Joonas Tammela
Tällä viikolla tulee kuluneeksi 130 vuotta Lundin yliopiston kirkkohistorian professori Hilding Pleijelin (1893–1988) syntymästä. Pleijel kehitti merkittävästi ruotsalaista kirkkohistorian tutkimusta. Samanaikaisesti hän toimi suunnannäyttäjänä sekä suomalaisen kirkkohistorian että osin profaanin historian kehitykselle. Pleijel otti läpi pitkän uransa aina kuolemaansa asti aktiivisesti osaa tieteelliseen keskusteluun. Hänen kuolemastaan tulee ensi kuun 15. päivänä kuluneeksi 35 vuotta. Miksi Hilding Pleijeliä on syytä pitää yhtenä 1900-luvun vaikutusvaltaisimmista pohjoismaisista kirkkohistorioitsijoista?
Elisabeth Reviczkyn maalaama muotokuva professori Pleijelistä Lundin yliopiston teologian ja uskonnontutkimuksen keskuksen (CTR) tiloissa. Kuva: David Gudmundsson. |
Hilding Athanasius Pleijel syntyi 19. lokakuuta 1893 eteläisen Ruotsin Väckelsångissa. Kasvuympäristö smoolantilaisessa pappilassa oli merkittävä koko hänen myöhemmälle tutkimusuralleen, ja hän palasi usein lapsuutensa kokemuksiin talonpoikaisyhteisön uskonnollisista tapakulttuureista. Pleijel aloitti akateemisen taipaleensa Lundin yliopistossa vuonna 1911 opiskelemalla antiikin tutkimusta. Siellä hänen opettajansa oli professori Martin Persson Nilsson (1874–1967), joka oli yksi merkittävimmistä vaikuttajista Pleijelin tavoille hahmottaa kansan uskonnollisen elämän (fromhetsliv) tutkimuskenttää. Nilsson esitti pitkän aikavälin synteesejä kansan uskonnollisten tapojen ilmenemismuodoista eri aikakausina. Hän korosti toistuvasti, että uskonnollinen ja yhteisöllinen elämä olivat erottamattomassa vuorovaikutuksessa keskenään.
Valmistuttuaan filosofian
maisteriksi vuonna 1914 Pleijel siirtyi opiskelemaan teologiseen tiedekuntaan. Kirkkohistorian
professori Hjalmar Holmquist (1873–1945) muodostui vuosien saatossa Pleijelille
merkitykselliseksi niin opettajana kuin työtoverina. Valmistuttuaan teologian
kandidaatiksi vuonna 1918 ja lisensiaatiksi vuonna 1921 Pleijel valitsi
väitöskirjansa aiheeksi 1700-luvun ruotsalaisen herrnhutilaisen liikehdinnän. Holmquist
ei antanut oppilailleen valmiita tutkimusaiheita vaan Pleijel valitsi
myöhempääkin uraansa määrittäneen väitösaiheensa oma-aloitteisesti.
Väitöskirjaansa varten Pleijel teki mittavaa arkistotyötä Saksassa aiemmin
tutkimuksessa täysin hyödyntämättömien diasporatyön aineistojen parissa.
Samalla hän tutustui saksalaisen kirkkohistoriantutkimuksen trendeihin, joilla
oli merkittävä vaikutus hänen myöhempiin tutkimuksiinsa. Pleijeliin vaikutti
suuresti myös käytännöllisen teologian professori Edvard Rodhe (1878–1954).
Pleijelin väitöskirjan Herrnhutismen
i Sydsverige (1925) näkökulma oli uraauurtava. Sen sijaan, että Pleijel
olisi lähestynyt hengellistä liikehdintää institutionaalisesti, hän pyrki
tarkastelemaan herrnhutismin vaikutusta eteläisen Ruotsin kirkolliseen elämään
1700-luvun aikana niin pitkälle ”ruohonjuuritasolla” (gräsrotsnivå) –
kuten hän myöhemmin kuvaili – yksittäisten ihmisten elämässä kuin lähdeaineisto
salli. Tarkastelutapa oli poikkeuksellinen, sillä ajan kirkkohistoriallisessa
tutkimuksessa oli perinteisesti keskitytty tarkastelemaan eri aikakausien
uskonnollisia ilmiöitä suurmiesten ja merkittävien kirkonmiesten näkökulmasta.
