Santeri Aikio
Kyllähän siitä puhuttiin jo historian perusopintojen johdantokurssilla. Nimittäin siitä, että historiantutkimusta tai sitä läheisesti muistuttavaa työtä tehdään runsain määrin myös yliopistoyhteisön ulkopuolella. Asia ei kuitenkaan tuolloin tuntunut kovin merkittävältä luennoitsijoiden sivulauseissa – mehän olemme täällä oppimassa akateemikoiksi, mitäs ne amatöörihistorioitsijat enää meitä koskettavat? 1700-luvun ruotujakolaitosta käsittelevää pro gradu -opinnäytetyötä tehdessäni (2023) löysin itseni tilanteesta, jossa historian harrastelijoiden tekemä työ tulikin yhtäkkiä hyvin lähelle omaa tekemistäni. Aloin pohtia, kuinka paljon tieteen katveeseen jäävää tietoa noissa piireissä onkaan oikein tuotettu.
Joskus suhtaudumme akateemisen maailman ulkopuoliseen työhön kopeasti ja pidämme yliopistossa kehitellyn metodiikan ja seminaarikeskustelujen piiriin kuulumatonta harrastelua jotenkin huonompana historiana. Hivenen provokatiivisesti aloitin tämän tekstin itsekin! Terve kritiikki kuuluu tietysti asiaan. Mutta samahan pätee – jopa enemmän – akateemisen tutkimuksen tuotoksiin. Harrasteprojekteihin ei yleensä ole asianmukaistakaan kohdistaa arvostelua samoin perustein kuin tieteelliseen tutkimukseen, niitä ei ole tehty keskustelemaan tieteellisen tutkimuksen kanssa. Tämä ei kuitenkaan nähdäkseni tarkoita, etteikö tiede silti voisi joissain tilanteissa keskustella näiden projektien kanssa. Tällöin kritiikin on vain tarkoitettava sen arvioimista, onko käytettäväksi harkitsemamme tietokanta, tulkinta tai mikä tuotos sitten onkaan kyseessä, riittävän perusteltu. Siis sitä, mitä hyvä lähdekritiikki yleensäkin on. Turhanaikaiset ennakkoluulo ja ”akateemiset natsat” on silloin syytä jättää naulaan.
Toisinaan nimittäin saatamme havaita, että harrastelijakin on tuottanut jotain hienoa ja uutta. Parhaimmillaan tieteen ulkopuolinen harrastekenttä puskee tieteellistä tutkimusta eteenpäin ja uusille urille. Klassikkoesimerkkinä akateemisen ja sanokaamme populaarin historian kohtaamisesta voi mainita Jorma Kalelan havainnot Paperiliiton historiankirjoituksen (1986) yhteydessä 80-luvulla. Ulkopuolelta tulleet käsitykset laajensivat akateemista ajatusta siitä, mitä historia on ja voi tutkia. Oma kokemukseni ei ehkä ole näin uraauurtava tai paradigmaa ravisteleva, mutta omaa työtäni se vei eteenpäin.
Graduni yksi alkuperäinen ajatus oli kartallistaa sotilasvirkataloja ja -torppia 1700-luvun Varsinais-Suomessa. Näin toki teinkin, mutta sain yllättäen huomattavaa apua eräältä historian harrastajalta. Satunnaisesti kirjallisuutta ja aineistoja googlaillessani löysin varsin tuoreen (2022-) projektin. Päivätyökseen nukketeatteritaiteen parissa työskentelevä Hannu Räisä, Kuninkaallisen Nukketeatterin perustaja oli kiinnostunut sotilasvirkataloista pari vuotta aikaisemmin. Kiinnostus oli poikinut Google Maps -pohjaisen karttaprojektin (linkki), jossa kaikki Suomen ja jo iso osa Ruotsinkin sotilasvirkataloista oli kartallistettu.
