Viipurin vuoden 1710 valloituksen historiakuva Suomen suuriruhtinaskunnassa. Osa II

Anu Koskivirta & Petri Karonen

Kuva Viipurin menetyksestä alkaa muuttua

J. W. Snellmanin (1806–1881) perustamassa Litteraturblad för allmän medborgerlig bildning -aikakauskirjassa nimimerkki A. R. julkaisi syyskuun alussa 1852 laajan kirjoituksen otsikolla ”Viipurin kaatuminen 1710”. Kirjoittajan mukaan tsaari Pietari I:n tavoitteena oli muuttaa Viipuri, ”Suomen etumuuri”, Venäjän vastaperustetun pääkaupungin Pietarin etuvarustukseksi. Tekstissä toistetaan totuttuun tapaan puolustajien ja hyökkääjien voimasuhteet: venäläisillä oli aluksi 18 000 miestä ja runsaasti erilaista tykistöä. Myöhemmin sotajoukon vahvuus nousi 23 000 mieheen. Ensimmäisen kerran Viipurin puolustajien ylipäällikkö eversti Stiernstråhle sai ansaitsemaansa huomiota, sillä kyseinen juttu julkaistiin monissa lehdissä sekä ruotsiksi että suomeksi: everstillä kerrottiin olleen käytössään 4 000 vakinaisen armeijan ja nostoväen sotilasta. Kirjoituksen mukaan puolustajat kestivät piiritystä 13 viikkoa, jonka jälkeen Stiernstråle taipui jättämään Apraxinille antautumisehtonsa. A. R. jätti kuitenkin häveliäästi mainitsematta, kuinka puolustajille lopulta kävi.

Aihepiirin julkinen muistelu alkoi laajentua sanomalehdistössä 1800-luvun puoliväliin mennessä. Sanomia Turusta julkaisi vuonna 1857 suomeksi käännettynä suositun ruotsalaisen papin, koulumiehen ja amatöörihistorioitsijan Anders Fryxellin (1795–1881) kertomuksen kaupungin valtauksesta. Kirjoitus perustui Fryxellin samana vuonna ilmestyneen Berättelser ur svenska historien -teossarjan tuoreimpaan niteeseen. Sotajoukkojen voimasuhteet ja perustarina kuvattiin aiempien tietojen mukaisesti, mutta tekstissä todettiin myös sodankäynnin huoltovaikeuksista ja puolustajien epätoivoisesta vahvistusten odotuksesta. Samoin mainittiin, kuinka puolustajille eli ”[w]artowäelle luwattiin wapaa lähtö ja asujamille wapaus ja turwa. Mutta kaikilla wiekottelemisillä rikottiin lupaus.” Lisäksi 400 sotilaan – myöhempi tutkimus on osoittanut määräksi puolisen tuhatta – kerrottiin siirtyneen vapaaehtoisesti Venäjän palvelukseen. Teksti kertoi myös muista piirityksen jälkiseurauksista: venäläisten hirmuteoista, ryöstöistä, murhista, kidutuksista, raiskauksista ja siviilien viemisestä orjuuteen Venäjälle. Myös merkittävä suomen kielen kehittäjä, lehtimies ja kirjailija Pietari Hannikainen (1813–1899) kirjoitti vuonna 1864 mainituista raakuuksista Karjalaa käsittelevässä teoksessaan Kuwaelmia Suomen maakunnista.

Viktor Löfgren (1843–1909, vuodesta 1906 Lounasmaa), viipurilaistaustainen filosofian ylioppilas ja tuleva Uuden Suomettaren päätoimittaja (1870–1906), kirjoitti vuonna 1866 Maiden ja Merten Takaa -lehden vahvasti taustoitetussa jutussaan muun muassa antautumisehtojen yhteydessä siitä, kuinka ”siinä Suomalaiset [!] saivat kokea kuinka vähän vihollisen sanaan on luottamista”. Siviileihin kohdistuneet raakuudet mainittiin, minkä lisäksi kirjoittaja nosti esille väitetyt ruotsalaisten rikokset venäläisiä kohtaan. Näistä myöhemmin valheelliseksi osoitetuista syytöksistä kirjoittaja totesi: ”vaikka niissä olisikin vähän perää, niin ei ne kuitenkaan voisi tehdä puhtaaksi Wenäläisten petollista ja kauheaa käytöstä Wiipurissa. Se on yhtähyvin pysyvä häwiämättömänä tahrana Pietari Suuren sotakunniassa, sillä se tapahtui epäilemättä hänen käskystään.”

Sanomalehdet levittävät tietoja Viipurin kohtalosta

Edellä kuvatunlaiset kertomukset toistuivat tästedes niin ruotsin- kuin suomenkielisissä sanomalehdissä. Toisinaan ne esitettiin edelleen jonkun ajallaan merkittävän tutkijan tai kirjailijan nimissä. Niinpä Wiborgs Tidning julkaisi kesäkuussa 1870 käännöksen Helsingin yliopiston yleisen historian professorin Yrjö Koskisen [Yrjö Sakari Yrjö-Koskinen, 1830–1903] uunituoreen Oppikirja Suomen kansan historiasta -teoksen sievistelemättömästä esityksestä. Koskinen oli jo viisi vuotta aiemmin julkaissut tärkeän asiakirjakokoelman Lähteitä ison vihan historiaan, joten kirjoituksen faktapohja oli aikakauden mittapuun mukaan moitteeton. Teksti noudatteli osapuilleen jo edellä havaittuja tulkintoja.

Uusi Suometar puolestaan julkaisi keväällä 1873 toisen historian professorin, Zacharias Topeliuksen (1818–1898), vastikään suomennetun ”Pakolainen” -tekstin teoksesta Wälskärin juttuja. Vaikka siinäkin toistuivat entuudestaan tunnetut perustiedot, monet lehdet lainailivat jatkossa sujuvakynäisen Topeliuksen tekstiä. Siviiliväestön raakaa kohtelua Viipurissa ja sitä ympäröivällä maaseudulla ei unohdettu, vaikka Viipurin puolustajien kohtaloa sievisteltiin esimerkiksi kertomalla linnan väen antautuneen sotavangiksi. Topelius rinnasti venäläisten sotarikokset pohjalaisten isovihan ajan kärsimyksiin. Pari vuotta myöhemmin suomeksi käännetyssä Maamme-kirjassa mainittiin myös venäläisten rikkoneen sovittuja antautumisehtoja.

Tunnettujen ja suosittujen kirjoittajien merkitys tapahtumien kuvauksessa, muistamisessa ja historiakulttuurin luojina oli suuri. Samaa tarkoitusta palveli tekstien julkaiseminen aikakauden olosuhteissa laajalevikkisissä julkaisuissa sekä ruotsiksi että suomeksi. Osittain Topeliuksen jalanjälkiä seurattiin viipurilaisessa Ilmarinen -sanomalehdessä talvella ja keväällä 1885 peräti 20-osaisena jatkokertomuksena julkaistussa elävässä kaunokirjallisessa esityksessä ”Elämän raunioilla. Kertomus Wiipurin walloitusajoilta wuonna 1710”. Anonyymiksi jäävän kirjoittajan julkaisu oli ensimmäinen, jossa kuvattiin Viipurin kaupunkia taistojen tauottua. Jo tiedettyjen tosiasioiden ohessa tekstissä todettiin aiempaa selvemmin muun muassa kuinka ”raunio-kaupunki on itse kääntynyt muukalaisen korjaustyöväen ryöväriluolaksi”. Tällä viitattiin kaupungin linnoituksia kunnostamaan rahdattuihin venäläisiin maaorjiin samalla kun Ruotsin armeijan soturit ja osa porvaristosta oli viety sotavankeuteen, siviilejä orjiksi ja osa Pietaria rakentamaan. Maaliskuun alun jatkokertomuksessa palattiin antautumissopimuksen pettämiseen: ”tuskin oli walloittaja päässyt kaupungin sisään, kun nuo koreat lupaukset nähtiin olewankin paljasta ”wenättä”, tuiki tyhjiä puheita, valehia wallan kaikki.” Kuten tullaan näkemään, neljännesvuosisata myöhemmin sama lupausten pettäminen muodostui lähes kestoaiheeksi ja silloinkin Viipurin valtausta käytettiin esimerkkinä venäläisten petollisuudesta.

200 vuotta Viipurin kukistumisesta: ilon vai surun muisto?

Viipurin valtausta koskevia kirjoituksia julkaistiin lehdistössä 1880-luvun jälkeen harvakseltaan, kunnes aihe nousi uudelleen huomion kohteeksi valtauksen merkkivuoden 1910 tienoilla. Otettaan Suomen suuriruhtinaskunnasta tiukentanut Venäjän keisarikunta halusi muistuttaa suomalaisten alisteisesta asemasta myös erilaisin muistojuhlin, rituaalein ja konkreettisin teoin. Elettiin toisen sortokauden alkuvaiheita, mikä painoi vahvan leimansa myös lehdistön kirjoitteluun.

Suomalaisissa sanomalehdissä Viipurin valloituksen 200-vuotismuisto sanoitettiin lähinnä jo varhemmilta ajoilta tutuilla ilmauksilla, joten jo 1800-luvun puolimaissa faktoille rakentuneet kertomukset pysyivät voimissaan. Minkäänlaista iloa tai juhlantuntua ei muistamisessa näkynyt. Alkuvuodesta 1910 monien lehtien sisäsivuilla julkaistiin ”Pikku uutisia”-osastoon piilotettuja tiiviitä mainintoja Viipurin piirityksestä (esimerkiksi Helsingin Sanomat 1.4.1910, Karjala 5.6.1910, Työ 6.6.1910 ja Viipurin Sanomat 6.6.1910). Sama passiivinen innottomuus koski keisarin päätöstä uudelleen nimetä Viipurin linnoitusten osia juhlallisesti merkittävimpien venäläisvalloittajien mukaan. Monet lehdet julkaisivat tiedot hallitsijan päätöksistä kommenteitta sen jälkeen, kun Suomalainen Wirallinen Lehti oli ilmoittanut niistä marraskuun puolimaissa 1910.

Kesäkuun lopulla eli valtauksen 200-vuotismuiston tietämillä ei suomalaisessa lehdistössä eikä varsinkaan viipurilaisissa lehdissä ollut havaittavissa minkäänlaista intoa tai ylipäätään halua muistella koko tapahtumaa. Valtausta muistettiin kertaamalla jo monesti kirjoitettua, mutta aiempaa enemmän korostettiin valloittajan sodankäyntitapojen erityisyyttä, toisin sanoen raakalaismaisuutta.

Tekstit liitettiin enemmän tai vähemmän verhotusti kuumana käyneeseen päivänpolitiikkaan: elettiinhän uutta yleisvaltakunnallistamisen aikaa, jota monet suomalaiset perustellusti kutsuivat sorroksi. Tuona synkkänä aikana suuriruhtinaskunnan asukkailla oli vain niukasti mahdollisuuksia osoittaa tyytymättömyyttään venäläistämisen etenemisestä. Jo maaliskuussa 1910 Wiborgs Nyheter kirjoitti etusivullaan Viipurin vuoden 1710 puolustajien urhollisuudesta ja yhdisti keskustelun monista muistakin yhteyksistä tuttuun käsitykseen venäläisistä perivihollisina. Lehti julkesi kirjoittaa Vanhan Suomen ajasta ”100 vuoden vankeutena”, turvattomana ja epävarmuuden aikana. Asiaan kuului nostaa esille vanhat, ”yli 400 vuotta”, kehitetyt ruotsalaiset lait ja instituutiot, jotka lehden mukaan olivat ruotsalaisen ”yhteiskuntahengen vapauden perusta”. Sittemmin Suomessa oli yli sata vuotta eli koko autonomian ajan totuteltu uuteen, aivan erilaisille periaatteille pohjanneeseen järjestykseen. Vastaavanlaisia kytkentöjä tehtiin muissakin lehdissä, esimerkiksi kesäkuussa Helsingin Sanomissa ja Karjalassa.

Kesäkuun puoliväliin 1910 tultaessa Viipurin valloituksen 200-vuotismuisto antoi aihetta tavallista laajempiin lehtikirjoituksiin. Wiborgs Nyheter tiivisti kaiken oleellisen jo edellä esitellyn, mutta mainitsi myös voittajien aikanaan pitämän loisteliaan paraatin. Lehti jatkoi kitkerästi, kuinka ”lupaukset” urheille puolustajille ja kaupungin porvaristolle ”pidettiin - tuttuun venäläiseen tapaan.”