Pleijelin tutkimuksen sekä samana vuonna Lundin yliopistossa valmistuneen 1800-luvun
skoonelaisia uusevankelisia herätyksiä tutkineen Ernst Newmanin (1889–1949) väitöskirjan
on tulkittu käynnistäneen Ruotsissa herätysliiketutkimuksen trendin.
Pleijel valittiin heti väitöskirjansa valmistumisen jälkeen Lundin yliopiston kirkkohistorian dosentiksi. Samana vuonna hänet vihittiin papiksi. Dosenttina toimiessaan Pleijel sijaisti lyhyitä aikoja paitsi kirkkohistorian myös dogmatiikan professuuria. Olipa hän 1930-luvulla myös ehdokkaana kotihiippakuntansa Växjön piispanvaalissa. 1930-luvulla Pleijel julkaisi lyhyen ajan sisään useita monografioita, joihin kuuluivat sekä väitöskirjan teemaa laajentaneet saksankieliset tutkimukset (1935a ja 1938) että tutkimus absolutismin ajan ja vapaudenajan kirkkohistoriasta (1935b) hänen ja professori Hjalmar Holmquistin toimittamassa kirkkohistorian yleisteosten sarjassa. Erityisesti Pleijelin yleisesitys toimi pitkään ruotsalaisen 1700-luvun kirkkohistorian perusteoksena.
Pleijelin yleisteoksessa Svenska kyrkans historia V myös herätysliikkeet saivat paljon palstatilaa. Kuva: Joonas Tammela. |
Holmquistin jäätyä eläkkeelle hänen seuraajakseen nimettiin Pleijel, joka astui kirkkohistorian ja symboliikan professorin virkaan 30. kesäkuuta 1938. Pleijelin lisäksi virkaa haki vuodesta 1930 alkaen Åbo Akademin kirkkohistorian professorina toiminut Newman. Professuuriin kuulunut symboliikka tarkoitti kirkkokuntien luonteenomaisten piirteiden tutkimusta. Perinteisesti painopiste oli ollut luterilaisiin tunnustuskirjoihin liittyvissä kysymyksissä. Pleijelin julkaisut symboliikasta painottuivat pääasiassa hänen uransa alkupuolelle (erit. 1936 ja 1941). Hän tulkitsi, ettei symboliikka ollut kirkkohistorian tai dogmatiikan aputiede, vaan kristillisten yhteisöjen oppiin ja toimintaan kohdistunut oma tutkimusalansa (Pleijel 1941, 20–22). Mutta Pleijel oli nimenomaan kirkkohistorioitsija. Holmquist oli keskittynyt töissään erityisesti yleiseurooppalaiseen kirkkohistoriaan, mutta Pleijelin suuntasi tutkimuksensa pääasiassa kotimaiseen kirkkohistoriaan.
Kolmisäätyoppi ja luterilainen yhtenäiskulttuuri
Pleijelin tutkimuksessa korostui
hänen kiinnostuksensa luterilaisen uskon varhaismoderneihin yhteiskunnallisiin
ilmenemismuotoihin. Erityisesti Lutherin Vähä-katekismukseen sisältyneeseen huoneentauluun perustunut kolmisäätyoppi oli tärkeässä roolissa hänen tutkimuksissaan.
Pleijel tulkitsi, että kolmisäätyopin säädyille (Politia, Ecclesia,
Oeconomia) kuuluneet yhteiskunnalliset velvollisuudet sekä niiden
sisältämät patriarkaaliset suhteet läpileikkasivat erityisesti 1600-luvulta
alkaen koko yhteiskuntaa sekä aikalaisten tapoja jäsentää maailmaa. Ajattelutapa
alkoi murtua 1800-luvulle tultaessa. Pleijelin mukaan kolmisäätyoppi oli kyseisellä
luterilaisen yhtenäiskulttuurin ajanjaksolla (enhetskyrkans tid) niin
itsestään selvä osa ihmisten mentaliteettia, että sitä oli usein hankala
hahmottaa lähdeaineistoista.
