Antti Räihä
Ruotsi kehittyi 1600-luvun alkupuolen kuluessa sotilaalliseksi mahtivaltioksi Euroopassa. Ruotsalaisessa ja suomalaisessa 1900-luvun loppupuolen ja 2000-luvun historiantutkimuksessa varhaismodernin ajan Ruotsin kruunun ja alamaisten välinen suhde on esitetty perinteisesti mahti-/sotilasvaltio–vuorovaikutus -dikotomiana (maktstat/militärstat – interaktion). Mahtivaltionäkökulman edustajat ovat nähneet valtionrakentamisen ja yhteiskunnan toiminnan voimakkaasti ylhäältä ohjattuna, kun taas vuorovaikutusta painottavat tutkijat ovat korostaneet yhteiskunnan eri toimijoiden välistä dialogia. Yksiselitteisen jakolinjan ja toisensa poissulkevien vastinparien sijaan kysymys on toki käytännössä enemminkin veteen piirretystä viivasta.
Toisistaan poikkeavat lähestymistavat tuottavat jo lähtökohtaisesti erilaista tietoa menneisyydestä. Kruunun ylivaltaa korostava mahtivaltiotematiikka pohjautuu historialliseen materialismiin ja makrotason systeemiteoriaan, kun taas dialogisuutta painottava lähestymistapa on rakentunut perinteisesti empiiristen mikrotason havaintojen ja analyysien varaan. Kummankin vastinparin haasteena on se, että ne tunnistavat korkeintaan heikosti varhaismodernin ajan ruotsalaisen konglomeraatti(komposiitti)valtion alueellisia ja kulttuurisia erityispiirteitä. Eurooppalaisten valtakuntien tavoin Ruotsi rakentui erilaisista alueista Itämeren piirissä, joilla oli omat kulttuuriset erityispiirteensä ja omanlaisensa suhde keskusvaltaan.
Mahtivaltionäkökulma yhdistää toisiinsa valtiota ja yhteiskuntaa käsittelevät lähestymistavat eri organisaatio- ja yhteisöllisillä tasoilla keskushallinnosta paikallistasolle. Tällöin tutkimuksen keskiössä on perinteisesti ollut kruunun kyky luoda ja muokata valtiollisia instituutioita sotatalouden ja aggressiivisen ulkopolitiikan tarpeisiin suoritetun resurssien keruun nimissä. Tutkimustulokset osoittavat, että Ruotsin suurvallaksi nousu perustui suhteellisen rajallisten materiaalisten ja inhimillisten resurssien tehokkaaseen valjastamiseen valtion sotakoneiston käyttöön.
Kritiikki mahtivaltionäkökulmaa kohtaan periytyy 1980-luvulle. Tuoreessa tutkimuksessa on lähestymistavan nähty ylikorostavan Ruotsin kruunun mahdollisuuksia ohjata kehitystä. Samalla sen on tulkittu jättävän liian vähälle huomiolle alueellisten vaikutusten, sisäisten ristiriitojen, kulttuuristen tekijöiden ja uskonnon merkityksen osana tapahtunutta kehitystä. Toisin sanoen alamaisten osallisuus ja heidän intressinsä osana vallankäyttöä loivat rajoja mahtivaltion toiminnalle ja institutionaaliselle rakenteelle. Äärimmilleen vietynä voidaan kysyä, oliko 1600-luvun ruotsalainen mahtivaltio itse asiassa esimerkiksi itäisimpien provinssien osalta paremminkin voimaton talonpoikaistottelemattomuuden ”riivaama” suurvalta.
 |
| Venäläiset valloittavat Narvan 1704. Kuva: Museovirasto, Antellin kokoelmat, Historian kuvakokoelma. |
Ruotsalaisen mahtivaltion olemassaolon päättänyttä suurta Pohjan sotaa on tarkasteltu historiantutkimuksessa yleisimmin sotatapahtumien, suurvalta-aseman päättymisen ja Kaarle XII:sta kuoleman kautta, vaikka myös Ruotsin ”sisäinen” kehitys on saanut tutkimuksessa oman tilansa. Tutkimuksessa ei ole vielä vastattu kysymykseen, missä määrin Ruotsin tappioon päättyneen suuren Pohjan sodan kehityskulkua voidaan selittää mahtivaltion puutteilla ja rakenteellisilla ongelmilla. Joka tapauksessa on selvää, ettei suurvallan päättyminen johtunut valtakunnan ja sen väestön resurssien hyödyntämättömyydestä. Paremminkin Ruotsin mahtivaltion voidaan katsoa saavuttaneen jopa maksimaalisen tehokkuutensa 1700-luvun alussa.