Kenties ankarimmin menneisyyden ja nykyhetken rinnasti Framtid-lehden heinäkuun numeroon kirjoittanut nimimerkki Rf Lg. eli moraalifilosofi, tuolloinen dosentti, myöhempi Åbo Akademin filosofian professori Rolf Lagerborg (1874–1959). Väkevässä ”Viborgsjubileet”-tekstissään hän totesi muun muassa kuinka ”Viipurin antautumisen historia on yhdistelmä petosta ja raakuutta, joiden yksityiskohdat kannattaa ehkä palauttaa mieleen”. Lagerborg latasi tekstiinsä kaikki tunnetut tosiasiat ja päätteli niiden perusteella ”venäläisten epäluotettavuuden” ja ”lupausten pettämisen” olevan pysyvä olotila, myös nykyhetkessä.

Viipurin valloituksen 200-vuotisjuhla kesäkuussa 1910 joukko venäläisiä upseereita asettui Viipuriin pari vuotta aiemmin pystytetyn Pietari I:n patsaan juurelle. Läde: Aittomaa 2020, 221.

Sitä vastoin keisarin suomalaisille alamaisille ei jaettu juuri lainkaan ensi käden tietoa Viipurissa kesäkuun lopulla 1910 pidetyistä kolmipäiväisistä Viipurin valloituksen 200-vuotisjuhlallisuuksista. Suomalaiset lehdet eivät omatoimisesti kirjoittaneet näistä, yksinomaan venäläisille tarkoitetuista seremonioista. Moni lehti kuitenkin painatti palstantäytteeksi tai osin varmasti myös varmistaakseen painolupansa jatkumisen vallanpitäjien viralliset tiedonannot, jotka saatiin joko suoraan Pietarin sähkösanomatoimistosta tai Suomalaisen Wirallisen Lehden etusivulta. Kauaksi paraatipaikoista sijoitettiin niin keisari Nikolai II:n Suomen kenraalikuvernöörille osoittama reskripti eli käskykirje Viipurin valloituksen merkityksestä Pietarin ja koko suuren Venäjänmaan turvallisuudelle, kenraalikuvernöörin ja keisarin välinen asiaa koskenut julkinen kirjeenvaihto, luettelomaiset esitykset Viipurin juhlallisuuksien etenemisestä kuin Pietari I:n patsaan paljastamisen yksityiskohdatkin. Virallisia ilmoituksia ei ollut lupa muuttaa tai tiivistää, mutta toisinaan toimittajat osoittivat lehden mielipiteen otsikoinneissaan. Niinpä tamperelainen Kansan Lehti otsikoi 27.6.1910 takasivulle painetun virallisen ilmoituksen seuraavasti: ”Iloitsewat Wanhoista woitoistaan, kun uusia ei ole saatu”. Saman päivän oululaisen Kansan Tahdon otsikko kuului ”Walloittajat juhlivat” ja seuraavan päivän Lahden puolestaan ”Wenäläiset juhlat Wiipurissa”.

Lahti osui asiassa naulankantaan, sillä suomalaisia ei 200-vuotisjuhliin toivottu tai sinne kutsuttu. Tosin osallistumishalukkuus olisikin otaksuttavasti ollut laimea, eivätkä varsinkaan viipurilaiset osoittaneet minkäänlaista mielenkiintoa osallistua valloittajiensa ilonpitoon. Asia käy ilmi juuri siitä, etteivät paikalliset lehdet – muista suomalaisista puhumattakaan – uutisoineet juhlallisuuksista muuta kuin aivan välttämättömimmät viralliset tiedot. Helsingin Sanomat siteerasi aiheesta erästä venäläistä lehteä, jossa juhlia kommentoitiin toteamalla ”[k]aupungilla olleen arkipäiväinen ulkonäkönsä, johon nähden ei luullut kaupungissa mitään juhlaa pidettävän. Suomalaiset owat, kuten yksin wenäläiset upseeritkin tunnustavat, esiintyneet --- erittäin tahdikkaasti. He ovat harwinaisen taitawasti noudattaneet puolueettomuuttaan, wieläpä osanneet antaa sille jonkinlaisen wälinpitämättömän arvonannon wiwahduksen.” Lainatun tekstin monimieliset sanavalinnat lienevät herättäneet lukijoissa ja niiden kynäilijöissä sanoinkuvaamatonta hilpeyttä; samaa Helsingin Sanomien juttua lainattiinkin monissa julkaisuissa eri puolilla Suomea.

Sarkastinen lehdistö, välinpitämättömät kaupunkilaiset

Viipurin valloituksen 200-vuotismuiston vaalimisesta kirjoitettiin myös suorasanaisen sarkastisesti. Viipurilaisen pilalehti Ampiaisen heinäkuun alun numerossa todettiin kuinka ”[j]uhlittu on Viipurissakin niin repäsevästi [!], etteivät alkuasukkaat olleet tietääksensä koko juhlasta. Joka oikein olikin, sillä se oli pitkätukkaisten kauhtanamiesten ja pistinniekkojen juhla.” Mustinta huumoria viljeli silti Karjala-lehden pakinoitsija Simuna, joka valitteli työnsä paljoutta – kirjoitettavaa kun oli vaikkapa yleisvaltakunnallisesta lainsäädännöstä ja muista samaan aikaan Suomen autonomista asemaa heikentävistä hallituksen toimista – ja pahoitteli, ettei yksikään toimittaja ollut ehtinyt tai muistanut kirjoittaa ”Wiipurin juhlasta”. Korjatakseen puutteen pakinoitsija raportoi jälkikäteen pilailun varjolla vakavaa asiaa: ”juhlat wietettiin Wenäjän woitokkaan armeijan kunniakkaiden tekojen muistoksi. Ja samalla tietysti Karjalan kansan onneksi ja menestykseksi. Kuinkas muutoin! --- Ihmeellistä muuten on, miten olot tänään woivat olla prikulleen samanlaiset kuin 200 wuotta sitten. Aiwan yhtä onnellisiksi tunsiwat Wiipurin ja Karjalanmaan asujamet itsensä tänäkin muistopäiwänä kuin 200 wuotta sitten. --- Sellainen yhtäläisyys woisi tuskin muualla olla mahdollistakaan kuin Wenäjän kotkan siipien suojaamissa maissa. Niissä kumminkin on saawutettu tuo ihannetila.”

Sanomalehdistön yleinen vaikeneminen oli ilmeisen tietoista. Wiborgs Nyheter katkaisi lopulta korviahuumaavan hiljaisuuden heinäkuun ensimmäisellä viikolla referoimalla vuolaasti juhlallisuuksia paikan päällä seuranneen nimimerkki ”Katon” laajaa kirjoitusta ruotsalaisessa Dagens Nyheter -lehdessä. Wiborgs Nyheter julkaisi koko joukon toimittajan kriittisiä huomiota, joskin alkuperäisestä tekstistä olisi irronnut paljon enemmänkin meheviä lohkaisuja. Kirjoittaja kuvaili kaduilla marssivia paraatiasuisia venäläisiä joukko-osastoja, reippaita marsseja, ortodoksipappien eriskummallista liikehdintää ja kajauttamaa harrasta kirkkolaulua. Venäläiset kutsuivat tilaisuutta Viipurin ruotsalaisilta valloittamisen 200-vuotismuistojuhlaksi, ”vaikka olisi parempi reilusti sanoa, että tässä juhlittiin ”finis Finlandiae’a”. Mainittu käsite oli ajankohtainen, sillä yleisvaltakunnallinen lainsäädäntö oli suomalaisten raivokkaasta vastustuksesta huolimatta juuri hyväksytty Venäjän duumassa.

Kato piti juhlan puitteita yleisesti hienoina ja järjestelyjä toimivina. Kaikki oli suorastaan hyvin paitsi itse juhla, joka oli ”perusteellisen epäonnistunut”. Kirjoittajan mukaan venäläiset eivät olleet kyenneet ”200 vuodessa tekemään Viipurista venäläistä kaupunkia, eivätkä he onnistuneet antamaan sille pinnallista juhlakuorrutusta edes muutamaksi tunniksi. Liian paljon puuttuu – muutakin kuin venäläinen likaisuus (den ryska smutsen)”. Poliisikin oli ollut varuillaan mahdollisten mielenosoitusten varalta, mutta ”yleisö pysyi poissa ja juhlanjärjestäjät saivat viettää juhlaansa yksin --- kaupunki on sokea ja kuuro venäläiselle juhlalle.”

Viipurin valloituksen muistamisen kaksi vuosisataa

Viipurin kaupungin ja linnan valtaus vuonna 1710 olivat merkittävä tapaus, vaikka sen muistamisessa on useita vaiheita ja monia aikoja, jolloin asiaan ei kiinnitetä erityistä huomiota. Varhaisin kertomus ilmestyi jo Ruotsin ja Suomen erkaantumisen vuonna 1809 Venäjä-vastaisen Friedrich Rühsin rajussa saksankielisessä kuvauksessa. Sitä seurasi koulumies Georg Ernst von Platen maltillinen koululaiskertomus valtauksen muistovuonna 1810, jossa tapahtumien kronologia ja faktat olivat jo pitkälti samat kuin monissa myöhemmissä esityksissä. Tosin venäläinen diplomaatti Peter von Gerschau koki tärkeäksi kiistää monia venäläisiä kohtaan esitettyjä syytöksiä Suomen historiaa käsitelleessä yleisesityksessään 1820-luvun alussa, eikä näitä tapahtumia käsitelty avoimesti Nikolai I:n aikaisessa historiankirjoituksessakaan. Venäjän raaoista sodankäyntimuodoista vaiennut historian professori Gabriel Rein, joka on joskus mainittu Porthanin perinnön jatkajaksi, poikkesi tässä suhteessa esikuvastaan – varmasti reaalipoliittisista syistä.

Valloituksen peruskertomus, josta ei raakoja yksityiskohtiakaan unohdettu, vakiintui 1800-luvun jälkipuoliskolla. Juuri mitään aiemmin esitettyä ei tarinasta enää jäänyt pois, vain valloitettujen pakotettu uskollisuudenvala unohdettiin tarinasta tyystin. Siihen lienee syynä yhtäältä aiemmin kuolemanvakavina akteina pidettyjen uskollisuudenvalojen merkityksen huomattava vähentyminen ajan mittaan. Toisaalta erityisesti 1800-luvun lopulta alkaen yleinen venäläisen esivallan kunnioitus rapistui sortotoimenpiteiden voimistuessa ja suomalaisten kansallistunnon vahvistuessa. Valloituksen 200-vuotismuiston tietämissä julkisuus oli paljolti kaksijakoista: samalla kun voittajien juhlinta ja ilonpito aktiivisesti painettiin maton alle, osa julkaisuista otti asiakseen parodioida, ironisoida ja käyttää pitkälle meneviä sarkastisia tehokeinoja mitätöidäkseen koko asiaa. Ensimmäisen maailmansodan aattona tapahtuma painui muistojen joukkoon, mutta tilalle nousi vuoden 1913 tienoilla parin sadan vuoden takaisten isovihan kauhujen kertaaminen.

Anu Koskivirta on dosentti Helsingin ja Itä-Suomen yliopistoissa. Hän toimii Jyväskylän yliopiston Historian ja etnologian laitoksella tutkijana Koneen Säätiön rahoittamassa hankkeessa, joka tutkii metsäkatoalueiden yhteiskuntahistoriaa ja maisemakuvastoa.

Petri Karonen on Suomen historian professori Jyväskylän yliopiston Historian ja etnologian laitoksella.

Lähteet

Alkuperäisaineisto

Historiallinen sanomalehtikirjasto, https://digi.kansalliskirjasto.fi/search
Ampiainen 2.7.1910.
Framtid 1.7.1910.
Helsingin Sanomat 1.4.1910, 12.6.1910, 28.6.1910, 29.8.1910.
Hufvudstadsbladet 29.6.1910.
Ilmarinen 21.2.1885–18.6.1885.
Kaleva 30.6.1910.
Kansan lehti 27.6.1910.
Kansan tahto 27. 6.1910.
Karjala 5.6.1910, 14.6.1910, 3.7.1910, 20.11.1910.
Karjalan sanomat 19.11.1910
Keski-Suomi 30.6.1910.
Lahti 28.06.1910.
Litteraturblad för allmän medborgerlig bildning 1.9.1852.
Lördagsqvällen 22.6.1889.
Maiden ja Merien Takaa 1866, 17–18, 26–28.
Sanan saattaja Viipurista 13.4.1833; 20.4.1833
Sanomia Turusta 2.6.1857.
Savon sanomat 1.7.1910.
Suomalainen kansa 18.11.1910.
Suomalainen 29.6.1910.
Suomalainen Wirallinen Lehti 29.6.1910, 17.11.1910.
Tampereen sanomat 29. 6.1910.
Työ 6.6.1910.
Uusimaa 23.11.1910.
Uusi Suometar 7.3.1870, 25.4.1873, 5.5.1873.
Uusmaalainen 29.06.1910.
Wiborgs Nyheter 21.3.1910, 13.6.1910, 25.6.1910, 30.6.1910, 5.7.1910.
Wiborgs tidning 11.6.1870.
Viipuri 21.8.1903, 6.6.1910.
Wiipuri 28.6.1910, 19.11.1910.
Viipurin Sanomat 6.6.1910, 29.6.1910.
 