Pleijel oli hyvin kiinnostunut sosiologisista näkökulmista uskontoon, vaikka vierastikin alalla suosittuja tilastollisia lähestymistapoja. Kolmisäätyoppi antoi hänen tulkintansa mukaan raamit aikalaisten yhteisölliselle toiminnalle. Pleijeliä voi syystä sanoa sosiologisesti painottuneen kirkkohistorian uranuurtajaksi, vaikka hänen oppilaansa Berndt Gustafsson (1920–1975) muodostuikin merkittävimmäksi vaikuttajaksi uskontososiologian kehittymisessä omaksi oppialakseen Ruotsissa. Pleijelin merkittävin tutkimus kolmisäätyopin yhteiskunnallisesta läpileikkaavuudesta oli hänen usean vuosikymmenen aikana tuottamiensa tutkimusten tuloksia koonnut Hustavlans värld (1970).
Teoksessa Hustavlans värld korostui, kuinka Pleijel tulkitsi koko kansan mentaliteettien kietoutuneen kolmisäätyopin ympärille varhaismodernilla ajalla. Kuva: Joonas Tammela. |
Tutkijayhteisö kritisoi Pleijelin tulkintoja kolmisäätyopista staattisena yhteisöllisenä mentaliteettina paljon jo hänen eläessään. Pleijel kävi vuonna 1987 Börje Harneskin kanssa Historisk Tidskrift:ssa huomiota saaneen debatin, joka kiinnittyi erityisesti Harneskin esittämään kysymykseen siitä, mitä 1700-luvun loppupuolen virallisten instituutioiden lähdeaineistot voivat kertoa huoneentaulun mallien juurtuneisuudesta kansan mentaliteetteihin. 1990-luvulla Pleijelin tulkintoja uudelleenarvioivat empiirisillä tutkimuksillaan muun muassa Peter Aronsson (1993) ja Daniel Lindmark (1995), jotka antoivat kuitenkin suuren arvon Pleijelin tekemälle työlle kolmisäätyopin teoretisoinnissa ja luterilaisen opin yhteiskunnallisen roolin analysoinnissa. Osoitetusta kritiikistä huolimatta Pleijelin tutkimukset kolmisäätyopin yhteiskunnallisesta soveltamisesta ovat muodostaneet perustavanlaatuisen pohjan ilmiön myöhemmille tutkimuksille, joissa hänen panostaan on ollut hankala sivuuttaa uusista tulkinnoista huolimatta.
Kirkollisen kansanelämän tutkimus
Välittömästi
professorikauden alussa alkoi näkyä Pleijelin uran toinen tutkimuksellinen
pääsuunta eli kirkolliseen kansanelämään liittyvät kysymykset, jotka olivat
tiiviisti sidoksissa hänen käsityksiinsä luterilaisesta yhtenäiskulttuurista. Kiinnostukseen
oli vaikuttanut paitsi edellä mainittu Nilsson myös Pleijelin perehtyneisyys
saksalaisiin tutkimustrendeihin. Erityisesti saksalainen kansatiede (Volkskunde)
inspiroi Pleijelin tapoja teoretisoida kirkollisen kansanelämän (kyrklig
folklivsforskning) tutkimussuuntausta. Tässäkin tapauksessa Pleijel osoitti
välitöntä kiinnostusta tieteenalojen väliseen vuoropuheluun. Pleijelin määritellessä
(esim. 1939 ja 1943) kirkollisen kansanelämän tutkimusalaa – johon hän ymmärsi
kuuluvan niin materiaalisen kuin henkisen kulttuurin – hän esitti
yhteiskuntahistoriallisen tulkinnan, jonka syventämiseen hän keskittyi koko
myöhemmän tutkimusuransa ajan. Pleijel tulkitsi, että vanhojen kyläyhteisöjen
hajoaminen Ruotsissa erityisesti 1800-luvun alkupuolelta alkaen aiheutti
varhaismodernille ajalle tyypillisen luterilaisen yhtenäiskulttuurin näivettymisen
ja yksilöllistä uskonnonharjoitusta korostaneiden herätysliikkeiden suosion
kasvun.
