Karjala ja Varsinais-Suomi – Taalainmaa ja Gotlanti. Perimyskäytänteiden kansallinen historia ja maantiede

Antti Räihä

Ja kun myöhemmin Länsi-Suomessa maanlain perheoikeudellisia säädöksiä – päinvastoin kuin Itä-Suomessa – todella noudatettiin, oli se mahdollista sen vuoksi, että yhteiskuntapohja siellä oli samanlainen kuin Ruotsissa. (Jutikkala 1958, 53)

Ruotsin keskiaikaisen Kristoferin maanlain (1442) ja sen korvanneen vuoden 1734 yleisen lain mukaan isännän kuollessa maatila jaettiin perillisten kesken. Jos perillisiä oli vain yksi, tämä sai sukupuolesta riippumatta kaiken. Vanhatestamentillisen tulkinnan mukaan useamman sisaruksen perheissä esikoispojan (etu)oikeus periä maaomaisuus kokonaisena oli varhaismodernin ajan Ruotsissa kuitenkin kiistaton. Muut sisarukset joutuivat tyytymään tällöin erilaisin kompensaatioihin. Tyttären perintöosa oli puolet pojan osuudesta. Sukupuolesta riippumaton sisarusten tasaveroisuus toteutui perimyslainsäädännössä Suomessa 1870-luvun lopulla, Ruotsissa näin oli tapahtunut jo reilu kolme vuosikymmentä aiemmin.

Maatilaperimys ja muuttuvat tulkinnat Suomessa ja Ruotsissa

Sekä suomalainen että ruotsalainen historiografia on nähnyt normatiivisten säädösten ja maantieteellis-kulttuuristen tekijöiden painoarvon erilaisten perimyskäytänteiden takana varsin mustavalkoisena. (Maanluovutusten historiografiasta Suomessa ja Ruotsissa ks. Kirsi Laineen teksti tässä blogissa joulukuussa 2021, linkki) Eino Jutikkalan (1958) mukaan länsisuomalaisten perimyskäytänteiden normienmukaisuus selittyy sillä, että yhteiskuntapohja oli siellä samanlainen kuin Ruotsin puoleisessa osassa valtakuntaa. Edelleen Jutikkala huomautti normatiivisten määräysten jääneen syrjään Itä-Suomessa, ”missä oli totuttu suurperheiden hajotessa suoritettuihin veljesten keskeisiin tasajakoihin” (s. 332). Suurperheproblematiikan yhdistäminen itäisen Suomen perimyskäytänteisiin sisältää kuitenkin ongelmia, sillä näiden kahden eri ”instituution” muutokset eivät olleet samanaikaisia. Samoin vertaukset Ruotsiin ovat ongelmallisia, sillä yhtä koko (nyky-)Ruotsin aluetta läpäissyttä normienmukaista ja staattista perimysoikeudellista käytäntöä, johon läntinen Suomi rinnastuisi, ei ollut olemassa. 

Ruotsissa vakiintui Nils Wohlinin tutkimusten (1910/1912) myötä 1900-luvun alussa tulkinta maatilojen perimyskäytänteiden alueellisuudesta. Näkemys vahvistui 1970-luvulla, kun kansatieteilijä Orvar Löfgren (1974) jakoi maan karkeasti kahtia gotlantilaiseen jakamattoman ja taalainmaalaiseen jaetun maaomaisuuden perimyskäytäntöön (två motpoler). Eteläisen Taalainmaan 1600–1800-lukujen väestön sosiaalista kerrostuneisuutta ja oikeudellisia konflikteja maanomistuksen näkökulmasta tutkinut Maria Ågren (1992) ja talonpoikien ja vuoriteollisuuden suhdetta 1700-luvun Taalainmaalla tutkinut Maria Sjöberg (1993) monipuolistivat kuitenkin pari vuosikymmentä myöhemmin tutkimuksillaan kuvaa Taalainmaan perimyskäytänteistä. Ågren totesi yksinkertaistetusti talonpoikien suhtautuneen maataloudesta päätoimeentulon saaneilla alueilla kriittisesti tilojen jakamiseen, kun taas alueilla, joilla talonpoikien toimeentulo rakentui useamman toimeentulolähteen varaan, suhtauduttiin positiivisemmin tilojen halkomiseen.

Ote Orvar Löfgrenin tekstistä ’Familj och hushåll – släkt och äktenskap’, teoksessa Land och Stad. Svenska samhällstyper och livsformer från medeltid till nutid (1974, s. 237).

Maatilojen sukupolvenvaihdoksia käsitellyt tutkimuskenttä laajeni ja monipuolistui Ruotsissa 1990-luvun taitteesta alkaen varsin nopeasti. Vaikka Ågrenin tulkinta tilojen halkomisten taustoista tukeutuikin vielä periaatteessa Ruotsin alueelliseen jakautumiseen, on tutkimus suhtautunut 1900-luvulta eteenpäin kriittisesti Taalainmaa–Gotlanti-tyyppiseen erontekoon. Vallitsevan näkemyksen mukaan vastakkainasettelu on liian yleistävä samalla, kun alueellis-maantieteellisten lähtökohtien painoarvo erilaisten perimysjärjestelmien taustalla on tulkittu aikaisemmin liian suureksi.

Suomessa 1700–1800-luvuilla vallinneet maatilojen perimyskäytänteet on asetettu voimakkaimmin vastakkain Karjalan ja Varsinais-Suomen osalta. Vastakkainasettelusta huolimatta erilaiset perimyskäytänteet on nähty kuitenkin ennen kaikkea ihanteina, joiden käytännön toimeenpanossa oli suurta vaihtelua. Toisistaan poikkeaviin sukupolvenvaihdosten kehityskulkuihin on haettu selityksiä kansantavoista ja tiukasta ruotsalaisesta lainsäädännöstä kuten myös tilojen toimeentuloa ja halkomista rajoittaneista kalliista syytinkisopimuksista sekä työvoiman kysynnän kasvusta maataloudessa. Samoin yhdeksi selittäjäksi on nostettu normatiivisen valvonnan puute itäisessä Suomessa. Itä–länsi-vastinparia itsessään ei sen sijaan ole kyseenalaistettu tutkimuksessa.

Yleistämisen haasteet

Suomalainen tutkimus, jossa maatilojen sukupolvenvaihdokset on nähty lähtökohtaisesti joko sosiaalisesti eriarvoistavina (”läntinen malli”) tai tasapäistävinä (”itäinen malli”), on perustunut makrotason tarkasteluille. Laajoissa yleistyksissä piiloon jäävien paikallisten variaatioiden ohessa tutkimuksessa vaatii lisää huomiota esimerkiksi se, että itäsuomalainen yhteiskunta oli ylipäätään hyvin ”tasapäinen” viimeistään 1700-luvun taitteesta eteenpäin. Vähäinenkin säätyläistö oli kuihtunut kriisivuosien seurauksena minimiin. Lisäksi maatilat olivat muuttuneet liki läpeensä kruununmaaksi, jolloin talonpojalla oli vain käyttöoikeus kruunun omistamaan maahan. Normatiivisesti määriteltynä sukupolvenvaihdos piti hyväksyttää kruununtiloilla aina maaherralla, mutta käytännössä myös niillä muutos oli perheen sisäinen asia.

