Eeva Haapala
Paikallishistorioissa on tyypillisesti paikkakunnan luonto kuvaava osuus, josta selviävät yleisimmät puulajit ja mahdollisesti myös kirjoitushetkellä metsäiset seudut. Metsäkuvaa voidaan rakentaa monilla muillakin tavoilla, joita käsitellään tässä tekstissä. Huomio kiinnitetään Viipurin läänin pitäjien paikallishistorioihin, joista tarkastellaan niissä luotua kuvaa alueen metsistä ja metsänkäytöstä 1800-luvulla ja seuraavan vuosisadan alussa.
Metsätiedon määrä
Metsät ja metsävarallisuus ovat kiinteä osa Viipurin läänin paikallista historiankirjoitusta. Läänin pitäjien historiat eivät asetu kaikin osin yhtenäiseen muottiin, mutta niistä voidaan kuitenkin muodostaa suuripiirteinen vertaileva kuva. Kun paikallishistoriat (n. 70 kpl) luokitellaan metsistä kirjoitetun tiedon määrän mukaan karkeasti asteikolla yhdestä viiteen (ei lainkaan; vähän; kohtuullisesti; hyvin; paljon), nähdään, että kahdessa teoksessa kolmesta tietoa on vähintään kohtuullisesti. Suurimmassa osassa näistä on tietoa hyvin tai paljon. Vastaavasti kolmasosassa metsistä on kirjoitettu vähän tai ei lainkaan (luokat 1 ja 2). Kolmas luokka, “tietoa kohtuullisesti”, on määrällisesti pienin. Esitetyn luokituksen perusteella metsät vaikuttavat olevan paikallishistorioissa ääripäihin sijoittuva juonne, joka kulkee mukana ja nousee esiin useassa yhteydessä tai ei ole mukana juuri lainkaan.
Paikallishistorioihin kirjoitetun metsiä käsittelevän tekstin määrän voidaan nähdä kertovan metsien merkityksestä. Metsävarojen määrä muovasi paikkakunnalla elämisen edellytyksiä, elinkeinoja ja arkisia toimia, joihin kaikkiin tarvittiin puuta. Metsistä voitiin kirjoittaa joko mahdollisuuksia tarjoavien runsaiden tai mahdollisuuksia rajoittavien puutteellisten metsävarojen kautta. Korostuuko jompikumpi näkökulma paikallishistorioissa? Vaikuttaa siltä, että metsien riittävyys tai niukkuus on nostettu esiin suunnilleen yhtä monessa paikallishistoriassa. Ei siis myöskään voida sanoa, että viranomaislähteiden painottamaa 1800-luvun jälkipuoliskon Viipurin läänin metsäpulaa olisi erityisesti yritetty piilotella tai korostettu hyväkuntoisia ja riittäviä metsiä.
Edellä kuvatun luokittelun perusteella havaitaan, että ennen 1970-lukua kirjoitetuissa paikallishistorioissa metsistä on keskimäärin kirjoitettu vähintään kohtuullisen paljon. Paikallishistorioiden kulta-ajat, 1950–1960-luvut, erottuvat edukseen, sillä näinä vuosikymmeninä julkaistuissa paikallishistorioissa korostuvat hyvin ja paljon metsätietoa sisältävät teokset. Vuosina 1970–2020 kirjoitettujen teosten kohdalla tilanne kuitenkin muuttuu. Tällöin metsistä on kirjoitettu keskimääräisesti enintään kohtuullisesti. Tätä selittää osaltaan se, että joistakin paikkakunnista on luokittelussa mukana useampia teoksia. Yleensä ensimmäisenä julkaistussa paikallishistoriassa on kirjoitettu metsistä eniten, kun taas myöhemmin ilmestyneissä, samaa aikaa käsittelevissä teoksissa on tyydytty tiiviimpään sisältöön. Seuraavassa on esitelty erilaisia yhteyksiä, joissa metsiä (tai niiden puutetta) on käsitelty.
Elinkeinojen määrä
Metsätalouden merkitys Suomen elinkeinoelämässä on ollut suuri, joten ei ole yllättävää, että tämä korostuu myös Viipurin läänin paikallishistorioissa. Tyypillisiä aiheita ovat pitkään jatkunut kaskeaminen sekä 1800-luvulla vilkastunut metsätuotteiden kauppa. Metsäkuvan kannalta kiinnostavaa on, miten näistä ja muista metsäaiheista on kirjoitettu.