Pleijelin lähtökohtana
oli, että kirkolliseen kansanelämään liittyviin tutkimuskysymyksiin
vastaamiseen ei riittänyt vain olemassa olevien kirjallisten lähteiden
hyödyntäminen. Koska Pleijeliä kiinnosti, miten tavan ihmiset olivat tulkinneet
ja ymmärtäneet kirkollisia tapoja (kyrkliga sed), kirkon roolia
ruotsalaisessa kansanelämässä tuli tutkia keräämällä suullista kansanperinnettä
ikäihmisiltä, joilla oli vielä muistoja liittyen vanhoihin luterilaisiin
tapakulttuureihin. Pleijel suhtautui avoimesti muistitiedon hyödyntämiseen
kirkkohistoriallisessa tutkimuksessa, vaikka sen lähdearvoa vähäteltiin
yleisesti ajan historioitsijoiden ja teologien keskuudessa. Pleijelin
tutkimusote kohtasikin paljon kritiikkiä. Sen sijaan pohjoismaisen vertailevan
kansanelämäntutkimuksen professori Sigfrid Svensson (1901–1984) jakoi Pleijelin
käsityksen uskonnollisiin tapakulttuureihin liittyvän muistitiedon merkityksestä
ja muodostui hänelle läheiseksi työtoveriksi.
Pleijelin toimesta Lundiin perustettiin vuonna 1942 kirkkohistoriallinen arkisto (Lunds Universitets Kyrkohistoriska Arkiv), johon alettiin välittömästi tallentaa muistitietoa kansan uskonnollisesta elämästä. Pleijel kerätytti paljon aineistoa oppilaillaan itse laatimiensa kyselylistojen avulla (esim. Pleijel 1942). Hänen aikanaan arkistoon kertyi noin 5500 haastattelua eri puolilta Ruotsia. Arkisto, jonka aineistoja kartutetaan edelleen ja joita on hyödynnetty useissa tutkimuksissa, sisältää korvaamatonta muistitietoa erityisesti 1800-luvulla eläneiden ihmisten uskonnollista tapakulttuureista. Pleijel itse hyödynsi kerättyä muistitietoa lähinnä yksittäisissä tapaustutkimuksissa. Hän ei vastustanut, että kansanelämäntutkimuksen nimitys muuttui ajan myötä etnologiaksi ja sen vanavedessä kirkollisen kansanelämän tutkimus muovautui muiden tutkijoiden teksteissä uskontoetnologiaksi.
Kirkkohistorian oppialan kehittäminen
Pleijelin merkitys kirkkohistorian
tutkijakoulutukselle oli suuri. Jo dosenttina Pleijel vastasi 1930-luvulla
suurilta osin kirkkohistorian lisensiaattiseminaaritoiminnan vakiinnuttamisesta
Lundin yliopistossa. Pleijel vaikutti aktiivisesti ohjattaviensa
väitösaiheisiin. Hänen virka-aikanaan kirkkohistorian oppiaineesta valmistui 19
väitöskirjaa, joissa korostui erityisesti ajanjakso 1600-luvulta 1800-luvun puoliväliin.