Kopparbergin lääniin kuulunut Taalainmaa sijaitsee historiallisen Sveanmaan pohjoisosassa. Kuva on osa kartasta Charte von Schweden und Norwegen: nach den besten astronomischen Ortsbestimmungen entworfen von I.C.M. Reinecke; […] (1809). Kuva: Doria, Kansalliskirjasto.

Perimyskäytänteiden lopputuloksesta lähtevän tarkastelun sijaan esimerkiksi virolahtelaisia perimyskäytänteitä tutkinut Beatrice Moring (1999) painottaa taloudellisten tekijöiden määräävyyttä toimintamallien takana. Maatilojen sukupolvenvaihdoksia ja omaisuudensiirtoja 1700–1800-lukujen Ruotsissa Maria Ågrenin ohessa tarkastelleet tutkijat, esimerkiksi Christer Winberg (1981) ja Ulla Rosén (1994), ovat päätyneet vastaaviin tulkintoihin. Rosemarie Fiebranz (2002) on sen sijaan todennut omaisuudensiirtojen olleen vahvasti sidoksissa vanhaan maailmankuvaan ja kulttuurisiin tekijöihin, joita leimasi pyrkimys turvata tilojen pysyvyys suvussa.

Yleistyksiin pyrkivien tulkintojen taustalla on väistämättä merkittäviä lähdekriittisiä haasteita. Kuten Maria Sjöberg (1993) on huomauttanut, tutkimuksen on helpompi tavoittaa taloudellisten tekijöiden kuin paikallisten perinteiden merkitys perimyskäytänteiden takana. Edelleen Sjöbergin ilmeisesti hieman humoristisessa mielessä esittämän kehäpäätelmän mukaan voidaan perimyskäytänteiden erilaisten muotojen todeta kertovan niiden erilaisuudesta samalla, kun yleistämisen mahdollisuudet ovat varsin rajalliset.

Aikalaisnäkemysten eripura

Kopparbergin läänin maaherran Johan Magnus af Nordinin (virassa 1790–1812) mukaan Taalainmaan maatilojen jatkuva halkominen oli 1700–1800-luvun taitteeseen tultaessa suistanut alueen maatalouden kriisiin. Sen merkeiksi hän määritti maanviljelyksen laiminlyönnit, työtilaisuuksien perässä tapahtuvan kiertolaisuuden sekä köyhyyden ja suoranaisen kerjäläisyyden. Vastaavat maatilojen toistuvaa halkomista kritisoineet näkökulmat olivat tuttuja 1800-luvun Viipurin läänissä. Viipurin läänin kuvernööri Casimir von Kothen (virassa 1844–1853) sovelsi Suomessa vallinnutta tilanjakoasetusta 1840-luvun puolessa välissä kieltämällä läänissä tilojen halkomisen alle 1/8 manttaaliin. Ruotsalaisen virkaveljensä tavoin von Kothen rinnasti osin yksipuolisesti tilojen koon niiden elinvoimaisuuteen. Jo olemassa olleet alle kahdeksasosamanttaalin tilat tuli kuvernöörin mukaan puolestaan yhdistää vähintään kyseisen alarajan täyttäviksi kokonaisuuksiksi.

Kanawa (1845, no. 26), ”Tilajaoista”. Kuva: Sanomalehtiarkisto, Kansalliskirjasto.

Kritiikki kuvernööri von Kothenin toimia kohtaan oli voimakasta lehdistössä. Saima -lehden vanavedessä viipurilaisessa Kanavassa julkaistujen tilojen halkomista puolustaneiden mielipiteiden mukaan von Kothen oli rakentanut Viipurin lääniin "kerjäläistehtaan", kun pienet tilat yhdistettiin isommiksi ja tilattomaksi jäänyt väki ajettiin maantielle. Paikallisväestön näkökulmasta lehdissä huomautettiin, ettei karjalaisväestö ollut valittanut tilanteesta, kun taas Savossa halkomisten rajoittaminen oli johtanut tilojen tuottavuuden laskuun. Tilojen halkomisia koskeneita normeja lievennettiin Suomessa vasta 1890-luvun puolivälissä, jolloin maanluonnosta riippumatta uuden osittamisasetuksen mukaisesti muodostettavien tilojen tuli vastata jatkossa enää vähintään 1/300 manttaalia. Tämä tarkoitti aikaisemmin vallinneesta tilojen itsekannattavuusperiaatteesta (besuttenhet) luopumista.

Aikalaisnäkemysten ristiriita perimyskäytänteiden syistä ja seurauksista osoittaa, että nykyinen tutkimus luovii osin jo vuosisataisten näkökulmaerojen parissa.

FT, Dos. Antti Räihä (Jyväskylä yliopisto, historian ja etnologian laitos) toimii yliopistotutkijana hankkeessa In search of corruption and bad governance practices: Swedish and Finnish experiences, ca 1614–1917 (CorGo) (Suomen Akatemia) ja johtaa hanketta Tilaperimyskiistat ja pauperismi. Maatilojen sukupolvenvaihdokset Suomessa noin 1700–1900 (Koneen Säätiö).

 

Alkuperäislähteet

Kanawa (1845, no. 26)

Saima (1844, no. 17)

Kirjallisuus

Fiebranz, Rosemaria, Jord, linne eller träkol? Genusordning, och hushållsstrategier, Bjuråker 1750–1850. Uppsala universitet 2002.

Genos 93:2, Maatilaperimys -teemanumero. 2022.

Haataja, Kyösti, Maanjaot ja talojärjestelmä. WSOY 1949. 

Holmlund, Sofia, Jorden vi ärvde. Arvsöverlåtelser och familjestrategier på den uppländska landsbygden 1810–1930. Stockholms universitet 2007.

Jutikkala, Eino, Suomen talonpojan historia. Toinen, uudistettu ja lisätty painos. SKS 1958.

Löfgren, Orvar, ”Familj och hushåll – släkt och äktenskap”. Teoksessa Mats Hellspong ja Orvar Löfgren, Land och Stad. Svenska samhällstyper och livsformer från medeltid till nutid. CWK Gleerup Bokförlag 1974, 227–284.

Moring, Beatrice, “Land, Labour and Love: Household Arrangements in Nineteenth Century Eastern Finland – Cultural Heritage or Socio-Economic Structure”, The History of the Family 4:2 (1999), 159–184.

Mäkelä-Alitalo, Anneli, ”Periytyminen ja naisen asema”. Teoksessa Viljo Rasila, Eino Jutikkala ja Anneli Mäkelä-Alitalo (toim.), Suomen maatalouden historia I. Perinteisen maatalouden aika. Esihistoriasta 1870-luvulle.SKS 2003, 207–222.

