Anu Koskivirta & Petri Karonen
Viipurin valloitus kevät-kesällä 1710
Viipurin linnan ja kaupungin valloitus kesäkuussa 1710 oli Venäjälle suuri voitto. Ruotsille vuosisatojen ajan merkittävän rajalinnoituksen menetys oli vastaavasti valtava tappio. Linnoitettua kaupunkia kutsuttiin niin Karjalan, Suomen kuin koko Ruotsinkin lukoksi.
Hyökkääjien joukkoja komensi yliamiraali Fedor Apraxin (1661–1728), jolle Venäjän tsaari Pietari I (1672–1725) oli talvella 1710 antanut käskyn piirittää ja näännyttää puolustajat ja sen jälkeen valloittaa Viipuri. Viipurin puolustusta johti eversti Magnus Stiernstråhle (1660–1738), jonka joukot olivat vain kuta kuinkin viidesosa venäläisten noin 18 000 miehen vahvuisesta sotavoimasta. Raskaita tappioita kärsinyt, mutta jatkuvasti vahvistuksia saanut hyökkääjä käytti armotta tykistöään linnoituksen muurien murskaamiseen ja kaupungin tuhoamiseen. Linnoitus kesti kuitenkin kolmen kuukauden piirityksen. Ankaria menetyksiä kärsineet ruotsalaiset arvioivat parhaaksi laskea aseensa vasta kesäkuun toisella viikolla, kun myös tsaari oli saapunut paikalle ja vaati suunnitelman lopullista toteuttamista.
 |
| Viipurin piiritys 1710 Eremitaasin kuparipiirroskokoelmassa Pietarissa sijaitsevan alkuperäisen kuparipiirroksen mukaan. Lähde: Museoviraston kuvakokoelma. |
Kaupungin puolustajat esittivät antautumisehtonsa, joihin kuului muun muassa sotilaiden vapaa marssi ulos kaupungista ja siviilien esteetön oikeus poistua halutessaan kaupungista. Neuvottelujen tuloksena 13.6.1710 tehdyn sopimuksen mukaan varuskunnan sotilaat ja heidän perheensä saisivat poistua Viipurista omaisuus mukanaan. Viipurin porvaristolle ja papistolle luvattiin oikeus harjoittaa luterilaista uskontoaan myös ortodoksisen tsaarin alaisuudessa. Sopimukseen kuului myös lupaus kaupungista suojaa hakeneiden pakolaisten vapaasta ja turvallisesta poistumisesta. Kaksi päivää myöhemmin varuskunta antautui.
Venäläiset eivät kuitenkaan lopulta noudattaneet suurta osaa sopimuksesta, sillä vain osa nostoväestä päästettiin kotiseuduilleen. Vakinaiset joukot sen sijaan raahattiin lopulta sotavankeuteen ja pakkotöihin Venäjälle. Voittajat veivät myös naisia ja lapsia myytäviksi orjamarkkinoille Venäjälle. Voittajat järjestivät kaupungissa ja sen lähialueilla verilöylyjä, kiduttivat siviilejä ja rosvosivat heidän omaisuuttaan. Viipuriin jääneet kaupunkilaiset määrättiin vannomaan uskollisuudenvala Venäjän tsaarille sodan vielä ollessa kesken. Määräys oli monille viipurilaisille vastenmielinen, sillä se tarkoitti Ruotsin kuninkaalle annetun uskollisuudenvalan rikkomista, mikä oli normaalioloissa kuolemalla rangaistava majesteettirikos.
***
Seuraavassa pohdimme, miten Viipurin valloituksesta kirjoitettiin eri aikoina sekä miten ja miksi tapahtumaa muistettiin saksan-, ruotsin- ja suomenkielisessä julkisuudessa. Tarkastelemme kysymystä ensimmäisten aihepiiriä käsitelleiden tieteellisten tekstien, historian yleisesitysten, koulutekstien sekä Suomessa autonomian ajalla julkaistujen sanoma- ja aikakauslehtien kirjoitusten avulla. Tarkastelu päättyy vuoden 1914 tienoille, jolloin entisestään kiristynyt lehdistösensuuri lopetti aiheesta kirjoittamisen sanomalehtiin kokonaan. Itsenäistymisen jälkeen keskustelun sävy ja painopisteet puolestaan muuttuivat niin, että niiden tutkiminen on oman esityksensä aihe.
