Ongelmallinen torppa historiankirjoituksessa

Kirsi Laine

Torppiin liittyvästä suomalaisesta historiankirjoituksesta tulee ensimmäisenä mieleen Viljo Rasilan tutkimukset torpparikysymyksestä (1961 ja 1970) ja Matti Peltosen teos Talolliset ja torpparit (1992). Suomalaisessa historiankirjoituksessa torpat tarkoittavat ongelmia kuten Arvo M. Soininen (1999) on todennut. Hänen mukaansa ”käsitteellä torpparilaitos on siitä puhuttaessa yleensä negatiivinen arvovaraus. Torppia on pidetty viljelijöilleen epäedullisina. Tämä johtuu nimenomaan torpparilaitoksen viimeisten aikojen kehityksestä” (s. 25). Kuten Soininen jatkaa, ”näin ei kuitenkaan aina ole ollut. Alkuaikoinaan 1700-luvulla torpparilaitosta voi pikemminkin luonnehtia edistykselliseksi maankäyttömuodoksi” (s. 25).

Suomessa torpat, eli maanviljelyä ja asumista varten vuokralle annetut maatilan osat, olivat yleisiä erityisesti länsisuomalaisella maaseudulla. Suomen torpat olivat peruja Ruotsin valtakunnan lainsäädännöstä ja maankäytön käytännöistä. Autonomian ajalla torpparilaitos kehittyi Suomessa eri suuntaan kuin Ruotsissa. Ruotsissa torppien määrä väheni voimakkaasti 1800-luvun jälkipuolella. 1860-luvun 100 000 torpasta määrä putosi 30 000 torppaan vuoteen 1920 mennessä. Vuokramaan viljelemisestä ei muodostunut samalla tavoin yhteiskuntaa ravistelevaa kysymystä kuin Suomessa. Kehityskulkujen erot luovat mielenkiintoisen tarkastelukulman torpparilaitosta koskevaan historiankirjoitukseen. Jos kohdistetaan katse 1700-luvun puolivälistä sata vuotta eteenpäin, koko aikaväli voidaan nähdä sekä suomalaisilla että ruotsalaisilla alueilla torpparilaitoksen laajenemisen aikana. Miten tuon ajan torppia on käsitelty historiankirjoituksessa? Näkyykö torpparilaitoksen erilainen päättyminen myös varhaisempaa torpparikautta kuvaavassa tutkimuksessa?

Noin 1780 perustettu Kulmalan torppa Loimaan Kauhanojankylässä 1920 kuvattuna. Urho Järveläinen, Järveläisen kokoelma, Loimaan kotiseutumuseo, Loimaa-seura.

Lainsäädännön ja tilastotietojen varassa

Maanvuokrasuhteiden kriisiytyminen on saanut suomalaisessa tutkimuksessa osakseen suurimman torppareihin liittyvän kiinnostuksen. 1700-luvun ja 1800-luvun alun torpparilaitoksesta on olemassa yksi erikoistutkimus, Edvard Gyllingin Torpparilaitoksen kehityksen pääpiirteet Ruotsinvallan aikana (1909). Gyllingin tutkimus keskittyy lainsäädännössä tapahtuneisiin muutoksiin ja torppien määrän kehitykseen. Myöhemmin torpparilaitoksesta kirjoittaneet ovat saaneet Gyllingin tutkimuksesta tukevan selkänojan, minkä vuoksi lainsäädäntö ja torppien määrä hallitsevat kaikkea, mitä Ruotsin ajan torpista on myöhemminkin kirjoitettu.

Erikoistutkimuksen puuttumisesta huolimatta torpat ovat aihe, jota ei ole voitu maaseutua käsittelevässä talous- ja sosiaalihistoriallisessa tutkimuksessa väistää. Jotain on ollut pakko kirjoittaa esimerkiksi torpparien asemasta ja vuokraehdoista. Tekstien pintaa raaputtamalla voidaan selvittää, minkälaisia keinoja historiantutkijat ovat käyttäneet, kun ovat joutuneet kirjoittamaan asiasta, josta täsmällistä tietoa ei ole ja sen hankkiminen tutkimuksen keinoin olisi hyvin työlästä.

Torppien vuokraehdoista on olemassa Aksel Warénin laaja tutkimus Torpparioloista Suomessa vuodelta 1898. Se kuvaa oman aikansa sopimusten ehtoja, eikä ole pätevä kertomaan sata vuotta aikaisemmin esiintyneistä vuokraehdoista. Siitä huolimatta Warénin tutkimuksen tietoja on käytetty pääasiallisena lähteenä vuokrasopimuksista kirjoitettaessa. Yleensä tiedot kiinnitetään asianmukaisesti oikeaan aikaan, mutta erityisesti tutkijoiden viitatessa toistensa teksteihin on nähtävissä, että Warénin aineistosta tehdyt päätelmät ovat osittain valuneet kohti aikaisempia aikoja. Vastaavasti Arvo M. Soininen (1974) käyttää torpan vuokraehtojen määräytymisen perusteista lähteenään virkatalojen torppien verollepanoasiakirjoja 1890-luvulta, jotka hänen tulkintansa mukaan ”valaisevat ilmeisesti vanhoja ja syväänjuurtuneita käsityksiä torpparin asemasta” (s. 37).

Toki tutkijat viittaavat myös torppien kontrahteihin ja nostavat niistä konkreettisia esimerkkejä esiin (ks. esim. Blomstedt 1976, Soininen 1990). Lukijalle ei kuitenkaan selviä, onko kyse eteen sattuneista vai systemaattisesti kerätyistä kontrahdeista ja minkälainen määrä niitä on käyty läpi. Toisaalta kartanohistoriat ovat tehneet juuri kartanotorppareiden asemaa näkyväksi. Kun torpparilaitoksen tausta oli nimenomaan kartanoiden työvoiman tarpeen täyttämisessä, päivätöiden merkitys on korostunut torppien vuokranmaksun tapoja kuvattaessa.

Yksi tyypillinen piirre suomalaisessa torppien historiankirjoituksessa on ääripäihin kiinnittyminen. Milloin tahansa irtisanottavissa olevan kartanon työmiestorpparin vastakohta oli ikuisen sopimuksen turvaama perintötorppari, jonka ei tarvinnut maksaa sen paremmin vuokraa kuin kruununverojakaan. Kärjistäen voikin nähdä lukijan tehtäväksi kuvitella koko se torppariuden kirjo, joka näiden ääripäiden välille on voinut sisältyä.

Saarikon torpan (tontti Z) pellot 1864 tehdyssä katselmuksessa Loimaan Tammiaistenkylässä. Peltojen raivaaminen oli aloitettu 45 vuotta aikaisemmin numeroilla 11 ja 5 merkityistä lohkoista. Kansallisarkisto, Maanmittaushallituksen uudistusarkisto.

Vakaata maata jalkojen alle olisi voinut vuokrasuhteidenkin osalta tarjota Edvard Gylling, mutta hän antaa vain pieniä vihjeitä keräämästään aineistosta. Aikaisemman opinnäytteensä (1907) Gylling teki Ikaalisten maatyöväen oloista, mikä ilmeisesti innoitti hänet kokoamaan Ylä-Satakunnan tuomiokirjoista vuosilta 1804–1809 torppien kontrahteja ja syyniasiakirjoja, joita kertyi ”hyvä joukko toista sataa”. Niihin nojaten Gylling kirjoittaa torpparitutkimuksessaan lyhyesti, että uudistorpparien avustamisen oli tavallista kaikenlaisilla tiloilla. Avustusmuotoina Gylling mainitsee vuokrasta vapaat vuodet, rakennusten luovuttamisen siirrettäväksi torpan rakennuskannan aluksi, mahdollisuuden viljellä tilan peltoa ensimmäisten vuosien ajan sekä viljalla ja karjalla avustamisen. Lisäksi Gylling kirjoittaa keräämistään kontrahdeista lyhyesti satakuntalaisessa kotiseutujulkaisussa (1907). Siinä Gylling kertoo esimerkiksi, että vuokraoikeuden ostaminen ja edelleen myyminen olivat yleisiä käytäntöjä ja että sopimus tehtiin usein määrävuosiksi, mutta lähtökohtaisesti määräajan kuluttua uusittavaksi.

Sivujuonteita ja torpparitutkimuksen yksinäinen helmi

Ruotsalaisen historiantutkimuksen anti torppareista kiinnostuneille jää Suomen tavoin melko ohueksi. Kuvaavaa on se, että vuonna 2014 ilmestynyt, Anders Wästfeltin toimittama vuokratun maan viljelemistä käsittelevä antologia Att bruka men inte äga keskittyy lampuoteihin. Teos käsittelee torppareita lähinnä sivulauseissa ja yhdessä aiheelle omistetussa artikkelissa, joka sekin syventyy ajallisesti torpparilaitoksen loppuvaiheisiin. Torppia koskevasta lainsäädännöstä ja torppien määrällisestä kehityksestä Ruotsissa kirjoitti Edvard Gyllingin aikalainen Nils Wohlin. Siirtolaisuustutkimukseen liittyvässä sarjassaan hän taustoitti aikansa yhteiskunnallisia ongelmia. Yksi teossarjan osista on vuonna 1908 ilmestynyt Torpare- backstugu- och inhysesklasserna. Toisaalta torpat kulkevat mukana maataloushistorian tutkimuksissa. Tilastotietoja torpparien maataloudesta löytyy esimerkiksi Birgitta Olain isojakotutkimuksesta (1983) ja Carl-Johan Gaddin tutkimuksesta Järn och potatis (1983).

