Kustaa H. J. Vilkuna
Akateemista uraansa 1740-luvun alusta lähtien määrätietoisesti rakentamaan pyrkinyt ja pyrinnöissään toistuvasti epäonnistunut teoreettisen filosofian dosentti Jakob Haartman (1717–1788) arveli keksineensä ratkaisun, jolla vihdoin pääsisi kiinni vakinaiseen professuuriin. Hän anoi 1755 oikeutta palvella yliopistoa ja akateemista nuorisoa luennoimalla klassisesta runoudesta ja runouteen kuuluvista kappaleista, lähinnä antiikin klassikoista, runousopista, mytologiasta, kirjoitetun kritiikin historiasta, maantieteestä, kronologiasta, filosofian historiasta ja siveysopista. Tähän hän tarjoutui palkatta professorin karaktäärissä.[1]
 |
| Johan Snackin (1756-1787) kuparikaiverrus 62-vuotiaasta Jakob Haartmanista, piispasta ja varakanslerista. Museovirasto, Historian kuvakokoelma. |
Ylimääräinen runousopin professuuri perustettiin, mutta erinäisten vaiheiden jälkeen virkaan valittiin kansleri Carl Gustaf Tessinin (1695–1770) ”uskollisena klienttinä” ja suosikkina ylimääräinen filosofian apulainen Wilhelm Robert Nääf (1720–1783).[2] Kohtelustaan valittanutta Haartmania hyvitettiin ylimääräisellä professuurilla. Haartmanin alkuperäisessä esityksessä oli runouteen väljästi liittyneitä aloja, joiden varaan voitiin rakentaa toinen ylimääräinen professuuri. Tärkeimmiltä osiltaan ne olivat yhdistettävissä aikakauden uuteen muotitieteeseen, oppihistoriaan. Niinpä Haartmanille, joka oli opettanut ”yliopistossa vuosikausia” ja hallitsi ”maineikkaalla tavalla monia oppialoja”, perustettiin ylimääräinen oppihistorian ja filosofian professuuri. Haartman nimitettiin virkaan elokuussa, ja valtakirja allekirjoitettiin joulukuussa 1756.[3]
Perustetun viran myötä oppihistoria olisi voinut nousta Turussa merkittäväksi tieteenalaksi, mutta Haartmanin käsissä oppihistoria ei kehittynyt, tuskin sai edes jalansijaa. Miksi valistuksen suosima tiede ei edistynyt, mitä oppituolia hallinnut Haartman teki ja mitä jätti tekemättä?
* * *
Oppihistoria (historia literariae) ymmärrettiin tieteeksi kirjoista ja kirjailijoista, kirjallisuuden, kirjailijoiden ja kirjallisten oppien kehityksen eli kirjallisen tiedon historiaksi, joka sisälsi yhtä hyvin kirkko- ja yhteiskuntahistorian kuin eri tieteenalojen oppihistorian. Tieteenalan alue oli perin kattava ja sen akateeminen kasvatuksellinen rooli merkittävä. Luennoimistaan suunnitellessaan ja järjestäessään Haartman seurasi oppihistorian klassikkoa, polyhistorioitsija Christoph August Heumannin (1681–1764) ensimmäisen kerran 1717 julkaistua teosta Conspectus reipublicæ literariae, sive via ad historiam literariam iuventuti studiosae aperta. Teos sisälsi selostukset oppi- eli kirjallisuushistorian käsitteistä, lajeista ja esityksistä, kirjoitustaidon synnystä, proosan lajeista, kirjallisuuden historiasta, tieteiden synnystä ja historiasta, kirjasto-opista (tällä alueella Haartman pitkään akatemian kirjaston amanuenssina ja kirjaston luetteloijana oli pätevöitynyt) sekä tavoista, joilla tiedemiehistä oli saatavissa tietoa.[4]
Painetuissa luento-ohjelmissa professorit ilmoittivat lukuvuoden opetuksensa. Niiden perusteella oppihistorian käsittely jäi vähäiseksi. Luentoseteleissään professorit selostivat kuluneen lukuvuoden opetustoteutumansa. Niiden mukaan oppihistorian käsittely jäi vieläkin vähäisemmäksi. Ulosanniltaan surkeana pidetty Haartman laiminlöi opetustaan, viivytteli opetuksensa ilmoittelemisessa ja vältteli luennoimista, yhtä hyvin julkista kuin yksityistä.[5]
Kirjallisuuteen perehtynyt ja Heumanninsa lukenut Haartman näyttää olleen vähemmän kiinnostunut professuuristaan ja etenkin opetustyöstä. Hänelle oppihistorian professuuri oli ainoastaan akateemisten palvelusvuosien kerryttämistä ja siten väline päästä kiinni vakinaiseen professuuriin.
