Antti Räihä
Ruotsin keskiaikaisen Kristoferin maanlain (1442) ja sen korvanneen vuoden 1734 yleisen lain mukaan isännän kuollessa maatila jaettiin perillisten kesken. Jos perillisiä oli vain yksi, tämä sai sukupuolesta riippumatta kaiken. Vanhatestamentillisen tulkinnan mukaan useamman sisaruksen perheissä esikoispojan (etu)oikeus periä maaomaisuus kokonaisena oli varhaismodernin ajan Ruotsissa kuitenkin kiistaton. Muut sisarukset joutuivat tyytymään tällöin erilaisin kompensaatioihin. Tyttären perintöosa oli puolet pojan osuudesta. Sukupuolesta riippumaton sisarusten tasaveroisuus toteutui perimyslainsäädännössä Suomessa 1870-luvun lopulla, Ruotsissa näin oli tapahtunut jo reilu kolme vuosikymmentä aiemmin.
Maatilaperimys ja muuttuvat tulkinnat Suomessa ja Ruotsissa
Sekä suomalainen että ruotsalainen historiografia on nähnyt normatiivisten säädösten ja maantieteellis-kulttuuristen tekijöiden painoarvon erilaisten perimyskäytänteiden takana varsin mustavalkoisena. (Maanluovutusten historiografiasta Suomessa ja Ruotsissa ks. Kirsi Laineen teksti tässä blogissa joulukuussa 2021, linkki) Eino Jutikkalan (1958) mukaan länsisuomalaisten perimyskäytänteiden normienmukaisuus selittyy sillä, että yhteiskuntapohja oli siellä samanlainen kuin Ruotsin puoleisessa osassa valtakuntaa. Edelleen Jutikkala huomautti normatiivisten määräysten jääneen syrjään Itä-Suomessa, ”missä oli totuttu suurperheiden hajotessa suoritettuihin veljesten keskeisiin tasajakoihin” (s. 332). Suurperheproblematiikan yhdistäminen itäisen Suomen perimyskäytänteisiin sisältää kuitenkin ongelmia, sillä näiden kahden eri ”instituution” muutokset eivät olleet samanaikaisia. Samoin vertaukset Ruotsiin ovat ongelmallisia, sillä yhtä koko (nyky-)Ruotsin aluetta läpäissyttä normienmukaista ja staattista perimysoikeudellista käytäntöä, johon läntinen Suomi rinnastuisi, ei ollut olemassa.
Ruotsissa vakiintui Nils Wohlinin tutkimusten (1910/1912) myötä 1900-luvun alussa tulkinta maatilojen perimyskäytänteiden alueellisuudesta. Näkemys vahvistui 1970-luvulla, kun kansatieteilijä Orvar Löfgren (1974) jakoi maan karkeasti kahtia gotlantilaiseen jakamattoman ja taalainmaalaiseen jaetun maaomaisuuden perimyskäytäntöön (två motpoler). Eteläisen Taalainmaan 1600–1800-lukujen väestön sosiaalista kerrostuneisuutta ja oikeudellisia konflikteja maanomistuksen näkökulmasta tutkinut Maria Ågren (1992) ja talonpoikien ja vuoriteollisuuden suhdetta 1700-luvun Taalainmaalla tutkinut Maria Sjöberg (1993) monipuolistivat kuitenkin pari vuosikymmentä myöhemmin tutkimuksillaan kuvaa Taalainmaan perimyskäytänteistä. Ågren totesi yksinkertaistetusti talonpoikien suhtautuneen maataloudesta päätoimeentulon saaneilla alueilla kriittisesti tilojen jakamiseen, kun taas alueilla, joilla talonpoikien toimeentulo rakentui useamman toimeentulolähteen varaan, suhtauduttiin positiivisemmin tilojen halkomiseen.
 |
| Ote Orvar Löfgrenin tekstistä ’Familj och hushåll – släkt och äktenskap’, teoksessa Land och Stad. Svenska samhällstyper och livsformer från medeltid till nutid (1974, s. 237). |
Maatilojen sukupolvenvaihdoksia käsitellyt tutkimuskenttä laajeni ja monipuolistui Ruotsissa 1990-luvun taitteesta alkaen varsin nopeasti. Vaikka Ågrenin tulkinta tilojen halkomisten taustoista tukeutuikin vielä periaatteessa Ruotsin alueelliseen jakautumiseen, on tutkimus suhtautunut 1900-luvulta eteenpäin kriittisesti Taalainmaa–Gotlanti-tyyppiseen erontekoon. Vallitsevan näkemyksen mukaan vastakkainasettelu on liian yleistävä samalla, kun alueellis-maantieteellisten lähtökohtien painoarvo erilaisten perimysjärjestelmien taustalla on tulkittu aikaisemmin liian suureksi.