Yksi helmi ruotsalaisella historiankirjoituksella on kuitenkin tarjottavanaan. Valter Elgeskogin väitöskirjassa Svensk torpbebyggelse från 1500-talet till laga skifte (1945) huomion herättää laaja torpparien vuokrasopimusten ja talouden käsittely kontrahtien ja perukirjojen kautta. Tutkimuksensa aineistona Elgeskogilla on muun muassa 1151 kontrahtia talonpoikaistiloilta Sunnerbon kihlakunnasta Smålandista vuosilta 1750–1827.

Vuokrasopimusten keston rajaaminen pisimmillään 50 vuoteen vuonna 1800 näkyy Elgeskogin tutkimissa sopimuksissa selvästi. Ajanjakson 1750–1799 torpankontrahdeista kolmannes oli ikuisia, mutta ne jäivät pois käytöstä 1800-luvun ensimmäisten vuosikymmenten aikana. Tilalle kehittyi uusi torpparin asemaa vahvistava sopimusmuoto, jota Elgeskog kutsuu panttaussopimukseksi (förpantningskontrakt). Vuosina 1816–1827 niitä oli jo lähes 60 prosenttia sopimuksista. Sopimusta tehtäessä torppari maksoi sovitun rahasumman, ja sopimuskauden päättyessä tilallisen tuli maksaa summa korkoineen lisättynä korvauksella torpparin tekemistä parannuksista takaisin torpparille lunastaakseen torpan takaisin itselleen. Takaisinlunastamisen ajateltiin olevan niin kallista, että torppari voisi pitää torppaa käytännössä omanaan. Elgeskogin tutkimat kontrahdit ovat mielenkiintoisia myös vuokranmaksun osalta, sillä tutkituista torppien kontrahdeista 63 prosenttia sisälsi pelkästään rahana suoritettavan vuokran ja kahdeksassa prosentissa ei ollut vuokraa lainkaan. Vain kahdessa prosentissa päivätyöt olivat ainoa vuokranmaksun muoto. Loput olivat erilaisia variaatioita ja yhdistelmiä rahamaksusta, päivätöistä tai muista luontoissuorituksista.

Keskeinen ero suomalaisen historiankirjoituksen ja Elgeskogin tutkimuksen välillä on torppien perustamisen huomioiminen osana tutkimusta. Elgeskog käytti kymmeniä sivuja sen pohtimiseen, miten torppien perustaminen talonpoikaismaalla tapahtui. Tutkimus torppien perustamisesta nojaa katselmuksiin suunnitelluista torpanpaikoista. Katselmuskäytäntö liittyi kaikkiin yhteismaille tehtäviin raivauksiin riippumatta siitä, tuliko uudisviljelys tilan omaan vai torpparin viljelykseen, ja lähdeaineistoa raivauskatselmuksista olisi käytettävissä Suomessakin. Suomalaisessa historiankirjoituksessa kuitenkin korostetaan torppien perustamisen yleistymistä vasta isojaon jälkeen, joten tämä kysymys on ohitettu. Ruotsissa vasta laga skifte -jako (1827 alkaen) toteutti laajassa mitassa yhteismaiden jakamisen, joten huomattava osa torpista perustettiin yhteismaille.

Huittisten syyskäräjillä 1775 esitetyn torpan perustamiskatselmuspöytäkirjan alku. Kansallisarkisto, Ylä-Satakunnan tuomiokunnan renovoidut tuomiokirjat.

Kohti uutta torpparitutkimusta

Jos maanvuokrauksen kriisi lasketaan pois torpparien historiankirjoituksesta, torpat ja torpparit eivät ole olleet erityisen kiinnostava tutkimuskohde sen paremmin Suomessa kuin Ruotsissakaan. Ruotsalaisessa historiankirjoituksessa torpat kulkevat mukana lähinnä maataloushistorian hiljaisena sivujuonteena. Suomalaisessa historiankirjoituksessa näkökulma on ollut enemmän sosiaalihistoriallinen epäilemättä juuri torpparikauden loppuvaiheiden seurauksena. Lisäksi varhaisia torppia käsittelevä suomalainen historiankirjoitus herättää kysymyksen, onko suomalaisessa historiankirjoituksessa ehkä koskaan tiedetty, miten torppiin ennen kriisiä pitäisi suhtautua.

Torppien historia on kuitenkin kummassakin maassa löytämässä uusia polkuja. Viime vuosien ruotsalaisessa tutkimuksessa torpparit ovat nousseet esiin osana tilatonta maalaisväestöä käsittelevää tutkimusta. Heitä on tutkittu pitkällä aikavälillä elintason näkökulmasta (Bengtsson & Svensson 2022) sekä osana kyläyhteisöään (Svensson 2022). Suomessa torpat ovat tutkimuksen kohteena niin ikään pitkällä aikavälillä ainakin maantieteellisen sijoittumisensa ja maataloutensa näkökulmista.

Kirsi Laine on Turun yliopiston tutkijatohtori, joka tekee Kulttuurirahaston Varsinais-Suomen rahaston rahoittamaa tutkimusta Torppia ja tontin muuttoja – lounaissuomalaisen maatalouden spatiaalinen murros 1700-luvun lopulta 1920-luvulle, joka jatkuu Koneen säätiön rahoittamana hankkeena Torpparin maatalous ja toimeentulo 1750–1930.

Kirjallisuus

Bengtsson Erik & Svensson, Patrick, “The living standards of labouring classes in Sweden, 1750–1900: Evidence from rural probate inventories”, The Agricultural History Review 70:1 (2022), 49–69.

Blomstedt, Yrjö, ”Hämäläisyhteiskunta isostavihasta nälkävuosiin”, Hämeen historia III:2, 71–162. Karisto 1976.

Gadd, Carl-Johan, Järn och potatis. Jordbruk, teknik och social omvandling i Skaraborgs län 1750–1860. Göteborgs universitet 1983.

Gadd, Carl-Johan, Det svenska jordbrukets historia 3. Den agrara revolutionen 1700–1870. Natur och kultur 2000. 

Elgeskog, Valter, Svensk torpbebyggelse från 1500-talet till laga skifte. En agrarhistorisk studie. Lunds universitet 1945.

Gylling, Edvard, Maanviljelystyöväen taloudellisista oloista Ikaalisten pitäjässä v. 1902. Otava 1907.

Gylling, Edvard, ”Ylä-Satakunnan torpparioloista”, Satakunta. Kotiseutututkimuksia I (1907), 235–239.

Gylling, Edvard, Suomen torpparilaitoksen kehityksen pääpiirteet Ruotsinvallan aikana. Helsingin yliopisto 1909.

Jutikkala, Eino, Suomen talonpojan historia. SKS 1958.

Morell, Mats, Det Svenska jordbrukets historia 4. Jordbruket i industrisamhället 1870–1945. Natur och kultur 2001.

Olai, Birgitta, Storskifte i Ekebyborna. Svensk jordbruksutveckling avspeglad i en östgötasocken. Uppsala universitet 1983.

Peltonen, Matti, Talolliset ja torpparit. Vuosisadan vaihteen maatalouskysymys Suomessa. SHS 1992.

Rasila, Viljo, Suomen torpparikysymys vuoteen 1909. Yhteiskuntahistoriallinen tutkimus. SHS 1961.

Rasila, Viljo, Torpparikysymyksen ratkaisuvaihe. Suomen torpparikysymys vuosina 1909–1918. SHS 1970.

Rasila, Viljo, ”Torpparijärjestelmä”. Teoksessa Suomen maatalouden historia I. Perinteisen maatalouden aika esihistoriasta 1870-luvulle, toim. Viljo Rasila, Eino Jutikkala & Anneli Mäkelä-Alitalo, 365–395. SKS 2003.

Soininen, Arvo M., Vanha maataloutemme. Maatalous ja maatalousväestö Suomessa perinnäisen maatalouden loppukaudella 1720-luvulta 1870-luvulle. SHS 1974.

Soininen, Arvo M., ”Unohtunut torpparivapautus. Perintötorpparien itsenäistäminen vuonna 1895”. Teoksessa Arki ja murros. Tutkielmia keisariajan lopun Suomesta, toim. Matti Peltonen, 327–336. SHS 1990.

Soininen, Arvo M., ”Torpparilaitos yhteiskunnallisena instituutiona”, Historiallinen Aikakauskirja 97:1 (1999), 25–36.

Svensson, Patrick, De obesuttna i Stensjö by. Swedish University of Agricultural Sciences 2022.

Viitaniemi, Ella, ”Hyödyn aikakauden talouspolitiikka, vuokraviljely ja tilattomuuden kasvu”. Teoksessa Reunamailla. Tilattomat Länsi-Suomen maaseudulla 1600–1800, toim. Riikka Miettinen & Ella Viitaniemi, 380–417. SKS 2018.

Warén, Aksel, Torpparioloista Suomessa. SKS 1898.

Wohlin, Nils, Torpare-, backstugu- och inhysesklasserna. Öfversikt af deras uppkomst, tillväxt och aftagande med särskild hänsyn till torparklassens undergräfvande. Norstedt & söner 1908.

Wästfelt, Anders (red.), Att bruka men inte äga. Arrende och annan nyttjanderätt till mark i svenskt jordbruk från medeltid till idag. Kungl. skogs- och lantbruksakademien 2014.