Olander, Gunnar, ”Hemmansklyvningen i Skaraborgs län vid mitten av 1700-talet”, Scandia 20 (1950), 118–126.

Partanen, Jukka, Isän tuvasta omaan tupaan. Väestö ja kotitaloudet Karjalankannaksen maaseudulla 1750–1870. SKS 2004.

Persson, Martin, ”Nils Wohlin och frågan om arvssedvänjor”, Scandia 74:1 (2008), 37–62.

Puhakka, Väinö, Viipurin läänin maanviljelysseura I. Toimintavuodet 1847–1868. Viipurin uusi kirjapaino- ja sanomalehti-o.-y. 1910.

Rosén, Ulla, Himlajord och handelsvara. Ägobyten av egendom i Kumla socken 1780–1880. Lund University Press 1994. 

Sjöberg, Maria, Järn och jord. Bergsmän på 1700-talet. Stads- och Kommunhistoriska Institutet 1993.

Sirén, Kirsi, Suuresta suvusta pieneen perheeseen. Itäsuomalainen perhe 1700-luvulla. SKS 1999.

Waris, Elina, Yksissä leivissä. Ruokolahtelainen perhelaitos ja yhteisöllinen toiminta 1750–1850. SKS 1999.

Winberg, Christer, ”Familj och jord i tre västgötasocknar. Generationsskiften bland självägande bönder ca 1810–1870”, Historisk Tidskrift 101:3 (1981), 278–310.

Wohlin, Nils, Faran af bondeklassens undergräfvande. Kungl. boktryckeriet. P. A. Norstedt & söner 1910.

Wohlin, Nils, Den svenska jordstyckningspolitiken i de 18:de och 19:de århundradena jämte en öfversikt af jordstyckningens inverkan på bondeklassens beslutenhetsförhållanden. Kungl. boktryckeriet. P. A. Norstedt & söner 1912.

Ågren, Maria, Jord och gäld. Social skiktning och rättslig konflikt i södra Dalarna ca 1650–1850. Uppsala universitet 1992.

Historiantutkimus 1700-luvun lopun Suomessa: Johan Bilmark ja Henrik Gabriel Porthanin pitkä varjo

Samu Sarviaho

Suomen akateeminen elämä keskittyi 1700-luvun jälkipuolella Turun Akatemiaan. Aikakauden historiantutkimus kiteytyi Suomessa pitkälti kahteen henkilöön, Johan Bilmarkiin (1728–1801) ja Henrik Gabriel Porthaniin (1739–1804). Bilmark toimi vuodesta 1763 lähtien lähes neljäkymmentä vuotta Akatemiassa historian ja moraalin professorina. Hänen ohjauksessaan valmistui ennätyksellisesti peräti 232 pro exercitio- ja pro gradu -väitöskirjaa, joista monet käsittelivät myös Suomen historiaa. Porthan nimitettiin puolestaan vuonna 1777 kaunopuheisuuden ja runouden professoriksi. Vierailtuaan vuonna 1779 aikakauden merkittävässä saksalaisessa yliopistossa Göttingenissä hän kiinnostui historiasta, etenkin Suomen historiasta, johon monet hänen tutkimuksensa kohdistuivat moniin muihinkin aloihin kiinnitetyn huomion ohella (biografisista yksityiskohdista ks. Tarkiainen 2012; Klinge 2016).

Bilmarkin ja Porthanin jälkimaineet eroavat toisistaan kuin yö ja päivä. Porthanista on kirjoitettu toista kymmentä kokonaista teosta, kaikista häntä käsittelevistä artikkeleista ja teosten osista puhumattakaan. Hänen kirjoituksiaan on julkaistu vielä 2000-luvun puolella opetusministeriönkin tukeman Henrici Gabrielis Porthan Opera omnia -teossarjan osana (julkaisusta ks. Viljamaa 2008). Bilmarkin ansiot ovat sen sijaan jääneet huomattavasti vähemmälle huomiolle. Muiden Turun Akatemian väitöskirjojen tavoin hänenkin ohjauksessaan valmistuneet väitöskirjat ovat tätä nykyä digitaalisoituina Kansalliskirjaston Doria-julkaisuarkistossa. Ne eivät ole kuitenkaan herättäneet sen laajempaa huomiota painetussa kuin digitaalisessakaan muodossa. Kuvaavaa on, että laajimpia synteesejä Bilmarkin toiminnasta historioitsijana on edelleen Magnus Gottfrid Schybergsonin vajaan parinkymmenen sivun mittainen osio Åbo universitets lärdomshistoria -teoksessa (3. osa 1891). Schybergson teki puolestaan Porthanista myöhemmin satoja sivuja pitkän kaksiosaisen elämäkertateoksen (1908 & 1911). Miksi näihin kahteen samoihin aikoihin historiankirjoituksen alalla vaikuttaneeseen henkilöön kiinnitetyssä huomiossa on niin suuri epäsuhta?

Merkittävämmiksi katsotut tieteelliset ansiot kohdistavat huomion Porthaniin

Jälkipolvet ovat arvioineet Porthanin tieteelliset meriitit kokonaisuudessaan suuremmiksi ja monipuolisimmiksi kuin Bilmarkin. Esimerkiksiteoksen Porthanin monet kasvot - (2000a) artikkeleissa päähenkilöä ylistetään muun muassa suomalaisen klassillisen arkeologian, kielentutkimuksen ja maantieteen esi-isänä, tiennäyttäjänä ja edistäjänä. Porthanin monioppineisuus ja hänen tieteellisen toimintansa kattavuus on jättänyt Bilmarkin sivurooliin suomalaisessa tieteenhistoriassa. Tämä koskee myös Porthanin ja Bilmarkin eroja historioitsijoina. Sikäli, kun Bilmarkia on edes käsitelty historioitsijana, on huomiota kiinnitetty lähinnä hänen tutkimustensa melko vähäiseen omaperäisyyteen, Porthania pinnallisempaan tutkimusotteeseen ja hajanaisuuteen (etenkin Schybergson 1891, osin myös Urpilainen 2001; Klinge 2016). Aikakauden pro gradu -väitöskirjojen tarkastelussa on aina tietynlainen epäselvyys siitä, kuka varsinaisesti kirjoitti niiden tekstin: preeses eli opettaja vai opiskelija eli respondentti (problematiikasta etenkin Bilmarkin osalta ks. Brusiin 1971). Toisaalta esimerkiksi Bilmarkin Suomen ja suomalaisten varhaishistoriaa käsitelleissä historiallisissa väitöskirjoissa on katsottu usein toistellun ja kierrätetyn hänen edeltäjänsä, 1700-luvun alkupuolella ja keskivaiheilla Turussa vaikuttaneen Algot Scarinin (1684–1771) ajatuksia (Schybergson 1891; Urpilainen 1993 & 2001).