Svenska tidningar, https://tidningar.kb.se/
Dagens Nyheter 30.6.1910, 3.7.1910.

 

Aikalaiskirjallisuus

Arwidsson, Adolf Ivar, Lärobok i Finlands historia och geografi för gymnasier och skolor. Åbo: S. S. Arwidssons förlag 1832.

Fryxell, Anders, Karl den tolftes regering. H. 4. Sverige och svenskarna under konungens frånvaro 1700–1712. Berättelser ur svenska historien. 24. Stockholm: Joh. Beckman 1857. https://runeberg.org/svhistfry/24/0157.html
 
von Gerschau, Peter, Versuch über die Geschichte des Grossfürstenthums Finnland. Odense: S. Hempel 1821.

Hannikainen, P., Kuwaelmia Suomen maakunnista. III. Karjala. Turku: O. W. Wilén ja kumpp. 1864.
 
Kainonen, J. F. [Juhana Fredrik Cajan], Suomen historia. Koetteeksi kerrottu lyhykäisessä järjestyksessä. Helsinki: G. O. Vasenius, 1839–1840. Julkaistu myös Mehiläinen-lehden liitteenä 1839–1840.

Koskinen, Yrjö, Oppikirja Suomen kansan historiasta. Toinen wihko. Ruotsin mahtawuuden aikakausi, ww. 1617–1721. [Kustannuspaikka tuntematon]: Tekijä 1870.
 
Von Plate, Georg Ernst, Grundzüge aus Finnlands Bildungsgeschichte, von Georg Ernst Plate, Oberlehrer am Gymnasium zu Wiburg. Im Anhang eine kurze historische Darstellung der Eroberung Wiburgs durch Peter I. im Jahre 1710. St. Petersburg: Friedrich Drechsler 1810.

Rühs, Friedrich:Finland und seine Bewohner. Leipzig: Georg Joachim Göschen 1809.
-Finland och dess invånare. Första Delen. Stockholm: Olof Grahn 1811.
-Finland och dess invånare. Anda och tredje delen. Stockholm: Strinnholm och Häggström 1813.
-Finland och dess invånare, öfversättning, andra upplagan, tillökt och omarbetad af A.I. Arwidsson. Stockholm: Johan Hörberg 1827.

Topelius, Z., Lukukirja alimmaisille oppilaitoksille Suomessa: 2 jakso : Maamme kirja : Z. Topeliusʼelta. Suomentanut Joh. Bäckwall. Helsingissä: G. W. Edlundʼin kustannuksella 1876. https://www.doria.fi/handle/10024/69393

 

Lähdejulkaisut

Koskinen, Yrjö (toim.), Lähteitä ison vihan historiaan = Handlingar till upplysande af Finlands öden under det stora nordiska kriget. Helsinki 1865.

Kirjallisuus

Aho, Jouko, Lagerborg, Rolf. Kansallisbiografia-verkkojulkaisu. Studia Biographica 4. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1997– (viitattu 26.7.2024). http://urn.fi/urn:nbn:fi:sks-kbg-006868 

 

Aittomaa, Sofia, Pietari Suuren monumentti. Teoksessa Ripatti, Anna, Koivisto, Nuppu (toim.), Monumenteista tanssiaskeliin. Taiteiden ja kulttuurin Viipuri 1856–1944. Viipurin Suomalaisen Kirjallisuusseuran Toimitteita 22. Helsinki: Viipurin Suomalainen Kirjallisuusseura 2020.

Karonen, Petri, Viipurin neljä vuosisataa. – Teoksessa Petri Karonen (toim.), Arki, kirkko, artefakti. Viipurin kulttuurihistoriaa Ruotsin ajalla (n. 1300–1710). Viipurin Suomalaisen Kirjallisuusseuran Toimitteita osa 19. Helsinki: Viipurin Suomalainen Kirjallisuusseura 2017, 7–25.

Kiuru, Silva, Hannikainen, Pietari. Kansallisbiografia-verkkojulkaisu. Studia Biographica 4. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2016. http://urn.fi/urn:nbn:fi:sks-kbg-002887

Kujala, Antti, Miekka ei laske leikkiä: Suomi suuressa Pohjan sodassa 1700–1714. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2001.

 

Kyläkoski, Kaisa, Viipurista Venäjän vangiksi 1710–22. Helsinki: BoD 2015.

Luntinen, Pertti, F. A. Seyn: A political biography of a tsarist imperialist as administrator of Finland. Helsinki: Suomen Historiallinen Seura 1985.

Paavolainen, Erkki, Sanomalehti Karjalan kohtaloita 1904–1954. Lahti: Karjalan kirjapaino.

Ruuth, J. W., Halila, Aimo, Viipurin kaupungin historia II osa. Vuodet 1617–1710. Helsinki: Torkkelin Säätiö 1974.

Torstendahl, Rolf, Anders Fryxell, Svenskt biografiskt lexikon (urn:sbl:14527).

Tuusvuori, Jarkko S., Kulttuurilehti 1771–2007. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2007.

Vilkuna, Kustaa H. J., Viha: Perikato, katkeruus ja kertomus isostavihasta. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2005.

 

Vilkuna, Kustaa H. J. Suomen kansan kärsimyshistoria 1810–1900. Teoksessa Piia Einonen ja Miikka Voutilainen (toim.) Suomen sodan jälkeen. 1800-luvun alun yhteiskuntahistoria. Helsinki: Vastapaino 2020.

Viipurin vuoden 1710 valloituksen historiakuva Suomen suuriruhtinaskunnan ajalla. Osa I

Anu Koskivirta & Petri Karonen

 

Viipurin valloitus kevät-kesällä 1710

Viipurin linnan ja kaupungin valloitus kesäkuussa 1710 oli Venäjälle suuri voitto. Ruotsille vuosisatojen ajan merkittävän rajalinnoituksen menetys oli vastaavasti valtava tappio. Linnoitettua kaupunkia kutsuttiin niin Karjalan, Suomen kuin koko Ruotsinkin lukoksi.

Hyökkääjien joukkoja komensi yliamiraali Fedor Apraxin (1661–1728), jolle Venäjän tsaari Pietari I (1672–1725) oli talvella 1710 antanut käskyn piirittää ja näännyttää puolustajat ja sen jälkeen valloittaa Viipuri. Viipurin puolustusta johti eversti Magnus Stiernstråhle (1660–1738), jonka joukot olivat vain kuta kuinkin viidesosa venäläisten noin 18 000 miehen vahvuisesta sotavoimasta. Raskaita tappioita kärsinyt, mutta jatkuvasti vahvistuksia saanut hyökkääjä käytti armotta tykistöään linnoituksen muurien murskaamiseen ja kaupungin tuhoamiseen. Linnoitus kesti kuitenkin kolmen kuukauden piirityksen. Ankaria menetyksiä kärsineet ruotsalaiset arvioivat parhaaksi laskea aseensa vasta kesäkuun toisella viikolla, kun myös tsaari oli saapunut paikalle ja vaati suunnitelman lopullista toteuttamista.

Viipurin piiritys 1710 Eremitaasin kuparipiirroskokoelmassa Pietarissa sijaitsevan alkuperäisen kuparipiirroksen mukaan. Lähde: Museoviraston kuvakokoelma.

Kaupungin puolustajat esittivät antautumisehtonsa, joihin kuului muun muassa sotilaiden vapaa marssi ulos kaupungista ja siviilien esteetön oikeus poistua halutessaan kaupungista. Neuvottelujen tuloksena 13.6.1710 tehdyn sopimuksen mukaan varuskunnan sotilaat ja heidän perheensä saisivat poistua Viipurista omaisuus mukanaan. Viipurin porvaristolle ja papistolle luvattiin oikeus harjoittaa luterilaista uskontoaan myös ortodoksisen tsaarin alaisuudessa. Sopimukseen kuului myös lupaus kaupungista suojaa hakeneiden pakolaisten vapaasta ja turvallisesta poistumisesta. Kaksi päivää myöhemmin varuskunta antautui.

Venäläiset eivät kuitenkaan lopulta noudattaneet suurta osaa sopimuksesta, sillä vain osa nostoväestä päästettiin kotiseuduilleen. Vakinaiset joukot sen sijaan raahattiin lopulta sotavankeuteen ja pakkotöihin Venäjälle. Voittajat veivät myös naisia ja lapsia myytäviksi orjamarkkinoille Venäjälle. Voittajat järjestivät kaupungissa ja sen lähialueilla verilöylyjä, kiduttivat siviilejä ja rosvosivat heidän omaisuuttaan. Viipuriin jääneet kaupunkilaiset määrättiin vannomaan uskollisuudenvala Venäjän tsaarille sodan vielä ollessa kesken. Määräys oli monille viipurilaisille vastenmielinen, sillä se tarkoitti Ruotsin kuninkaalle annetun uskollisuudenvalan rikkomista, mikä oli normaalioloissa kuolemalla rangaistava majesteettirikos.

***

Seuraavassa pohdimme, miten Viipurin valloituksesta kirjoitettiin eri aikoina sekä miten ja miksi tapahtumaa muistettiin saksan-, ruotsin- ja suomenkielisessä julkisuudessa. Tarkastelemme kysymystä ensimmäisten aihepiiriä käsitelleiden tieteellisten tekstien, historian yleisesitysten, koulutekstien sekä Suomessa autonomian ajalla julkaistujen sanoma- ja aikakauslehtien kirjoitusten avulla. Tarkastelu päättyy vuoden 1914 tienoille, jolloin entisestään kiristynyt lehdistösensuuri lopetti aiheesta kirjoittamisen sanomalehtiin kokonaan. Itsenäistymisen jälkeen keskustelun sävy ja painopisteet puolestaan muuttuivat niin, että niiden tutkiminen on oman esityksensä aihe.

Piiritys saksankielisissä Suomen historian yleisesityksissä

Viipurin ja eteläisen Karjalankannaksen valloitusta käsiteltiin lyhyesti jo ensimmäisissä Suomen historian yleisesityksissä, pommerilaisen historiantutkijan Friedrich Rühsin teoksessa Finland und seine Bewohner (1809) ja Venäjän Tanskan-lähettilään Peter von Gerschaun Geschichte des Grossfürstehthum Finnlands -kirjassa (1821).

Rühsin teoksen kirjoittamisen aikaan Viipurin seutu takamaineen muodosti vielä venäläisen kuvernementin ja muun Suomen liittämistä Venäjän keisarikuntaan vasta valmisteltiin. Teos nojasi aikalaistulkinnan mukaan Suomen historian isäksi tituleeratun Henrik Gabriel Porthanin tuotantoon, jossa ei hyödynnetty venäläisiä lähteitä. Baltiansaksalaisen Peter von Gerschaun historiakirjassa niitä puolestaan käytettiin. Kyseinen teos kattoi alueellisesti myös niin kutsutun Vanhan Suomen historian, mutta Venäjän hallinnon näkökantoja myötäilleen kirjan tietopohja oli muutoin puutteellinen, ja suomalaislähtöisen akateemikon A. J. Sjöbergin mukaan kirjoittaja oli paikannut tietämyksensä aukkoja mielikuvituksellaan.

Erot porthanilaisen ja Venäjää ymmärtävän tradition välillä erottuvat myös 1800-luvun alkupuolen historiankirjoituksen tulkinnoissa Viipurin valloituksesta. Vastaavanlainen asetelma on toistunut myöhemmin muissakin Suomen historiografian kiistakysymyksissä.

Läntinen historiografian suuntaus, jota Porthan ja Rühs edustivat, toi esille Viipurin asukkaiden ja lähiseudun maalaisväestön koettelemuksia valloittajien käsissä. Sitä vastoin Venäjän hallinnon näkökulmaan sitoutuneet historiankirjoittajat kyseenalaistivat kansan kärsimyshistorian todenperäisyyttä ja keskittyivät tarkastelemaan Suomea yleisemmällä tasolla kahden kilpailevan vallan pelinappulana.

Suomen kansan kärsimyshistoria kulki Friedrich Rühsin Venäjään kriittisesti suhtautuvan Finland und seine Bewohner -teoksen kantavana teemana. Sitä kuvastivat ennen muuta laajat julmuudet suuren Pohjan sodan venäläisvalloituksen ja -miehityksen aikana. Viipurin vuoden 1710 piiritystä ja valloitusta kuvatessaan Rühs kertoo väestön yhtenäisyydestä ja puolustustahdosta, joka murtui vasta, kun kaupunki oli ollut pitkän aikaa saarrettuna ja puolet siitä lopulta tulitettu raunioiksi. Kun Ruotsin joukot olivat antautuneet saatuaan lupauksen joukkojen vapaasta vetäytymisestä, keisari Pietari oli rikkonut aseleposopimuksen ottamalla Ruotsin joukot, Viipurin varuskunnan ja kaupungin asukkaat sotavangeiksi.

