Miia Kuha
Papiston asema varhaismodernissa Ruotsin valtakunnassa
oli keskeinen, mutta pappien vaimot eivät ole kovinkaan suuressa määrin
kiinnostaneet historiantutkijoita. Eniten huomiota on kiinnitetty papinleskien
elatuksen järjestämiseen, sillä sen on nähty vaikuttaneen
jopa virkanimityksiin. Konservointi oli epävirallinen järjestelmä, jonka avulla papinleskien elatus järjestettiin, kun virallista leskeneläkettä tai muuta
yhteiskunnan tukijärjestelmää ei vielä ollut. Konservointi tarkoitti
yksinkertaisimmillaan sitä, että leski avioitui miehensä seuraajan eli pitäjän uuden
kirkkoherran tai kappalaisen kanssa. Se saattoi kuitenkin toteutua myös muilla
tavoin. Papinleskien konservoinnit alkoivat jo 1500-luvulla sen jälkeen, kun
papit olivat protestanttisilla alueilla alkaneet avioitua ja perustaa perheitä.
Kirkkoherran vaimo oli miehensä uran aikana hoitanut
omaa työsarkaansa kotona, pappilan tiluksilla ja seurakunnassa miehensä
rinnalla. Papinrouvien asemaa ja roolia perheessä ja seurakuntayhteisössä on tutkittu
toistaiseksi vain vähän. Pappissäätyä klassikkotutkimuksissaan tarkastelleen
Gunnar Suolahden mukaan pappilan emännän päivät täyttyivät tilan taloudenhoidon
tehtävistä. Suolahti piti pappisperheiden naisten roolia säädyn perinteiden
välittäjinä tärkeänä, mutta muuten hän ei juurikaan käsitellyt pappien
puolisoita tutkimuksissaan. Artikkelissaan (1994) papinrouvien asemaa ja roolia
pääasiassa 1700-luvulla tarkastelleen Solveig Widénin mukaan papinrouvilla oli
pitäjän talonemäntien joukossa johtava rooli. Sen myötä tällä oli velvollisuus
huolehtia sairaista, vanhuksista ja köyhistä, järjestää kestityksiä sekä
osallistua kirkollisiin elämänkaarijuhliin.
Miehen kuoltua lesken asema muuttui. Tämä jäi vaille puolison
aiempia tuloja, minkä lisäksi hänen tuli armovuotensa jälkeen muuttaa pois ja luovuttaa
pappila seuraajalle. Papinleskien varhaisimmat tukimuodot olivat leskentynnyri
sekä armovuosi- ja konservointijärjestelmä. Kirkkoherrojen tuli 1600-luvulta
lähtien osallistua hiippakuntansa papinleskistä huolehtimiseen luovuttamalla
ajoittain tynnyri viljaa, kun taas pienempituloiset kappalaiset osallistuivat
pienemmällä määrällä viljaa tulojensa mukaan. Papin leski sai jäädä pappilaan miehensä
kuoleman jälkeen niin sanotuksi armovuodeksi ja kerätä tältä ajalta papille
kuuluneet kymmenysverot, jotka maksettiin luontaistuotteina. Näiden tulojen
turvin hänen tuli myös huolehtia armovuodensaarnaajan palkkauksesta.
Osa papinleskistä anoi armovuoteen pidennystä kuninkaalliselta majesteetilta vaikeaan tilanteeseensa, esimerkiksi elätettävien lasten määrään vedoten. Seurakunnan ja tuomiokapitulin tuli antaa lausunto anomuksesta ennen kuin se lähetettiin korkeimmalle taholle. Näitä anomuksia, lausuntoja ja päätöksiä on säilynyt 1600-luvulta lähtien, suuremmassa määrin kuitenkin 1700-luvulta, muun muassa tuomiokapitulien arkistoissa sekä Acta Ecclesiastica -kokoelmassa. Armovuosia myös myönnettiin suuressa määrin.