Suomessa 1700–1800-luvuilla vallinneet maatilojen perimyskäytänteet on asetettu voimakkaimmin vastakkain Karjalan ja Varsinais-Suomen osalta. Vastakkainasettelusta huolimatta erilaiset perimyskäytänteet on nähty kuitenkin ennen kaikkea ihanteina, joiden käytännön toimeenpanossa oli suurta vaihtelua. Toisistaan poikkeaviin sukupolvenvaihdosten kehityskulkuihin on haettu selityksiä kansantavoista ja tiukasta ruotsalaisesta lainsäädännöstä kuten myös tilojen toimeentuloa ja halkomista rajoittaneista kalliista syytinkisopimuksista sekä työvoiman kysynnän kasvusta maataloudessa. Samoin yhdeksi selittäjäksi on nostettu normatiivisen valvonnan puute itäisessä Suomessa. Itä–länsi-vastinparia itsessään ei sen sijaan ole kyseenalaistettu tutkimuksessa.
Yleistämisen haasteet
Suomalainen tutkimus, jossa maatilojen sukupolvenvaihdokset on nähty lähtökohtaisesti joko sosiaalisesti eriarvoistavina (”läntinen malli”) tai tasapäistävinä (”itäinen malli”), on perustunut makrotason tarkasteluille. Laajoissa yleistyksissä piiloon jäävien paikallisten variaatioiden ohessa tutkimuksessa vaatii lisää huomiota esimerkiksi se, että itäsuomalainen yhteiskunta oli ylipäätään hyvin ”tasapäinen” viimeistään 1700-luvun taitteesta eteenpäin. Vähäinenkin säätyläistö oli kuihtunut kriisivuosien seurauksena minimiin. Lisäksi maatilat olivat muuttuneet liki läpeensä kruununmaaksi, jolloin talonpojalla oli vain käyttöoikeus kruunun omistamaan maahan. Normatiivisesti määriteltynä sukupolvenvaihdos piti hyväksyttää kruununtiloilla aina maaherralla, mutta käytännössä myös niillä muutos oli perheen sisäinen asia.
 |
| Kopparbergin lääniin kuulunut Taalainmaa sijaitsee historiallisen
Sveanmaan pohjoisosassa. Kuva on osa kartasta Charte von Schweden und
Norwegen: nach den besten astronomischen Ortsbestimmungen entworfen von I.C.M.
Reinecke; […] (1809). Kuva: Doria, Kansalliskirjasto. |
Perimyskäytänteiden lopputuloksesta lähtevän tarkastelun sijaan esimerkiksi virolahtelaisia perimyskäytänteitä tutkinut Beatrice Moring (1999) painottaa taloudellisten tekijöiden määräävyyttä toimintamallien takana. Maatilojen sukupolvenvaihdoksia ja omaisuudensiirtoja 1700–1800-lukujen Ruotsissa Maria Ågrenin ohessa tarkastelleet tutkijat, esimerkiksi Christer Winberg (1981) ja Ulla Rosén (1994), ovat päätyneet vastaaviin tulkintoihin. Rosemarie Fiebranz (2002) on sen sijaan todennut omaisuudensiirtojen olleen vahvasti sidoksissa vanhaan maailmankuvaan ja kulttuurisiin tekijöihin, joita leimasi pyrkimys turvata tilojen pysyvyys suvussa.
Yleistyksiin pyrkivien tulkintojen taustalla on väistämättä merkittäviä lähdekriittisiä haasteita. Kuten Maria Sjöberg (1993) on huomauttanut, tutkimuksen on helpompi tavoittaa taloudellisten tekijöiden kuin paikallisten perinteiden merkitys perimyskäytänteiden takana. Edelleen Sjöbergin ilmeisesti hieman humoristisessa mielessä esittämän kehäpäätelmän mukaan voidaan perimyskäytänteiden erilaisten muotojen todeta kertovan niiden erilaisuudesta samalla, kun yleistämisen mahdollisuudet ovat varsin rajalliset.
Aikalaisnäkemysten eripura
Kopparbergin läänin maaherran Johan Magnus af Nordinin (virassa 1790–1812) mukaan Taalainmaan maatilojen jatkuva halkominen oli 1700–1800-luvun taitteeseen tultaessa suistanut alueen maatalouden kriisiin. Sen merkeiksi hän määritti maanviljelyksen laiminlyönnit, työtilaisuuksien perässä tapahtuvan kiertolaisuuden sekä köyhyyden ja suoranaisen kerjäläisyyden. Vastaavat maatilojen toistuvaa halkomista kritisoineet näkökulmat olivat tuttuja 1800-luvun Viipurin läänissä. Viipurin läänin kuvernööri Casimir von Kothen (virassa 1844–1853) sovelsi Suomessa vallinnutta tilanjakoasetusta 1840-luvun puolessa välissä kieltämällä läänissä tilojen halkomisen alle 1/8 manttaaliin. Ruotsalaisen virkaveljensä tavoin von Kothen rinnasti osin yksipuolisesti tilojen koon niiden elinvoimaisuuteen. Jo olemassa olleet alle kahdeksasosamanttaalin tilat tuli kuvernöörin mukaan puolestaan yhdistää vähintään kyseisen alarajan täyttäviksi kokonaisuuksiksi.