Rühs jatkaa kertomalla ympäristön kylien polttamisesta ja asukkaiden joukkomurhista valloittajan edetessä Suomen suunnalla ja koettelee etenevien venäläisjoukkojen raakuuksien kuvauksellaan lukijan sietokykyä. Hän kertoo ihmisten kärventämisestä hiljaisella tulella ja paranevien palovammojen aukirepimisestä, asukkaiden polttamisesta uuneihin tai taloihinsa, raiskauksista, raajojen rikki venyttämisestä, muunlaisesta kidutuksesta ja joukkomurhista – sekä pohjoisesta tulleista kalmukeista (mongoleista), jotka kuljettivat paikallisten pikkulasten ruumiita kelkassa ateriatarpeinaan. Rühs huomauttaa, etteivät venäläisupseerit puuttuneet julmuuksiin, vaikka niitä todistivatkin. Sotajoukkojen toimet synnyttivät hänen mukaansa inhoa, joka sai asukkaat kaihtamaan vihollisen käsiin joutumista kaikin mahdollisin keinoin.

Rühsin kuvaus perustuu kirjeeseen, jonka kenraalimajuri Magnus Armfelt oli lähettänyt Hiitolasta marraskuussa 1711. H. G. Porthan oli julkaissut kirjeen Åbo Tidningar -lehdessään maaliskuussa 1782. Armfelt raportoi tuoreeltaan Ruotsin hallitukselle ”kansan tuskaisista valituksista, jotka koskivat hyökkääjän julmaa tyranniaa”. Hän oli kuullut järkyttyneiden pakolaisten kertomuksia seudun oloista sekä ennen että jälkeen Viipurin piirityksen ja todistanut ominkin silmin siviilien joukkomurhia ja kiduttamista. Rühsin teoksen ruotsinkieliset laitokset ilmestyivät vuosina 1811–1813 ja 1827, ja kummankin käännöksen kuvaus Viipurin valloituksesta vastasi pitkälti Rühsin alkutekstiä. Varhaisemman laitoksen otsikointi ”Suomen kärsimyshistoria Kaarle XII:n ajalla” tosin tiivistyi A.I. Arwidssonin versiossa ”Suomalaisten kärsimyksiksi Kaarle XII:n ajalla”. Tällaisesta Suuren Pohjan sodan kokemushistoriasta virallinen Suomi vaikeni 1800-luvun loppupuolelle saakka poliittisten reaaliteettien vuoksi, kuten Kustaa H. J. Vilkuna on osoittanut artikkelissaan isovihan historiankirjoituksesta (2012). Arwidssonin käännöksen tuominen Suomeen kiellettiin, mutta teos levisi silti suuriruhtinaskunnassa varsin laajasti.

Armfeltin kirjeen julkaiseminen täydensi Åbo Tidningar -lehden suurta Pohjan sotaa (stora Ryska kriget) koskevaa jatkosarjaa, jonka Porthan oli julkaissut lehden neljässä numerossa vuonna 1776. Jatkosarja käsitteli aikalaiskuvausten perusteella Pohjanmaan venäläisvalloitusta vuonna 1713 sekä siitä seuranneita joukkomurhia ja väestön systemaattista kiduttamista. Läntisessä Suomessa valloituksesta ja miehityskaudesta säilyi ja tallennettiin ymmärrettävistä syistä enemmän perimätietoa kuin alueilta, jotka jäivät jo vuosina 1710–1711 pysyvästi Venäjän hallintaan.

Viipurin piirityksistä koululaisille ja opiskelijoille

Ensimmäinen venäläisen Suomen kuvernementin (ent. Viipurin kuvernementin) asukkaille tarkoitettu kuvaus Viipurin piirityksestä ja valtaamisesta julkaistiin Viipurin lukion kouluohjelmassa keväällä 1810, jolloin Viipurissa kerrottiin vietettävän valloituksen muistojuhlaa. Lukiolaisille ja heidän vanhemmilleen tarkoitettu kouluohjelma levisi pietarilaisena painotuotteena myös Venäjän keisarikunnan kouluhallintoon.

Historian lehtori Georg Ernst von Plate kävi tekstissään läpi kaikki viisi Viipurin historiallisen ajan venäläispiiritystä, mutta keskittyi niistä viimeisimpään, joka oli johtanut kaupungin valloitukseen kesäkuussa 1710. Von Plate kertasi sotatapahtumia kiihkottomasti eikä kuvaus poikennut tältä osin läntisestä historiankirjoituksesta. Tekstiä sitoi keisarilliseen historiankirjoitukseen lähinnä pyrkimys tehdä venäläisvalloittajien vaikuttimia ymmärrettäviksi. Von Plate myönsi, että varhaisimpien vuosisatojen hyökkäyksiä Viipuriin oli voinut motivoida silkka ryöväily, mutta Iivana IV:n (suom. Julman) ajoista lähtien sotatoimien tavoitteeksi tuli valtapiirin laajentaminen. Siinä missä Iivana tavoitteli 1500-luvulla Itämerelle pääsyä, Pietari pyrki ja pääsi 1700-luvun alussa valloittamaan myös Baltian. Valloitukset palvelivat samalla Pietarin tavoitetta eurooppalaistaa Venäjää.

Venäjän ensimmäistä, syksyn 1706 valtausyrityksen torjumisesta von Plate antaa Viipurin puolustajille tunnustusta rohkeudesta ja päättäväisyydestä. Siksi tsaari hänen mukaansa palasikin Suomeen vasta ”voitettuaan rohkean vastustajansa … Ukrainan pohjoisilla tasangoilla”. Taistelu Viipurista alkoi uudelleen maaliskuussa 1710, minkä jälkeiset sotatapahtumat von Plate käy läpi kerraten lisäksi kohta kohdalta vetäytymissopimuksen sisällön. Mainituksi tulee myös Viipurin valtauksen kunniaksi lyöty juhlamitali. Sitä koristavat Pietarin muotokuva sekä kaupungin kartta ja kaiverrus Occupat audentem: Wiburg 14. jun S.V.

 

Tsaari Pietari I:sen ruotsalaisista saamien voittojen kunniaksi lyöty muistomitali vuodelta 1710. Muistomitalin kääntöpuolella Venäjän vaakunaa ympäröivät Ruotsilta valloitetut kaupungit, kuten Viipuri ylhäällä oikealla. Lähde: Philipp Heinrich Müller 1710. Suomen kansallismusoa.

Von Platen tulkinta vetäytymissopimuksen toimeenpanemisesta on maltillinen. Hän myöntää Pietarin rikkoneen sopimuksen, ja pitää tarpeettomana käydä tarkemmin läpi menettelyn syitä. Alaviitteessä hän mainitsee rikkomisen perusteiksi toistuvat valitukset Ruotsin armeijan toimista. Tsaari oli von Platen mukaan närkästynyt erityisesti kapteeni Liljelle, jonka kerrottiin ennen antautumista repineen alas venäläisen viestialuksen lipun ja ottaneen aluksen kapteenin miehistöineen vangiksi. Rangaistuksena Ruotsin joukkojen väitetystä toiminnasta Pietari esti niiden (myös Viipurin varuskunnan väen) vapaan vetäytymisen sovitulla tavalla. Hän otti sotavangeikseen Ruotsin joukkojen komentajan sekä lähes 4000 sotilasta, joista noin 150 oli upseereita. Plate ei mainitse mitään paikallisten siviilien kohtalosta. Keisarikunnan koululaisille tarkoitetussa kirjoituksessa laajenevan imperiumin valloitustoimia kaikkine lieveilmiöineen olikin käsiteltävä sensitiivisesti kirjoittajan henkilökohtaisesta kannasta riippumatta.

A. I. Arwidssonin oppikirja Lärobok i Finlands historia (Åbo 1832) puolestaan käy läpi ainoastaan Viipurin valloituksen päätapahtumat. Dosentti Gabriel Reinin tarkistamassa tekstissä mainitaan kuitenkin yleisellä tasolla sodan aikaiset julmuudet (molemmin puolin) sekä Suomen mittaamattomat kärsimykset ja kansan katkeruus tuolloista vihollista kohtaan.

Gabriel Rein piti historian professuurin vuonna 1834 saatuaan luentoja, joista toimitettiin postuumisti yleisesitys Föreläsningar öfver Finlands historia (II, 1871). Rein kertoi Pietarin halunneen vallata Viipurin kasvavan Pietarin suojamuuriksi ja määränneen valloittamaan kaupungin hinnalla millä hyvänsä. Luennolla kerronnan keskiössä ovat yksinomaan armeijat ja sotamateriaali. Rein ei käsittele aselevon ehtoja saati mainitse antautumissopimuksen rikkomista, vaikka kertookin, että Ruotsin joukot otettiin sotavangeiksi sairaita sotilaita ja nostoväkeä lukuun ottamatta. Sitä vastoin hän kävi luennollaan läpi yrityksiä valloittaa menetetty kaupunki takaisin.

Keisarikunnan poliittinen kontrolli ulottui luonnollisesti myös yliopistolaitokseen. Kaikenlaiselle opetusmateriaalille ominaiseen tapaan Rein ei maininnut valloittajan raakoja otteita. Nuori Zachris Topelius, Reinin tuleva kollega, pitikin luentojen lähestymistapaa 1700-luvun alkuvuosien sotaan ja miehityskauteen suorastaan pyhäinhäväistyksenä. Vanhan Suomen ajalla Jääskessä syntynyt, ja niin ruotsalaisia kuin venäläisiäkin lähteitä taitavasti hyödyntänyt Rein oli omaksunut Venäjää ymmärtävän lähestymistavan jo viimeistään kouluvuosinaan Viipurissa, vaikkei hänen suhteensa keisarilliseen hallintoon ollut myöhemmin aivan yksioikoinen.

Von Gerschau ja vastatulkinta ylivoimaisesta valloittajasta

Venäjän hallinnolle myötämielisimmän tulkinnan Viipurin piirityksen jälkeisistä tapahtumista esitti kuitenkin Peter von Gerschau omassa historiateoksessaan (1821). Kirjan laatimista olikin motivoinut tarve torjua Rühsin teoksessa esitettyjä syytöksiä siitä, miten Venäjä on Suomea vuosisatojen mittaan kohdellut. Kaarle XII:n aikaa koskevassa osuudessa Gerschau kertoo lyhyesti entisen kotikaupunkinsa Viipurin piirityksestä keväällä 1710. Tätä ”Suomen lukkoa” puolustaneet joukot antautuivat lopulta kesäkuussa, kun Venäjän raskas tykistö oli moukaroinut kaupunkia ja Ruotsin joukoille oli taattu mahdollisuus vapaaseen perääntymiseen. Joukot eivät kuitenkaan päässeet poistumaan, koska Pietari määräsi ne vangittaviksi. Kyse oli von Gerschaun mukaan rangaistustoimesta, jonka perusteita hän ei nimeä. Vankeus sidottiin Ruotsiin paenneiden asukkaiden paluuseen.

Entisenä viipurilaisena von Gerschau näki tärkeäksi mainita, että venäläiset ottivat käyttöönsä Viipurin ruotsalaisen seurakunnan kirkon ja jättivät suomen- ja ruotsinkielisten luterilaisten käyttöön tilavan suomalaiskirkon. Hän mainitsee kuulleensa, että monia paikallisia perheitä ajettiin keisarin lupauksesta huolimatta Pietariin tai Sisä-Venäjälle.

Toisin kuin Rühs, joka oli kuvannut valloituksen yhteydessä äärimmäisiä raakuuksia ja siitä seurannutta suomalaista vastarintahenkeä, torjui von Gerschau väitteet Venäjän joukkojen ylilyönneistä. Hän totesi, että suomalaisten katkeruus valloittaja-armeijaa kohtaan johtui varmasti Pietarin joukkojen ylivoimaisuudesta. Kenties tässä nähtiin yksi esimerkki tarpeettomasta mielikuvituksen käytöstä, josta akateemikko Sjöberg teosta rajusti moitti, kuten edellä todettiin. Kertomukset julmuuksista vahvistivat Gerschaun mukaan myös Ruotsin armeijan revanssihalua, jolta putosi lopulta pohja Pietarin joukkojen jatkaessa etenemistään.

Viipurin jälkeen valloitettiin Lappeenranta ja Käkisalmi. Von Gerschaun mukaan valtakunnan uusi pääkaupunki tarvitsi yhtä lailla ulkomuureikseen myös Viron ja Liivinmaan, jotka Pietari oli päättänyt liittää valtakuntaansa lopullisesti. Von Gerschau kyseenalaisti kertomukset raakuuksista, karkotuksista ja väestön vankeuteen viemisestä muun Suomen valloituksen ja miehitysajan yhteydessä. Hän myönsi kuvaukset mahdollisena, että Pietari on antanut tällaisia määräyksiä kaukonäköisesti rauhoittaakseen seudun oloja.