Papinleskien elatus muodostui ongelmaksi myös siksi, että heitä oli melko paljon. Pappien kanssa avioituvat pappisperheiden ja muiden säätyläisperheiden tyttäret olivat yleensä nuoria, ja sulhanen oli lähes poikkeuksetta morsiantaan vanhempi. Kun varhaismodernilla ajalla elämä oli epävarmempaa ja eliniänodote nykyistä lyhempi, moni papinrouva jäi leskeksi jo melko nuorena, vaikka suurin osa leskeksi jääneistä pappien vaimoista olikin esimerkiksi 1700-luvulla Ragnar Norrmanin mukaan noin 50-vuotiaita. Moni ehti elämänsä aikana solmia kaksi tai jopa kolme avioliittoa, mutta huomattava osa papinleskistä ei avioitunut uudestaan. Leskeksi jääminen kosketti myös miehiä, jotka avioituivat uudelleen lähestulkoon aina. Pappien oli käytännössä hyvin vaikeaa sekä hoitaa virkatehtäviään että hallinnoida kotitilaa ja vielä lisäksi huolehtia liitosta syntyneistä lapsista, joten uusi puoliso pyrittiin löytämään nopeasti.
1990-luvun vaihteessa papinleskien elatuksen
järjestämistä pitkällä aikavälillä selvitettiin perusteellisesti niin Ruotsissa
kuin Suomessa. Tutkimukset keskittyivät pääasiassa 1700-luvulle ja sitä
myöhempään aikaan. Solveig Widén tutki väitöskirjassaan papinleskien elatusta
Turun hiippakunnassa (1988) ja Ragnar Norrman puolestaan Uppsalan
hiippakunnassa (1993). Molempien tutkimusten aikarajaus alkoi 1720-luvulta,
Widénin ulottui 1800-luvun alkuun ja Norrmanin 1920-luvulle saakka. Näkökulma
oli hallinnollinen: tutkimukset selvittivät avustamisen rakenteita ja niiden
toimintaa käytännössä, mutta etenkin Widén toi esille tutkimuksensa lopussa
myös yksittäisiä elämänkohtaloita ja papinleskien omaa toimintaa.
Widén ja Norrman tulkitsivat tutkimuksissaan
konservoinnin tarkoituksen hieman eri tavoin. Norrman korosti konservoinnin
merkitystä pyrkimyksenä säilyttää vallitseva tilanne, papin perheen pysyminen
pappilassa, joko niin, että papin leski avioitui miehensä seuraajan eli uuden
papin kanssa, tai niin, että edellisen papin tytär avioitui isänsä seuraajan
kanssa. Widénille puolestaan keskeisintä oli papinleskien elatuksen
toteutuminen, joten hän tulkitsi konservoinnin laajemmin niin, että lesken
konservointi toteutui myös silloin, jos lesken poika tai vävy nimitettiin
isänsä tai appensa virkaan. Norrman kritisoi Widéniä siitä, että tämä
tulkintatapa oli johtanut liian korkeisiin konservointilukuihin, kun taas hän
itse korosti konservoinnin harvinaisuutta ja ilmiön päättymistä 1700-luvun
puolivälin tienoille.
Muutkin tutkijat ovat valinneet jommankumman
tulkintatavan, eikä lopullista yhteisymmärrystä asiassa saavutettu tematiikkaan
keskittyneissä tutkimuksissa 1970–90-luvuilla. Alkuperäislähteet vähemmän
tutkitulta 1600-luvulta vaikuttaisivat tukevan Widénin tulkintaa, sillä
tuolloin papin leski saattoi pyytää käräjillä, että seurakunta asettuisi
tukemaan hänen poikansa valintaa isänsä seuraajaksi kirkkoherrana. Tällöin
leskiäiti jäisi todennäköisesti asumaan poikansa taloon tai ainakin pappilan
maille. Kirkkoherran virka säilyisi suvussa ja vahvistaisi perheen
sosiaalis-taloudellista asemaa sekä tulevien sukupolvien mahdollisuuksia hyviin
virkoihin ja avioliittoihin. Tämä oli myös pitäjän asukkaiden etu, sillä
silloin heidän ei tarvinnut huolehtia papinlesken elatuksesta.
