Tuomiokirjakortiston opit nykypäivälle

Kaisa Kyläkoski

Elämme aikaa, jolloin käsialojen koneelliseen tunnistukseen perustuvat laajemmat projektit ja metodikehitys ovat vasta alkuvaiheissaan. Tutkijakunnassa on kuitenkin jo herännyt huolta tekniikan haitallisesta vaikutuksesta historiantutkimukselle (Merovuo 2024; Impola 2024). Pahimmillaan varoittelut ja vierastaminen voivat johtaa samaan mahdollisuuksien menettämiseen ja myöhäiseen hyödyntämiseen, jonka koimme tuomiokirjakortiston parissa.

Tuomiokirjakortiston tekeminen

Kansallisarkiston kokoelmiin kuuluvan Tuomiokirjakortiston (Tuokko) laatiminen käynnistyi vuoden 1961 lopulla kansanrunoudentutkimuksen professorin Matti Kuusen valtion humanistiselle toimikunnalle esittämästä aloitteesta. Joulukuussa järjestäytyneessä ohjaustoimikunnassa olivat historiantutkijoista mukana professorit Armas Luukko ja Eino Jutikkala. Ohjaustoimikunnan sihteerinä ja kortitustyön valvojana toimi Pentti Virrankoski, jonka laatiman hakusanastoluonnoksen kehitykseen osallistui lukuisia historiantutkijoita kuten Aimo Halila, Mauno Jokipii, Pentti Renvall ja Erkki Lehtinen. (Virrankoski 1963.)

Kun Pentti Virrankoski esitteli kortistoa Historiallisessa Aikakauskirjassa vuoden 1963 alussa, hän totesi, että pääosa hakusanoista kuului historian alaan. Oikeushistoria oli kuitenkin jätetty tietoisesti katveeseen, sekä työmäärän että vaaditun erikoisosaamisen takia. Hakusanojen ohella viitekortteja tehtiin paikannimistä ja säätyläisten nimistä. Työekonomiaan vedoten rahvas ja jopa sen lauta- ja kuudennusmiehet jätettiin kortittamatta. (Virrankoski 1963.)

Kansallisarkisto. Itä-Suomen tuomiokirjakortisto. Tuokko 94 Suomenkielisten tekstikohtien kortit.

Kortitusta oli 16.4.1962 alkaen tehnyt Helmi Murasmaa (1908–1987, o. s. Salminen), joka oli jo 1960-luvun alussa tutkimusavustajana poiminut nimiä 1500-luvun lopun ja 1600-luvun alun tiliasiakirjoista (Itkonen 1962). Hän ehti vuoden loppuun mennessä käydä läpi Kymin tuomiokunnan tuomiokirjat vuosilta 1653–1672 ja kyseisen tuomiokunnan kortitus valmistui marraskuussa 1964. Murasmaa oli tehnyt noin 43 000 korttia eli karkeasti arvioiden sata kunakin työpäivänään. Nämä olivat tutkijoiden käytössä tuolloisessa Valtionarkistossa 1.4.1965 alkaen. (Virrankoski 1963; Virrankoski 1965.) Tässä vaiheessa kortisto sai myös yleisempää julkisuutta. Murasmaa esiteltiin aarteenkaivajana ja kortisto uutena avaimena vanhojen tuomiokirjojen tutkimiseen. (Salomaa 1965; Anon 1965.)

Työ siirtyi vuonna 1973 Valtionarkiston johtoon ja historiantutkijoiden antama ohjaus Suomen Historiallisen Seuran toimikuntaan, jossa vanhojen jäsenien tilalle tulivat Mauno Jokipii, Pentti Virrankoski ja Heikki Ylikangas. Samana vuonna Historiskt Tidskrift för Finland julkaisi toimikunnan sihteerin Anneli Mäkelän kirjoittaman esittelyn, josta kävi ilmi, että Länsi-Suomen osuus valmistuisi vuoden loppuun mennessä. (Mäkelä 1973; Luther 1982; Narva 2002, 48–51.)

Vuosikymmenen ilmeisen hiljaisuuden jälkeen kerrottiin, että kortituksesta oli vuonna 1982 valmiina Kaakkois-Suomen, Ala-Satakunnan ja Vehmaan sekä Pohjois-Pohjanmaan kihlakunnat (Luther 1982; Orrman 1983). Muutama vuosi myöhemmin professori Mauno Jokipii kertoi sukututkijoille, että kortitusta tehtiin Pohjois-Karjalan tuomiokirjoista ja tarkoitus oli aloittaa seuraavaksi Etelä-Häme (Jokipii 1987). Kumpaakaan ei mainita toisaalla, mutta ennen hankkeen päättymistä vuonna 1991 tehtiin pahvikorttien sijaan digitaalisena Käkisalmen läänin tuomiokirjojen hakusanoitus (Narva 2002, 48–51).

Tuomiokirjakortiston hyödyntäminen

Tuomiokirjakortiston ensijulkaisua seuranneina vuosikymmeninä valmistui useita 1600-lukua käsitteleviä väitöskirjoja. Tuomiokirjakortisto ei kuitenkaan näytä merkittävästi ohjanneen tutkimusta vuosisadan tuomiokirjoihin ja kortitettuihin alueisiin, sillä yhteyksiä väitöskirjojen alueellisiin rajauksiin ja mainintoja käytöstä on harvoin.

Varhaisiin tuomiokirjakortiston käyttäjiin kuului noituutta tutkinut Antero Heikkinen. Hän ei maininnut kortistoa vuonna 1969 valmistuneessa väitöskirjassaan esitellessään lähteitä ja niiden läpikäyntiä, mutta keskeltä työtä selviää, että “Syytösten jakaantumisesta eri maakuntien osalle on tarkin tieto Karjalasta – tuomiokirjojen kortitustyön ansiosta”. Alaviitteessään Heikkinen (1969, 317) kiitti erikseen "rouva Murasmaata aineistoa koskevista tiedoista". Yli vuosikymmentä myöhemmin Ulla Heino (1984) mainitsi väitöskirjansa lähdeluettelossa Satakunnan tuomiokirjakortiston, mutta ei kommentoinut mitenkään sen hyödyntämistä. Vähäsanaisuus selittyy osittain tuolloisten väitöskirjojen normeilla, mutta on silti huomionarvoista.

Kortistointihankkeen päätyttyä, Ohto Manninen (1991) totesi Historiallisen Aikakauskirjan pääkirjoituksessa, että tuomiokirjakortistoa

on moitittukin, koska se houkuttelee laiminlyömään syvällisen tutkimustyön. Vanhojen lähteiden tuntijain voi havaita suhtautuvan hieman väheksyvästikin kortistoon. Sitä ei vielä ole käytetty kaikkeen siihen, mihin sitä alunperin suunniteltiin.

Tuolloin oli jo käynnissä Marko Nenosen noitatutkimus, jota kortisto ohjasi niin, että työn maantieteellinen rajaus perustuu kortitettuihin alueisiin. Hän kohdisti kortistoon tiukkaa lähdekritiikkiä, mutta totesi lopuksi: ”Vaikka tuomiokirjakortistossa on puutteita, on se kuitenkin verraton lokerikko menneeseen maailmaan ja 1600-luvun ihmiseen” (Nenonen 1992, 23–28). Samaan aikaan kaksi muutakin väitöskirjantekijää tunnustivat koskeneensa tuomiokirjakortistoon. Kimmo Katajalan väitöskirjassa kortistoon oli luotettu yhden yksityiskohdan osalta, mutta Katajala (1994, 235) ei selitä, miksi muuta hyötyä ei irronnut. Yhtä marginaalista oli tuomiokirjakortiston käyttö Kustaa H. J. Vilkunan (1994, 44) väitöskirjassa.

Kansallisarkisto. Länsi-Suomen tuomiokirjakortisto. 39.6. Seuraleikki.

Vuonna 1996 hyväksytyssä Ali Pylkkäsen väitöskirjassa tuomiokirjoja ei käytetty lähteenä lainkaan. Tätä kritisoi julkisesti Matti Walta, jonka mukaan tuomiokirjakortistossa oli parikymmentä relevanttia hakusanaa "eikä tuomiokirjojen lukeminen niiden osoittamalta kohdalta olisi ollut mitenkään ylivoimaista" (Walta 1997, 247). Syntyneessä keskustelussa Pylkkänen ei valitettavasti selittänyt ratkaisuaan (Pylkkänen 1998a&b; Walta 1998a&b). Muukaan käyttämättömyys ei saa selitettä, mutta Mannisen toteamuksesta voi arvata, ettei kortiston käyttöön ole kannustettu ja on ehkä jopa annettu ymmärtää, ettei se ollut toivottavaa. Tämä on yllättävää lähinnä siksi, että kortitustyötä oli jatkuvasti ohjaamassa professorit, joiden olisi voinut kuvitella olleen kiinnostuneita edistämään kortiston hyödyntämistä.

Vuosituhannen vaihteessa nuoremman sukupolven historiantutkijat uskalsivat jo käyttää tuomiokirjakortistoa sukututkimuksellisiin artikkeleihin (Piilahti 1998; Matikainen 1999; Lamberg & Lamberg 2000). Samaan aikaan valmistuneessa väitöskirjassaan Mikko Huhtamies (2000, 14) totesi selväsanaisesti: 

Myös se, että alueelta on kerätty tuomiokirjakortisto, on vaikuttanut ratkaisevasti alueen valintaan. Kortisto on ollut ns. työekonomian kannalta varsinkin työprosessin alkuvaiheessa korvaamaton apuväline.

