Anu Koskivirta
Historiallinen kriminologia on menneisyyden rikosten, rikosmäärittelyjen, rikollisuuden ja rangaistusten tutkimusta, joka hyödyntää historiallisia alkuperäislähteitä ja lähitieteiden teorioita (Matikainen 2000). Käsitteen toi suomalaiseen tutkimuskenttään historioitsija Heikki Ylikangas (s. 1937) tutkimusmonisteessaan Väkivallanaallon synty – puukkojunkkarikauden alku Etelä-Pohjanmaalla (1973). Humboldt-stipendiaattina Länsi-Saksan yliopistoissa tutkimustaan valmistanut Ylikangas loi teoksensa aluksi katsauksen saksalaiseen historiallisen kriminologian tutkimusperinteeseen. Hän juonsi alan juuret vuoteen 1931, jolloin saksalainen oikeustieteilijä Gustav Radbruch (1878–1949) oli esittänyt historiallisen kriminologian luomista rikosoikeushistorian haaraksi. Ylikangas näki historiallisen kriminologian saaneen myöhemmin pontta myös oman aikansa ilmiöitä tarkastelevan kriminologisen tutkimuksen noususta.
Menneisyyden rikoksia ja rangaistuksia kohtaan 1960-luvulla herännyt kiinnostus on myöhemmin liitetty osaksi yhteiskunnan marginaaliryhmiä historian toimijoiksi nostaneiden uusien historioiden – uuden sosiaali- tai kulttuurihistorian – nousua. Samoin se on nähty yhdeksi osoitukseksi yhteiskuntatieteellisten lähestymistapojen rantautumisesta historiantutkimukseen. Esimerkiksi angloamerikkalaisessa tutkimuksessa historiallisesta kriminologiasta oli tosin puhuttu rikosten ja rangaistusten historian ja sosiaalipatologian alan ilmiöiden tutkimuksen yhteydessä vähintään 1910-luvulta lähtien ja lisääntyvästi 1930-luvulta alkaen, mutta tarkastelua ei voitu alkuvaiheessa ulottaa kovin syvälle menneisyyteen.[1]
Ylikankaan ensimmäisten puukkojunkkaritutkimusten aikaan historiallisen kriminologian ala ja menetelmät hakivat vielä paikkaansa. Etelä-Pohjanmaan väkivaltarikollisuus ei esimerkiksi ollut sopinut vielä 1960-luvulla Suomen historian väitöskirjan aiheeksi paikallisen näkökulmansa vuoksi, mutta väitöskirjan jälkeisessä tutkimuksessa ei ollut tällaisia esteitä. Kansainvälisessäkin tutkimuksessa rikoshistoriallisen näkökulman validiutta toisinaan epäiltiin vielä 1970-luvun alussa, mikä johtui siitä, että käsitys rikollisista teoista on sidoksissa ajassa muuttuvaan lainsäädäntöön. Osa oikeus- ja yhteiskuntatieteilijöistä koki kyseenalaiseksi sisällyttää kriminologian alaan tekoja, joita uusimpien aikojen lait eivät enää nähneet rikoksiksi. Historiallisen kriminologian olisi tällä perusteella pitänyt keskittyä vain tekoihin, jotka määriteltiin rikoksiksi universaalisti, siis ajasta ja paikasta riippumatta. Tällaisiksi luonnollisiksi rikoksiksi oli jo uuden ajan alussa mielletty ennen muuta väkivallanteot, petokset ja väärennykset, raiskaukset sekä varkaudet ja ryöstöt. Ajassa muuttuviin ja sittemmin rikoslaista poistettuihin tekoihin olisivat lukeutuneet varhaismodernin Pohjolan rikoksista esimerkiksi salavuoteus, aviorikokset, noituus ja taikuus. Myös monenlaisten lievien rikosten aikakausittain vaihteleva kirjautuminen lähteisiin – eli niin kutsutun piilorikollisuuden riskin muuttuminen sekä ajassa että rikoksen laadusta riippuen – arvelutti.
.jpg) |
| Dosentti Heikki Ylikangas vuonna 1975. Kuva: Kalle Kultala, Apu 15/1975 "Kammioon ahdetut humanistit anovat: Antakaa meille tilaa”. |
Luonnollisten rikosten tutkimisen vaatimus on myöhemmin näkynyt siinä, että yksittäisiin rikostyyppeihin keskittyneet, kriminologisia teorioita hyödyntävät rikoshistorian tutkimukset ovat käsitelleet pääasiassa väkivaltaa ja varkauksia. Taikuuden, huoruuden ja salavuoteuden kaltaisten tekojen tutkimuksellista viitekehystä on sitä vastoin haettu muualtakin kuin historiallisesta kriminologiasta, vaikka tutkimukset hyödyntävät yhteistä lähdepohjaa, eli sakkoluetteloita ja oikeudenkäyntimateriaaleja, ja liittävät ilmiön selitykset useimmiten kysymyksiin yhteiskunnallisesta vallankäytöstä (Heikkinen 1969; Aalto 1996; Keskisarja 2006). Sama koskee varhaismoderneja kapinoita, joita on usein tarkasteltu talonpoikaisen vastarinnan ja poliittisen kulttuurin tutkimuskehikossa (Katajala 1994). Eri aikakausien lainsäädännön kriminalisoinnit kertovat kunakin aikana valvonnan kohteiksi päätyneistä ihmisryhmistä. Kaikki edellä mainitut tutkimusteemat poliittisen historian alaan luettuja kapinoita lukuun ottamatta on luokiteltu Suomen ja Ruotsin historiallisissa bibliografioissa oikeushistorian alaan.