Piiritys saksankielisissä Suomen historian yleisesityksissä
Viipurin ja eteläisen Karjalankannaksen valloitusta käsiteltiin lyhyesti jo ensimmäisissä Suomen historian yleisesityksissä, pommerilaisen historiantutkijan Friedrich Rühsin teoksessa Finland und seine Bewohner (1809) ja Venäjän Tanskan-lähettilään Peter von Gerschaun Geschichte des Grossfürstehthum Finnlands -kirjassa (1821).
Rühsin teoksen kirjoittamisen aikaan Viipurin seutu takamaineen muodosti vielä venäläisen kuvernementin ja muun Suomen liittämistä Venäjän keisarikuntaan vasta valmisteltiin. Teos nojasi aikalaistulkinnan mukaan Suomen historian isäksi tituleeratun Henrik Gabriel Porthanin tuotantoon, jossa ei hyödynnetty venäläisiä lähteitä. Baltiansaksalaisen Peter von Gerschaun historiakirjassa niitä puolestaan käytettiin. Kyseinen teos kattoi alueellisesti myös niin kutsutun Vanhan Suomen historian, mutta Venäjän hallinnon näkökantoja myötäilleen kirjan tietopohja oli muutoin puutteellinen, ja suomalaislähtöisen akateemikon A. J. Sjöbergin mukaan kirjoittaja oli paikannut tietämyksensä aukkoja mielikuvituksellaan.
Erot porthanilaisen ja Venäjää ymmärtävän tradition välillä erottuvat myös 1800-luvun alkupuolen historiankirjoituksen tulkinnoissa Viipurin valloituksesta. Vastaavanlainen asetelma on toistunut myöhemmin muissakin Suomen historiografian kiistakysymyksissä.
Läntinen historiografian suuntaus, jota Porthan ja Rühs edustivat, toi esille Viipurin asukkaiden ja lähiseudun maalaisväestön koettelemuksia valloittajien käsissä. Sitä vastoin Venäjän hallinnon näkökulmaan sitoutuneet historiankirjoittajat kyseenalaistivat kansan kärsimyshistorian todenperäisyyttä ja keskittyivät tarkastelemaan Suomea yleisemmällä tasolla kahden kilpailevan vallan pelinappulana.
Suomen kansan kärsimyshistoria kulki Friedrich Rühsin Venäjään kriittisesti suhtautuvan Finland und seine Bewohner -teoksen kantavana teemana. Sitä kuvastivat ennen muuta laajat julmuudet suuren Pohjan sodan venäläisvalloituksen ja -miehityksen aikana. Viipurin vuoden 1710 piiritystä ja valloitusta kuvatessaan Rühs kertoo väestön yhtenäisyydestä ja puolustustahdosta, joka murtui vasta, kun kaupunki oli ollut pitkän aikaa saarrettuna ja puolet siitä lopulta tulitettu raunioiksi. Kun Ruotsin joukot olivat antautuneet saatuaan lupauksen joukkojen vapaasta vetäytymisestä, keisari Pietari oli rikkonut aseleposopimuksen ottamalla Ruotsin joukot, Viipurin varuskunnan ja kaupungin asukkaat sotavangeiksi.
Rühs jatkaa kertomalla ympäristön kylien polttamisesta ja asukkaiden joukkomurhista valloittajan edetessä Suomen suunnalla ja koettelee etenevien venäläisjoukkojen raakuuksien kuvauksellaan lukijan sietokykyä. Hän kertoo ihmisten kärventämisestä hiljaisella tulella ja paranevien palovammojen aukirepimisestä, asukkaiden polttamisesta uuneihin tai taloihinsa, raiskauksista, raajojen rikki venyttämisestä, muunlaisesta kidutuksesta ja joukkomurhista – sekä pohjoisesta tulleista kalmukeista (mongoleista), jotka kuljettivat paikallisten pikkulasten ruumiita kelkassa ateriatarpeinaan. Rühs huomauttaa, etteivät venäläisupseerit puuttuneet julmuuksiin, vaikka niitä todistivatkin. Sotajoukkojen toimet synnyttivät hänen mukaansa inhoa, joka sai asukkaat kaihtamaan vihollisen käsiin joutumista kaikin mahdollisin keinoin.
