Henkilöhistoria tieteellisen ja populaarin rajamaastossa

Mari Välimäki

Henkilöhistoria on aihe, joka kiinnostaa niin tutkijoita kuin suurta yleisöä vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen. Sen näkee jo siitä, miten paljon erilaisia henkilöiden elämäntarinoiden varaan laadittuja teoksia julkaistaan ja myydään (Suomen kustannusyhdistyksen listaus myydyimmistä kirjoista, linkki). Myös Kansalliskirjaston laatimat tilastot osoittavat, että henkilöhistorialliset teokset ovat eniten julkaistujen teosten joukossa. Niinpä jälleen marraskuussa, isänpäivän edellä kirjakauppojen mainoskatalogit täyttyvät miesten elämäkerroista (ja sotahistoriasta). Myös naisten historiaa on kirjoitettu ja kirjoitetaan edelleen henkilöiden kautta. Viimeisimpiä henkilöhistoriallisia teoksia on elokuussa julkaistu Satu Jaatisen laatima Suomen kuningattaret: tuontimorsiamia ja valtapolitiikkaa (Otava 2024).

Vaikka sekä naisten että miesten elämäntarinat kiinnostavat laajasti, henkilöhistoria on historiantutkimuksen kentässä genre, joka jää usein historiografisissa tarkasteluissa katveeseen. Petri Karonen osoittaa artikkelissaan ”Research on early modern Sweden” (2024), että henkilöhistoria on yksi yleisimpiä historiantutkimuksen osa-alueita, kun tarkastellaan varhaismodernia aikaa käsittelevää suomalaista ja ruotsalaista historiantutkimusta. Analysoitaessa historiallisen julkaisemisen trendejä 1800-luvun lopulta 2000-luvulle huomataan, että henkilöhistoria on lähes koko tarkasteluajan viiden suosituimman historiantutkimuksen alan joukossa. Ainoastaan 1950-luvulla henkilöhistoria katoaa tilastosta antaen tilaa aate-, sota-, talous, kulttuuri- ja poliittiselle historialle. Samoin Petteri Impola on osoittanut artikkelissaan "The Finnish and Swedish historiography of estate society" (2024), että samanlainen trendi on nähtävissä myös suomalaisissa ja ruotsalaisissa väitöskirjoissa. Tästä huolimatta henkilöhistoriallisia tutkimuksia analysoidaan harvoin, kun tarkastellaan laajempia historiografisia kehityslinjoja. Esimerkiksi Päiviö Tommilan klassikkoteoksessa Suomen historiankirjoitus: tutkimuksen historia (1989) henkilöhistoriaa on käsitelty lyhyesti genealogiaa eli sukututkimusta käsittelevän luvun yhteydessä.

Miksi henkilöhistoria sitten jää usein vaille tarkempaa analyysia historiografisessa tutkimuksessa? Tähän tuskin on yhtä selittävää tekijää, mutta yksi syy lienee se, että henkilöhistoria on historiantutkimuksen genreistä ehkä se populaarein ja helpoimmin lähestyttävä suurelle yleisölle. Henkilöhistorialliset julkaisut voivat olla hyvin erityyppisiä, sillä saman kategorian alle voivat lukeutua laajat alkuperäisaineistoon perustuvat tutkimukset, jo olemassa olevaan tutkimukseen pohjautuvat kokoavat teokset sekä ryhmäelämäkerrat kuten Kansallisbiografia. Kuten Heini Hakosalo, Seija Jalagin, Marianne Junila ja Heidi Kurvinen ovat todenneet: "Elämäkertakirjallisuudessa kaikki kukat ovat perinteisesti saaneet kukkia. Tämä voi olla yksi syy siihen, että ammattihistorioitsijat ovat ajoittain suhtautuneet biografiseen lähestymistapaan vähätellen tai epäluuloisesti ja vain harvoin intoutuneet käymään siitä metodologista tai teoreettista keskustelua" (Hakosalo et al. 2014, 1).

