Anu Koskivirta
Olavinlinna oli rakennettu Kalmarin unionin (1397–1523) aikana Viipurin käskynhaltija Erik Akselinpoika Tottin määräyksestä vahvistamaan itäistä rajapuolustusta Pihlajaveden rannalle kohtaan, joka tosiasiassa sijaitsi Pähkinäsaaren rauhan (1323) rajan takana Novgorodin ja pian Moskovan Venäjän puolella. Turun rauhasta (1743) lähtien linnaa oli hallinnut Venäjä, ja vielä 1800-luvun taitteessa Savonlinnan seutu oli ollut Venäjän ja Ruotsin rajan jakamaa taantuvaa aluetta, jossa rajaseudun väestö kiisteli väkivaltaisesti kalavesistä ja kaskimaista. Riitojen ja koston kierre pysähtyi lopulta, kun Suomesta muodostettiin Venäjän alainen suuriruhtinaskunta, johon Savonlinnan ympäristö liitettiin muun niin kutsutun Vanhan Suomen osana vuonna 1812.
Tässä tekstissä tarkastellaan savolaisen rajaseudun vaiheiden muistamista seudun ensimmäisessä suurisuuntaisessa kansallisessa juhlassa, Olavinlinnan 400-vuotisjuhlassa heinäkuussa 1875. Juhlat olivat monipäiväiset ja seremoniat tanssiaisineen ja monine puheineen suurisuuntaiset. Päätapahtumana oli 29. heinäkuuta linnanpihan yleisötilaisuus, jonka ohjelman huipensi Suomen kielen ja kirjallisuuden professori August Ahlqvistin (1826–1889) juhlapuhe. Samassa tilaisuudessa jaettiin painatteita historian professori Zachris Topeliuksen (1818–1898), estetiikan ja kirjallisuuden professori Fredrik Cygnaeuksen (1807–1881) ja kansanrunoudentutkija Julius Krohnin (1935–1888) sepittämistä Olavinlinna-aiheisista runoelmista. Tasamerkkivuotta juhlistettiin myös historiateoksin. Sopivasti Olavinjuhlaan valmistuivat sekä historian professori Yrjö Koskisen (1830–1903) pieni maakuntahistoria Savo ja Savonlinna. Utukuvia muinaisuudesta että arkeologi, keskiajantutkija J. R. Aspelinin (1842–1915) Savonlinna 1475–1875 Olavinlinnan rakennuksista.
 |
| Olavinlinna 1875. Kuvitusta J. R. Aspelinin Savonlinna 1475–1875 -julkaisuun. Finna. |
Mahtipontiset linnan merkkivuosijuhlallisuudet, muistoteokset ja niiden saama julkisuus todistivat nopeasta muutoksesta, sillä entiset Savon rajamaat olivat tulleet näkyviksi ja itäinen Suomi noussut merkittäväksi toimijaksi kansallisen kulttuurin kentillä. Vuosisadan alkupuolella kehitystä olivat taustoittaneet seudun maantieteellisen aseman muuttuminen sekä kalevalaisen kansanrunouden muodostuminen kansallisuusaatetta rakentavaksi voimaksi.
Vanhat esivaltiolliset ja valtiolliset vihollisuudet, joihin Olavinlinnan vaiheet olennaisesti liittyivät, olivat Suomen poliittisen aseman vuoksi arkaluonteinen asia. Vaikka Aleksanteri II:n kauden vapaamielisessä ilmapiirissä hankalia aikoja oli mahdollista käsitellä varsin suorasukaisesti, Olavinjuhlaa vietettiin pitkälti historiapoliittisesti korrekteissa merkeissä. Linnanpihassa kajahteli avajaissävelmänä 30-vuotisen sodan ratsuväen marssi, joka ei muistuttanut idän ja lännen vastakkainasettelusta Pihlajaveden rannoilla, vaan 250 vuoden takaisesta uskonsodasta kaukana Keski-Euroopassa. Muiltakin osin linnasta iloittiin jo menneisyyteen jääneiden sotaisuuksien muistomerkkinä. Juhlinnan aiheeksi nousi historiallisen sovinnon aikakausi, jota parhaillaan elettiin, ja jonka aikaansaamisesta kiiteltiin Venäjän keisari-suuriruhtinaita. Kaikki tämä kertoi tarkoituksenmukaisesta muistin politiikasta.