Pax Nordica – kysymyksiä 1700-luvun rauhasta

Jenni Merovuo

Kirkkoherra Zacharias Cygnaeus (1733–1809) kertoo kirjoituksessaan Mäntyharjun seurakunnan historiasta (1780, linkki), että Turun rauhan (1743) jälkeen vihollisuudet Ruotsin ja Venäjän välillä olivat vaihtuneet tällöin ennenkuulumattomaan luottamukseen ja naapuruuteen. Siitä rajaseudun ihmisillä oli päivittäin kiittäminen Jumalaa, vaikkei rauhan saapuminen ollutkaan seurakuntalaisille yhtä väkevä kokemus kuin suuren Pohjan sodan rauhanteko vuonna 1721. Tuolloin rauhanuutisen saapumisen teki Cygnaeuksen mukaan tuhoisasta vihollisesta välittävän kanssakristityn yhdessä hetkessä. Turun rauhanteossa Mäntyharjusta jäi Venäjän puolelle kirkko ja vajaa puolet seurakuntaa. Tekstin kirjoittamisen aikaan rajat ylittävää arkea oli eletty jo lähes 40 yhtäjaksoista rauhan vuotta.

Sekä sodan ja vihollisuuden että rauhan ja naapuruuden teemat kuuluvat universaaliin rajaseutujen historiaan. Tämä näkyi myös Turun rauhan rajaseudulla. Rajat liikkuvat eniten sotien seurauksina, mutta ne elävät ja muuttuvat jatkuvasti niiden välilläkin. Rajojen läheisyydestä oli usein haittaa, mutta aina myös hyötyä eivätkä tavalliset ihmiset suosiolla taipuneet vallanpitäjien vaatimuksiin. Naapurit muuttuivat nopeasti vihollisiksi konfliktin uhatessa, mikä näkyi rajalla. Rauhaa tutkitaan usein keskusvallan näkökulmasta, mutta on tärkeää huomioida myös rajaseudut ja tavalliset ihmiset.

Mitä rauha on?

Osittainen syy rauhantutkimuksen vähyyteen on sen määrittelyn vaikeus. Pelkistetyn käsityksen mukaan rauha alkaa rauhansopimuksen ratifioimisesta ja jatkuu seuraavaan sodanjulistukseen saakka. Sota nähdään siis poikkeustilana, joka erotetaan normaalitilasta eli rauhasta julistuksilla ja sopimuksilla.

Tutkimuksen parissa ollaan kuitenkin yhtä mieltä siitä, että rauha ei ole vain sodan puuttumista. Sodan keskellä muun muassa solmittiin paikallisia rajarauhoja tuhojen minimoimiseksi ja kostonkierteen katkaisemiseksi. Rauhan aikojen sisälle taas säädetiin erityisiä rauhoja, kuten joulurauha, joiden rikkominen kriminalisoitiin. Valtakunnan sisäiset jännitteet, kuten vainot, kapinat tai niiden uhka, rikkoivat rauhaa sodan ulkopuolella. Rajan vetäminen sodan ja rauhan prosessien välille on siis haastavaa niin historiaa kirjoitettaessa kuin nykyisessä hybridivaikuttamisen ympäristössä.

Rauha voidaan ymmärtää sovinnon tilana ja sisäisenä tasapainona. Sunnuntairauha, Albert Gebhard 1896, Kansallisgalleria, Ateneum.

Asenteet rauhaa kohtaan heijastavat yhteiskunnallista tilannetta eivätkä ole aina positiivisia. Toisinaan rauhaa pidetään konsensuksena ja sotaa radikalismina. Toisinaan taas rauha nähdään passiivisuutena ja epäoikeudenmukaisuuden hyväksymisenä ja rauhaa puolustaneita on tuomittu heikoiksi pelkureiksi. Sotasankaruuden ihannoiminen on jättänyt varjoonsa väkivallattomia ratkaisuja puolustaneet.

Rauhantilan aikaansaaminen on monipolvinen prosessi, jossa ei palata vanhaan vaan sopeudutaan uuteen tulevaisuuteen. Yhteiskunnassa eletään tuolloin epävarmaa ja lyhytjännitteistä aikaa, jolloin rauhan kriisiytymisen mahdollisuus on korkea. Sodan päättymisen jälkeinen siirtymä rauhaan voi kestää useita kymmeniä vuosia, jos rauha tulkitaan laajasti. Sotatoimien päättyminen on toki yleensä helpotus ja ilon aihe, mutta rauhallisuus ja järjestys eivät palaudu itsestään. Sotien jälkeen ne pitää rakentaa aktiivisesti sekä uuden että vanhan vallan alaisuudessa. Petri Karonen kutsuu prosessia rauhankriisiksi. Jotta yhteiskunta voi palautua, on sodassa koetut taloudelliset sekä materiaaliset menetykset korvattava ja sen sosiaaliset ja mentaaliset vaikutukset on käsiteltävä.

Eräiden tulkintojen mukaan rauha moraalisena tavoitteena on vasta modernin ajan ilmiö. Esimerkiksi pasifismin ja rauhanliikkeen tutkimus johdattaa moderniin tulkintaan rauhasta. Myös puolueettomuus on merkitykseltään aikasidonnainen. Neutraliteetti nykymerkityksessään puolueettomuutena ei ollut 1700-luvun hallitsijoiden tavoitteena eikä sellaista katsottu hyödylliseksi. Se merkitsi pikemminkin sitä, ettei osallistunut sotaan aktiivisesti, vaikka solmikin liittoja osapuolten kanssa.

Viimeaikainen rauhan historiankirjoitus

Viime vuosina on ilmestynyt oivallista rauhaan keskittyvää historiantutkimusta. Kuusiosainen kirjasarja A Cultural History of Peace (Bloomsbury 2020) on mittava kokonaisuus rauhan kulttuurihistoriaa antiikista nykypäivään. Sen neljäs osa keskittyy valistusaikaan. Rauhaa tarkastellaan muuttuvana älyllisenä tai kulttuurisena konstruktiona ja inhimillisen toiminnan saavutuksena.

Ruotsin ja Tanska-Norjan historiankirjoituksessa 1700-luku näyttäytyy rauhan vuosisatana. Suuren Pohjan sodan rauhat päättivät yli 150 vuotta kestäneen lähes jatkuvien konfliktien sarjan, jolloin Pohjoismaissa elettiin enemmän sotavuosia kuin rauhanaikaa. Vuoden 1721 jälkeen sodittiin huomattavasti vähemmän ja vain muutamia vuosia kerrallaan. Thomas Daltveit Slettebøn, Ola Teigen ja Øystein Lydik Idsø Vikenin toimittama antologia Fredsårene. Norge i fred 1720–1807 (Dreyers Forlag 2022) tarkastelee tätä niin kutsuttua pitkää rauhaa kriittisesti Norjan näkökulmasta. Siinä rauhaa määritellään 1700-luvun tapahtumahistorian kautta poliittisena projektina, kokemuksena, käsitteellisestä ja symbolisesta näkökulmasta sekä retorisena välineenä. Vaikka kirja keskittyy Norjaan, se nostaa esiin rauhan problematiikkaa laajemminkin.

Suomen historiankirjoituksessa konflikti on näkyvä osa 1700-luvun historiaa. Isonvihan kauhut jättivät vahvan muiston yhteiskuntaan ja se on Suomessa selkeästi tutkitumpi teema kuin Ruotsissa (ks. Antti Räihän kirjoitus tässä blogissa 15.7.2021, linkki). Sitä seuranneet hattujen sota (1741–1743), Kustaa III:n sota (1788–1790) sekä Suomen sota (1808–1809) toivat konfliktit lähes jokaisen sukupolven kokemukseen. Edellisen vuosisadan sodat merkitsivät lähinnä raskaita sotaväenottoja, mutta 1700-luvulla jouduttiin sotatoimien keskelle.

Suomessa on viime aikoina ilmestynyt kiinnostavia tutkimuksia erityisesti Suomen sodan jälkeisestä rauhasta. Jaana Luttisen (2019) väitöskirja käsittelee siirtymistä sodasta rauhaan ja osaksi Venäjää paikallisesta näkökulmasta Ilomantsissa 1800-luvun alkuvuosikymmeninä. Luttinen osoittaa, että rauhanaikaa rakennettiin hyvin erilaisissa paikallisissa olosuhteissa. Antologia Suomen sodan jälkeen: 1800-luvun alun yhteiskuntahistoria (2020) tarkastelee saman ajanjakson yhteiskunnallisia teemoja kokonaisvaltaisesti. 1700-lukuun liittyen Aino Katermaa (2022) analysoi hiljattain julkaistussa artikkelissaan Olosuhteet ja neuvottelijoiden kunnia Uudenkaupungin rauhanneuvotteluissa 1721 rauhantekoa arjen ja tilallisuuden näkökulmasta.

Teemasta voidaan odottaa tulevaisuudessa lisää kotimaista sekä kansainvälistä tutkimusta. Vuoden 2022 lopulla pohjoismaiset tutkijat perustivat rauhaan keskittyvän verkoston Pax Nordica: Experiences and Lessons of the Nordic Peace 1721–1830. Verkoston tutkijoiden tavoitteena on vastata kysymyksiin, miten rauhaa rakennettiin ja ylläpidettiin Pohjolassa, mitä se lopulta tarkoitti ja oliko 1700-luku todella rauhan vuosisata. Kyse ei ole vain diplomatiasta tai sotien päättymisestä. Juuri erilaisten kokemusten kontrastisuus tekee tutkimusyhteistyöstä mielenkiintoista. Tarkastelujakson jatkaminen vuoteen 1830 huomioi 1800-luvun alussa käytyjen sotien ja Wienin kongressin jälkeiset rauhaan siirtymisen prosessit.

Rauha, valistus ja Pohjola

Valistusaikaan keskittyvä historiantutkimus voi selittää pitkän aikavälin kehitystä rauhan kulttuurisista, taloudellisista ja poliittisista merkityksistä. Valistuksen ihanteiden mukaisesti 1700-luvun rauha perustui tieteisiin, järkeen ja hyötyyn. Westfalenin rauha (1648) merkitsi uutta aikakautta eurooppalaisen rauhan historiassa. Siinä tähdättiin kaikkien konfliktien osapuolten väliseen rauhaan ja yhteisiin arvoihin. Rauhansopimukset olivat ”ikuisia”, mikä ei tosin tarkoittanut sitä, etteikö uutta sotaa voitaisi aloittaa.

