Jakob Haartmanin oppihistoria Turun akatemiassa

Kustaa H. J. Vilkuna

Akateemista uraansa 1740-luvun alusta lähtien määrätietoisesti rakentamaan pyrkinyt ja pyrinnöissään toistuvasti epäonnistunut teoreettisen filosofian dosentti Jakob Haartman (1717–1788) arveli keksineensä ratkaisun, jolla vihdoin pääsisi kiinni vakinaiseen professuuriin. Hän anoi 1755 oikeutta palvella yliopistoa ja akateemista nuorisoa luennoimalla klassisesta runoudesta ja runouteen kuuluvista kappaleista, lähinnä antiikin klassikoista, runousopista, mytologiasta, kirjoitetun kritiikin historiasta, maantieteestä, kronologiasta, filosofian historiasta ja siveysopista. Tähän hän tarjoutui palkatta professorin karaktäärissä.[1]

Johan Snackin (1756-1787) kuparikaiverrus 62-vuotiaasta Jakob Haartmanista, piispasta ja varakanslerista. Museovirasto, Historian kuvakokoelma.

Ylimääräinen runousopin professuuri perustettiin, mutta erinäisten vaiheiden jälkeen virkaan valittiin kansleri Carl Gustaf Tessinin (1695–1770) ”uskollisena klienttinä” ja suosikkina ylimääräinen filosofian apulainen Wilhelm Robert Nääf (1720–1783).[2] Kohtelustaan valittanutta Haartmania hyvitettiin ylimääräisellä professuurilla. Haartmanin alkuperäisessä esityksessä oli runouteen väljästi liittyneitä aloja, joiden varaan voitiin rakentaa toinen ylimääräinen professuuri. Tärkeimmiltä osiltaan ne olivat yhdistettävissä aikakauden uuteen muotitieteeseen, oppihistoriaan. Niinpä Haartmanille, joka oli opettanut ”yliopistossa vuosikausia” ja hallitsi ”maineikkaalla tavalla monia oppialoja”, perustettiin ylimääräinen oppihistorian ja filosofian professuuri. Haartman nimitettiin virkaan elokuussa, ja valtakirja allekirjoitettiin joulukuussa 1756.[3]

Perustetun viran myötä oppihistoria olisi voinut nousta Turussa merkittäväksi tieteenalaksi, mutta Haartmanin käsissä oppihistoria ei kehittynyt, tuskin sai edes jalansijaa. Miksi valistuksen suosima tiede ei edistynyt, mitä oppituolia hallinnut Haartman teki ja mitä jätti tekemättä?

* * *

Oppihistoria (historia literariae) ymmärrettiin tieteeksi kirjoista ja kirjailijoista, kirjallisuuden, kirjailijoiden ja kirjallisten oppien kehityksen eli kirjallisen tiedon historiaksi, joka sisälsi yhtä hyvin kirkko- ja yhteiskuntahistorian kuin eri tieteenalojen oppihistorian. Tieteenalan alue oli perin kattava ja sen akateeminen kasvatuksellinen rooli merkittävä. Luennoimistaan suunnitellessaan ja järjestäessään Haartman seurasi oppihistorian klassikkoa, polyhistorioitsija Christoph August Heumannin (1681–1764) ensimmäisen kerran 1717 julkaistua teosta Conspectus reipublicæ literariae, sive via ad historiam literariam iuventuti studiosae aperta. Teos sisälsi selostukset oppi- eli kirjallisuushistorian käsitteistä, lajeista ja esityksistä, kirjoitustaidon synnystä, proosan lajeista, kirjallisuuden historiasta, tieteiden synnystä ja historiasta, kirjasto-opista (tällä alueella Haartman pitkään akatemian kirjaston amanuenssina ja kirjaston luetteloijana oli pätevöitynyt) sekä tavoista, joilla tiedemiehistä oli saatavissa tietoa.[4]

Painetuissa luento-ohjelmissa professorit ilmoittivat lukuvuoden opetuksensa. Niiden perusteella oppihistorian käsittely jäi vähäiseksi. Luentoseteleissään professorit selostivat kuluneen lukuvuoden opetustoteutumansa. Niiden mukaan oppihistorian käsittely jäi vieläkin vähäisemmäksi. Ulosanniltaan surkeana pidetty Haartman laiminlöi opetustaan, viivytteli opetuksensa ilmoittelemisessa ja vältteli luennoimista, yhtä hyvin julkista kuin yksityistä.[5]

Kirjallisuuteen perehtynyt ja Heumanninsa lukenut Haartman näyttää olleen vähemmän kiinnostunut professuuristaan ja etenkin opetustyöstä. Hänelle oppihistorian professuuri oli ainoastaan akateemisten palvelusvuosien kerryttämistä ja siten väline päästä kiinni vakinaiseen professuuriin.

Lukuvuoden 1757–1758 luento-ohjelmassa Haartman lupasi ”Jumalan innoittamana” järjestää julkiset velvollisuutensa siten, että olisi luennoinut Heumannin teoksen avulla yleistä oppihistoriaa maailman alusta nykypäivään ohittamatta alan menetelmiä ja kirjallisuuden tuntemusta. Lukuvuotta koskeva luentoseteli mahtui kolmelle riville: Haartman ei voinut pitää yhtään luentoa, koska luentosaliin ei saapunut ensimmäistäkään ylioppilasta.[6] Olemattoman opetuksen ansiosta Haartmanilla oli aikaa edistää uraansa preeseksenä, viimeisestä painetusta väitöskirjasta – omasta muuttoliikkeitä käsitelleestä pro gradusta Migrationes gentium, qvatenus divinae Providentiae fatisque rerumpublica-rum illustrandis inserviunt – olikin vierähtänyt 16 vuotta. Haartmanin johdolla julkaistiin kolme oppihistoriaa enemmän ja vähemmän lähellä ollutta käytännöllisen filosofian ja metafysiikan alan wolffilaisesti vaikuttunutta väitöskirjaa, 16-sivuinen Socrates philosophiam e coelo devocans, sive de philosophiae practicæ studio acriter excolendo, 27-sivuinen De modo quo voluntas divina sit investiganda ja 31-sivuinen Revelationi quid debeat philosophia nostra, paucis exponens.

Jakob Haartmanin selostus opetuksensa toteutumisesta syksyllä 1757. Turun akatemian arkisto, Ei1.

Haartman aloitti seuraavan lukuvuoden yleisen oppihistorian luennon laihoin tuloksin ja saadakseen kuulijoita anoi oikeutta pitää luentonsa sopivimmassa mahdollisessa paikassa akatemian kirjastossa. Konsistori ei halunnut päästää ylioppilaita kirjastoon sotkemaan paikkoja. Sisuuntuneena Haartman kertoi vuoden 1759–1760 luento-ohjelmassa jälleen luennoivansa yleistä oppihistoriaa pääosiltaan sekä kronologisesti kirjallisten ja inhimillisten opintojen syntyä ja kehitystä Heumannin teoksen neljännen luvun avulla.[7]

Syyslukukaudella 1759 Haartman todellakin luennoi. Akatemia konsistorille jättämässään ja kanslerille toimitetussa luentosetelissä hän selosti tarkasti luentojensa sisällön. Aluksi hän oli käsitellyt juutalaisten ja heprealaisten kansojen historiaa ja kirjallisia muistomerkkejä yleisellä tasolla. Sitten hän oli eritellyt Mooseksen ja muiden Vanhan testamentin vanhimpien kirjojen sisältöjä. Erityishuomion kohteena oli Babylonian vankeus, juutalaisten kurja kohtalo ja kielten sekoittuminen. Tämän jälkeen Haartman kertoi Masorasta, vanhasta juutalaisesta käsikirjoituksesta, ja sitä koskevasta tutkimuksesta varhaisista ajoista nykypäivään. Tämän jälkeen hän luennoi juutalaisten tuottamista Vanhan testamentin eri versioista ennen Kristuksen syntymää ja syntymän jälkeen sekä esitteli samarialaisen ja kreikkalaiset, nykyiset eurooppalaiset ja muiden kielten versiot. Hän ehti vielä aloittaa keskustelun juutalaisten traditioista oppihistorian osa-alueena, mutta joutui lopettamaan alkuunsa, kun lukukauden päättävät tutkintoviikot käynnistyivät.[8]

* * *

Seuraavat kolme lukuvuotta Haartman käytti koko lailla muuhun kuin opettamiseen. Hän pakoili opetusvelvollisuuksiaan, hoiti henkilökohtaisia asioitaan Tukholmassa ja pani voimavaransa siihen, että olisi päässyt historian ja käytännöllisen filosofian professoriksi.[9] Olisi olettanut, että oppihistorian professuuri olisi näkynyt pyrinnöissä. Ei juuri näkynyt.