Itäisessä Suomessa verrattain pitkään jatkuneen kaskeamisen yleisyys ei ole jäänyt huomioimatta paikallishistorioissa. Teosten väliltä löytyy eroa kuitenkin siinä, mikä merkitys ja vaikutus sillä oli. Esimerkiksi Uukuniemen historiassa Simo Hämäläinen korostaa metsän hyvälaatuisuuden olevan kaskeamisen ansiota, eikä Räisälän historiassakaan kaskeamista nähdä vahingollisena toimena (Hämäläinen 1970, 101–102; Äijälä & Kuisma 1952, 349). Osassa teoksia kaskitalous on esitetty yhtäältä metsiä tuhoavana, mutta toisaalta välttämättömänä peltojen raivaamisen kannalta. Kuitenkin useammin kaskeaminen on esitetty negatiivisemmassa valossa metsien hävittämisenä (esim. Jurvanen 1987, 21–23, 149; Paaskoski 1998, 163–164; Syrjö 1985, 659–661; vrt. Jaakkola 1936, 84–85; Sokka 1955, 263). Kaskeaminen oli monella seudulla välttämätöntä toimeentulon saamiseksi, mikä selittää sen, ettei kaskitaloutta esitetä yksistään huonona tai hyvänä asiana.
 |
| Ratilan hovi Uukuniemellä (Viktor Svaetichin, 1916). Lahden museot. |
Kaskeamisen lisäksi Viipurin lääni paikallishistoriankirjoituksessa korostuu 1700–1800-lukujen osalta lahjoitusmaa-aika, jonka yhteydessä metsiä usein käsitellään. Kirjoitettaessa niistä pitäjistä, joissa lahjoitusmaita oli, korostuvat metsienkäytön rajoittaminen sekä talonpoikien ja lahjoitusmaaisäntien väliset kiistat metsän laittomasta käytöstä. (Esim. Montonen 1957, 40–41; Sirkiä 1957, 62–64; Kähönen 1951, 60.) Kyse oli osaltaan metsävaroista, mutta ennen kaikkea siitä, kuka niitä sai käyttää. Raskaiden päivätöiden lisäksi rajoitukset ja riidat metsänkäytöstä liittyivät olennaisesti paikallisen väestön negatiivisiin kokemuksiin lahjoitusmaa-ajasta. Lahjoitusmaiden metsille ajanjakso tarkoitti yhtäältä isäntien harjoittamaa metsänhakkausta, mutta toisaalta joillakin seuduilla metsät säilyivät rajoitusten ansiosta hyvinä (Montonen 1957, 63–64; Repo 1952, 162–163; Vilska 1928, 133).
1800-luvun jälkipuoliskolla metsien kannalta keskeistä oli kaskeamisen hiipuminen ja lahjoitusmaiden takaisinlunastaminen. Tähän aikaan useisiin pitäjiin alkoi kertymään rautateiden rakentamisen myötä ennennäkemätöntä vaurautta muun muassa puukaupan ja sahatoiminnan lisääntyessä (Hämäläinen 1970, 101–102; Sarkanen 1958, 396–397). Paikallishistorioiden metsäkuvan kannalta ajanjakso ei kuitenkaan näyttäydy pelkästään kasvaneen vaurauden ja parannuksen aikana. Useassa paikallishistoriassa 1800–1900-lukujen taitteen vuosikymmeniin viitataan ns. “tukkihuijauksen” aikana, jolloin ahneet metsänostajat keinottelivat itselleen metsää ja hävittivät sitä. Kyseisestä ajasta kirjoitettaessa korostuu vahvimmin nimenomaan talonpoikien kokema epäoikeudenmukainen kohtelu metsien hävityksen jäädessä sivuun. (Esim. Kemppinen 1972, 108–109; Simonen & Kurki 1951, 25–27, 45; Vainio 1960, 197; vrt. Ollikainen 1951, 237–238.)
Viipurin läänissä metsienkäytön osalta suuri merkitys oli kasvavilla kaupungeilla, erityisesti Pietarilla. Useassa pitäjänhistoriassa mainitaan puutavaran myymisen olleen tärkeä elinkeino 1900-luvun alkuun asti. Kolikolla oli kuitenkin myös kääntöpuolensa, kuten Säkkijärven historiassa (Hovi 1952, 388) kyseistä aikaa kuvataan: halkoja myytiin niin innokkaasti, että paikallisia metsiä hakattiin usein paljaiksi. Sama huomio nostetaan esiin myös esimerkiksi Kuolemajärven ja Kirvun historioissa (Kojo 1957, 84–85; Ylönen 1954, 304–305). Rannikkopitäjissä oli puunviennin lisäksi laivojenrakennustoimintaa, jonka yhteydessä metsien riittävyyttä tai riittämättömyyttä on usein arvioitu (esim. Jurvanen 1987, 145–147; Seppä 1952, 403–404). Vaikuttaa siltä, että 1900-luvun taite on paikallishistorioissa esitetty metsistä puhuttaessa kaksijakoisena aikana. Toisaalta metsät osaltaan mahdollistivat monessa pitäjässä elintason nousun, mutta samalla on myös korostettu metsien hävitykseen johtanutta kehityksen hintaa.
