Anu Koskivirta
Kulttuurihistorioitsija Marjo Kaartinen totesi vuonna 2005 historiantutkimuksen eettisen käänteen palauttaneen toden, hyvän ja oikean kaltaiset ihanteet avoimesti tutkimusprosessin lähtökohdiksi. Samaan ilmiöön kietoutui uudenlainen tietoisuus tutkijan subjektiviteetista. Se on korostanut tarvetta tunnustaa historioitsijan moraalinen toimijuus ja vastuu. Kaartinen katsookin, että menneisyyden luonnetta koskevien käsitysten uudelleenarvioiminen on osittain muuttanut historiantutkijan työn suuntaa. Perinteisten menneisyyden tulkitsemiseen liittyvien eettisten velvoitteiden ohi on nousemassa historiantutkimuksen velvollisuus suhteessa nykypäivään ja tulevaisuuteen.
Vakavaan rikokseen syyllistyneen teloittaminen toteutti rangaistuksen erityisestävää funktiota, eli se esti yksilöä toistamasta rikosta poistamalla tämän yhteisöstä. Ennen muuta julkisten kuolemanrangaistusten funktio oli silti yleisestävä, eli tavoitteena oli pelottaa muita potentiaalisia rikoksentekijöitä.
Antropologisesti teloituksia on lähestytty tarkoin säänneltyinä sovitusrituaaleina, jotka palauttivat rikoksen järkyttämän yhteisöllisen tasapainon ennalleen ja henkivät parhaassa tapauksessa uuden testamentin armokäsitystä. Papit olivat keskeisessä roolissa ohjaamassa aktia, jonka tavoitteena oli lepyttää rikoksen vihastuttama Jumala. Pappi kulki tuomitun rinnalla vankilasta teloituslavalle ja johti saattokulkueen kärjessä virrenveisuuta. Hän saarnasi teloituslavalla, ripitti rikoksentekijän ja antoi katuvalle synninpäästön ennen kuolemaa. Juuri ennen pyövelin saapumista pappi lupasi teloitettavalle ikuisen elämän Jeesuksen luona.
Kulttuurisissa tulkinnoissa teloituksissa on voitu nähdä jopa makaaberia kauneutta. Kuolemanrangaistuksen täytäntöönpano oli rituaali, joka toi näkyväksi kaikkein vähäisimpiä ja näkymättömimpiä yhteisön jäseniä, jotka syntinsä julkisesti tunnustaessaan saivat käyttää myös omaa ääntään, jota siinä tilanteessa kuunneltiin. Tästä syystä teloitetuksi tuleminen oli jopa alkanut houkutella joitakin kaupunkien alimpien yhteiskuntaryhmien nuoria ja turvaverkkoja vailla eläneitä naisia.
 |
| Teilipyöriä ja teilausta eri tavoin 1500-luvun lopun Saksassa. Kuva: Lucas Mayer 1589, Wikimedia. |
Kaikkein törkeimpien rikosten seuraamukseksi rikoslaki määräsi kovennetun kuolemanrangaistuksen. Täytäntöönpano imitoi itse rikosta, kun rikoksen tehnyt oikea käsi lyötiin ranteen kohdalta irti ennen kuin teloitettavan kaula katkaistiin. Mestauksen jälkeen naisen jäänteet poltettiin roviolla, miesten ruumiinosat puolestaan asetettiin julkisesti esille kärrynpyörän eli teilipyörien päälle näkyvälle paikalle. Toisin sanoen ne teilattiin kuoleman jälkeen. Häpäistyjen kalmojen piti varoittaa potentiaalisia rikoksentekijöitä, mutta niiden näkemiseltä eivät voineet välttyä lainkuuliaisimmatkaan, eivät edes pikkulapset.