Alkaneella vuosikymmenellä oli kuitenkin edelleen mahdollista jättää tuomiokirjakortisto mainitsematta ja näin ollen oletettavasti hyödyntämättä väitöskirjoissa, joissa 1600-luvun tuomiokirjat olivat keskeinen lähde, ja, jonka alueellinen rajaus osui kortitettuun alueeseen (Matikainen 2002; Haikari 2009). Kortiston käyttö ja sen maininta tuntuu olleen helpompaa, kun hyödyntäminen oli toissijaista ja tuomiokirjoja on myös luettu järjestelmällisesti (Piilahti 2007, 36–37; Kuha 2016, 26–35). Sittemmin, ja erityisesti vasta vuosisadan toisella vuosikymmenellä, on tehty Nenosen ja Huhtamiehen jäljillä väitöskirjoja, joiden aineiston poiminta perustuu olennaisesti tuomiokirjakortistoon (Toivo 2006; vrt. Toivo 2008; Kietäväinen-Sirén 2015; Miettinen 2015; Lares 2020).

Koska 1600-lukuun kohdistuvaa tutkimusta ei ole paljon, luotettavia yleistyksiä pelkkien väitöskirjojen pohjalta ei voi tehdä. Vaikuttaa kuitenkin siltä, että kului lähes puoli vuosisataa, ennen kuin tuomiokirjakortistosta tuli apuväline, jota saattoi avoimesti käyttää. Edelleen on tunnistettavissa ajattelu, jossa totinen historiantutkimus vaatii ”systemaattisen” lähdekokonaisuuden läpikäynnin. Eikä systemaattisuudella tarkoiteta ihmisten tai algoritmien tekemää poimintaa.

Käsialatunnistus ja tuomiokirjat

Käsialan koneellinen tunnistus on vielä uusi ja kehittyvä ala. Kansallisarkisto oli vuodet 2016–2019 mukana eurooppalaisessa projektissa, jonka päättyessä käytössä oli suomalaisiin 1800-luvun tuomiokirjoihin soveltuva malli (Välimäki 2019). Jo vuoden 2020 lopussa avattiin ensimmäinen verkkotyökalu ”Tuomiokirjahaku”, jossa tunnistusta voitiin helposti hyödyntää eli tehdä 1800-luvun tuomiokirjoihin sanahakuja (Joska 2020; Kansallisarkisto 2020). Vuoden 2022 alun laajennuksen jälkeen palvelussa on yli 3 miljoonaa sivua (Kansallisarkisto 2022). Tutkijoiden käytössä on myös 1600-luvun ja 1700-luvun tuomiokirjoihin soveltuvia tulkintamalleja sekä lokakuussa 2024 avattu työkalu, jossa malleja voi soveltaa yksittäiseen kuvatiedostoon. Toistaiseksi tutkijoille ei ole kuitenkaan vielä yksinkertaista tapaa käyttää malleja laajoihin asiakirjakokonaisuuksiin.

Pohjois-Pohjanmaan tuomiokirjakortisto. 34.38. Salakapakka.

Verrattuna tuomiokirjakortiston tekoon käsialan tunnistuksen kehitystahti on siis ollut huomattavasti vauhdikkaampi ja myös tiedotus uudesta mahdollisuudesta on ollut huomattavasti runsaampaa. Vähintään vuosittain on Kansallisarkistolla pidetty teemasta seminaareja ja monet tilaisuudet ovat olleet seurattavissa etäyhteyksin (esim. Kyläkoski 2018; Välimäki 2019; Kyläkoski 2022). Palvelun käyttöön on rohkaistu julkaisemalla Kansallisarkiston YouTube-kanavalla kolmiosainen videosarja, jossa sukututkija Juha Vuorela käytännön esimerkin kautta opastaa haun käyttöön ja hyötyihin. Jälkimmäisiä kuvaavat ilmaisut "kaikenlaista kivaa" ja "materiaalia sukututkimukseen" (Vuorela 2022). Historiantutkijoiden mannekiinina on toiminut Petri Talvitie (2020), joka fraasihaulla kokosi 1800-luvun tuomiokirjoista mielekkään aineiston tilattomuuden tutkimukseen. Hän on korostanut sitä, että edelleen on tunnettava tuomiokirjat lähteenä laajemmin eli lähdekritiikin muistamista.

Talvitien esittelemä tutkimushanke on esimerkki siitä, miten tekstitunnistus mahdollistaa tuomiokirjojen sisältämän tiedon käsittelyn tavalla, joka ei aiemmin ollut mahdollista. Vuorelan tarkoitushakuiset esimerkit puolestaan konkretisoivat sen, että tuomiokirjahaku tuo tutkijan eteen tapauksia, joita hän ei olisi osannut etsiä. Jälkimmäinen kuulostanee kevytmieliseltä ”systemaattisen” tutkimuksen kannattajien korvissa. Totisesti tehtynä kyseessä ei kuitenkaan ole helppo ja hauska huidonta (Kyläkoski 2024). 

Lisäksi tiedon esiin saanti vaatii asiakirjojen lukua myös alkuperäisiä käsialoja tavaten. Sen sijaan, että pelätään tämän vaiheen jäävän väliin, voitaisiin historiantutkijoiden keskuudessa yhdessä toivoa, että relevanttien tapausten aiempaa helpompi löytäminen innostaa entistä useampia tuomiokirjojen lukemiseen sekä tutkimiseen ja luo näin uutta tietoa menneisyydestä.

FT Kaisa Kyläkoski (vieraileva tutkija, Helsingin yliopisto) hyödynsi tekstiä tehdessä sanahakuja digitoituihin teksteihin ja niistä koottuihin tietokantoihin.

Lähteet ja kirjallisuus

Kansallisarkiston digitoidut tuomiokirjakortistot

Itä-Suomen tuomiokirjakortisto, https://astia.narc.fi/uusiastia/kortti_aineisto.html?id=609881350. 

Länsi-Suomen tuomiokirjakortisto, https://astia.narc.fi/uusiastia/kortti_aineisto.html?id=634580062.

Pohjois-Pohjanmaan tuomikirjakortisto, https://astia.narc.fi/uusiastia/kortti_aineisto.html?id=649384283.

1600-lukua käsittelevä tutkimus

Haikari, Janne, Isännän, Jumalan ja rehellisten miesten edessä. Vallankäyttö ja virkamiesten toimintaympäristöt satakuntalaisissa maaseutuyhteisöissä 1600-luvun jälkipuoliskolla, Bibliotheca Historica 121, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2009.

Heikkinen, Antero, Paholaisen liittolaiset. Noita- ja magiakäsityksiä ja -oikeudenkäyntejä Suomessa 1600-luvun jälkipuoliskolla (n. 1640–1712), Historiallisia tutkimuksia 78, Suomen Historiallinen Seura 1969.

Heino, Ulla, Käsityö ja sen tekijät 1600-luvun Satakunnassa. Historiallisia tutkimuksia 127, Suomen Historiallinen Seura 1984.

Huhtamies, Mikko, Sijaissotilasjärjestelmä ja väenotot. Taloudellis-sosiaalinen tutkimus sijaissotilaiden käytöstä Ala-Satakunnan väenotoissa vuosina 1631–1648, Yliopistopaino 2000.

Katajala, Kimmo, Nälkäkapina. Veronvuokraus ja talonpoikainen vastarinta Karjalassa 1683–1697, Historiallisia Tutkimuksia 185, Suomen Historiallinen Seura 1994.

Kietäväinen-Sirén, Hanna, Erityinen ystävyys. Miehen ja naisen välinen rakkaus uuden ajan alun Suomessa (n. 1650–1700), Jyväskylä studies in humanities 245, Jyväskylän yliopisto 2015.

Kuha, Miia, Pyhäpäivien vietto varhaismodernin ajan Savossa (vuoteen 1710), Jyväskylä studies in humanities 286, Jyväskylän yliopisto 2016.

Lamberg, Juha-Antti & Lamberg, Marko, Lamberg-sukunimen leviäminen Laatokan Karjalassa 1600–1700-luvulla, Genos 71(2), 2000, 63–73.

Lares, Jenni, Alkoholinkäytön sosiaaliset merkitykset 1600-luvun länsisuomalaisessa maaseutuyhteisössä, Tampereen yliopiston väitöskirjat 280, Tampereen yliopisto 2020.

Matikainen, Olli, Kiteen Kangasjärven Matikaiset vuoteen 1700, Genos 70(4), 1999, 202–210.

Matikainen, Olli, Verenperijät. Väkivalta ja yhteisön murros itäisessä Suomessa 1500–1600-luvulla, Bibliotheca Historica 78, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2002.

Nenonen, Marko, Noituus, taikuus ja noitavainot Ala-Satakunnan, Pohjois-Pohjanmaan ja Viipurin Karjalan maaseudulla vuosina 1620–1700, Historiallisia Tutkimuksia 165, Suomen Historiallinen Seura 1992.

Piilahti, Kari-Matti, Salmin Mantsinsaaren Peiponen-suvun vaiheita 1600-luvulta 1800-luvun alkupuolelle, Genos 69(1) 1998, 18–25.

Piilahti, Kari-Matti, Aineellista ja aineetonta turvaa. Ruokakunnat, ekologis-taloudelliset resurssit ja kontaktinmuodostus Valkealassa 1630–1750, Bibliotheca Historica 106, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2007.

Toivo, Raisa Maria, Mother, Wife and Witch. Authority and Status in Court Recod Narratives in early modern Finland, omakustanne 2006.

