tuli armovuotensa jälkeen muuttaa pois ja luovuttaa pappila seuraajalle. Papinleskien varhaisimmat tukimuodot olivat leskentynnyri sekä armovuosi- ja konservointijärjestelmä. Kirkkoherrojen tuli 1600-luvulta lähtien osallistua hiippakuntansa papinleskistä huolehtimiseen luovuttamalla ajoittain tynnyri viljaa, kun taas pienempituloiset kappalaiset osallistuivat pienemmällä määrällä viljaa tulojensa mukaan. Papin leski sai jäädä pappilaan miehensä kuoleman jälkeen niin sanotuksi armovuodeksi ja kerätä tältä ajalta papille kuuluneet kymmenysverot, jotka maksettiin luontaistuotteina. Näiden tulojen turvin hänen tuli myös huolehtia armovuodensaarnaajan palkkauksesta.

Osa papinleskistä anoi armovuoteen pidennystä kuninkaalliselta majesteetilta vaikeaan tilanteeseensa, esimerkiksi elätettävien lasten määrään vedoten. Seurakunnan ja tuomiokapitulin tuli antaa lausunto anomuksesta ennen kuin se lähetettiin korkeimmalle taholle. Näitä anomuksia, lausuntoja ja päätöksiä on säilynyt 1600-luvulta lähtien, suuremmassa määrin kuitenkin 1700-luvulta, muun muassa tuomiokapitulien arkistoissa sekä Acta Ecclesiastica -kokoelmassa. Armovuosia myös myönnettiin suuressa määrin.

Katkelma Anna Ulriksdotter Carstenian, Hollolan kirkkoherra ja rovasti Gustaf Bernerin lesken, kolmisivuisesta kirjeestä Viipurin piispalle. Carstenia kertoi kirjeessä vaikeuksistaan elättää itseään ja lapsiaan miehensä kuoleman jälkeen. Perhe oli paennut isovihan aikana Ruotsiin, jossa Berner kuoli vuonna 1716. Miehityksen päätyttyä Carstenia palasi lastensa kanssa Hollolaan. Lähde: KA Hämeenlinna, Porvoon tuomiokapitulin arkisto I, Eb:1 Saapuneet asiakirjat (1594–1721).

Papinleskien elatus muodostui ongelmaksi myös siksi, että heitä oli melko paljon. Pappien kanssa avioituvat pappisperheiden ja muiden säätyläisperheiden tyttäret olivat yleensä nuoria, ja sulhanen oli lähes poikkeuksetta morsiantaan vanhempi. Kun varhaismodernilla ajalla elämä oli epävarmempaa ja eliniänodote nykyistä lyhempi, moni papinrouva jäi leskeksi jo melko nuorena, vaikka suurin osa leskeksi jääneistä pappien vaimoista olikin esimerkiksi 1700-luvulla Ragnar Norrmanin mukaan noin 50-vuotiaita. Moni ehti elämänsä aikana solmia kaksi tai jopa kolme avioliittoa, mutta huomattava osa papinleskistä ei avioitunut uudestaan. Leskeksi jääminen kosketti myös miehiä, jotka avioituivat uudelleen lähestulkoon aina. Pappien oli käytännössä hyvin vaikeaa sekä hoitaa virkatehtäviään että hallinnoida kotitilaa ja vielä lisäksi huolehtia liitosta syntyneistä lapsista, joten uusi puoliso pyrittiin löytämään nopeasti.

1990-luvun vaihteessa papinleskien elatuksen järjestämistä pitkällä aikavälillä selvitettiin perusteellisesti niin Ruotsissa kuin Suomessa. Tutkimukset keskittyivät pääasiassa 1700-luvulle ja sitä myöhempään aikaan. Solveig Widén tutki väitöskirjassaan papinleskien elatusta Turun hiippakunnassa (1988) ja Ragnar Norrman puolestaan Uppsalan hiippakunnassa (1993). Molempien tutkimusten aikarajaus alkoi 1720-luvulta, Widénin ulottui 1800-luvun alkuun ja Norrmanin 1920-luvulle saakka. Näkökulma oli hallinnollinen: tutkimukset selvittivät avustamisen rakenteita ja niiden toimintaa käytännössä, mutta etenkin Widén toi esille tutkimuksensa lopussa myös yksittäisiä elämänkohtaloita ja papinleskien omaa toimintaa.

Widén ja Norrman tulkitsivat tutkimuksissaan konservoinnin tarkoituksen hieman eri tavoin. Norrman korosti konservoinnin merkitystä pyrkimyksenä säilyttää vallitseva tilanne, papin perheen pysyminen pappilassa, joko niin, että papin leski avioitui miehensä seuraajan eli uuden papin kanssa, tai niin, että edellisen papin tytär avioitui isänsä seuraajan kanssa. Widénille puolestaan keskeisintä oli papinleskien elatuksen toteutuminen, joten hän tulkitsi konservoinnin laajemmin niin, että lesken konservointi toteutui myös silloin, jos lesken poika tai vävy nimitettiin isänsä tai appensa virkaan. Norrman kritisoi Widéniä siitä, että tämä tulkintatapa oli johtanut liian korkeisiin konservointilukuihin, kun taas hän itse korosti konservoinnin harvinaisuutta ja ilmiön päättymistä 1700-luvun puolivälin tienoille.

Muutkin tutkijat ovat valinneet jommankumman tulkintatavan, eikä lopullista yhteisymmärrystä asiassa saavutettu tematiikkaan keskittyneissä tutkimuksissa 1970–90-luvuilla. Alkuperäislähteet vähemmän tutkitulta 1600-luvulta vaikuttaisivat tukevan Widénin tulkintaa, sillä tuolloin papin leski saattoi pyytää käräjillä, että seurakunta asettuisi tukemaan hänen poikansa valintaa isänsä seuraajaksi kirkkoherrana. Tällöin leskiäiti jäisi todennäköisesti asumaan poikansa taloon tai ainakin pappilan maille. Kirkkoherran virka säilyisi suvussa ja vahvistaisi perheen sosiaalis-taloudellista asemaa sekä tulevien sukupolvien mahdollisuuksia hyviin virkoihin ja avioliittoihin. Tämä oli myös pitäjän asukkaiden etu, sillä silloin heidän ei tarvinnut huolehtia papinlesken elatuksesta.

Solveig Widén korosti tutkimuksessaan, että papinleskillä ei läheskään aina ollut valinnanvaraa sen suhteen, avioituivatko he uudelleen miehensä kuoleman jälkeen. Konservointiin suostuminen saattoi olla taloudellinen välttämättömyys. Näin oli etenkin syrjäseuduilla, joissa seurakunnasta saadut tulot olivat pienemmät. Papiston keskuudessa oli suuria varallisuuseroja, ja vauraammat papit saattoivat eläessään hankkia maatiloja, jotka turvasivat lesken ja lasten tulevaisuuden. Se, että moni papin leski eli leskenä useita vuosikymmeniä miehensä kuoleman jälkeen, saattaa viitata siihen, että leskenä pysyminen oli mieluisampi vaihtoehto, jos taloudellinen tilanne tämän mahdollisti.

Konservointijärjestelmä vaikutti myös pappisperheiden tytärten elämään. Avioliitosta toivottiin syntyvän lapsia, joten vanhemmat papinlesket eivät välttämättä olleet tästä näkökulmasta sopivia puolisoehdokkaita. Tällöin konservointi ja papinlesken elatus järjestyi niin, että virkaan nimitettävä pappi avioitui edeltäjänsä tyttären kanssa. Pappien tyttärille konservointi saattoi turvata tulevaisuuden, mutta johtaa myös siihen, että nuori nainen päätyi naimisiin itseään huomattavasti vanhemman miehen kanssa, eikä todennäköisesti voinut juurikaan vaikuttaa puolisonsa valintaan. Aina pariskunta ei ollut edes tavannut toisiaan ennen avioliittoon lupautumista. Toisaalta varhaismodernin ajan käsitysten mukaan aviorakkaus nähtiin velvollisuutena ja Jumalan lahjana, eikä romanttisen tunteen olemassaolo hääparin välillä ollut välttämätön.

Pappien virkanimityksiä käsitelleet tutkijat ovat joutuneet ottamaan kantaa myös konservointiin, koska vuoden 1686 kirkkolaissakin mainittiin viranhakijan eduksi, että tämä pystyisi elättämään edeltäjänsä perheen. Toisaalta virkaan tuli kuitenkin valita meritoitunein hakija, joten kirkkolain määräysten on todettu sekä tukeneen että rajoittaneen konservointia. Gunnar Suolahden klassikkotutkimuksen Suomen papisto 1600- ja 1700-luvuilla (1919) mukaan avioituminen edeltäjän perheeseen tuli virkanimitysten yhteydessä niin yleiseksi, että järjestelmä suosi naimattomia pappeja ja loi heidän lisäkseen avioliittomarkkinat pappien leskille ja tyttärille. Myös Tore Heldtander havaitsi tutkimuksessaan Uppsalan hiippakunnasta (1955), että konservoinnit olivat 1600-luvulla hyvin yleisiä. Etenkin seurakuntalaisten kannalta perheen elatuksen järjestyminen oli tärkeää, koska silloin se ei jäänyt pitäjäläisten harteille, mutta myös tuomiokapituli suosi yleensä ehdokasta, joka pystyi elättämään edeltäjänsä perheen.