Elämäkerrat ja henkilöhistoriallinen tutkimus

Henkilöhistoriallisen tutkimussuuntauksen sijoittuminen sekä populaarin että tieteellisen julkaisemisen kentille aiheutti keskustelua tutkijoiden keskuudessa vuosituhannen vaihteessa. Erityisesti 2010-luvulla julkaistiin sekä Suomessa että kansainvälisesti teoksia, joissa henkilöhistoriaa pohditaan teoreettisesti ja metodisesti. Kun jotkut puhuivat 2000-luvun alkupuolella henkilöhistoriallisesta käänteestä, toiset totesivat, ettei tällaista käännettä voida todeta olleen, sillä henkilöhistoriaahan on tehty aina. Joka tapauksessa 2000-luvun alun jälkeen alettiin yhä enenevässä määrin pohtia henkilöhistoriallisen tutkimuksen teorioita ja metodologiaa. Maarit Leskelä-Kärki ja Karoliina Sjö ovat kuvanneet (2022), kuinka tämä johti henkilöhistoriallisen kentän jakautumiseen. Pääasiassa pohjoismaisista tutkijoista koostunut ryhmä pohti ja edisti elämäkerrallisen ja elämänkerronnallisen (engl. life writing) tutkimuksen laaja-alaisia, poikkitieteellisiä sekä tieteellis-taiteellisia metodeja. Pohjoismaiset tutkijat suhtautuivat myönteisesti myös siihen, että henkilöhistorioita julkaistiin niin akateemiselle kuin populaarille yleisölle. Pohjoismaisten tutkijoiden vastapooliksi asettuivat hollantilaiset tutkijat Hans Renders ja Binne de Haan, joiden toimittamassa ja julkaisemassa teoksessa (2014) henkilöhistoria haluttiin palauttaa nimenomaan historiantutkimuksen kenttään. Heille oli tärkeää tehdä ero historiantutkimukselliseen metodologiseen työskentelyyn pohjautuvan elämäkertakirjallisuuden ja populaarin elämäkertakirjallisuuden välillä. He myös kyseenalaistivat poikkitieteellisen elämäkerrallisen tutkimuksen ja erityisesti elämänkerronnallisen tutkimuksen. Elämänkerronnallisen tutkimuksen lisäksi Rendersin ja de Haanin kritiikin kohteena olivat muiden kuin historioitsijoiden laatimat populaarit elämäkertateokset.

Suomessa henkilöhistoriallisen tutkimuksen kenttä ei ole mielestäni näin tiukasti jakautunut, mutta myös meillä on keskusteltu tieteellisemmästä ja populaarimmasta henkilöhistoriallisen tutkimuksesta. Heini Hakosalo, Seija Jalagin, Marianne Junnila ja Heidi Kurvinen pohtivat toimittamansa teoksen johdannossa henkilöhistorialliselle tutkimuksen kentällä käytettyjä nimikkeitä ja erityisesti termien henkilöhistoria ja elämäkerta eroja. He arvelevat, että historioitsijat ovat halunneet erottaa tutkimuksensa populaarimmista esityksistä puhumalla nimenomaan henkilöhistoriallisesta tutkimuksesta elämäkertojen sijaan.

Yleisesti voidaan sanoa, että henkilöhistoria on jotakin sellaista, jonka voidaan katsoa asettuvan historiantutkimuksen kovaan ytimeen, mutta myös jonnekin populaarien teosten ja tutkimusten rajamaastoon. Tähän viittaa myös se, että Päiviö Tommila tarkastelee henkilöhistoriallista tutkimusta Suomen historiankirjoitus -teoksessaan genealogian rinnalla. Sukututkijat ovat usein historiasta kiinnostuneita maallikoita, vaikka genealogian metodit ovat hyvin samankaltaisia kuin esimerkiksi prosopografisessa historiantutkimuksessa.

Bellman soittaa luuttua Kustaa III:lle ja Kustaa Mauri Armfeltille Haagassa. Albert Edelfelt 1884. Wikimedia Commons.

Henkilöhistoria ja varhaismoderni aika

Edellä esitetyt keskustelut henkilöhistorian teoreettisesta ja metodologisesta kehittämisestä on käyty pääasiassa modernin ja postmodernin ajan historiaa tutkivien tutkijoiden välillä. Kesällä 2024 Suomalaisen Kirjallisuuden Seura julkaisi teoksen Henkilöhistoria ja varhaismoderni aika, jota olin mukana kirjoittamassa ja toimittamassa yhdessä Jenni Lareksen, Tiina Miettisen ja Raisa Maria Toivon kanssa. Teos on päätulos Toivon Tampereen yliopistossa (2021–2024) vetämästä hankkeesta Henkilöhistoria varhaismodernin historian tutkimuksena. Hankkeessa pohdimme, mitä se tarkoittaa, että henkilöhistoriaa kirjoitetaan nimenomaan varhaismodernin ajan henkilöistä.