Pleijelin eläköidyttyä kirkkohistorian tutkimusprofiili siirtyi kohti modernimpia
kirkkohistoriallisia teemoja. Pleijelin ohjaamissa väitöskirjoissa korostuivat
paitsi kirkollisen hallinnon ja kansanelämän tutkimukset, myös esimerkiksi
hengellisen kirjallisuuden historia. Moni hänen ohjattavistaan teki uransa
uskonnollisten aineiden lehtoreina. Mahtuipa joukkoon yliopistovaikuttajiakin. Pleijelin
seuraajan viranhaltijana Carl-E. Normannin (1912–1993) ja uskontososiologian
pioneeri Gustafssonin lisäksi hänen oppilaisiinsa kuului muun muassa Lundin
yliopiston tuleva ylikirjastonhoitaja Krister Gierow (1907–1979). Pleijel
ohjasi myös Eva Åsbrinkin (1912–2001), ensimmäisen teologian tohtoriksi
Ruotsissa väitelleen naisen, kiivasta keskustelua aiheuttaneen väitöskirjan
(1962).
Käytännöllinen teologia oli 1800- ja 1900-luvuilla perinteisesti hyvin historiallisesti suuntautunutta. Lundissa Pleijelin läheiseksi aisapariksi muodostuikin professori Sven Kjöllerström (1901–1981), jonka kanssa tehty yhteistyö kantoi hedelmää erityisesti tutkijakoulutuksessa. Vaikka Kjöllerström ei weibullilaisen lähdekritiikin edustajana osoittanutkaan ymmärrystä Pleijelin kiinnostukselle suullisen kansanperinteen tutkimukseen, heidän yhteinen ponnistelunsa kirkkohistoriallisen tutkimuksen kehittämiseksi oli huomattavaa. Kjöllerström oli keskiajan ja reformaatioajan asiantuntija, joten kyseisiin aikakausiin liittyvät väitösaiheet toteutettiin yleensä käytännöllisessä teologiassa. Oppiaineiden väitöskirjantekijät vierailivat toistensa tutkijaseminaareissa esittelemässä tutkimuksiaan, ja professorit lukivat ahkerasti toistensa ohjattavien töitä. 1940-luvulta alkaen käytännöllisen teologian väitöskirjojen esipuheissa olikin tavanomaista, että tulevan Uppsalan yliopiston professori Åke Andrénin (1917–2007) reformaatioajan ehtoolliselle valmistautumisen käytänteitä käsittelevän väitöskirjan tavoin osoitettiin kiitokset Pleijelille ”toisena ohjaajana” väitöskirjan oikoluvusta sekä tarkkanäköisistä huomioista ja suuren kiinnostuksen osoittamisesta tutkimusprosessin aikana (Andrén 1952, ix–x).
1930- ja 1940-luvuilla Pleijel
toimitti yhdessä Holmquistin kanssa Svenska kyrkans historia
-yleisteossarjaa. Lopulta kaikki osat eivät koskaan valmistuneet. Pleijel
ryhtyi vuodesta 1940 alkaen toimittamaan kirkkohistoriallisten tutkimusten ja
lähdejulkaisujen sarjaa Samlingar och studier till Svenska kyrkans historia.
Sarjan tarkoitus oli tuottaa yleisteossarjan rinnalle syventäviä tutkimuksia
Ruotsin kirkkohistoriasta. Pleijel toimitti sarjaa yksin koko sen olemassaolon
ajan, ja se oli aktiivisimmillaan hänen virassaoloaikanaan. Sarjassa
julkaistiin paitsi useita Pleijelin ohjauksessa syntyneitä väitöskirjoja, myös
muiden tutkijoiden teoksia. Teosten pääpaino oli varhaisemmissa aikakausissa,
ja useilla sarjassa julkaistuilla perustutkimuksilla on ollut pitkäaikainen
tieteellinen arvo. Vaikka sarjalla oli yhteys vaillinaiseksi jääneeseen
yleisteossarjaan, teokset olivat itsenäisiä tutkimuksia. Tätä kaikki aikalaiset
eivät Pleijelin näkökulmasta ymmärtäneet. Pleijel pyrkikin oikomaan sarjan
tarkoitusperien ympärille syntynyttä ”valheellista historiankirjoitusta” sarjan
viimeisen osan ja viimeisen monografiansa, Jordfästning i stillhet
-teoksen esipuheessa (Pleijel 1983, 9–10).