Kiinnostus metsänhoitoa kohtaan kasvaa
Paikallishistorioita lukiessa saa käsityksen, että paikallisen väestön suhtautumisessa metsiinsä oli suuria alueellisia eroja. Esimerkiksi Kurkijoella lahjoitusmaiden lunastamisen jälkeen uusilla maanomistajilla ei aina ollut edes tietoa siitä, kuinka paljon metsää heillä todellisuudessa oli. Toisessa ääripäässä olivat Suursaaren kaltaiset paikat, joissa paikalliset arvostivat metsäänsä niin paljon, että haasteeksi muodostui pikemminkin sen harventamattomuus (Peltola 1960, 26). Paikallishistoriankirjoituksen mukaan Viipurin läänille leimaavaa näyttää kuitenkin pitkään olleen metsien aliarvostus (esim. Hovi 1952, 388; Vainio 1960, 196–197; Vilska 1928, 133).
Ennen toista maailmansotaa pitäjien metsiä muovasivat metsähoidollisen tietämyksen kasvaminen ja metsänhoitoyhdistysten perustaminen 1930-luvulla. Yleisesti paikallishistorioissa käsitelty aihe, paikkakunnan sivistys- ja seuratoiminta, liittyy myös metsiin. Useilla paikkakunnilla 1900-luvun taitteessa vilkastunut sivistystoiminta muutti aikalaisten käsityksiä metsänhoidosta, joskin enemmän painoarvoa on annettu erityisesti Viipurin läänissä huonossa kunnossa olleen maanviljelyksen kohentumiselle. Maanviljelysseurojen ja myöhemmin metsänhoitoyhdistysten aktiivisen, käytännön opetusta painottavan toiminnan myötä metsien tila parani ja metsien arvostus kasvoi (esim. Kaasalainen 1951, 243; Kojo 1957, 83–85). Seurojen ja yhdistysten lisäksi muutamat erityisesti metsänhoitoa pitäjässään edistäneet henkilöt, kuten tohtori Winter Jaakkimalta ja viljelijä Juho Torsti Räisälässä, ovat saaneet nimensä paikallishistorian sivuille (Kilpiö 1955, 602; Äijälä & Kuisma 1952, 350).
Muistojen metsät
Paikallishistorioiden esittämää metsäkuvaa rikastuttavat muistitietoaineistot, joissa muistellaan kauniita metsämaisemia, mutta myös puihin ja metsiin liittyviä ilmiöitä. Viipurin läänistä puhuttaessa oman lisänsä muisteluaineistoon tuo se, että useissa muistoissa kyse on menetetyistä Karjalan alueista. Voi olla, että maisemista tuli vielä hieman vehmaampia nostalgian ja kotiseutuikävän myötä. Joka tapauksessa paikallishistorioiden muistitietoaineisto tuo metsäkuvaan osaksi aikalaisten metsiin liittyvät kokemukset.
Usean muistelijan kohdalla entisten kotiseutujen luonto metsät mukaan lukien näyttävät jääneen hyvin mieleen. Paikallishistorioiden muistoissa heijastuvat nimenomaan metsät, ei niiden puute. Muistoissa moni läänin pitäjä näyttäytyy metsärikkaana ja luonnonkauniina. (Esim. Forsman 1973, 288; Ihalainen 1950, 256–266.) Toisaalta esimerkiksi Valkjärvellä entiset asukkaat muistelivat sitä, miten metsät saattoivat näyttäytyä myös synkkinä tai pienen lapsen silmissä pelottavina (Seppänen 1953, 26, 29, 600). Metsät saatettiin siis aikanaan kokea eri lailla, mutta yhteistä muistoille on metsien runsaus. Paikallishistorian tuottaman metsäkuvan kannalta on huomionarvoista, että mahdollinen puute puusta ei nouse muistitietoaineistossa lainkaan esiin.