Tutkittava aikakausi, oli se sitten varhaismoderni, moderni tai postmoderni, tuo mukanaan muun muassa tutkimuksen lähdepohjaan liittyviä metodologisia näkökulmia, jotka väistämättä vaikuttavat siihen, miten henkilöhistoriaa tehdään. Varhaismodernin ajan kohdalla tämä tarkoittaa lähdepohjan fragmentaarisuutta ja aukkoja lähdesarjoissa. Erityisesti talonpoikaiston tai niin sanotun maata omistamattoman rahvaan kohdalla ei ole juurikaan säilynyt henkilöiden itse tuottamia lähteitä kuten kirjeitä tai päiväkirjoja, joita tutkia. Tutkijan tuleekin olla kykenevä käyttämään laajasti erilaisia lähteitä ja osata sijoittaa niiden antama tieto kontekstiinsa. Henkilöhistorian tutkimus tulee lähelle mikrohistoriaa, josta tuttu johtolankametodi toimii usein apuna elämänpolkujen selvittämisessä.

Toisaalta osana hanketta toteutettu aatelisneito Jacobina Charlotta Munsterhjelmin päiväkirjamerkintöjen twiittaaminen päivittäin ja niinä päivinä kuin Jacobin oli päiväkirjaansa kirjoittanut, avasi tutkijalle uudella tavalla päiväkirjan sisältöä sekä ajan kulumista. Jacobina kasvaa päiväkirjaansa kirjoittaen tytöstä nuoreksi naiseksi. Näin suurelle yleisölle suunnatut lyhyet väläykset 1700-luvun ja 1800-lukujen taitteen säätyläistön elämästä avasi tutkimuskohteen elämää myös tutkijalle uudella tavalla. Voisiko siis olla, että populaarin ja tieteellisen risteyskohdassa on mahdollista luoda uusi tapa tuottaa historiallista tietoa?

Henkilöhistoria säilynee myös tulevaisuudessa suosittuna genrenä niin tutkijoiden kuin suuren yleisön keskuudessa. Toivokaamme, että siihen liittyvä historiografinen tutkimus saisi laajemmin jalansijaa, että kenttää kehitettäisiin entisestään niin metodologisesti kuin teoreettisestikin ja että 2010- ja 2020-luvuilla julkaistut teokset toimisivat tälle tutkimustyölle pohjana.

FT Mari Välimäki toimi tutkijana Jalmari Finnen säätiön rahoittamassa Henkilöhistoria varhaismodernin historian tutkimuksena -hankkeessa. Tällä hetkellä Välimäki toimii tutkijatohtorina Turun yliopiston Suomen historian oppiaineessa.

Lähdeluettelo

Hakosalo, Heini, Seija Jalagin, Marianne Junnila & Heidi Kurvinen (toim.), Historiallinen elämä: biografia ja historiantutkimus. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2014.

Impola, Petteri, "The Finnish and Swedish historiography of the early modern Swedish patriarchal estate society: Individuals, social groups, household, and gender in dissertations, 1850–2020", teoksessa Miia Kuha & Petri Karonen (eds.), Swedish and Finnish Historiographies of the Swedish Realm, c. 1520–1809. Routledge 2024, 122–149. https://doi.org/10.4324/9781003219255-10. 

Jaatinen, Satu, Suomen kuningattaret: tuontimorsiamia ja valtapolitiikkaa. Otava 2024.

Karonen, Petri, ”Research on early modern Sweden: resources, research areas, and prominent scholars, 1850–2020”, teoksessa Miia Kuha & Petri Karonen (eds.), Swedish and Finnish Historiographies of the Swedish Realm, c. 1520–1809. Routledge 2024, 13–35. https://doi.org/10.4324/9781003219255-3.

Lares, Jenni, Raisa Maria Toivo & Mari Välimäki (toim.), Henkilöhistoria ja varhaismoderni aika. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2024, https://doi.org/10.21435/ht.292.

Leskelä-Kärki, Maarit & Karoliina Sjö, ”Yksilö, elämänkerronta ja kulttuurihistoria”, teoksessa Rami, Mähkä et al. (toim.), Kulttuurihistorian tutkimus: lähteistä menetelmiin ja tulkintaan. Kulttuurihistorian seura 2022, 51–67.

Miettinen, Tiina, ”Suomen kuningattarista ennen ja nyt”, Vähäisiä lisiä -blogi 27.9.2024. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, https://www.finlit.fi/ajankohtaista/blogi/suomen-kuningattarista-ennen-ja-nyt/ (luettu 2.10.2024).

Renders, Hans & Binne de Haan (eds.), Theorethical Discussion of Biography: Approaches from History, Microhistory, and Life Writing. Brill 2014.

Suomen kustannusyhdistys, Bestsellerit -tilastot eli myydyimpien kirjojen tilastot vuosilta 2010–2023, https://kustantajat.fi/tilastot/bestsellerit (luettu 4.10.2024).

Tommila, Päiviö, Suomen historiankirjoitus: tutkimuksen historia. WSOY 1989.