Piirityksestä suomeksi suomalaisille lukijoille

Viipurin linnan viidestä piirityksestä julkaistiin huhtikuussa 1833 kaksiosainen jatkokertomus suomeksi Sanan saattaja Viipurista -sanomalehdessä. Georg Ernst von Platen aiemmin mainittuun tekstiin vahvasti nojanneen kuvauksen oli nähtävästi kääntänyt ja toimittanut lukion entinen oppilas, koulun historian yliopettajana toiminut A. J. Europaeus.

Tekstissä kerrattiin vuosien 1706 ja 1710 hyökkäysten eteneminen ja kesäkuussa solmitun antautumissopimuksen sisältö. Niin ikään lukijoille kerrottiin, että Pietari oli osallistunut kesäkuisen valtauksen jälkeen leirissä jumalanpalvelukseen, mutta näin tehty liitto ei ollut pitänyt, vaan ”jalon Pietarin oli täytynyt rikkoa se sentähden että hän oli hawainnut Ruotsalaiselta Garnisonilta kawaluuden, josta nyt ei aika anna puhuaksemme”. Von Platen tekstiä täydentänyttä alaviitettä näiden kavaluuksien luonteesta suomenkielinen kuvaus ei kuitenkaan sisällä. Sanan saattajan kertomus päättyy hallitsijan poistumiseen Viipurista 22. kesäkuuta.

Piippolan kappalaisen Johan Fredrik Cajanin (J. F. Kainonen) suomalaiselle kansalle tarkoitetussa Suomen historiateoksessa Suomen historia: Koetteeksi kerrottu lyhykäisessä järjestyksessä (1839–1849) Viipurin neljäntoista viikon mittainen piiritys, asukkaiden urhoollinen vastarinta ja antautuminen jäivät vain maininnan asteelle. Huomionarvoista tässä sinänsä varhaisessa historiateoksessa on lähinnä kulttuurihistoriallinen sivuhuomio Viipurin piispan pakenemisesta Ruotsiin.

Anu Koskivirta on dosentti Helsingin ja Itä-Suomen yliopistoissa. Hän toimii Jyväskylän yliopiston Historian ja etnologian laitoksella tutkijana Koneen Säätiön rahoittamassa hankkeessa, joka tutkii metsäkatoalueiden yhteiskuntahistoriaa ja maisemakuvastoa.

Petri Karonen on Suomen historian professori Jyväskylän yliopiston Historian ja etnologian laitoksella.

Lähteet

Alkuperäisaineisto

Historiallinen sanomalehtikirjasto, https://digi.kansalliskirjasto.fi/search
Ampiainen 2.7.1910.
Framtid 1.7.1910.
Helsingin Sanomat 1.4.1910, 12.6.1910, 28.6.1910, 29.8.1910.
Hufvudstadsbladet 29.6.1910.
Ilmarinen 21.2.1885–18.6.1885.
Kaleva 30.6.1910.
Kansan lehti 27.6.1910.
Kansan tahto 27. 6.1910.
Karjala 5.6.1910, 14.6.1910, 3.7.1910, 20.11.1910.
Karjalan sanomat 19.11.1910
Keski-Suomi 30.6.1910.
Lahti 28.06.1910.
Litteraturblad för allmän medborgerlig bildning 1.9.1852.
Lördagsqvällen 22.6.1889.
Maiden ja Merien Takaa 1866, 17–18, 26–28.
Sanan saattaja Viipurista 13.4.1833; 20.4.1833
Sanomia Turusta 2.6.1857.
Savon sanomat 1.7.1910.
Suomalainen kansa 18.11.1910.
Suomalainen 29.6.1910.
Suomalainen Wirallinen Lehti 29.6.1910, 17.11.1910.
Tampereen sanomat 29. 6.1910.
Työ 6.6.1910.
Uusimaa 23.11.1910.
Uusi Suometar 7.3.1870, 25.4.1873, 5.5.1873.
Uusmaalainen 29.06.1910.
Wiborgs Nyheter 21.3.1910, 13.6.1910, 25.6.1910, 30.6.1910, 5.7.1910.
Wiborgs tidning 11.6.1870.
Viipuri 21.8.1903, 6.6.1910.
Wiipuri 28.6.1910, 19.11.1910.
Viipurin Sanomat 6.6.1910, 29.6.1910.
 
Svenska tidningar, https://tidningar.kb.se/
Dagens Nyheter 30.6.1910, 3.7.1910.

 

Aikalaiskirjallisuus

Arwidsson, Adolf Ivar, Lärobok i Finlands historia och geografi för gymnasier och skolor. Åbo: S. S. Arwidssons förlag 1832.

Fryxell, Anders, Karl den tolftes regering. H. 4. Sverige och svenskarna under konungens frånvaro 1700–1712. Berättelser ur svenska historien. 24. Stockholm: Joh. Beckman 1857. https://runeberg.org/svhistfry/24/0157.html
 
von Gerschau, Peter, Versuch über die Geschichte des Grossfürstenthums Finnland. Odense: S. Hempel 1821.

Hannikainen, P., Kuwaelmia Suomen maakunnista. III. Karjala. Turku: O. W. Wilén ja kumpp. 1864.
 
Kainonen, J. F. [Juhana Fredrik Cajan], Suomen historia. Koetteeksi kerrottu lyhykäisessä järjestyksessä. Helsinki: G. O. Vasenius, 1839–1840. Julkaistu myös Mehiläinen-lehden liitteenä 1839–1840.

Koskinen, Yrjö, Oppikirja Suomen kansan historiasta. Toinen wihko. Ruotsin mahtawuuden aikakausi, ww. 1617–1721. [Kustannuspaikka tuntematon]: Tekijä 1870.
 
Von Plate, Georg Ernst, Grundzüge aus Finnlands Bildungsgeschichte, von Georg Ernst Plate, Oberlehrer am Gymnasium zu Wiburg. Im Anhang eine kurze historische Darstellung der Eroberung Wiburgs durch Peter I. im Jahre 1710. St. Petersburg: Friedrich Drechsler 1810.

Rühs, Friedrich:Finland und seine Bewohner. Leipzig: Georg Joachim Göschen 1809.
-Finland och dess invånare. Första Delen. Stockholm: Olof Grahn 1811.
-Finland och dess invånare. Anda och tredje delen. Stockholm: Strinnholm och Häggström 1813.
-Finland och dess invånare, öfversättning, andra upplagan, tillökt och omarbetad af A.I. Arwidsson. Stockholm: Johan Hörberg 1827.

Topelius, Z., Lukukirja alimmaisille oppilaitoksille Suomessa: 2 jakso : Maamme kirja : Z. Topeliusʼelta. Suomentanut Joh. Bäckwall. Helsingissä: G. W. Edlundʼin kustannuksella 1876. https://www.doria.fi/handle/10024/69393

 

Lähdejulkaisut

Koskinen, Yrjö (toim.), Lähteitä ison vihan historiaan = Handlingar till upplysande af Finlands öden under det stora nordiska kriget. Helsinki 1865.

Kirjallisuus

Aho, Jouko, Lagerborg, Rolf. Kansallisbiografia-verkkojulkaisu. Studia Biographica 4. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1997– (viitattu 26.7.2024). http://urn.fi/urn:nbn:fi:sks-kbg-006868 

 

Aittomaa, Sofia, Pietari Suuren monumentti. Teoksessa Ripatti, Anna, Koivisto, Nuppu (toim.), Monumenteista tanssiaskeliin. Taiteiden ja kulttuurin Viipuri 1856–1944. Viipurin Suomalaisen Kirjallisuusseuran Toimitteita 22. Helsinki: Viipurin Suomalainen Kirjallisuusseura 2020.

Karonen, Petri, Viipurin neljä vuosisataa. – Teoksessa Petri Karonen (toim.), Arki, kirkko, artefakti. Viipurin kulttuurihistoriaa Ruotsin ajalla (n. 1300–1710). Viipurin Suomalaisen Kirjallisuusseuran Toimitteita osa 19. Helsinki: Viipurin Suomalainen Kirjallisuusseura 2017, 7–25.

Kiuru, Silva, Hannikainen, Pietari. Kansallisbiografia-verkkojulkaisu. Studia Biographica 4. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2016. http://urn.fi/urn:nbn:fi:sks-kbg-002887

Kujala, Antti, Miekka ei laske leikkiä: Suomi suuressa Pohjan sodassa 1700–1714. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2001.

 

Kyläkoski, Kaisa, Viipurista Venäjän vangiksi 1710–22. Helsinki: BoD 2015.

Luntinen, Pertti, F. A. Seyn: A political biography of a tsarist imperialist as administrator of Finland. Helsinki: Suomen Historiallinen Seura 1985.

Paavolainen, Erkki, Sanomalehti Karjalan kohtaloita 1904–1954. Lahti: Karjalan kirjapaino.

Ruuth, J. W., Halila, Aimo, Viipurin kaupungin historia II osa. Vuodet 1617–1710. Helsinki: Torkkelin Säätiö 1974.

Torstendahl, Rolf, Anders Fryxell, Svenskt biografiskt lexikon (urn:sbl:14527).

Tuusvuori, Jarkko S., Kulttuurilehti 1771–2007. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2007.

Vilkuna, Kustaa H. J., Viha: Perikato, katkeruus ja kertomus isostavihasta. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2005.

 

Vilkuna, Kustaa H. J. Suomen kansan kärsimyshistoria 1810–1900. Teoksessa Piia Einonen ja Miikka Voutilainen (toim.) Suomen sodan jälkeen. 1800-luvun alun yhteiskuntahistoria. Helsinki: Vastapaino 2020.

Menetetyn kansallismaiseman jäljillä

 Antti Vallius

” […] niin kauas kuin silmään siintää, nään järviä lahtineen” kirjoitti Zachris Topelius (P. J. Hannikaisen suomentamana) vuonna 1853 valmistuneessa runossaan Kesäpäivä Kangasalla (En sommardag i Kangasala). Gabriel Linsénin säveltämästä laulusta sittemmin tunnetuksi tullut runo liittyi 1800-luvulla alkunsa saaneeseen prosessiin, jossa Suomen kansallista identiteettiä kytkettiin maisemaan sanoin, kuvin ja sävelin.

Suomen ja maiseman ”ikiaikaiseksi” kerrottu liitto on siis todellisuudessa suhteellisen nuori ilmiö. Vielä nuorempia ovat kyseiseen konstruktioon vuonna 1993 liitetyt kansallismaisemat, joiksi nimettiin 27 eri puolille Suomea sijoittuvaa kohdetta (Härö et al. 1993). Näiden joukossa on muun muassa Kolin kaltaisia korkealta avautuvia järvimaisemia, joiden kansalliset merkitystasot kumpuavan kulttuurin historiallisista kerrostumista, kuten kirjailijoiden teksteistä, taiteilijoiden maalauksista ja säveltäjien teoksista.

Kansallisiksi miellettyjen maisemien merkitystä ylläpitävä kansallinen maisemakuvasto on aikojen saatossa rakentunut kulttuurinen konstruktio, joka koostuu lukuisista erilaisista representaatioista. Kuvaston vakuuttavuuden perusteena on sen kiinnittyminen tiettyihin valtiollisten rajojen sisällä sijaitseviin todellisiin maisemakohteisiin. Konstruktion voima tulee pysyvyydestä, jossa tiettyjen kohteiden toisteinen esittäminen tekee niistä tuttuja ja helposti tunnistettavia. (Häyrynen 2005) Jos suomalaisen kulttuurin piirissä eläneelle vilauttaa esimerkiksi kuvia Imatrankoskesta tai Saimaan maisemasta, jonka keskellä seisoo Olavinlinna, tapahtuu kohteiden tunnistaminen ja kartalle sijoittaminen yleensä silmänräpäyksessä. Stabiilista luonteestaan huolimatta kuvastossa voi tapahtua muutoksia, jotka näkyvät pääsääntöisesti tiettyjen kohteiden hitaina unohtamisina. Nopeammat muutokset johtuvat puolestaan sotien tai muiden vastaavien toimien siirtämistä valtioiden rajoista. (emt) 

Alueiden, ja niiden sisältämien maisemien luovutuksiin Suomi joutui sotiessaan Neuvostoliittoa vastaan talvi- ja jatkosodassa. Mikäli pieni ajatusleikki sallitaan ja kuvitellaan, että sodan tapahtumat olisivat menneet toisin, olisi 1990-luvun alussa valittujen suomalaisten kansallismaisemien määrä saattanut olla nykyistä suurempi. Yksi tällainen menetettykansallismaisema olisi hyvinkin voinut olla Sortavalan edustalle Laatokan rantasaaristoon paikantuva Riekkalan saaren Riuttavuoren näköala.