 |
| Kanawa (1845, no. 26), ”Tilajaoista”. Kuva: Sanomalehtiarkisto, Kansalliskirjasto. |
Kritiikki kuvernööri von Kothenin toimia kohtaan oli voimakasta lehdistössä. Saima -lehden vanavedessä viipurilaisessa Kanavassa julkaistujen tilojen halkomista puolustaneiden mielipiteiden mukaan von Kothen oli rakentanut Viipurin lääniin "kerjäläistehtaan", kun pienet tilat yhdistettiin isommiksi ja tilattomaksi jäänyt väki ajettiin maantielle. Paikallisväestön näkökulmasta lehdissä huomautettiin, ettei karjalaisväestö ollut valittanut tilanteesta, kun taas Savossa halkomisten rajoittaminen oli johtanut tilojen tuottavuuden laskuun. Tilojen halkomisia koskeneita normeja lievennettiin Suomessa vasta 1890-luvun puolivälissä, jolloin maanluonnosta riippumatta uuden osittamisasetuksen mukaisesti muodostettavien tilojen tuli vastata jatkossa enää vähintään 1/300 manttaalia. Tämä tarkoitti aikaisemmin vallinneesta tilojen itsekannattavuusperiaatteesta (besuttenhet) luopumista.
Aikalaisnäkemysten ristiriita perimyskäytänteiden syistä ja seurauksista osoittaa, että nykyinen tutkimus luovii osin jo vuosisataisten näkökulmaerojen parissa.
FT, Dos. Antti Räihä (Jyväskylä yliopisto, historian ja etnologian laitos) toimii yliopistotutkijana hankkeessa In search of corruption and bad governance practices: Swedish and Finnish experiences, ca 1614–1917 (CorGo) (Suomen Akatemia) ja johtaa hanketta Tilaperimyskiistat ja pauperismi. Maatilojen sukupolvenvaihdokset Suomessa noin 1700–1900 (Koneen Säätiö).
Alkuperäislähteet
Kirjallisuus
Fiebranz, Rosemaria, Jord, linne eller träkol? Genusordning, och hushållsstrategier, Bjuråker 1750–1850. Uppsala universitet 2002.
Genos 93:2, Maatilaperimys -teemanumero. 2022.
Haataja, Kyösti, Maanjaot ja talojärjestelmä. WSOY 1949.
Holmlund, Sofia, Jorden vi ärvde. Arvsöverlåtelser och familjestrategier på den uppländska landsbygden 1810–1930. Stockholms universitet 2007.
Jutikkala, Eino, Suomen talonpojan historia. Toinen, uudistettu ja lisätty painos. SKS 1958.
Löfgren, Orvar, ”Familj och hushåll – släkt och äktenskap”. Teoksessa Mats Hellspong ja Orvar Löfgren, Land och Stad. Svenska samhällstyper och livsformer från medeltid till nutid. CWK Gleerup Bokförlag 1974, 227–284.
Moring, Beatrice, “Land, Labour and Love: Household Arrangements in Nineteenth Century Eastern Finland – Cultural Heritage or Socio-Economic Structure”, The History of the Family 4:2 (1999), 159–184.
Mäkelä-Alitalo, Anneli, ”Periytyminen ja naisen asema”. Teoksessa Viljo Rasila, Eino Jutikkala ja Anneli Mäkelä-Alitalo (toim.), Suomen maatalouden historia I. Perinteisen maatalouden aika. Esihistoriasta 1870-luvulle.SKS 2003, 207–222.
Partanen, Jukka, Isän tuvasta omaan tupaan. Väestö ja kotitaloudet Karjalankannaksen maaseudulla 1750–1870. SKS 2004.
Persson, Martin, ”Nils Wohlin och frågan om arvssedvänjor”, Scandia 74:1 (2008), 37–62.
Puhakka, Väinö, Viipurin läänin maanviljelysseura I. Toimintavuodet 1847–1868. Viipurin uusi kirjapaino- ja sanomalehti-o.-y. 1910.
Rosén, Ulla, Himlajord och handelsvara. Ägobyten av egendom i Kumla socken 1780–1880. Lund University Press 1994.
Sjöberg, Maria, Järn och jord. Bergsmän på 1700-talet. Stads- och Kommunhistoriska Institutet 1993.
Sirén, Kirsi, Suuresta suvusta pieneen perheeseen. Itäsuomalainen perhe 1700-luvulla. SKS 1999.
Waris, Elina, Yksissä leivissä. Ruokolahtelainen perhelaitos ja yhteisöllinen toiminta 1750–1850. SKS 1999.
Winberg, Christer, ”Familj och jord i tre västgötasocknar. Generationsskiften bland självägande bönder ca 1810–1870”, Historisk Tidskrift 101:3 (1981), 278–310.
Wohlin, Nils, Den svenska jordstyckningspolitiken i de 18:de och 19:de århundradena jämte en öfversikt af jordstyckningens inverkan på bondeklassens beslutenhetsförhållanden. Kungl. boktryckeriet. P. A. Norstedt & söner 1912.
Ågren, Maria, Jord
och gäld. Social skiktning och rättslig konflikt i södra Dalarna ca 1650–1850.
Uppsala universitet 1992.