Porthan on sen sijaan nähty jopa suomalaisen historiankirjoituksen isänä. Tähän on vaikuttanut ennen muuta hänen 56 väitöskirjana julkaistu Paulus Juustenin piispankronikan selitysteoksensa (1784–1800). Huolimatta siitä, että teos muodostaa melko hajanaisen erityistutkimusten kokoelman analysoidaan siinä laajasti Suomen keskiaikaa ja varhaisempaakin historiaa. Kuten myöhemmässä tieteellistymisprosessia jatkaneessa suomalaisessa historiantutkimuksessa, Porthanin mielenkiinto kohdistui muun muassa keskiaikaisiin asiakirjoihin, joita hän myös julkaisi (ks. esim. Tommila 1989). Myöhemmän historiantutkimuksen tulkinnoissa Porthan on saanut maineen alkuperäislähteisiin tukeutuvana tieteellisenä historiantutkijana (1800-luvun suomalaisen tutkimuksen mielenkiinnosta alkuperäislähteisiin ks. esim. Tommila 1989; Jalava 2019). Kuten esimerkiksi Erkki Urpilainen (2001) on todennut, Porthanin on katsottu kyenneen lähdeaineiston kriittiseen tarkasteluun. Hän sai tärkeitä vaikutteita Göttingenissä toimineelta historioitsijalta August Ludwig von Schlözeriltä (1735–1809), joka korosti lähdekritiikin merkitystä. Porthan kirjoitti jopa eräänlaisen historian metodiopin eräässä väitöskirjassaan (De scepticismo historico, 1792). Urpilainen on katsonut kokonaisuutena Bilmarkin olleen sen sijaan tietyiltä osin edeltäjäänsä Scarinia kritiikittömämpi lähdeaineiston käsittelyssään.

Toisin kuin monet muut oppineet, Porthan sai oman, vuonna 1864 Turussa paljastetun patsaansa, jonka veisti Carl Eneas Sjöstrand. Kuva: K.E. Ståhlberg. Historian kuvakokoelma, Museovirasto. HK10000:4318.

Bilmarkin ja Porthanin jälkimaineiden epäsuhtaa tuskin voidaan selittää ainoastaan sillä, että jälkimmäistä on pidetty tutkimusmetodin ja asiankäsittelyn perusteellisuuden osalta edistyksellisempänä. Vaikka Porthania on tutkittu laajalti eri asiayhteyksissä, on varsinainen syvällinen analyysi hänen käsityksistään historioitsijana edelleenkin lapsenkengissä, Bilmarkista puhumattakaan. Tähän vaikuttaa se, että historiankirjoituksen historiaa on Suomessa ylipäätään tutkittu harvanlaisesti. Porthanin Piispainkronikan selitysteoksen luonteeseen, syntyhistoriaan ja lähdeaineistoon on kyllä kiinnitetty huomiota (esim. Heininen 2000), mutta Porthania ei ole tutkittu kokonaisuutena lähdeaineiston käsittelyn näkökulmasta samalla tavalla kuin esimerkiksi ruotsalainen Nils Eriksson (1973) tutki 1700-luvulla Ruotsin valtakunnan länsiosissa vaikuttaneita historioitsijoita Olof von Dalinia, Anders Botinia ja Sven Lagerbringia. Lähimmäs pääsi Schybergsonin (1911) ohella kenties Gunnar Palander (myöh. Suolahti) väitöskirjassaan Porthanista historiantutkijana (1901), mutta molempien huomiot Porthanin lähdekritiikistä esimerkiksi piispainkronikan selitysteoksessa liikkuivat lopulta hyvin yleisellä tasolla. Toki yksittäisissä asiakysymyksissä, kuten pohjoisen Fennoskandian varhaisasutuksessa, Porthania on analysoitu tarkemmin myös lähdeaineiston käsittelyn näkökulmasta (Ryymin & Aspaas 2010; Sarviaho 2016). Mainittakoon myös Arto Latvakankaan (1995) analyysi Bilmarkin varjagikäsityksistä. Voi olla, että Porthan on metodisesti edistyksellisen jälkimaineensa ansainnut etenkin Bilmarkiin verrattuna, mutta tämä vaatisi molempien tutkijoiden tähänastista perusteellisempaa ja systemaattisempaa tarkastelua ja vertailua kokonaisuutena.

Metodologinen nationalismi Porthanin ja Bilmarkin jälkimaineiden erojen selittäjänä

Viime vuosina suomalaisessa historiografisessa tutkimuksessa on syystäkin toisteltu käsitettä metodologinen nationalismi. Käsite tarkoittaa sitä, että 1800-luvulta lähtien kansallisessa historiantutkimuksessa on usein nostettu Suomen suuriruhtinaskunnan kaltaiset ”modernit” alueet kaiken varhaisemmankin historian käsittelyn kehikoiksi ja korostettu tällaisilta alueilta lähtöisin olleita henkilöitä, toki osin myös niillä vaikuttaneita ”vierasperäisiä” henkilöitä (vrt. esim. Jalava 2019). Esimerkiksi edellä mainitussa Porthanin monet kasvot -teoksessa nousee jo artikkelien otsikkotasolla esille se, että Porthan käsitteli laajalti nimenomaan Suomeen liittyviä aiheita. Ruotsalainen Sten Lindroth (1981) ei pitänyt Porthania edes kovin omalaatuisena henkilönä Ruotsin 1700-luvun tieteenhistorian asiayhteydessä, mutta myöhempien suomalaisten sukupolvien näkökulmasta suomen kielen ja historian käsittely oli hänen mukaansa merkityksellistä. Kuten Matti Klinge (1989) on analysoinut, nostettiin Porthan jo 1800-luvun Suomessa kansallisen jatkuvuuden symboliksi. Porthan on nähty jopa suomalaisena varhaisnationalistina, kattavimmin Juha Mannisen tutkimuksessa Valistus ja kansallinen identiteetti (2000b), sekä myöhemmälle suomalaiselle kansallisuuden rakentamiselle keskeisen kansanrunouden tarkastelijana (esim. Honko 2000).