Rauhan ylläpitäminen vaati sekä reagointia lyhyen aikavälin tarpeisiin että kauaskantoisen suunnittelun onnistumista. Valistusajan rauhan edellytyksenä ryhdyttiin näkemään valtakuntien välisten sopimusten verkosto. Vallan tasapaino oli osa 1700-luvun eurooppalaista rauhanpolitiikkaa. Yksi hallitsija ei saanut haalia liikaa valtaa ja territoriota. Silti valanperimyksistä sekä provinsseista käytiin useita sotia ja Euroopan hallitsijat ajoivat aktiivisesti etujaan niin siirtomaissa kuin globaalin talouden valtakamppailuissa.

Hallitsijan merkitys rauhalle ilmeni konkreettisesti esimerkiksi suuren Pohjan sodan aikana, jolloin raskaita tappioita kärsinyt Kaarle XII mitätöi rauhanpyrkimykset, joita tehtiin Ruotsissa hänen poissaolleessaan (ks. Petri Karosen kirjoitus tässä blogissa, linkki). Øystein Rianin (2022) mukaan suurta Pohjan sotaa seurannut Tanska-Norjan vakaus perustui vahvaan hallitsijaan ja ylläpidettyihin sotajoukkoihin. Talouden vakauttaminen ja kruunun kassan elvyttäminen olivat sotien jälkeen keskeisiä tavoitteita. Jatkuva varautuminen sotaan pitkitti rauhanaikaa ja kuninkaan ja valtakunnan intressit Välimeren kaupan osalta siirsivät konflikteja maantieteellisesti kauemmas Norjasta.

Brittitaiteilija William Hodgesin näkemykset rauhan ja sodan vaikutuksista vuodelta 1794. The Effects of Peace and The Effects of War, Europeana. Klikkaa kuvaparia katselleksasi sitä suurempana.

45-vuotinen Turun rauha

Jonas Nordinin ja Oskar Sjöströmin (2022) mukaan Ruotsissa ei vakavissaan vastustettu sotaa moraalisista lähtökohdista ennen hattujen sotaa vaan keskiössä oli pragmatismi. Revanssisotaa toivoivat niin hatut kuin myssyt, mutta Ruotsin valmiuksista saavuttaa voitto Venäjää vastaan oli suurta erimielisyyttä. Vapaudenajan lopulla äänet rauhan puolustamiseksi nousivat esiin erityisesti painovapauslain ansiosta.

Hattujen sotaa seurannut 45 vuotta kestänyt Turun rauha sekä vuoteen 1772 kestänyt säätyjen vapaudenaika tarjoavat kiinnostavan perspektiivin pohjoismaiseen rauhaan. Selkeitä rajoja pidettiin rauhansopimuksessa tärkeänä osana luotettavaa naapuruutta, mutta käytännössä rajat olivat epämääräisiä ja yhteydet naapurivaltojen puolelle arkisia. Se, mikä oli keskusvallan näkökulmasta hyödyllistä, saattoi muodostua rasitteeksi rahvaalle. Siksi on tärkeää tarkastella sitä, mitä rauha merkitsi ja mitä se vaati tavallisten ihmisten arjessa.

Turun rauha rikkoutui kesäkuussa 1788. Filosofia, jonka mukaan valtion tuli estää sotataidon hiipuminen alamaisten parissa ”kansan” luonnetta vahvistavia vaikeuksia kaihtamatta sopi hyvin Kustaa III valtapoliittiseen näkemykseen. Sodan tapahtumat Anjalassa osoittavat, että kysymyksiä rauhasta ja sodasta ei tuolloin esitetty pelkällä kuninkaan suulla vaan ääniä oli useita. Sodan jälkeen raja jäi sijoilleen, mutta sen konkreettiset vaikutukset osuivat rajan paikallisyhteisöjen, kuten mäntyharjulaisten elämään.

FM Jenni Merovuo työskentelee projektitutkijana Karjalan tutkimuslaitoksella Itä-Suomen yliopistossa Suomen Akatemian rahoittamassa hankkeessa Grand Duchy of Finland as Political Space. Hän on pohjoismaisen Pax Nordica: Experiences and Lessons of the Nordic Peace 1721–1830 -tutkijaverkoston jäsen.

Kirjallisuus

Turun rauhanopimus 7.8.1743, Suomi, Tidskrift i fosterländska ämnen, Fjerde Häftet 1843.

Bjerkås, Trond, ””Efter een saa lang og besværlig Krig”. Arbeidet med å sikre økonomien etter Den store nordiske krig – intensjoner og konsekvenser”. Teoksessa Thomas Daltveit Slettebø, Ola Teige & Øystein Lydik Idsø Viken (toim.), Fredsårene. Norge i fred 1720–1807. Dreyers Forlag 2022.

Einonen, Piia & Voutilainen, Miikka (toim.), Suomen sodan jälkeen: 1800-luvun yhteiskuntahistoria. Vastapaino 2020.

Griesse, Malte & Rönnqvist, Miriam, “The ethics of rule and the pragmatics of resistance. Laurentius Paulinus Gothus and Wilhelm Neumair von Ramsla on good governance and popular politics”. Teoksessa Knut Dørum, Mats Hallenberg & Kimmo Katajala (toim.), Bringing the People Back In. State Building from Below in the Nordic Countries ca. 1500–1800. Routledge 2021, 39–60.

Karonen, Petri, “Coping with peace after a debacle. The crisis of the transition to peace in Sweden after the Great Northern War (1700–1721)”, Scandinavian Journal of History 33:3 (2008), 203–225.

Karonen, Petri, ”Uudenkaupungin rauha (1721) ja sen vaikutukset Ruotsin valtakunnan suvereniteettiin ja asemaan”, Pohjolan historiankirjoitus -tiedeblogi 21.3.2022.

Katermaa, Aino, ”Olosuhteet ja neuvottelijoiden kunnia Uudenkaupungin rauhanneuvotteluissa 1721”, J@rgonia 20:39 (2022), 1–48.

Kokkonen, Jukka, Rajan rauha. Itäraja ja suojautumisen keinot 1490–1809. SKS 2020.

Koskenniemi, Martti, “Peace as Integration”. Teoksessa Stella Ghervas & David Armitage (toim.), A Cultural History of Peace in the Age of Enlightenment. Bloomsbury Academic 2020, 133–148.

Luttinen, Jaana, ”Miltä mielestä tuntui, ei arvaa kukkaan”. Sodan kuormittavuus ja kriisinkestävyys Iisalmen pitäjän kotitalouksissa 1800-luvun ensimmäisinä vuosikymmeninä. Jyväskylän yliopisto 2019.

Metcalf, Michael F., “Parliamentary Sovereignty and Royal Reaction, 1719–1809”. Teoksessa Michael F. Metcalf et al. (toim.), The Swedish Riksdag. A History of the Swedish Parliament [Riksdagen genom tiderna. English]. St. Martin’s Press 1987.

Nordin, Jonas & Sjöström, Oskar, “Fredsåren? Sverige i fred och ofred 1721–1814”. Teoksessa Thomas Daltveit Slettebø, Ola Teige & Øystein Lydik Idsø Viken (toim.), Fredsårene. Norge i fred 1720–1807. Dreyers Forlag 2022.

Pagden, Anthony, “Definitions of Peace”. Teoksessa Stella Ghervas & David Armitage (toim.), A Cultural History of Peace in the Age of Enlightenment. Bloomsbury Academic 2020, 19–34.

Rousseau, Jean-Jacques; Hakovirta, Harto & Aissaoui, Alex, Kirjoituksia sodasta ja rauhasta. Summa 2010.

Räihä, Antti, Jatkuvuus ja muutosten hallinta. Hamina ja Lappeenranta Ruotsin ja Venäjän alaisuudessa 1720–1760-luvuilla. Jyväskylän yliopisto 2012.

Räihä, Antti, ”Suomi, Ruotsi ja 300 vuotta Uudestakaupungista. Mitä muistellaan?”, Pohjolan historiankirjoitus -tiedeblogi 15.7.2021.

Teige, Ola, ”Over gransen (og tilbake igjen). Utlevering av forbrytere mellom Norge og Sverige 1720–1738”. Teoksessa Thomas Daltveit Slettebø, Ola Teige & Øystein Lydik Idsø Viken (toim.), Fredsårene. Norge i fred 1720–1807. Dreyers Forlag 2022.

Alpo Silander ja Suomen lehdistöhistoria

Kaisa Kyläkoski

Alpo Silanderia (1878–1944) kutsuttiin 1920-luvulla useassa yhteydessä “sanomistomme tunnetuimmaksi tutkijaksi”. Siitä huolimatta vuonna 1988 ilmestyneessä ja akateemista historiankirjoitusta edustavassa Suomen lehdistön historian ensimmäisessä osassa todetaan ainoastaan hänen kirjoittaneen “runsaan joukon lehdistöhistoriallisia artikkeleita”. Tässä kirjoituksessa täydennetään näitä kahta lausuntoa kertomalla sekä lehdistöhistoriasta, jota Silander ei kirjoittanut, että lehdistöhistoriasta, jota hän kirjoitti.