Pohjoismainen yhteistyö
Eläköidyttyään vuonna 1960 Pleijel jatkoi aktiivisesti toimintaansa tiedemaailmassa. Tällöin hänen läheinen suhteensa suomalaiseen tutkijayhteisöön vahvistui entisestään. Jo virassa ollessaan hän oli vieraillut luennointimatkoilla Suomessa. Pleijel oli aktiivisessa kirjeenvaihdossa useiden suomalaisten – kuten kirkkohistoriaa tutkivien virkaveljiensä Aarno Maliniemen (1892–1972), Wolfgang Schmidtin (1904–1959) ja Helge Nymanin (1910–1998) – kanssa. Hänellä oli yhteyksiä myös kansanelämäntutkijoihin. Suomalaistutkijat olivat aina tervetulleita vierailuille Lundiin. Pleijel nimitettiin Suomen kirkkohistoriallisen seuran kunniajäseneksi vuonna 1952 ja Helsingin yliopiston teologian kunniatohtoriksi vuonna 1955. Suomen lisäksi Pleijelillä oli tiiviit yhteydet erityisesti muihin Pohjoismaihin.
Suomessa oltiin hyvin kiinnostuneita Pleijelin teoretisoimasta kirkollisen kansanelämän tutkimuksesta. Åbo Akademissa ryhdyttiinkin vuonna 1946 keräämään Schmidtin johdolla useita satoja haastatteluja erityisesti suomenruotsalaisilta alueilta Pleijelin laatimia kyselylistoja soveltaen. Pleijel itsekin koki erityisesti suomenruotsalaisen kansanperinteen keräämisen olevan hyvin tärkeää myös riikinruotsalaisten tutkijoiden kannalta. Myös Helsingin yliopistossa kiinnostuttiin kirkollisen kansanperinteen keräämisestä erityisesti professori Mikko Juvan (1918–2004) johdolla. Laajasti ymmärrettynä kirkollisen kansanelämän tutkimustrendi näyttäytyi 1960-luvulta alkaen useissa kirkkohistorian alan tutkimuksissa (esim. Ojanen 1966 ja Laasonen 1967). Suomalaista kirkollisen kansanelämän muistitietoa keräsi – ja ehti jossain määrin itsekin hyödyntää tutkimuskäytössä (erit. 1960) – erityisen paljon kirkkoherra ja teologian tohtori Wiljo-Kustaa Kuuliala (1891–1958), jota Pleijel opasti kyselylistojen laatimisessa.
Professori Schmidtin menehdyttyä yllättäen Åbo Akademin teologinen tiedekunta lähestyi vuonna 1960 Pleijeliä tiedustellen, voisiko tämä tarjota jonkinlaista apua kirkkohistorian opetuksen järjestämisessä ennen uuden viranhaltijan valitsemista. Pleijel vastasi pyyntöön myöntävästi. Hänen apunsa Åbo Akademissa muodostui lopulta laajamittaiseksi. Pleijel toimi helmikuusta 1963 syyskuuhun 1964 kirkkohistorian virkaatekevänä professorina. Hän sovelsi Lundissa kehittämiään tutkijaseminaarikäytänteitä. Turussa ollessaan Pleijel oli aktiivisessa kanssakäymisessä paitsi Åbo Akademin tutkijakunnan myös helsinkiläisten kollegoidensa kanssa. Pleijel vieraili myöhemminkin niin Turussa kuin Helsingissä, käyden Suomessa viimeisen kerran vuonna 1968. Lisäksi hän kävi säännöllistä kirjeenvaihtoa – vanhojen tuttaviensa ohessa – muun muassa Åbo Akademin kirkkohistorian professoriksi nimitetyn Bill Widénin (1932–2006) kanssa. Pleijel teki elämänsä viimeisinä vuosikymmeninä rahalahjoituksia suomalaisen kirkkohistoriallisen – ja erityisesti uskontoetnografisen – tutkimuksen edistämisen hyväksi.