Rühsin kuvaus perustuu kirjeeseen, jonka kenraalimajuri Magnus Armfelt oli lähettänyt Hiitolasta marraskuussa 1711. H. G. Porthan oli julkaissut kirjeen Åbo Tidningar -lehdessään maaliskuussa 1782. Armfelt raportoi tuoreeltaan Ruotsin hallitukselle ”kansan tuskaisista valituksista, jotka koskivat hyökkääjän julmaa tyranniaa”. Hän oli kuullut järkyttyneiden pakolaisten kertomuksia seudun oloista sekä ennen että jälkeen Viipurin piirityksen ja todistanut ominkin silmin siviilien joukkomurhia ja kiduttamista. Rühsin teoksen ruotsinkieliset laitokset ilmestyivät vuosina 1811–1813 ja 1827, ja kummankin käännöksen kuvaus Viipurin valloituksesta vastasi pitkälti Rühsin alkutekstiä. Varhaisemman laitoksen otsikointi ”Suomen kärsimyshistoria Kaarle XII:n ajalla” tosin tiivistyi A.I. Arwidssonin versiossa ”Suomalaisten kärsimyksiksi Kaarle XII:n ajalla”. Tällaisesta Suuren Pohjan sodan kokemushistoriasta virallinen Suomi vaikeni 1800-luvun loppupuolelle saakka poliittisten reaaliteettien vuoksi, kuten Kustaa H. J. Vilkuna on osoittanut artikkelissaan isovihan historiankirjoituksesta (2012). Arwidssonin käännöksen tuominen Suomeen kiellettiin, mutta teos levisi silti suuriruhtinaskunnassa varsin laajasti.
Armfeltin kirjeen julkaiseminen täydensi Åbo Tidningar -lehden suurta Pohjan sotaa (stora Ryska kriget) koskevaa jatkosarjaa, jonka Porthan oli julkaissut lehden neljässä numerossa vuonna 1776. Jatkosarja käsitteli aikalaiskuvausten perusteella Pohjanmaan venäläisvalloitusta vuonna 1713 sekä siitä seuranneita joukkomurhia ja väestön systemaattista kiduttamista. Läntisessä Suomessa valloituksesta ja miehityskaudesta säilyi ja tallennettiin ymmärrettävistä syistä enemmän perimätietoa kuin alueilta, jotka jäivät jo vuosina 1710–1711 pysyvästi Venäjän hallintaan.
Viipurin piirityksistä koululaisille ja opiskelijoille
Ensimmäinen venäläisen Suomen kuvernementin (ent. Viipurin kuvernementin) asukkaille tarkoitettu kuvaus Viipurin piirityksestä ja valtaamisesta julkaistiin Viipurin lukion kouluohjelmassa keväällä 1810, jolloin Viipurissa kerrottiin vietettävän valloituksen muistojuhlaa. Lukiolaisille ja heidän vanhemmilleen tarkoitettu kouluohjelma levisi pietarilaisena painotuotteena myös Venäjän keisarikunnan kouluhallintoon.
Historian lehtori Georg Ernst von Plate kävi tekstissään läpi kaikki viisi Viipurin historiallisen ajan venäläispiiritystä, mutta keskittyi niistä viimeisimpään, joka oli johtanut kaupungin valloitukseen kesäkuussa 1710. Von Plate kertasi sotatapahtumia kiihkottomasti eikä kuvaus poikennut tältä osin läntisestä historiankirjoituksesta. Tekstiä sitoi keisarilliseen historiankirjoitukseen lähinnä pyrkimys tehdä venäläisvalloittajien vaikuttimia ymmärrettäviksi. Von Plate myönsi, että varhaisimpien vuosisatojen hyökkäyksiä Viipuriin oli voinut motivoida silkka ryöväily, mutta Iivana IV:n (suom. Julman) ajoista lähtien sotatoimien tavoitteeksi tuli valtapiirin laajentaminen. Siinä missä Iivana tavoitteli 1500-luvulla Itämerelle pääsyä, Pietari pyrki ja pääsi 1700-luvun alussa valloittamaan myös Baltian. Valloitukset palvelivat samalla Pietarin tavoitetta eurooppalaistaa Venäjää.