Oppihistorian kannalta Haartmanin merkittävin tuotos oli 1760 julkaistu väitöskirja Protheriam eruditionis humanae universae. Se käsitteli lukeneisuutta, oikeaa ja harhaista tietoa sekä oppimista ja oppineisuutta historiallisena, teoreettisena, moraalisena ja käytännöllisenä ilmiönä.

Historian professuuria varten 1762 laadittu väitöskirja Theses moralis atque historici argumenti oli verraten hajanainen, 36 lyhyttä teesiä käsittänyt teos, jonka voinee lukea oppihistoriaksi. Se ei edistänyt Haartmanin pyrintöjä, joskin käytännölliseen filosofiaan painottuneena, hyvän ihmisen velvollisuuksia, hyveitä ja luonnollista lakia korostaneena ja suomalaisten israelilaisen alkuperän kyseenalaistaneena akatemian konsistori piti sitä varteenotettavana meriittinä. Toisenlaisen näkemyksen siitä esitti tukholmalainen kirjahuutokauppakamarin notaari ja tunnettu kirjoittaja Erik Ekholm (1716–1784). Hän julkaisi väitöskirjasta poleemisen arvostelun toimittamassaan Den nya swenska Mercurius -aikakausikirjassa.[10] Tukholmassa painetussa 34-sivuisen vastineessaan Professor Haartmans swar och påminnelser öfwer de critiske anmärkningar, som under herr Erik Ekholms namn uti Den nya swenska Mercurius blifwit utfärdade Haartman huomautti, että kilpahakijoihinsa nähden hänen meriittinsä olivat osapuilleen ylivertaiset. ”Ynseä kriitikko”, jota Haartmanilla ei ollut kunnia tuntea, oli katsonut oikeudekseen vahingoittaa Haartmanin kunniaa ja mainetta juuri silloin, kun hän osoitti professorin virkaan pätevyyttään. Kriitikko antoi julkisuuteen sellaisen kuvan, että Haartman oli ”suorastaan idiootti”, kun taas väitöstä paikalla seuranneet ja muualla olleetkin olivat jopa kiitelleet.[11]

Haartman ei saanut virkaa, vaikka lähes kaikki konsistorin professoreista asettivat hänet ensimmäiselle ehdokassijalle. Kun konsistorissa annetut äänet laskettiin, todettiin, että ylimääräinen filosofian apulainen Johan Bilmark (1728–1801) oli ohittanut Haartmanin.[12] Säätyjä ja akatemian kansleri Karl Hermeliniä (1707–1789) piti valaista, miksei Haartmania voitu valita historian professoriksi ja miksei hänen oppihistorian luennoilleen tullut kuulijoita. Selkeän vastauksen antoi logiikan ja metafysiikan professori Karl Mesterton (1715–1773), joka ainoana ei ollut esittänyt Haartmanin nimittämistä historian professoriksi. Hän selitti pelkäävänsä, että Haartmanin, jolla oppihistorian professorina oli harvoin ja vähän kuulijoita, valinta johtaisi siihen, että historia ja käytännöllinen filosofia ajautuisivat samanlaiseen turmioon kuin oppihistoria.[13]

* * *

Haartmanin oli vielä yritettävä oppihistorian parissa. Syyslukukauden 1763 alussa 25. lokakuuta hän asteli auditorioon aloittaakseen ”antaumuksellisen” luentosarjan hyvästä kirjallisuudesta ja taiteesta. Ensimmäistäkään luentoa hän ei pitänyt, koska paikalle ei saapunut kuulijoita. Kevätlukukaudella 1764 hän kokeili onneaan kolmasti. Kuulijoita ei saapunut paikalle ottamatta lukuun viimeistä yritystä, jolloin auditorioon ilmestyi yksi ylioppilas. Haartman ilmoitti, ettei vastedes aio luennoida. Syyslukukauden 1764 hän oleskeli Tukholmassa, vaikka hän oli painetussa luento-ohjelmassa luvannut luennoida pitkällisen barbarian jälkeisestä Euroopan renessanssin ajan tieteiden ja taiteiden kehityksestä. Seuraavankin kevätlukukauden opetus jäi hunningolle. Lukuvuonna 1765–1766 hän ei ilmoittanut, mitä aikoi opettaa, viivytteli ja vältteli ikävänä pitämäänsä työtä.[14]

Samoihin aikoihin yliopistossa kauhisteltiin, että Haartman, jolla ei ollut halua opetustyöhön ja lahjoja ilmaista itseään nuorisolle, siirtyy kouluun opettajaksi.[15] Professorit näkivätkin paremmaksi pitää Haartman yliopistossa. Hän ehti vielä aloittaa luentosarjan kirjailijoiden historiasta,[16] mutta luento loppui lyhyeen, kun hänet nimitettiin 1768 logiikan ja metafysiikan professoriksi. Tämän jälkeen hän ei enää oppihistoriaan varsinaisesti kajonnut. Professoriksi valinta merkitsi myös sitä, että oppihistorian oppituoli lakkasi. Oppihistorian professorin arvo hänelle palautettiin vuosiksi 1770–1772, mutta tuolloin hän oli teologian apulaisena, eikä aikaa oppihistorian harrastuksille enää liiennyt.

Oppihistorian opetus ja tutkimus eivät edistyneet niiden runsaan kymmenen vuoden aikana, jolloin se kuului Turun akatemian viralliseen ohjelmaan ja oli Haartmanin hallussa. Haartmanille professuurissa kertyneet palvelusvuodet olivat ainoastaan keino vahvistaa meriittejä ja edetä kohti varsinaista tavoitettaan, palkallista professuuria miltä hyvänsä tieteenalalta. Olikin niin, että oppihistoria heräsi eloon muiden professoreiden ja etenkin Henrik Gabriel Porthanin käsissä. Oppihistorian professuuria tähän ei tarvittu.

Kustaa H. J. Vilkuna on Suomen historian professori Jyväskylän yliopistossa ja kiinnostunut Turun akatemian 1700-luvun erikoisista professoreista.

 

Viitteet ja kirjallisuus

[1] Akatemian konsistori 15.8.1755 §19 (Turun akatemian konsistorin pöytäkirjat XVII. Toim. Veli-Matti Autio. Helsinki: Helsingin yliopisto 1982, 403).

[2] Svenska autografer (Riksarkivet, Ericsbergsarkivet); akatemian konsistori 10.10.1755 §11, 26.2.1756 §26, 15.3.1756 §15, 10.12.1756 §2 (Turun akatemian konsistorin pöytäkirjat XVII, 421–423, 446, 451; XVIII. Toim. Veli-Matti Autio. Helsinki: Helsingin yliopisto 1990, 32); Stockholms Post-Tidningar 19.8.1756; J. J. Tengström, Chronologiska Förteckningar och Anteckningar öfver Finska universitetets fordna procancellerer samt öfver faculteternas medlemmar och adjuncter, från universitetets stiftelse inemot dess andra sekularår. Helsingfors: G. O. Wasenius 1836, 232–233; Iiro Kajanto, Nääf, Wilhelm (noin 1720–1783) logiikan ja metafysiikan professori, teologian professori. Teoksessa Matti Klinge ym. (toim.): Suomen kansallisbiografia 7. Studia Biographica 3:7. Helsinki: SKS 2006, 286–287.