Toivo, Raisa Maria, Witchcraft and gender in early modern society. Finland and the wider European experience, Ashgate 2008.

Vilkuna, Kustaa H. J., Valtakunnan eduksi, isänmaan kunniaksi, ruukinpatruunalle hyödyksi. Suomen rautateollisuus suurvalta-ajalla, Historiallisia tutkimuksia 188, Suomen Historiallinen Seura 1994.

Muut julkaisut

[Anon], Uusi avain vanhojen tuomiokirjojen tutkimiseen, Uusi Suomi 23.4.1965.

Impola, Petteri, Kaikki joukolla vanhoja käsialoja tulkitsemaan, Uuden ajan alun tutkimuksen verkosto 6.6.2024, https://www.uudenajanalku.fi/2024/06/06/kaikki-joukolla-vanhoja-kasialoja-tulkitsemaan/.

Itkonen, T. I., Lappalaisia henkilönnimiä 1500- ja 1600-luvulta, Virittäjä 66(4), 1962, 368–381.

Jokipii, Mauno, Mitä historiantutkija toivoo sukututkijalta, Genos 58(4), 1987, 169–187.

Joska, Sanna, Tuomiokirjahaku avaa uusia mahdollisuuksia tutkimukselle, Akti 3/2020, 24–25.

[Kansallisarkisto], Tuomiokirjat avautuvat vapaaseen käyttöön uudessa verkkopalvelussa, Kansallisarkiston tiedote 20.11.2020.

[Kansallisarkisto], Tuomiokirjahaku uudistui: nyt voit tehdä kokotekstihaun yli kolmeen miljoonaan käsin kirjoitettuun sivuun, Kansallisarkiston tiedote 21.3.2022.

Kyläkoski, Kaisa, READ-iltapäivästä, Sukututkijan loppuvuosi 4.10.2018, https://sukututkijanloppuvuosi.blogspot.com/2018/10/read-iltapaivasta.html.

Kyläkoski, Kaisa, Kuuntelin seminaaritallenteita, Sukututkijan loppuvuosi 9.5.2022, https://sukututkijanloppuvuosi.blogspot.com/2022/05/kuuntelin-seminaaritallenteita.html.

Kyläkoski, Kaisa, Tuomiokirjahaun käyttöä eli isänäitini isänisän isä käräjillä, Sukututkijan loppuvuosi 13.5.2024, https://sukututkijanloppuvuosi.blogspot.com/2024/05/tuomiokirjahaun-kayttoa-eli-isanaitini.html.

[Luther, Georg], Kirja-arvosteluja: Arkistotiedote, Genos 53(4), 1982, 161.

Manninen, Ohto, Menneisyyden ovet on avattava, Historiallinen Aikakauskirja 89(2), 1991, 97–98.

Merovuo, Jenni, Aineiston ”siivousviikoilla” metsästetään haamurivejä, Kaupungit Ruotsin suurvallan itärajalla -blogi 26.6.2024, https://blogs.uef.fi/kaupungit-ruotsin-suurvallan-itarajalla/2024/06/26/aineiston-siivousviikoilla-metsastetaan-haamuriveja/.

Miettinen, Riikka. Suicide in Seventeenth-Century Sweden: The Crime and Legal Praxis in the Lower Courts. University of Tampere 2015.

Mäkelä, Anneli, Från fältet. Kortregister till 1600-talet domböcker, Historisk tidskrift för Finland 58(2), 1973, 85–88.

Narva, Aila, Tiedonjyväsiä. Asiakirja-aineistojen käyttäjän opas, Kansallisarkisto 2002.

Orrman, Eljas, 1600-luvun tuomiokirjojen kortitustyö, Historiallinen Aikakauskirja 81(3), 1983, 212.

Pylkkänen, Ali, Valoa Wallan varjoihin, Historiallinen aikakauskirja 96(1), 1998(a), 56–59.

Pylkkänen, Ali, Vanhempi jakolaitos, Historiallinen aikakauskirja 96(2), 1998(b), 161–163.

Salomaa, Mirjam, Aarteenkaivaja, Suomen Kuvalehti 43/1965, 43.

Historiankirjoitus häjyistä ja puukkojunkkariajasta. Ruotsinkielinen Etelä-Pohjanmaa ja tutkimuksen määrittelyn vaikeus. Osa II

Merja Pyykkönen

Lisää rajanvetoja tutkimusten ja ei-tutkimusten välille

Tämä teksti on jatkoa kirjoitukselle Osa I: Ylikankaan uraauurtava puukkojunkkaritutkimus (19.9.2024).

Etelä-Pohjanmaan ruotsinkieliseltä rannikkoseudulta kotoisin ollut, pirttikyläläissyntyinen oikeustieteen lisensiaatti Lars-Otto Backmania (1918–1999) haastateltiin vuonna 1982 Vasabladet -lehteen. Muun muassa Vantaan pormestarina, Tampereen kunnallisoikeuden yliopettajana ja julkisoikeuden apulaisprofessorina työskennellyt ja vuonna 1979 eläkkeelle jäänyt Backman kertoi jutussa, samoin kuin myöhemmissäkin haastatteluissaan, tutkimustyöstään Etelä-Pohjanmaan henkirikollisuushistorian parissa.

Vasabladet 18.7.1982.

Backman julkaisi eläkevuosinaan laajan, yhdeksänosaisen kirjasarjan maakunnassa ajanjaksolla 1775–1899 tehdyistä henkirikoksista. Hän laati jokaisesta löytämästään ja maakunnassa tapahtuneesta henkirikoksesta, lapsenmurhat ja vahinkotapot mukaan lukien, lyhyet ruotsinkieliset tiivistelmät teoksiinsa Brott mot annans liv i Syd Österbotten under 1800-talet, Del I (1984), Brott mot annans liv i Syd-Österbotten under 1800-talet, Del II A, B (1984) ja Brott mot annans liv i Syd-Österbotten 1775–1799 III (1994, 1996).

Backman lisäksi esitteli yksityiskohtaisesti koko joukon eteläpohjalaisia henkirikostapauksia teoksissaan Händelser i Harrströms Bolby under 1800-talet (1982) ja Några fall ur svenska Österbottens dystra brottmålshistoria (1981). Backman kirjoitti myös henkirikosten piirteistä teoksissaan Analys av brott mot annans liv i Syd-Österbotten 1800–1849 (1989), Analys av brott mot annans liv i Syd-Österbotten 1850–1899 (1990) ja Barnamord i lagstiftningen över tiden (1996). Viimeksi mainituissa töissään Backman on vertaillut muun muassa henkirikosten ja niistä langetettujen rangaistusten paikallisia ja ajallisia muutoksia. Kertomansa mukaan Backman työskenteli aiheensa parissa yksin ja ilman ulkopuolista rahoitusta ja kustantajaa. Kirjojaan Backman kertoi lähettäneensä eri kirjastoihin ja yliopistoihin. Myytäväksi hän ei teoksiaan halunnut viedä vedoten verotussyihin. (Vasabladet 27.5.1989).

Ruotsinkielisissä lehdissä ilmestyneissä haastatteluissa Backman kertoi kiinnostuneensa henkirikollisuusaiheesta professori Heikki Ylikankaan tutkimusten myötä. Backman kertoi, ettei hän ollut halunnut hyväksyä tiettyjä Ylikankaan esittämiä tutkimustuloksia. Erityisesti Backmania mietitytti väite siitä, että puukon käyttö olisi omaksuttu rannikkoseudun ruotsinkielisiltä alueilta. Hän myös vieroksui Ylikankaan laskelmia ruotsin- ja suomenkielisten pitäjien henkirikosmäärien vaihteluista. Backman pyrkikin monissa lehtihaastatteluissaan sekä teoksissaan tekemään selkeitä jakoeroja Etelä-Pohjanmaan ruotsin- ja suomenkielisten alueiden väkivaltarikollisuudesta aina 1770-luvulta vuoteen 1899. (Vasabladet 17.5.1985; Jakobstads Tidning 2.2.1986; Jakobstads Tidning 13.6.1989; Vasabladet 27.5.1989).

Backmanin työssä oli toisin sanoen ennakkoasetelma eli valmiiksi määritelty tehtävä osoittaa vääräksi Ylikankaan ruotsinkielisiä rannikkoseutuja koskevia havaintoja. Elämänsä loppupuolella Backman tarkensi, että alun perin työn takana olikin akateeminen kiista Heikki Ylikankaan kanssa, joka liittyi väitteeseen puukon käytön siirtymisestä rannikkoseudulta (Vasabladet 27.2.1999). Akateemisesta kiistasta, ainakaan julkisesta sellaisesta, en kuitenkaan ole löytänyt viitteitä.

Backman perehtyi syvällisesti Etelä-Pohjanmaalla vuosina 1770–1899 tapahtuneisiin henkirikoksiin. Hän tarkasteli teoksissaan sekä ruotsinkielisen rannikkoalueen että sisämaan henkirikoksia. Toisin kuin Heikki Ylikangas vihjasi (ks. osa I), puukkojunkkariaika on kiinnostanut myös suomenruotsalaisia tutkijoita – ja vieläpä niin, että aiheesta on ollut saatavilla ruotsinkielisiä teoksia. Tässä vaiheessa joudumme tosin pysähtyä kysymään uudelleen, mitä sanat tutkija ja tutkimus tarkoittavat ja kenelle.