Bilmarkilla ei ole missään vaiheessa ollut samanlaista statusta suomalaisuuden esille nostajana, vaikka hänkin käsitteli edeltäjänsä Scarinin tavoin myös Suomen historiaa. Erkki Urpilainen (1993 & 2001) oli oikeassa todetessaan huomion puutteeseen vaikuttaneen Bilmarkin ja Scarinin ”ruotsalaisuus”. Bilmark oli Scarinin tavoin kotoisin Länsi-Götanmaan Skarasta, Porthan oli puolestaan syntyisin Viitasaarelta. Suomessa Porthaniin kohdistuneella mielenkiinnolla oli tuskin mitään tekemistä autonomian ajan kielipoliittisten vastakkainasettelujen kanssa. Niinpä Porthanin suomalaislähtöisyys oli sinänsä merkityksellistä ja häntä saattoivat autonomian ajan lopulla tarkastella sekä maltillinen fennomaani Gunnar Palander (poliittisista näkemyksistä ks. Jutikkala 2000) että ruotsinmielinen Schybergson (1908; poliittisista näkemyksistä ks. esim. Tommila 1989), jolle Porthan oli monessa suhteessa ”isänmaan sivistyksen perustaja” (fosterländska bildningens grundläggare). Kansallismielisyydestään tunnettu historioitsija Jalmari Jaakkola (ks. esim. Tommila 1989) saattoi puolestaan väittää vuonna 1939, että Bilmarkilta ja Scarinilta puuttui Porthaniin verrattuna ”vierassyntyisinä ja kieltämme tuntemattomina […] osaksi riittäviä edellytyksiäkin ymmärtää kansaamme ja menneisyyttämme”.  Keskeiseen asemaan nousikin suuri mielenkiinto ”suomalaisessa” yliopistossa vaikuttaneeseen ja Suomen ja suomalaisten historiaa merkittävästi tarkastelleeseen suomalaiseen mieheen. Bilmarkilla ei ollut tässä suhteessa juurikaan mahdollisuuksia nousta laajemman mielenkiinnon kohteeksi Suomessa, ja hänen saatettiin katsoa ”ruotsalaissyntyisenä” olleen jopa kykenemätön tarkastelemaan Suomen historiaa.

Bilmarkista ei ole tiettävästi säilynyt tai tehty edes muotokuvaa, patsaista puhumattakaan. Bilmarkinkatu Turussa on tosin nimetty hänen mukaansa. Kirjoitettua tekstiä on toki säilynyt paljon, kuten hänen ohjauksessaan tehty Lappia käsittelevä pro gradu (1784). Kuva: Kansalliskirjasto, Doria-julkaisuarkisto.

Asialla on myös toinen puoli, jota ei liene koskaan pohdittu. Metodologinen nationalismi on selkeästi vaikuttanut myös siihen, etteivät ruotsalaisetkaan ole nähneet Suomen Turussa vaikuttaneissa Porthanissa ja Bilmarkissa juuri mitään mielenkiintoista. Huomionarvoistahan on esimerkiksi se, ettei laaja ruotsalaisten historioitsijoiden elämäkerta-artikkelien kokoomateos Svenska historiker (2009) antanut varhaismodernissa asiayhteydessä lainkaan sijaa Suomessa eli lähinnä Turun Akatemiassa toimineille historioitsijoille. ”Suomalainen” poikkeus oli ehkä Kajaanin linnassa 1600-luvulla virunut Johannes Messenius. Taustalla oli ilmiselvästi Ruotsin rajaaminen Pohjanlahden länsipuolelle metodologisen nationalismin mukaisesti, vaikka sekä Porthan että Bilmark olisivat tietenkin sopineet 1700-luvun asiayhteydessä aivan hyvin käsitteen ”ruotsalainen historioitsija” alle. Lisäksi käsitykset etenkin Porthanin tutkimuksellisista ansioista ovat Ruotsissa toisenlaiset. Paljon voi päätellä senkin perusteella, että aiemmin mainittu Lindroth (1981) piti Porthania nimenomaan Suomen historian tarkastelijana, mutta ei välttämättä muuten omaperäisenä tutkijana. Mikäli Porthan sai Ruotsissa rajallisesti merkityksen ainoastaan kattavan Suomeen liittyvän tutkimustyönsä eikä minkään yleisen tieteellisen edistyksellisyyden ansiosta, ei Bilmarkilla ole ollut mahdollisuutta päästä kummassakaan mielessä esille. ”Ruotsalainen” syntyperäkään ei pelastanut Bilmarkia tässä suhteessa.

Bilmarkin vähäistä huomiota suhteessa Porthaniin selittävät siis useat tekijät. Kärjistäen tulkittuna kyse on ollut siitä, ettei Bilmarkia ole käsitetty tarpeeksi perusteelliseksi, tarpeeksi metodisesti edistykselliseksi, tarpeeksi suomalaiseksi tai edes tarpeeksi ruotsalaiseksi. Ilmiselvä kysymys onkin: pystyttäisiinkö kuvaa etenkin Bilmarkin merkityksestä historioitsijana monipuolistamaan historiallisen tuotannon systemaattisella analyysillä, vai onko hänet tuomittu jäämään ikuisesti marginaaliseen asemaan historioitsijana?

Samu Sarviaho on tutkijatohtori tieteiden ja aatteiden historian oppiaineessa Oulun yliopistossa. Hänen erityisalaansa on suomalaisen ja ruotsalaisen historiankirjoituksen ja historiakulttuurin historia. Nykyisessä Svenska litteratursällskapet i Finlandin rahoittamassa tutkimuksessaan hän tarkastelee historiantutkimuksen metodeihin liittyviä käsityksiä ja käytäntöä autonomian ajan Suomessa.

Kirjallisuus

Björk, Ragnar & Johansson, Alf W. (toim.), Svenska historiker. Från medeltid till våra dagar. Norstedt 2009.

Brusiin, Otto, Bilmark-Studien. 1. Einführung in das Studium der Philosophie Johan Bilmarks. Turun yliopisto1971.

Eriksson, Nils, Dalin - Botin – Lagerbring. Historieforskning och historieskrivning i Sverige 1747–1787. Göteborg 1973.

Heininen, Simo, “Porthanin piispainkronikka”. Teoksessa Manninen, Juha (toim.). Porthanin monet kasvot. Kirjoituksia humanistisen tieteen monitaiturista. SKS 2000, 123–147.

Honko, Lauri “Porthan suomalaisen runouden ja mytologian tutkijana”. Teoksessa Manninen, Juha (toim.). Porthanin monet kasvot. Kirjoituksia humanistisen tieteen monitaiturista. SKS 2000, 87–99.

Jaakkola, Jalmari, ”Henrik Gabriel Porthan, ’Suomen historian isä’”. Historiallinen Aikakauskirja 37:3–4 (1939), 223–239.

Jalava, Marja ”Kansallisen menneisyyden todistaminen”. Teoksessa Karonen, Petri (toim.) Tiede ja yhteiskunta. Suomen Historiallinen Seura ja historiantutkimus 1800-luvulta 2010-luvulle. SKS 2019, 161–215.

Jutikkala, Eino, ”Suolahti, Gunnar (1876–1933)”. Kansallisbiografia-verkkojulkaisu. Studia Biographica 4. SKS 1997 (2000).

Klinge, Matti, Mikä mies Porthan oli? SKS 1989.

Klinge, Matti, ”Bilmark, Johan (1728–1801)”. Kansallisbiografia-verkkojulkaisu. Studia Biographica 4. SKS 1997 (2016).

Latvakangas, Arto, Riksgrundarna. Varjagproblemet i Sverige från runinskrifter till enhetlig historisk tolkning. Turun yliopisto 1995.