Venäjän ensimmäistä, syksyn 1706 valtausyrityksen torjumisesta von Plate antaa Viipurin puolustajille tunnustusta rohkeudesta ja päättäväisyydestä. Siksi tsaari hänen mukaansa palasikin Suomeen vasta ”voitettuaan rohkean vastustajansa … Ukrainan pohjoisilla tasangoilla”. Taistelu Viipurista alkoi uudelleen maaliskuussa 1710, minkä jälkeiset sotatapahtumat von Plate käy läpi kerraten lisäksi kohta kohdalta vetäytymissopimuksen sisällön. Mainituksi tulee myös Viipurin valtauksen kunniaksi lyöty juhlamitali. Sitä koristavat Pietarin muotokuva sekä kaupungin kartta ja kaiverrus Occupat audentem: Wiburg 14. jun S.V.
 |
| Tsaari Pietari I:sen ruotsalaisista saamien voittojen kunniaksi lyöty muistomitali vuodelta 1710. Muistomitalin kääntöpuolella Venäjän vaakunaa ympäröivät Ruotsilta valloitetut kaupungit, kuten Viipuri ylhäällä oikealla. Lähde: Philipp Heinrich Müller 1710. Suomen kansallismusoa. |
Von Platen tulkinta vetäytymissopimuksen toimeenpanemisesta on maltillinen. Hän myöntää Pietarin rikkoneen sopimuksen, ja pitää tarpeettomana käydä tarkemmin läpi menettelyn syitä. Alaviitteessä hän mainitsee rikkomisen perusteiksi toistuvat valitukset Ruotsin armeijan toimista. Tsaari oli von Platen mukaan närkästynyt erityisesti kapteeni Liljelle, jonka kerrottiin ennen antautumista repineen alas venäläisen viestialuksen lipun ja ottaneen aluksen kapteenin miehistöineen vangiksi. Rangaistuksena Ruotsin joukkojen väitetystä toiminnasta Pietari esti niiden (myös Viipurin varuskunnan väen) vapaan vetäytymisen sovitulla tavalla. Hän otti sotavangeikseen Ruotsin joukkojen komentajan sekä lähes 4000 sotilasta, joista noin 150 oli upseereita. Plate ei mainitse mitään paikallisten siviilien kohtalosta. Keisarikunnan koululaisille tarkoitetussa kirjoituksessa laajenevan imperiumin valloitustoimia kaikkine lieveilmiöineen olikin käsiteltävä sensitiivisesti kirjoittajan henkilökohtaisesta kannasta riippumatta.
A. I. Arwidssonin oppikirja Lärobok i Finlands historia (Åbo 1832) puolestaan käy läpi ainoastaan Viipurin valloituksen päätapahtumat. Dosentti Gabriel Reinin tarkistamassa tekstissä mainitaan kuitenkin yleisellä tasolla sodan aikaiset julmuudet (molemmin puolin) sekä Suomen mittaamattomat kärsimykset ja kansan katkeruus tuolloista vihollista kohtaan.
Gabriel Rein piti historian professuurin vuonna 1834 saatuaan luentoja, joista toimitettiin postuumisti yleisesitys Föreläsningar öfver Finlands historia (II, 1871). Rein kertoi Pietarin halunneen vallata Viipurin kasvavan Pietarin suojamuuriksi ja määränneen valloittamaan kaupungin hinnalla millä hyvänsä. Luennolla kerronnan keskiössä ovat yksinomaan armeijat ja sotamateriaali. Rein ei käsittele aselevon ehtoja saati mainitse antautumissopimuksen rikkomista, vaikka kertookin, että Ruotsin joukot otettiin sotavangeiksi sairaita sotilaita ja nostoväkeä lukuun ottamatta. Sitä vastoin hän kävi luennollaan läpi yrityksiä valloittaa menetetty kaupunki takaisin.