Mahtivaltio – myös talonpojille?
Mahtivaltio on asetettu tutkimuskirjallisuudessa tunnetusti vuorovaikutusnäkökulman vastavoimaksi. Vuorovaikutustematiikkaa painottavan lähestymistavan yksi keskeinen kysymys on, kuinka ”mahtava” Ruotsin 1500–1600-lukujen ulkopoliittisesti ekspansiivinen mahtivaltioaika oli valtakunnan talonpojille, jotka elivät alati nousevien verojen ja jatkuvien sotaväenottojen paineessa. On kiistatonta, että ruotsalaisen talonpoikaisväestön sotilaallistaloudellisella painoarvolla oli vaikutusta Ruotsin suurvallan luomisessa. Toisaalta rahvaan levottomuuksien pelko pakotti Ruotsin kruunun integroimaan talonpoikaväestön osaksi valtiollista toimintaa ja jopa päätöksentekoa sekä luomaan vaikutuskanavia ja instituutioita, jotka pystyivät käsittelemään talonpoikien valituksia ja tyytymättömyyttä.
 |
| Kustaa Vaasa joukkoineen lähdössä kukistamaan vuosien 1542–1543 Dacke-kapinaa Smoolannissa. Kuva: Wikimedia Commons. |
Eva Österbergin 1970-luvun alussa lanseeraama vuorovaikutusmalli (katso tässä blogissa marraskuussa 2021 julkaistu Petri Karosen teksti: linkki) ajankohtaistui seuraavan vuosikymmenen kuluessa. Österberg alleviivasi 1980–1990-lukujen taitteessa, ettei hänen vuorovaikutusperspektiiviänsä ollut tarkoitettu ehdottomaksi totuudeksi varhaismodernin ajan Ruotsin kruunun ja alamaisten välisestä suhteesta vaan keskustelunavaukseksi ja alustavaksi synteesiksi. Samalla hän totesi vuorovaikutusmallin keskittyvän kruunun ja alamaisten väliseen suhteeseen keskiajan lopun ja varhaismodernin ajan alun Ruotsin keskusalueilla. Toisin sanoen Österbergin malli ei sisältänyt lähtökohtaisesti esimerkiksi myöhempiä Skoonen ja Jämtlannin rajaseutuja, tai Suomea näiden valtakunnan keskusalueista poikkeavien poliittisten kulttuurien vuoksi. Tämä rajanveto ei ole kuitenkaan vaikuttanut myöhempien vuorovaikutuslähestymistapaa hyödyntäneiden tutkijoiden töihin, joissa näkökulmaa on hyödynnetty erilaisissa ajallisissa ja alueellisissa konteksteissa.
Mahtivaltio- ja vuorovaikutuslähestymistapojen välinen ”kädenvääntö” oli vilkaista 1900–2000-lukujen taitteessa. Tuolloin muun muassa huomautettiin mahtivaltionäkökulman sisältämästä legitimiteettipuutteesta sekä siitä, että sotilasvaltion materiaalisten ja inhimillisten tarpeiden painoarvo oli varhaismodernin ajan Ruotsissa huomattavasti suurempi kuin vuorovaikutusnäkökulma myöntää. Lisäksi vuorovaikutusnäkökulman teoreettinen köykäisyys ja vaihtoehtoisten näkökulmien sulkemien lähestymistavan ulkopuolelle sai osakseen kritiikkiä. Antti Kujalan (Kujala 2010, 82–83) mukaan:
”Vaikka kiinnittäisimme huomiota vain aikaan ennen vuotta 1695, emme voi kohtuudella tulla mihinkään muuhun johtopäätökseen kuin että talonpoikien tosiasiallinen tilanne jäi huomiotta eli vuorovaikutus toteutui kruununverotuksen tasossa vain erittäin puutteellisesti tai ei lainkaan. Neuvottelevasta valtiosta ei täällä kannattaisi puhua. Mitä kruunuun ja veronalennuksiin tulee, se mahtivaltionäkökulma, jonka monet niin helposti ovat paiskanneet tienposkeen, puoltaa varsin hyvin paikkaansa. Aatelisten ja heidän lampuotiensa suhteissa interaktionäkemys tuntuu sitä vastoin toimivan – syvästi eriarvoisten osapuolten interaktio, joka toteutui ristiriitojen kautta ja aatelisten ja heidän alaistensa kovan kurinpidon vääristämänä mutta jossa heikompikin osapuoli pystyi jonkin verran vaikuttamaan asioihin – ainakin Lounais-Suomessa. […] Kysymys on kaiken kaikkiaan erilaisista tarkastelutavoista, jotka sopivat vaihtelevassa määrin kuvaamaan yhteiskunnan eri puolia ja jotka heijastavat myös esittäjiensä yleistä yhteiskuntanäkemystä.”