Suomessa historiallisen kriminologian pohjaa tuki vahva maakunta- ja pitäjähistorioiden perinne. Monissa alue- ja paikallishistorioissa oli tutkittu 1940-luvulta alkaen yhä systemaattisemmin sakotettujen käräjäjuttujen jakautumista erilaisiin juttu- ja rikostyyppeihin (esim. Renvall 1949; Blomstedt 1960; Oja 1966). Varhaisimpiin tilastollisiin havaintoihin ei vielä etsitty selityksiä kriminologisen syytutkimuksen alalta – joka tähän aikaan kattoi niin biologisia, yksilöpsykologisia kuin yhteiskunnallisiakin selitysmalleja. Tilanne muuttui, kun Ylikangas analysoi rikosjuttujen jakautumista Lohjalaisten historiaa varten (julk. 1973, alueena Suur-Lohja, Vihti, Siuntio, Nummi-Pusula) ja jalosti varhaisien sakotettujen rikostapausten analyysia artikkelissaan ”Väkivaltarikosten motivaatiopohja 1500-luvulla Suomessa” (1971). Sen voi nähdä moderniksi vastaukseksi Pentti Renvallin teokselle Suomalainen 1500-luvun ihminen oikeuskatsomustensa valossa (1949) – ja etenkin Renvallin evolutiivisille ja kehityspsykologisille selitysmalleille. ”Väkivaltarikosten motivaatiopohjassa” Ylikangas jäljitti varhaisimmista sakkoluetteloista paljastuneen väkivaltaisuuden yhdeksi tekijäksi ajan talonpoikien aran kunniantunnon, joka oli kytköksissä näiden vahvaan mutta vuosisadan loppua kohti heikkenevään asemaan.
 |
| Heikki Ylikangas huomioi rikostilastoja jo vuonna 1973 julkaistussa Lohjalaisten historian ensimmäisessä osassa. Kuva: Anu Koskivirta. |
”Väkivaltarikosten motivaatiopohja” käynnisti historiallisen kriminologian tutkimussuuntauksen Suomessa ja Pohjoismaissa, vaikkei tekstissä vielä nimetty alaa suoraan. Ruotsissa ja muualla Pohjolassa yhtä varhaisien oikeusjuttujen kokonaisvaltaiset tilastolliset analyysit aloitettiin pääasiassa vasta 1980-luvun puolivälissä tai sen jälkeen.[2] Ruotsissa oli julkaistu jo vuosisadan alkuvuosikymmenistä lähtien painatettuina suuri määrä varhaismodernin ajan oikeudenkäyntipöytäkirjoja, mutta niitä oli hyödynnetty 1950-luvulta lähtien lähinnä noitaoikeudenkäyntien analyysissa ja mielenkiintoisista yksittäistapauksista kertovissa lehtijutuissa. 1970-luvun Ruotsissa tehtiin jo tilastollista rikoshistoriallista tutkimusta (Jan Sundin, A-M Fällström, Marja Taussi), mutta näkökulma keskittyi ensin lähinnä 1800-luvulle ja kaupunkeihin.[3] 1960-lukulaisten nykykriminologien esittämistä varauksista huolimatta kaikenlaisia omana aikanaan sakotettuja (tai muutoin rangaistuja) rikoksia on sittemmin pystytty tarkastelemaan pohjoismaisella tasolla ongelmattomasti esimerkiksi silloin, kun on tutkittu ja analysoitu varhaismodernin ajan yksittäisten tuomioistuinten oikeusjuttujen kokonaisuutta, työkuormaa ja jakautumista erilaisiin juttutyyppeihin.
”Väkivaltarikosten motivaatiopohja” aloitti 1970-luvulla sarjan tutkimuksia, joissa Ylikangas jäljitti rikosaaltojen toistuvuuksia, niiden pitkän aikavälin lainalaisuuksia sekä rikosten kytkeytymistä yhteiskunnallisiin ilmiöihin ja muutoksiin. Yhdessä noitaoikeudenkäynneistä väitelleen nuoren historioitsijan Antero Heikkisen (s. 1941) kanssa Ylikangas puhui julkisuudessa nomoteettisen, toistuvia ilmiöitä tutkivan ja yleistävän historiantutkimuksen puolesta (esim. Heikkinen & Ylikangas 1971). Lähestymistapa tavoitteli rakenteellisia selityksiä keinonaan suurien aineistojen vertaileva analyysi. Vertailun avulla voitiin havaita ilmiöiden historiallisia säännönmukaisuuksia, joiden ajateltiin voivan määrittää universaalisti ihmisten käyttäytymistä. Suurten aineistojen pohjalta voitiin paitsi esittää ja vertailla tietoja menneisyyden rikollisuudesta ja sen muutoksista myös tulkita rikollisuuden ja muun yhteiskuntaelämän välisistä suhdetta.