Keisarikunnan poliittinen kontrolli ulottui luonnollisesti myös yliopistolaitokseen. Kaikenlaiselle opetusmateriaalille ominaiseen tapaan Rein ei maininnut valloittajan raakoja otteita. Nuori Zachris Topelius, Reinin tuleva kollega, pitikin luentojen lähestymistapaa 1700-luvun alkuvuosien sotaan ja miehityskauteen suorastaan pyhäinhäväistyksenä. Vanhan Suomen ajalla Jääskessä syntynyt, ja niin ruotsalaisia kuin venäläisiäkin lähteitä taitavasti hyödyntänyt Rein oli omaksunut Venäjää ymmärtävän lähestymistavan jo viimeistään kouluvuosinaan Viipurissa, vaikkei hänen suhteensa keisarilliseen hallintoon ollut myöhemmin aivan yksioikoinen.
Von Gerschau ja vastatulkinta ylivoimaisesta valloittajasta
Venäjän hallinnolle myötämielisimmän tulkinnan Viipurin piirityksen jälkeisistä tapahtumista esitti kuitenkin Peter von Gerschau omassa historiateoksessaan (1821). Kirjan laatimista olikin motivoinut tarve torjua Rühsin teoksessa esitettyjä syytöksiä siitä, miten Venäjä on Suomea vuosisatojen mittaan kohdellut. Kaarle XII:n aikaa koskevassa osuudessa Gerschau kertoo lyhyesti entisen kotikaupunkinsa Viipurin piirityksestä keväällä 1710. Tätä ”Suomen lukkoa” puolustaneet joukot antautuivat lopulta kesäkuussa, kun Venäjän raskas tykistö oli moukaroinut kaupunkia ja Ruotsin joukoille oli taattu mahdollisuus vapaaseen perääntymiseen. Joukot eivät kuitenkaan päässeet poistumaan, koska Pietari määräsi ne vangittaviksi. Kyse oli von Gerschaun mukaan rangaistustoimesta, jonka perusteita hän ei nimeä. Vankeus sidottiin Ruotsiin paenneiden asukkaiden paluuseen.
Entisenä viipurilaisena von Gerschau näki tärkeäksi mainita, että venäläiset ottivat käyttöönsä Viipurin ruotsalaisen seurakunnan kirkon ja jättivät suomen- ja ruotsinkielisten luterilaisten käyttöön tilavan suomalaiskirkon. Hän mainitsee kuulleensa, että monia paikallisia perheitä ajettiin keisarin lupauksesta huolimatta Pietariin tai Sisä-Venäjälle.
Toisin kuin Rühs, joka oli kuvannut valloituksen yhteydessä äärimmäisiä raakuuksia ja siitä seurannutta suomalaista vastarintahenkeä, torjui von Gerschau väitteet Venäjän joukkojen ylilyönneistä. Hän totesi, että suomalaisten katkeruus valloittaja-armeijaa kohtaan johtui varmasti Pietarin joukkojen ylivoimaisuudesta. Kenties tässä nähtiin yksi esimerkki tarpeettomasta mielikuvituksen käytöstä, josta akateemikko Sjöberg teosta rajusti moitti, kuten edellä todettiin. Kertomukset julmuuksista vahvistivat Gerschaun mukaan myös Ruotsin armeijan revanssihalua, jolta putosi lopulta pohja Pietarin joukkojen jatkaessa etenemistään.
Viipurin jälkeen valloitettiin Lappeenranta ja Käkisalmi. Von Gerschaun mukaan valtakunnan uusi pääkaupunki tarvitsi yhtä lailla ulkomuureikseen myös Viron ja Liivinmaan, jotka Pietari oli päättänyt liittää valtakuntaansa lopullisesti. Von Gerschau kyseenalaisti kertomukset raakuuksista, karkotuksista ja väestön vankeuteen viemisestä muun Suomen valloituksen ja miehitysajan yhteydessä. Hän myönsi kuvaukset mahdollisena, että Pietari on antanut tällaisia määräyksiä kaukonäköisesti rauhoittaakseen seudun oloja.