Kirjoittamisen aloitus

Alpo Silander syntyi Haminassa muurarimestarin pojaksi 14.4.1878. Hän kirjoitti ylioppilaaksi vuonna 1896 ja opiskeli Helsingin yliopiston historiallis-kielitieteellisellä osastolla. Kiinnostus sanomalehtien historiaan heräsi viimeistään kesällä 1898, jolloin Silander ”muutamaa kirjoitusta varten tarkemmin” alkoi ”tutkiskella Viipurin suomalaisten sanomain vaiheita”, kuten hän seuraavana vuonna Wiipuri-lehdessä selitti. Aiheen valintaan todennäköisesti vaikutti isoveljensä Kaarle, joka aloitti toimittajauransa Haminan Sanomissa ja oli siirtynyt keväällä 1894 Wiipuri-lehden palvelukseen. Valmistellulla kirjoituksella Silander on voinut viitata akateemiseen opinnäytteeseen, joita ei tältä ajalta ole säilynyt kuin satunnaisesti.

Ainakin muita kirjoituksia syntyi, kun kesällä 1899 Alpo Silanderilla oli mahdollisuus tavata Pietari Hannikainen, joka oli vuodet 1845–1847 toimittanut Viipurissa ilmestynyttä Kanava-lehteä. Vuoden jälkipuoliskolla Silanderin kirjoittamia lehdistöhistoriallisia artikkeleita julkaistiin ainakin kuusi, joista neljä liittyi joko Hannikaiseen tai Kanava-lehteen. Aihe oli ikävän ajankohtainen, sillä Hannikainen kuoli syyskuun lopulla.

Silanderin tähtäin oli kuitenkin suuremmassa kokonaisuudessa, mihin viittaa hänen kirjoittamansa katsauksen ”Suomenkielinen sanomisto 1776–1863” otsikkoon lisätyt sanat ”Johdatus pidempään teelmään” (1899). Seuraavana vuonna Iltapuhde-lehdessä nimettömänä ilmestyneen artikkelin kerrotaan olevan ”ote pidemmästä käsikirjoituksesta, missä puhutaan Sanansaattaja Wiipurista nimisestä lehdestä, joka oli Karjalan suomalaisten äänenkannattajain esikoinen ja koko maassamme äidinkielellämme kolmas järjestyksessä”. On hyvin todennäköistä, että tekstin kirjoittaja oli Silander. Mainittu pidempi käsikirjoitus on voinut olla opinnäyte, sillä Silander valmistui filosofian maisteriksi keväällä 1900. Seuraavan syyslukukauden hän oli virkaatekevänä opettajana Sortavalassa.

Suomalaisissa sanomalehdissä Alpo Silanderilla oli suhteellisen koskematon kenttä tutkittavanaan, sillä tammikuussa 1900 Päivälehdessä todettiin, että:

Entuudesta ei meillä ole mitään pitempää yhtäjaksoista esitystä sanomalehdistömme vaiheista. Yksinäisissä elämäkerroissa ja tilapääjulkaisuissa ynnä Krohnin Suomal. kirjallis. historiassa ja Suomi 19 vuosisad. teoksessa on kumminkin puitteita tällaiseen teokseen. Ne vain kaipaisivat suuresti täydentämisiä laajempaa esitystä varten.

Keväästä 1901 Silanderilla oli osoitteita Helsingissä, mutta ei tiettävästi asemaa ennen valintaa Viipurilaisen osakunnan kuraattoriksi vuonna 1906. Hän on kuitenkin innokkaasti osallistunut moneen. Esimerkiksi Historiallista Aikakauskirjaa perustettaessa vuonna 1903 Silander lupautui sen avustajaksi ja kirjoitti artikkeleita lehden varhaisiin vuosikertoihin. Ahkerammin hän kirjoitti Kotikielen seuran Virittäjään, jonka toimituskuntaan hän kuului vuodet 1905–08, sekä aikakauslehti Valvojaan, jonka toimitussihteeri hän oli vuosina 1907–08. Lisäksi Silander kirjoitti muihin julkaisuihin, useimmiten sanomalehtien historiasta, josta hän myös mielellään puhui ja esitelmöi. Helsinki jäi taakse, kun Silanderin keskeytymättömäksi muodostunut opettajan ura alkoi Säkkijärvellä vuonna 1909 ja jatkui vuodesta 1920 Rauman yhteislyseossa.

Ote Silanderin kirjeestä Helsingin Sanomiin joulukuussa 1909. Päivälehden arkisto, Elias Erkon kirjeenvaihto.

Kirjoittamaton lehdistöhistoria

Suomen sanomalehdistön historian kirjoittamisesta keskusteltiin sanomalehtien toimittajien keskuudessa viimeistään vuodesta 1900 alkaen. Alpo Silander osallistui keskusteluun ainakin vuonna 1916 esittämällä Nuorsuomalaisen sanomalehtiyhdistyksen vuosikokouksessa suunnitelmansa Suomen sanomalehdistön historian kirjoittamiseksi. Hanke ei tuolloin edennyt, mutta vuonna 1922 Silander sai Alfred Kordelinin rahastolta ”Suomen sanomiston historian valmistustöitä varten” 10 000 markkaa (noin 3 300 nykyeuroa).

Tämän jälkeen työtä todennäköisesti hidasti Silanderin opettajanuran eteneminen Tampereen yhteiskouluun vuonna 1924. Julkisesti tutkimuksen ja kirjoittamisen tilasta oli puhetta vasta vuonna 1926, kun huomioitiin suomenkielisen lehdistön 150-vuotispäivää. Aamulehden haastattelussa Silander vastasi kysymykseen ”ja mitä olette itse suorittanut sanomistomme historiantutkimuksen hyväksi” todeten tutkineensa ”kotimaiset lehtemme, varsinkin vanhemmat, verrattain tarkoin” ja lisäksi käyneensä läpi virallisia asiakirjoja ja yksityisiä arkistoja. Hän kertoi myös keräämänsä ja muodostamansa tiedon jakamisesta näin:

Julkaissut olen sanomistomme ja sensuurin historiaa käsitteleviä tutkielmia sanoma- ja aikakauslehdissä ynnä muissa julkaisuissa. Nykyisin suunnittelen myöskin yhtenäisen varhemman suomenkielisen sanomiston historian valmistamista, jonka aikanaan saanen julkaistuksikin samoin kuin äsken painokuntoon sommittelemani kyseenalaiseen tutkimuspiiriin kuuluvan tutkielmakokoelman.

Tammikuussa 1926 Silander kirjoitti Eero Erkolle, että ”Suomen lehdistön ja paino-olojen historian tutkimukseni ovat sillä kannalla, että vanhempaa suomenkielistä aikakautiskirjallisuutta kuvaileva osa on suunnilleen kokonaisuudessaan paperille pantuna, mutta vielä vailla lopullista muotoansa, tarkistuksen ja täydennyksen ynnä kaikenpuolisen viimeistelyn tarpeessa”. Kirjeenvaihdon seurauksena Helsingin Sanomain johtokunta myönsi maaliskuussa Silanderille 5 000 markan avustuksen (noin 1 650 nykyeuroa). Tämä raha ei riittänyt työn julkaisukuntoon saattamiseen eikä Silanderin kokonaisesitys suomenkielisen sanomalehdistön historiasta koskaan ilmestynyt. Hän oli kuitenkin edelleen sopivin kirjoittamaan kansainväliselle yleisölle vuonna 1934 tehtyyn julkaisuun katsauksen suomalaisen lehdistön historiasta.

Syntymäpäiväkuva Suomen Kuvalehdessä 16/1928.

Vuonna 1939 Suomen sanomalehtimiesten liiton historiatoimikunta oli aikeissa palkata kirjoitustyöhön muita miehiä (FT Yrjö Nurmio, FM Vihtori Laurila ja dosentti Eric Anthoni), mutta oli päättänyt ”että lehtori Alpo Silanderin Suomen sanomalehdistön historiaa varten noin 40:n vuoden aikana kokoama aineisto olisi koetettava hankkia käytettäväksi nyt suunniteltavaa historiaa varten”. Siitä, miten näistä käydyt neuvottelut päättyivät, ei ole tietoa. Kirjahanke hautautui ilmeisesti sodan alle, eikä myöhemmässä kirjallisuudessa ole tullut vastaan viitteitä Silanderin arkistoon. Siitä ei myöskään ollut kysyttäessä tietoa Tampereen kaupunginarkistolla tai Tampereen Historiallisella Seuralla, jonka toiminnassa Silander oli aktiivisesti mukana. Julkaisujensa perusteella Silanderilla on ollut merkittävä muistiinpanoarkisto, mutta sen kohtalo on epäselvä.

Kirjoitettu lehdistöhistoria

Vaikka Silander ei saanut valmiiksi Suomen lehdistöhistoriaa monografiana, hän kirjoitti 1800-luvun lehdistöstä paljon. Hauilla digitoituihin aineistoihin on löytynyt joitakin lisäyksiä, mutta vuonna 1962 julkaistu Silanderin bibliografia on edelleen edustava kuva kokonaisuudesta.  Kaikkiaan Silanderin artikkeleita vuosilta 1899–1939 tunnetaan 173 ja valtaosa näistä käsittelee lehdistöhistoriaa.

Alpo Silanderin julkaisut vuosittain.

Viimeisiksi Silanderin julkaistuiksi teksteiksi vuonna 1939 jäivät kirja-arvostelu Historialliseen Aikakauskirjaan ja jatko-osa tutkielmaan ulkomaisen kirjallisuuden sensuroinnista 1800-luvun alkupuoliskolla. Hän siis osallistui loppuun asti tieteellisiin julkaisuihin. Silanderin asemaa tieteellisen tutkimuksen reunamailla kuvaa myös se, että hän oli yksi E. N. Setälän 60-vuotiskirjan kirjoittajista vuonna 1924.