1700-luvun puolivälin jälkeen muut tekijät nousivat virkanimityksissä konservointia tärkeämmiksi, kuten esimerkiksi Antti Räihä on todennut tutkimuksessaan Vanhasta Suomesta (2017). Ragnar Norrmanin mukaan konservointi oli harvinaista jo 1700-luvun alkupuolella, eikä sitä juurikaan esiintynyt enää vuosisadan jälkipuoliskolla. Samaan lopputulokseen päätyi Sten Carlsson (1977) tutkimuksessaan naimattomista naisista ruotsalaisessa sääty-yhteiskunnassa. Widénin tulokset puolestaan osoittivat konservointien vähentyneen Turun hiippakunnassa selkeästi vasta 1700-luvun viimeisinä vuosikymmeninä. Myös pappien virkanimityksiä sekä Turun että Viipurin hiippakunnissa tutkinut Eero Matinolli totesi (1957), että lähempänä 1800-lukua erityisesti Turun hiippakunnassa lisääntyivät maininnat siitä, ettei virkanimityksen mukana tulevaa avioliittoa pidetty enää sopivana.

Joka tapauksessa aiemmin melko yleinen käytäntö sai väistyä viimeistään 1800-luvulle tultaessa. Syinä konservointien vähentymiselle on nähty niin hallinnolliset ratkaisut ja lainsäädännön muutokset kuin avioliittokäsityksen hidas muuttuminen enemmän puolisoiden välistä romanttista rakkautta painottavaksi. Papinleskien muut tukimuodot eivät kehittyneet samaa tahtia konservointien vähentymisen kanssa, jolloin köyhyys uhkasi entistä useampaa papinleskeä, kuten Ella Viitaniemi artikkelissaan (2018) osoittaa. Muut pappilat saattoivat tällaisissa tilanteissa toimia turvapaikkoina kodittomille leskille ja heidän lapsilleen.

Miia Kuha on tutkijatohtori Historian ja etnologian laitoksella Jyväskylän yliopistossa. Hän tutkii Suomen Akatemian rahoittamassa hankkeessaan pappien vaimoja ja leskiä 1600-luvun jälkipuoliskon Ruotsin valtakunnassa.

Lähteet

Carlsson, Sten, Fröknar, mamseller, jungfrur och pigor. Ogifta kvinnor i det svenska ståndssamhället. Uppsala: Uppsala universitet 1977.

Heldtander, Tore, Prästtillsättningar i Sverige under stormaktstiden. Tiden före kyrkolagen 1686. Uppsala: [T. Heldtander] 1955.

Hernroth, Uno, Den konserverade änkan: En studie i prästskapets äktenskapsbildning på 1600- och 1700-talet i Sverige. Göteborg: Tre böcker, 1985.

Lennartsson, Malin, I säng och säte. Relationer mellan kvinnor och män i 1600-talets Småland. Lund: Lund University Press, 1999.

Lindström, Peter, Prästval och politisk kultur 1650–1800. Umeå: Institutionen för historiska studier, Umeå universitet, 2003.

Matinolli, Eero, Porvoon hiippakunnan papinvaalit ja papinvirkojen täyttäminen aikakautena 1721–1808. Sosiaalihistoriallinen tutkimus. Turun yliopiston julkaisuja. Sarja B. Turku: Turun yliopisto (1957).

Norrman, Ragnar, Konserverade änkor och kvinnor på undantag. Prästänkornas villkor i Uppsala stift 1720–1920 – från änkehjälp till familjepension. Uppsala: Acta Universitatis Upsaliensis, 1993.

Räihä, Antti, “Normative Imperatives and Communal Influences: The Consistory's Role in Proposing Lutheran Clergy in the 18th-Century Russian Border Area.” Scandinavian Journal of History 42:5 (2017).

Suolahti, Gunnar, Suomen papisto 1600- ja 1700-luvuilla. Porvoo: Werner Söderström Osakeyhtiö, 1919.

Suolahti, Gunnar, Suomen pappilat 1700-luvulla. Porvoo: Werner Söderström Osakeyhtiö, 1912.

Viitaniemi, Ella, ”Pappisperhe ja sosiaalinen selviytyminen Ylä-Satakunnan uudisasutusseudulla 1770–1820”. Teoksessa Miettinen, Riikka & Viitaniemi, Ella (toim.) Reunamailla. Tilattomat Länsi-Suomen maaseudulla 1600–1800. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2018.

Widén, Solveig, ”Prästfruns ställning och roll i församlingarna i det svenska riket på 1700-talet.” Kyrkohistorisk årsskrift 94 (1994).

Widén, Solveig, Änkeomsorg i ståndssamhället. Försörjnings- och understödsformer för prästänkor i Åbo stift 1723–1807. Åbo: Åbo akademis förlag – Åbo Academy Press, 1988.

Toimittiko Anders Lizelius Tieto-Sanomat?

Kaisa Kyläkoski

Historiantutkimus perustuu lähteisiin ja niistä tehtyihin johtopäätöksiin. Koska jokaisen yksityiskohdan omatoiminen selvittäminen on kuitenkin mahdotonta, tulee tutkimuksen perustua myös aihepiirin aiempaan tutkimukseen. Erityisesti niin sanotut “yleisesti tunnetut” seikat on tapana poimia kirjallisuudesta niitä sen enempää kyseenalaistamatta. Esimerkiksi Mynämäen kirkkoherra Anders Lizelius (1708–1795) tunnetaan vuonna 1776 julkaistun ensimmäisen suomenkielisen sanomalehden toimittajana. Niinhän lukee joka paikassa. Vai lukeeko?

Lizeliuksen ja Suomenkielisten Tieto-Sanomien historian kirjoittaneet Alpo Silander (1918) ja T. K. Otava (1931) kiinnittivät huomiota siihen, että lehti oli pian ilmestymisensä jälkeen unohtunut ja siitä oli esitetty virheellisiäkin tietoja. Heidän historiografisia katsauksiaan laajennetaan tässä tekstissä hieman, sekä ajallisesti että lähdepohjalla. Lähteiltä kysytään kuitenkin olennaisesti eri asiaa eli sitä, mitä oikeasti tiedämme Lizeliuksen yhteydestä Tieto-Sanomiin.

Suomenkielisten Tieto-Sanomien ensimmäinen numero ilmestyi tammikuussa 1776. Näytenumero ilmestyi syyskuussa 1775. Lähde: Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot.

Monien muiden 1700-luvun lehtien tapaan Suomenkielisten Tieto-Sanomien omilta sivuilta ei käy ilmi tekijän tai tekijöiden henkilöllisyys. Todennäköisimpiin asiakirjalähteisiin perehtyneen Silanderin mukaan "Varmuuden vuoksi asiata Ruotsin valtioarkistosta tiedusteltaessa ilmoitettiin, ettei siviilitoimituskunnan diarista eikä kansliakollegin pöytäkirjoista vuosilta 1775 ja 1776 ollut löydettävissä mitään Tietosanomia koskevaa anomusta".

Silanderin ja Otavan mielestä oli erikoista, että Henrik Gabriel Porthanin (1739–1804) kirjallisessa jäämistössä Tieto-Sanomat esiintyy vain kerran. Näkemys on helppo ymmärtää, kun sen suhteuttaa Porthanin toiminnan ja tuotannon laajuuteen. Porthanin maininta Tieto-Sanomista kesäkuussa 1779 Suomesta kirjoittamassa katsauksessaan kuuluu vapaasti suomennettuna: vuonna 1777 Turussa alkoi ilmestyä suomenkielinen sanomalehti; mutta se lopetti vuoden lopussa, sillä julkaisijalle ei ollut siitä haittaa, mutta ei hyötyäkään (Im I. 1777 fing man gar in Åbo eine finnische Zeitung an; sie hörte aber beim Ende des Jars wieder auf, weil der Verleger zwar keinen Schaden, aber doch auch keinen Vorteil dabei hatte). Kukaan ei tiettävästi ole tarkistanut, onko Porthanin käsikirjoitus säilynyt tai nähnyt sitä, joten virheellisen vuosiluvun syntyhistoria jää tuntemattomaksi. Vaikka kyseessä olisi Porthanin muistivarainen erhe, on huomattavaa, että hän halusi huomioida lehden olemassaolon kertoessaan maastaan kansainväliselle yleisölle.

Epätarkkuus vaivaa myös muita varhaisia mainintoja. Silander toteaa, että kun Reinhold von Becker anoi vuonna 1820 aloittaneille Turun Wiikko-Sanomille senaatilta ilmestymislupaa, hän väitti ainoan aiemman suomenkielisen lehden ilmestyneen vain kerran kuussa. Suomenkieliset Tieto-Sanomat kuitenkin ilmestyi kaksi kertaa kuukaudessa. Ehkä juuri uusi lehti innosti kaunopuheisuuden ja runousopin professori Johan Fredrik Walleniuksen käymään läpi Suomenkieliset Tieto-Sanomat ja keräämään näistä bibliografiset tiedot eli ainakin sivujen koot ja numeroiden määrät. Tammikuussa 1821 Adolf Ivar Arwidsson välitti näitä yksityiskohtia Anders Johan Sjögrenille Pietariin ja mainitsi, että tiedot "Litzeliuksen Tieto-Sanomista" julkaistaisiin "Morgonbladetissa". Arwidssonin perustamasta Åbo Morgonbladista kyseistä esitystä ei kuitenkaan löydy.