Valittajien mahtivaltio, dialogin epäsymmetria ja empowering interaction
Huolimatta siitä, että kruunun ja alamaisten välinen vuorovaikutus tapahtui läpi varhaismodernin ajan kruunun ehdoilla ja sen kontrollin alaisuudessa valtion sotilaallisia tarpeita tukien, vallitsee ruotsalaisten ja suomalaisten tutkijoiden välillä konsensus siitä, että alamaisilla oli mahdollisuus vaikuttaa useita eri keinoja ja kanavia hyödyntäen heitä koskettaneisiin asioihin. Yksi keskeinen väline olivat moninaiset valitukset ja anomukset, jotka osaltaan toimivat tyytymättömyyttä purkaneina paineventtiileinä. Osin dialogin epäsymmetrisyydestä riippuen voitaneen nähdä, että vuorovaikutuksen muoto vaihteli konfliktista kompromissiin ja yhteisymmärrykseen.
Ruotsalainen varhaismodernin ajan talonpoikien rauhanomaisen vaikutusmahdollisuuden kanavat sisältänyt poliittinen kulttuuri oli poikkeuksellinen aikansa Euroopassa. Eurooppalaisessa tutkimuksessa osana ”state-building from below” -lähestymistavan nousua syntynyt termi empowering interaction soveltuu kuvaamaan tilannetta varsin hyvin varhaismodernissa Ruotsissa. Termi painottaa sitä, että valtiollisen vallan keskittyminen ja ulottuminen valtakunnan syrjäisimmillekin seuduille lisäsi maaseudun paikallisväestön (rauhanomaisia) vaikutuskanavia ja -mahdollisuuksia. Oma kysymyksensä on puolestaan se, missä määrin varhaismodernin ajan ruotsalaisen yhteiskunnan ja sen poliittisen kulttuurin analysointiin luotu dialogisuutta korostava vuorovaikutusmalli soveltuu esimerkiksi keskisen saati itäisen Euroopan varhaismodernin ajan yhteiskuntien tutkimukseen. Vailla vastausta on myös se, tekikö ruotsalainen neljän säädyn varaan rakentunut poliittinen kulttuuri Ruotsista vahvan vai heikon varhaismodernin ajan konglomeraatti(sotilas)valtion.
FT, Dos. Antti Räihä (Jyväskylä yliopisto, historian ja etnologian laitos) toimii yliopistotutkijana hankkeessa In search of corruption and bad governance practices: Swedish and Finnish experiences, ca 1614–1917 (CorGo) (Suomen Akatemia) ja johtaa hanketta Tilaperimyskiistat ja pauperismi. Maatilojen sukupolvenvaihdokset Suomessa noin 1700–1900 (Koneen Säätiö).
Kirjallisuus
Linde, Martin, Statsmakt och bondemotstånd. Allmoge och överhet under stora nordiska kriget. Uppsala universitet 2000.
Lindegren, Jan, Utskrivning och utsugning. Produktion och reproduktion i Bygdeå 1620–1640. Uppsala universitet 1980.
Lindegren, Jan, The Swedish ‘Military State’, 1560–1720, Scandinavian Journal of History 10:4 (1985): 305–336.
Nilsson, Sven A., De stora krigens tid. Om Sverige som militärstat och bondesamhälle. Uppsala universitet 1990.
Rian, Øysten, Conclusions. Teoksessa Leon Jespersen (toim.), A Revolution from Above? The Power State of 16th and 17th Century Scandinavia, 317–342. Odense University Press 2000.
Räihä, Antti, Early Modern Swedish State-building in Swedish and Finnish Historiography. (artikkelikäsikirjoitus) 2022.
Villstrand, Nils Erik, Anpassning eller protest. Lokalsamhället inför utskrivningarna av fotfolk till den svenska krigsmakten 1620–1679. Åbo Akademis Förlag 1992.
Villstrand, Nils Erik, Einonen, Piia, Karonen, Petri & Räihä, Antti, Kriisikausien vuorovaikutuksen muodot ja vaikutukset. Teoksessa Petri Karonen, Nils Erik Villstrand & Pertti Haapala (toim.), Suomalaisen yhteiskunnan historia 1400–2000. Osa 1. Rakenteet ja instituutiot, 197–228. Vastapaino 2021.
Åmark, Klas, Teoriernas intåg i svensk historieforskning. Teoksessa Gunnar Artérus & Klas Åmark (toim.), Historieskrivningen i Sverige, 135–171. Studentlitteratur 2012.