Koska julkisesti häpäistyiltä vainajilta oli riistetty oikeus asialliseen kuolemaan, on heidän kuolemaansa käsiteltävä erityisen sensitiivisesti ja ihmisarvoa kunnioittavasti. Hyviin tapoihin ei kuulu nostaa uudelleen sellaiseen elämän ja kuoleman välitilaan, johon heidät aikalaiskäsityksissä jätettiin teloitusrituaalin jälkeen. Heillä on oikeus tulla unohdetuiksi. Kulttuurisen tai yhteiskunnallisen viestin on oltava erityisen painava, mikäli nimettyjen ihmisten kuoleman jälkeistä olomuotoa kuvaillaan yksityiskohtaisesti. Omien kerronnallisten valintojen kestävyyttä voi punnita esimerkiksi alankomaalaisen ihmisoikeushistorioitsijan Antoon de Baetsin suositteleman suhteellisuuskokeen avulla: onko yleisön oikeus historialliseen tietoon tai tutkijan sananvapaus suurempi hyvä kuin haitta, joka menneisyyden ihmisen henkilökohtaisimpien prosessien kuvaamisesta syntyy?
Teloitusrituaalit olivat aikalaisyleisölle vahvoja aistikokemuksia, ja joskus myös historiankirjoituksen kuvaukset teilatuista rikollisista hipovat lukijan sietokyvyn rajoja. Yksittäisen vainajan biologisiin prosesseihin eteneviä kuvauksia ei voi pääsääntöisesti pitää tahdikkaina. Kuolleet ovat niin ihmisyyden symboleita kuin joskus eläneen ihmisen jäänteitä. Heillä on tästä syystä oikeus postuumiin arvokkuuteen, kuten de Baets on todennut. Arvokkuuden epääminen yksittäiseltä vainajalta loukkaisi sekä symbolisesti kohdettaan että ihmisyyttä yleisesti.
Käsitys teloituksesta puhdistavana sovitusaktina on yksipuolinen ja romantisoitu. Menettelyn traagisuutta korostaa se, että lapsenmurhasta teloitettujen syyllisyys rikokseen oli kaukana yksiselitteisestä, kuten Mona Rautelin on osoittanut. Yhteisön tasapainon palauttamisen sijaan lopputulos saattoi olla päinvastainen. Keski- ja uuden ajan taitteen Ruotsissa esimerkiksi eläimeen sekaantumisesta teloitettujen polttamista kavahdettiin, koska näiden tuhkaa pidettiin vaarallisena pelloille ja niityille. Tiedetään myös, että Suomen viimeisimmästä rauhanaikaisesta naisen, ahvenanmaalaisen Gustavan, teloituksesta maaliskuussa 1822 jäi elämään suulliseen perinteeseen kummitusjuttuja, joita motivoi käsitys teloitetun kohtalon epäoikeudenmukaisuudesta (ks. Voigt 2010). Föglössa mestauslavalle nousi rutiköyhä piika, jolta olivat puuttuneet mahdollisuudet aviottomien lastensa elättämiseen. Hänet tuomittiin kolmen aviottoman lapsensa murhaamisesta.
Aviottomien äitien ja lasten kohtalo – kuuluuko siitä enää haastaa?
Gustavan kohtalo ei ollut poikkeuksellinen. Kaikista varhaismodernina aikana Suomessa teloitetuista 42 prosenttia oli naisia, kuten tietokirjailija Mikko Moilanen on osoittanut laajan oikeustapausaineiston pohjalta. Kolmessa tapauksessa neljästä naisen teloittamisen juridisena perusteena oli lapsenmurharikos.
Lapsenmurhien pohjasyynä oli aviottomien äitien ja lasten syrjitty asema ja yhteisöllisten turvaverkkojen heikkous. Lapsen synnyttänyt naimaton nainen merkittiin kirkonkirjoihin halventavin nimityksin 1770-luvulle saakka, ja tämän oli tultava nöyryyttävällä tavalla kirkotetuksi häpeäpenkissä. Tilattomalle naiselle toimeentulon saaminen sylilapsen kanssa oli tiukassa etenkin aikoina, jolloin työvoimasta oli ylitarjontaa. Lasta puolestaan seurasi merkintä aviottomasta syntyperästä.