Itäsuomalaisen oppineiston tapa tarkastella Suomen menneisyyttä kiinnittyi Irma Sulkusen mukaan 1800-luvulla ensisijaisesti kieleen, kansaan ja kulttuuriin siinä missä läntisen Suomen kansalliset historioitsijat suuntautuivat kirjallisiin dokumentteihin ja valtiollisen kehityksen varhaisiin juuriin. Itäisen historiakulttuurin näkökulmia ilmensivät esimerkiksi Viipurin seudulla varttuneen kansanrunoudentutkijan, kirjailija Julius Krohnin juhlarunoelman valinnat. Hänen säkeensä ohittivat luontevasti ruotsalaisten ja venäläisten valtapiirien vihanpidon historian keskittymällä suomalaisten heimojen muinaisiin toraisuuksiin. Myyttisessä alkutilassa savolaiset olivat rakentaneet nälkää ja hallaa uhmaten maakuntaansa, kunnes osa joutui Pohjolan ja osa Väinölän alle. Seuraukset olivat karut: ”vapaina oltiin yks’ – nyt orjaa kaks”. Seurasi aika, jolloin ”ahneesti veljen vert’ joi veljen rauta”, kunnes valaistu Olavinlinnan torni ”haihdutti vihat katkerat”. Kertojan aikana linna ei ollut enää rajanvartija, vaan muinaisuuden suoja.
Historiarunous tulkitsi menneisyyden tapahtumia vapaasti. Teoksen taitekohdassa linnan torniin syttyy valo, joka sai sokeat veljet tunnistamaan veljensä ja laskemaan aseensa. Pikemmin kuin linnan valmistumisen ajankohdasta nämä säkeet sopivat kertomaan 1810-luvun taitteesta, jolloin rajan jakamat Savon osat olivat päätyneet samaan valtakuntaan ja tulleet yhdistetyiksi saman hallinnon alle. Turun rauhan jälkeisten vuosikymmenten väkivaltaiset rajariidat voi sijoittaa näin ajatellen samaan onnettoman heimovihan jatkumoon keskiajan ja uuden ajan alun savolaisten ja karjalaisten tuhoamisretkien kanssa.
Myös länsisuomalainen historian professori Yrjö Koskinen
viestitti Savon ja Olavinlinnan historiassaan vastaavanlaista jo päättyneen
heimovihanpidon viestiä. Koskinen näki valtiollisten konfliktien alkujuurten
versoneen savolaisten ja karjalaisten omista keskinäisistä kiistoista.
Ruotsin karjalaiset Suur-Savosta ovat tunkeutuneet eteenpäin ja Venäjän karjalaisten on täytynyt väistyä. Niin oli alkanut tuo pitkä riita ja tora veljesten välillä kahden puolen valtarajaa. Ensimmältä se ei ollut kuin -- asukasten riita kalavesistä ja oravametsistä, useinkin turhanaikainen tora.--. Mutta vähitellen karttui ankaraa sodan aihetta niiden valtakuntain välillä jotka olivat Pähkinäsaaressa jakoa tehneet. (Tämä ja seuraavat lainaukset ovat Yrjö Koskisen teoksesta Savo ja Savonlinna. Utukuvia muinaisuudesta. 1875.)
Turun rauhassa Venäjään liitetty savolaisalue oli Koskiselle silti läntisesti ajatellen ”neliskulmainen sarvi, joka pisti maakunnan sydämen läpi” ja valtioiden välille jäänyt riitamaa ”neutralinen ala”, jolla ”nämä avarat perät olivat niin kuin hukatut Ruotsin valtakunnan tietämättömiin komeroihin”. Epäkohtia oli seurannut väistämättä valtiorajan sijoittuessa kohtaan, jonka molemmin puolin asui ”tuttavia, sukulaisia, saman papin sanankuulijoita, joilla oli sama kieli, samat tavat ja melkeinpä sama lakikin” – mutta jotka olivat vannoneet uskollisuutta eri esivallalle.
Koskinen määritti Savon lähihistorian käännekohdaksi Vanhan Suomen yhdistämisen Suomen suuriruhtinaskuntaan vuonna 1812; se eheytti Turun rauhanteon hajottaman Savon maakunnan.
[T]uo kummallinen raja, joka oli halkaissut Savonmaan ja verisiä taisteluja synnyttänyt, oli ilman verenvuodatusta poistettu. --- Ei ollut enää Ruotsin Savoa ja Venäjän Savoa. Se oli kaikki tyyni Suomen Savo salminensa saarinensa.