Puolet Silanderin tuotannosta on kuitenkin sanomalehtiartikkeleita. Näillä on voinut olla ansiotarkoitus, mutta ainakaan Helsingin Sanomille lähetetyissä saatekirjeissä ei puhuta rahasta mitään. Pikemminkin syntyy vaikutelma innokkaasta viestijästä. Molempiin motivaatioihin sopii se, että julkaisupurskeet liittyvät merkkivuosiin, jolloin Silander on kirjoittanut samasta aiheesta useaan lehteen. Toisinaan samoja artikkeleita julkaistiin useammassa lehdessä. (Tunnistettuja uudelleenjulkaisuja ei ole laskettu erilliseksi julkaisuksi edellä olevassa kaaviossa.)

Lehdistöhistoria 1980-luvulla oli siis kiistatta oikeassa todetessaan, että Silander oli kirjoittanut ”runsaan joukon lehdistöhistoriallisia artikkeleita”. Niihin on kuitenkin viitattu sekä Suomen lehdistön historiassa että muussakin tutkimuksessa varsin vähän. Pelkällä nimikkeiden kokoamisella ei voi ymmärtää selittyykö tämä Silanderin tutkimustyön laadulla vai valitsemillaan tai käytössään olleilla julkaisukanavilla. Vain lukemalla Silanderin tuotanto läpi olisi muodostettavissa käsitys hänen tutkimustyönsä arvosta sekä omassa ajallisessa kontekstissaan että laajemmin. Vaikka päädyttäisiin huomaamaan, ettei tuloksillaan ole merkitystä, olisi syytä muistaa Alpo Silander yhtenä lehdistöhistoriamme pioneerina ja luetuimpana sellaisena 1900-luvun alkupuolen Suomessa.

Kaisa Kyläkoski on Suomen historian väitöskirjatutkija Jyväskylän yliopiston historian ja etnologian laitoksella. Hän tutkii ruotsalaisia 1700-luvun sanomalehtiä.

Lähteet ja kirjallisuus

Kansallisarkisto. Haminan seurakunnan arkisto

Rippikirjat 1885–1894 s. 112, 1890–1899 s. 261, 1900–1909 s. 222

Lastenkirjat 1875–1885 s. 190, 1886–1890 s. 112, 1891–1899 s. 261

Kansalliskirjaston käsikirjoituskokoelmat

ViO:Ba8 “Album Viburgensium”

ViO:Ba11 Läsnä olevia viipurilaisia ylioppilaita 1894-1900 (jatkuu rajavuosia pidemmälle)

Päivälehden arkisto

Eero Erkko, kirjeenvaihto. Silander, Alpo

Alpo Silanderin julkaisut, erityisesti

A. S., Katsaus paino-oloihimme Ruotsin vallan loppuaikoina. Wiipuri 26.7.1899, 1.8.1899 & painovirheiden korjaus 4.8.1899.

A. S., Suomenkielinen sanomisto 1776–1863. (Johdatus pidempään teelmään.) Haminan Sanomat 24.8.1899.

Alpo S., Käynti suomalaisuuden ja sanomistomme kunniavanhuksen luona (Kesäkuun 15 ja 16 p:nä 1899). Uusi Suometar 28.7.1899 sekä toisinto Wiipuri 30.9.1899.

[Anon], Sananen sanomalehtioloistamme vuosisatamme alkupuolella Iltapuhde 26/1900.

Alpo Silander, Le développement de la presse finlandaise. Bulletin of the international committee of historical sciences VI. 1934 s. 78–84.

Alpo Silander, Ulkomaalaisen kirjallisuuden sensurointi Suomessa 1841–1855. Kirjallisuudentutkijain seuran vuosikirja 5. 1939 s. 274–293.

Alpo Silander, Sanomalehdistömme bibliografia [Arvio Akseli Routavaaran bibliografiasta Suomen sanomalehdistö 1771–1932]. Historiallinen Aikakauskirja 36:1 (1939), s. 143–147.

Sanomalehtiuutiset, erityisesti

[Anon], Sanomalehdistömme historian kirjoittamiseen olisi aika ryhtyä. Aamulehti 4.4.1926.

[Anon], 60-vuotias. Alpo Silander. Helsingin Sanomat 14.4.1938.

[Anon], Suomen sanomalehdistön historia. Sanomalehtimies 1/1939.

[Anon], Lehtori Alpo Silander. Aamulehti 13.11.1944.

[Anon], Vanha opettajamme on kuollut. Etelä-Savo 17.11.1944.

Autio, Veli-Matti, Ylioppilasmatrikkeli 1853–1899 #25304.

O-n, Suomen sanomalehdistön historia. Päivälehti 13.1.1900.

Paavo, Maalaisserkku Helsingissä. Karjala 8.9.1926.

Sanomalehtimies, Suomalaisen sanomalehdistön historia. Helsingin Sanomat 8.1.1920.

Kirjallisuus

Haltsonen, Sulo, “Alpo Silanderin kirjallista tuotantoa”. Julkaisussa Miscellanea bibliographica 8. Helsingin yliopiston kirjaston julkaisuja 29. Helsingin yliopiston kirjasto 1962.

Rommi, Pirkko, ”Pro Historia Rerum Gestarum. Historiallisen Aikakauskirjan ensimmäinen neljännesvuosisata”, Historiallinen Aikakauskirja 76:2 (1978), s. 103–150.

Tommila, Päiviö, Landgren, Lars & Leino-Kaukiainen, Pirkko, Suomen lehdistön historia I. Sanomalehdistön vaiheet vuoteen 1905. Kustannuskiila 1988.

Vuorio, Kaija, Sanoma, lähettäjä, kulttuuri. Lehdistöhistorian tutkimustraditiot Suomessa ja median rakennemuutos. Jyväskylä studies in humanities 125. Jyväskylän yliopisto 2009.

Varhaismodernin Ruotsin säätyjä käsittelevien väitöstutkimusten jakautuminen yliopistoittain ja ohjaajittain

Petteri Impola

Varhaismoderni Ruotsi oli sääty-yhteiskunta. Valtiosäädyt edustivat poliittista valtaa, mutta samalla nelisäätyjärjestelmä jäsensi aikalaisten sosiaalista hierarkiaa ja toimenkuvia. Varhaismodernin yhteiskunnan ymmärtämisessä säädyt ovatkin olennainen tutkimuskohde tai vähintään muuttuja, joka tulee huomioida hyvinkin erilaisissa tutkimusaiheissa.

Olen selvittänyt tutkimusartikkelissani (Impola 2023 (tulossa)) sitä, millaisin painotuksin Ruotsin varhaismodernin ajan (n. 1520–1810) aatelistoa, papistoa, porvaristoa ja talonpoikia sekä muita sosiaali- ja ammattiryhmiä sekä sukupuolta, perheitä ja kotitalouksia on tutkittu Suomessa ja Ruotsissa. Analyysi perustuu ruotsalaisiin (n=802) ja suomalaisiin (n=265) historian – kattaen myös aate-, kirkko-, talous- ja oikeushistorian – väitöskirjoihin 1850-luvulta vuoteen 2020. Näistä yli tuhannesta väitöskirjasta seuloin ne tutkimukset, joiden ensisijaisena tutkimuskohteena tai vähintään merkittävässä roolissa kulloisenkin tutkimusaiheen kannalta on jokin sääty tai muu sosiaali- ja ammattiryhmä.

Luokittelussani esimerkiksi papistoa on voinut edustaa suoraan pappien toimintaa tutkiva väitöskirja. Toisaalta mukaan on otettu myös tutkimukset, joiden kohteena on ollut esimerkiksi lapsenmurhat tai noituus, sillä tapausten oikeuskäsittelyiden sekä mentaalismoraalisen ymmärryksen yhteydessä papistolla on ollut merkittävä rooli aikalaisille – ja siksi myös tutkijoille ilmiön analyysissa. Luonnollisesti yhdessä väitöskirjassa on voinut olla edustettuna yksi tai useampi sääty. Sen sijaan jätin pois sellaiset väitökset, joissa säädyt jäävät vain yleismaininnoiksi eivätkä niiden edustajat näyttäydy aktiivisina toimijoina tai analyysille olennaisena sosiaalisena ryhmänä. Kaikkinensa vähintään yhden tai useamman säädyn tai muun ryhmän havaitsin 665 ruotsalaisessa (83 % kaikista) ja 198 suomalaisessa (75 % kaikista) väitöskirjassa. Säätyjä ja muita toimijaryhmiä on siis tutkittu paljon.

Luokittelun avulla vertailin artikkelissani ruotsalaisen ja suomalaisen historiankirjoituksen painotuseroja säätyjen ja muiden ryhmien huomioimisessa. Esimerkiksi Ruotsin yliopistoissa on tehty perinteisesti paljon väitöskirjoja kuninkaallisista ja aatelistosta. Sen sijaan Suomessa koko tarkastelujaksoa leimannut talonpoikien tutkimus on vahvistunut ruotsalaisissa väitöskirjoissa vasta 1900-luvun lopulta alkaen. Molemmissa maissa papisto oli toiseksi tutkituin ja porvaristo määrällisesti vähiten tutkittu sääty. (Impola 2023 (tulossa).)

Eri säätyihin kohdistuvassa tutkimuksessa on merkittäviä painotuseroja niin eri yliopistojen kuin väitöskirjaohjaajien välillä. Syvennyn niihin tässä tekstissä. Väitöskirjat muodostavat tutkimusaineiston, johon keskittyminen mahdollistaa yhtäältä yleisnäkymän luomisen perustutkimuksen korostuksiin sekä toisaalta ohjaaja-ohjattava-suhteiden peilaamien painotuserojen, jopa koulukuntien, havainnoinnin. (Partti 2019; Karonen 2019 & 2020, 2023 (tulossa).)