Kun Backman oli julkaisemassa neljättä aiheeseen liittyvää ruotsinkielistä teostaan, Ylikankaalta ilmestyi samaan aikaan ruotsinkielinen teos Knivjunkarna. Våldskriminaliteten i Sydösterbotten 1790–1825 (1985). Ruotsinnos oli käännetty versio aiemmin mainitusta Ylikankaan vuoden 1976 pääteoksesta Puukkojunkkareitten esiinmarssi. Ruotsinkielisessä laitoksessa ei otettu millään tavalla kantaa Backmanin tuolloin juuri ilmestyneisiin töihin, vaan siinä viitattiin edelleen Yrjö Alasen vuoden 1931 teokseen aiempana aiheen tutkimuksena. Myös historioitsija Reino Kallion (1939–2021) puukkojunkkariaihettakin sivuava väitöskirja vuodelta 1982 sai käännöksessä huomiota. (Ylikangas 1985, 31, 125, 182, 311–312.) Ylikangas ei mainitse Backmania myöhemmissäkään puukkojunkkareista ja Etelä-Pohjanmaasta kertovissa kirjoituksissaan ja teoksissaan.

Osasyy Backmanin työn sivuuttamiselle lienee se, ettei Backman noudattanut perinteiseltä historiantutkimukselta vaadittuja muotoiluja. Näitä ovat esimerkiksi tutkimustehtävän asettaminen, lähdeaineiston ja teorioiden pohdinta ja kuvailu sekä viittaaminen aihealueen aiempaan tutkimukseen. Backmanin työt eivät siten ehkä olleet 1970- ja 1980-luvun historiantutkimuksessa tiukimman määritelmän mukaisesti tieteellisiä tutkimuksia, vaikka hän itse näkikin asian toisin. (Backman 1990, 3–14). Samat tieteelliset puutteet tosin vaivasivat myös Yrjö Alasen vuoden 1931 teosta, joka kuitenkin huomioitiin laajalti puukkojunkkariaiheen tutkimuksissa. Backman huomautti eräässä haastattelussaan, että toisin kuin Ruotsissa, Suomessa akateemiset piirit eivät olleet kiinnostuneita hänen työstään. [1] 

Töiden ilmeisistä puutteista huolimatta osa historioitsijoista on hyödyntänyt Backmanin havaintoja. Kauhavan historiaa tutkinut Timo Pietiläinen on käyttänyt niitä laajalti, samoin Turun yliopiston Suomen historian emeritusprofessori Pentti Virrankoski (1929–2023). Myös Reino Kallio arvostaa Backmanin julkaisuja. (Pietiläinen 1999, 307–316; Virrankoski 2006, 10; Kallio 2009, 155, 163, 183). On myös mahdollista, että Backmanin töitä ovat mainittujen tutkijoiden lisäksi hyödyntäneet muutkin, mutta Backmania ei aina ole merkitty alkuperäisen tiedon lähteeksi. Eettisesti toisen työn häivyttäminen luo ongelman tai vähintäänkin tärkeän keskustelunaiheen. Keille tutkijoille ja ei-tutkijoille annetaan tunnustusta heidän työstään, ja millä tavoin?

Vertailun vuoksi nostan esille vielä uudemman tutkimuksen, sukututkija Mikko Moilasen teoksen Kohtalona mestauslava. Kuolemanrangaistus Suomessa 1500–1825 (Docendo, 2021). Moilanen on tietokirjaksi kategorisoidussa teoksessaan tutkinut laajasti Suomessa vuosina 1500–1825 tapahtuneita väkivaltarikoksia ja niistä langetettuja kuolemantuomioita sekä muita rangaistuksia. Moilasen aineisto kattaa yhteensä 1485 eri rikosta. Teoksessa analysoidaan ja pohditaan tapauksia suhteessa aiemmin tutkittuun tietoon, vaikka käytetyt viittauskäytännöt eivät aina noudatakaan tieteellisen tutkimuksen standardeja. Moilanen on kirjassaan tästä itse tietoinen ja toteaa, että hänen kartoittamiensa rikostapauksien tarkat lähdetiedot tarjoavat historiantutkimukselle eväitä syvällisempään tulkintaan ja pohdiskeluun. 

Oman arvioni mukaan Moilasen ja Backmanin työt muistuttavat aiheiden käsittelytyyliltään toisiaan hyvin paljon, ajoittain jopa identtisesti. Kumpikin tekijä tutki itsenäisesti satoja henkirikoksia (Backmanin aineisto kattaa yli 2000 tapausta), kertoi tapauksista lyhyesti, analysoi keräämiään aineistoja ja pohti tutkimaansa tietoa suhteessa aiempaan tutkimustietoon, vaikkakin pääosin ilman viittauksia tutkimuskirjallisuuteen.

Esimerkkitapaus Backmanin kirjasta Brott mot annans liv i Syd-Österbotten under 1800-talet Del II B (1984), s.811–812.

Backman ei työtään varten käynyt läpi ainoastaan Etelä-Pohjanmaan paikallisten alioikeuksien pöytäkirjoja, vaan myös hovioikeuden, Keisarillisen Majesteetin ja Senaatin Oikeusosaston pöytäkirjoja. Lisäksi Backman täydensi aineistoaan vankiloiden asiakirjoilla. Backman poimi löytämiensä tapauksien asiakirjoista oikeudenkäynnin ja rikostuomion kannalta oleellisimmat asiat ja laati rikoksista ylläolevassa kuvassa esiintyvän esimerkkitapauksen kaltaisia tiivistelmiä. Onko tiedon tuottaminen tällöin luettelointia, tutkimukseksi laskettavaa työtä vaiko jotain muuta?

Omalle tutkimukselleni Backmanin teokset tarjoavat poikkeuksellisen yksityiskohtaisen lähdeaineisto-oppaan, perustavanlaatuisen ohjeistuksen 1700- ja 1800-luvun Etelä-Pohjanmaan tuomio- ja käräjäpiireihin, sekä läpileikkauksen ajan oikeuslaitoksen toimijoihin ja säädöksiin. Mikäli tietoa ei olisi käytettävänä tai jos en edes tietäisi Backmanin teosten olemassaolosta, olisin joutunut käyttämään aineistonkeruuseen huomattavan paljon enemmän aikaa ja vaivaa. Tällöin puhutaan useista kymmenistä käynneistä eri arkistoilla ja sadoista työtunneista. Backmanin työt ovat hyödyllisiä erityisesti rikos- ja oikeushistoriasta kiinnostuneille, kuten arvellakseni myös sukututkijoille, museotyöntekijöille, toimittajille, opiskelijoille ja monelle muulle. Backmanin toiveena olikin että hänen yksityiskohtaista perustutkimusaineistoaan käytettäisiin jatkossa hyödyksi muissa, varsinkin rikosoikeudellisissa tutkimuksissa ja sukuhistorioissa (Backman 1989, 236; Vasabladet 27.2.1999).

Lars-Otto Backmanin ja aiemmassa tekstissä (osa I) esille nostamani Yrjö Alasen työt ovat nähtävästi tuottaneet päänvaivaa historiantutkimuksen piirissä, jossa teoksille ei ole löytynyt yhtenäistä käyttökaavaa. Vaikeus kategorisoida erilaiset työt eivät kuitenkaan tarkoita, etteikö tietoa olisi lainkaan olemassa – näin eritoten Backmanin kohdalla. Nykyajan tieteen, mutta myös popularisoinnin avoimuuden ja eri osa-alueiden ammattilaisten kannalta taitaakin olla parasta, että erilaisista töistä kerrotaan avoimesti ja niitä arvioidaan avoimesti. Tekijä ansaitsee mielestäni tunnustuksen tehdystä työstä, vaikka sitä voisi olla hankala sanoittaa tai osoittaa. Avoimuudesta tuskin on haittaa jo pelkästään tiedonhaun näkökulmasta.

FM Merja Pyykkönen, väitöskirjatutkija, Tieteiden ja aatteiden historia, Oulun yliopisto. Pyykkönen tutkii väitöskirjassaan naisten tekemiä ja heihin kohdistuneita väkivaltarikoksia sekä sarjarikollisuutta Etelä-Pohjanmaalla ajanjaksolla 1790–1890. Tutkimusta rahoittaa Svenska litteratursällskapet i Finland.

Viitteet

[1] ”Såna som skriver diktböcker brukat ju få pengar från olika håll, men för arbete av det här slaget finns det inga pengar, säger han och låter också förstå att man i Sverige visat ett visst intresse för hans forskning, vilket man på institutionshåll i Finland inte gjort.” Vasabladet 17.5.1985.

Lähteet

Jakobstads Tidning 2.2.1986, 13.6.1989.

Vasabladet 18.7.1982, 17.5.1985; 27.5.1989, 27.2.1999.

Kirjallisuus

Alanen, Yrjö 1931: Puukkojunkkarien aika. Otava.

Backman, Lars-Otto 1981: Några fall ur Svenska Österbottens dystra brottmålshistoria. Omakustanne.

Backman, Lars-Otto 1982: Händelser i Harrströms bolby under 1800-talet. Omakustanne.

Backman, Lars-Otto 1984: Brott mot annans liv i Syd-Österbotten under 1800-talet. Del I. Omakustanne.

Backman, Lars-Otto 1984: Brott mot annans liv i Syd-Österbotten under 1800-talet. Del II A. Omakustanne.

Backman, Lars-Otto 1984: Brott mot annans liv i Syd-Österbotten under 1800-talet. Del II B. Omakustanne.

Backman, Lars-Otto 1989: Analys av brott mot annans liv i Syd-Österbotten 1800–1849. I. Omakustanne.

Backman, Lars-Otto 1990: Analys av brott mot annans liv i Syd-Österbotten 1850–1899. Sammandrag 1800–1899. II. Omakustanne.