[3] Akatemian konsistori 18.8.1756 §2, 10.12.1756 §2 (Turun akatemian konsistorin pöytäkirjat XVII, 451–453; XVIII, 32); Ödmjukt Memorial. Stockholm: Lorens Ludvig Grefing 1766, 295; Tengström 1836, 99; I. A. Heikel, Filologins studium vid Åbo universitet. Åbo universitets lärdomshistoria 5. Filologin. Skritfer utgifna af Svenska Literatursällskapet i Finland XXVI. Helsingfors: Svenska Literatursällskapet i Finland 1894, 179–180; Arvid Hultin, Litteraturstudier i Åbo under svenska tiden 1640–1809. Anteckningar. Helsingfors 1918, 83; Matti Klinge, Yliopisto instituutiona. Teoksessa Helsingin yliopisto 1640–1990 I. Kuninkaallinen Turun akatemia 1640–1808. Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Otava 1987, 137; Kyösti Väänänen, Haartman, Jakob (1717–1788) Turun piispa, Turun akatemian varakansleri, filosofian ja oppihistorian professori. Teoksessa Matti Klinge ym. (toim.), Suomen kansallisbiografia 3. Studia Biographica 3:3. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2004, 422.

[4] Christoph August Heumannin Conspectus reipublicae literarirae -teoksen Praefatio ja luku De natura et partibus historiae literariae. Ks. myös Hultin 1918, 84–85; V. A. Nordman, H. G. Porthan ja oppihistorian opetus Turun akatemiassa 1700-luvulla. Historiallinen Arkisto XLVI. Helsinki: Suomen Historiallinen Seura 1939, 121; Inkeri Kinnari, Antiikki Porthanin väitösteeseissä. Auraica. Scripta a Societate Porthan edita (1/2008), 127–130; Inkeri Kinnari, Hyödyllisiä ja mielekkäitä oppeja kotiin vietäviksi. H. G. Porthanin väitösteesit ja akateeminen kasvatus. Turun yliopiston julkaisuja C354. Turku: Turun yliopisto 2012, 47.

[5] Lukuvuosien 1761–1762, 1762–1763, 1765–1766 ja 1767–1768 luento-ohjelmiin merkittiin tiedoksi, että Haartman kertoo opetuksestaan, jahka palaa Turkuun. Akatemian konsistori 11.10.1760 §6 (Turun akatemian konsistorin pöytäkirjat XVIII, 352); Kalm Mennanderille, Turku 8.3.1766 (Pehr Kalms brev till samtida I. Pehr Kalms brev till C. F. Mennander. Utgivna av Otto E. A. Hjelt och Alb. Hästesko. Skrifter utgivna av Svenska Litteratursällskapet i Finland CXIV. Helsing-fors: Svenska Litteratursällskapet i Finland 1914, 132).

[6] Catalogus lectionum… Intervallo semestri posteriore Anni MDCCLXVII & priore seqvnetis MDCCLXVIII; Jakob Haartmanin luentoseteli 1757 (Turun akatemian arkisto, Ei1).

[7] Catalogus prælectionum publicarum… hoc semestri… MDCCLIX; Conspectus prælectionum… MDCCLXVIII, ad idem tempus anni sequentis; Akatemian konistori 24.3.1759 §12 (Turun akatemian konsistorin pöytäkirjat XVIII, 250–251).

[8] Jakob Haartmanin luentoseteli, Turku 8.12.1759 (Turun akatemian arkisto, Ei1).

[9] Akatemian konsistori 10.11.1760 §6 (Turun akatemian konsistorin pöytäkirjat XVIII, 352); Jakob Haartmanin luentoseteli 25.2.1763 (Turun akatemian arkisto, Ei1).

[10] Den Nya Swenska Mercurius 1762, 354–368, 387–390; Klinge 1987, 138.

[11] Käytyään läpi esitetyn kritiikin sana sanalta, Haartman päätyi siihen, että Ekholm oli kieliopillisesti asiantuntematon. Ikävä kyllä Ekholm ei vastineen jälkeen hiljennyt vaan päinvastoin jatkoi entistä voimallisemmin. Den Nya Swenska Mercurius 1762, 469–492, 540–560; Sven Lindman, En akademisk karriärist i 1700-talets Åbo. Teoksessa Emil Hasselblatt, Erik Hornborg och C. A. Nordman (red.), Historiska och litteraturhistoriska studier 12. Skrifter utgivna av Svenska Litteratursällskapet i Finland CCLIV. Helsingfors: Svenska Litteratursällskapet i Finland 1936, 214–215; Klinge 1987, 138–139.

[12] Historian professuurin täytöstä valitettiin. Valituksia, etenkin Haartmanin tekemää, käsiteltiin korkeimmalla tasolla säädyissä. Niiden seurauksena lopullinen vahvistus Bilmarkin nimitykselle saatiin vasta 1766. Arvid Hultin, Det ekonomiska tidevarvet i Finlands litteraturhistoria. Ur odlingens hävder under frihetstidens senare del. Skrifter utgivna av Svenska Litteratursällskapet i Finland XCIV. Helsingfors: Svenska Litteratursällskapet i Finland 1910, 312–313; Lindman 1936, 217–218.

[13] Uplysning wid de Beswaär öfwer prejudice, som Extraordinarie Professorerne Wilhelm Robert Nääf och Jacob Hartman hos Riksens Höglofl. Ständer anfört. Stockholm: Lorens Ludvig Grefing 1766; Hermelin Mennanderille, Tukholma 10.11.1767 (K. F. Mennanderin lähettämiä ja saamia kirjeitä. Brev från ock till C. F. Mennander III. Toim. Kaarlo Österbladh. Suomen historian lähteitä IV,3. Helsinki: Suomen Historiallinen Seura 1942, 175).

[14] Catalogus Lectionum… Anni MDCCLXIII. & priore Anni MDCCLXIV; Index lectionum academicar-um… posterior semestri anni MDCCLXIV. & anno MDCCLV; Catalogus Lectionum Publicarum… MDCCLXV ad idem tempus Anni sequentis; Jakob Haartmanin luentoseteli 23.1.1764.

[15] Taloustieteen professori Pehr Kalm ilmaisi piispa Karl Fredrik Mennanderille talvella 1765 huolensa: ”Jumalan tähden, herra piispa, olisi maalle vahingoksi, jos hän pääsee johonkin kouluun!” Kalm Mennanderille, Turku 15.2.1765 (Pehr Kalms brev till samtida, 60).

[16] Index lectionum academicarum… posteriore semestri anni MDCCLXVI, et priore anni MDCCLXVII; Catalogus lectionum… semestri posteriore Anni MDCCLXVII & priore seqvnetis MDCCLXVIII.

Metsäkuva Viipurin läänin paikallishistorioissa

Eeva Haapala

Paikallishistorioissa on tyypillisesti paikkakunnan luonto kuvaava osuus, josta selviävät yleisimmät puulajit ja mahdollisesti myös kirjoitushetkellä metsäiset seudut. Metsäkuvaa voidaan rakentaa monilla muillakin tavoilla, joita käsitellään tässä tekstissä. Huomio kiinnitetään Viipurin läänin pitäjien paikallishistorioihin, joista tarkastellaan niissä luotua kuvaa alueen metsistä ja metsänkäytöstä 1800-luvulla ja seuraavan vuosisadan alussa.

Metsätiedon määrä

Metsät ja metsävarallisuus ovat kiinteä osa Viipurin läänin paikallista historiankirjoitusta. Läänin pitäjien historiat eivät asetu kaikin osin yhtenäiseen muottiin, mutta niistä voidaan kuitenkin muodostaa suuripiirteinen vertaileva kuva. Kun paikallishistoriat (n. 70 kpl) luokitellaan metsistä kirjoitetun tiedon määrän mukaan karkeasti asteikolla yhdestä viiteen (ei lainkaan; vähän; kohtuullisesti; hyvin; paljon), nähdään, että kahdessa teoksessa kolmesta tietoa on vähintään kohtuullisesti. Suurimmassa osassa näistä on tietoa hyvin tai paljon. Vastaavasti kolmasosassa metsistä on kirjoitettu vähän tai ei lainkaan (luokat 1 ja 2). Kolmas luokka, “tietoa kohtuullisesti”, on määrällisesti pienin. Esitetyn luokituksen perusteella metsät vaikuttavat olevan paikallishistorioissa ääripäihin sijoittuva juonne, joka kulkee mukana ja nousee esiin useassa yhteydessä tai ei ole mukana juuri lainkaan.