Vuonna 1831 julkaistussa kirjassaan C. A. Gottlund puolestaan väittää alaviitteessä, "että kuin v. 1776 aloitettiin Turussa toimittoo yhet Suomalaiset Sanoma-lehet nimellä "Suomen-kieliset Tieto-Sanomat;" niin nämät aikomukset kohtais niin paljon vastusta, ja niin vähä osto-miehiä, että kuin olivat painaneet 4 numerota, niin herkäsivät pois koko laitoksesta." Aivan näin nopeasti ilmestyminen ei päättynyt.

Epätarkkuudet viittaavat siihen, että on luotettu muisti- tai kuulotietoon. Tilanne korjaantui vasta kun Åbo Tidningarissa ilmestyi syksyllä 1834 varsin perusteellinen katsaus Suomenkielisiin Tieto-Sanomiin. Kirjoittaja oli käynyt läpi jokaisen numeron Tieto-Sanomien vuosikerrasta ja kerännyt sisällysluettelon, jonka julkaisemista hän perusteli lehden tuntemattomuudella ja vähäisillä säilyneillä numeroilla. Tuntemattomuudesta hän antaa esimerkiksi sen, ettei Tieto-Sanomia mainittu kertaakaan samaan aikaan Turussa ilmestyneessä ruotsinkielisessä lehdessä eli hän oli käynyt läpi kyseisestä lehdestä ehkä useammankin vuosikerran. Lisäksi kirjoittaja huomauttaa, ettei Tieto-Sanomia mainittu saksalaisessa Kustaa III:n ajan oppineisuutta esitelleessä julkaisusarjassa. Jälkimmäisellä todennäköisesti viitataan Lüdeken esittämään lehdistöhistorialliseen katsaukseen, joka oli rajattu tieteellisempiin lehtiin eli Tieto-Sanomien poisrajaus oli täysin perusteltua.

Myöhemmän historiankirjoituksen kannalta Åbo Tidningarin kirjoituksen merkittävin osa on kappale, jossa esitellään Tieto-Sanomien julkaisijaksi (utgifware) Anders Lizelius. Valitettavasti tässä kohtaa kirjoittaja ei anna mitään viitettä tiedon lähteelle. Jos kyse oli pelkästä muistitiedosta, sillä oli ylitettävänään jo lähes 60 vuotta.

Muutamaa vuotta myöhemmin julkaistu artikkeli paljastaa, että kyseessä ei ollut yleinen tieto. "Lyhyt kertomus Suomenkielisistä sanomalehistä" perustui empiriaan, sillä kirjoittaja oli päässyt näkemään ja laskemaan Tieto-Sanomat: "puoli arkkia kahesti kuukauessa ilmestyi; siis kaikkiaan wuoessa 24 lähteä". Tämä oli mahdollista, sillä Turun tulipalon jälkeen yksi täydellinen vuosikerta oli lahjoitettu yliopiston kirjastolle. Kirjoittaja ei näytä tunteneen Åbo Tidningarin artikkelia tai hän epäili siinä esitettyä tietoa, sillä Tieto-Sanomista todetaan: "Ken sitä lie toimittanut emme warmmaan tiiä, taisi woan olla Gabr. Porthan." 

Tammikuun 1838 Borgå Tidningiin kirjoittanut ei ole kokenut vastaavaa epävarmuutta, vaan hän ilmoitti Tieto-Sanomien ilmestyneen vuonna 1777 Mynämäen kirkkoherra A. Lizeliuksen toimesta. Jos hän oli tukeutunut Åbo Tidningarin artikkeliin, virhe vuosiluvussa oli omansa tai kirjapainon.

Vuonna 1859 Porthanin lyhyeen elämäkertaan kirjoitettiin "ja ei suinkaan hän ollut aivan osatoin ensimäisten suomenkielistenkään "Tieto-sanomain” toimeen panossa, joita aljettiin antaa mainitussa kaupungissa v:na 1776, ja jotka kohta lakkasivat lukijain puutteesta”. Todennäköisesti artikkelin oli kirjoittanut Mehiläisen tuolloinen toimittaja Rietrik Polén, joka keväällä 1858 puolustamassaan väitöskirjassaan ohitti tekijäkysymyksen kirjoittaen "V:na 1776 koetetaan toimittaa "Suomenkielisiä tietosanomia", mutta tilaajain puutteesta lakkaavat yhdestä vuodesta". Myös Julius Krohn jätti vuonna 1862 hyväksytyssä väitöskirjassaan tulkintavaraa: "toimittajana oli eräs Lizelius".

Väitöskirjassaan Polén viittasi viisi vuotta aikaisemmin ilmestyneeseen Litteraturbladin artikkeliin, johon sisältyneessä bibliografisessa luettelossa Tieto-Sanomien julkaisijaksi on ilmoitettu Anders Lizelius. Kuitenkaan käsitys ei ollut vielä seuraavallakaan vuosikymmenellä täysin vakiintunut, sillä kirjapainoja käsitellessään F. W. Pipping väittää “kuulopuheen perusteella” Tieto-Sanomien kirjoittajaksi maisteri Gabriel Lizeliusta (författade, såsom det säges, af ofvanför omtalade Magister Gabriel Lizelius eller Lizelles). Aiemman maininnan (ofvanför) yhteydessä Gabriel Lizelius esitellään Anders Lizeliuksen poikana. Jälleen kyseessä on artikkeli, josta puuttuu lähdeviitteet.

Tämän jälkeen eli 1870-luvulta alkaen Anders Lizeliuksen nimi toistuu artikkelista toiseen ilman varauksia tai kyseenalaistuksia. On valitettavaa, että konsensuksella ei ole arvoa tiedon totuudellisuuden arvioinnissa.

Albert Gebhardin näkemys Tieto-Sanomien tekemisestä vuonna 1776. Kuva: Tuulispää 13–16/1926.

Tieto-Sanomien tekijäksi toimittamis- ja kirjoittamismielessä on siis tarjottu enimmäkseen ruotsiksi ja latinaksi julkaissutta Henrik Gabriel Porthania, 67-vuotiasta Anders Lizeliusta, tämän 26-vuotiasta Gabriel-poikaa, joka oli vuoden 1776 alkaessa Turun akatemian konsistorin amanuenssi, sekä "erästä Lizeliusta". Se, että Lizeliuksia on tarjottu eri muodoissa, ei takaa, että esittäjillä on ollut käytettävissään eri lähteet, mutta se on ainakin mahdollista. Jos lähteet olisivat riippumattomia, todennäköisyys, että Lizeliukset olivat päävastuussa Tieto-Sanomista, kasvaisi merkittävästi.

Otava huomioi omassa tutkielmassaan, että Mynämäki on “kaukainen toimituspaikka” eli pappilasta oli Turkuun matkaa 35 kilometriä. Hän ei kuitenkaan mieti, mitä tämä olisi käytännössä tarkoittanut kirkkoherran työn ohessa kahdesti kuussa tehtävälle toimittamiselle. Olisiko Lizelius lähettänyt tekstin painettavaksi uskoen omaan merkkiarvioonsa ja kirjapainon ammattitaitoon? Vai olisiko kuitenkin ollut tarpeen olla paikan päällä kommentoimassa ja korjaamassa?

Vuonna 1776 Frenckellin kirjapainossa oli Tieto-Sanomien lisäksi työn alla Anders Lizeliuksen Raamatun suomennoksen toinen ja korjattu painos. Sen oikolukua oli hoitamassa Andersin poika Gabriel Lizelius, kunnes hänet nimitettiin toukokuussa 1776 Turun hovioikeuden kamreeriksi ja tilalleen tuli pikkuveljensä Samuel. Samuel toimittaisi myöhemmin eli vuonna 1783 satiirista viikkolehteä Angenäma Sjelfswåld. Tai ainakin Porthan identifioi hänet kyseisen lehden toimittajaksi yhdessä kirjeessään. Näistä aihetodisteista syntyy ajatus poikien osallisuudesta Tieto-Sanomien toimittamiseen.

Varmuus siitä, että Anders Lizelius hoiti yksinään Tieto-Sanomien toimittamisen – tai ettei hoitanut – jää saavuttamatta. Se, että yliopistossa koulutetut ja suomea osaavat poikansa asioivat lehden julkaisuaikaan kirjapainolla ei ole todistus heidän osallistumisestaan Tieto-Sanomien toimittamiseen. Kirjallisuuden läpikäynti herättää kuitenkin ajatuksen siitä, että on syytä katsoa pidempään yllä esitettyä Albert Gebhardin piirtämää kuvaa. Vaikka lehdistöhistoriassa on taipumus nähdä varhaiset yhden nimekkään kulttuuri-ihmisen sankaritekona, mukana on voinut olla muitakin vastuunkantajia. Jopa leivonnaisia tarjoillut nainen.

Kaisa Kyläkoski on Suomen historian väitöskirjatutkija Jyväskylän yliopiston historian ja etnologian laitoksella. Hän tutkii 1700-luvun sanomalehtiä.

Alkuperäislähteet

Kansalliskirjasto. Käsikirjoituskokoelma. Coll 209 Anders Sjögren. Saapuneet kirjeet. Arwidsson 27.1.1821

Lähteet

[Anon]. Finsk Tidnings-Litteratur. Åbo Tidningar 11. & 15.10.1834.

[Anon]. Öfversigt af Finlands Tidnings-Literatur. Borgå Tidning 5. & 10.1.1838.

[Anon]. Henrik Kaapriel Porthan. Mehiläinen 1/1859, 6–14.

Gottlund, C. A. Otava eli suomalaisia huvituksia. I osa. 1831.