Kansallisilla merkityksillä ladattu korkealta avautuva järvimaisema

Into Konrad Inhan (1865–1930) vuonna 1895 ottamasta valokuvasta tunnetuksi tullut Sortavalan Riuttavuoren maisema asettuu aiheeltaan ja esittämistavaltaan suomalaiskansallisessa maisemakuvastossa 1800-luvulla vakiintuneeseen korkealta avautuvan järvimaiseman teemaan. Sen ensimmäisenä kuvallisena edustajana on pidetty kuvataiteellisesti lahjakkaan maanmittarin, Carl Petter Hällströmin, Hauhon Vermasvuorelta luonnostelemaa näkymää, joka julkaistiin vuosina 1798–1799 ilmestyneessä S. G. Hermelinin Ruotsin kartastossa (eli alkup. Geographiske chartor öfwer Swerige med […]; Häyrynen 2011, 29). Vähitellen teeman mukainen maiseman esittäminen sai jalansijaa ja esimerkiksi vuosina 1845–1852 julkaistuun Topeliuksen toimittamaan Finland framstäldt i teckningariin niitä sisältyi jo useampia. Hällströmin teoksen tapaan näistä suurin osa palautui klassiseen pastoraalimaiseman kuvallisen esittämisen traditioon, jossa kuviteltu katsoja saattoi ikään kuin vapaasti siirtyä kuvan etualalta maiseman syvyyteen (Lukkarinen 2004, 43–47). 

Täysromantiikan tradition subliimit piirteet, joihin lukeutuivat esimerkiksi katsojaposition ja maiseman keskialueen väliin sijoitetut jyrkät katkokset, rantautuivat suomalaiseen maisemataiteeseen hitaasti. Päällimmäisenä syynä tähän oli suomen sodan seurauksena tapahtunut vallanvaihto Ruotsin alaisuudesta Venäjän keisarikunnan yhteyteen. Siirtymä itsessään katkoi yhteyksiä yleiseurooppalaisiin taidesuuntauksiin, mutta painotuksia ohjailtiin myös tietoisesti, sillä 1800-luvun puolivälissä jo vanhahtaviksi miellettävien uusklassisten piirteiden katsottiin pönkittävän paremmin keisarivaltaa kuin suuria tunteita ja villiyttä manifestoineet täysromanttiset virtaukset. (Reitala 1986, 9–14)

Carl Petter Hällström: Näkymä Vermasvuorelta. Julkaistu S. G. Hermelinin Ruotsin kartastossa (1798–1799). Museovirasto.

1800-luvun puolivälin jälkeen yhä useampi suomalainen taiteilija kouluttautui kuitenkin ammattiinsa ulkomailla, jonka myötä maamme taiteeseen alkoi ilmaantua uudenlaisia maiseman kuvaamisen tapoja. Tämä näkyy esimerkiksi Ferdinand von Wrightin vuonna 1853 valmistuneesta maalauksesta Näköala Haminalahdelta, jossa tietyistä klassiseen perinteeseen viittaavista elementeistä huolimatta havainnollistuu myös romantiikan vaikutus maalauksen etu- ja keskialueen väliin sijoitettuna jyrkkänä katkoksena (Ervamaa 1972). Teoksen kuviteltu katsoja ei siis voinutkaan enää jatkaa matkaansa mäenharjalta kohti kuva-alan keskustaa, vaan joutui pysähtymään jyrkänteen reunalle ihailemaan edessään levittäytyvää laajaa järven ja metsien leimaamaa maisemaa, jonka sylissä ahkera maalainen viljeli pientä maatilkkuaan.

Ferdinand von Wright: Näköala Haminalahdelta (1853). Kansallisgalleria / Hannu Pakarinen.

Keväällä 1854 ilmestyneessä arviossaan Topelius mainitsi Näköala Haminalahdelta -maalauksen olevan yhtä kuin Suomi ja Maamme-laulun uusi säkeistö (Helsingfors Tidningar 5.4.1854; Ervamaa 1972, 24–25). Myöhempi tutkimus on tulkinnut teoksen merkinneen Topeliukselle muutakin kuin yksittäisen maiseman luonnonkauneutta. Maalauksessa on nähty yhdistyvän Topeliuksen ajattelun keskeiset peruspilarit: romantiikka, luterilainen usko ja nationalismi. Nämä näkyvät teoksessa romantiikan tradition kuvallisen esittämisen konventioina ja maalauksen sisältämissä luontoelementeissä sekä korkealle sijoitetussa ”jumalallisessa” katsojapositiossa ja maisemassa häärivän ihmisen – ”Jumalan vastuullisen puutarhurin” – tekemässä työssä, joka symbolisoi koko kansakunnan päämäärätietoista kehitystä. (Suutala 1986, 244–246; Lassila 2000; Lukkarinen 2004, 48–50) Täten myös muihin vastaaviin suomalaisiin korkealta avautuvien järvimaisemien kuvauksiin, joissa (metsä)luonto ympäröi erilaisia kulttuuriympäristön muotoja, on yhdistettävissä edellä mainittuja topeliaanisia merkitystasoja (Vallius 2013, 294–316).

Kaksi samannäköistä eri Riuttavuorta

Yksi ensimmäisistä Laatokan maisemiin heijastuneista topeliaanisen synteesin esimerkeistä oli Berndt Lindholmin Laatokka-maalaus. Teos syntyi 1870-luvun alussa, kun Lindholm oli Topeliuksen tilauksesta laatimassa maisemakuvia Finland framstäldt i teckningarin jatkoksi suunniteltuun En resa i Finlandiin (1874). Maiseman Lindholm löysi Kurkijoen eteläpuolelta Riekkalan kylän alueella sijainneelta Riuttamäeltä, jota yleisesti kutsuttiin myös Riuttavuoreksi (Topelius 1873/1984, 147; Hakulinen 2013, 297). Kyseinen maalaus on myös suora esikuva Inhan reilut parikymmentä vuotta myöhemmin ottamalle valokuvalle, vaikka laajemmassa mielessä nämä molemmat sulautuvat edellä esiteltyyn Hällströmin Vermasvuoren näköalasta kehittyneeseen ja matkan varrella topeliaanisilla merkitystasoilla kuorrutettuun korkealta esitetyn järvimaiseman teemaan.

Berndt Lindholm: Laatokka (1872–1874). Museovirasto.

Lindholmin ja Inhan teosten välillä on itse asiassa niin paljon yhtäläisyyksiä, että niiden on toisinaan luultu esittävän samaa maisemaa. Vaikka En resa i Finlandin tekstissä Topelius kirjoittaa Lindholmin teoksen kuvaavan juuri Kurkijoelle sijoittuvaa maisemaa, on sekaannusta aiheuttanut se, että molemmat teokset paikantuvat Riekkala-nimisillä alueilla sijaitseville Riuttavuori- tai Riuttamäki-nimisille korkeille paikoille, joilta avautuvien maisemien piirteet ovat kaiken lisäksi hyvin samankaltaiset. Molemmissa teoksissa mäen rinne ja kuva-alan keskustan täyttävä järven lahti ovat muodoiltaan lähes identtiset. Ainoastaan maisemien taustoilla näkyvissä järvialueissa sekä saarissa, niemissä tai mantereen osissa on havaittavissa eroavaisuuksia. Esimerkiksi ensimmäisessä I. K Inhan elämää ja taidetta laajemmin esitelleessä tutkimusjulkaisussa Ismo Kajander (1981, 51) mieltää nämä paikat samaksi ja olettaa Inhan Riuttavuorelta etelään olleen Lindholmin Laatokka-maalauksen toisinto. Samaan ansaan Kajanderin vanavedessä astui myös allekirjoittanut omassa väitöskirjassaan (Vallius 2013, 301).

Toisaalta virheeseen on helppo sortua, sillä Inha toimi eräänlaisena välittäjähahmona, joka käänsi monet 1800-luvun suomalaisessa maisemamaalauksessa vaikuttaneet traditiot ja niiden piirissä kuvatut kohteet valokuvan kielelle (Kajander 1981, 49–50). Ei ole tiedossa luuliko Inha valokuvaavansa toisintoa Lindholmin maalauksesta, mutta jos asialla haluaa spekuloida, niin ei ole täysin poissuljettua, etteikö Inha olisi voinut yhdistää Sortavalan Riuttavuorelta avautunutta maisemaa Lindholmin maalaukseen ja ajatella Topeliuksen erehtyneen kirjassaan pitäjistä. 

Arvuuttelua tukee se, että molemmissa tapauksissa liikuttiin kuitenkin maantieteellisesti samalla suunnalla, eikä kahden eri Riuttavuoren välimatka ollut kuin noin 60 kilometriä. Samalla tavalla Kajanderkin oli erehtynyt omassa teosten vertailussaan ja kuitannut maisemien maastonmuodoissa ilmenneet eroavaisuudet mitä ilmeisimmin Lindholmin harjoittamana taiteilijanvapautena. Viimeksi mainitut erheet olisivat kuitenkin olleet vältettävissä, jos Kajander (kuten allekirjoittanutkin) olisi sattunut tutustumaan ajoissa taidehistorioitsija Onni Okkosen (1932) tekemään tutkimukseen, jossa Lindholmin teos paikannettiin varsin yksiselitteisesti Kurkijoen eteläpuolella sijainneelle Riekkalan kylän Riuttamäelle. 

Lindholmin teoksen ja alueen kartan välinen vertailu varmistaa Okkosen tekemät johtopäätökset. Maiseman elementit loksahtelevat karttaan kuin palapelin palaset ja osoittavat teoksen taustalla siintävän vesialueen olevan Laatokkaan lukeutuva Hämeenlahti, joka yhdistyy Kurkijoen kirkonkylään johtavaan Laikkalanlahteen. Myös Inhan valokuvan, tai pikemminkin Riuttavuorelta otetun valokuvasarjan, ja kartan välinen analyysi osoittaa kyseisen maisemakohteen paikantuvan yhtä pitävästi Sortavalan edustan Riekkalansaarelle.

I. K. Inha: Riuttavuorelta etelään (1895). Museovirasto.

Laatokan menetetyt kansallismaisemat

Lindholmin ja Inhan teosten maisemista jälkimmäinen oli kuitenkin se, joka olisi hyvinkin voinut lukeutua 1990-luvun alussa nimettyjen kansallismaisemien joukkoon. Kyseinen Riuttavuoren maisemavalokuva levisi ihmisten tietoisuuteen sen lukeutuessa Inhan vuonna 1896 ilmestyneeseen Finland i bilder -julkaisuun. Samoihin aikoihin tapahtuneet valokuvauksen yleistyminen sekä Sortavalan nousu suosituksi matkakohteeksi lisäsivät alueen maisemien tallentamista. Sortavalan erityispiirteenä oli sen edustan lukuisten lahtien ja saarien muodostama pienois-Laatokka ja sen yhtenä keskeisenä kohteena juuri Riuttavuori, jonka päälle turistit kiipesivät ikuistamaan tutuksi ja suosituksi tullutta Laatokan maisemaa (Sihvo & Ruotsalainen 1986, 113). Tunnetuimmista Inhan jälkeisistä kohteen kuvallisista esityksistä voidaan mainita 1920- ja 1930-luvuilla valmistuneet Heinrich Ifflandin ja Aarne Pietisen otokset.

Aarne Pietinen: Riuttavuori Sortavalan maalaiskunnan Riekkalansaaressa (1930-luku). Museovirasto.

Sortavalan Riuttavuori oli siis 1900-luvun alkupuolella nousemassa kovaa vauhtia Kolin, Aulangon ja Aavasaksan kaltaisten ikonisten korkealta avautuvien maisemakohteiden joukkoon, mutta sodat Neuvostoliittoa vastaan katkaisivat tämän kehityksen. Näin ollen kuvaston yhteys uuden rajan taakse jääneeseen todelliseen Sortavalan Riuttavuoreen katkesi ja siitä muodostui ”menetetty kansallismaisema”, jota voidaan suomalaiskansallisesta näkökulmasta lähestyä enää vain erilaisten historiallisten aineistojen kautta.

FT Antti Vallius on taidehistorioitsija, joka työskentelee Jyväskylän yliopiston Musiikin, taiteen ja kulttuurin tutkimuksen laitoksella Koneen Säätiön Metsän puolella -aloitteen rahoittamassa tutkimushankkeessa Metsäkuvan kääntöpuoli. Metsäkatoalueiden yhteiskuntahistoria ja maisemakuvasto Suomessa ja Ruotsissa n. 1820–1920 (MetSuRi).

Lähteet ja kirjallisuus

Ervamaa, J. (1972) Niin kaus kuin silmään siintää. Teoksessa Lintinen, J. (toim.) Taide 1972.WSOY: Porvoo. 19–26.