Pleijelin viimeinen leposija smoolantilaisen osakunnan haudassa Lundin Östra kyrkogårdenissa. Kollegojen mukaan Pleijel tapasi itse kutsua kuolemaa ”suureksi kesälomaksi”. Kuva: Joonas Tammela. |
Pleijel viihtyi tutkimustyön parissa elämänsä loppuun asti. Viimeisen laajemman artikkelinsa Källkritisk hembygdsforskning (1988), jossa hän kokosi tulkintojaan kansanperinteestä paikallishistoriallisena lähdeaineistona, oikoluvun Pleijel suoritti sairaalavuoteelta käsin. Pitkän uransa aikana Pleijel vaikutti merkittävästi kirkkohistoriallisen tutkimuksen suuntiin. Hänen ponnistelunsa tieteenalojen välisen vuoropuhelun edistämiseksi olivat merkittäviä. Uskontoetnologisen historiantutkimuksen puolella hänen toimintansa oli uraauurtavaa. Edesmenneestä Pleijelistä julkaistut useat muistokirjoitukset kuvastavat hänen nauttimaansa arvostusta yli oppiainerajojen. Professori Sten Carlsson kuvaili, kuinka Pleijelin oppineisuus herätti hänessä ja monessa muussa suurta kunnioitusta (Carlsson & Moberg 1989, 22). Vaikka monet Pleijelin tutkimusintresseistä eivät ole sellaisenaan enää edustaneet viime vuosikymmeninä tutkimuksellista valtavirtaa, hänen merkityksensä 1900-luvun kirkkohistoriallisen tutkimuksen kehitykselle niin Ruotsissa kuin muissa Pohjoismaissa on ollut kiistaton.
FM Joonas Tammela on historian väitöskirjatutkija Jyväskylän yliopiston historian ja etnologian laitoksella.
Arkistolähteet
Brev. Hilding Pleijels arkiv. Lunds universitetsbibliotek.
Kirjallisuus
Andrén, Åke, Nattvardsberedelsen i reformationstidens svenska kyrkoliv.
Skriftermål och fasta. Svenska
kyrkans diakonistyrelses bokförlag 1952.
Aronsson, Peter, ”Hustavlans värld. Folklig mentalitet eller överhetens
utopi?” Teoksessa Västsvensk fromhet. Jämförande studier av västsvensk
religiositet under fyra sekler, toim. Christer Ahlberger & Göran
Malmstedt. Göteborgs universitet 1993.
Bexell, Oloph, ”Edvard M Rodhe”. Svenskt biografiskt lexikon
30 (1998–2000).
Bringéus, Nils-Arvid, ”Minnesord. Hilding Pleijel”. Vetenskapssocieten i Lund. Årsbok 1989.
Bringéus, Nils-Arvid, ”Hilding Pleijels frågelista ‘Kyrklig
folklivsforskning’”. Teoksessa Hilding Pleijel symposium. 19 oktober 1893 –
19 oktober 1993. Ett hundraårsjubileum. Lund University Press 1995.
Brohed, Ingmar, ”In memoriam Hilding Pleijel”. Kyrkohistorisk årsskrift 89 (1989).
Brohed, Ingmar, ”Minnesord över Hilding Pleijel”. Kungl.
Humanistiska vetenskapssamfundet i Lund. Årsberättelse 1989–1990.
Brohed, Ingmar, ”Är forskarutbildningen styrd? Kyrkohistorieämnet i Lund som det speglas i doktorsavhandlingar”. Teoksessa Kristendomsundervisning i historiskt perspektiv. Festskrift tillägnad Bill Widén på hans 60-årsdag den 19 maj 1992, toim. Ingvar Dahlbacka. Åbo Akademis förlag 1992.
Brohed, Ingmar, “Hilding A Pleijel”. Svenskt biografiskt lexikon 29 (1995–1997).
Gierow, Pär Göran, ”N Martin P:son Nilsson”. Svenskt
biografiskt lexikon 26 (1987–1989).
Harnesk, Börje, ”Den föränderliga patriarkalismen”. Replikskifte mellan
Hilding Pleijel och Börje Harnesk. Historisk Tidskrift 107:3 (1987).