 |
| Kuvassa on kartallistettu Turusta Uudellemaalle johtavan maantien varteen sijoittuneita rustholleja (siniset pallukat) ja jalkaväkiruotuja (punaiset pallukat). Numerointi vastaa ruotunumerointia, jota käytettiin pääkatselmusrullissa. Pienemmällä pallukalla on merkitty sotilas- ja rakuunatorpat, jotka olen yhdistänyt viivalla ruodun kantatilaan/rustholliin. Lisäksi kuvassa näkyy Turun jalkaväkirykmentin everstin virkatalo Kuusistossa ja Henkirakuunarykmentin henkikomppanian toisen korpraalikunnan korpraalin puustelli Mattelmäki. Jälkimmäisen puustellin tunnistamisessa Räisän karttaprojekti oli avainasemassa. Kartallistamisesta lisää pro gradu -tutkielmassani. |
Oma työni helpottui huomattavasti, kun pystyin tarkistamaan valmiista kartasta käytettävissä oleviin alkuperäislähteisiin nojaten, että itseäni kiinnostaneet kohteet oli kartallistettu oikein, ja sen jälkeen saatoin käyttää Räisän karttaa huoletta hyväkseni. Projektin löytyminen oli kuitenkin ennen kaikkea sattuman kauppaa. Räisän karttaprojekti tuli Googlessa vastaan jossain aikaisintaan hakutulosten viidennellä välilehdellä, saattoi olla kauempanakin. Normaalistihan selailua ei jatketa juuri ensimmäistä välilehteä pidemmälle. Lisäksi Räisä oli avannut karttapohjansa nettiin vasta kun oma työni oli jo hyvässä vauhdissa, kirjallisuus ja lähdeaineistot oli leijonanosaltaan etsitty ja analyysi käynnissä.
Historian opinnoissa painotettu systemaattisen läpikäynnin metodi tyssää internetin hakukoneissa siihen, että osumia tulee tavallisesti tuhansia. Lisäksi samat hakusanat saattavat eri kerroilla tuottaa eri osumat, tai ainakin niiden järjestys voi vaihtua. Tuuri on siis vahvasti pelissä mukana. Ja nytkin tätä blogia varten minun piti etsiä linkki Räisän karttaprojektiin omasta gradustani, enää se ei noussut Google-haun ensimmäisille viidelle sivulle.
Asia herätti jo gradua tehdessäni mielessäni paljon jatkopohdintaa. Kuinka paljon tällaista todella hyödyllistä pohjatyötä on jo tehty, kuinka paljon harrasteprojekteista voisi saada tukea tutkimuksen edellytyksiä rakentavaan metatyöhön, jos vain nämä projektit olisivat helposti löydettävissä! Hullunkurista kyllä, tietoyhteiskunnassa tuntuu välillä, että paras tapa kätkeä tieto on laittaa se nettiin. Valtavaan informaatiomassaan se sekoittuu, hukkuu ja unohtuu. Toisaalta tuskinpa tällaiset projektit tulisivat edes sattumalta vastaan, jollei niitä voisi poimia algoritmien syöttämistä hakutuloksista oman työpöydän äärestä. Olohuoneen seinälle viritelty nuppineulakartta tuskin olisi kenenkään muun kuin tekijänsä nähtävissä.
Olisiko historian harrastajien tuotoksien saavutettavuutta pohdittava akateemisissa piireissä nykyistä enemmän? Vai olemmeko tyytyväisiä siihen, että harrastelijat harrastelevat ja akateemikot tutkivat? Sekin on varmasti ihan ok, pysyköön suutari lestissään ja mitä näitä nyt on. Kääntöpuolena on se, että eri tahoilla tehdään paljon turhaa päällekkäistä työtä. Sitä ei varmasti voida täysin koskaan välttää, mutta kenties edes jonkin verran? Erityisesti varhaismodernin ajan ja vanhempien aikojen historia on hyvin fragmentaarista. Lähdeaineistot ovat nykypäivän katsannosta käsin kirjoitettuina ja toisinaan huonokuntoisina ”vaikeita”. Yleisesityksistä on monin paikoin edettävä paikallishistorioihin ja henkilöhistoriaan asti, jos haluaa muodostaa laajan kokonaiskuvan. Tietysti asia riippuu aihepiiristä ja näkökulmasta. Joka tapauksessa tutkimusprojektiin lähtiessä sitä on kiitollinen kaikesta, mitä hankkeen pohjaksi on kasattavissa.
Yhä laajempien digitoitujen aineistojen avautuminen suurelle yleisölle lisää todennäköisesti historian harrastajien ja heidän tekemiensä projektien määrää edelleen. Tekoälyn ja digitaalisen historiantutkimuksen kehitys saattaa lisätä mahdollisuuksia tieteellisen keskustelun ulkopuolelle jäävien tutkimusprojektien hyödyntämiseen, jos akatemiassa päätetään siihen tarttua.
Santeri Aikio on elokuussa 2023 Jyväskylän yliopistosta, historian pääaineesta valmistunut filosofian maisteri, joka on työskennellyt lukio-opettajana ja vapaana tutkijana niin opintojensa aikana kuin niiden jälkeenkin. Aikion historialliset kiinnostuksenkohteet vaihtelevat eilispäivästä esihistoriaan, ja seuraavaksi hän on aloittelemassa väitöstutkimusta ruotujakoisen sotaväen aliupseereista ja korpraaleista Suomessa Ruotsin ajan lopulla.