Krohn, Julius Leopold Fredrik. Suomenkielinen runollisuus ruotsinvallan aikana, ynnä kuvaelmia suomalaisuuden historiasta. 1862.

Lüdeke, Christoph Wilhelm. Gelehrter Anhang, oder Nachrichten von allerey mit den Zustande der Gelehrsamkeit in Schweden verbundenen Gegenständen. Allgemeines schwedische Gelehrsamkeits-Archiv unter Gustaf des Dritten Regierung. Ester Theil. 1781, 237–285.

M-n., A. Muistelmia Suomalaisista sanomalehdistä. Suometar 21.5., 4.6., 9.7, 16.7, & 23.7.1858.

Otava, T. K. Antti Lizelius ja hänen "Suomenkieliset Tietosanomansa". Suomi V:11:1. 1931.

Pipping, Fredr. Wilh. Några historiska underrättelser om Boktryckeriet i Finland. Sjunde Stycket. Acta Societatis Scientiarum Fennicae 8(II). 1867, 195–387.

Polén, Rietrik. Johdanto Suomen kirjallisuushistoriaan. 1858.

[Porthan, Henrik Gabriel].  Neueste Nachrichten von Finnland, dem europäischen Kanada. Kirjassa August Ludwig Schlözer's ... Briefwechsel meist historischen und politischen Inhalts. Fünster Theil, heft XXV-XXX. 1779, 228–265.

R[enva]ll, R[obert Alfred]. Om Finlands tidningslitteratur. Litteraturblad för allmän medborgerlig bildning 11/1853, 321–328.

Schybergson, M. G. Finlands historia. Senare delen. Edlund 1889.

Silander, Alpo. Antti Litzelius ja Suomenkieliset Tietosanomat. Valvoja 38(8). 1918, 371–382.

Silander, Alpo. Retkeily suomalaisen sanomiston huomenkoiton aikoihin. Maatalous 11(17). 1918, 208–212.

Tiilonen, R. Lyhyt kertomus Suomenkielisistä sanomalehistä. Mehiläinen 8/1837.

Vasenius, Valfrid. Suomalainen kirjallisuus 1544–1877. Aakkosellinen ja aineenmukainen luettelo.

 

Historiallisen kriminologian tulo Suomeen

Anu Koskivirta

Historiallinen kriminologia on menneisyyden rikosten, rikosmäärittelyjen, rikollisuuden ja rangaistusten tutkimusta, joka hyödyntää historiallisia alkuperäislähteitä ja lähitieteiden teorioita (Matikainen 2000). Käsitteen toi suomalaiseen tutkimuskenttään historioitsija Heikki Ylikangas (s. 1937) tutkimusmonisteessaan Väkivallanaallon synty – puukkojunkkarikauden alku Etelä-Pohjanmaalla (1973). Humboldt-stipendiaattina Länsi-Saksan yliopistoissa tutkimustaan valmistanut Ylikangas loi teoksensa aluksi katsauksen saksalaiseen historiallisen kriminologian tutkimusperinteeseen. Hän juonsi alan juuret vuoteen 1931, jolloin saksalainen oikeustieteilijä Gustav Radbruch (1878–1949) oli esittänyt historiallisen kriminologian luomista rikosoikeushistorian haaraksi. Ylikangas näki historiallisen kriminologian saaneen myöhemmin pontta myös oman aikansa ilmiöitä tarkastelevan kriminologisen tutkimuksen noususta.

Menneisyyden rikoksia ja rangaistuksia kohtaan 1960-luvulla herännyt kiinnostus on myöhemmin liitetty osaksi yhteiskunnan marginaaliryhmiä historian toimijoiksi nostaneiden uusien historioiden – uuden sosiaali- tai kulttuurihistorian – nousua. Samoin se on nähty yhdeksi osoitukseksi yhteiskuntatieteellisten lähestymistapojen rantautumisesta historiantutkimukseen. Esimerkiksi angloamerikkalaisessa tutkimuksessa historiallisesta kriminologiasta oli tosin puhuttu rikosten ja rangaistusten historian ja sosiaalipatologian alan ilmiöiden tutkimuksen yhteydessä vähintään 1910-luvulta lähtien ja lisääntyvästi 1930-luvulta alkaen, mutta tarkastelua ei voitu alkuvaiheessa ulottaa kovin syvälle menneisyyteen.[1]

Ylikankaan ensimmäisten puukkojunkkaritutkimusten aikaan historiallisen kriminologian ala ja menetelmät hakivat vielä paikkaansa. Etelä-Pohjanmaan väkivaltarikollisuus ei esimerkiksi ollut sopinut vielä 1960-luvulla Suomen historian väitöskirjan aiheeksi paikallisen näkökulmansa vuoksi, mutta väitöskirjan jälkeisessä tutkimuksessa ei ollut tällaisia esteitä. Kansainvälisessäkin tutkimuksessa rikoshistoriallisen näkökulman validiutta toisinaan epäiltiin vielä 1970-luvun alussa, mikä johtui siitä, että käsitys rikollisista teoista on sidoksissa ajassa muuttuvaan lainsäädäntöön. Osa oikeus- ja yhteiskuntatieteilijöistä koki kyseenalaiseksi sisällyttää kriminologian alaan tekoja, joita uusimpien aikojen lait eivät enää nähneet rikoksiksi. Historiallisen kriminologian olisi tällä perusteella pitänyt keskittyä vain tekoihin, jotka määriteltiin rikoksiksi universaalisti, siis ajasta ja paikasta riippumatta. Tällaisiksi luonnollisiksi rikoksiksi oli jo uuden ajan alussa mielletty ennen muuta väkivallanteot, petokset ja väärennykset, raiskaukset sekä varkaudet ja ryöstöt. Ajassa muuttuviin ja sittemmin rikoslaista poistettuihin tekoihin olisivat lukeutuneet varhaismodernin Pohjolan rikoksista esimerkiksi salavuoteus, aviorikokset, noituus ja taikuus. Myös monenlaisten lievien rikosten aikakausittain vaihteleva kirjautuminen lähteisiin – eli niin kutsutun piilorikollisuuden riskin muuttuminen sekä ajassa että rikoksen laadusta riippuen – arvelutti.

Dosentti Heikki Ylikangas vuonna 1975. Kuva: Kalle Kultala, Apu 15/1975 "Kammioon ahdetut humanistit anovat: Antakaa meille tilaa”.

Luonnollisten rikosten tutkimisen vaatimus on myöhemmin näkynyt siinä, että yksittäisiin rikostyyppeihin keskittyneet, kriminologisia teorioita hyödyntävät rikoshistorian tutkimukset ovat käsitelleet pääasiassa väkivaltaa ja varkauksia. Taikuuden, huoruuden ja salavuoteuden kaltaisten tekojen tutkimuksellista viitekehystä on sitä vastoin haettu muualtakin kuin historiallisesta kriminologiasta, vaikka tutkimukset hyödyntävät yhteistä lähdepohjaa, eli sakkoluetteloita ja oikeudenkäyntimateriaaleja, ja liittävät ilmiön selitykset useimmiten kysymyksiin yhteiskunnallisesta vallankäytöstä (Heikkinen 1969; Aalto 1996; Keskisarja 2006). Sama koskee varhaismoderneja kapinoita, joita on usein tarkasteltu talonpoikaisen vastarinnan ja poliittisen kulttuurin tutkimuskehikossa (Katajala 1994). Eri aikakausien lainsäädännön kriminalisoinnit kertovat kunakin aikana valvonnan kohteiksi päätyneistä ihmisryhmistä. Kaikki edellä mainitut tutkimusteemat poliittisen historian alaan luettuja kapinoita lukuun ottamatta on luokiteltu Suomen ja Ruotsin historiallisissa bibliografioissa oikeushistorian alaan.

Suomessa historiallisen kriminologian pohjaa tuki vahva maakunta- ja pitäjähistorioiden perinne. Monissa alue- ja paikallishistorioissa oli tutkittu 1940-luvulta alkaen yhä systemaattisemmin sakotettujen käräjäjuttujen jakautumista erilaisiin juttu- ja rikostyyppeihin (esim. Renvall 1949; Blomstedt 1960; Oja 1966). Varhaisimpiin tilastollisiin havaintoihin ei vielä etsitty selityksiä kriminologisen syytutkimuksen alalta – joka tähän aikaan kattoi niin biologisia, yksilöpsykologisia kuin yhteiskunnallisiakin selitysmalleja. Tilanne muuttui, kun Ylikangas analysoi rikosjuttujen jakautumista Lohjalaisten historiaa varten (julk. 1973, alueena Suur-Lohja, Vihti, Siuntio, Nummi-Pusula) ja jalosti varhaisien sakotettujen rikostapausten analyysia artikkelissaan ”Väkivaltarikosten motivaatiopohja 1500-luvulla Suomessa” (1971). Sen voi nähdä moderniksi vastaukseksi Pentti Renvallin teokselle Suomalainen 1500-luvun ihminen oikeuskatsomustensa valossa (1949) – ja etenkin Renvallin evolutiivisille ja kehityspsykologisille selitysmalleille. ”Väkivaltarikosten motivaatiopohjassa” Ylikangas jäljitti varhaisimmista sakkoluetteloista paljastuneen väkivaltaisuuden yhdeksi tekijäksi ajan talonpoikien aran kunniantunnon, joka oli kytköksissä näiden vahvaan mutta vuosisadan loppua kohti heikkenevään asemaan.