Piirityksestä suomeksi suomalaisille lukijoille
Viipurin linnan viidestä piirityksestä julkaistiin huhtikuussa 1833 kaksiosainen jatkokertomus suomeksi Sanan saattaja Viipurista -sanomalehdessä. Georg Ernst von Platen aiemmin mainittuun tekstiin vahvasti nojanneen kuvauksen oli nähtävästi kääntänyt ja toimittanut lukion entinen oppilas, koulun historian yliopettajana toiminut A. J. Europaeus.
Tekstissä kerrattiin vuosien 1706 ja 1710 hyökkäysten eteneminen ja kesäkuussa solmitun antautumissopimuksen sisältö. Niin ikään lukijoille kerrottiin, että Pietari oli osallistunut kesäkuisen valtauksen jälkeen leirissä jumalanpalvelukseen, mutta näin tehty liitto ei ollut pitänyt, vaan ”jalon Pietarin oli täytynyt rikkoa se sentähden että hän oli hawainnut Ruotsalaiselta Garnisonilta kawaluuden, josta nyt ei aika anna puhuaksemme”. Von Platen tekstiä täydentänyttä alaviitettä näiden kavaluuksien luonteesta suomenkielinen kuvaus ei kuitenkaan sisällä. Sanan saattajan kertomus päättyy hallitsijan poistumiseen Viipurista 22. kesäkuuta.
Piippolan kappalaisen Johan Fredrik Cajanin (J. F. Kainonen) suomalaiselle kansalle tarkoitetussa Suomen historiateoksessa Suomen historia: Koetteeksi kerrottu lyhykäisessä järjestyksessä (1839–1849) Viipurin neljäntoista viikon mittainen piiritys, asukkaiden urhoollinen vastarinta ja antautuminen jäivät vain maininnan asteelle. Huomionarvoista tässä sinänsä varhaisessa historiateoksessa on lähinnä kulttuurihistoriallinen sivuhuomio Viipurin piispan pakenemisesta Ruotsiin.
Anu Koskivirta on dosentti Helsingin ja Itä-Suomen yliopistoissa. Hän toimii Jyväskylän yliopiston Historian ja etnologian laitoksella tutkijana Koneen Säätiön rahoittamassa hankkeessa, joka tutkii metsäkatoalueiden yhteiskuntahistoriaa ja maisemakuvastoa.
Petri Karonen on Suomen historian professori Jyväskylän yliopiston Historian ja etnologian laitoksella.
Lähteet
Alkuperäisaineisto
Ampiainen 2.7.1910.
Framtid 1.7.1910.
Helsingin Sanomat 1.4.1910, 12.6.1910, 28.6.1910, 29.8.1910.
Hufvudstadsbladet 29.6.1910.
Ilmarinen 21.2.1885–18.6.1885.
Kaleva 30.6.1910.
Kansan lehti 27.6.1910.
Kansan tahto 27. 6.1910.
Karjala 5.6.1910, 14.6.1910, 3.7.1910, 20.11.1910.
Karjalan sanomat 19.11.1910
Keski-Suomi 30.6.1910.
Lahti 28.06.1910.
Litteraturblad för allmän medborgerlig bildning 1.9.1852.
Lördagsqvällen 22.6.1889.
Maiden ja Merien Takaa 1866, 17–18, 26–28.
Sanan saattaja Viipurista 13.4.1833; 20.4.1833
Sanomia Turusta 2.6.1857.
Savon sanomat 1.7.1910.
Suomalainen kansa 18.11.1910.
Suomalainen 29.6.1910.
Suomalainen Wirallinen Lehti 29.6.1910, 17.11.1910.
Tampereen sanomat 29. 6.1910.
Työ 6.6.1910.
Uusimaa 23.11.1910.
Uusi Suometar 7.3.1870, 25.4.1873, 5.5.1873.
Uusmaalainen 29.06.1910.
Wiborgs Nyheter 21.3.1910, 13.6.1910, 25.6.1910, 30.6.1910, 5.7.1910.
Wiborgs tidning 11.6.1870.
Viipuri 21.8.1903, 6.6.1910.
Wiipuri 28.6.1910, 19.11.1910.
Viipurin Sanomat 6.6.1910, 29.6.1910.