Hakulinen, R. (2013) Kurkijoki kylästä kylään. 3. uusittu painos. Kurkijoki Säätiö: Loimaa.

Helsingfors Tidningar 5.4.1854

Härö, E., et al. (1993) Kansallismaisema. 2. p. Ympäristöministeriö, alueidenkäytön osasto, Rakennustieto [jakaja]: Helsinki.

Häyrynen, M. (2005) Kuvitettu Maa: Suomen Kansallisten Maisemakuvastojen Rakentuminen. SKS: Helsinki.

Häyrynen, M. (2011) Miten Suomi maisemoitui. Teoksessa von Bonsdorff, P., Heinänen S. & Kaukio V. (toim.) Tunne maisema. Maahenki Oy: Helsinki. 23–37.

Kajander, I. (1981) I. K. Inhan taide. Teoksessa Vuorenmaa, T-J. & Kajander I. I. K. Inha, valokuvaaja 1865–1930. WSOY: Helsinki. 47–78.

Lassila, P. (2000) Runoilija ja rumpali. Luonnon, ihmisen ja isänmaan suhteista suomalaisen kirjallisuuden romanttisessa perinteessä. SKS: Helsinki.

Lukkarinen, V. (2004) Kansallisen maiseman vertauskuvallisuus ja ympäristön tila. Teoksessa Lukkarinen, V. & Waenerberg A. Suomi-kuvasta mielenmaisemaan. Kansallismaisemat 1800- ja 1900-luvun vaihteen maalaustaiteessa. SKS: Helsinki. 20–91.

Okkonen, O. (1932) Karjalaiset aiheet Suomen taiteessa. Teoksessa Härkönen I. et al. Karjalan Kirja 2. kokonaan uudistettu p. WSOY: Helsinki. 996–1012.

Reitala, A. (1986) Werner Holmbergin taide. Otava: Helsinki.

Sihvo, H. & Ruotsalainen, M. (1986) Karjalan kuvat. Maalaustaidetta vanhasta Karjalasta. Tammi: Helsinki.

Suutala, M. (1986) Luonto ja kansallinen itsekäsitys. Teoksessa Manninen, J. & Patoluoto, I. (toim.) Hyöty, sivistys, kansakunta – Suomalaista aatehistoriaa. Kustannusosakeyhtiö Pohjoinen: Oulu. 237–270.

Topelius, Z (1873/1984) Matkustus Suomessa. Littera: Espoo.

Vallius, A. (2013) Kuvien maaseutu – Maaseutumaisemakuvaston luomat mielikuvat suomalaisesta maaseutukulttuurista. Jyväskylän yliopisto: Jyväskylä.

Henkilöhistoria tieteellisen ja populaarin rajamaastossa

Mari Välimäki

Henkilöhistoria on aihe, joka kiinnostaa niin tutkijoita kuin suurta yleisöä vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen. Sen näkee jo siitä, miten paljon erilaisia henkilöiden elämäntarinoiden varaan laadittuja teoksia julkaistaan ja myydään (Suomen kustannusyhdistyksen listaus myydyimmistä kirjoista, linkki). Myös Kansalliskirjaston laatimat tilastot osoittavat, että henkilöhistorialliset teokset ovat eniten julkaistujen teosten joukossa. Niinpä jälleen marraskuussa, isänpäivän edellä kirjakauppojen mainoskatalogit täyttyvät miesten elämäkerroista (ja sotahistoriasta). Myös naisten historiaa on kirjoitettu ja kirjoitetaan edelleen henkilöiden kautta. Viimeisimpiä henkilöhistoriallisia teoksia on elokuussa julkaistu Satu Jaatisen laatima Suomen kuningattaret: tuontimorsiamia ja valtapolitiikkaa (Otava 2024).

Vaikka sekä naisten että miesten elämäntarinat kiinnostavat laajasti, henkilöhistoria on historiantutkimuksen kentässä genre, joka jää usein historiografisissa tarkasteluissa katveeseen. Petri Karonen osoittaa artikkelissaan ”Research on early modern Sweden” (2024), että henkilöhistoria on yksi yleisimpiä historiantutkimuksen osa-alueita, kun tarkastellaan varhaismodernia aikaa käsittelevää suomalaista ja ruotsalaista historiantutkimusta. Analysoitaessa historiallisen julkaisemisen trendejä 1800-luvun lopulta 2000-luvulle huomataan, että henkilöhistoria on lähes koko tarkasteluajan viiden suosituimman historiantutkimuksen alan joukossa. Ainoastaan 1950-luvulla henkilöhistoria katoaa tilastosta antaen tilaa aate-, sota-, talous, kulttuuri- ja poliittiselle historialle. Samoin Petteri Impola on osoittanut artikkelissaan "The Finnish and Swedish historiography of estate society" (2024), että samanlainen trendi on nähtävissä myös suomalaisissa ja ruotsalaisissa väitöskirjoissa. Tästä huolimatta henkilöhistoriallisia tutkimuksia analysoidaan harvoin, kun tarkastellaan laajempia historiografisia kehityslinjoja. Esimerkiksi Päiviö Tommilan klassikkoteoksessa Suomen historiankirjoitus: tutkimuksen historia (1989) henkilöhistoriaa on käsitelty lyhyesti genealogiaa eli sukututkimusta käsittelevän luvun yhteydessä.

Miksi henkilöhistoria sitten jää usein vaille tarkempaa analyysia historiografisessa tutkimuksessa? Tähän tuskin on yhtä selittävää tekijää, mutta yksi syy lienee se, että henkilöhistoria on historiantutkimuksen genreistä ehkä se populaarein ja helpoimmin lähestyttävä suurelle yleisölle. Henkilöhistorialliset julkaisut voivat olla hyvin erityyppisiä, sillä saman kategorian alle voivat lukeutua laajat alkuperäisaineistoon perustuvat tutkimukset, jo olemassa olevaan tutkimukseen pohjautuvat kokoavat teokset sekä ryhmäelämäkerrat kuten Kansallisbiografia. Kuten Heini Hakosalo, Seija Jalagin, Marianne Junila ja Heidi Kurvinen ovat todenneet: "Elämäkertakirjallisuudessa kaikki kukat ovat perinteisesti saaneet kukkia. Tämä voi olla yksi syy siihen, että ammattihistorioitsijat ovat ajoittain suhtautuneet biografiseen lähestymistapaan vähätellen tai epäluuloisesti ja vain harvoin intoutuneet käymään siitä metodologista tai teoreettista keskustelua" (Hakosalo et al. 2014, 1).

Elämäkerrat ja henkilöhistoriallinen tutkimus

Henkilöhistoriallisen tutkimussuuntauksen sijoittuminen sekä populaarin että tieteellisen julkaisemisen kentille aiheutti keskustelua tutkijoiden keskuudessa vuosituhannen vaihteessa. Erityisesti 2010-luvulla julkaistiin sekä Suomessa että kansainvälisesti teoksia, joissa henkilöhistoriaa pohditaan teoreettisesti ja metodisesti. Kun jotkut puhuivat 2000-luvun alkupuolella henkilöhistoriallisesta käänteestä, toiset totesivat, ettei tällaista käännettä voida todeta olleen, sillä henkilöhistoriaahan on tehty aina. Joka tapauksessa 2000-luvun alun jälkeen alettiin yhä enenevässä määrin pohtia henkilöhistoriallisen tutkimuksen teorioita ja metodologiaa. Maarit Leskelä-Kärki ja Karoliina Sjö ovat kuvanneet (2022), kuinka tämä johti henkilöhistoriallisen kentän jakautumiseen. Pääasiassa pohjoismaisista tutkijoista koostunut ryhmä pohti ja edisti elämäkerrallisen ja elämänkerronnallisen (engl. life writing) tutkimuksen laaja-alaisia, poikkitieteellisiä sekä tieteellis-taiteellisia metodeja. Pohjoismaiset tutkijat suhtautuivat myönteisesti myös siihen, että henkilöhistorioita julkaistiin niin akateemiselle kuin populaarille yleisölle. Pohjoismaisten tutkijoiden vastapooliksi asettuivat hollantilaiset tutkijat Hans Renders ja Binne de Haan, joiden toimittamassa ja julkaisemassa teoksessa (2014) henkilöhistoria haluttiin palauttaa nimenomaan historiantutkimuksen kenttään. Heille oli tärkeää tehdä ero historiantutkimukselliseen metodologiseen työskentelyyn pohjautuvan elämäkertakirjallisuuden ja populaarin elämäkertakirjallisuuden välillä. He myös kyseenalaistivat poikkitieteellisen elämäkerrallisen tutkimuksen ja erityisesti elämänkerronnallisen tutkimuksen. Elämänkerronnallisen tutkimuksen lisäksi Rendersin ja de Haanin kritiikin kohteena olivat muiden kuin historioitsijoiden laatimat populaarit elämäkertateokset.

Suomessa henkilöhistoriallisen tutkimuksen kenttä ei ole mielestäni näin tiukasti jakautunut, mutta myös meillä on keskusteltu tieteellisemmästä ja populaarimmasta henkilöhistoriallisen tutkimuksesta. Heini Hakosalo, Seija Jalagin, Marianne Junnila ja Heidi Kurvinen pohtivat toimittamansa teoksen johdannossa henkilöhistorialliselle tutkimuksen kentällä käytettyjä nimikkeitä ja erityisesti termien henkilöhistoria ja elämäkerta eroja. He arvelevat, että historioitsijat ovat halunneet erottaa tutkimuksensa populaarimmista esityksistä puhumalla nimenomaan henkilöhistoriallisesta tutkimuksesta elämäkertojen sijaan.

Yleisesti voidaan sanoa, että henkilöhistoria on jotakin sellaista, jonka voidaan katsoa asettuvan historiantutkimuksen kovaan ytimeen, mutta myös jonnekin populaarien teosten ja tutkimusten rajamaastoon. Tähän viittaa myös se, että Päiviö Tommila tarkastelee henkilöhistoriallista tutkimusta Suomen historiankirjoitus -teoksessaan genealogian rinnalla. Sukututkijat ovat usein historiasta kiinnostuneita maallikoita, vaikka genealogian metodit ovat hyvin samankaltaisia kuin esimerkiksi prosopografisessa historiantutkimuksessa.

Bellman soittaa luuttua Kustaa III:lle ja Kustaa Mauri Armfeltille Haagassa. Albert Edelfelt 1884. Wikimedia Commons.

Henkilöhistoria ja varhaismoderni aika

Edellä esitetyt keskustelut henkilöhistorian teoreettisesta ja metodologisesta kehittämisestä on käyty pääasiassa modernin ja postmodernin ajan historiaa tutkivien tutkijoiden välillä. Kesällä 2024 Suomalaisen Kirjallisuuden Seura julkaisi teoksen Henkilöhistoria ja varhaismoderni aika, jota olin mukana kirjoittamassa ja toimittamassa yhdessä Jenni Lareksen, Tiina Miettisen ja Raisa Maria Toivon kanssa. Teos on päätulos Toivon Tampereen yliopistossa (2021–2024) vetämästä hankkeesta Henkilöhistoria varhaismodernin historian tutkimuksena. Hankkeessa pohdimme, mitä se tarkoittaa, että henkilöhistoriaa kirjoitetaan nimenomaan varhaismodernin ajan henkilöistä.

Tutkittava aikakausi, oli se sitten varhaismoderni, moderni tai postmoderni, tuo mukanaan muun muassa tutkimuksen lähdepohjaan liittyviä metodologisia näkökulmia, jotka väistämättä vaikuttavat siihen, miten henkilöhistoriaa tehdään. Varhaismodernin ajan kohdalla tämä tarkoittaa lähdepohjan fragmentaarisuutta ja aukkoja lähdesarjoissa. Erityisesti talonpoikaiston tai niin sanotun maata omistamattoman rahvaan kohdalla ei ole juurikaan säilynyt henkilöiden itse tuottamia lähteitä kuten kirjeitä tai päiväkirjoja, joita tutkia. Tutkijan tuleekin olla kykenevä käyttämään laajasti erilaisia lähteitä ja osata sijoittaa niiden antama tieto kontekstiinsa. Henkilöhistorian tutkimus tulee lähelle mikrohistoriaa, josta tuttu johtolankametodi toimii usein apuna elämänpolkujen selvittämisessä.

Toisaalta osana hanketta toteutettu aatelisneito Jacobina Charlotta Munsterhjelmin päiväkirjamerkintöjen twiittaaminen päivittäin ja niinä päivinä kuin Jacobin oli päiväkirjaansa kirjoittanut, avasi tutkijalle uudella tavalla päiväkirjan sisältöä sekä ajan kulumista. Jacobina kasvaa päiväkirjaansa kirjoittaen tytöstä nuoreksi naiseksi. Näin suurelle yleisölle suunnatut lyhyet väläykset 1700-luvun ja 1800-lukujen taitteen säätyläistön elämästä avasi tutkimuskohteen elämää myös tutkijalle uudella tavalla. Voisiko siis olla, että populaarin ja tieteellisen risteyskohdassa on mahdollista luoda uusi tapa tuottaa historiallista tietoa?