Heikki Ylikangas huomioi rikostilastoja jo vuonna 1973 julkaistussa Lohjalaisten historian ensimmäisessä osassa. Kuva: Anu Koskivirta.

”Väkivaltarikosten motivaatiopohja” käynnisti historiallisen kriminologian tutkimussuuntauksen Suomessa ja Pohjoismaissa, vaikkei tekstissä vielä nimetty alaa suoraan. Ruotsissa ja muualla Pohjolassa yhtä varhaisien oikeusjuttujen kokonaisvaltaiset tilastolliset analyysit aloitettiin pääasiassa vasta 1980-luvun puolivälissä tai sen jälkeen.[2] Ruotsissa oli julkaistu jo vuosisadan alkuvuosikymmenistä lähtien painatettuina suuri määrä varhaismodernin ajan oikeudenkäyntipöytäkirjoja, mutta niitä oli hyödynnetty 1950-luvulta lähtien lähinnä noitaoikeudenkäyntien analyysissa ja mielenkiintoisista yksittäistapauksista kertovissa lehtijutuissa. 1970-luvun Ruotsissa tehtiin jo tilastollista rikoshistoriallista tutkimusta (Jan Sundin, A-M Fällström, Marja Taussi), mutta näkökulma keskittyi ensin lähinnä 1800-luvulle ja kaupunkeihin.[3] 1960-lukulaisten nykykriminologien esittämistä varauksista huolimatta kaikenlaisia omana aikanaan sakotettuja (tai muutoin rangaistuja) rikoksia on sittemmin pystytty tarkastelemaan pohjoismaisella tasolla ongelmattomasti esimerkiksi silloin, kun on tutkittu ja analysoitu varhaismodernin ajan yksittäisten tuomioistuinten oikeusjuttujen kokonaisuutta, työkuormaa ja jakautumista erilaisiin juttutyyppeihin.

”Väkivaltarikosten motivaatiopohja” aloitti 1970-luvulla sarjan tutkimuksia, joissa Ylikangas jäljitti rikosaaltojen toistuvuuksia, niiden pitkän aikavälin lainalaisuuksia sekä rikosten kytkeytymistä yhteiskunnallisiin ilmiöihin ja muutoksiin. Yhdessä noitaoikeudenkäynneistä väitelleen nuoren historioitsijan Antero Heikkisen (s. 1941) kanssa Ylikangas puhui julkisuudessa nomoteettisen, toistuvia ilmiöitä tutkivan ja yleistävän historiantutkimuksen puolesta (esim. Heikkinen & Ylikangas 1971). Lähestymistapa tavoitteli rakenteellisia selityksiä keinonaan suurien aineistojen vertaileva analyysi. Vertailun avulla voitiin havaita ilmiöiden historiallisia säännönmukaisuuksia, joiden ajateltiin voivan määrittää universaalisti ihmisten käyttäytymistä. Suurten aineistojen pohjalta voitiin paitsi esittää ja vertailla tietoja menneisyyden rikollisuudesta ja sen muutoksista myös tulkita rikollisuuden ja muun yhteiskuntaelämän välisistä suhdetta.

Alue- ja paikallishistorioiden ohella suomalaisen historiallisen kriminologian varhaista käynnistymistä selittivät tilastoaktuaari, sosiologi, kriminologi Veli Verkon (1893–1955) merkittävät tilastolliset tutkimukset, jotka pohjautuivat menetelmiltään 1800-luvun ranskalaisessa kielimaailmassa kehittyneeseen tilastoivaan kriminologiaan. Tulkintoihinsa Verkko sai vaikutteita 1900-luvun alkuvuosikymmeninä poikkeavuuden tutkimusta ohjanneesta sosiaalipatologian kehikosta, jossa rikollisuus nähtiin yhteiskunnan sairauden oireena (ks. Dye). Merkittävimpään tutkimukseensa Lähimmäisen ja oma henki: Sosiaalipatologisia tutkimuksia Suomen kansasta (1949) Verkko kokosi varhaisimpien ruotsalaisten ja suomalaisten kuolemansyytilastojen pohjalta laajan selvityksen Suomen ja Ruotsin henkirikosten, lapsenmurhien ja itsemurhien määristä ja alueellisesta kehityksestä 1700-luvun puolivälistä 1900-luvulle saakka. Kansainvälisesti katsoen ainutlaatuinen aineisto mahdollisti käänteentekeviä havaintoja, joihin kuului se, että Suomi oli ollut Ruotsia selvästi väkivaltaisempi jo viimeistään ensimmäisten kuolemansyytilastojen valmistumisajankohdasta lähtien.

Vuonna 1949 ilmestyi Veli Verkon mittava tutkimus Lähimmäisen ja oma henki: Sosiaalipatologisia tutkimuksia Suomen kansasta. Kuva: Anu Koskivirta.

Uutta tutkimusta henkirikoksista (ei toisaalta niinkään lapsenmurhista ja itsemurhista) stimuloivat Verkon jo omana aikanaan banaaleiksi koetut, kansanluonteesta ja huonosta viinansietokyvystä ammentavat väkivaltaisuuden selitykset. Vastaavanlaisesta lähdepohjasta, mutta sosiaalihistoriaan sidotuin tulkinnoin ammensi vuonna 1958 postuumisti julkaistu Lassi Huttusen tutkimus ”Etelä-Pohjanmaan henkirikollisuudesta vv. 1749–1900”. Verkon ja Huttusen työt puolestaan loivat yhdessä empiirisiä lähtökohtia Ylikankaan tutkimukselle Etelä-Pohjanmaan puukkojunkkarikauden alkuvaiheista. Näitä tietoja hän yhdisti Lohjalaisten historia I:n aineistoihin varhaisemmilta vuosisadoilta esimerkiksi artikkelissaan ”Henkirikos keskiajan lopun ja uuden ajan alun Suomessa”.

Lohjan syyskäräjien 1585 sakkoluettelo. Kuva: Kansallisarkisto, Voudintilit.

Yhdysvaltalaisen Chicagon koulukunnan teoriat sosiaalisesta disorganisaatiosta sekä Robert K. Mertonin sosiologian klassikko Emile Durkheimin anomiateorian pohjalta jalostama paineteoria antoivat vaikutteita Ylikankaan tulkitsevalle synteesille väkivaltarikollisuuden nousukausien universaaleista yhteiskunnallisista syistä. Tällaisen synteesin Ylikangas julkaisi teoksessaan Puukkojunkkareitten esiinmarssi – väkivaltarikollisuus Etelä-Pohjanmaalla 1790–1820 (1976). Kansainväliselle lukijakunnalle tutkimus levisi artikkelin ”Major Fluctuations in Crimes of Violence in Finland. A Historical Analysis” välityksellä. Väkivallan nousukausille oli Ylikankaan mukaan ominaista yhteiskunnan polarisoituminen. Se tuotti aikakaudesta riippumatta pudokkaita, joille edelliseltä sukupolvelta peräisin olevien menestysodotusten täyttäminen osoittautui mahdottomaksi. Tämä johti erilaisten korvikenäyttöjen hakemiseen väkivalloin. Etelä-Pohjanmaalla kiivastakin debattia (vrt. esim. Kallio 1982; Backmanin matrikkelisarja 1984–1994) herättänyt edelleen relevantti tulkinta on profiloinut keskeisesti myöhemmänkin suomalaisen historiallisen kriminologian näkökulmia (vrt. esim. Kivivuori 2008).  Nyttemmin menneisyyden ja uusimman ajan rikosten yhteismitalliseen vertailemiseen – ja digitalisoitumisen myötä entistä suurempien tietomassojen hallitsemiseen –  on suunniteltu teknisiä analyysivälineitä, kuten Kriminologian ja oikeuspolitiikan instituutin ja pohjoismaisen yhteistyöverkoston piirissä kehitetty Historical Homicide Monitor, jonka ylläpitovastuu siirtyy vuoden 2022 aikana Jyväskylän yliopistolle.

FT, dosentti Anu Koskivirta, tutkija, Jyväskylän yliopisto, historian ja etnologian laitos / Suomen Kulttuurirahasto.

Viitteet

[1] JSTOR-artikkelitietokanta, hakusana ”historical criminology”, https://www.jstor.org/.

[2] Esim. Jan Sundin, Eva Österberg, Dag Lindström, Jens Christian Johansen, Ditlev Tamm, Marja Taussi.

[3] Svensk historisk bibliografi 1951–60, 1961–70, 1971–75, 1976, Svensk historisk bibliografi – digital 1971–2010, https://shb.kb.se/.

Kirjallisuus

Aalto, Seppo, Kirkko ja kruunu siveellisyyden vartijoina: Seksuaalirikollisuus, esivalta ja yhteisö Porvoon kihlakunnassa 1621–1700. Suomen Historiallinen Seura 1996.

Backman, Lars-Olof, Brott mot annans liv i Sydösterbotten I–III. 1984–1994.

Blomstedt, Yrjö, Hämeen historia II. Arvi A. Karisto Oy 1960.

Dye, Sarah, Social pathology period. Forensic, https://forensicpsych.umwblogs.org/psychological-theories/history-of-deviance/social-pathology-period/.

Heikkinen, Antero, Paholaisen liittolaiset: Noita- ja magiakäsityksiä ja oikeudenkäyntejä Suomessa 1600-luvun jälkipuoliskolla (n. 1640–1712). Suomen Historiallinen Seura 1969. 

Heikkinen, Antero & Ylikangas, Heikki, Kaksi historiaa. Historiallinen Aikakauskirja 69:1 (1971): 53–59.