Alue- ja paikallishistorioiden ohella suomalaisen historiallisen kriminologian varhaista käynnistymistä selittivät tilastoaktuaari, sosiologi, kriminologi Veli Verkon (1893–1955) merkittävät tilastolliset tutkimukset, jotka pohjautuivat menetelmiltään 1800-luvun ranskalaisessa kielimaailmassa kehittyneeseen tilastoivaan kriminologiaan. Tulkintoihinsa Verkko sai vaikutteita 1900-luvun alkuvuosikymmeninä poikkeavuuden tutkimusta ohjanneesta sosiaalipatologian kehikosta, jossa rikollisuus nähtiin yhteiskunnan sairauden oireena (ks. Dye). Merkittävimpään tutkimukseensa Lähimmäisen ja oma henki: Sosiaalipatologisia tutkimuksia Suomen kansasta (1949) Verkko kokosi varhaisimpien ruotsalaisten ja suomalaisten kuolemansyytilastojen pohjalta laajan selvityksen Suomen ja Ruotsin henkirikosten, lapsenmurhien ja itsemurhien määristä ja alueellisesta kehityksestä 1700-luvun puolivälistä 1900-luvulle saakka. Kansainvälisesti katsoen ainutlaatuinen aineisto mahdollisti käänteentekeviä havaintoja, joihin kuului se, että Suomi oli ollut Ruotsia selvästi väkivaltaisempi jo viimeistään ensimmäisten kuolemansyytilastojen valmistumisajankohdasta lähtien.
 |
| Vuonna 1949 ilmestyi Veli Verkon mittava tutkimus Lähimmäisen ja oma henki: Sosiaalipatologisia tutkimuksia Suomen kansasta. Kuva: Anu Koskivirta. |
Uutta tutkimusta henkirikoksista (ei toisaalta niinkään lapsenmurhista ja itsemurhista) stimuloivat Verkon jo omana aikanaan banaaleiksi koetut, kansanluonteesta ja huonosta viinansietokyvystä ammentavat väkivaltaisuuden selitykset. Vastaavanlaisesta lähdepohjasta, mutta sosiaalihistoriaan sidotuin tulkinnoin ammensi vuonna 1958 postuumisti julkaistu Lassi Huttusen tutkimus ”Etelä-Pohjanmaan henkirikollisuudesta vv. 1749–1900”. Verkon ja Huttusen työt puolestaan loivat yhdessä empiirisiä lähtökohtia Ylikankaan tutkimukselle Etelä-Pohjanmaan puukkojunkkarikauden alkuvaiheista. Näitä tietoja hän yhdisti Lohjalaisten historia I:n aineistoihin varhaisemmilta vuosisadoilta esimerkiksi artikkelissaan ”Henkirikos keskiajan lopun ja uuden ajan alun Suomessa”.
 |
| Lohjan syyskäräjien 1585 sakkoluettelo. Kuva: Kansallisarkisto, Voudintilit. |
Yhdysvaltalaisen Chicagon koulukunnan teoriat sosiaalisesta disorganisaatiosta sekä Robert K. Mertonin sosiologian klassikko Emile Durkheimin anomiateorian pohjalta jalostama paineteoria antoivat vaikutteita Ylikankaan tulkitsevalle synteesille väkivaltarikollisuuden nousukausien universaaleista yhteiskunnallisista syistä. Tällaisen synteesin Ylikangas julkaisi teoksessaan Puukkojunkkareitten esiinmarssi – väkivaltarikollisuus Etelä-Pohjanmaalla 1790–1820 (1976). Kansainväliselle lukijakunnalle tutkimus levisi artikkelin ”Major Fluctuations in Crimes of Violence in Finland. A Historical Analysis” välityksellä. Väkivallan nousukausille oli Ylikankaan mukaan ominaista yhteiskunnan polarisoituminen. Se tuotti aikakaudesta riippumatta pudokkaita, joille edelliseltä sukupolvelta peräisin olevien menestysodotusten täyttäminen osoittautui mahdottomaksi. Tämä johti erilaisten korvikenäyttöjen hakemiseen väkivalloin. Etelä-Pohjanmaalla kiivastakin debattia (vrt. esim. Kallio 1982; Backmanin matrikkelisarja 1984–1994) herättänyt edelleen relevantti tulkinta on profiloinut keskeisesti myöhemmänkin suomalaisen historiallisen kriminologian näkökulmia (vrt. esim. Kivivuori 2008). Nyttemmin menneisyyden ja uusimman ajan rikosten yhteismitalliseen vertailemiseen – ja digitalisoitumisen myötä entistä suurempien tietomassojen hallitsemiseen – on suunniteltu teknisiä analyysivälineitä, kuten Kriminologian ja oikeuspolitiikan instituutin ja pohjoismaisen yhteistyöverkoston piirissä kehitetty Historical Homicide Monitor, jonka ylläpitovastuu siirtyy vuoden 2022 aikana Jyväskylän yliopistolle.