Backman, Lars-Otto 1994: Brott mot annans liv i Syd-Österbotten 1775–1799. III. Omakustanne.

Backman, Lars-Otto 1996: Brott mot annans liv i Syd-Österbotten 1775–1799. Omakustanne.

Backman, Lars-Otto 1996: Barnamord i lagstiftningen över tiden. Omakustanne.

Kallio, Reino 1982: Pohjanmaan suomenkielisten kylien oltermannihallinto. Tutkimus vuoden 1742 kyläjärjestysohjeen toteuttamisesta. Väitöskirja, Jyväskylän yliopisto.

Kallio, Reino 2009: Häiriköintiä ja henkirikoksia. Eteläpohjalaisnuoret paikallisen kurinpidon kohteena sääty-yhteiskunnan aikana. Omakustanne.

Moilanen, Mikko 2021: Kohtalona mestauslava. Docendo.

Pietiläinen, Timo 1999: Kauhavan historia I. Kivikaudesta kaupungiksi tuloon. Kauhavan kaupunki.

Virrankoski, Pentti 2006: Laihinsa kukin kirnuaa ja yhtä palio voita saa. Kauhavan kansanperinnettä ja elämänmenoa. Kauhava-Seura.

Ylikangas, Heikki 1973: Väkivallanaallon synty. Puukkojunkkarikauden alku Etelä-Pohjanmaalla. Helsingin ylipiston Historian laitoksen julkaisuja N:o 3.

Ylikangas, Heikki 1974: Härmän häjyt ja Kauhavan herra. Kuvaus puukkojunkkareitten ja virkavallan välisestä yhteenotosta 1860-luvun lopulla. Kustannusosakeyhtiö Otava.

Ylikangas, Heikki 1975: ”Mistä puukko puukkojunkkarin käteen.” Historiallinen Aikakauskirja 73 (1), 109–121.

Ylikangas, Heikki 1976: Puukkojunkkareitten esiinmarssi. Väkivaltarikollisuus Etelä-Pohjanmaalla 1790–1825. Kustannusosakeyhtiö Otava.

Ylikangas, Heikki 1985: Knivjunkarna. Våldskriminaliteten i Sydösterbotten 1790–1825. Till svenska av Eva Stenius. Söderström & C:O.

Ylikangas, Heikki 2008: Ensimmäisistä pahassa ensimmäisiä hyvässä. Heikki Ylikankaan blogi 19.2.2008. https://blogs.helsinki.fi/hylikang/2008/02/19/ensimmaisista-pahassa-ensimmaisia-hyvassa/ Luettu 8.11.2023

Ylikangas, Heikki 2017: Aina sitä jokin naula vetää. Art House.

Historiankirjoitus häjyistä ja puukkojunkkariajasta. Ruotsinkielinen Etelä-Pohjanmaa ja tutkimuksen määrittelyn vaikeus. Osa I

Merja Pyykkönen

Ylikankaan uraauurtava puukkojunkkaritutkimus

Etelä-Pohjanmaa kuului korkeine henkirikosmäärineen Suomen synkimpiin väkivaltarikollisuusalueisiin noin vuosina 1790–1890. Korkean ja pitkäkestoisen henkirikollisuuden syynä olivat maakunnassa erityisesti levottomuutta aiheuttaneet puukkojunkkarit (ruotsiksi knivjunkare) eli häjyt. Näiden miesten väkivallan taustalla oli monia syitä kuten muutokset elinkeinoissa ja taloudessa, sekä epävarmuus avioliittomahdollisuuksista. Eteläpohjalainen mies purki taloudellista ja sosiaalista turhautumista ja henkistä pahoinvointiaan tappelemalla toisten miesten kanssa. Toisaalta miehet käyttäytyivät väkivaltaisesti myös saadakseen maineen kuuluisina tappelijoina.

Puukkojunkkareita on tutkittu aiempina vuosikymmeninä useaan otteeseen. Tutkimuksissa on käytetty lähteitä aina muisti- ja perinnetiedosta kirkonkirjoihin, sekä pitäjänkokousten pöytäkirjoista ja määräyksistä rikoksia käsitteleviin tuomiokirjoihin. (Mm. Vilkuna 1964; Haavio-Mannila 1958; Virrankoski 1965 & 1966; Huttunen 1958; Kallio 1982 & 2009). Tieteellisesti ansiokkaampana ja perusteellisimpina puukkojunkkaritutkimuksena on pidetty ylihärmäläissyntyisen Heikki Ylikankaan (s. 1937) tutkimusta Puukkojunkkareitten esiinmarssi (1976), jossa tutkittiin Etelä-Pohjanmaan henkirikollisuuden ja puukkojunkkari-ilmiön synnyn alkuvaiheita vuosilta 1790–1825. Tutkimus on nykypäivän historiantutkimuksen ja niinikään suomalaisen väkivalta- ja rikoshistoriantutkimuksen kentällä edelleen luotettavin analyysi ilmiöstä, ja samalla historiallisen kriminologian kulmakivi Suomessa (Koskivirta 10.6.2022). 

Lisäksi Ylikangas on tutkinut muun muassa tunnettuina häjyinä pidettyjen Antti Rannanjärven ja Antti Isotalon sekä heidän rikoskumppaneidensa elämää 1860-luvun lopun Alahärmässä, ja kirjoittanut lukuisia artikkeleita, kirjoja ja kirjojen lukuja puukkojunkkariajasta.

Per Åke Lauren, Lähtö kylätappeluun (1899), Museovirasto.

Puukkojunkkari-ilmiön kokonaisvaltaista tutkimista on hankaloittanut ilmiön pitkä kesto ja siitä syntyneen lähdeaineiston laajuus. Maakunnan henkirikollisuuden tiedetään kasvaneen 1790-luvulta alkaen, ja satunnaisista vaihteluista huolimatta henkirikollisuuden taso pysyi korkeana aina 1880-luvun lopulle. Aiemmat tutkijat, Ylikangas mukaan lukien, ovat yrittäneet lohkoa ja selittää ilmiötä etenkin tilastojen avulla. Tutkijoiden yleisimmin laatimat tilastot koskevat henkirikosten ajallisten ja paikallisten muutosten vertailua. Ylikangas on lisäksi tilastoinut ja vertaillut muun muassa henkirikoksissa käytettyjä surma-aseita, surmaamistapoja, vuodenaikoja ja henkirikoksia tehneiden miesten sosiaalisia asemia ajanjaksolla 1790–1825.

Ylikangas havaitsi, että Etelä-Pohjanmaan henkirikollisuus oli vuosina 1790–1825 lisääntynyt aluksi nopeammin ruotsinkielisissä rannikkopitäjissä ja levisi myöhemmin maakunnan sisempiin pitäjiin. Samaan aikaan puukon käyttö aseena väkivaltarikoksissa ja ihmisten terrorisoinnissa levisi rannikkoseudulta sisämaan suomenkielisiin pitäjiin. Puukkojunkkari-ilmiö oli siis saanut alkunsa ruotsinkielisissä rannikkopitäjissä, jotka rauhoittuivat kuitenkin jo 1810-luvulla. (Ylikangas 1974; Ylikangas 1975.)

Tutkimustulos rannikkoseudun ensimmäisistä ruotsinkielisistä häjyistä ja puukon käytön omaksumisesta eri kieliryhmien välillä ei kuitenkaan vaikuta olevan yleistä tietoa esimerkiksi populaarikulttuurissa, jossa häjyt on kuvattu suomenkielisiksi miehiksi. Ylikangasta asia jäi vaivaamaan, koska hän kirjoitti myöhemmin vuonna 2008, että ”[m]erkille pantavaa puukkojunkkarikauden jälkimaineen osalta on, että ruotsinkielinen rannikko, jonka pitäjissä ilmiö otti alkunsa, on häpeillyt sitä niin, ettei häjyistä lue riviäkään rannikon paikallishistorioissa.” (Ylikangas 2008). Tällä Ylikangas tarkoittaa esimerkiksi Maalahden, Lapväärtin, Närpiön ja muiden rannikkoseutupitäjien paikallishistorioita.

Periaatteessa Ylikangas on väitteessään oikeassa. Etelä-Pohjanmaan rannikkoseutujen ruotsinkielisistä pitäjistä ilmestyi vuosina 1928–1954 laaja ruotsinkielinen kirjasarja vöyriläissyntyisen, paikallishistorioitsija ja opettaja K.V. Åkerblomin (1877–1954) ja hänen poikansa filosofian tohtori, Jyväskylän yliopiston pohjoismaisen filologian professori Bror Åkerblomin (1908–1984) kirjoittamana. Bror Åkerblom jatkoi paikallishistoriallisten töidensä julkaisua vielä vuosina 1962, 1963, 1968 ja 1975. Tuhdissa kirjasarjassa käsitellään maakunnan ruotsinkielisten pitäjien (Korsholm, Vörå, Lappfjärd, Övermark, Pedersöre, Pörtom, Replot, Kvevlax, Maxmo, Tjöck, Mustasaari, Vassor by) kulttuurihistoriaa, perinteitä, kaupankäyntiä sekä taloutta, mutta suoranaisia mainintoja puukkojunkkareista ei kirjoissa ole. Åkerblomit mainitsivat kyllä teoksissaan muutamia henkirikostapauksia ruotsinkielisiltä rannikkoalueilta, ja muun muassa virkamiesten laatimia valituksia rikollisuudesta ja juoppoudesta. Joissain kohdin Åkerblomit tiesivät väkivaltarikoksissa käytetyn puukkoa. (K.V. Åkerblom 1941, 480–486; B. Åkerblom 1962, 276–284.) Vaikka kirjasarjassa rikollisia ei kutsuta puukkojunkkareiksi tai häjyiksi, eivät paikallishistorioitsijat tyystin myöskään sivuuttaneet rikollisuutta. 