Lindroth, Sten, Svensk lärdomshistoria. 4. Gustavianska tiden. Norstedt 1981.

Manninen, Juha (toim.), Porthanin monet kasvot. Kirjoituksia humanistisen tieteen monitaiturista. SKS 2000a.

Manninen, Juha, Valistus ja kansallinen identiteetti. Aatehistoriallinen tutkimus 1700-luvun Pohjolasta. SKS 2000b.

Palander, Gunnar, Henrik Gabriel Porthan historiantutkijana. 1. Weilin & Göös 1901.

Ryymin, Teemu & Aspaas, Per Pippin, ”Henrik Gabriel Porthanin kveeni-käsite”. Arina 5 (2010), 15–44.

Sarviaho, Samu, ”Kaukokaipuun ja alkuperäisen itäisyyden lumoissa. Pohjois-Suomen varhaishistoriallinen karjalaisuus 1700-luvun lopun ja 1800-luvun alun suomalaisessa historiankirjoituksessa”. Historiallinen Aikakauskirja 114:4 (2016), 379–389.

Schybergson, M. G., Åbo Universitets lärdomshistoria 3. Historiens studium vid Åbo universitet. Svenska litteratursällskapet i Finland 1891.

Schybergson, M. G., Henrik Gabriel Porthan. Lefnadsteckning. 1–2. Svenska litteratursälsskapet i Finland 1908 & 1911.

Tarkiainen, Kari, ”Porthan, Henrik Gabriel (1739–1804)”. Kansallisbiografia-verkkojulkaisu. Studia Biographica 4. SKS, 1997 (2012).

Tommila, Päiviö, Suomen historiankirjoitus. Tutkimuksen historia. WSOY 1989.

Urpilainen, Erkki, Algot Scarin ja gööttiläisen historiankirjoituksen mureneminen Ruotsissa 1700-luvun alkupuolella. SHS 1993.

Urpilainen, Erkki, ”Hyödyn ja uushumanismin kausi”. Teoksessa Tommila, Päiviö (toim.) Suomen tieteen historia 1. Tieteen ja tutkimuksen yleinen historia 1880-luvulle. WSOY 2001, 168–273.

Viljamaa, Toivo, ”Porthan-Seuran historiikki – suomalaiskansallisesta seurasta tieteelliseksi yhdistykseksi”. Auraica 1 (2008), 1–11. 

Tieteenalat ja suomalaisen museoalan kehittyminen 1800–1900-lukujen vaihteessa

Aleksi Eskelinen

Museot syntyvät muinaismuistohallinnon ja keräilytoiminnan perustalle

Muinaistutkimus periytyy Ruotsin valtakunnassa 1500-luvulta yksittäisten tutkijoiden kiinnostuksesta muinaisjäännöksiä ja valtakunnan menneisyyttä kohtaan. Tutkimuksen asema vahvistui poliittisten tarkoitusperien takia Ruotsin suurvaltakaudella, mutta taantui sen jälkeen. Nykyisen Suomen alueella muinaistieteen ensiaskeleita ottivat taidemaalari ja numismaatikko Elias Brenner (1647–1717) ja akateemikko Henrik Gabriel Porthan (1739–1804), joiden välityksellä harrastus levisi Pohjanmaan pappiloihin.

Esineisiin keskittynyt antikvaarinen tutkimus sai merkittävän jalansijan vasta 1800-luvulla, kun systemaattinen keräystyö laajensi yliopiston kokoelmia. Perinteiset tieteet jakaantuivat kansallisiksi tieteiksi yleiseurooppalaista suuntausta mukaillen. Antikvaarisessa taidehistoriassa otettiin etäisyyttä estetiikan, kirjallisuuden ja klassisten kielten tutkimusperinteeseen. Myös kansatiede ja arkeologia painotuksineen eriytyivät suomalais-ugrilaisesta kielentutkimuksesta ja historiasta.

Vuodesta 1840 alkaen Keisarillinen Aleksanterin Yliopisto ylläpiti kansatieteellistä museota (vuodesta 1875 Historiallis-kansatieteellinen museo), joka keräsi ja esitteli omia kokoelmiaan. Muinaislöytöjen kerääminen oli mahdollista, sillä niitä ei tarvinnut lähettää enää Tukholmaan, kuten Ruotsin vallan aikana. Suomen suuriruhtinaskunnassa yliopiston asema oli vapaampi kuin Ruotsissa tai muualla Venäjällä. Yhteydet kirkkoon olivat heikommat kuin edeltävällä vuosisadalla, minkä lisäksi Pietarin tiedeakatemian etäisyys lisäsi yliopiston itsenäistä liikkumavaraa. Yliopisto kehitti museota 1850-luvulta alkaen, mutta muutamassa vuosikymmenessä suhtautuminen muuttui varauksellisemmaksi. Museotyö kulutti yliopiston resursseja ja akateemisessa yhteisössä nähtiin, että valtion olisi otettava kokoelmat sekä museotoiminta vastuulleen.

Arkeologia antikvaaristen tieteiden kärjessä

Valtiollisilla keskusmuseoilla oli tärkeä rooli arkeologian tieteellistymisessä Skandinaviassa. Arkeologialla ei ollut 1800-luvulla vakiintunutta asemaa yliopistoissa, mutta sitä opetettiin muiden tieteenalojen sisällä. Ruotsissa Nils Bruzelius (1826–1895) nimettiin ensimmäisenä arkeologian professorin virkaan vuonna 1855. Suomessa ensimmäistä professuuria odotettiin vuoteen 1878 saakka, jolloin Johan Reinhold Aspelin (1842–1915) nimettiin ylimääräiseksi pohjoismaisen arkeologian professoriksi. Kaksoisrooli yliopistovirassa ja muinaismuistohallinnon johtotehtävissä oli Pohjoismaissa tyypillinen, ja vuonna 1885 Aspelinista tuli Suomen ensimmäinen valtionarkeologi. Ruotsin yliopistojen etumatka arkeologian opetuksessa kaventui 1880-luvulle tultaessa. Ruotsin tuolloinen valtionarkeologi Hans Hildebrand (1842–1913) tulkitsi Antikvarisk tidskrift för Sverige -aikakauskirjassa (1880–1882) Norjan Kristianian ja Helsingin yliopistojen menneen opetuksessa jopa Ruotsin edelle.

Valtionarkeologi J. R. Aspelin perheineen vuonna 1915. Kuva: Historian kuvakokoelma, Museovirasto, HK10000:5147.