Henkilöhistoria säilynee myös tulevaisuudessa suosittuna genrenä niin tutkijoiden kuin suuren yleisön keskuudessa. Toivokaamme, että siihen liittyvä historiografinen tutkimus saisi laajemmin jalansijaa, että kenttää kehitettäisiin entisestään niin metodologisesti kuin teoreettisestikin ja että 2010- ja 2020-luvuilla julkaistut teokset toimisivat tälle tutkimustyölle pohjana.

FT Mari Välimäki toimi tutkijana Jalmari Finnen säätiön rahoittamassa Henkilöhistoria varhaismodernin historian tutkimuksena -hankkeessa. Tällä hetkellä Välimäki toimii tutkijatohtorina Turun yliopiston Suomen historian oppiaineessa.

Lähdeluettelo

Hakosalo, Heini, Seija Jalagin, Marianne Junnila & Heidi Kurvinen (toim.), Historiallinen elämä: biografia ja historiantutkimus. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2014.

Impola, Petteri, "The Finnish and Swedish historiography of the early modern Swedish patriarchal estate society: Individuals, social groups, household, and gender in dissertations, 1850–2020", teoksessa Miia Kuha & Petri Karonen (eds.), Swedish and Finnish Historiographies of the Swedish Realm, c. 1520–1809. Routledge 2024, 122–149. https://doi.org/10.4324/9781003219255-10. 

Jaatinen, Satu, Suomen kuningattaret: tuontimorsiamia ja valtapolitiikkaa. Otava 2024.

Karonen, Petri, ”Research on early modern Sweden: resources, research areas, and prominent scholars, 1850–2020”, teoksessa Miia Kuha & Petri Karonen (eds.), Swedish and Finnish Historiographies of the Swedish Realm, c. 1520–1809. Routledge 2024, 13–35. https://doi.org/10.4324/9781003219255-3.

Lares, Jenni, Raisa Maria Toivo & Mari Välimäki (toim.), Henkilöhistoria ja varhaismoderni aika. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2024, https://doi.org/10.21435/ht.292.

Leskelä-Kärki, Maarit & Karoliina Sjö, ”Yksilö, elämänkerronta ja kulttuurihistoria”, teoksessa Rami, Mähkä et al. (toim.), Kulttuurihistorian tutkimus: lähteistä menetelmiin ja tulkintaan. Kulttuurihistorian seura 2022, 51–67.

Miettinen, Tiina, ”Suomen kuningattarista ennen ja nyt”, Vähäisiä lisiä -blogi 27.9.2024. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, https://www.finlit.fi/ajankohtaista/blogi/suomen-kuningattarista-ennen-ja-nyt/ (luettu 2.10.2024).

Renders, Hans & Binne de Haan (eds.), Theorethical Discussion of Biography: Approaches from History, Microhistory, and Life Writing. Brill 2014.

Suomen kustannusyhdistys, Bestsellerit -tilastot eli myydyimpien kirjojen tilastot vuosilta 2010–2023, https://kustantajat.fi/tilastot/bestsellerit (luettu 4.10.2024).

Tommila, Päiviö, Suomen historiankirjoitus: tutkimuksen historia. WSOY 1989.

Historian tohtorista professoriksi

Petri Karonen

Suomalainen historiantutkimuksen professio on muuttunut merkittävästi nykyaikaisen historiantutkimuksen alkuajoista eli 1800-luvun puolivälistä lähtien. Jo yksistään akateemisten opinnäytteiden, erityisesti väitöskirjojen määrä ja osin muotokin ovat suuresti muuttuneet. Vielä 1800-luvun lopulla alan väitöksiä saatettiin tarkastaa vuosikymmenessä vähemmän kuin 2000-luvulla puolessa vuodessa. Tätä asiaa on tietenkin tutkittu runsaasti eri näkökulmista. Seuraavassa luodaan pikasilmäys siihen, kuinka tiettyinä vuosina väitöskirjaansa puolustaneet tutkijat ovat aikanaan edenneet professoreiksi. Kirjoittaja on tietoinen siitä, että usein virkojen – vuodesta 2010 työsuhteiden – täyttöihin on usein liittynyt sattumaa, pelin politiikkaa sekä myös hyvää tai huonoa tuuria, sillä tehtävien avoimeksi julistaminen ja/tai eri tieteenaloilla käytössä olleiden resurssien määrä vaikuttavat oleellisesti tutkijoiden päätymiseen ylimpään yliopistolliseen tutkimus- ja opetustehtävään. Suomalaisessa akateemisessa yhteisössä on pitkälti toistasataa vuotta ollut lähes poikkeuksetta sääntönä, että professorin tulee olla väitellyt tohtori. Suomessa historian alalla tunnetaan vain muutama poikkeus tästä säännöstä: sellainen oli esimerkiksi Oulun yliopiston aate- ja oppihistorian professori Juha Manninen (1945–2023), joka väitteli tohtoriksi vuonna 1999 lähes neljännesvuosisata virkaan nimittämisensä jälkeen. 

Historian alalle on 1850-luvulta 2020-luvun alkuun mennessä nimitetty yhteensä lähes 300 professoria, joista yli 240 on sijoittunut perinteisten historia-aineiden kuten Suomen historian, yleisen historian, poliittisen historian, talous- ja sosiaalihistorian, aate- ja oppihistorian sekä kulttuurihistorian aloille. Sen lisäksi professuureja on täytetty viitisenkymmentä muun muassa kirkkohistorian, oikeushistorian, kasvatushistorian ja sotahistorian aloilla. Huomattakoon, että yllä mainittu lukema sisältää niin historiantutkimuksen profession sisällä professorina toimineet, muille aloille väittelyn jälkeen siirtyneet kuin myös jatkuvasti kasvavan joukon aikanaan ulkomailla väitelleitä professoreja. Professori-kategoriaan lasketaan tässä entisinä aikoina oppituolin haltijoiksi kutsutut professorit, ylimääräiset ja henkilökohtaiset professorit, apulaisprofessorit sekä vakinaistamispolulla olevat tenure-professorit sekä Valtionarkiston valtionarkistonhoitajat ja sittemmin Kansallisarkistoksi muuttuneen viraston pääjohtajat, jotka rinnastuvat professoreihin.

Historia-alan väitöskirjoja on ilmestynyt samaisella yli 170 vuoden jaksolla reilut 1500, joten suunnilleen joka viidennen tohtorin voi arvioida päätyneen jossain uransa vaiheessa professoriksi. Koska yhteiskunta ja sen korkeakoulutukseen osoittamat resurssit ovat vaihdelleet merkittävästi aikojen saatossa, ovat myös ajalliset muutokset suuria. Lisäksi oppiaineiden professorien ja väittelijöiden vertailu osoittaa eroja eri vuosina väitelleiden sijoittumisesta akateemiseen maailmaan. Tällainen vertailu on jossain määrin epätarkka, mutta antaa yleisellä tasolla lisätietoa tehtäviin päätymisestä. Silloin, kun resursseja oli vähän, oli myös virkakilpailua vähemmän. Tämä näkyy tarkastelujakson 110 ensimmäisen vuoden aikana, sillä sekä 1800-luvun jälkipuolella että vuosina 1900–1959 historian tohtoreista nimitettiin professoreiksi suhteellisesti täsmälleen yhtä paljon – peräti neljä kymmenestä. Jakson lopulta alkoi yliopisto- ja korkeakoululaitoksen voimakas kehitysvaihe, joten seuraavassa keskitytään ennen muuta aikaan 1960-luvulta tähän päivään.

Oheiseen kuvioon on koottu tiedot kaikilta niiltä vuosilta, jolloin väitelleistä vähintään viisi on saanut aikanaan professuurin suomalaisesta tai ulkomaisesta yliopistosta tai korkeakoulusta (mukaan luettuna Valtionarkisto, myöhempi Kansallisarkisto). Tällaisia vuosia on tätä kirjoittaessa (syksy 2024) yhteensä 16. Tähän ryhmään kuuluvia professoreita on yhteensä tasan sata, joten he edustavat yli kolmasosaa koko joukosta.

Kuviossa on mukana vain neljäsosa tarkastelujakson kaikista vuosista, mutta siitä käy ilmi alan väitöskirjojen määrän huima nousu. Väitösten määrä pysyi maltillisena 1980-luvun lopulle saakka ja kun samaan aikaan uusia virkoja perustettiin varsin paljon, myös tehtäviä oli saatavilla. Parhaimmillaan 1970–1980-luvun vaihteessa jopa kolme neljästä väittelijästä nappasi itselleen myöhemmin virkapaikan. Sittemmin tilanne on suuresti muuttunut ja esimerkiksi 2000-luvulla väitelleistä toistaiseksi vain noin joka kuudes on saanut professorin työsuhteen. Merkillinen poikkeus trendistä on vuosi 1994, jolloin väitelleet ovat päätyneet professoriksi huomattavan usein: vuoden 1994 väittelijöistä 12 eli yli 40 prosenttia kaikista tuona vuonna opinnäytettään puolustaneista nimitettiin myöhemmin professoriksi. Lukema muistuttaa siis aikaa ennen 1960-lukua. Vuonna 1994 väittelivät muun muassa tulevat Suomen ensimmäiset Suomen historian naispuoliset professorit (Pirjo Markkola ja Kirsi Vainio-Korhonen) ja muitakin kotimaan menneisyyden tutkijoita joukosta löytyy (Petri Karonen, Kimmo Katajala, Henrik Meinander, Kustaa H. J. Vilkuna). Silti oppiaineiden kirjo aikanaan tehtävään astuttaessa ulottui muun muassa poliittiseen historiaan (Kimmo Rentola), yleiseen historiaan (Christian Krötzl ja Jouni Suistola), Venäjän filosofiaan ja aatehistoriaan (Vesa Oittinen) sekä kehitysmaatutkimukseen (Juhani Koponen).

Vuoden 1994 tulevat väittelijä-professorit eivät muuten juuri erotu muista kollegoistaan. Heiltä esimerkiksi kesti täsmälleen yhtä kauan saada vakinainen tehtävä kuin koko professoriryhmällä, jonka tohtoriksi väittelyvuoden ja professuurin saamisen välinen mediaaniaika on 11 vuotta väitöksestä; tosin vaihteluväli sinänsä on laaja. Mainittua lukemaa voidaan silti pitää varsin korkeana, sillä vaikkapa Jyväskylän yliopiston kaikkien professorien mediaani on yhdeksän vuotta väitöksestä.

2010-luvulla ja sen jälkeen väitelleitä on toistaiseksi otettu erilaisiin professorin tehtäviin vasta alle kymmenen. Asiaintila tulee kuitenkin jo pikapuolin muuttumaan erityisesti eläköitymisten myötä. Enemmän tai vähemmän väljästi arvioiden tällä hetkellä eri historian oppialoilla on yli 60 professuuria, joista seuraavan viiden vuoden aikana eläkkeelle poistuu vähintään toistakymmentä ja kymmenen vuoden sisällä vielä yli 20 lisää. Toisin sanoen noin puolet alan tämänhetkisistä professoreista tulee vaihtumaan.

Petri Karonen, Suomen historian professori, historian ja etnologian laitos, Jyväskylän yliopisto.

Lähteet ja kirjallisuus

Tietokanta

Yhteinen menneisyys, erilaiset tulkinnat: Bibliometrinen ja kvalitatiivinen analyysi varhaismodernista Ruotsin valtakunnasta Ruotsin ja Suomen historiografiassa 1860–2020 (Hirsu) -hankkeen tiimoilta laaditut tietokannat.

Matrikkelit

Autio, Veli-Matti, Suomen Historiallisen Seuran matrikkeli 1875–2007. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2007. 

Professorimatrikkeli: https://matrikkeli.professoriliitto.fi/

Kirjallisuus

Karonen, Petri (toim.), Tiede ja yhteiskunta. Suomen Historiallinen Seura ja historiantutkimus 1800-luvulta 2010-luvulle. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia 1449. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2019.

Karonen, Petri, Research on early modern Sweden: resources, research areas, and prominent scholars, 1850–2020. Teoksessa Swedish and Finnish Historiographies of the Swedish Realm, c. 1520–1809. Shared Past, Different Interpretations? Edited by Miia Kuha and Petri Karonen. Routledge Research in Early Modern History. Routledge: London 2023, 13–35. https://doi.org/10.4324/9781003219255-3

Karonen, Petri & Välimaa, Jussi, Vaikuttamista, virkistystoimintaa ja kriittistä keskustelua. Professoriliiton Jyväskylän osasto 1970-luvun alusta 2020-luvulle. JYU Reports 16. https://doi.org/10.17011/jyureports/2022/16