 |
| Mäntymetsää säästömetsässä, ikä noin 130 vuotta (Valkjärvi 1925). Kuvan takana teksti: "Hoidettua arvopuumetsää. Jos tällaista metsää kuvaavan postikortin lähettää ystävälleen ulkomaille, antaa se hänelle aihetta kokonaan toisiin mietteisiin ja käsitykseen Suomesta, kuin esim. kiihkeää suuteloa esittävä kortti!". Lusto. |
Maisemien lisäksi paikallishistorioiden muistoissa näkyvät samat ilmiöt, joista edellä on kirjoitettu. Ihmiset ovat muistelleet lahjoitusmaa-aikaa, metsäkauppoja, tukinuittoa ja valistustoimintaa, jonka myötä metsien tila parani 1900-luvun alussa (esim. Montonen 1957, 40–41; Sarkanen 1958, 795–796; Seppänen 1953, 31; Äijälä & Kuisma 1952, 350–351). Metsämaisemiin ja metsänkäyttöön liittyvät useat tarinat kertovat siitä, millainen merkitys metsillä oli aikalaisten elämässä. Muistitietoaineiston rooli metsäkuvan luomisessa on paikallishistorioissa keskeinen; niin muistelijat kuin paikallishistorioiden kirjoittajat vaikuttavat siihen, millainen kuva metsistä muistojen välityksellä lukijalle välittyy.
Lopuksi
Metsistä on Viipurin läänin paikallishistorioissa kirjoitettu vaihtelevissa määrin, mutta suurimmassa osassa ne nousevat keskeiseksi aiheeksi muiden rinnalle. Tyypillisin käsittely-yhteys on metsien merkitys tärkeänä elinkeinona. Kaskeaminen, tukki- ja halkokauppa sekä laivanrakennus ovat saaneet osakseen paljon huomiota. Metsäkuvassa korostuu tällöin metsistä saatu taloudellinen hyöty. Toisaalta kuitenkin myös hyödyn hintaa on paikallishistorioissa pohdittu. Monessa teoksessa nousee esille metsien kohtaama hävitys, johon olivat syynä kaskeaminen ja 1900-luvun taitteessa kiihtynyt metsäkauppa.
Paikallishistorioissa metsäkuvassa on muitakin puolia elinkeinojen lisäksi. Metsiä on käsitelty esimerkiksi lahjoitusmaa-aikaisten riitojen, valistustoiminnan ja maisemakuvausten kautta. Tärkeä lisä on muistitietoaineisto, joka tuo teoksiin tavallisten ihmisten kokemukset metsistä ja metsänkäytöstä. Kaiken kaikkiaan Viipurin läänin paikallishistorioiden tuottama metsäkuva on monipuolinen. Ilmiöitä ei esitetä hyvinä tai huonoina, vaan metsät saavat erilaisia merkityksiä riippuen siitä, miltä kannalta niitä käsitellään.
Eeva Haapala on historianopiskelija Jyväskylän yliopistossa. Hän työskenteli tutkimusavustajana Koneen Säätiön Metsän puolella -aloitteen rahoittamassa tutkimushankkeessa Metsäkuvan kääntöpuoli. Metsäkatoalueiden yhteiskuntahistoria ja maisemakuvasto Suomessa ja Ruotsissa n. 1820–1920 (MetSuRi), linkki.
Kirjallisuus
Forsman, K.-B. (1973). Tukkitöissä Valamossa. Teoksessa Kemppinen, I. (toim.). Valamo: Historiaa ja kuvia Laatokan luostarisaarilta. [Helsinki]: Valamo-seura ry, 285–289.
Hovi, H. (1952). Metsät ja puuliike. Teoksessa Seppä, V. (toim.). Säkkijärvi kautta aikojen: Muistojulkaisu. Helsinki: Säkkijärvi-säätiö, 387–393.
Hämäläinen, S. (1970). Uukuniemen metsätaloudesta. Teoksessa Uukuniemi. Rajan halkoma pitäjä. 2. uudistettu painos. (toim. Uukuniemi-seuran johtokunta). Uukuniemi: Uukuniemen kunta ja seurakunta, 101–103.
Ihalainen, H. (1950). Rautua ristiin rastiin. Teoksessa Ihalainen, H. (toim.). Entinen Rautu: Kovien kohtaloiden ja rakkaiden muistojen pitäjä Karjalan Kannaksella. Pieksämäki: Muistojulkaisutoimikunta, 253–266.
Jaakkola, T. (1936). Vehkalahden maatalous v. 1850–1925. Teoksessa Kivenoja, Y., Lonka, J., & Suikkanen, K. Vehkalahti: 600-vuotisjuhlan muistojulkaisu 8–9.VIII.1936. Hamina, 83–144.
Jurvanen, P. (1987). Taipalsaari: Pitäjä Saimaan sylissä. [Taipalsaari]: Taipalsaaren kunta: Taipalsaaren seurakunta.