Lukuvuoden 1757–1758 luento-ohjelmassa Haartman lupasi ”Jumalan innoittamana” järjestää julkiset velvollisuutensa siten, että olisi luennoinut Heumannin teoksen avulla yleistä oppihistoriaa maailman alusta nykypäivään ohittamatta alan menetelmiä ja kirjallisuuden tuntemusta. Lukuvuotta koskeva luentoseteli mahtui kolmelle riville: Haartman ei voinut pitää yhtään luentoa, koska luentosaliin ei saapunut ensimmäistäkään ylioppilasta.[6] Olemattoman opetuksen ansiosta Haartmanilla oli aikaa edistää uraansa preeseksenä, viimeisestä painetusta väitöskirjasta – omasta muuttoliikkeitä käsitelleestä pro gradusta Migrationes gentium, qvatenus divinae Providentiae fatisque rerumpublica-rum illustrandis inserviunt – olikin vierähtänyt 16 vuotta. Haartmanin johdolla julkaistiin kolme oppihistoriaa enemmän ja vähemmän lähellä ollutta käytännöllisen filosofian ja metafysiikan alan wolffilaisesti vaikuttunutta väitöskirjaa, 16-sivuinen Socrates philosophiam e coelo devocans, sive de philosophiae practicæ studio acriter excolendo, 27-sivuinen De modo quo voluntas divina sit investiganda ja 31-sivuinen Revelationi quid debeat philosophia nostra, paucis exponens.
 |
| Jakob Haartmanin selostus opetuksensa toteutumisesta syksyllä 1757. Turun akatemian arkisto, Ei1. |
Haartman aloitti seuraavan lukuvuoden yleisen oppihistorian luennon laihoin tuloksin ja saadakseen kuulijoita anoi oikeutta pitää luentonsa sopivimmassa mahdollisessa paikassa akatemian kirjastossa. Konsistori ei halunnut päästää ylioppilaita kirjastoon sotkemaan paikkoja. Sisuuntuneena Haartman kertoi vuoden 1759–1760 luento-ohjelmassa jälleen luennoivansa yleistä oppihistoriaa pääosiltaan sekä kronologisesti kirjallisten ja inhimillisten opintojen syntyä ja kehitystä Heumannin teoksen neljännen luvun avulla.[7]
Syyslukukaudella 1759 Haartman todellakin luennoi. Akatemia konsistorille jättämässään ja kanslerille toimitetussa luentosetelissä hän selosti tarkasti luentojensa sisällön. Aluksi hän oli käsitellyt juutalaisten ja heprealaisten kansojen historiaa ja kirjallisia muistomerkkejä yleisellä tasolla. Sitten hän oli eritellyt Mooseksen ja muiden Vanhan testamentin vanhimpien kirjojen sisältöjä. Erityishuomion kohteena oli Babylonian vankeus, juutalaisten kurja kohtalo ja kielten sekoittuminen. Tämän jälkeen Haartman kertoi Masorasta, vanhasta juutalaisesta käsikirjoituksesta, ja sitä koskevasta tutkimuksesta varhaisista ajoista nykypäivään. Tämän jälkeen hän luennoi juutalaisten tuottamista Vanhan testamentin eri versioista ennen Kristuksen syntymää ja syntymän jälkeen sekä esitteli samarialaisen ja kreikkalaiset, nykyiset eurooppalaiset ja muiden kielten versiot. Hän ehti vielä aloittaa keskustelun juutalaisten traditioista oppihistorian osa-alueena, mutta joutui lopettamaan alkuunsa, kun lukukauden päättävät tutkintoviikot käynnistyivät.[8]
* * *
Seuraavat kolme lukuvuotta Haartman käytti koko lailla muuhun kuin opettamiseen. Hän pakoili opetusvelvollisuuksiaan, hoiti henkilökohtaisia asioitaan Tukholmassa ja pani voimavaransa siihen, että olisi päässyt historian ja käytännöllisen filosofian professoriksi.[9] Olisi olettanut, että oppihistorian professuuri olisi näkynyt pyrinnöissä. Ei juuri näkynyt.
Oppihistorian kannalta Haartmanin merkittävin tuotos oli 1760 julkaistu väitöskirja Protheriam eruditionis humanae universae. Se käsitteli lukeneisuutta, oikeaa ja harhaista tietoa sekä oppimista ja oppineisuutta historiallisena, teoreettisena, moraalisena ja käytännöllisenä ilmiönä.