Paikallishistorioihin kirjoitetun metsiä käsittelevän tekstin määrän voidaan nähdä kertovan metsien merkityksestä. Metsävarojen määrä muovasi paikkakunnalla elämisen edellytyksiä, elinkeinoja ja arkisia toimia, joihin kaikkiin tarvittiin puuta. Metsistä voitiin kirjoittaa joko mahdollisuuksia tarjoavien runsaiden tai mahdollisuuksia rajoittavien puutteellisten metsävarojen kautta. Korostuuko jompikumpi näkökulma paikallishistorioissa? Vaikuttaa siltä, että metsien riittävyys tai niukkuus on nostettu esiin suunnilleen yhtä monessa paikallishistoriassa. Ei siis myöskään voida sanoa, että viranomaislähteiden painottamaa 1800-luvun jälkipuoliskon Viipurin läänin metsäpulaa olisi erityisesti yritetty piilotella tai korostettu hyväkuntoisia ja riittäviä metsiä.

Edellä kuvatun luokittelun perusteella havaitaan, että ennen 1970-lukua kirjoitetuissa paikallishistorioissa metsistä on keskimäärin kirjoitettu vähintään kohtuullisen paljon. Paikallishistorioiden kulta-ajat, 1950–1960-luvut, erottuvat edukseen, sillä näinä vuosikymmeninä julkaistuissa paikallishistorioissa korostuvat hyvin ja paljon metsätietoa sisältävät teokset. Vuosina 1970–2020 kirjoitettujen teosten kohdalla tilanne kuitenkin muuttuu. Tällöin metsistä on kirjoitettu keskimääräisesti enintään kohtuullisesti. Tätä selittää osaltaan se, että joistakin paikkakunnista on luokittelussa mukana useampia teoksia. Yleensä ensimmäisenä julkaistussa paikallishistoriassa on kirjoitettu metsistä eniten, kun taas myöhemmin ilmestyneissä, samaa aikaa käsittelevissä teoksissa on tyydytty tiiviimpään sisältöön. Seuraavassa on esitelty erilaisia yhteyksiä, joissa metsiä (tai niiden puutetta) on käsitelty.

Elinkeinojen määrä

Metsätalouden merkitys Suomen elinkeinoelämässä on ollut suuri, joten ei ole yllättävää, että tämä korostuu myös Viipurin läänin paikallishistorioissa. Tyypillisiä aiheita ovat pitkään jatkunut kaskeaminen sekä 1800-luvulla vilkastunut metsätuotteiden kauppa. Metsäkuvan kannalta kiinnostavaa on, miten näistä ja muista metsäaiheista on kirjoitettu.

Itäisessä Suomessa verrattain pitkään jatkuneen kaskeamisen yleisyys ei ole jäänyt huomioimatta paikallishistorioissa. Teosten väliltä löytyy eroa kuitenkin siinä, mikä merkitys ja vaikutus sillä oli. Esimerkiksi Uukuniemen historiassa Simo Hämäläinen korostaa metsän hyvälaatuisuuden olevan kaskeamisen ansiota, eikä Räisälän historiassakaan kaskeamista nähdä vahingollisena toimena (Hämäläinen 1970, 101–102; Äijälä & Kuisma 1952, 349). Osassa teoksia kaskitalous on esitetty yhtäältä metsiä tuhoavana, mutta toisaalta välttämättömänä peltojen raivaamisen kannalta. Kuitenkin useammin kaskeaminen on esitetty negatiivisemmassa valossa metsien hävittämisenä (esim. Jurvanen 1987, 21–23, 149; Paaskoski 1998, 163–164; Syrjö 1985, 659–661; vrt. Jaakkola 1936, 84–85; Sokka 1955, 263). Kaskeaminen oli monella seudulla välttämätöntä toimeentulon saamiseksi, mikä selittää sen, ettei kaskitaloutta esitetä yksistään huonona tai hyvänä asiana.

Ratilan hovi Uukuniemellä (Viktor Svaetichin, 1916). Lahden museot.

Kaskeamisen lisäksi Viipurin lääni paikallishistoriankirjoituksessa korostuu 1700–1800-lukujen osalta lahjoitusmaa-aika, jonka yhteydessä metsiä usein käsitellään. Kirjoitettaessa niistä pitäjistä, joissa lahjoitusmaita oli, korostuvat metsienkäytön rajoittaminen sekä talonpoikien ja lahjoitusmaaisäntien väliset kiistat metsän laittomasta käytöstä. (Esim. Montonen 1957, 40–41; Sirkiä 1957, 62–64; Kähönen 1951, 60.) Kyse oli osaltaan metsävaroista, mutta ennen kaikkea siitä, kuka niitä sai käyttää. Raskaiden päivätöiden lisäksi rajoitukset ja riidat metsänkäytöstä liittyivät olennaisesti paikallisen väestön negatiivisiin kokemuksiin lahjoitusmaa-ajasta. Lahjoitusmaiden metsille ajanjakso tarkoitti yhtäältä isäntien harjoittamaa metsänhakkausta, mutta toisaalta joillakin seuduilla metsät säilyivät rajoitusten ansiosta hyvinä (Montonen 1957, 63–64; Repo 1952, 162–163; Vilska 1928, 133).

1800-luvun jälkipuoliskolla metsien kannalta keskeistä oli kaskeamisen hiipuminen ja lahjoitusmaiden takaisinlunastaminen. Tähän aikaan useisiin pitäjiin alkoi kertymään rautateiden rakentamisen myötä ennennäkemätöntä vaurautta muun muassa puukaupan ja sahatoiminnan lisääntyessä (Hämäläinen 1970, 101–102; Sarkanen 1958, 396–397). Paikallishistorioiden metsäkuvan kannalta ajanjakso ei kuitenkaan näyttäydy pelkästään kasvaneen vaurauden ja parannuksen aikana. Useassa paikallishistoriassa 1800–1900-lukujen taitteen vuosikymmeniin viitataan ns. “tukkihuijauksen” aikana, jolloin ahneet metsänostajat keinottelivat itselleen metsää ja hävittivät sitä. Kyseisestä ajasta kirjoitettaessa korostuu vahvimmin nimenomaan talonpoikien kokema epäoikeudenmukainen kohtelu metsien hävityksen jäädessä sivuun. (Esim. Kemppinen 1972, 108–109; Simonen & Kurki 1951, 25–27, 45; Vainio 1960, 197; vrt. Ollikainen 1951, 237–238.)

Viipurin läänissä metsienkäytön osalta suuri merkitys oli kasvavilla kaupungeilla, erityisesti Pietarilla. Useassa pitäjänhistoriassa mainitaan puutavaran myymisen olleen tärkeä elinkeino 1900-luvun alkuun asti. Kolikolla oli kuitenkin myös kääntöpuolensa, kuten Säkkijärven historiassa (Hovi 1952, 388) kyseistä aikaa kuvataan: halkoja myytiin niin innokkaasti, että paikallisia metsiä hakattiin usein paljaiksi. Sama huomio nostetaan esiin myös esimerkiksi Kuolemajärven ja Kirvun historioissa (Kojo 1957, 84–85; Ylönen 1954, 304–305). Rannikkopitäjissä oli puunviennin lisäksi laivojenrakennustoimintaa, jonka yhteydessä metsien riittävyyttä tai riittämättömyyttä on usein arvioitu (esim. Jurvanen 1987, 145–147; Seppä 1952, 403–404). Vaikuttaa siltä, että 1900-luvun taite on paikallishistorioissa esitetty metsistä puhuttaessa kaksijakoisena aikana. Toisaalta metsät osaltaan mahdollistivat monessa pitäjässä elintason nousun, mutta samalla on myös korostettu metsien hävitykseen johtanutta kehityksen hintaa.

Kiinnostus metsänhoitoa kohtaan kasvaa

Paikallishistorioita lukiessa saa käsityksen, että paikallisen väestön suhtautumisessa metsiinsä oli suuria alueellisia eroja. Esimerkiksi Kurkijoella lahjoitusmaiden lunastamisen jälkeen uusilla maanomistajilla ei aina ollut edes tietoa siitä, kuinka paljon metsää heillä todellisuudessa oli. Toisessa ääripäässä olivat Suursaaren kaltaiset paikat, joissa paikalliset arvostivat metsäänsä niin paljon, että haasteeksi muodostui pikemminkin sen harventamattomuus (Peltola 1960, 26). Paikallishistoriankirjoituksen mukaan Viipurin läänille leimaavaa näyttää kuitenkin pitkään olleen metsien aliarvostus (esim. Hovi 1952, 388; Vainio 1960, 196–197; Vilska 1928, 133).