Säätyjen tutkimus eri yliopistoissa

Alla olevasta taulukosta 1 ilmenee Ruotsin varhaismodernin ajan eri säätyjä koskevien väitöskirjojen jakautuminen yliopistoittain (ja korkeakouluittain) Ruotsissa ja Suomessa. Sama väitöskirja on laskettu useampaan säätyryhmään, jos siinä on käsitelty eri säätyjä ja niiden edustajia. Vanhimmissa opinahjoissa (etenkin Uppsala, Lund, Helsinki) on varhaismodernia aikaa käsitteleviä väitöskirjoja tehty ylipäätään kauemmin ja runsaammin, kuin vasta 1950- ja 1960-luvulla perustetuissa yliopistoissa. Ruotsissa maiden yhteistä varhaismodernia historiaa koskevaa tutkimusta on tehty ylipäätään enemmän kuin Suomessa (Karonen 2020).

Taulukko 1. Varhaismodernin Ruotsin yhden tai useamman säädyn huomioineiden ruotsalaisten ja suomalaisten väitöskirjojen jakautumien yliopistoittain vuosina 1850–2020. Tutkituimmat säädyt yliopistoittain lihavoitu.

Ruotsalaisissa väitöksissä painottuu aateliston tutkimus, joka on ollut suosituin sääty niin Uppsalan kuin Lundin yliopistojen väitöskirjoissa. Suomessa aatelistoa käsittelevillä aiheilla väitteleminen on painottunut eritoten Helsinkiin muiden yliopistojen seuratessa kauempana perässä. Suomessa aatelisto ei ole kuitenkaan ollut missään yliopistossa määrällisesti suosituin sääty. Uppsalan, Lundin ja Helsingin yliopistojen osalta aateliston tutkimuksen roolia korostaa erityisesti 1800-luvun jälkipuoliskolla ja 1900-luvun alussa tehty kuninkaita ja muita suurmiehiä valtakunnan politiikassa, sotimassa ja hallinnossa korostanut tutkimus (vrt. Koskinen & Einonen 2014). Nimenomaan Uppsala (124 kpl) ja Helsinki (12 kpl) erottuvatkin selvästi yliopistoina, joissa on aateliston lisäksi ohjattu Ruotsin hallitsijoita ja kuningasperheitä käsitelleitä väitöksiä. Toisaalta ”aatelistotutkimuksen renessanssi” 2000-luvulle tultaessa on vaikuttanut positiivisesti myös Tukholman, Göteborgin sekä Jyväskylän ja Turun väitösmääriin. (Vrt. Haikari et al. 2020.)

Ruotsissa ja Suomessa papisto on väitösten toiseksi tutkituin sääty. Aihepiirin tutkimusta on ilmestynyt varsin tasaiseen tahtiin 1800-luvulta 2000-luvulle. Uppsalan, Lundin, Helsingin ja Åbo Akademin kohdalla papistotutkimuksen määrää selittää osaltaan yliopistoissa toimivat teologiset tiedekunnat tai osastot ja etenkin kirkkohistorian oppiaine, jonka piirissä varhaismoderniakin aikaa ja nimenomaan papiston toimintaa koskevaa tutkimusta on tehty tasaisesti (Jarlert & Tammela 2023 (tulossa)). Papiston rooli on tosin korostunut viime vuosikymmeninä myös muissa yliopistoissa, koska papiston asemoituminen on pitänyt huomioida profaaneissakin aiheissa, esimerkiksi rikollisuutta, mentaliteetteja tai vaikkapa pyhäpäivien viettoa tutkittaessa.

Porvaristo on vähiten tutkittu sääty niin ruotsalaisissa kuin suomalaisissa väitöksissä. Verrattuna runsaslukuiseen talonpoikaistoon oli kaupunkiväestön osuus varhaismodernissa Ruotsissa karkeasti vain viiden prosentin luokkaa. Toisaalta myös aatelin ja pappien määrä oli vähäinen, mutta väitöstutkimuksissa ne ovat selvästi kiilanneet porvariston ohi. Yliopistojen välisessä jaottelussa erityisesti Tukholmassa tehdyn porvaristotutkimuksen määrä korostuu, jota selittää muun muassa vuonna 1919 perustetun Stads(- och kommun)historiska institutetin toiminta mutta eritoten juuri varhaismoderniin Tukholmaan ja sen porvaristoon kohdistuva tutkimus. Vastaavanlainen yliopiston kotikaupungin ja sen lähiympäristön varhaismodernin ajan merkityksen, ainakin osittainen, korostuminen näkyy myös Turun yliopistossa tehdyissä väitöksissä, jotka ovat huomioineet kauppias- ja käsityöläiselämän määrällisesti parhaiten verrattuna muihin säätyihin. Maantieteellisesti hiukan yllättäen Pohjanmeren kauppakaupungissa Göteborgissa on porvariston sijaan keskitytty huomattavasti enemmän talonpoikiin ja muuhun rahvaaseen, minkä taustalla ovat 1970-luvulta alkaen omaksutut ”proletariaattiteoriat”.

Ruotsin ja Suomen yliopistoissa tehtyjen säätyihin suuntautuneiden väitöstutkimusten suurin ero koskee talonpoikia. Suomessa talonpojat ovat olleet väitöskirjoissa eniten tutkittu sääty niin Helsingissä, Jyväskylässä, Joensuussa (myöh. Itä-Suomen yliopisto) kuin Tampereella. Tämä alleviivaa laajempaa huomiota talonpoikien ja yleisemmin rahvaan historian merkityksestä suomalaisessa historiografiassa. Vastaavasti talonpojat ovat Ruotsissa olleet määrällisesti korostunein tutkimuskohde vain Göteborgissa, Uumajassa ja Keski-Ruotsin Mittuniversitetissä. Ruotsissakin talonpoikien suhteellinen osuus tutkimuksessa on siis korostunut uudemmissa ja maakunnallisissa yliopistoissa, kun taas Uppsalassa ja Lundissa talonpojat ovat vasta kolmanneksi ja Tukholmassa vähiten tutkittu sääty.

Säädyt ja ohjaajat

Yliopistojen väliset korostukset kuten myös varjokohdat eri säätyjä koskevassa tutkimuksessa juontuvat sekä pidemmistä traditioista ja koulukunnista että aktiivisista yksittäisistä tutkijoista. Väitöskirja-aiheiden valikoitumisessa sekä käytännön tutkimustyön suuntautumisessa keskeinen merkitys on väitöskirjojen ohjaajilla, joilla on myös rooli tutkimuksellisten koulukuntien portinvartijoina, uudistajina tai säilyttäjinä. Ohjaajatiedot on kerätty pääosin väitöskirjojen esipuheista. Kaikki ohjaajat on huomioitu, mikäli väitöksellä on useampia ohjaajia. Säätyjä käsitelleistä väitöskirjoista ohjaajatiedot puuttuvat Ruotsin osalta reilusta kymmenestä prosentista ja Suomesta reilusta viidestä prosentista töitä. Aukot keskittyvät lähinnä vanhimpiin väitöstutkimuksiin, joiden ohjaajatiedot on ilmaistu vaihtelevasti.

Ruotsissa säätypainotteisten väitösten ohjaukset ovat personoidusti jakaantuneet seuraavasti: aatelisto 107:lle, papisto 140:lle, porvaristo 106:lle ja talonpojat 126:lle eri ohjaajalle (yksi ohjaaja voi tosin olla useamman säädyn alaisuudessa ja ohjannut yhtä säätyä koskien useitakin väitöksiä); Suomessa vastaavat lukemat ovat 53, 61, 52 ja 61. Jos kunkin säädyn osalta niitä koskevien väitöskirjojen määrä suhteutetaan näihin personoitavissa oleviin ohjaajayksilöihin, on Suomessa ohjaajamäärä ollut varsin tasainen säädyittäin. Ruotsissa erityisesti aatelistoa käsittelevät väitöskirjaohjaukset ovat sen sijaan jakaantuneet suhteellisesti pienemmälle historioitsijajoukolle. Sekä Suomessa että Ruotsissa on ohjaajajoukko ollut suhteellisesti lavein ja siten myös hajanaisin porvariston kohdalla. Suomessa on väitösmääriin suhteutettuna ohjaajapooli ollut ylipäätään laajempi kuin Ruotsissa (vrt. Karonen 2023 (tulossa)).

Seuraavassa taulukossa olen laskenut kymmenen eniten kutakin säätyä käsittelevää väitöskirjaa ohjannutta tutkijaa niin Ruotsista kuin Suomesta. Yhden väitöskirjan osalta sama ohjaaja on sisällytetty kaikkiin niihin säätyihin, yhteen tai useampaan, joita väitöstutkimus käsittelee. Näiden kärkiohjaajien joukosta olen korostanut eri väreillä ne ohjaajat, jotka ovat ohjanneet joko kaikkia neljää, kolmea tai kahta säätyä tarkastelevia väitöksiä.

Taulukko 2. Ruotsin varhaismodernia aikaa koskevien väitöskirjojen ohjauksien jakaantuminen ja määrät säädyittäin kymmenelle eniten ohjanneelle tutkijalle Ruotsissa ja Suomessa vuosina 1850–2020. Näiden kärkiohjaajien joukosta on korostettu vihreällä kaikkiin neljään, oranssilla kolmeen ja sinisellä kahteen säätyyn liittyviä väitöskirjoja kymmenen kärjessä ohjanneet ohjaajat.