Ruotsinkielisten pitäjien väkivaltaisuudesta ja henkirikollisuuden siirtymästä rannikkoseudulta sisämaahan saatiin ensimmäistä tutkimustietoa Lassi Huttusen (1915–1955) vuonna 1958 postuumisti julkaistujen tilastojen johdosta. Huttunen oli ryhtynyt työhön kiinnostuttuaan sosiologi ja kriminologi Veli Verkon (1893–1955) tilastotieteellisistä ja kansanluonnetta koskevista tutkimuksista. Verkko analysoi tutkimuksissaan muiden maiden rikollisuuden lisäksi muun muassa 1800-luvun Etelä-Pohjanmaan henkirikollisuutta ja puukkojunkkariaikaa. (Huttunen 1958; Verkko 1949.) 

Ylikangas esitti vuorostaan omat tutkimustuloksensa 1970-luvulla, osittain täydentäen ja vahvistaen myös Huttusen analysoimatta jääneet laskelmat. Tieto rannikkopitäjien väkivaltaisesta menneisyydestä tai väkivallan laajuudesta ja muutosasteista ei siten ollut voinut päätyä ainakaan Åkerblomeilta aiemmin ilmestyneihin paikallishistorioihin, koska kyseistä tutkimustietoa ei aiheesta vielä ollut edes olemassa.

Ylikangas huomautti asiasta uudelleen vuonna 2017 Etelä-Pohjanmaan maakuntahistoriallisessa teoksessaan Aina sitä jokin naula vetää. Ylikangas kirjoitti siinä kahteen otteeseen, ettei rannikkopitäjien väkivaltaisuuksista ja ruotsinkielisistä puukkojunkkareista ollut mainittu sanallakaan ruotsinkielisissä maakunta- ja paikallishistorioissa. Tälle hän arveli syyksi sen, että ruotsinkielinen Etelä-Pohjanmaa kuuluu nykyisin Suomen vähiten väkivaltaisiin alueisiin. (Ylikangas 2017, 190, 210.) Ylikankaan tulkinnan mukaan ruotsinkielisellä Etelä-Pohjanmaalla vallitsi edelleen häjyjen suhteen jonkinlainen puhumattomuuden kulttuuri.

Mainituilla lausumilla saattoi olla yhteys myös Ylikankaan näkemykseen omasta tutkimuksesta ja kotiseudustaan muita edistyksellisempänä. Hän näki Ylihärmässä olleen erityinen historiallinen ominaisluonne, joka historiallisten tapahtumien valossa näyttäytyi niin, että ylihärmäläiset olivat usein ensimmäisiä sekä pahassa että hyvässä. Esimerkeiksi kävivät puukkojunkkarit, keihin Ylikangas laski kuuluneen myös oman isoisänsä isän. Omaa puukkojunkkaritutkimustaan Ylikangas piti ensimmäisenä vakavasti otettavana historiantutkimuksena, jossa riisuttiin kaunisteleva ja romantisoitu kuva häjyistä. (Ylikangas 1989, 545–547; Ylikangas 1984, 153; Ylikangas 2008.)

Ote Ylikankaan blogitekstistä Ensimmäisistä pahassa ensimmäisiä hyvässä 19.2.2008.

Ylikankaan rooli aivan ensimmäisenä puukkojunkkariromantiikkaa kritisoivana tutkijana voi jäädä tulkinnanvaraiseksi, koska ensimmäisenä tässä työssä voitaisiin pitää kauhavalaissyntyistä rovastia Yrjö Alasta (1860–1944). Alaselta ilmestyi vuonna 1931 Otavan kustantamana teos Puukkojunkkarien aika, jossa Alanen tutki Kauhavalla, Ylihärmässä ja Alahärmässä 1840–1880 eläneitä häjyjä. Tietonsa  Alanen perusti tuomiokirjoihin, kirkonkirjoihin sekä muistitietoon viittaamatta kuitenkaan tarkkoihin aineistoihin. Puukkojunkkareita ja heihin liitettyä romantiikkaa vahvasti kritisoiva teos herätti ilmestymisaikanaan paljon julkista keskustelua, josta kerron tarkemmin eri yhteydessä.

Ylikangas on monissa tutkimuksissaan eri kohdin noteerannut Alasen työn, kutsuen sitä ajoittain ”perinteeksi”, joskus yleisesti kirjallisuudeksi, muistelmiksi, kansatieteellisiksi muistelmiksi, mutta myös tutkimukseksi. Ylikangas tunnisti, että perinnetiedolla oli historiantutkimuksessa oma roolinsa tieteellisestikin pätevänä lähdeaineistona. Hän perusteli perinnetiedon käyttöä etenkin muun lähdeaineiston yhteydessä. Ylikangas myös hyödynsi itse muiden tutkijoiden keräämää muistitietoa, ja ajoittain nojasi omien väitteidensä tueksi alkujaan Alasen esittämiin tietoihin. Näin toimivat muutkin puukkojunkkariaihetta tutkineet, kuten Veli Verkko, Elina Haavio-Mannila (s. 1933), Pentti Virrankoski (1929–2023) ja Kustaa Vilkuna (1902–1980). Tutkijoista Vilkuna jopa kutsui Alasta tämän puukkojunkkariteoksen yhteydessä suopeamielisesti Etelä-Pohjanmaan asiantuntijaksi, ”der südostbottnische Sachverständige”. Mainitut tutkijat viittasivat usein myös kansanperinnetiedon kerääjän, kurikkalaissyntyisen opettajan ja kirjailijan Samuli Paulaharjun (1875–1944) Ala- ja Ylihärmää käsittelevään tutkimusteokseen. [1] Muistitiedolla, kansanperinteellä ja perinnetiedolla on toisin sanoen ollut puukkojunkkariaiheen tutkimusperinteessä vahva rooli ja tehtävä.

Voitaisiinko Alasen teosta pitää sittenkin aivan ensimmäisenä kriittisenä puukkojunkkaritutkimuksena ja samalla puukkojunkkariromantiikan haastavana työnä? Tätä näkemystä vastaan puhuu, joskin ristiriitaisesti, Yrjö Alasen pojan historioitsija, professori Aulis J. Alasen (1906–1987) Historialliseen Aikakauskirjaan 1970-luvulla kirjoittamat kirja-arviot Ylikankaan puukkojunkkaritutkimuksista.

Ajallisesti Aulis J. Alanen aloitti kirja-arvioissaan Ylikankaalta vuonna 1973 ilmestyneestä Väkivallanaallon synty. Puukkojunkkarikauden alku Etelä-Pohjanmaalla -teoksesta. Teoksen kirja-arviossaan Alanen korosti, että Ylikangas oli tutkimuksellaan vastannut aiheen perustutkimuksen tarpeeseen jossa Verkko, Huttunen ja Haavio-Mannila eivät olleet onnistuneet aivan yhtä systemaattisesti. Vaikkei Alanen samassa yhteydessä suoranaisesti nimennyt isänsä teosta aiheen aikaisemmaksi tutkimukseksi, viittasi hän tekstissä muutoin Yrjö-isänsä työhön ja tämän esittämiin tietoihin puukkojunkkari-ilmiöstä, peilaten hänen havaintojaan Ylikankaan tulkintoihin. Aulis J. Alanen esitti arvionsa lopussa, että puukkojunkkariuden päättymiseen eivät olleet vaikuttaneet ratkaisevasti herännäisyys ja virkamiesten parantuminen, vaan osittain siirtolaisuus sekä nuorisoliikkeiden perustaminen. Jälkimmäisessä työssä hän mainitsi Yrjö-isänsä olleen mukana. (Alanen 1973.)

Seuraavassa kirja-arviossaan, joka koski Ylikankaan vuoden 1974 teosta Härmän häjyt ja Kauhavan herra. Kuvaus puukkojunkkareitten ja virkavallan välisestä yhteenotosta 1860-luvun lopulla Aulis J. Alanen kirjoitti, että Yrjö Alanen oli itse elänyt häjyjen aikaan ja paikkaan nähden aivan liian lähellä. Tästä läheisyydestä johtuen vanhempi Alanen oli suhtautunut pitkälti kielteisesti puukkojunkkareihin, ja käsitellyt heitä siksi liian kovaotteisesti Puukkojunkkarien ajassa. Sen sijaan Ylikangas oli osannut kertoa häjyistä ja heidän rikoksistaan jännittävällä ja dekkarimaisella tavalla. (Alanen 1975.) Edellä sanotun lisäksi Ylikangas viittasi useasti Aulis J. Alasen itse aiemmin keräämään muistitietoon.

Alasen kolmas kirja-arvio koski Puukkojunkkareitten esiinmarssia ja oli edellisiä huomattavasti kriittisempi. Hän kritisoi aiempaa yksityiskohtaisemmin Ylikankaan tutkimusotetta, kysymyksiä, käytettyjä lähteitä ja saavutettuja tuloksia. Samalla hän haki isänsä teokselle uudenlaista tunnustusta kirjoittamalla, että ”[j]o 1860 syntynyt Yrjö Alanen tuo esille oman aikansa mielipiteen, jolla lyhyen ajallisen etäisyytensä johdosta täytynee olla erityinen arvonsa.” (Alanen 1977.) Toisin sanoen Alanen oli vaihtanut mielipidettä ja olikin nyt sitä mieltä, että tutkijan ajallinen läheisyys tutkimuskohteeseensa toi kirjoittajan tulkinnoille uskottavuutta. 