Solveig Widén korosti tutkimuksessaan, että
papinleskillä ei läheskään aina ollut valinnanvaraa sen suhteen, avioituivatko
he uudelleen miehensä kuoleman jälkeen. Konservointiin suostuminen saattoi olla
taloudellinen välttämättömyys. Näin oli etenkin syrjäseuduilla, joissa
seurakunnasta saadut tulot olivat pienemmät. Papiston keskuudessa oli suuria
varallisuuseroja, ja vauraammat papit saattoivat eläessään hankkia maatiloja, jotka
turvasivat lesken ja lasten tulevaisuuden. Se, että moni papin leski eli
leskenä useita vuosikymmeniä miehensä kuoleman jälkeen, saattaa viitata siihen,
että leskenä pysyminen oli mieluisampi vaihtoehto, jos taloudellinen tilanne tämän
mahdollisti.
Konservointijärjestelmä vaikutti myös pappisperheiden
tytärten elämään. Avioliitosta toivottiin syntyvän lapsia, joten vanhemmat
papinlesket eivät välttämättä olleet tästä näkökulmasta sopivia
puolisoehdokkaita. Tällöin konservointi ja papinlesken elatus järjestyi niin,
että virkaan nimitettävä pappi avioitui edeltäjänsä tyttären kanssa. Pappien
tyttärille konservointi saattoi turvata tulevaisuuden, mutta johtaa myös siihen,
että nuori nainen päätyi naimisiin itseään huomattavasti vanhemman miehen
kanssa, eikä todennäköisesti voinut juurikaan vaikuttaa puolisonsa valintaan. Aina
pariskunta ei ollut edes tavannut toisiaan ennen avioliittoon lupautumista.
Toisaalta varhaismodernin ajan käsitysten mukaan aviorakkaus nähtiin
velvollisuutena ja Jumalan lahjana, eikä romanttisen tunteen olemassaolo
hääparin välillä ollut välttämätön.
Pappien virkanimityksiä käsitelleet tutkijat ovat
joutuneet ottamaan kantaa myös konservointiin, koska vuoden 1686 kirkkolaissakin
mainittiin viranhakijan eduksi, että tämä pystyisi elättämään edeltäjänsä
perheen. Toisaalta virkaan tuli kuitenkin valita meritoitunein hakija, joten
kirkkolain määräysten on todettu sekä tukeneen että rajoittaneen konservointia.
Gunnar Suolahden klassikkotutkimuksen Suomen papisto 1600- ja 1700-luvuilla
(1919) mukaan avioituminen edeltäjän perheeseen tuli virkanimitysten yhteydessä
niin yleiseksi, että järjestelmä suosi naimattomia pappeja ja loi heidän
lisäkseen avioliittomarkkinat pappien leskille ja tyttärille. Myös Tore
Heldtander havaitsi tutkimuksessaan Uppsalan hiippakunnasta (1955), että konservoinnit
olivat 1600-luvulla hyvin yleisiä. Etenkin seurakuntalaisten kannalta perheen
elatuksen järjestyminen oli tärkeää, koska silloin se ei jäänyt pitäjäläisten
harteille, mutta myös tuomiokapituli suosi yleensä ehdokasta, joka pystyi
elättämään edeltäjänsä perheen.