Maittain aatelistoon linkittyviä väitöksiä on Ruotsissa ohjannut selvästi eniten Harald Hjärne. Suomessa Gunnar Suolahti ja Petri Karonen eivät juurikaan erotu seuraajistaan. Ruotsalaisten aatelistoaiheita useimmin ohjanneiden henkilöiden joukossa painottuvat 1800-luvun ja 1900-luvun väitökset, mikä alleviivaa aihepiirin tuolloista valtavirtaisuutta. Suomalaisten kärkiohjaajien joukossa on puolestaan suhteessa enemmän tuoreempaa osaamista tähdentäen osaltaan aatelistotutkimuksen nousua.

Molemmissa maissa papiston osalta tehokkaimpien ohjaajien joukossa on useita teologisten oppiaineiden professoreita, eritoten Hilding Pleijel, Hjalmar Holmquist ja Sven Kjöllerstöm sekä Kauko Pirinen ja Simo Heininen. Lisäksi lukuisat profaanihistorioitsijat ovat joutuneet ohjauksissaan huomioimaan papiston toimijuutta ja ajatusmaailmoja.

Porvaristoa huomioivia väitöskirjoja on ylipäätään vähiten, mutta aihepiirin moniulotteisuus näkyy niin Ruotsissa kuin Suomessa ohjaajajoukon laveutena. Sven A. Nilsson ja Kirsi Vainio-Korhonen ovat kärjessä, mutta jakauma on muutoin tasainen. Taloushistoriasta ponnistavia ohjaajia on joukossa mukana ainoastaan muutamia: Ruotsista Rolf Adamson, Eli F. Heckscher, Ernst Söderlund ja Suomesta vain J. H. Vennola. Olenkin jättänyt kategorisoinnin ulkopuolelle pelkästään kauppakäynti- tai vastaaviin tilastoihin perustuvat väitöskirjat, ellei niissä ole otettu selvästi porvareita huomioon toimijoina tai säätynä. Ohjausmäärissä näkyykin sellaisia ohjaussuhteita, joissa väitökset ovat käsitelleet kaupankäynnin ja käsityöammattien lisäksi kaupunkiyhteisöä ja -hallintoa sekä esimerkiksi porvareitakin koskeneita rikoksia.

Talonpoikia käsitteleviä väitöksiä on Ruotsissa eniten ohjannut Eva Österberg, jota seuraavat Sven A. Nilsson ja Torkel Jansson. Suomessa kärkeä pitävät Petri Karonen, Toivo Nygård ja Heikki Ylikangas, jonka oikeus- ja rikoshistoriallisetkin ohjaustyöt ovat käsitelleet talonpoikaisyhteisöjen dynamiikkaa ja oikeuskäytäntöjä (vrt. Koskivirta 2022).

Ruotsissa ohjausmäärien kärkiporukassa kaikkia neljää säätyä käsitteleviä väitöksiä on ohjannut vain Sven A. Nilsson Uppsalassa. Hänen oma tutkimuksensa keskittyi Ruotsin suurvalta-ajan sotapolitiikkaan ja -talouteen sekä aateliston ja hallitsijoiden valtakamppailuun. Suomessa ohjauskärjessä olevista kaikkia neljää säätyä ovat ohjanneet Gunnar Suolahti ja Pentti Renvall Helsingissä sekä Petri Karonen Jyväskylässä. He kaikki ovat itsekin tutkineet varhaismodernin Ruotsin säätyjä ja muita toimijaryhmiä. Edellä mainittuja voidaankin pitää laaja-alaisina tutkija-ohjaajina suhteessa varhaismoderniin sääty-yhteiskuntaan. Tosin heidän rooliaan nostaa ylipäätään kuuluminen eniten varhaismodernia aikaa koskevia väitöskirjoja ohjanneiden joukkoon (Karonen 2020). Varovaisesti voidaan kuitenkin päätellä, että Suomessa eniten ohjanneiden on keskimäärin täytynyt hallita useampia eri säätyjä, ja siten myös laajasti varhaismodernin Ruotsin sosiaalisia ja toiminnallisia dynamiikoita, kun taas ruotsalaisten huippuohjaajien joukossa on selkeämpiä mutta kapea-alaisempia kärkiä, mitä tulee säätyjen huomioimiseen.

Tehokkaimmin säätyaiheita ohjanneiden joukosta kolmen säädyn kategoriaan kuuluvat Ruotsista Sven Tunberg, Torkel Jansson, Eva Österberg ja Maria Sjöberg sekä Suomesta Markku Kuisma ja Toivo Nygård. Väitöksiä kahteen eri säätyyn liittyen ovat ohjanneet Ruotsissa Gottfrid Carlsson, Jerker Rosén, Harald Gustafsson, Arne Jarrick, Jan Lindegren ja Stellan Dahlgren sekä Suomessa Eino Jutikkala, Heikki Ylikangas, A. R. Cederberg, Panu Pulma ja E. G. Palmén. Näitä lukuja tarkasteltaessa on huomattava, että kyseessä on kunkin säädyn kohdalla vain kymmenen kärki eli osa ohjaajista on taulukon lukemien ulkopuolella voinut tehdä ohjauksia useita tai kaikkia säätyjä koskien, mutta vähäisemmissä määrin. Lisäksi niin väitöskirjojen kuin niiden ohjausten jakautuminen näyttäytyisi toisenlaisena, jos säätyjen lisäksi huomioitaisiin muutkin sosiaaliset ryhmät. Ylipäätään tutkijoiden aktiivisuus ja erilaiset koulukunnat näyttäytyisivät todennäköisesti hieman erilaisina, jos tarkastelu laajennettaisiin väitöskirjoista ja niiden ohjauksista kaikkeen tehtyyn tutkimukseen.

***

Säätyjen korostuminen eri tavoin eri yliopistoissa vaikuttaa selittyvän yliopistojen historiallisilla vaiheilla sekä jossain määrin myös maantieteellisellä asemoitumisella esimerkiksi rannikon historiallisten kauppa- ja hallintokaupunkien sekä toisaalta syrjäisemmän ja maaseutumaisemman ympäristön välillä.

Säätyjä käsittelevien väitöskirjojen ohjaajilla on ollut keskeinen rooli tutkimuksen suuntaamisessa. Suomessa ohjaajat ovat hieman laveammin ottaneet useampia säätyjä haltuunsa – tai laaja-alaisuutta on toisaalta voitu vaatia pienempiä resurssien takia – kun taas Ruotsissa ohjaukset eri säätyjä koskien ovat hiukan enemmän koulukunnittaisia. Vaikka tässä tekstissä ei ole huomioitu muita kuin väitöstutkimuksia, voidaan väitöskirjojen monissa tapauksissa nähdä suunnanneen väittelijän jatkohankkeita, jos ei aina täysin samojen säätyjen pariin niin hyvin usein kuitenkin juuri joidenkin toimijaryhmien tutkimiseen.

FM, väitöstutkija, projektitutkija Petteri Impola, historian ja etnologian laitos, Jyväskylän yliopisto. Impola on toiminut tutkijana Koneen Säätiön rahoittamassa hankkeessa Yhteinen menneisyys, erilaiset tulkinnat: Bibliometrinen ja kvalitatiivinen analyysi varhaismodernista Ruotsin valtakunnasta Ruotsin ja Suomen historiografiassa 1860–2020 (Hirsu).

Kirjallisuus

Haikari, Janne, Hakanen, Marko, Lahtinen, Anu & Snellman, Alex. Aatelin historia Suomessa. Siltala 2020.

Impola, Petteri, “The Finnish and Swedish Historiography of the Early Modern Swedish Patriarchal Estate Society: Individuals, Social Groups, Household, and Gender in Dissertations, 1850–2020”. Teoksessa Swedish and Finnish Historiographies of the Swedish Realm, c. 1520–1809: Shared Past, Different Interpretations?, eds. Petri Karonen & Miia Kuha. Routledge 2023 (tulossa).

Jarlert, Anders & Tammela, Joonas, “Church history of the Swedish realm, 1520–1809”. Teoksessa Swedish and Finnish Historiographies of the Swedish Realm, c. 1520–1809: Shared Past, Different Interpretations?, eds. Petri Karonen & Miia Kuha. Routledge 2023 (tulossa).

Karonen, Petri, “Research on Early Modern Sweden: Resources, Research Areas, and Prominent Scholars, 1850–2020”. Teoksessa Swedish and Finnish Historiographies of the Swedish Realm, c. 1520–1809: Shared Past, Different Interpretations?, eds. Petri Karonen & Miia Kuha. Routledge 2023 (tulossa).

Karonen, Petri, “Varhaismodernin Ruotsin tutkijat: Ruotsin ja Suomen yhteistä menneisyyttä koskevan tutkimuksen päälinjojen, tutkimusalojen ja ohjaussuhteiden vertailu”, Historiallinen Aikakauskirja 118:2 (2020), 152–165.

Karonen, Petri, ”Historiantutkimuksen ja yhteiskunnan yli puolitoistavuosisatainen vuoropuhelu: resurssit, rakenteet ja tulokset”. Teoksessa Tiede ja yhteiskunta: Suomen Historiallinen Seura ja historiantutkimus, toim. Petri Karonen, 13–41. SKS 2019.

Koskinen, Ulla & Einonen, Piia, ”Hallinnon sankarilliset yksilöt ja kasvoton koneisto”. Teoksessa Kansallisten instituutioiden muotoutuminen: Suomalainen historiakuva Oma Maa -kirjasarjassa 1900–1960, toim. Petri Karonen & Antti Räihä, 115–145. SKS 2014.

Koskivirta, Anu, ”Historiallisen kriminologian tulo Suomeen”, Pohjolan historiankirjoitus: tiedeblogi Suomen ja muiden Pohjoismaiden historiografiasta, 10.6.2022.

Partti, Kenneth, Taking the Language of the Past Seriously: The Linguistic Turns in Finnish and Swedish History Dissertations, 1970–2010. Jyväskylän yliopisto 2019.