Huttunen, Lassi, Etelä-Pohjanmaan henkirikollisuudesta vv. 1749–1900. Teoksessa Historiallinen arkisto 56, 125–174. 1958.

Kallio, Reino, Pohjanmaan suomenkielisten kylien oltermannihallinto. Tutkimus vuoden 1742 kyläjärjestysohjeen toteuttamisesta. Studia historica Jyväskyläensia 23. Jyväskylän yliopisto 1982.

Katajala, Kimmo, Nälkäkapina: Veronvuokraus ja talonpoikainen vastarinta Karjalassa 1683–1697. Suomen Historiallinen Seura 1994.

Keskisarja, Teemu, "Secoituxesta järjettömäin luondocappalden canssa": Perversiot, oikeuselämä ja kansankulttuuri 1700-luvun Suomessa. Helsingin yliopisto 2006.

Kivivuori, Janne, Rikollisuuden syyt. Nemo 2008.

Kivivuori, Janne & Rautelin, Mona & Bergsdóttir, Guðbjörg S. & Granath, Sven & Jónasson, Jónas O. & Karonen, Petri & Koskivirta, Anu & Lehti, Martti & Lindström, Dag & Büchert Netterstrøm, Jeppe & Okholm, Mikkel M. (2020). Historical Homicide Monitor 2.0. General Instructions and Coding Manual. Research Briefs 40/2020. University of Helsinki, Institute of Criminology and Legal Policy, Helsinki 2020.

Matikainen, Olli, Johdanto. Teoksessa Olli Matikainen (toim.), Rikos historiassa, 9–19. Jyväskylän historiallinen arkisto 5. Jyväskylän Historiallinen Yhdistys 2000.

Oja, Aulis, Pietarsaaren ylämaalaisten käräjäjutut vuosilta 1543–1600. Kytösavut X (1966): 133–152.

Radbruch, Gustav, Der Raub in der Carolina. Teoksessa Festschrift für Max Pappenheim. Kiel. Schleswig-holsteinische Univ. Ges. Veröffentlichungen 32. 1931.

Renvall, Pentti, Varsinais-Suomen historia V. Varsinais-Suomen historiantutkimusyhdistys 1949.

Renvall, Pentti, Suomalainen 1500-luvun ihminen oikeuskatsomustensa valossa. Turun yliopiston julkaisuja, Sarja B, Humaniora 33. Turun yliopisto 1949.

Verkko, Veli, Lähimmäisen ja oma henki: Sosiaalipatologisia tutkimuksia Suomen kansasta. Suomalaisen lakimiesyhdistyksen julkaisuja, B-sarja 33. Gummerus 1949.

Ylikangas, Heikki, Henkirikos keskiajan lopun ja uuden ajan alun Suomessa. Oikeustiede VIII (1976): 88–104.

Ylikangas, Heikki, Puukkojunkkareitten esiinmarssi – väkivaltarikollisuus Etelä-Pohjanmaalla 1790–1820. Otava 1976.

Ylikangas, Heikki, Major Fluctuations in Crimes of Violence in Finland. A Historical Analysis. Scandinavian Journal of History 1 (1976): 81–103.

Ylikangas, Heikki, Väkivallanaallon synty – puukkojunkkarikauden alku Etelä-Pohjanmaalla. Helsingin yliopiston historian laitoksen julkaisuja 3. Helsingin yliopisto, Historian laitos 1973.

Ylikangas, Heikki, Lohjalaisten historia, 1. Lohjan Kotiseutututkimuksen Ystävät ry 1973.

Ylikangas, Heikki, Väkivaltarikosten motivaatiopohja 1500-luvulla Suomessa. Teoksessa Historiallinen arkisto 65, 86–205. Suomen Historiallinen Seura 1971.

Ruotsi, Suomi ja akateemisen kirkkohistoriantutkimuksen alkutaival

 Joonas Tammela & Anders Jarlert

Akateemisen kirkkohistoriantutkimuksen on katsottu yleistyneen Pohjoismaissa muun historiantutkimuksen vanavedessä 1800-loppupuolella. Tieteenalan pioneereilla oli tiiviit yhteydet erityisesti protestanttisen maailman kirkkohistoriantutkimukseen. Varsinkin alan saksalaisilla virtauksilla ja tutkijoilla oli vaikutuksia alan tutkimusotteen muovautumiseen Ruotsissa ja Suomessa. Kansainväliseen tutkimuskenttään oltiin yhteydessä ennen kaikkea opintomatkojen ja vaikutteiden vastaanottamisen kautta.

Huolimatta saksalaisista yhteyksistä ruotsalaisen ja suomalaisen varhaismodernia aikaa käsitelleen kirkkohistoriantutkimuksen julkaisukielissä korostuivat jo 1800-luvun lopulla kotimaiset kielet. Tämän myötä tutkijoiden välisessä kansainvälisessä vuorovaikutuksessa painottui Pohjoismaiden sisäinen vuoropuhelu. Samansuuntaiset kirkkohistoriantutkimuksen tekemisen tavat ja vuosisatainen valtiollinen ja kirkollinen yhteys tekivät – erityisesti vuotta 1809 edeltävän ajan tutkimuksessa – ruotsalaisten ja suomalaisten tutkijoiden välisestä ajatustenvaihdosta relevanttia 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun teologipiireissä.

Sekä Ruotsissa että Suomessa maiden yhteinen historia oli luontainen asia modernin kirkkohistoriantutkimuksen ensimmäisille edustajille, jotka korostivat asian huomioon ottamista tutkimuksessa. Suomalaisen kirkkohistoriantutkimuksen pioneerina pidetty, Suomen Keisarillisen Aleksanterin-Yliopiston professori Herman Råbergh (1838–1920) korosti painokkaasti esimerkiksi suomalaisen saarnan varhaishistoriaa käsittelevän teoksensa alussa, kuinka reformaation vaikutusta suomalaisen evankelisen saarnaustoiminnan erityispiirteisiin saattoi ymmärtää vain tarkastelemalla ilmiötä suhteessa Ruotsin valtakunnan yleisempään kehitykseen (Råbergh 1883, 4–6). Ulkomaanmatkojensa aikana Råbergh ystävystyi useiden ruotsalaisten kirkollisten vaikuttajien kanssa, joihin kuului myös Lundin yliopiston professori ja kirkkohistorioitsija Carl Wilhelm Skarstedt (1815–1908).

Suomen Keisarillisen Aleksanterin-Yliopiston kirkkohistorian professori Herman Råbergh. Lähde: Wikimedia.

Myös ruotsalaisen kirkkohistoriantutkimuksen isähahmona pidetty Uppsalan yliopiston professori Herman Lundström (1858–1917) pyrki edistämään julkaisuissaan ymmärrystä molempien maiden kirkkohistoriasta. Hän esimerkiksi tarkensi (1904) arkistolöydöstensä avulla olemassa olleen suomalaisen tutkimuksen esittämiä käsityksiä tuomiorovasti Peter Melartopæuksen (n.1550–1610) virka-ajasta Turussa. Uriensa loppupuolella Råbergh nimitettiin Uppsalan yliopiston kunniatohtoriksi ja Lundström Svenska Litteratursällskapet för Finlandin kunniajäseneksi.

Råbergh ja Lundström myös toimivat alan seurojen perustajina. Suomen kirkkohistoriallinen seura perustettiin vuonna 1891 ja Svenska kyrkohistoriska föreningen vuonna 1900. Kyseisten seurojen esitelmä- ja julkaisutoiminta oli tärkeässä asemassa suomalaisen tutkimuksen saattamiselle ruotsalaisten lukijoiden saataville ja päinvastoin. Noihin aikoihin Lundström oli ideoinut suomalaisten tutkijoiden kanssa jopa yhteisen ruotsalais-suomalaisen kirkkohistoriallisen seuran perustamista, mikä ei kuitenkaan toteutunut (Ijäs 1993, 145). Kirkkohistorian alan aktiiviset tutkijat kävivät tutkimustoimintansa kansallisista painotuksista huolimatta vuoropuhelua toistensa kanssa tehdessään varhaismodernia aikaa koskenutta tutkimusta.

Uppsalan yliopiston teologisen tiedekunnan edustajia vuonna 1911. Vasemmassa reunassa professori Herman Lundström. Lähde: Wikimedia.

Suomalaisen lähdekriittisen kirkkohistoriantutkimuksen kehitykseen suuresti vaikuttanut Råberghin seuraaja viranhaltijana, professori Jaakko Gummerus (1870–1933) oli tärkeässä osassa suomalaisten ja ruotsalaisten tutkijoiden välisen vuorovaikutuksen edistämisessä. Gummeruksen oma kontribuutio varhaismodernin ajan tutkimukseen näyttäytyi erityisesti reformaattori Mikael Agricolaa (n.1510–1557) käsittelevissä tutkimuksissa. Lisäksi Gummeruksella oli merkittävä rooli useiden aikakautta käsitelleiden 1900-luvun alkupuolella laadittujen kirkkohistorian väitöskirjojen ohjaamisessa.