Historian professuuria varten 1762 laadittu väitöskirja Theses moralis atque historici argumenti oli verraten hajanainen, 36 lyhyttä teesiä käsittänyt teos, jonka voinee lukea oppihistoriaksi. Se ei edistänyt Haartmanin pyrintöjä, joskin käytännölliseen filosofiaan painottuneena, hyvän ihmisen velvollisuuksia, hyveitä ja luonnollista lakia korostaneena ja suomalaisten israelilaisen alkuperän kyseenalaistaneena akatemian konsistori piti sitä varteenotettavana meriittinä. Toisenlaisen näkemyksen siitä esitti tukholmalainen kirjahuutokauppakamarin notaari ja tunnettu kirjoittaja Erik Ekholm (1716–1784). Hän julkaisi väitöskirjasta poleemisen arvostelun toimittamassaan Den nya swenska Mercurius -aikakausikirjassa.[10] Tukholmassa painetussa 34-sivuisen vastineessaan Professor Haartmans swar och påminnelser öfwer de critiske anmärkningar, som under herr Erik Ekholms namn uti Den nya swenska Mercurius blifwit utfärdade Haartman huomautti, että kilpahakijoihinsa nähden hänen meriittinsä olivat osapuilleen ylivertaiset. ”Ynseä kriitikko”, jota Haartmanilla ei ollut kunnia tuntea, oli katsonut oikeudekseen vahingoittaa Haartmanin kunniaa ja mainetta juuri silloin, kun hän osoitti professorin virkaan pätevyyttään. Kriitikko antoi julkisuuteen sellaisen kuvan, että Haartman oli ”suorastaan idiootti”, kun taas väitöstä paikalla seuranneet ja muualla olleetkin olivat jopa kiitelleet.[11]
Haartman ei saanut virkaa, vaikka lähes kaikki konsistorin professoreista asettivat hänet ensimmäiselle ehdokassijalle. Kun konsistorissa annetut äänet laskettiin, todettiin, että ylimääräinen filosofian apulainen Johan Bilmark (1728–1801) oli ohittanut Haartmanin.[12] Säätyjä ja akatemian kansleri Karl Hermeliniä (1707–1789) piti valaista, miksei Haartmania voitu valita historian professoriksi ja miksei hänen oppihistorian luennoilleen tullut kuulijoita. Selkeän vastauksen antoi logiikan ja metafysiikan professori Karl Mesterton (1715–1773), joka ainoana ei ollut esittänyt Haartmanin nimittämistä historian professoriksi. Hän selitti pelkäävänsä, että Haartmanin, jolla oppihistorian professorina oli harvoin ja vähän kuulijoita, valinta johtaisi siihen, että historia ja käytännöllinen filosofia ajautuisivat samanlaiseen turmioon kuin oppihistoria.[13]
* * *
Haartmanin oli vielä yritettävä oppihistorian parissa. Syyslukukauden 1763 alussa 25. lokakuuta hän asteli auditorioon aloittaakseen ”antaumuksellisen” luentosarjan hyvästä kirjallisuudesta ja taiteesta. Ensimmäistäkään luentoa hän ei pitänyt, koska paikalle ei saapunut kuulijoita. Kevätlukukaudella 1764 hän kokeili onneaan kolmasti. Kuulijoita ei saapunut paikalle ottamatta lukuun viimeistä yritystä, jolloin auditorioon ilmestyi yksi ylioppilas. Haartman ilmoitti, ettei vastedes aio luennoida. Syyslukukauden 1764 hän oleskeli Tukholmassa, vaikka hän oli painetussa luento-ohjelmassa luvannut luennoida pitkällisen barbarian jälkeisestä Euroopan renessanssin ajan tieteiden ja taiteiden kehityksestä. Seuraavankin kevätlukukauden opetus jäi hunningolle. Lukuvuonna 1765–1766 hän ei ilmoittanut, mitä aikoi opettaa, viivytteli ja vältteli ikävänä pitämäänsä työtä.[14]
Samoihin aikoihin yliopistossa kauhisteltiin, että Haartman, jolla ei ollut halua opetustyöhön ja lahjoja ilmaista itseään nuorisolle, siirtyy kouluun opettajaksi.[15] Professorit näkivätkin paremmaksi pitää Haartman yliopistossa. Hän ehti vielä aloittaa luentosarjan kirjailijoiden historiasta,[16] mutta luento loppui lyhyeen, kun hänet nimitettiin 1768 logiikan ja metafysiikan professoriksi. Tämän jälkeen hän ei enää oppihistoriaan varsinaisesti kajonnut. Professoriksi valinta merkitsi myös sitä, että oppihistorian oppituoli lakkasi. Oppihistorian professorin arvo hänelle palautettiin vuosiksi 1770–1772, mutta tuolloin hän oli teologian apulaisena, eikä aikaa oppihistorian harrastuksille enää liiennyt.