Lukemattomien aviottomien lasten elämä katkesikin väkivaltaisesti jo syntymään tai ensimmäisiin elinviikkoihin. Vähintään kahdeksansadan lapsenmurhaajaksi päätyneen synnyttäjän elämä päättyi ennenaikaisesti teloitusrituaalissa. Näistä naisista useimmat olivat nuoria ja rikollisina ensikertalaisia.
 |
| Mikko Moilanen on tutkimuksissaan arvioinut noin 3000–4000 ihmisen joutuneen teloitetuksi Suomessa 1500-luvun alusta vuoteen 1825. Kuva: Docendo. |
Tutkimuseettisen neuvottelukunnan toive menneisyyden epäkohtien paljastamisesta on vireyttänyt tutkimusta. Niin ikään se on herättänyt kysymyksiä historiallisten vääryyksien hyvittämisen tarpeesta. Tämän kaltaisiin kysymyksiin on maailmalla vastattu jo pitkään. Eri syistä perustettujen totuuskomissioiden suosituksesta monet kirkkokunnat ja kirkot ovat esittäneet historiallisia anteeksipyyntöjä rakenteellisen väkivallan kohteiksi joutuneille ihmisryhmille: inkvisition uhreille, juutalaisille, köyhille ja hyväksikäytetyille naisille ja lapsille sekä esimerkiksi vanhemmistaan eristetyille ja kaltoinkohdelluille alkuperäiskansojen lapsille Kanadassa. Suomessa arkkipiispa (emeritus) John Vikström on pyytänyt anteeksi romanien syrjintää, piispa Samuel Salmi saamelaisten alistamista ja arkkipiispa Kari Mäkinen homoseksuaalien kaltoinkohtelua. Ruotsissa totuuskomissio on hiljattain esittänyt, että kirkon ja valtion olisi pyydettävä meänkielisiltä anteeksi kielivähemmistöön kohdistettua pakkoruotsalaistamista.
Vaikka tieteelliseen raamatuntutkimukseen tutustuminen vieraannutti minut nuorena uskonnosta, arvostan syvästi Suomen luterilaisen kirkon sosiaalieettistä työtä enkä koe mielekkääksi kritisoida nykykirkkoa menneisyyden teoista. Kantaako Suomen luterilainen kirkko ylipäätään enää puhdasoppisuuden ajan ankaran rikosoikeuden painolastia, jota olisi hyvä käsitellä ja purkaa? Selvitykset ja anteeksipyynnöt eivät enää tavoita teloitettuja ihmisiä. Kuolemalla rangaistuista rikosmuodoista esimerkiksi noituudella vahingoittamiselle ja eläimeen sekaantumiselle ei liioin hahmotu historiallisen anteeksipyynnön kohdetta nykyajassa. Ilmiöiden ajallinen ja kulttuurinen etäisyys nykyajasta on siihen liian pitkä.
Toisin on lapsenmurhasta teloitettujen naisten kohdalla. Uuden ajan alkuvuosisatoina papisto oli huolestunut kastamatta surmattujen vastasyntyneiden aviottomien lasten sielun joutumisesta kadotukseen. Samaan aikaan kirkko ja muu yhteiskunta jättivät elossa olleet aviottomat lapset äiteineen vaille suojelua ehkäistäkseen aviottoman syntyvyyden kasvua. Armoton suhtautuminen altisti vastasyntyneitä kuolemalle ja teki näiden synnyttäjistä murhaajia, jotka päätyivät varoittaviksi esimerkeiksi mestauslavoille ja polttorovioille. Lapsenmurhista teloittaminen päättyi Gustavan tapaukseen, ja lapsenmurhat vähenivät 1900-luvun taitteen molemmin puolin. Au-äitien ja -lasten hyljeksintä jatkui silti monissa ahtaissa yhteisöissä toisen maailmansodan jälkeisiin vuosikymmenin saakka.
Niille ihmisryhmille, joita papisto ja paikallisyhteisöt ovat syrjineet hairahtuneina naisina tai synnin hedelminä vielä lähellä nykyaikaa, voi vähäinenkin symbolinen myötätunnon ele olla korjaava. Varhaismodernin ajan papistoa ja paikallisyhteisöä ei voi tuomita siitä, että he ovat toimineet oman aikansa ymmärryksen mukaisesti. Näillä tahoilla suhtaudutaan nykyisin ihmisarvoon ja ihmiselämän loukkaamattomuuteen perustavasti eri tavalla, eikä näille voi asettaa kollektiivista vastuuta menneisyyden teoista. Voisiko jonkinlainen myötätunnon ele tilanteeseensa syyttömiä, heikossa asemassa olleita aviottomia lapsia kohtaan silti tavoittaa jotain merkittävää vielä tänäkin päivänä?