Svenska tidningar, https://tidningar.kb.se/
Dagens Nyheter 30.6.1910, 3.7.1910.
Aikalaiskirjallisuus
Fryxell, Anders, Karl den tolftes regering. H. 4. Sverige och svenskarna under konungens frånvaro 1700–1712. Berättelser ur svenska historien. 24. Stockholm: Joh. Beckman 1857. https://runeberg.org/svhistfry/24/0157.html
von Gerschau, Peter, Versuch über die Geschichte des Grossfürstenthums Finnland. Odense: S. Hempel 1821.
Hannikainen, P., Kuwaelmia Suomen maakunnista. III. Karjala. Turku: O. W. Wilén ja kumpp. 1864.
Kainonen, J. F. [Juhana Fredrik Cajan], Suomen historia. Koetteeksi kerrottu lyhykäisessä järjestyksessä. Helsinki: G. O. Vasenius, 1839–1840. Julkaistu myös Mehiläinen-lehden liitteenä 1839–1840.
Koskinen, Yrjö, Oppikirja Suomen kansan historiasta. Toinen wihko. Ruotsin mahtawuuden aikakausi, ww. 1617–1721. [Kustannuspaikka tuntematon]: Tekijä 1870.
Von Plate, Georg Ernst, Grundzüge aus Finnlands Bildungsgeschichte, von Georg Ernst Plate, Oberlehrer am Gymnasium zu Wiburg. Im Anhang eine kurze historische Darstellung der Eroberung Wiburgs durch Peter I. im Jahre 1710. St. Petersburg: Friedrich Drechsler 1810.
Rühs, Friedrich:Finland und seine Bewohner. Leipzig: Georg Joachim Göschen 1809.
-Finland och dess invånare. Första Delen. Stockholm: Olof Grahn 1811.
-Finland och dess invånare. Anda och tredje delen. Stockholm: Strinnholm och Häggström 1813.
-Finland och dess invånare, öfversättning, andra upplagan, tillökt och omarbetad af A.I. Arwidsson. Stockholm: Johan Hörberg 1827.
Topelius, Z., Lukukirja alimmaisille oppilaitoksille Suomessa: 2 jakso : Maamme kirja : Z. Topeliusʼelta. Suomentanut Joh. Bäckwall. Helsingissä: G. W. Edlundʼin kustannuksella 1876. https://www.doria.fi/handle/10024/69393
Lähdejulkaisut
Koskinen, Yrjö (toim.), Lähteitä ison vihan historiaan = Handlingar till upplysande af Finlands öden under det stora nordiska kriget. Helsinki 1865.Kirjallisuus
Karonen, Petri, Viipurin neljä vuosisataa. – Teoksessa Petri Karonen (toim.), Arki, kirkko, artefakti. Viipurin kulttuurihistoriaa Ruotsin ajalla (n. 1300–1710). Viipurin Suomalaisen Kirjallisuusseuran Toimitteita osa 19. Helsinki: Viipurin Suomalainen Kirjallisuusseura 2017, 7–25.
Kiuru, Silva, Hannikainen, Pietari. Kansallisbiografia-verkkojulkaisu. Studia Biographica 4. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2016. http://urn.fi/urn:nbn:fi:sks-kbg-002887
Kujala, Antti, Miekka ei laske leikkiä: Suomi suuressa Pohjan sodassa 1700–1714. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2001.
Luntinen, Pertti, F. A. Seyn: A political biography of a tsarist imperialist as administrator of Finland. Helsinki: Suomen Historiallinen Seura 1985.
Paavolainen, Erkki, Sanomalehti Karjalan kohtaloita 1904–1954. Lahti: Karjalan kirjapaino.
Ruuth, J. W., Halila, Aimo, Viipurin kaupungin historia II osa. Vuodet 1617–1710. Helsinki: Torkkelin Säätiö 1974.
Torstendahl, Rolf, Anders Fryxell, Svenskt biografiskt lexikon (urn:sbl:14527).
Tuusvuori, Jarkko S., Kulttuurilehti 1771–2007. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2007.
Vilkuna, Kustaa H. J., Viha: Perikato, katkeruus ja kertomus isostavihasta. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2005.