Kaasalainen, V. (1951). Maataloudellisen järjestötoiminnan vaiheita. Teoksessa Kaasalainen, V. (toim.). Sakkolan historiaa. Pieksämäki: Sakkolan historiatoimikunta, 240–245.
Kemppinen, I. (1972). Hiitolan kylähistoria. Vammala: Hiisi-säätiö.
Kilpiö, T. (1955). Jaakkima. Muistoja ja kuvia Laatokan rantamilta. Ilmajoki: Jaama-säätiö.
Kojo, O. (1957). Kuolemajärven kappelikunta. Teoksessa Kojo, O. et. al. (toim.). Kuolemajärvi: Historia, muistelmia ja kuvauksia. Vammala: Kuolemajärvi-säätiö, 57–186.
Kähönen, E. (1951). Lintulan hovitilan alaisuudessa. Teoksessa Salokas, M., Salokas, V., Kähönen, E., Rajainen, M., Mutru, V. & Nikkanen, E. (toim.). Terijoki: Kuvia ja kuvauksia entisestä kotipitäjästä. Lahti: Teri-Säätiö, 54–64.
Montonen, P. (1957). Kanneljärvi: Kahdeksan kylän pitäjä. [Lohja] Kanneljärven historiatoimikunta.
Ollikainen, S. (1951). Metsänmyyjiä ja –ostajia. Teoksessa Kaasalainen, V. (toim.). Sakkolan historiaa. Pieksämäki: Sakkolan historiatoimikunta, 235–240.
Paaskoski, J. (1998). Vanhan Suomen lahjoitusmaat. Teoksessa Zilliacus, V. (toim.). Muolaan muotokuva. Totta ja tarinoita Keski-Kannakselta. Helsinki: WSOY, 134–153.
Peltola, S. (1960). Suursaari menneinä aikoina. Helsinki: Suursaaren historiatoimikunta.
Repo, K. (1952). Elinkeinot. Teoksessa Luukka, E. et. al. (toim.). Muolaa ja Äyräpää vv. 1870–1944. Helsinki, 110–166.
Sarkanen, J. (1958). Käkisalmen kaupungin ja maalaiskunnan historia III: 1870–1939. Teoksessa Kuujo, E., Puramo, E., & Sarkanen, J. (1958). Käkisalmen historia: Käkisalmen kaupungin ja maalaiskunnan vaiheita. Lahti: Käki-säätiö, 385–910.
Seppä, V. (1952). Merenkulkijoita ja laivojen rakentajia. Teoksessa Seppä, V. (toim.). Säkkijärvi kautta aikojen: Muistojulkaisu. Helsinki: Säkkijärvi-säätiö, 398–420.
Seppänen, U. (1953). Valkjärvi: Pitäjä kohtaloitten kannaksella. Lahti: Valkjärven historiatoimikunta.
Simonen, S. & Kurki, J. (1951). Antrea: Antrean ja Vuoksenrannan kuntien muistojulkaisu. Helsinki: Vuoksen säätiö.
Sirkiä, K. (1955). Uusikirkko muistelmina ja kuvina. Karjalohja: Uusikirkko-säätiö.
Sokka, A. (1955). Maatalous. Teoksessa Lappalainen, E. (toim.). Heinjoki: Kertomuksia ja kuvia Heinjoen pitäjästä. Helsinki: Heinä-säätiö, 261–266.
Syrjö, V.-M. (1976). Jääsken kihlakunnan historia: 2, Suuresta Pohjan sodasta 1860-luvulle. Imatra: Jääsken kihlakunnan historiatoimikunta.
Syrjö, V.-M. (1985). Lappeen kihlakunnan historia II. 1620-luvulta 1860-luvulle. Lappeenranta: Lappeen kihlakunnan historiatoimikunta.
Vainio, V. H. (1960). Kurkijoen historia. IV. Myöhäisin osa 1860-luvulta seurakunnan ja pitäjän hallintoelimien lakkauttamiseen. Kurki-säätiö.
Vilska, M. (1928). Parikkalan historia, 2. osa. Parikkala: Parikkalan Historiatoimikunta.
Ylönen, A. (1954). Kirvun kirja. Helsinki: Helisevä-säätiö.
Äijälä, M. & Kuisma, E. (1952), Taloudellinen kehitys. Teoksessa Rainio, R., Kähäri, M., Lallukka, S., Helasvuo, J., Haikonen, J. & Kuisma, E. (toim.). Räisälän historia. Piirteitä Räisälän vaiheista 1865–1944. Toinen painos. Tiurinlinnan säätiö, 299–398.