Savon olojen epäkohdat korjaantuivat Koskisen mukaan 1810-luvun taitteen molemmin puolin. Venäjän raja siirtyi kauaksi Savosta eikä rajan takanakaan ollut enää mikään vihollinen. Siksi Olavinlinnakaan ei enää ollut rajalinna erämaiden liepeessä, vaan ”ihana muistomerkki Savon ja Suomenmaan muinaisista taisteluista”. Myös arkeologi J. R. Aspelin, joka rohkeni kuvata linnan vaiheita käsittelevässä suomenkielisessä kirjassaan karusti venäläistenkin väitettyjä raakuuksia keskiajalla, ylisti Pihlajaveden rannalla kohoavan linnan torneineen ja muureineen tulleen ”Suomen kauneimmaksi muinaisjäännökseksi”. (Lainaus on J. R. Aspelinin teoksesta: Savonlinna 1475–1875. 1875.)
Olavinlinnan ruotsinkielisten muistorunojen painotukset poikkesivat jonkin verran suomenkielisistä runo- ja historiateksteistä. Savolaista asuttajakansaa ja suomalaisten traagisia veljessotia ei välttämättä niinkään muistettu kuin rakentajasankari Erik Akselinpoika Tottia sekä lännen ja vieraaksi koetun idän ikiaikaista taistelua. Näin linnakin näyttäytyi monissa historian vaiheissa Viipurin linnan kaltaisena lännen etuvartiona laajenemishaluista idän valtaa vastaan. Fredrik Cygnaeus nimitti Olavinlinnaa muistorunossaan ikuisen vihanpidon lapseksi (/sikiöksi, ett foster av evig fejd) ja kertoi ajasta, jolloin ylpeä puolustuslinna näki sinikeltaisen sotalipun revittävän alas ja värjäytyvän punaiseksi – ja jolloin Saimaan ilman täytyi ”tottua kantamaan vierasta ääntä”. Julkaisu- tai esityskielestä riippumatta Olavinlinnan muistoteoksissa jaettiin yhteinen käsitys veriuhrien jäämisestä kauas menneisyyteen ja juhlitun puolustusrakennelman muuttumisesta yhdeksi tärkeimmistä kansallisista muistomerkeistä. ”Vihan soihtu on sammunut kukkien sateessa eikä itätuulessa kulje taistelun jylinää”, sepitti muistosäkeisiinsä historian professori Zachris Topelius.
Fennomaanien veljessota
Historiankirjoitus ei muista Olavinjuhlaa pelkästään kansallisen sovinnollisuuden tunnelmista. Tapahtumasta sai alkunsa myös sapenkarvas historiakiista, joka leimahti talvella 1876 Kirjallisessa Kuukausilehdessä ja Uudessa Suomettaressa juhlan pääpuhujan, Suomen kielen ja kirjallisuuden professori August Ahlqvistin ja historian professori Yrjö Sakari Yrjö-Koskisen välille. Tämän jälkeen kiista laajeni kärkkääksi mielipiteiden vaihdoksi muillakin areenoilla. Riidan aihe ei liittynyt välittömästi Olavinlinnaan, vaan Ruotsin ajan merkitykseen Suomelle – ja jo aiemmin tunnettuun ajatukseen suomalaisten kansallisesta kiitollisuudenvelasta Ruotsille. Tosiasiassa Ahlqvistin juhlapuhe sytytti osapuolten aiemmat henkilökohtaiset kaunaisuudet kirjalliseksi ilmiriidaksi, joka hajotti suomalaiskansallista liikettä.
 |
| August Ahlqvist 1870-luvulla. Finna. |
Kuopiolaistaustaisen, Savolaisen laulunkin sanat 1850-luvulla riimitelleen Ahlqvistin suomenkielinen juhlapuhe sisälsi samoja itäisen historiakulttuurin piirteitä kuin Krohnin muistorunoelmakin: savolaisten ansio maakunnan asuttamisessa tunnistettiin, seudun varhaisten sotaisuuksien osapuolet kuvattiin saman kansan jäseniksi ja linnan suurin historiallinen ansio nähtiin rauhan teoissa. Linnan siirtyminen Venäjän haltuun kuvataan sekin neutraalilla tavalla. Näistä piirteistä huolimatta puheen suhde menneisyyteen oli mitä valtiollis-yhteiskunnallisin – ja tässä se tuli Yrjö Koskisen tontille.
Puheensa aluksi Ahlqvist luonnehti Olavinlinnan rakentamista ihmeen kaltaiseksi uroteoksi: toimelias Erik Akselinpoika Tott onnistui oikaisemaan itärajan vastaamaan luonnonrajoja. Ahlqvist kiitti ponnisteluista linnan rakentamiseksi ahkeria ja sitkeitä savolaisia, jotka rakennusurakan ohessa raivasivat kirveineen rajattomat metsät vastaanottamaan auringon lämpöä ja sivistyksen valoa.