Teksti perustuu kirjoittajan esitelmään Kirkkohistorian päivässä 3.12.2021.
Anu Koskivirta (Koskivirta-Karonen) on Suomen ja Pohjoismaiden historian dosentti Helsingin yliopistossa ja Suomen historian dosentti Itä-Suomen yliopistossa. Hän työskentelee julkisella sektorilla ja harrastaa historiaa vapaa-ajalla.
Kirjallisuutta
Ahtiainen, Pekka & Jukka Tervonen. Menneisyyden tutkijat ja metodien vartijat. Matka suomalaiseen historiankirjoitukseen. Suomen Historiallinen Seura 1996.
de Baets, Anton. A. “Declaration of the Responsibilities of Present Generations toward Past Generations”. History and Theory 43:4 (2004), 130–164.
Beccaria, Cesare. Rikoksesta ja rangaistuksesta (alk. Dei delitti e delle pene). Edita 1998.
Foucault, Michel. Tarkkailla ja rangaista (alk. Surveiller et punir: Naissance de la prison). Otava. Helsinki 1980.
Heikkinen, Antero & Heikki Ylikangas. ”Kaksi historiaa”, Historiallinen Aikakauskirja 69:1 (1971), 53–59.
Kaartinen, Marjo. ”Eettinen käänne – hyvä ja oikea historia?” Teoksessa Marjo Kaartinen & Anu Korhonen (toim.), Historian kirjoittamisesta. Kirja-Aurora 2005, 205–244.
Kalela, Jorma. Historiantutkimus ja historia. Gaudeamus 2000.
Karonen, Petri. Pohjoinen suurvalta. Ruotsi ja Suomi 1521–1809. WSOY 2014.
Koskivirta, Anu & Olli Matikainen. ”Väkivallan ja valtion uhrit. Henkirikosten ja kuolemanrangaistuksen historiaa”. Teoksessa Ilona Pajari, Jussi Jalonen, Riikka Miettinen, & Kirsi Kanerva (toim.), Suomalaisen kuoleman historia. Gaudeamus 2019, 208–246.
Lenman, Bruce & Geoffrey Parker. Crime and the Law. The Social History of Crime in Western Europe since 1500. Europa Publications 1980.
Lidman, Satu, Anu Koskivirta ja Jari Eilola (toim.). Historiantutkimuksen etiikka. Gaudeamus 2017.
Linebaugh, Peter. The London Hanged. Crime and Civil Society in the Eighteenth Century. Cambridge University Press 2006.
Löfström, Jan (toim.). Voiko historiaa hyvittää? Historiallisten vääryyksien korjaaminen ja anteeksiantaminen. Gaudeamus 2012.
Löppönen, Paavo, Pirjo H. Mäkelä & Keijo Paunio (toim.). Tiede ja etiikka. WSOY 1991.
Moilanen, Mikko. Kohtalona mestauslava. Kuolemanrangaistus Suomessa 1500–1825. Docendo 2021.
Takala, Martti. Lex Dei – Lex Politica Dei. Lex Politica Dei -teos ja Kaarle IX:n lainsäädäntö. Suomen Kirkkohistoriallinen Seura (& Suomen Historiallinen Seura) 1993.
Voigt, Vibeke. Vittring. Renfana förlag 2010.
Ylikangas, Heikki. Puukkojunkkareitten esiinmarssi. Väkivaltarikollisuus Etelä-Pohjanmaalla 1790–1825. Otava 1976.
Österberg, Eva. “Criminality, Social Control, and the Early Modern State. Evidence and Interpretations in Scandinavian Historiography”. Teoksessa Eric A. Johnson & Eric H. Monkkonen (eds.), Violence in Town and Country since the Middle Ages. University of Illinois Press 1996, 35–62.