1700-luvun puolivälin
jälkeen muut tekijät nousivat virkanimityksissä konservointia tärkeämmiksi,
kuten esimerkiksi Antti Räihä on todennut tutkimuksessaan Vanhasta Suomesta (2017). Ragnar
Norrmanin mukaan konservointi oli harvinaista jo 1700-luvun alkupuolella, eikä
sitä juurikaan esiintynyt enää vuosisadan jälkipuoliskolla. Samaan
lopputulokseen päätyi Sten Carlsson (1977) tutkimuksessaan naimattomista
naisista ruotsalaisessa sääty-yhteiskunnassa. Widénin tulokset puolestaan
osoittivat konservointien vähentyneen Turun hiippakunnassa selkeästi vasta
1700-luvun viimeisinä vuosikymmeninä. Myös pappien virkanimityksiä sekä Turun
että Viipurin hiippakunnissa tutkinut Eero Matinolli totesi (1957), että
lähempänä 1800-lukua erityisesti Turun hiippakunnassa lisääntyivät maininnat
siitä, ettei virkanimityksen mukana tulevaa avioliittoa pidetty enää sopivana.
Joka tapauksessa aiemmin melko yleinen käytäntö sai väistyä viimeistään 1800-luvulle tultaessa. Syinä konservointien vähentymiselle on nähty niin hallinnolliset ratkaisut ja lainsäädännön muutokset kuin avioliittokäsityksen hidas muuttuminen enemmän puolisoiden välistä romanttista rakkautta painottavaksi. Papinleskien muut tukimuodot eivät kehittyneet samaa tahtia konservointien vähentymisen kanssa, jolloin köyhyys uhkasi entistä useampaa papinleskeä, kuten Ella Viitaniemi artikkelissaan (2018) osoittaa. Muut pappilat saattoivat tällaisissa tilanteissa toimia turvapaikkoina kodittomille leskille ja heidän lapsilleen.
Miia Kuha on tutkijatohtori Historian ja etnologian laitoksella Jyväskylän yliopistossa. Hän tutkii Suomen Akatemian rahoittamassa hankkeessaan pappien vaimoja ja leskiä 1600-luvun jälkipuoliskon Ruotsin valtakunnassa.
Lähteet
Carlsson, Sten, Fröknar,
mamseller, jungfrur och pigor. Ogifta kvinnor i det svenska ståndssamhället.
Uppsala: Uppsala universitet 1977.
Heldtander,
Tore, Prästtillsättningar i Sverige under stormaktstiden. Tiden före
kyrkolagen 1686. Uppsala: [T. Heldtander] 1955.
Hernroth, Uno, Den
konserverade änkan: En studie i prästskapets äktenskapsbildning på 1600- och
1700-talet i Sverige. Göteborg: Tre böcker, 1985.
Lennartsson, Malin, I
säng och säte. Relationer mellan kvinnor och män i 1600-talets Småland.
Lund: Lund University Press, 1999.
Matinolli, Eero, Porvoon hiippakunnan papinvaalit ja
papinvirkojen täyttäminen aikakautena 1721–1808. Sosiaalihistoriallinen
tutkimus. Turun yliopiston julkaisuja. Sarja B. Turku: Turun
yliopisto (1957).
Norrman, Ragnar, Konserverade
änkor och kvinnor på undantag. Prästänkornas villkor i Uppsala stift 1720–1920
– från änkehjälp till familjepension. Uppsala: Acta Universitatis Upsaliensis, 1993.
Räihä,
Antti, “Normative Imperatives and Communal Influences: The Consistory's
Role in Proposing Lutheran Clergy in the 18th-Century Russian Border Area.” Scandinavian
Journal of History 42:5 (2017).
Suolahti, Gunnar, Suomen papisto 1600- ja
1700-luvuilla. Porvoo: Werner Söderström Osakeyhtiö, 1919.
Suolahti, Gunnar, Suomen
pappilat 1700-luvulla. Porvoo: Werner Söderström Osakeyhtiö, 1912.
Viitaniemi, Ella, ”Pappisperhe ja sosiaalinen
selviytyminen Ylä-Satakunnan uudisasutusseudulla 1770–1820”. Teoksessa
Miettinen, Riikka & Viitaniemi, Ella (toim.) Reunamailla. Tilattomat Länsi-Suomen maaseudulla 1600–1800. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2018.
Widén, Solveig,
”Prästfruns ställning och roll i församlingarna i det svenska riket på
1700-talet.” Kyrkohistorisk årsskrift
94 (1994).