Jarlert, Anders, Emanuel Linderholm som kyrkohistoriker. Lund
University Press 1987.
Jarlert, Anders & Tammela, Joonas, “Church history of the Swedish
realm, 1520–1809”. Teoksessa Swedish and Finnish Historiographies of the
Swedish Realm, c. 1520–1809. Shared Past, Different Interpretations?, toim.
Miia Kuha & Petri Karonen. Routledge 2023.
Kuuliala, Wiljo-Kustaa, Entisajan
talonpoikaisyhteisö ja kirkko. WSOY 1960.
Laasonen, Pentti, Pohjois-Karjalan
luterilainen kirkollinen kansankulttuuri Ruotsin vallan aikana. Suomen kirkkohistoriallinen seura 1967.
Lindmark, Daniel, Uppfostran, undervisning, upplysning. Linjer i svensk
folkundervisning före folkskolan. Umeå universitet 1995.
Newman, Ernst, Nordskånska väckelserörelser under 1800-talet. Svenska
kyrkans diakonistyrelses bokförlag 1925.
Normann, Carl-Edvard, ”Hjalmar F Holmquist”. Svenskt biografiskt lexikon 19 (1971–1973).
Ojanen, Eeva, Kirkko
ja kansanelämä Länsi-Hämeessä 1800-luvulla. Suomen kirkkohistoriallinen seura 1966.
Pleijel, Hilding, Herrnhutismen i Sydsverige. Svenska kyrkans
diakonistyrelses bokförlag 1925.
Pleijel, Hilding, Der schwedische Pietismus in seinen Beziehungen zu
Deutschland. Eine kirchengeschichtliche Untersuchung. Gleerup 1935(a).
Pleijel, Hilding, Svenska kyrkans historia V. Karolinsk kyrkofromhet,
pietism och herrnhutism. 1680–1772. Svenska kyrkans diakonistyrelses
bokförlag 1935(b).
Pleijel, Hilding, De lutherska bekännelseskrifterna. Deras
tillkomsthistoria. Gleerup 1936.
Pleijel, Hilding, Das Kirchenproblem der Brüdergemeine in Schweden. Eine
kirchengeschichtliche Untersuchung. Gleerup 1938.
Pleijel, Hilding, “Bodenreform und Frömmigkeit. Ein Problem der
schwedischen Volkskunde”. Teoksessa Dragma. Martino P. Nilsson, A.D. IV id.
iul. anno MCMXXXIX dedicatum, toim. Christer Hanell et al. Gleerup 1939.
Pleijel, Hilding, Vår kyrkas bekännelse. Studier i symbolik. Gleerup
1941.
Pleijel, Hilding, Kyrklig folklivsforskning. Frågelista 1. Kyrkohistoriska
arkivet i Lund 1942.
Pleijel, Hilding, Hustavlans värld. Kyrkligt folkliv i äldre tiders
Sverige. Verbum 1970.
Pleijel, Hilding, Jordfästning i stillhet. Från samhällsstraff till
privatceremoni. Arken 1983.
Pleijel, Hilding, ”Patriarkalismens samhällsideologi”. Replikskifte mellan
Hilding Pleijel och Börje Harnesk. Historisk Tidskrift 107:3
(1987).
Pleijel, Hilding, Källkritisk hembygdsforskning. Folktraditionens värde som historisk källa. Arken 1988.
Widén, Bill, “In memoriam Hilding Pleijel”. Suomen kirkkohistoriallisen seuran vuosikirja
79 (1989).
Widén, Bill, “Kyrkohistoria”. Teoksessa Åbo Akademi 1918–1993. Forskning
och institutioner II. Humanistiska fakulteten & Teologiska fakulteten, toim.
Solveig Widén. Åbo Akademis förlag 1993.
Åsbrink, Eva, Studier i den svenska kyrkans syn på kvinnans ställning i samhället åren 1809–1866. Almqvist & Wiksell 1962.