Gummerus pyrki aktiivisesti edistämään suomalaisen tutkimuksen näkyvyyttä ruotsalaisissa tieteellisissä aikakauskirjoissa, ja päinvastoin. Hänellä oli koko uransa ajan varsin tiiviit yhteydet Skandinavian maiden kirkkohistoriantutkijoihin. Vaikka Gummerus oli suuntautunut monessa suhteessa suomalaiskansallisesti ja korosti Suomen alueen kirkkohistorian erityisiä piirteitä, hän pyrki pitämään sen tasapainossa skandinaavisen – ja erityisesti ruotsalaisen – suuntautumisen ja vuorovaikutuksen kanssa. Hänen mukaansa molemmat näkökulmat olivat tärkeitä suomalaisen kirkkohistorian ymmärtämiseksi. Molempien maiden kirkkohistoriallisten seurojen toiminta muodostivat tärkeän väylän Gummeruksen toiminnalle suomalaisen ja ruotsalaisen kirkkohistoriantutkimuksen edistämiseksi. Gummerukselle myönnettiinkin Ruotsissa Pohjantähden ritarikunnan toisen luokan komentajamerkki ja sekä Lundin yliopiston teologian kunniatohtorin arvo.

Gummerus oli aktiivisesti yhteydessä Herman Lundströmiin heidän edistäessään yhdessä molempien maiden kirkkohistoriantutkimukselle oleellisten lähdekokoelmien julkaisemista. 1900-luvun alkupuolella sekä Ruotsissa että Suomessa julkaistiinkin useita merkittäviä varhaismodernin ajan lähdejulkaisuja, missä kunnostautuivat esimerkiksi Ruotsissa Otto Ahnfelt (1854–1910) ja Suomessa Adolf Alarik Neovius (1858–1913). Lundströmin vieraillessa Suomessa vuonna 1909 hän piti muun muassa esitelmän 1600-luvun oppihistoriasta (1910) Suomen kirkkohistoriallisen seuran vuosijuhlassa sekä kävi tiivistä keskustelua suomalaisten kirkkohistorioitsijoiden kanssa. Lundströmista tuli myös Suomen kirkkohistoriallisen seuran ensimmäinen kunniajäsen (Ijäs 1993, 145–146).

Herman Råberghin seuraaja professori Jaakko Gummerus. Lähde: Wikimedia.

Gummerus oli aktiivisesti tekemisissä myös Lundin yliopiston käytännöllisen teologian professori Edvard Rodhen (1878–1954) kanssa. Rodhen asema on ollut merkittävä myöhemmälle tutkimukselle hänen varhaismodernin Ruotsin jumalanpalvelustoimintoihin liittyvien julkaisujensa johdosta. Gummerus muun muassa korosti, että Rodhen tutkimus Ruotsin Raamattuseuran synnystä 1800-luvun alussa skotlantilaisen lähetyssaarnaaja John Patersonin (1776–1855) toiminnan myötä (1906 ja 1908) oli välillisesti merkityksellistä myös Suomelle, vaikka kyseisen seuran syntyprosessin aikana Ruotsin ja Suomen valtiollinen yhteys päättyikin. Gummerus kirjoittikin itse Patersonin toiminnasta osana Suomen Raamattuseuran syntyä autonomian ajan alussa, mikä muodosti suoran jatkon Rodhen tutkimukselle (Ijäs 1993, 255).

Erityisen tiiviisti Gummerus oli yhteydessä Lundin yliopiston kirkkohistorian professori Hjalmar Holmquistin (1873–1945) kanssa, kun he pyrkivät vuosikymmenten ajan kehittämään Suomen ja Ruotsin kirkkohistoriantutkimuksen yhteyksiä (ks. lähemmin Ijäs 1993). He kävivät yhdessä keskustelua tutkimusyhteistyön tiivistämisestä erityisesti maiden kirkkohistoriallisten seurojen julkaisutoiminnan avulla, samoin kuin skandinaavisen kirkkohistoriantutkimuksen saattamiseksi keskieurooppalaisiin aikakauskirjoihin. Professorit tekivät myös vierailuja toistensa luo. Heidän vierailujensa yhteydessä pitämät kirkkohistorialliset esitykset toimivat keskustelunavauksina Ruotsin ja Suomen yhteisestä kirkkohistoriasta (painetuista esitelmistä, ks. esim. Holmquist 1920).

Holmquist ja Gummerus suunnittelivat, että Gummerus olisi kirjoittanut varhaismodernia aikaa käsittelevän jatko-osan Holmquistin reformaatioajan kirkkohistoriaa käsitelleelle kirkkohistorian yleisteokselle (1915). Kyseinen suunnitelma jäi kuitenkin lopulta toteutumatta. Holmquistin teoksia, kuten esimerkiksi hänen pitkän aikavälin uskonnonvapauden historiaansa (1929) myös käytettiin pitkään suomalaisen kirkkohistorian yliopisto-opetuksessa 1900-luvun alkupuolella.

Lundin yliopiston kirkkohistorian professori Hjalmar Holmquist. Lähde: Wikimedia.

Pohjoismaisen vuorovaikutuksen ohessa kyseiset tutkijat osallistuivat varhaismodernia aikaa koskeneessa julkaisutoiminnassaan kaikkein aktiivisimmin kansallisen tutkimuskentän parissa käytyihin keskusteluihin. Ruotsissa julkaiseminen ruotsin kielellä on ollut lähtökohtana varhaismodernia aikaa käsittelevässä tutkimuksessa jo 1800-luvun puolivälin jälkeen. Suomalaisessa tutkimuksessa alkoi puolestaan 1900-luvun taitteesta lähtien korostua ruotsin kielen rinnalla suomenkielinen julkaiseminen. J.S. Pajula (1856–1918) oli kirjoittanut 1600-luvun taitteen liturgisia keskusteluja käsittelevän väitöskirjansa suomeksi jo vuonna 1891.

Vuosisadan taitteesta alkaen suomen kieli nousi yleisimmäksi julkaisukieleksi. Tämä luontaisesti vähensi ruotsalaisten tutkijoiden osallistumista – ja mahdollisuuksia osallistua – suomalaisesta tutkimuksesta käytyyn keskusteluun. Suomalaiskansallinen julkaisupolitiikka herätti Ruotsissa aidosti harmistuneita äänenpainoja. Juho Rudolf Koskimiehen (1859–1936) professori ja piispa Carl Fredrik Mennanderin (1712–1786) aikakautta käsittelevän professoriväitöskirjan (1900) julkaiseminen suomen kielellä nosti välitöntä kritiikkiä ruotsalaisissa kirkkohistorian tutkijoissa, jotka toivoivat suomalaisten julkaisevan tutkimusta joko ruotsiksi tai saksaksi. Myös Gummerus keskusteli asiasta Lundströmin kanssa ja painotti omasta näkökulmastaan suomenkielisen julkaisemisen tärkeyttä (Ijäs 1993, 392–393).

Mikäli kielimuuri ei ollut esteenä, myös Ruotsissa luettiin relevantteja teemoja käsittelevää suomalaista varhaismodernia aikaa koskenutta kirkkohistoriallista tutkimusta ja otettiin niiden näkökulmia mielenkiinnolla vastaan. Hyvä esimerkki on käytännöllisen teologian oppiaineessa toiminut Karl Adolf Appelberg (1851–1915), jonka 1500- ja 1600-luvun kirkollisia toimintoja koskeneet teokset huomioitiin laajalti ruotsalaisessa tutkijayhteisössä. Appelbergin sekä reformaation jälkeisten papinvirkojen täyttöä Suomessa käsittelevä väitöskirja (1896) että Ruotsin kirkon oikeudellista asemaa vuoden 1686 kirkkolakia edeltävällä ajalla käsittelevä professoriväitöskirja (1900) arvioitiin Kyrkohistorisk årsskrift:n toisessa numerossa (1901) myös ruotsalaiselle tutkimukselle oikein hyödyllisenä, sillä maiden kirkkoinstituutioiden yhteys oli varhaismodernilla ajalla ”melkoisen läheinen” ja tutkimuksissa oli hyödynnetty lähteitä monipuolisesti ja asiantuntevasti.

Sekä Ruotsissa että Suomessa yleistyi 1900-luvun alkupuolella trendi tutkia myös varhaismodernin ajan kirkkohistoriaa uskonnollisen elämän näkökulmista käsin. Ruotsissa erityisesti Uppsalan yliopiston professori Emanuel Linderholmin (1872–1937) varhainen panos tämän tutkimustrendin kehittymiseen oli merkittävä, vaikka varsinainen herätysliikkeisiin liittynyt tutkimussuuntaus yleistyikin vasta 1920-luvulta lähtien (Jarlert 1987, 149). Linderholmin pietisti Sven Rosénin (1708–1750) toimintaa käsitellyt väitöskirja (1911) erosi selkeästi ajan kirkkoinstituutioon keskittyneestä tutkimuksesta.

Myöhemmässä varhaismoderneja herätyksiä käsitelleessä tutkimustoiminnassaan Linderholm korosti myös tulkintaa herätysten erilaisista ominaispiirteistä valtakunnan eri väestönosien keskuudessa. Muun muassa Carl J.E. Hasselbergin (1856–1938) 1700-luvun norrlantilaisia herätyksiä käsitelleen teoksen (1919) arviossaan Kyrkohistorisk årsskrift:ssa vuonna 1921 Linderholm huomautti, kuinka Tornionjokilaakson osalta olisi voitu huomioida laajemmin se – osin varhaisemman suomalaisen kirjallisuuden perusteella tulkittu – näkökohta, että valtakunnan suomalaisen väestön keskuudessa ilmenneet herätykset olivat luonteeltaan hurmoksellisempia kuin valtakunnan länsiosassa (Linderholm 1921, 291–292).