Alanen jatkoi, että vaikka Ylikangas oli oivaltanut puukkojunkkari-ilmiön perusnäkemyksen, ”[omasta] mielestäni ja aikaa lähellä olevien tarkkailijoiden silmissä selitys ilmiöön oli yksinkertaisempi.” Seuraavaksi Alanen luetteli häjyilyn syyksi voimakkaiden johtajien (nimismiehet, maaherrat) ja henkisesti rakentavan ohjelman puutteen, joka muuttui kansakoulujen, nuorisoseurojen ja hengellisten liikkeiden myötä. Tämä taas on identtisessä linjassa Yrjö Alasen ajatusten kanssa (Alanen 1931, erit. 54, 58–60). 

Aulis J. Alanen tarkensi näkemystään toteamalla, että Ylikankaan sosiaalijakaumaa ja sosiaalihierarkiaa käsittelevät (amerikkalaisten sosiologien ja kriminologien teorioita noudattelevat) selitykset olivat hänelle, ”vanhalle tutkijalle”, hieman liikaa. Sinänsä selitysmallit olivat järkeenkäyviä mutta Alaselle liian universaaleja. Sen sijaan ja rinnalla Alanen esitti, että maakunnan rauhoittumista voivat osaksi selittää juuri kotimaan ja -maakunnan historialliset tapahtumat: eteläpohjaisten laittoman asevelvollisuuden välttelyyn osittain liittyvä Amerikan-siirtolaisuus ja sortovuosina yleistyneet, vähäosaisiakin herättelevät yritykset isänmaallisuuteen Tällä tavoin hän kytki puukkojunkkariajan loppumisen osaksi Venäjän 1800-luvun lopulla kiihtyneitä sortotoimia ja asevelvollisuuteen pakottamista.

Ylikankaan ensimmäistä teosta (1973) arvioidessaan Alanen oli alun perin erityisen kiinnostunut Ylikankaan sotilaita koskevista väitteistä. Ylikangas oli tuolloin arvioinut, että eteläpohjalainen väestö oli suhtautunut sotaväkeen poikkeuksellisen penseästi, ja kuinka varsinkin talollisten pojat ja heidän johtamansa ryhmät olivat ottaneet yhteen vihattujen sotilaiden kanssa. Puukkojunkkarien varhaisin käyttäytymismalli oli Ylikankaan mukaan peräisin juuri sotilailta. Itse Etelä-Pohjanmaan 1700- ja 1800-lukujen ruotsalaista, suomalaista ja venäläistä sotaväkeä paljon tutkinut Alanen hyväksyi tämän selitysmallin ja täydensi näkemystä korostamalla, että Suomen sota 1808–1809, esivallan vaihtuminen Ruotsista Venäjään ja venäläinen miehitys Etelä-Pohjanmaalla sekä ”laukkuryssien” kanssa käydyt tavanomaiset tappelut olivat lisänneet väkivalta-aggressioita. 

Näin ollen puukkojunkkariajan kiihtymisen taustat olivat nimenomaan venäläisessä miehityksessä. Alanen kannustikin nuorempaa kollegaansa keskittymään jatkossa sota ja sotaväki -selitykseen puukkojunkkariaikaa analysoidessaan, ja vastavuoroisesti kehotti suorasanaisesti Ylikangasta unohtamaan tai vähintäänkin häivyttämään taloudelliset selitykset puukkojunkkari-ilmiössä. Näihin kuuluivat muun muassa tervanpoltto, talonperimysjärjestys ja liikaväestö. (Alanen 1973.)

Alanen 1973, 305.

Ilmiön syntymisessä, jatkumisessa ja sen päättymisessä Alanen puolestaan kannusti Ylikangasta harkitsemaan uudelleen hylkäämäänsä selitysmallia kansanluonteen vaikutuksesta rikollisuuteen. Tällä arvioitsija tarkoitti (etelä)pohjalaisten heimoperäistä, tavallista suurempaa aktiviteettia ja hurjaa luontoa, josta oli osoituksena puukkojunkkarikauden lisäksi nuijasota, tervanpoltto, herännäisyys, siirtolaisuus, aktivismi, jääkäriliike, Pietariin lähtö, Lapuan liike sekä vapaussota. Alasen mukaan oli jopa niin, että puukkojunkkariajan murroskaudesta olisi myöhemmin syntynyt ”aatteita ja miehuutta, joita koko maa tarvitsi.” (Alanen 1973; Alanen 1975; Alanen 1977.)

Alanen 1973, 306.

Alanen 1977, 281.

Aulis J. Alanen ei arvioissaan antanut suoraan Yrjö Alasen teokselle tieteellistä todistusarvoa, mutta yhtä lailla hän tukeutui siinä mainittuihin erinäisiin kertomuksiin ja selityksiin arvioidessaan sekä Ylikankaan puukkojunkkaritutkimuksia että yleisesti ilmiötä. Siitä esimerkki saatiin Puukkojunkkareitten esiinmarssin arviossa, jossa nuorempi Alanen argumentoi vanhemman havainnoilla Ylikankaan esittämiä tutkimustuloksia vastaan. Muuttuneet näkemykset voivat selittyä sillä, ettei Ylikangas lopulta ollut kallistunut professori Alasen ehdotuksille puukkojunkkariuuden selittämisessä eli näkemyksiin pohjalaisen kansanluonteen ja maakunnassa oleskelleen venäläisen sotaväen vaikutuksista. Sen sijaan Ylikangas vahvisti – Alasen kritiikistä huolimatta - taloudellispainotteisia hypoteesejaan ilmiön taustalla. Nämä hypoteesit (mm. laskeva säätykierto) vaikuttivat sittemmin merkittävästi rikos- ja oikeushistorian tutkimukseen Suomessa.

Aulis J. Alasen käsitys venäläisen sotaväen vaikutuksesta maakunnassa oli negatiivinen, mutta samalla näen siinä olleen pyrkimys etsiä puukkojunkkariaiheesta yhtäläisyyksiä 1900-luvun alkupuolen tapahtumiin – nimellisesti vapaus/sisällissotaan 1918 sekä Lapuan liikkeeseen. Entisenä Lapuan liikkeen jäsenenä Alasen ajattelussa oli enemmän ja vähemmän valkoisia vivahteita, joista hän itsekin kertoi muun muassa sukuhistoriallisessa muistelmateoksessaan Perinteitä ja paljastuksia. Tarinaa Alasista ja muistakin (1987). Aulis J. Alasen Ylikankaan tutkimustulosten kritiikin taustalla saattoi olla laajempikin huoli Ylikankaan puukkojunkkariromantiikkaa rikkovasta tutkimusotteesta. Alaselle itselleen häjyt edustivat miehekkään väkivallan mallia, jossa oli lähes yksinomaan ritarillisia piirteitä (mm. Alanen 1952).

Ylikangas tiedosti, ettei hänen vuoden 1976 tulkintansa puukkojunkkareista miellyttänyt kaikkia. Siitä huolimatta ja juuri siksi tutkimus herätti huomiota lehdistössä. Asiasta käytiin keskustelua muun muassa vuonna 1978 ilmestyneessä dokumentissa Myytti ja todellisuus (1978). Dokumentissa haastateltiin Ylikankaan lisäksi häjyjen kunniallisuudesta ja hyvyydestä puolesta puhuvia, samoin kuin yltiöromanttista häjymielikuvaa syrjiviä.

Myytti ja todellisuus (1978), Yle Areena. Haastatelluista Ylikangas perusti argumenttinsa tutkittuun tietoon, muut sukupolvelta toiselle kerrottuun perimätietoon ja yleisesti tunnettuihin puukkojunkkaritarinoihin.

Ylikankaalle kielteiset reaktiot tarkoittivat sitä, että myötämielisestä puukkojunkkarimyytistä haluttiin pitää kiinni, koska yhdenkin myytin rikkominen kyseenalaisti eteläpohjalaisen arvojärjestelmän historiallisine tulkintoineen. Hän kertoi tuolloin saaneensa palautetta, jossa pohjalainen arvostelija ei niinkään kiistänyt Ylikankaan tutkimustuloksia, vaan kritisoi häntä alun perin työhön ryhtymisestä: myytin särkemiseen pyrkimisestä, ja kaiken lisäksi vielä populaarissa muodossa. Ylikangas sai tässä luultavasti kritiikkiä oltuaan mukana tutkimuksiinsa perustuvassa vuonna 1978 viihteellisessä Häjyt–televisiosarjassa sekä edellä mainitussa tv-dokumentissa. Saman arvostelijan mielestä puukkojunkkarimyyttiin sisältyi paljon myönteistä ja kiinni pitämisen arvoista, joten tällaisten käsitysten murskaaminen saattaisi johtaa jopa pohjalaisuuden ytimen eli pohjalaisten tunnetun vapaudenrakkauden murskaamiseen. (Ylikangas 1979, 64–69.)

En ole näillä tiedoilla onnistunut löytämään Ylikankaan esille nostamaa alkuperäistä arvostelua, mutta arvostelu vaikuttaa ilmentävän ajan ilmapiiriä Ylikankaan tutkimusta kohtaan. Samalla selittyy osaltaan se, miksi Ylikangas myöhemmin näki juuri oman tutkimuksensa olleen ”ensimmäinen” puukkojunkkariromantiikan rikkova tutkimus. Yrjö Alasen teos ei ehkä Ylikankaalle edustanut sellaista esitystä, jota olisi voitu 1970-luvun historiantutkimuksessa noteerata sanan painavimmassa merkityksessä tutkimukseksi. Tämä johti teokselle annetun teoskategorian vuorotteluun perinteen, kansanmuistelmien, kirjallisuuden ja tutkimuksen välillä. Alasen työn anti kuitenkin tunnistettiin sekä Ylikankaan että muidenkin puukkojunkkariaihetta tutkineiden piirissä.