Oppihistorian opetus ja tutkimus eivät edistyneet niiden runsaan kymmenen vuoden aikana, jolloin se kuului Turun akatemian viralliseen ohjelmaan ja oli Haartmanin hallussa. Haartmanille professuurissa kertyneet palvelusvuodet olivat ainoastaan keino vahvistaa meriittejä ja edetä kohti varsinaista tavoitettaan, palkallista professuuria miltä hyvänsä tieteenalalta. Olikin niin, että oppihistoria heräsi eloon muiden professoreiden ja etenkin Henrik Gabriel Porthanin käsissä. Oppihistorian professuuria tähän ei tarvittu.
Kustaa H. J. Vilkuna on Suomen historian professori Jyväskylän yliopistossa ja kiinnostunut Turun akatemian 1700-luvun erikoisista professoreista.
Viitteet ja kirjallisuus
[1] Akatemian konsistori 15.8.1755 §19 (Turun akatemian konsistorin pöytäkirjat XVII. Toim. Veli-Matti Autio. Helsinki: Helsingin yliopisto 1982, 403).
[2] Svenska autografer (Riksarkivet, Ericsbergsarkivet); akatemian konsistori 10.10.1755 §11, 26.2.1756 §26, 15.3.1756 §15, 10.12.1756 §2 (Turun akatemian konsistorin pöytäkirjat XVII, 421–423, 446, 451; XVIII. Toim. Veli-Matti Autio. Helsinki: Helsingin yliopisto 1990, 32); Stockholms Post-Tidningar 19.8.1756; J. J. Tengström, Chronologiska Förteckningar och Anteckningar öfver Finska universitetets fordna procancellerer samt öfver faculteternas medlemmar och adjuncter, från universitetets stiftelse inemot dess andra sekularår. Helsingfors: G. O. Wasenius 1836, 232–233; Iiro Kajanto, Nääf, Wilhelm (noin 1720–1783) logiikan ja metafysiikan professori, teologian professori. Teoksessa Matti Klinge ym. (toim.): Suomen kansallisbiografia 7. Studia Biographica 3:7. Helsinki: SKS 2006, 286–287.
[3] Akatemian konsistori 18.8.1756 §2, 10.12.1756 §2 (Turun akatemian konsistorin pöytäkirjat XVII, 451–453; XVIII, 32); Ödmjukt Memorial. Stockholm: Lorens Ludvig Grefing 1766, 295; Tengström 1836, 99; I. A. Heikel, Filologins studium vid Åbo universitet. Åbo universitets lärdomshistoria 5. Filologin. Skritfer utgifna af Svenska Literatursällskapet i Finland XXVI. Helsingfors: Svenska Literatursällskapet i Finland 1894, 179–180; Arvid Hultin, Litteraturstudier i Åbo under svenska tiden 1640–1809. Anteckningar. Helsingfors 1918, 83; Matti Klinge, Yliopisto instituutiona. Teoksessa Helsingin yliopisto 1640–1990 I. Kuninkaallinen Turun akatemia 1640–1808. Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Otava 1987, 137; Kyösti Väänänen, Haartman, Jakob (1717–1788) Turun piispa, Turun akatemian varakansleri, filosofian ja oppihistorian professori. Teoksessa Matti Klinge ym. (toim.), Suomen kansallisbiografia 3. Studia Biographica 3:3. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2004, 422.
[4] Christoph August Heumannin Conspectus reipublicae literarirae -teoksen Praefatio ja luku De natura et partibus historiae literariae. Ks. myös Hultin 1918, 84–85; V. A. Nordman, H. G. Porthan ja oppihistorian opetus Turun akatemiassa 1700-luvulla. Historiallinen Arkisto XLVI. Helsinki: Suomen Historiallinen Seura 1939, 121; Inkeri Kinnari, Antiikki Porthanin väitösteeseissä. Auraica. Scripta a Societate Porthan edita (1/2008), 127–130; Inkeri Kinnari, Hyödyllisiä ja mielekkäitä oppeja kotiin vietäviksi. H. G. Porthanin väitösteesit ja akateeminen kasvatus. Turun yliopiston julkaisuja C354. Turku: Turun yliopisto 2012, 47.