Ennen toista maailmansotaa pitäjien metsiä muovasivat metsähoidollisen tietämyksen kasvaminen ja metsänhoitoyhdistysten perustaminen 1930-luvulla. Yleisesti paikallishistorioissa käsitelty aihe, paikkakunnan sivistys- ja seuratoiminta, liittyy myös metsiin. Useilla paikkakunnilla 1900-luvun taitteessa vilkastunut sivistystoiminta muutti aikalaisten käsityksiä metsänhoidosta, joskin enemmän painoarvoa on annettu erityisesti Viipurin läänissä huonossa kunnossa olleen maanviljelyksen kohentumiselle. Maanviljelysseurojen ja myöhemmin metsänhoitoyhdistysten aktiivisen, käytännön opetusta painottavan toiminnan myötä metsien tila parani ja metsien arvostus kasvoi (esim. Kaasalainen 1951, 243; Kojo 1957, 83–85). Seurojen ja yhdistysten lisäksi muutamat erityisesti metsänhoitoa pitäjässään edistäneet henkilöt, kuten tohtori Winter Jaakkimalta ja viljelijä Juho Torsti Räisälässä, ovat saaneet nimensä paikallishistorian sivuille (Kilpiö 1955, 602; Äijälä & Kuisma 1952, 350).

Muistojen metsät

Paikallishistorioiden esittämää metsäkuvaa rikastuttavat muistitietoaineistot, joissa muistellaan kauniita metsämaisemia, mutta myös puihin ja metsiin liittyviä ilmiöitä. Viipurin läänistä puhuttaessa oman lisänsä muisteluaineistoon tuo se, että useissa muistoissa kyse on menetetyistä Karjalan alueista. Voi olla, että maisemista tuli vielä hieman vehmaampia nostalgian ja kotiseutuikävän myötä. Joka tapauksessa paikallishistorioiden muistitietoaineisto tuo metsäkuvaan osaksi aikalaisten metsiin liittyvät kokemukset.

Usean muistelijan kohdalla entisten kotiseutujen luonto metsät mukaan lukien näyttävät jääneen hyvin mieleen. Paikallishistorioiden muistoissa heijastuvat nimenomaan metsät, ei niiden puute. Muistoissa moni läänin pitäjä näyttäytyy metsärikkaana ja luonnonkauniina. (Esim. Forsman 1973, 288; Ihalainen 1950, 256–266.) Toisaalta esimerkiksi Valkjärvellä entiset asukkaat muistelivat sitä, miten metsät saattoivat näyttäytyä myös synkkinä tai pienen lapsen silmissä pelottavina (Seppänen 1953, 26, 29, 600). Metsät saatettiin siis aikanaan kokea eri lailla, mutta yhteistä muistoille on metsien runsaus. Paikallishistorian tuottaman metsäkuvan kannalta on huomionarvoista, että mahdollinen puute puusta ei nouse muistitietoaineistossa lainkaan esiin.

Mäntymetsää säästömetsässä, ikä noin 130 vuotta (Valkjärvi 1925). Kuvan takana teksti: "Hoidettua arvopuumetsää. Jos tällaista metsää kuvaavan postikortin lähettää ystävälleen ulkomaille, antaa se hänelle aihetta kokonaan toisiin mietteisiin ja käsitykseen Suomesta, kuin esim. kiihkeää suuteloa esittävä kortti!". Lusto.

Maisemien lisäksi paikallishistorioiden muistoissa näkyvät samat ilmiöt, joista edellä on kirjoitettu. Ihmiset ovat muistelleet lahjoitusmaa-aikaa, metsäkauppoja, tukinuittoa ja valistustoimintaa, jonka myötä metsien tila parani 1900-luvun alussa (esim. Montonen 1957, 40–41; Sarkanen 1958, 795–796; Seppänen 1953, 31; Äijälä & Kuisma 1952, 350–351). Metsämaisemiin ja metsänkäyttöön liittyvät useat tarinat kertovat siitä, millainen merkitys metsillä oli aikalaisten elämässä. Muistitietoaineiston rooli metsäkuvan luomisessa on paikallishistorioissa keskeinen; niin muistelijat kuin paikallishistorioiden kirjoittajat vaikuttavat siihen, millainen kuva metsistä muistojen välityksellä lukijalle välittyy.

Lopuksi

Metsistä on Viipurin läänin paikallishistorioissa kirjoitettu vaihtelevissa määrin, mutta suurimmassa osassa ne nousevat keskeiseksi aiheeksi muiden rinnalle. Tyypillisin käsittely-yhteys on metsien merkitys tärkeänä elinkeinona. Kaskeaminen, tukki- ja halkokauppa sekä laivanrakennus ovat saaneet osakseen paljon huomiota. Metsäkuvassa korostuu tällöin metsistä saatu taloudellinen hyöty. Toisaalta kuitenkin myös hyödyn hintaa on paikallishistorioissa pohdittu. Monessa teoksessa nousee esille metsien kohtaama hävitys, johon olivat syynä kaskeaminen ja 1900-luvun taitteessa kiihtynyt metsäkauppa.

Paikallishistorioissa metsäkuvassa on muitakin puolia elinkeinojen lisäksi. Metsiä on käsitelty esimerkiksi lahjoitusmaa-aikaisten riitojen, valistustoiminnan ja maisemakuvausten kautta. Tärkeä lisä on muistitietoaineisto, joka tuo teoksiin tavallisten ihmisten kokemukset metsistä ja metsänkäytöstä. Kaiken kaikkiaan Viipurin läänin paikallishistorioiden tuottama metsäkuva on monipuolinen. Ilmiöitä ei esitetä hyvinä tai huonoina, vaan metsät saavat erilaisia merkityksiä riippuen siitä, miltä kannalta niitä käsitellään.

Eeva Haapala on historianopiskelija Jyväskylän yliopistossa. Hän työskenteli tutkimusavustajana Koneen Säätiön Metsän puolella -aloitteen rahoittamassa tutkimushankkeessa Metsäkuvan kääntöpuoli. Metsäkatoalueiden yhteiskuntahistoria ja maisemakuvasto Suomessa ja Ruotsissa n. 1820–1920 (MetSuRi), linkki.

 

Kirjallisuus

Forsman, K.-B. (1973). Tukkitöissä Valamossa. Teoksessa Kemppinen, I. (toim.). Valamo: Historiaa ja kuvia Laatokan luostarisaarilta. [Helsinki]: Valamo-seura ry, 285–289.

Hovi, H. (1952). Metsät ja puuliike. Teoksessa Seppä, V. (toim.). Säkkijärvi kautta aikojen: Muistojulkaisu. Helsinki: Säkkijärvi-säätiö, 387–393.

Hämäläinen, S. (1970). Uukuniemen metsätaloudesta. Teoksessa Uukuniemi. Rajan halkoma pitäjä. 2. uudistettu painos. (toim. Uukuniemi-seuran johtokunta). Uukuniemi: Uukuniemen kunta ja seurakunta, 101–103.

Ihalainen, H. (1950). Rautua ristiin rastiin. Teoksessa Ihalainen, H. (toim.). Entinen Rautu: Kovien kohtaloiden ja rakkaiden muistojen pitäjä Karjalan Kannaksella. Pieksämäki: Muistojulkaisutoimikunta, 253–266.

Jaakkola, T. (1936). Vehkalahden maatalous v. 1850–1925. Teoksessa Kivenoja, Y., Lonka, J., & Suikkanen, K. Vehkalahti: 600-vuotisjuhlan muistojulkaisu 8–9.VIII.1936. Hamina, 83–144.

Jurvanen, P. (1987). Taipalsaari: Pitäjä Saimaan sylissä. [Taipalsaari]: Taipalsaaren kunta: Taipalsaaren seurakunta.

Kaasalainen, V. (1951). Maataloudellisen järjestötoiminnan vaiheita. Teoksessa Kaasalainen, V. (toim.). Sakkolan historiaa. Pieksämäki: Sakkolan historiatoimikunta, 240–245.

Kemppinen, I. (1972). Hiitolan kylähistoria. Vammala: Hiisi-säätiö.

Kilpiö, T. (1955). Jaakkima. Muistoja ja kuvia Laatokan rantamilta. Ilmajoki: Jaama-säätiö.