Yrjö Alasen kirjan esittely vuodelta 1931. Otavan kiertokirje 27.4.1931.

Alasen kirjaa kuvataan teoksen etukannen kääntöpuolella kulttuurihistorialliseksi muistelmateokseksi.

FM Merja Pyykkönen, väitöskirjatutkija, Tieteiden ja aatteiden historia, Oulun yliopisto. Pyykkönen tutkii väitöskirjassaan naisten tekemiä ja heihin kohdistuneita väkivaltarikoksia sekä sarjarikollisuutta Etelä-Pohjanmaalla ajanjaksolla 1790–1890. Tutkimusta rahoittaa Svenska litteratursällskapet i Finland.

Viitteet

[1] Ylikangas 1973, 24, 49–50, 235, 258; Ylikangas 1976, 17, 25, 28–29, 72, 128–129, 212; Ylikangas 1985, 31, 125, 182, 311–312; Ylikangas 1987, 688, 714; Ylikangas 1979, 38–44; Verkko 1949, 101; Haavio-Mannila 1958, 11, 67, 118, 148–149; Vilkuna 1964, 73–74.

Samuli Paulaharju julkaisi oman perimätietoon pohjautuvan Härmän aukeilta -teoksensa vuonna 1932, eli noin vuosi Yrjö Alasen teoksen jälkeen. Häjyjä osin käsittelevästä Härmän aukeilta -teoksesta tuli välittömästi suosittu työ, johon viitattiin tutkimuksena sekä aikalaislehdistössä että myöhemmissä historiantutkimuksissa. Työtään varten Paulaharju oli tehnyt useita vierailuja eri paikkoihin Etelä-Pohjanmaalla, haastatellut eri-ikäisiä ja -taustaisia ihmisiä, valokuvannut sekä muutoin kerännyt tietoa tutkimansa alueen ja kulttuurien ominaispiirteistä.

Kirjallisuus

Alanen, Yrjö 1931: Puukkojunkkarien aika. Otava.

Alanen, Aulis J. 1952: ”Antti Isotalo 1831–1911.” Teoksessa Suomen talonpoikia Lallista Kyösti Kallioon, 431–447. Toim. Aaltonen, Esko & Haavio, Martti & Jutikkala, Eino & Oja, Aulis. WSOY.

Alanen, Aulis J. 1973: Terävää tiedettä kiistanalaisesta ”junkkarikauden” esivaiheesta. Historiallinen Aikakauskirja N:o 4, 301–306.

Alanen, Aulis J. 1975: Vauhdikasta totuutta puukkojunkkareista. Historiallinen Aikakauskirja 1 (73), 70–75.

Alanen, Aulis J. 1977: Puukkojunkkarien esiinmarssista vielä. Historiallinen Aikakauskirja N:o 3, 279–283.

Alanen, Aulis J. 1986: Perinteitä ja paljastuksia. Tarinaa Alasista ja muistakin. Kirjayhtymä.

Haavio-Mannila, Elina 1958: Kylätappelut. Sosiologinen tutkimus Suomen kylätappeluinstituutiosta. WSOY.

Huttunen, Lassi 1958: ”Etelä-Pohjanmaan henkirikollisuudesta vv. 1749–1900.” Historiallinen Arkisto 56, s. 125–173. Suomen Historiallinen Seura.

Kallio, Reino 1982: Pohjanmaan suomenkielisten kylien oltermannihallinto. Tutkimus vuoden 1742 kyläjärjestysohjeen toteuttamisesta. Väitöskirja, Jyväskylän yliopisto.

Kallio, Reino 2009: Häiriköintiä ja henkirikoksia. Eteläpohjalaisnuoret paikallisen kurinpidon kohteena sääty-yhteiskunnan aikana. Omakustanne.

Koskivirta, Anu 2022: Historiallisen kriminologian tulo Suomeen. Pohjolan historiankirjoitus -tiedeblogi 10.6.2022. https://pohjolanhistoriankirjoitus.blogspot.com/2022/06/

Paulaharju, Samuli 1932: Härmän aukeilta. WSOY.

Verkko, Veli 1949: Lähimmäisen ja oma henki. Sosiaalipatologisia tutkimuksia Suomen kansasta. Suomalaisen Lakimiesyhdistyksen julkaisuja B-sarja N:o 33. K.J. Gummerus Osakeyhtiö.

Vilkuna, Kustaa 1964: Der finnische puukko und das junki-Messer. Suomen Museo (79), 59–90. Suomen Muinaismuistoyhdistys.

Virrankoski, Pentti 1965: ”Härmän häjyt ja Kauhavan komiat.” Kotiseutu 2/1965, s. 182–190.

Virrankoski, Pentti 1966: ”Etelä-Pohjanmaan puukkojunkkarien esiintymisen syyt.” Alkoholipolitiikka, s.254–258.

Ylikangas, Heikki 1973: Väkivallanaallon synty. Puukkojunkkarikauden alku Etelä-Pohjanmaalla. Helsingin ylipiston Historian laitoksen julkaisuja N:o 3.

Ylikangas, Heikki 1974: Härmän häjyt ja Kauhavan herra. Kuvaus puukkojunkkareitten ja virkavallan välisestä yhteenotosta 1860-luvun lopulla. Kustannusosakeyhtiö Otava.

Ylikangas, Heikki 1975: ”Mistä puukko puukkojunkkarin käteen.” Historiallinen Aikakauskirja 73 (1), 109–121.

Ylikangas, Heikki 1976: Puukkojunkkareitten esiinmarssi. Väkivaltarikollisuus Etelä-Pohjanmaalla 1790–1825. Kustannusosakeyhtiö Otava.

Ylikangas, Heikki 1979: Näkökulmia historiantutkimukseen. Oikeuden yleistieteiden laitoksen julkaisuja 2. Helsingin yliopisto.

Ylikangas, Heikki 1984: Murtuva säätyvalta. WSOY.

Ylikangas, Heikki 1987: ”Rikollisuus Etelä-Pohjanmaalla autonomian aikana.” Etelä-Pohjanmaan historia VI. Autonomian kausi 1809–1917, s. 645–740. Etelä-Pohjanmaan maakuntaliitto.

Ylikangas, Heikki 1989: Tervasta teollisuuteen. Ylihärmän kehitys varhaisista ajoista nykypäiviin. Vaasa Oy.

Ylikangas, Heikki 2008: Ensimmäisistä pahassa ensimmäisiä hyvässä. Heikki Ylikankaan blogi 19.2.2008. https://blogs.helsinki.fi/hylikang/2008/02/19/ensimmaisista-pahassa-ensimmaisia-hyvassa/ Luettu 8.11.2023.

Ylikangas, Heikki 2017: Aina sitä jokin naula vetää. Art House.

Åkerblom, K.V. 1928: Korsholms sockens historia I del II: 1500-talet. Författarens förlag.

Åkerblom, Bror 1929: Vörå sockens historia I.

Åkerblom, K.V. 1938: Lappfjärds historia I. Lappfjärds kommun.

Åkerblom, K.V. 1941: Korsholms historia I. Korsholms kommun.

Åkerblom, K.V. 1947: Övermarks historia. Övermarks kommun.

Åkerblom, K.V. 1950: Pedersöre storsockens historia intill 1865 I. Kommunernas förlag.

Åkerblom, K.V. 1950: Pedersöre storsockens historia intill 1865 II. Kommunernas förlag.

Åkerblom, K.V. 1952: Lappfjärds historia II. Lappfjärds kommun.

Åkerblom, K.V. 1954: Pörtom historia. Pörtom kommun.

Åkerblom, K.V. 1956: Korsholms historia II. Korsholms kommuns förlag.

Åkerblom, K.V. & Åkerblom, Bror 1958: Replot historia. Replot kommuns förlag.

Åkerblom, Bror 1962: Vörå sockens historia I. Uusintapainos. Vörå kommuns förlag.

Åkerblom, Bror 1962: Kvevlax historia. Kvevlax kommun.

Åkerblom, Bror 1963: Vörå sockens historia II. Vörå kommuns förlag.

Åkerblom, Bror 1968: Maxmo sockens historia. Maxmo kommuns förlag.

Åkerblom, Bror 1976: Tjöck kommuns historia. Tjöcks kommuns.

Åkerblom, K.V. 1980: Övermarks historia. Näköispainos. Närpes kommun.

Åkerblom, K.V. 1984: Replot historia. Toinen painos. Korsholms kommun.

Åkerblom, Bror 1985: Maxmo sockens historia. Uusintapainos. Maxmo kommuns förlag

Åkerblom, K.V. 1991: Mustasaari sockens historia I. Näköispainos. Kvevlax hembygdsförening.

Åkerblom, K.V. 1992: Vassor bys historia. Uusintapainos. Vassor bys förlag.

Åkerblom, K.V. 1995: Pedersöre storsockens historia intill 1865 I. Näköispainos.

Åkerblom, K.V. 1995: Pedersöre storsockens historia intill 1865 II. Näköispainos.

Åkerblom, K.V. 1995: Kvevlax historia. Näköispainos. Hembygdsforskargruppen i Kvevlax.