[5] Lukuvuosien 1761–1762, 1762–1763, 1765–1766 ja 1767–1768 luento-ohjelmiin merkittiin tiedoksi, että Haartman kertoo opetuksestaan, jahka palaa Turkuun. Akatemian konsistori 11.10.1760 §6 (Turun akatemian konsistorin pöytäkirjat XVIII, 352); Kalm Mennanderille, Turku 8.3.1766 (Pehr Kalms brev till samtida I. Pehr Kalms brev till C. F. Mennander. Utgivna av Otto E. A. Hjelt och Alb. Hästesko. Skrifter utgivna av Svenska Litteratursällskapet i Finland CXIV. Helsing-fors: Svenska Litteratursällskapet i Finland 1914, 132).
[6] Catalogus lectionum… Intervallo semestri posteriore Anni MDCCLXVII & priore seqvnetis MDCCLXVIII; Jakob Haartmanin luentoseteli 1757 (Turun akatemian arkisto, Ei1).
[7] Catalogus prælectionum publicarum… hoc semestri… MDCCLIX; Conspectus prælectionum… MDCCLXVIII, ad idem tempus anni sequentis; Akatemian konistori 24.3.1759 §12 (Turun akatemian konsistorin pöytäkirjat XVIII, 250–251).
[8] Jakob Haartmanin luentoseteli, Turku 8.12.1759 (Turun akatemian arkisto, Ei1).
[9] Akatemian konsistori 10.11.1760 §6 (Turun akatemian konsistorin pöytäkirjat XVIII, 352); Jakob Haartmanin luentoseteli 25.2.1763 (Turun akatemian arkisto, Ei1).
[10] Den Nya Swenska Mercurius 1762, 354–368, 387–390; Klinge 1987, 138.
[11] Käytyään läpi esitetyn kritiikin sana sanalta, Haartman päätyi siihen, että Ekholm oli kieliopillisesti asiantuntematon. Ikävä kyllä Ekholm ei vastineen jälkeen hiljennyt vaan päinvastoin jatkoi entistä voimallisemmin. Den Nya Swenska Mercurius 1762, 469–492, 540–560; Sven Lindman, En akademisk karriärist i 1700-talets Åbo. Teoksessa Emil Hasselblatt, Erik Hornborg och C. A. Nordman (red.), Historiska och litteraturhistoriska studier 12. Skrifter utgivna av Svenska Litteratursällskapet i Finland CCLIV. Helsingfors: Svenska Litteratursällskapet i Finland 1936, 214–215; Klinge 1987, 138–139.
[12] Historian professuurin täytöstä valitettiin. Valituksia, etenkin Haartmanin tekemää, käsiteltiin korkeimmalla tasolla säädyissä. Niiden seurauksena lopullinen vahvistus Bilmarkin nimitykselle saatiin vasta 1766. Arvid Hultin, Det ekonomiska tidevarvet i Finlands litteraturhistoria. Ur odlingens hävder under frihetstidens senare del. Skrifter utgivna av Svenska Litteratursällskapet i Finland XCIV. Helsingfors: Svenska Litteratursällskapet i Finland 1910, 312–313; Lindman 1936, 217–218.
[13] Uplysning wid de Beswaär öfwer prejudice, som Extraordinarie Professorerne Wilhelm Robert Nääf och Jacob Hartman hos Riksens Höglofl. Ständer anfört. Stockholm: Lorens Ludvig Grefing 1766; Hermelin Mennanderille, Tukholma 10.11.1767 (K. F. Mennanderin lähettämiä ja saamia kirjeitä. Brev från ock till C. F. Mennander III. Toim. Kaarlo Österbladh. Suomen historian lähteitä IV,3. Helsinki: Suomen Historiallinen Seura 1942, 175).
[14] Catalogus Lectionum… Anni MDCCLXIII. & priore Anni MDCCLXIV; Index lectionum academicar-um… posterior semestri anni MDCCLXIV. & anno MDCCLV; Catalogus Lectionum Publicarum… MDCCLXV ad idem tempus Anni sequentis; Jakob Haartmanin luentoseteli 23.1.1764.
[15] Taloustieteen professori Pehr Kalm ilmaisi piispa Karl Fredrik Mennanderille talvella 1765 huolensa: ”Jumalan tähden, herra piispa, olisi maalle vahingoksi, jos hän pääsee johonkin kouluun!” Kalm Mennanderille, Turku 15.2.1765 (Pehr Kalms brev till samtida, 60).
[16] Index lectionum academicarum… posteriore semestri anni MDCCLXVI, et priore anni MDCCLXVII; Catalogus lectionum… semestri posteriore Anni MDCCLXVII & priore seqvnetis MDCCLXVIII.