Linderholmin herätysliikehdintää koskeva työ vaikutti Suomessa Martti Ruuthiin (1870–1962), joka jo ennen siirtymistään professoriksi Gummeruksen jälkeen oli vaikuttamassa vahvasti kirkkohistorian tutkimukseen ja opetukseen. Herännäispappi Abraham Achreniusta (1706–1769) koskevasta väitöskirjasta (1904) lähtien herätysliikehdinnän tutkimus oli vahvasti läsnä Ruuthin tuotannossa läpi uran. Ruuth vaikutti yleensäkin yhdessä Gummeruksen kanssa merkittävästi koko 1900-luvun alkupuolen suomalaisen kirkkohistoriantutkimuksen suuntaan tutkia kansallista kirkkohistoriaa henkilökeskeisesti. Ruuthin myötä erityisesti kotimaisen uskonnollisen elämän tutkimus herätysliikehdinnän näkökulmasta oli vahvaa 1900-luvun alkupuolella.

Kotimaisesta suuntauksesta huolimatta useat kansallisia aiheita tutkineet väitöskirjat perustuivat 1900-luvun alkupuolella vahvaan arkistotyöhön myös ruotsalaisissa arkistoissa. Lähdeaineiston hyödyntämisen näkökulmasta maiden historiallista yhteyttä ei suinkaan pyyhitty pois. Myös Ruuth oli itse omasta asemastaan käsin aktiivinen ottamaan ajoittain kantaa ruotsalaiseen keskusteluun. Hän esimerkiksi syvensi vuonna 1914 Kyrkohistorisk årsskrift:ssa Herman Lundströmin aiempaa näkemystä Kaarle XII:sta esitetyistä uskonnollisista tulkinnoista 1700-luvun taitteessa tarkastelemalla ilmiötä suomalaisen pietistivaikuttaja Peter Schaeferin (n.1660–1729) toiminnan kautta.

Vaikka Ruotsin näkökulmasta välitön tutkimuksellinen keskusteluyhteys alkoi ajan myötä kaventua suomen yleistyttyä julkaisukielenä, yhteinen kirkollinen menneisyys on vaikuttanut muun muassa lähdeaineistojen ja tutkimuskohteiden määräytymiseen naapurimaiden välillä. Lisäksi ruotsalaisten tutkijoiden panos oli myöhempinä vuosikymmeninä merkittävä Åbo Akademin kirkkohistorian oppiaineen kehitykseen. Ruotsin ja Suomen historiallinen asema osana protestanttista maailmaa on korostanut 1900-luvun kuluessa kansainvälisestä näkökulmasta maiden yhteistä kirkollista historiaa. Näkökulma painottui selkeästi esimerkiksi Gummeruksen ja Linderholmin kirjoituksissa. Molemmat korostivat Ruotsin valtakunnan elintärkeää historiallista roolia evankelisen uskon puolustajana varhaismodernin ajan Euroopassa (Ijäs 1993, 359, 442; Jarlert 1987, 105–107). Tulkintatavat ovat sittemmin muuttuneet, mutta Ruotsin ja Suomen historiallisella yhteydellä on ollut kauaskantoisia vaikutuksia siihen, kuinka maiden kirkkohistoriallista omaleimaisuutta on tulkittu osana sekä protestanttista maailmaa että laajempaa kristikuntaa.

FM Joonas Tammela on historian väitöskirjatutkija Jyväskylän yliopiston historian ja etnologian laitoksella.

TT, dos. Anders Jarlert on kirkkohistorian emeritusprofessori Lundin yliopistossa.

Kirjallisuuslähteet

Appelberg, Karl Adolf, Bidrag till belysning af sättet för prästtjänsternas besättande i Finland från reformationen till medlet af 17:de seklet. Helsinki 1896.

Appelberg, Karl Adolf, Bidrag till belysande af kyrkans rättsliga ställning i Sverige och Finland från reformationen intill kyrkolagen 1686. Helsinki 1900.

Gummerus, Jaakko, Mikael Agricola. Hänen elämänsä ja kirjallinen toimensa. Gummerus 1903.

Gummerus, Jaakko, John Patersonin vaikutus Suomessa. Päiväkirjamuistiinpanoja ja kirjeitä. Suomen kirkkohistoriallinen seura 1912.

Holmquist, Hjalmar, Från Swedenborgs naturvetenskapliga och naturfilosofiska period. Föredrag vid Kyrkohistoriska Samfundets årsfest den 18 januari 1913. Teoksessa Suomen kirkkohistoriallisen seuran vuosikirja 3 (1920), 1–55.

Holmquist, Hjalmar, Den lutherska reformationens historia. Ett bidrag till det stundande 400-års jubileet. Norstedt 1915.

Holmquist, Hjalmar, Tvång, tolerans, samverkan. Tre huvudperioder i kristendomens historia. Gleerup 1929.

Koskimies, Juho Rudolf, Kaarle Fredrik Mennander ja hänen aikansa. Kirkkohistoriallinen tutkimus. Turku 1900.

Levin, Herman, Arvio teoksista Karl Adolf Appelberg: Bidrag till belysning af sättet för prästtjänsternas besättande i Finland från reformationen till medlet af 17:de seklet (1896) ja Karl Adolf Appelberg: Bidrag till belysande af kyrkans rättsliga ställning i Sverige och Finland från reformationen intill kyrkolagen 1686 (1900). Teoksessa Kyrkohistorisk årsskrift 2 (1901), 299–313.

Linderholm, Emanuel, Sven Rosén och hans insats i frihetstidens radikala pietism. Almqvist & Wiksell 1911.

Linderholm, Emanuel, Arvio teoksesta Carl J. E. Hasselberg: Norrländskt fromhetslif på sjuttonhundratalet (1919). Teoksessa Kyrkohistorisk årsskrift 21 (1921), 283–297.

Lundström, Herman, Karl XII – Messias, en i utlandet omkring år 1718 omfattad trossats. Ett nytt bidrag till de kiliastiska rörelsernas historia. Teoksessa Kyrkohistorisk årsskrift 3 (1902), 1–18.

 

Lundström, Herman, P. Melartopæus’ herdabref till Åbo stifts prästerskap 1595. Teoksessa Teoksessa Kyrkohistorisk årsskrift 5 (1904), 185–203.

Lundström, Herman, En epokgörande kyrklig och akademisk fejd under 1600-talet. Föredrag vid Finska Kyrkohistoriska Samfundets årsmöte den 19 januari 1909. Teoksessa Suomen kirkkohistoriallisen seuran pöytäkirjat liitteineen 9 (1910), 37–63.

Pajula, J.S., Suomen kirkon tilasta liturgisen riidan aikoina. Hämeenlinna 1891.

Rodhe, Edvard, De svenska bibelsällskapens uppkomst. Teoksessa Kyrkohistorisk årsskrift 7 (1906), 135–170.

Rodhe, Edvard, De svenska bibelsällskapens uppkomst. Teoksessa Kyrkohistorisk årsskrift 9 (1908), 12–64.

Ruuth, Martti, Abraham Achrenius. Ajan merkki ajoiltaan 1. Helsinki 1904.

Ruuth, Martti, Karl XII i den mystiska separatistiska profetians ljus. Teoksessa Kyrkohistorisk årsskrift 15 (1914), 434–448.

Råbergh, Herman, Den evangeliska predikoverksamhetens grundläggning och utveckling i Finland intill år 1640. Helsinki 1883.

Kirjallisuus

Bexell, Oloph, Edvard M Rodhe. Teoksessa Svenskt biografiskt lexikon 30 (1998–2000).

Bexell, Oloph, Teologiska fakulteten vid Uppsala universitet 1916–2000. Historiska studier. Acta Universitatis Upsaliensis 2021.

Bonsdorff, Max von, Herman Råbergh. En förgrundsgestalt i Finlands kyrka II. Professorsåren och biskopstiden. Förbundet för Svenskt församlingsarbete i Finland 1962.

Heikkilä, Markku, Teologia. Teoksessa Päiviö Tommila (toim.), Suomen tieteen historia 2. Humanistiset ja yhteiskuntatieteet, 18–63. WSOY 2000.

Holmquist, Hjalmar, Herman Lundström. Teoksessa Kyrkohistorisk årsskrift 17 (1916), v–xxiii.

Ijäs, Matti, Jaakko Gummerus kirkkohistoriantutkijana. Suomen kirkkohistoriallinen seura 1993.

Jarlert, Anders, Emanuel Linderholm som kyrkohistoriker. Lund University Press 1987.

Jarlert, Anders, Carl W Skarstedt. Teoksessa Svenskt biografiskt lexikon 32 (2003-2006).

Kansanaho, Erkki, Practical Theology. Teoksessa Lennart Pinomaa (toim.) Finnish theology past and present, 109–159. Suomalainen Teologinen Kirjallisuusseura 1963.

Murtorinne, Eino, Suomalainen teologia autonomian kautena (1828–1918). Gaudeamus 1986.

Pirinen, Kauko, Church History. Teoksessa Lennart Pinomaa (toim.) Finnish theology past and present, 29–67. Suomalainen Teologinen Kirjallisuusseura 1963.

Rodhe, Edvard, Otto N T Ahnfelt. Teoksessa Svenskt biografiskt lexikon 1 (1918).

Widén, Bill, Kyrkohistoria. Teoksessa Solveig Widén (toim.) Åbo Akademi 1918–1993. Forskning och institutioner II. Humanistiska fakulteten & Teologiska fakulteten, 307–319. Åbo Akademis förlag 1993.