Kojo, O. (1957). Kuolemajärven kappelikunta. Teoksessa Kojo, O. et. al. (toim.). Kuolemajärvi: Historia, muistelmia ja kuvauksia. Vammala: Kuolemajärvi-säätiö, 57–186.

Kähönen, E. (1951). Lintulan hovitilan alaisuudessa. Teoksessa Salokas, M., Salokas, V., Kähönen, E., Rajainen, M., Mutru, V. & Nikkanen, E. (toim.). Terijoki: Kuvia ja kuvauksia entisestä kotipitäjästä. Lahti: Teri-Säätiö, 54–64.

Montonen, P. (1957). Kanneljärvi: Kahdeksan kylän pitäjä. [Lohja] Kanneljärven historiatoimikunta.

Ollikainen, S. (1951). Metsänmyyjiä ja –ostajia. Teoksessa Kaasalainen, V. (toim.). Sakkolan historiaa. Pieksämäki: Sakkolan historiatoimikunta, 235–240.

Paaskoski, J. (1998). Vanhan Suomen lahjoitusmaat. Teoksessa Zilliacus, V. (toim.). Muolaan muotokuva. Totta ja tarinoita Keski-Kannakselta. Helsinki: WSOY, 134–153.

Peltola, S. (1960). Suursaari menneinä aikoina. Helsinki: Suursaaren historiatoimikunta.

Repo, K. (1952). Elinkeinot. Teoksessa Luukka, E. et. al. (toim.). Muolaa ja Äyräpää vv. 1870–1944. Helsinki, 110–166.

Sarkanen, J. (1958). Käkisalmen kaupungin ja maalaiskunnan historia III: 1870–1939. Teoksessa Kuujo, E., Puramo, E., & Sarkanen, J. (1958). Käkisalmen historia: Käkisalmen kaupungin ja maalaiskunnan vaiheita. Lahti: Käki-säätiö, 385–910.

Seppä, V. (1952). Merenkulkijoita ja laivojen rakentajia. Teoksessa Seppä, V. (toim.). Säkkijärvi kautta aikojen: Muistojulkaisu. Helsinki: Säkkijärvi-säätiö, 398–420.

Seppänen, U. (1953). Valkjärvi: Pitäjä kohtaloitten kannaksella. Lahti: Valkjärven historiatoimikunta.

Simonen, S. & Kurki, J. (1951). Antrea: Antrean ja Vuoksenrannan kuntien muistojulkaisu. Helsinki: Vuoksen säätiö.

Sirkiä, K. (1955). Uusikirkko muistelmina ja kuvina. Karjalohja: Uusikirkko-säätiö.

Sokka, A. (1955). Maatalous. Teoksessa Lappalainen, E. (toim.). Heinjoki: Kertomuksia ja kuvia Heinjoen pitäjästä. Helsinki: Heinä-säätiö, 261–266.

Syrjö, V.-M. (1976). Jääsken kihlakunnan historia: 2, Suuresta Pohjan sodasta 1860-luvulle. Imatra: Jääsken kihlakunnan historiatoimikunta.

Syrjö, V.-M. (1985). Lappeen kihlakunnan historia II. 1620-luvulta 1860-luvulle. Lappeenranta: Lappeen kihlakunnan historiatoimikunta.

Vainio, V. H. (1960). Kurkijoen historia. IV. Myöhäisin osa 1860-luvulta seurakunnan ja pitäjän hallintoelimien lakkauttamiseen. Kurki-säätiö.

Vilska, M. (1928). Parikkalan historia, 2. osa. Parikkala: Parikkalan Historiatoimikunta.

Ylönen, A. (1954). Kirvun kirja. Helsinki: Helisevä-säätiö.

Äijälä, M. & Kuisma, E. (1952), Taloudellinen kehitys. Teoksessa Rainio, R., Kähäri, M., Lallukka, S., Helasvuo, J., Haikonen, J. & Kuisma, E. (toim.). Räisälän historia. Piirteitä Räisälän vaiheista 1865–1944. Toinen painos. Tiurinlinnan säätiö, 299–398.

Yhteinen Maailman Historia ja kirjoittajansa

Kaisa Kyläkoski

Vuonna 1830 painetun kirjan Yhteinen Maailman Historia oli nimikesivunsa mukaan “Päälleluotettavimpain Historian-kirjottajain käsialoista koonnut ja Suomeksi kääntänyt” Johan Ahlholm (1802–1875). Martti Rapolan sanastossa tämä on ensimmäinen esimerkki sanasta historiankirjoittaja, mikä kertoo työn pioneeriasemasta suomenkielisessä historiankirjoituksessa. Sen historiassa Ahlholm on kuitenkin jäänyt katveeseen, sillä teos ei käsitellyt Suomen historiaa ja sen jatko-osat jäivät julkaisematta.

Torpasta kappalaisen sijaiseksi

Tuleva historiankääntäjä Johan Antinpoika syntyi Oulaisissa vuoden 1802 ensimmäisenä päivänä. Johanin isä on matrikkeleissa mainittu sekä torppariksi että uudistilalliseksi ja perheen muutettua vuonna 1807 Pyhäjärvelle hänet kirjattiin rippikirjaan itselliseksi ja mäkitupalaiseksi. Yksi mahdollinen syy muuttoon juuri Pyhäjärvelle oli se, että seurakunnan lukkari Johan Ahlholm (1753–1817) oli Johan Antinpojan isän veli. 

Sukunimi Ahlholm oli peräisin yhteisen isoisän asuinpaikasta, Pyhäjoen Leppäluodosta. Niinpä Johan otti käyttöön saman nimen päästessään 18-vuotiaana Vaasan triviaalikouluun. Oltuaan siellä kolme vuotta hän siirtyi vielä vuodeksi 1823 Oulun triviaalikouluun, joka tuolloin toimi Raahessa. Enemmän varoja vaatinut opintojen jatkokin saatiin järjestymään ja Johan Ahlholm otettiin Turun yliopiston kirjoihin 17.2.1825.

Näkymä Suomussalmen Jalokoskelle. Lennart Forstén 1845, Finna.

Opinnot Turussa jäivät vähäisiksi, sillä Johan Ahlholm vihittiin papiksi jo 14.12.1825. Akuutti tarve papille oli Suomussalmella, jonka kappalaiselle Carl Saxalle oli mielenhäiriön takia annettu virkavapaus kahdeksi vuodeksi. Kappalaisen sijaisuus ei ollut tukeva leipäpuu, mutta tästä huolimatta Johan Ahlholm solmi maaliskuussa 1826 avioliiton Ylivieskan lukkarintyttären Carolina Gustava Kemellin kanssa. Ennen vuotta 1830 perheeseen syntyivät Suomussalmella tyttäret Johanna Andronica, Maria Gustava ja Catharina Jacobina.

Suomussalmelta kauppamatkoja tehtiin Ouluun, jossa vuonna 1829 C. E. Barckin kirjapaino alkoi julkaista suomenkielistä sanomalehteä Oulun Wiikko-Sanomia. Edellisenä vuonna saman kirjapainon tuotteisiin kuului kirjanen Koottuja Suomalaisia Lauluja. Ensimmäinen osa, jossa nimikirjaimin C. S. merkityt tekstit olivat Carl Saxan tekemiä. Samoilla nimikirjaimilla merkittiin Oulun Wiikko-Sanomissa 17.4.1830 julkaistu virsisuomennos. Kappalaisen puustellissa lähellä Suomen suuriruhtinaskunnan itärajaa oltiin siis mukana suomen kirjakielen kehityksessä. Myöhemmän kirjeenvaihdon perusteella Ahlholm myös tapasi Elias Lönnrotin Suomussalmella ollessaan.

Yhteinen Maailman Historia, edellinen osa

Johan Ahlholm ei ryhtynyt Suomussalmella historiankirjoitustyöhönsä palkintoa tai kiitosta etsien. Tarkoituksensa oli kirjoittaa “Kotomaan Yhteiselle Kansalle Lyhykäistä ja Skoulun käymättömällekin sekä huvittavaista että ylösvalaisevaista Johdatusta Maailman Historian tuntemiseen” (SKS. Ahlholm A1531).

Vuonna 1830 painettu Yhteinen Maailman Historia sisälsi 99 pientä sivua. Tekijän mukaan “Historiaa kutsutaan Yhteiseksi, silloin kuin koko ihmis-sukukunnan tapauksia siinä mainitaan”. Historian hän puolestaan määritteli heti ensimmäisen alaotsikon Johdatus Yhteisen Historian Käsitykseen alla.