Keskiajalla linna suojeli asukkaita alituisissa sodissa ja levottomuuksissa, joissa historian erilleen repimät, kahden vallan alle joutuneet karjalaiset hyökkäsivät toisiaan vastaan. Stolbovan rauhan (1617) myötä olot pääsääntöisesti rauhoittuivat rajan siirryttyä kauaksi itään, mutta 1700-luvulla Savonlinnasta tuli jälleen rajavartija, ensin Ruotsin ja sitten Venäjän puolella.
Ahlqvist näki Olavinlinnan vieraalle maalle nousseena puolustusrakennelmana, joka sai sittenkin suurimman arvonsa rauhan palveluksessa, veronkannon ja siviilihallinnon keskuksena. Linnasta käsin ”länsimainen sivistys” levisi savolaisiin erämaihin: Ruotsi järjesti ja hallitsi Itä-Suomen raakoja oloja sekä opetti lain noudattamista ja järjestäytyneen yhteiskunnan velvollisuuksia.
Juhlapuheen kiistanalainen kohta koski Ruotsin tehtävää suomalaisten kohtaloissa. Ahlqvist toivoi suomalaisten kiittävän ruotsalaisia siitä, että Ruotsin lait, instituutiot ja hallitsijat antoivat suomalaisten esi-isille samat oikeudet kuin Ruotsillekin ja veivät suomalaiset osaksi eurooppalaista sivistystä. Ruotsin sodissa oli siksi vuodatettu suomalaisten verta Suomen ja koko ihmiskunnan puolesta.
Venäläinen hallinto ei syyttänyt puhetta separatismista, vaan puhe närkästytti osaa kuulijoista ennen muuta kielipoliittisista syistä. Pahimmin puheesta tuohtui Yrjö Koskinen, joka koki puheen eräät osuudet henkilökohtaiseksi loukkaukseksi ja laajemmin nuhdesaarnaksi fennomaanisille aatetovereilleen. Hän syytti Ahlqvistia matelemisesta ruotsalaisten edessä ja halusi itse osoittaa kiitollisuutta Suomen erityisasemasta venäläiselle valtiovallalle.
Ahlqvist hävisi puhetta seuranneen kiistan kansallisesta orientaatiosta. Olavinlinnan 400-vuotisjuhlasta, jossa linnasta oli syntynyt yhteisesti hyväksytty kansallisen sopusoinnun paikka, muodostui lenkki tapahtumaketjussa, joka hiivutti kielellisesti joustavaa kulttuurifennomaniaa ja vahvisti valtiollis-poliittisen suomalaisuusaatteen voittokulkua.
Anu Koskivirta, FT, on Suomen ja Pohjoismaiden historian dosentti. Hän työskentelee Koneen säätiön rahoittamassa Metsäkuvan kääntöpuoli. Metsäkatoalueiden yhteiskuntahistoria ja maisemakuvasto Suomessa ja Ruotsissa noin 1820–1920 (MetSuRi) -tutkimushankkeessa (Jyväskylän yliopisto, historian ja etnologian laitos).
Kirjallisuus
Aspelin, J. R., Savonlinna 1475–1875. Helsinki, Frenckell & poika 1875. https://www.gutenberg.org/files/65639/65639-0.txt
Koskinen, Yrjö, Savo ja Savonlinna. Utukuvia muinaisuudesta. Helsinki, SKS 1875. https://www.gutenberg.org/ebooks/37163
Lindgren, Klaus, Georg Zachris Forsman ja ruotsalaiset – kansallinen vihapuhe ja sen rajat 1800-luvun puolenvälin jälkeisessä Suomessa. Teoksessa Marja Vuorinen (toim.), Vihapuheen, viholliskuvien ja disinformaation historiaa. Vallan ja vastarinnan välineitä, Historia mirabilis 2021, 65–93.
Lounasmaa, Viktor, Elämäni taipaleelta: Muistelmia. Porvoo: WSOY 1910. www.gutenberg.org/ebooks/71161
Pohjolan-Pirhonen, Helge, Olavinlinnan historialliset vaiheet. Savonlinna: Pyhän Olavin kilta 1973.
Riikonen, H. K., Ahlqvist, August. Kansallisbiografia-verkkojulkaisu. Studia Biographica 4. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1997.
Sulkunen, Irma, Suomalaisen Kirjallisuuden seura 1831–1892. Helsinki, SKS 2004.