Vaikutteet arkeologian kehitykseen omaksuttiin ennen kaikkea lännestä, koska ala tieteellistyi Venäjällä vasta 1880- ja 1890-luvuilla. Vuonna 1871 J. R. Aspelin tulkitsi Venäjän muinaistieteen kehityksen esteeksi juuri julkisten kokoelmien puutteen. Aspelinin huomio alleviivaa, että antikvaariset tieteet eivät ainoastaan kehittäneet museoita vaan kokoelmat olivat myös tutkimuksen kehityksen edellytys. Vuonna 1859 perustettu ja Pietarissa sijainnut Keisarillinen arkeologinen komissio keskittyi aluksi historiallisten rakennusten ja monumenttien kartoittamiseen sekä suojeluun. Vuosisadan loppupuolella komission arkeologinen toiminta kiritti alan kehitystä myös Suomen suuriruhtinaskunnassa.

Kansatiede toi museoihin vaikutteita myös idästä

Suomessa ensimmäisenä kansatiedettä opettaneena professorina pidetään M. A. Castrénia (1813–1852). Hänet nimettiin Suomen kielen professoriksi vuonna 1851, mutta hän luennoi paljon kansatieteen teemoista ja määritteli sen myös tutkimusalueekseen. Varsinaista professuuria odotettiin Suomessa vuoteen 1922 saakka, jolloin myöhemmin valtionarkeologinakin työskennellyt U. T. Sirelius (1872–1929) aloitti tehtävässä.

Arkeologiasta poiketen, kansatiede sai vaikutteita myös idästä. Venäjällä kehittynyt etnografinen tutkimus selvitti jättiläisvaltakunnan kansojen maantieteellistä leviämistä. Yhtäältä pienessä tiedeyhteisössä yksittäisten henkilöiden vaikutukset olivat merkittäviä. M. A. Castrénin oppi-isä Anders Johan Sjögren (1794–1855) loi merkittävän uran Pietarin tiedeakatemiassa. Toisaalta eri kansojen ja niiden elinalueiden tutkimus pönkitti suomalaisten kansallisia pyrkimyksiä näyttäytyä suomalais-ugrilaisten kansojen kärjessä. Siksi itä tarjosi tutkijoille länttä enemmän tutkimuksen laajenemismahdollisuuksia, mikä oli tärkeää tutkimusalan kerätessä ja kartoittaessa tutkimuskohteitaan. Sama ongelma ei vaivannut esimerkiksi Ruotsia ja Saksaa, joilla oli vakiintuneemmat käsitykset omasta kansasta, historiasta ja kulttuurista.

Vaikka tieteenalat eriytyivät 1800-luvun lopulla, oli niillä merkittävä vaikutus toisiinsa tämän jälkeenkin. Kansatiede omaksui arkeologiasta esineisiin sovellettavan typologisen evolutionismin, jonka avulla esineistä rakennettiin sarjoja, joilla kulttuurin kehitystä kuvattiin. Tämä vaikutti esimerkiksi museonäyttelyiden ripustamistapaan. Suomalainen kansatiede noudatti monilta osin saksalaisen tutkimustradition linjaa kiinnostuksessaan talonpoikaisväestöön. Yleensä tieteen uudet tuulahdukset tulivat kuitenkin Ruotsin kautta, jossa niihin oli tarttunut mukaan sikäläisen tutkimuksen erityispiirteitä.

Rakennussuojelu ja restaurointi vaativat taidehistorian ja arkkitehtuurin osaajia

Taidehistoria ja arkkitehtuuri kytkeytyvät museoihin rakennussuojelun takia. Museoiden kanssa vuorovaikutuksessa oli erityisesti antikvaarinen taidehistoria, joka kehittyi 1870-luvulla pääosin yliopistojen ulkopuolella. Tutkimuksen kohteena olivat arkkitehtuurin historia ja esineellinen kulttuurihistoria. Uusi tutkimus ei ollut enää yhtä paljon kytköksissä kirjallisuuden tutkimukseen vaan useilla tutkijoista oli tausta historiantutkijana tai arkistotyössä. Osa arkkitehtuuriopiskelijoista suuntautui opinnoissaan suoraan restaurointiin, joten ala tarjosi muinaismuistohallinnon tarvitsemaa ammattitaitoa.

Kokoelmat yhdistivät uusia tieteenaloja

Muinaismuistohallintoon kytkettiin ensimmäisenä ja yleisimmin termi muinaistiede (ruots. fornkunskap). Aikalaiset erottivat termillä alan historiasta ja kielentutkimuksesta. Muinaistieteellä viitattiin yleensä arkeologiaan, mutta termi esiintyi joskus myös epämääräisemmin monikossa. Muinaistiede niputettiin mukaan kansallisiin tieteisiin, jotka olivat 1800-luvun alkupuolella kansallisromantiikan hengessä suosioon nousseita humanistisia tutkimusaloja. Tieteenalojen kiinnostuksen kohteena oli esimerkiksi Suomen historia sekä suomalainen kansanperinne ja kansanrunous.

Nykyisin museoiden alkuvaiheen taustalla olevat tieteenalat on helpointa lukea antikvaaristen tieteiden termin alle, vaikka aikalaiset eivät termiä käyttäneet. Antikvaarisesta lähteiden keräilystä sen sijaan puhuttiin ja kokoelmat yhdistivät arkeologiaa, kansatiedettä sekä kulttuuri- ja taidehistoriaa toisiinsa. J. R. Aspelin erottikin historian ja muinaistieteen toisistaan juuri kokoelmien avulla. Hän näki muinaistieteen tehtäväksi selittää muinaisjäännösten merkityksiä eikä niinkään kuvata ihmiskunnan edistymisen historiaa.

Kokoelmatyötä Historiallisessa museossa Helsingin Nikolainkadulla vuonna 1890. Kuvassa olevat henkilöt vasemmalta: Mary Nielsen, Hjalmar Appelgren-Kivalo, A. O. Heikel ja Linda Elisabeth Elmgren. Kuva: Historian kuvakokoelma, Museovirasto, HK10000:2969.

Muinaistieteellisen toimikunnan perustamisen aikaan 1880-luvulla Suomen Tiedeseura näki nuoret antikvaariset tieteet pääosin historian aputieteinä, mikä ei miellyttänyt alan tutkijoita. Esimerkiksi Suomen kielen professori A. E. Ahlqvist (1826–1889) vastusti arkeologian oman oppituolin perustamista. Hän vetosi siihen, että arkeologia oli aputiede, joka kuului tiedeakatemioihin ja museoihin, ei suinkaan yliopistoon. Vaikka vakiintuneiden tieteiden edustajat kokivat oppialansa aseman uhatuksi, myös tukea löytyi. Kotimaisen historian professori G. Z. Forsman eli myöhempi Yrjö Sakari Yrjö-Koskinen (1830–1903) puolusti ylimääräisen arkeologian professuurin perustamista vuonna 1877. Mielipiteeseen saattoi vaikuttaa se, että hän työskenteli yliopiston museon esimiehenä ja oli tehnyt tutkimusta arkeologian alalla.