Historiaksi kutsutaan sitä Oppia, josta me taidamme tietä ne tapaukset, kuin ihmisten keskellä maailmasa ovat tapahtuneet.

Se sisällään pitää sentähen totisia ja päälleluotettavia ilmotuksia, joista meidän ei tarvihte epäillä niitten tapausten ihte työsä tapahtuneen, kuin siinä eteenasetetaan.

Sadut ja tarinat ovat sitä vastaan enimmitten senkaltaisia loruja, joita lystilliset päät ovat kokoon ajatelleet.

Historian lukeminen ja sen tieto taitaa sangen paljo edesauttaa sielun korotusta; sillä siitä opimma me tuntemaan meidän sukukuntamme käytökset; siitä saamme kehoituksia ja ojennuksia ihtellemme meidän maallisesa vaelluksesamme.

Jatkosta selviää, että Ahlholmin mielestä Maailman-historia piti kirjoittaa kokoon “Asiain selkiällä tiedolla ja ahkeroilla utelemuksilla”. Utelemisen kohteistakin hän kertoo.

Historian Lähteiksi kutsutaan muinaisten aikain jätteitä, konstillisia rakennuksia ja ikivanhoja rahoja, joisa on löytty monenlaisia kuvauksia ja päällekirjoituksia. Sen Lähteiksi kutsutaan myöskin vanhuudesta tapana pidetyitä tapoja, juttuja, elämänkeinoja ja maneereita; Suupuheita, sanan-laskuja, runoja ja historiallisia lauluja; omilla silmillään nähnetten todistajain ilmoituksia, perivanhoja kirjoja ja edesmennetten kirjottajain kokouksia.

Mutta Ahlholm ei selosta sitä, mistä “Päälleluotettavimpain Historian-kirjottajain käsialoista” hän tekstinsä kokosi. Oulussa kirjanpainaja C. E. Barckin kirjakaupassa oli joulukuussa 1829 myynnissä ensimmäinen osa saksasta ruotsiksi käännetystä C. F. Beckerin Werldshistoriasta, jota jatko-osineen Elias Lönnrot mukaili kirjassaan Muistelmia Ihmisten Elosta Kaikkina Aikoina (1836). Ahlholm on voinut saada Beckerin kirjan käsiinsä, mutta sen rakenteesta ei ole jälkiä Yhteisessä Maailman Historiassa, jonka viesti voi myös perustua yhteen tai useampaan muuhun kirjaan. Turussa oli ollut kaupan yli tusina erilaista ruotsinkielistä maailmanhistorian esitystä, joista suurin osa oli käännöksiä saksasta. Ahlholm osasi myös lukea saksaa, joten kappalaisen puustellissa käsillä olleiden tekstien jäljitys olisi mittava urakka.

Alkusanojen jälkeen Ahlholmin kirjassa kerrataan Raamatun luomiskertomus ja siirrytään sitten nykyisestä maailmanhistorian kerronnasta poiketen Intiaan, jonka "luultaan kaikkian ensiksi olleen asutun siistemmiltä ja oppineimmilta ihmisiltä". Seuraavassa luvussa ollaan Egyptissä, jonka "ensimmäiset asukkaat ovat uskottavasti tulleet ensiksi Indiasta Abyssiniaan ja sieltä sitten sen entisen Meroë nimisen kaupungin kautta Egyptiin". Neljäs luku kertoo lyhyesti israelilaisista, mutta Ahlholm ohjaa alaviitteessä lisätietoa kaipaavat Vanhan testamentin pariin. Viidennessä luvussa "Pohjaseen päin Israelitain maasta soukalla ranta maalla asuivat muinan Phenisiläiset" eli nykysuomeksi foinikialaiset. Vasta heidän jälkeensä esitetään tietoja "Babylonilaisista, Assyriläisistä ja Mediläisistä". Edellisiä huomattavasti pidempi luku käsittelee kreikkalaisia ja tietenkin myös roomalaisista on paljon kerrottavaa. Varhaisimman historian jälkeen rakenne muuttuu kronologiseksi ja käsittelee toisena jaksona vuodet 555–333 eaa, kolmantena jaksona vuodet ajanlaskun alkuun sekä neljäntenä vuodet läntisen Rooman kukistumiseen vuonna 476.

Yhteinen Maailman Historia, jälkimmäinen osa

Kirja Yhteinen Maailman Historia painettiin Oulussa vuonna 1830, mutta Barck mainosti sitä sanomalehdessään ensimmäistä kertaa ja “vasta ulostulleena” maaliskuussa 1831. Kirjan lopussa Johan Ahlholm esittää mahdolliseksi jälkimmäisen osan “keskiajan, uuden ajan ja Nykyisen Ajan Historiata”, jos “Jumala suopi ja korkeimmasti kunnijoitettavat Esimiehet sen suinkin kelpaavaiseksi näkevät”.

Ote kirjeestä Lönnrotille 15.9.1859, jossa Ahlholm sanailee "Ettei jäisi keskitekoiseksi nîn kuin muinoin Maailman historia, jota Kiannolla ollessani, nuorempana Nuhjatessani koetin kuvailla." Elias Lönnrotin kirjeenvaihto, SKS.

Tällaista jatko-osaa ei koskaan ilmestynyt. Ahlholm oli kuitenkin tehnyt toisenlaisen jatkon, jossa hän kertoi “Vanhan Maailman ihmisten Ylösvalistuksesta ja heidän Religionistaan; niinkuin myöskin heidän elämän-muodostaan, töistään ja tavoistaan”. Tämä käsikirjoitus oli arvatenkin valmiina, kun Ahlholm päiväsi sen alkusanat Suomussalmella 10.12.1830. Niiden lopussa hän toteaa: “Mitkä syyt ovat estäneet, etten koko Kirjaa ole kerrassaan präntättäväksi toimittanut, mietiisäni senkaltaista kirjoittaa, saattaa monikin Hyvätahtoinen Lukia sen melkiään ihtestään arvata.”

Ahlholmin käsikirjoituksessa on sensorin antama painolupa, mutta tämäkään jatko-osa ei ilmestynyt. Lähes kolmekymmentä vuotta myöhemmin hän selitti Wolmar Schildtille, että Barckilta saamansa 200 kappaletta ensimmäistä kirjaa eivät menneet kaupaksi. Taloudelliset vaikeudet ovat siis todennäköinen syy jatko-osista luopumiselle.

Muut kirjalliset työt

Johan Ahlholmin ura eteni Suomussalmelta Haapajärven kappalaisen apulaiseksi vuonna 1833, Kokkolan pitäjänapulaisen virkaan vuonna 1837 ja lopulta Lappajärven kappalaiseksi vuonna 1842.

Vasta Lappajärvellä hän aloitti uudestaan kirjalliset harjoitukset “kiusauksia kärsiessään”, kuten Ahlholm Schildtille kirjeitse selitti. Ruotsalaisesta alkuteoksesta muokattu Kristillinen Päiväkirja: Ilmoittava Kristin Uskokunnan Historiasta Tietoja Pyhistä Martyyreistä Ja Muista Ihmisistä, Joitten Nimet Ovat Vuosittain Almanakassa: Niin Myöskin Vähäinen Tutkinto Sielun Huvituksesta oli työn alla jo vuonna 1854 mutta painettiin vasta vuonna 1857 Turussa.

Samana vuonna Ahlholm seurasi Suomettaressa Wolmar Schildtin ja Yrjö Koskisen sanasotaa suomen kirjoittamistavasta. Ahlholm asettui Schildtin venykekirjaimien puolelle ja lähetti itsekin Suomettareen yhden kirjoituksen alkuvuodesta 1859. Syksyllä Schildt lähestyi Ahlholmia kirjeellä, jossa hän tiedusteli julkaistavaksi joko Yhteisen Maailman Historian jatkoa tai vaihtoehtoisesti kehotti suomentamaan toista historian esitystä.

Vastauksessaan Ahlholm kertoi, että hänellä oli lainassa “Yrjö Koskisen setaelta” Gottlob Edvard Leon kirkkohistoria. Tämän suomennos sai tukea Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralta ja painettiin Kuopiossa 1862. Schildt sai julkaistavakseen ruotsalaisen Jakob Ekelundin kirjan lyhennetyn suomennoksen, joka ilmestyi nimellä Oppikirja Vanhan Ajan Historiassa eli Tosinessa vuonna 1865. Samana vuonna Jyväskylässä painettiin myös Ahlholmin suomentama saksalainen uskonnollinen teos. Näissä kolmessa kirjassa Ahlholm käytti nimeä Joh. Sârinen.

Lappajärven vaivaisukko. Santeri Viinamäki 2014, Wikimedia.

Kirjeessään Schildtille helmikuussa 1861 Ahlholm kertoi, että hän oli yhdessä rovasti Fellmanin ja pitäjänkirjuri Wallen kanssa tilannut useita lehtiä: Mehiläinen, Suometar, Oulun Wiikko-Sanomia, Tapio, Otava, Hämäläinen, Finlands Allmänna Tidning ja Litteraturbladet. Hän oli varmasti tätä ennenkin pyrkinyt seuraamaan lehtiä ja on vaikea kuvitella, että kirjoitus Suomettareen ja pari muuta nimimerkkien perusteella tunnistettavissa olevaa tekstiä olisivat Ahlholmin ainoat sanomalehtiin lähettämät kirjoitukset. Ahlholmin muistosanoissakin todetaan, että "Sanomalehtiin kirjoitti Ahlholm niinikään aika ajoin". 

Muistokirjoituksen aika oli kesällä 1875. Sen kirjoittajan, todennäköisesti tyttärenpojan A. W. Forsman (myöh. Koskimies), mielestä:

Vaikka kohta vainajamme ei olekkaan noita maailman valloittajia neroja, vaikka ei hän olekkaan aivan loistavilla kirjaimilla nimeään piirtänyt Suomen sivistyshistoriaan, ei hän kuitenkaan mielestämme saa omilta aikalaisiltaan jäädä unhotuksiin. Meidän onehissa oloissa on vähäpätöisinkin työntekijä, joka edes hiukankin viepi kansaansa valistuksen tiellä eteenpäin, arvollinen eikä niinkään mitätön, kuin hänen vertaisensa miehet oisivat noissa miekkoisissa suurissa sivistysmaissa, missä eivät he ensinkään pääsisi joukosta näkyviin.

FT Kaisa Kyläkoski on vieraileva tutkija Helsingin yliopistossa.

Lähteet ja kirjallisuus 

Kansallisarkisto

Oulaisten seurakunta: kastetut

Pyhäjärven seurakunta: rippikirjat 1801–09, 1810–16, 1817–23

Suomussalmen seurakunta: kastetut, rippikirja 1824–33, 144

 

Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkisto

Johan Ahlholmin arkisto. A1531 Lyhyt kertomus Vanhan Maailman ihmisten Ylösvalistuksesta… Taikka Jatko Siihen Yhteisen Maailman Historian edelliseen osaan… 1830.

Wolmar Schildt-Kilpisen arkisto. Kirjeet 1017:1:1-18 Ahlholm > Schildt

Kirjekokoelma. 365:81:1 Ahlholm > Lönnrot 

Elias Lönnrotin kirjeenvaihto, verkkojulkaisu (http://lonnrot.finlit.fi/). 5590-5592 Ahlholm > Lönnrot

 

Johan Ahlholmin julkaisut kronologisessa järjestyksessä

Yhteinen Maailman Historia: Päälleluotettavimpain Historian-kirjottajain käsialoista koonnut ja Suomeksi kääntänyt Johan Ahlholm. Edellinen Osa. Oulusa: Chr. Ev. Barck, 1830.

Kristillinen Päiväkirja: Ilmoittava Kristin Uskokunnan historiasta tietoja pyhistä martyyreistä ja muista Ihmisistä, joitten nimet ovat vuosittain Almanakassa: Niin myöskin Vähäinen tutkinto sielun huvituksesta. Suomentanut J. A. Turku: Frenckelliläinen kirjapaino: Granlund, 1857.

J. K:la ja J. A. “Naimiskaupat Lappajärvellä”. Suometar 9.1.1857.

Sàrinen. W. “Kilpisen vanhalle ystävälle hra S:lle!” Suometar 6.5.1859.

Leo, Gottlob Edvard. Kristillinen Uskonnon Ja Kirkon Historia Eli Tosine. Saksan kielestä suomensi Joh Sârinen. Kuopio: Aschan, osa I 1862 & osa II 1863.

J. S:nen ja J. K:la. “Lappajärveltä Tammikuun 25 p:nä”. Tapio 14.2.1863.

J. Sârinen (A-m). “Kuiku vînanjutusta Lappajaerveltae”. Tapio 24.12.1863.

Ekelund, Jakob. Oppikirja Vanhan Ajan Historiassa eli Tosinessa. Suomentanut J. Sârinen. Jyväskylä: Schildt, 1865.

Hachenburg, Hermann Wilhelm. Kristillinen Koulu-Sârna: næyttæwæ Pyhæn Râmatun todistusten ja kristillisen jærjen mukân, mikæ kallis ja arwosa tyø nuorten sieluin oikea jaswatus on. Suomentanut Joh. Sârinen. [Jyväskylä]: [W.S. Schildt], 1865.

J. A. "Lappajärveltä". Suomalainen Wirallinen Lehti 3.2.1866.

J. A. "Lappajärveltä". Suomalainen Wirallinen Lehti 30.5.1866.

 

Muut aikalaisjulkaisut

Koottuja Suomalaisia Lauluja. Ensimmäinen osa. 1828.

 

Maailmanhistoriaa esittävien kirjojen myynti-ilmoituksia 

Åbo Tidningar 4.7.1796; Åbo Tidningar 29.5.1797; Åbo Tidning 18.8.1802; Åbo Tidning 30.7.1806; Åbo Tidning 17.9.1806; Åbo Allmänna Tidning 14.7.1810; Åbo Allmänna Tidning 17.12.1812; Åbo Allmänna Tidning 8.10.1816; Åbo Allmänna Tidning 31.10.1816; Åbo Tidningar 28.8.1822; Åbo Tidningar 18.12.1822; Finlands Allmänna Tidning 10.7.1824; Oulun Wiikko-Sanomia 5.12.1829; Oulun Wiikko-Sanomia 5.3.1831.

 

Matrikkelit

Kotivuori, Yrjö. Ylioppilasmatrikkeli 1640–1852: Claes Johan Kemell. Verkkojulkaisu 2005. (https://ylioppilasmatrikkeli.fi/henkilo.php?id=13890)

Kotivuori, Yrjö. Ylioppilasmatrikkeli 1640–1852: Johan Ahlholm. Verkkojulkaisu 2005. (https://ylioppilasmatrikkeli.fi/henkilo.php?id=14032)

Yrjö Kotivuori, Ylioppilasmatrikkeli 1640–1852: Karl Saxa. Verkkojulkaisu 2005. (https://ylioppilasmatrikkeli.fi/henkilo.php?id=12847)

Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran jäsenet 1831–1892: Ahlholm, Johan. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. (https://kansallisbiografia.fi/jasenet/henkilo/1334)

Suomen papisto 1800–1920 -verkkojulkaisu: Ahlholm Johan. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2012–2022. (https://kansallisbiografia.fi/papisto/henkilo/3537)

Suomen papisto 1800–1920 -verkkojulkaisu: Saxa, Karl. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2012–2022. (https://kansallisbiografia.fi/papisto/henkilo/2475)

 

Sanastot

Rapolan 1800-luvun sanasto. Toimittanut Petri Lauerma. Kielipankki 2019. (https://sanat.csc.fi/wiki/Rapolan_1800-sanasto)

 

Kirjallisuus

Anttila, Aarne. Lönnrot, elämä ja toiminta I. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia 190. 1931.

"Ikimenneiden armahien haudalle". Ilmarinen 14.7.1875.

Impiwaara, Heikki. “Raahen porvari- ja kauppiassukuja II”. Kirjassa Raahen porvari- ja kauppakoulu. Kertomus viidenneltäneljättä lukuvuodelta 1916–1917. Toimittanut Eino Kuusi. 1917, 53–90.

Kallio, V. J.. Fennica-kirjallisuuden salanimiä ja nimimerkkejä vuoteen 1885. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia 211. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 1939.