(Valtion)arkeologit museoalan ohjaksissa

Muinaistieteellisen toimikunnan alkuvuosina historiantutkijoiden ja kielitieteilijöiden rooli toimikunnassa oli merkittävä, koska niistä irtautuneet tieteenalat olivat vielä varsin nuoria. Vuosina 1884–1917 toimikunnan jäsenten taustat olivat seuraavanlaiset: historioitsijoita kahdeksan, kielitieteilijöitä viisi, lakimiehiä kolme, taidehistorioitsijoita kaksi sekä arkeologeja, kansatieteilijöitä ja arkkitehteja kutakin yksi. Lakimiesten merkitys selittyy toimikunnan viranomaistehtävällä ja siihen sovellettavalla lainsäädännöllä.

Muinaismuistohallinnon johdossa työskentelevä valtionarkeologi oli useimmin taustaltaan tittelin mukaisesti arkeologi. Suomen ja Ruotsin väliset erot eivät näy vielä 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa, mutta pidemmällä aikavälillä tarkasteltuna maiden väliset erot nousevat esiin. Suomessa Muinaistieteellisen toimikunnan toimintavuosien 1884–1971 valtionarkeologeista ainoastaan U. T. Sirelius (virassa 1927–1928) poikkesi kansatieteilijänä joukosta. Ruotsissa yhdeksästä johtajasta neljällä oli muu kuin arkeologin taustakoulutus. Sigurd Curman (virassa 1923–1946), Martin Olsson (1946–1952) sekä Gösta Selling (1960–1966) olivat taidehistorioitsijoita ja Sven B. F. Jansson (1966–1972) oli folkloristi. Ero selittyy sillä, että Suomessa esihistorialla oli pidempään keskeisempi rooli. Sen avulla osoitettiin, että kansalla oli ollut omaleimainen ja erityinen kulttuuri jo ennen Ruotsin tai Venäjän vallan aikaa.

Antikvaariset tieteet kehittyivät yliopisto- ja museoinstituution rajanvedossa

Historiantutkijoiden merkitys Muinaistieteellisessä toimikunnassa väheni nopeasti uusien antikvaaristen tieteiden eriydyttyä 1800-luvun lopussa. Museoiden taustatieteiden yhteen kokoava piirre oli antikvaarinen kokoelmiin painottuva lähestymistapa, minkä takia arkeologia, kansatiede ja taidehistoria olivat museotoiminnan keskiössä. Esikuvia haettiin eniten lännestä, mutta vaikutteita saatiin myös idästä, erityisesti kansatieteen välityksellä.

Museoiden, muinaismuistohallinnon ja yliopistojen välinen suhde oli 1800-luvun jälkipuoliskolla aaltoileva. Yliopistolla oli tärkeä rooli varhaisten muinaistutkijoiden yhteisönä, mutta museotyö haluttiin irrottaa yliopistosta ja antikvaariset tieteet katsottiin perinteisten tieteenalojen aputieteiksi. Samaan aikaan museoinstituutio ja uudet tieteenalat kehittyivät vuorovaikutuksessa toisiinsa, mikä vahvisti niiden välistä sidettä.

FM Aleksi Eskelinen on historian väitöskirjatutkija Jyväskylän yliopiston historian ja etnologian laitoksella. Väitöskirjassaan hän tutkii Muinaistieteellisen toimikunnan ja Suomen kansallismuseon välittämiä suomalaisuuden narratiiveja 1917–1972.

Lähteet

Aspelin, J. R, Kappale muinaistiedettä III. Uusi Suometar 7.3.1870 n:o 19. 

Aspelin, J. R, Toinen muinaistieteellinen kokous Pietarissa. Uusi Suometar 1.12.1871 n:o 142.

Heikkilä, Markku, Tutkimuksen voimavarojen lisääntyminen. Teoksessa Päiviö Tommila (toim.), Suomen tieteen historia 1. Tieteen ja tutkimuksen yleinen historia 1880-luvulle. WSOY 2001, 438–496.

Herlin, Ilkka, Kulttuurien tutkimus. Teoksessa Päiviö Tommila & Aura Korppi-Tommola (toim.), Suomen tieteen vaiheet. Helsingin yliopisto 2003, 185–187.

Hildebrand, Hans, Statens Historiska Museum och K. Myntkabinettet. Antikvarisk tidskrift för Sverige 6:6 (1880–1882), 1–62.

Härö, Mikko & Kostet, Juhani, Kuninkaallinen ja keisarillinen muinaismuistohallinto. Museoviraston julkaisuja 2. Museovirasto 2021.

Knapas, Rainer, Kansallisten kulttuurilaitosten syntyminen. Teoksessa Satu Itkonen & Kaija Kaitavuori (toim.), Kansalliset kulttuurilaitokset. SKS 2007, 9–14.

Kuha, Miia, Kulttuurihistorian asema suomalaisessa ja ruotsalaisessa historiantutkimuksessa 1800-luvun lopulla. Historiallinen Aikakauskirja 118:2 (2020), 191–202.

Lehtonen, Juhani U. E., U. T. Sirelius ja kansatiede. Suomen Muinaismuistoyhdistys 1972.

Lehtonen, Juhani U. E., Kansatieteen tutkimushistoria. Teoksessa Pirjo Korkiakangas, Pia Olsson & Helena Ruotsala (toim.), Polkuja etnologian menetelmiin. Ethnos ry 2005, 12–24.

Medvedeva, Maria, The Imperial Archaeological commission (1859–1918) and cultural heritage management in Russia. Teoksessa Evgeny Khodakovsky & Siri Skjold Lexau (toim.), Architectural conservation and restoration in Norway and Russia. Routledge 2017, 38–55.

Niiranen, Timo, Axel Olai Heikel: suomalais-ugrilaisen kansatieteen ja arkeologian tutkija. Kustannuskiila 1987.

Rönkkö, Marja-Liisa, Museon idea ja historia. Teoksessa Pauliina Kinanen (toim.), Museologia tänään. Gummeruksen kirjapaino Oy 2007, 70–92.

Szabó, Mátyás, Fältarbeten och forskning. Teoksessa Hans Medelius, Bengt Nyström & Elisabet Stavenow-Hidemark (toim.), Nordiska museet under 125 år. Nordiska museet 1998, 240–271.

Sulkunen, Irma & Kinnunen, Tiina. Suomen Historiallinen Seura historioitsijayhteisönä: jäsenistö ja toimintakulttuuri. Teoksessa Karonen, Petri (toim.), Tiede ja yhteiskunta. Suomen Historiallinen Seura ja historiantutkimus. SKS 2019. ss. 45–157.

Talvio, Tuukka, Ikkuna menneeseen ja tulevaan. Museoviraston julkaisuja 7. Museovirasto 2016.

Tommila, Päiviö, Historia. Teoksessa Päiviö Tommila (toim.), Suomen tieteen historia 2. Humanistiset ja yhteiskuntatieteet. WSOY 2000, 64–139.

Welinder, Stig, Archaeological university education and professional archaeology in Sweden. Current Swedish archaeology 8:1 (2000), 209–221.